ole ollenkaan hauskaa, ellei joku lue kanssani. Onko mitään muuta,
Helena-serkku?"
Juuri silloin ovi narahti, ja Elsie pisti päänsä ovesta arkaillen.
"Voi, Elsie, juokse tiehesi!" huusi Katy. "Helena-serkku ja minä
keskustelemme. Älä tule nyt juuri tällä hetkellä."
Katy ei kyllä puhunut tylysti, mutta Elsien kasvot muuttuivat, ja hän
näytti tyytymättömältä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan sulki
oven ja luikki ulos.
Helena-serkku tarkkasi tätä pientä kohtausta sanattomana. Hän näytti
miettivän jotakin muutamia minuutteja Elsien poistuttua.
"Katy", sanoi hän viimein, "sinähän juuri äsken sanoit olevasi
pahoillasi siitä, ettet sairaana ollessasi voi olla siskoillesi
hyödyksi. En kuitenkaan luule sinulla olevan syytä siihen."
"Miksei?" sanoi Katy hämmästyneenä.
"Sillä sinä kyllä _voit_ hyödyttää. Minusta näyttää, että sinulla
on parempi tilaisuus vaikuttaa lapsiin nyt kuin koskaan terveenä
ollessasi, jolloin tapasi mukaan lentelit siellä täällä. Sinä voisit
tehdä heille, mitä ikinä vain haluaisit."
"En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", sanoi Katy surullisesti.
"Helena-serkku, harvoinhan tiedän, missä he milloinkin ovat tai
mitä he tekevät. Ja kuten ymmärrät, enhän kykene nousemaan tästä ja
kulkemaan heidän perässään."
"Mutta voithan tehdä huoneestasi niin miellyttävän paikan, että he
tahtovat tulla luoksesi! Etkö huomaa, että sairaalla ihmisellä on
se erikoinen etu, että hän on aina löydettävissä. Jokainen, joka
häntä tarvitsee, tietää minne mennä. Jos ihmiset rakastavat häntä,
tulee hänestä luonnollisestikin perheen sydän. Saatahan pienokaiset
kerrankin tuntemaan, että huoneesi on kaikkien lepopaikka silloin,
kun he ovat väsyneitä, iloisia tai surullisia taikka huolissaan
jostakin, ja että Katy, joka asuu siinä, varmasti vastaanottaa
heidät ystävällisesti -- ja taistelu on voitettu. Sillä tiedäthän
ettemme vaikuta ihmisiin mitään hyvää nuhdesaarnoilla, vaan eläen
heidän elämäänsä yhdessä heidän kanssaan ja auttaen vähän silloin
tällöin saadaksemme heidät paremmiksi. Ja kun oma elämämme on
syrjäytetty joksikin aikaa, kuten sinun nyt on, silloin on juuri aika
työskennellä toisten ihmisten elämän hyväksi, jota emme saata silloin
tehdä, kun hyörimme ja pyörimme omissa tehtävissämme. Mutta minun
tarkoitukseni ei ollut saarnata. Pelkään sinun olevan väsyneen."
"En ole ollenkaan", sanoi Katy pitäen Helena-serkun kättä kovasti
omassaan, "et saata uskoa, kuinka paljon parempi tunnen olevani. Voi,
Helena-serkku, _tahdon_ koettaa!"
"Ei se tule olemaan helppoa", vastasi serkku. "Tulee päiviä, jolloin
päätäsi kivistää ja tunnet olevasi äreällä ja kiusallisella tuulella
etkä tahdo ajatella muita kuin itseäsi. Ja tulee toisia päiviä,
jolloin Clover ja toiset lapset haluavat tulla huoneeseesi, kuten
Elsie juuri äsken, ja sinulla on jotakin muuta tehtävää, ja sinusta
tuntuu kuin heidän tulonsa vaivaisi sinua. Mutta sinun tulee muistaa,
että joka kerran, kun unohdat olla ystävällinen ja olet kärsimätön
ja itsekäs, sinä saatat heidät kylmenemään ja karkoitat heidät yhä
kauemmaksi luotasi. He ovat rakastettavia pikku olentoja, ja ovat nyt
niin huolissaan sinusta, että pieninkin heille osoittamasi tylyys
loukkaa heitä. Mutta vähitellen he tottuvat sairauteesi, ja jollet
nyt saavuta heidän ystävyyttään, vieraantuvat he sinusta vanhemmiksi
tultuaan."
Juuri silloin astui tohtori Carr sisään.
"Oi isä! ethän vain ole tullut viemään Helena-serkkua pois?" sanoi
Katy.
"Sitäpä varten tulin", sanoi isä. "Luulen että iso ja pieni sairas
ovat jo kyllin kauan keskustelleet. Helena-serkku näyttää väsyneeltä."
Minuutin ajan Katy tunsi olevansa itkuun purskahtamaisillaan, mutta
hän nieli kyyneleensä. "Ensimäinen kärsivällisyyden harjoitus", sanoi
hän itsekseen, ja hän onnistui hymyilemään väsyneesti isän katsoessa
häneen.
"Se on oikein, ystäväni", kuiskasi Helena-serkku nojautuessaan
suutelemaan häntä. "Ja, Katy, vielä sananen. Tässä koulussa, johon
sekä sinä että minä kuulumme, on eräs suuri etu, ja se on se, että
Opettaja on aina saapuvilla. Hän ei koskaan poistu. Jos joudumme
pulaan, on hän aivan vieressämme valmiina selittämään ja tekemään
kaikki helpoksi. Koeta ajatella sitä, kultaseni, äläkä pelkää pyytää
Häneltä apua, kun läksy näyttää vaikealta."
Katy näki pahoja unia sinä yönä. Hän oli opettelevinaan läksyjään
kirjasta, joka ei auennut. Hän saattoi nähdä ainoastaan vähän sen
sisältöä, mutta se oli sellaista kieltä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän
koetti turhaan, hän ei osannut lukea sanaakaan ja kuitenkin kaikesta
huolimatta tuntui se niin huvittavalta, että hän toivoi saavansa
jatkaa.
"Voi, jos joku voisi auttaa minua!" huudahti hän kärsimättömästi.
Yhtäkkiä laskeutui käsi hänen olkapäälleen ja otti kirjan. Se aukesi
silmänräpäyksessä ja koko sivu levisi hänen eteensä. Ja sitten käden
etusormi alkoi osoittaa kutakin riviä, ja kun se liikkui, kävivät
sanat selviksi, ja Katysta oli lukeminen helppoa. Hän katsahti
ylös. Siinä hänen yläpuolellaan olivat isot kauniit kasvot. Silmät
kohtasivat hänen katseensa. Huulet hymyilivät.
"Miksi et pyytänyt minua ennen, pikku koululainen?" sanoi ääni.
"Mitä, _Sinäkö_ se olet, se, josta Helena-serkku puhui", huudahti
Katy.
Hän oli varmaankin puhunut unissaan, sillä Izzie-täti havahtui ja
sanoi: "Mikä sinua vaivaa? Tahdotko sinä jotain?"
Uni katkesi ja Katy heräsi huomaten olevansa vuoteessaan, kun
ensimäiset auringonsäteet tunkeutuivat ikkunasta ja Izzie-täti
nousten kyynärpäilleen tuijotti unisena häneen ihmetellen.
X LUKU
Pyhä Nikolai ja Pyhä Valentin
"Mitähän lapset tekevät tänään?" sanoi Katy laskien käsistään "Norja
ja norjalaiset" nimisen kirjan, jota hän luki neljännen kerran, "en
ole nähnyt heitä sitten päivällisen."
Izzie-täti, joka istui ommellen toisella puolella huonetta, katsahti
työstään.
"En tiedä", sanoi hän, "he ovat Cecyn luona tai jossain muualla. He
palaavat kai pian."
Hänen äänensä tuntui vähän merkilliseltä ja salaperäiseltä, mutta
Katy ei sitä huomannut.
"Minulla oli eilen kaunis ajatus mielessäni", jatkoi hän. "Se oli
semmoinen, että he kaikki huomenna ripustaisivat sukkansa tähän
huoneeseen eikä lastenkamariin. Siten näet saattaisin nähdä heidän
avaavan lahjansa. Izzie-täti, saavatko he? Se olisi niin hauskaa."
"En luule olevan siihen mitään estettä", vastasi täti. Hän näytti
koettavan pidättää nauruaan. Katy ihmetteli, mikä häntä huvitti.
Helena-serkun lähdöstä oli kulunut runsaasti kaksi kuukautta, ja
nyt oli jo talvi. Ulkona satoi lunta. Katy saattoi nähdä isojen
hiutaleiden pyörien liikkuvan ikkunan ohi, mutta niitten näkeminen
ei pannut häntä värisemään. Se saattoi vain huoneen tuntumaan
lämpöiseltä ja kodikkaalta. Huone olikin nyt hauska. Loimuava valkea
paloi uunissa. Kaikki näytti siistiltä ja järjestetyltä, ilmassa oli
resedan tuoksua, jota levisi pöydällä olevasta pienestä kukkalasista,
ja Katy, joka makasi vuoteella, oli aivan toisennäköinen kuin
edellisen luvun avuton tyttö.
Vaikkakin Helena-serkun käynti oli kestänyt ainoastaan päivän, oli se
vaikuttanut paljon hyvää. Ei niin, että Katy yhtäkkiä olisi muuttunut
täydelliseksi. Ei kukaan meistä siten muutu, ei edes kirjoissa. Mutta
pääasiahan onkin siinä, että meidät johdetaan oikealle tielle. Katy
oli nyt sillä tiellä. Vaikka hän usein kompastui ja luiskahti sekä
istahti lannistuneena, jatkoi hän kuitenkin kulkuansa sangen varmasti
onnettomista päivistä huolimatta, jotka antoivat hänelle aihetta
luulemaan, ettei hän yhtään edistynyt.
Nämä onnettomat päivät, jolloin kaikki näytti vaikealta, ja jolloin
hän suutuksissaan ja ärtyisänä karkoitti lapset huoneestaan, olivat
kyynelten aikoja. Mutta kyynelten jälkeen hän taas kohosi ja
ponnisti voimiansa entistä enemmän. Ja luulen että pieni oppilas
taka-askelistaan huolimatta itse asiassa opiskeli läksyänsä sangen
hyvin.
Helena-serkku oli suurena lohdutuksena koko sen ajan. Hän ei koskaan
unohtanut Katya. Melkein joka viikko hän lähetti jonkun pienen
esineen. Joskus se oli vain rivinen, jonka hän oli kirjoittanut
lyijykynällä maatessaan sohvalla. Toisinaan se oli huvittava kirja,
jokin vasta ilmestynyt aikakauslehti tai jokin pieni sievä esine
huoneen koristamiseksi. Tulipunainen vaippa, johon Katy oli puettu,
oli yksi hänen lahjoistaan, niin oli myöskin korea syksylehdistä
tehty seppele, joka riippui seinällä, samoin pieni kirjahylly sekä
kaikellaiset muut esineet. Katy katseli mielellään ympäristöään
paikaltaan. Helena-serkku ja hänen ystävällisyytensä näytti täyttävän
koko huoneen.
"Toivon että minulla olisi jotain kaunista pantavana jokaiseen
sukkaan", jatkoi hän innokkaasti, "mutta minulla on ainoastaan
rannikkaat isälle ja nämä suitset Filipille." Hän otti ne puhuessaan
päänaluksen alta. Ne olivat hauskan näköiset, villalangasta tehdyt.
Niihin oli ommeltu tiukuja sinne tänne. Hän oli itse ne neulonut
vähitellen.
"Tuossahan on punertava silkkinen vyönauhani, saattaisinhan antaa sen
Cloverille. Olen näet käyttänyt sitä ainoastaan kerran, enkä luule
sen mitenkään tahriutuneen. Täti hyvä, toisitko sen nähdäkseni? Se on
ylimmässä laatikossa."
Izzie-täti toi vyönauhan. Se näytti aivan uudelta, ja he molemmat
arvelivat sen hyvin sopivan Cloverille.
"Enhän minä näet tarvitse vyönauhoja pitkiin aikoihin", sanoi Katy
jotenkin surullisella äänellä. "Ja tämähän on oikein kaunis."
Kun hän uudelleen puhui, oli hänen äänensä jälleen kirkastunut.
"Toivon että minulla olisi jotakin hyvin kaunista Elsielle.
Izzie-täti, tiedätkö mitä, uskon että Elsie on herttaisin pikku tyttö
maailmassa."
"Olen iloinen, että olet huomannut sen", sanoi Izzie-täti, joka oli
aina pitänyt erikoisesti Elsiestä.
"Paraiten hän tarvitsee pienen kirjoitusalustan", jatkoi Katy, "ja
Hanna tarvitsee kelkan. Mutta, hyvänen aika! Nehän ovat sellaisia
isoja esineitä ja minulla on ainoastaan kaksi ja neljännes dollaria."
Izzie-täti asteli huoneesta vaieten. Kun hän tuli takaisin, oli
hänellä pieni käärö kädessään.
"Katy, en tiedä, mitä lahjoittaisin sinulle", sanoi hän, "sillä
Helena lähettää sinulle niin paljon esineitä, ettei sinulta näytä
puuttuvan mitään. Sentähden ajattelin antaa tämän sinulle, ja saat
itse valita. Mutta jos sinua haluttaa antaa lapsille lahjoja, niin
ehkä mieluimmin otat sen nyt." Näin sanoen Izzie-täti laski vuoteelle
uudenuutukaisen viiden dollarin setelin.
"Voi kuinka hyvä sinä olet!" huudahti Katy punastuen mielihyvästä.
Ja tosiaankin, Izzie-täti näytti tulleen ihmeellisen hyväksi viime
aikoina. Ehkä Katy oli osannut tarttua hänen sileään koskettimeensa.
Omistaen nyt seitsemän ja neljänneksen dollaria Katyllä oli varaa
olla hyvin antelias. Hän selitti Izzie-tädille tarkoin, millaisen
kirjoitusalustan tuli olla.
"Ei sen tarvitse olla hyvin iso", sanoi Katy, "mutta siinä tulee olla
sininen samettivuori, ja mustepullossa hopeinen kaula kansineen.
Ja ole hyvä, osta paperia ja kuoria sekä hyvin sievä kynänvarsi.
Alustassa pitää olla myös lukko ja avain. Izzie-täti, älä unohda
sitä."
"Enhän toki. Mitä muuta?"
"Tahtoisin että kelkka olisi vihreä", jatkoi Katy, "ja että sillä
olisi hauska nimi. 'Pilvenpiirtäjä' olisi hyvä, jos semmoisen voisi
saada. Hanna näki kerran kelkan, jonka nimi oli 'Pilvenpiirtäjä', ja
hänestä se oli erinomainen. Täti, jos rahaa jää kylliksi jälelle,
ostaisitko puolestani kauniin kirjan Dorrylle ja toisen Cecylle ja
hopeisen sormustimen Marylle. Hänen entinen sormustimensa on reikiä
täynnä. Oh! ja vähän namusia. Ja jotakin Debbylle ja Bridgetille --
jokin pieni esine, ymmärräthän? Luulen että siinä on jo kaikki!"
Onko koskaan kuultu seitsemällä ja neljänneksellä dollaria saatavan
niin paljon? Izzie-täti oli varmaankin noita, kun hän sai rahat
riittämään. Mutta ne riittivät, ja seuraavana päivänä kaikki aarteet
saapuivat. Kuinka Katyä huvittikaan nuorien aukominen!
Kaikki oli niinkuin pitikin!
"Ei ollut 'Pilvenpiirtäjää'", sanoi Izzie-täti, "joten ostin sen
sijaan 'Lumiauran'."
"Se on kaunis, ja pidän siitä yhtä paljon", sanoi Katy tyytyväisenä.
"Voi, piiloittakaa, piiloittakaa ne!" huusi hän yhtäkkiä pelästyen,
"joku tulee!" Mutta se joku oli ainoastaan isä, joka pisti päänsä
ovesta, kun Izzie-täti kädet täynnä kääröjä tepasteli eteisen poikki.
Katy oli iloissaan saadessaan tavata isänsä yksin. Katyllä oli vähän
yksityistä asiaa hänelle. Se koski Izzie-tätiä, jolle hänellä ei
ollut mitään lahjaa.
"Arvelin että ehkä ostaisit samallaisen kirjan kuin Helena-serkku
antoi minulle ja josta Izzie-täti piti niin paljon", sanoi hän. "En
varmasti muista sen nimeä. Siinä puhutaan jostakin varjosta. Mutta
minä olen jo käyttänyt kaikki rahani."
"Vähät siitä", sanoi tohtori Carr. "Kyllä me järjestämme asian. Oliko
se '_Ristin varjo_'? Minä ostan sen iltapäivällä."
"Oi kiitos, isä! Koeta saada ruskeakantinen, jos mahdollista, sillä
Helena-serkun antamassa kirjassa on sellaiset kannet. Ja ethän sano
Izzie-tädille, ethän?"
"Koetan muistaa ruskeat kannet ja kaiken", sanoi isä väännellen
kasvojaan hullunkurisesti. Hänestä oli hauskaa nähdä, että Katy oli
jälleen huvitettu jostakin.
Nämä miellyttävät salaisuudet pitivät Katyn ajatukset niin
toiminnassa, että hän tuskin ehti ihmettelemään lasten poissaoloa.
He näet tavallisesti juoksivat hänen huoneeseensa vähän väliä, mutta
kolmeen päivään heitä ei ollut näkynyt ollenkaan. Illallisen jälkeen
he kuitenkin tulivat joukolla hyvin iloisen näköisinä, ja aivankuin
heillä kaikilla olisi ollut hyvin hauskaa.
"Sinä et tiedä, mitä me olemme tehneet", alkoi Filip.
"Hs, Filip!" sanoi Clover varoittavalla äänellä. Sitten hän jakoi
sukat, jotka hänellä olivat kädessään. Ja kukin alkoi ripustaa niitä.
Dorry levitti omansa toiselle puolen tulisijaa ja Hanna toiselle.
Clover ja Filip asettivat omansa vierekkäin, molempiin säilikön
ripoihin.
"Minä panen omani lähelle Katyä, jotta hän näkisi sen ensimäiseksi
aamulla", sanoi Elsie kiinnittäen sukkansa sängyn pieleen.
Sitten he kaikki istuutuivat valkean ääreen kirjoittelemaan
toivomuksiaan paperilipuille ja katsomaan, paloivatko ne ja
kohosivatko uunin piippuun. Jos ne kohosivat, olisi se merkkinä, että
Pyhä Klaus saisi ne ja toisi toivotut esineet. [Pyhällä Nikolailla
eli Pyhällä Klaulla tarkoitetaan joulupukkia, jonka muutamissa maissa
arvellaan tulevan jouluyönä uuninpiipusta sisään ja täyttävän perheen
nukkuessa hyvien lasten sukat joululahjoilla sekä poistuvan samaa
tietä tiehensä. Suoment. huom.]
Hanna toivoi kelkkaa ja nuken teekalustoa ja "_Sveitsiläisen
Robinson-perheen_" jatkoa.
Dorryn lipulle oli kirjoitettu:
"Luumukakku, Uusi Raamattu, _Harry ja Lucy_, Korutähystin,
Kaikellaista, josta Pyhä Klaus pitää."
Kun he olivat kirjoittaneet lippuihinsa, heittivät he ne tuleen.
Tuli loimahteli ja paperit hävisivät. Kukaan ei tiennyt miten. Hanna
arveli niiden lehahtaneen piipusta ulos, mutta Dorry sanoi, ettei
niin ollut käynyt.
Filip heitti paperilippunsa hyvin juhlallisena. Se loimusi hetken,
sitten se muuttui tuhaksi.
"Kas, et saa sitä, mitä toivoit, olkoonpa se mitä tahansa!" sanoi
Dorry. "Mitä sinä, Filip, kirjoitit?"
"En mitään", sanoi Filip, "ainoastaan Filip Carr." Lapset huusivat.
"Minä kirjoitin 'kirjoitusalustan' paperilleni", huomautti Elsie
surullisesti, "mutta se paloi poroksi."
Katyä nauratti kuullessaan sen.
Sitten toi Clover paperinsa esille. Hän luki ääneen:
"'_Ponnistele ja menesty_', Pari nahkahansikkaita, Puuhka, Hyvä
luonto!"
Sitten hän heitti sen tuleen. Ja kas, se lensi suoraan piippuun.
"Kuinka kummallista", sanoi Katy, "ei mikään muu niistä lentänyt
niin."
Asianlaita oli niin, että Clover, joka oli pieni ovela ihmistaimi,
oli pujahtanut huoneen poikki avaten oven juuri ennen paperilipun
heittämistä. Se tietystikin synnytti vetoa, joka puhalsi paperin ylös.
Pian tuli Izzie-täti ja toimitti heidät kaikki nukkumaan.
"Tiedän kyllä, millaista aamulla on", sanoi hän, "kaikki te olette
silloin jalkeilla juoksentelemassa heti päivän valettua. Sentähden on
teidän nyt, jos milloinkaan, mentävä heti nukkumaan."
Kun he olivat lähteneet, muisti Katy, ettei kukaan ollut tarjoutunut
ripustamaan hänen sukkaansa. Hän oli hieman pahoillaan ajatellessaan
sitä.
"Mutta kaiketi he unohtivat sen", sanoi hän sitten.
Vähän myöhemmin tulivat isä ja Izzie-täti huoneeseen, ja he täyttivät
sukat. Kukin esine tuotiin Katylle vuoteeseen, että hän saisi
järjestää ne mielensä mukaan.
Terä täytettiin karamelleilla ja appelsiineilla. Sitten pantiin
kaikenmuotoiset ja -suuruiset kääröt, jotka olivat sidotut
silkkinauhoilla valkeaan paperiin, ja varustettiin nimilipuilla.
"Mikä se on?" kysyi tohtori Carr Izzie-tädin sulloessa pitkää kääröä
Cloverin sukkaan.
"Kynsiharja", vastasi Izzie-täti, "Clover tarvitsee uuden."
Kuinka isä ja Katy nauroivatkaan! "En luule että Pyhällä Klaulla on
koskaan ennen ollut kynsiharjaa antimiensa joukossa", sanoi tohtori
Carr.
"Hän on hyvin likainen vanha herra", huomautti Izzie-täti ilkeästi.
Kirjoitusalusta ja kelkka olivat liian isot sopiakseen sukkaan,
joten ne käärittiin paperiin ja ripustettiin toisten tavarain
alle. Kello oli jo kymmenen, ennenkuin kaikki oli järjestetty ja
isä ja Izzie-täti poistuneet. Katy makasi pitkän aikaa katsellen
sukanvarsien ihmeellistä muotoa, kun ne riippuivat tulen valossa.
Sitten hän nukahti.
Tuntui vain minuutti kuluneen, kun joku koskettamalla herätti
hänet. Ja katso, oli jo päivä, ja siinähän oli Filip yöpaidassaan
kiipeämässä Katyn vuoteeseen suutelemaan häntä! Toiset lapset
puoleksi puettuina tanssivat ympäri huonetta sukat käsissään.
"Hauskaa joulua! Hauskaa joulua!" huusivat he. "Oi, Katy, niin
kauniita, _kauniita_ tavaroita!"
"Voi!" kirkasi Elsie, joka sillä hetkellä huomasi kirjoitusalustansa.
"Pyhä Klaus _on tuonut_ sen sittenkin! Mitä siinä on kirjoitettuna?
'Katyltä'. Oi, Katy, se on niin kaunis ja minä olen niin iloinen", ja
Elsie halaili Katyä nyyhkyttäen mielihyvästä.
Mutta mikä oli tuo ihmeellinen esine vuoteen vieressä? Katy tuijotti
ja hieroi silmiään. Sitä ei ollut siinä hänen vaipuessaan uneen.
Miten oli se siihen tullut?
Se oli kukkaruukkuun istutettu kuusi. Kukkaruukun ympärille oli
asetettu kultapaperista leikeltyjä suikaleita, tähtiä ja ristejä,
jotka tekivät sen hyvin iloisen näköiseksi. Puun oksilla riippui
appelsiineja, pähkinöitä, punaisen kiiltäviä omenoita, paahdettuja
maissipalloja ja koreita marjaterttuja. Siihen oli myöskin sidottu
sinisellä ja punaisella nauhalla pieniä kääröjä, ja puu näytti niin
sievältä, että Katy hämmästyksissään päästi riemuhuudon.
"Se on joulupuu sinulle, kun sinä olet sairas, ymmärräthän!" sanoivat
lapset, kaikki koettaen syleillä häntä yhtaikaa.
"Me koristimme sen itse", sanoi Dorry hypäten toisella jalallaan,
"minä kiinnitin mustat tähdet kukkaruukkuun."
"Ja minä paahdoin maissipallot!" huusi Filip.
"Pidätkö siitä?" kysyi Elsie kyykistyen lähelle Katyä. "Tuo on minun
lahjani -- tuo, joka on sidottu vihreällä nauhalla. Olisin toivonut,
että se olisi ollut kauniimpi. Etkö tahdo niitä heti avata?"
Tietysti Katy tahtoi. Kaikellaisia esineitä pisti pienistä
kääröistä esiin. Lapset olivat itse sitoneet joka käärön. Ei kukaan
täysikasvuinen ollut saanut auttaa vähääkään.
Elsien lahja oli kynänpyyhin, jossa oli harmaasta kankaasta tehty
kissanpoikanen. Hannan lahja oli punertava tinainen nuken tarjotin.
"Eikö se ole kau-u-nis?" sanoi hän ihastellen.
Dorryn lahja, ikävä sanoakseni, oli iso punaisen keltainen hämähäkki,
joka hyrisi vimmatusti, kun siihen kiinnitettyä lankaa kosketettiin.
"Minun ei olisi annettu ostaa sitä", sanoi hän, "mutta minä ostin!
Arvelin että se huvittaisi sinua. Katy, huvittaako se sinua?"
"Huvittaa toki", sanoi Katy nauraen ja iskien silmää, kun Dorry
heilutti hämähäkkiä edestakaisin hänen edessään.
"Sinä näet saatat leikkiä sillä, kun me emme ole täällä ja sinä olet
yksin", huomautti Dorry sangen tyytyväisenä.
"Mutta sinä et huomaa, millä puu seisoo", sanoi Clover.
Se oli hyvin eriskummallinen tuoli, jossa oli pitkä, täytetty
jalkarahiin ulottuva selkänoja.
"Se on isän lahja", sanoi Clover, "katso, sen saattaa laskea
taaksepäin, niin että se on kuin vuode. Ja isä sanoi, että sinä
sangen pian voit levätä siinä ikkunan ääressä, josta näet meidän
leikkivän."
"Niinkö todellakin?" sanoi Katy epäillen. Häneen koski vieläkin
kovin, kun häntä vain liikuteltiin.
"Ja katso, mitä on kiinnitetty tuolin käsinojaan", sanoi Elsie.
Se oli pieni hopeakello, jonka varteen oli kaiverrettu "Katy."
"Helena-serkku lähetti sen. Se on sitä varten, että soittaisit sillä,
kun tahdot jonkun meistä luoksesi", selitti Elsie.
Yhä vain yllätyksiä. Tuolin toiseen käsinojaan oli kiinnitetty kaunis
kirja. Se oli "_Avara, avara Mailma_", -- ja siinä oli Katyn nimi
ja sanat "rakastavalta Cecyltäsi." Siinä oli vielä iso pussillinen
kuivattuja kirsikoita rouva Hallilta. Rouva Hallin kirsikat olivat
lasten mielestä erinomaisen hyviä.
"Kuinka erinomaisen kaunista kaikki on!" sanoi Katy kyynelöiden
kiitollisuudesta.
Se oli hauska joulu. Lapset sanoivat, että se oli paras kaikista
tähänastisista joulujuhlista. Ja vaikkei Katy saattanut sanoa samaa,
nautti hänkin siitä ja oli iloinen.
Monta viikkoa kului, ennenkuin hän kykeni käyttämään uutta tuoliaan,
mutta kun hän kerran tottui siihen, oli se hyvin mukava. Izzie-täti
puki hänet aamuisin, laski tuolin selkämyksen vuoteen tasalle, ja
sitten hyvin hellävaroen ja vähitellen veti hänet vuoteesta tuolille.
Tuolilla pyöräileminen huoneen poikki tuotti aina tuskaa, mutta
viehättävää oli istua ikkunan ääressä ja katsella pilviä, ohikulkevia
ihmisiä sekä lasten lumessa leikkimistä. Kuinka viehättävää se on,
ymmärtävät ainoastaan ne, jotka Katyn tavoin ovat olleet vuoteenomina
puoli vuotta kertaakaan kurkistamatta ulkopuoliseen maailmaan. Päivä
päivältä hän kävi iloisemmaksi ja pirteämmäksi.
"Kuinka iloinen Pyhä Klaus olikaan tänä vuonna!" sattui hän sanomaan
eräänä päivänä jutellessaan Cecyn kanssa. "Toivon että joku muukin
pyhimys tulisi meille vierailemaan. Mutta en tunne muita kuin
Helena-serkun, ja hän ei kykene."
"Onhan Pyhä Valentin", esitti Cecy.
"Tosiaankin. Mikä onnellinen ajatus!" huudahti Katy taputellen
käsiään. "Oi, Cecy, keksikäämme jotain hullunkurista
Valentinin-päiväksi! Erinomainen ajatus juolahti juuri mieleeni."
Niin molemmat tytöt keskustelivat kauan yhdessä salaperäisesti. Mistä
-- sen saamme kuulla tuonnempana.
Valentinin-päivä [12 p. helmikuuta. Meidän laskiaistamme muistuttava
ilojuhla, jolloin nuoret lähettävät toisilleen leikillisiä kirjeitä
ja viettävät päivät muutoinkin leikkien ja iloiten. Suoment. huom.]
oli eräänä perjantaina. Kun lapset tulivat torstai-iltapäivällä
koulusta kotiin, tuli Izzie-täti heitä vastaan heidän suureksi
hämmästyksekseen ja sanoi, että Cecy oli tulossa heille teelle, ja
heidän oli kaikkien mentävä yläkertaan siistimään itseään.
"Mutta Cecyhän käy meillä melkein joka päivä", muistutti Dorry, joka
ei ymmärtänyt, mitä yhteyttä sillä ja kasvojen pesulla oli.
"Kyllä, mutta tänä iltana on sinun juotava teetä Katyn huoneessa",
sanoi Izzie-täti. "Tässä ovat kutsukortit, yksi kullekin."
Tosiaankin, siinähän oli jokaiselle pieni kutsukortti, jossa
pyydettiin saada nauttia heidän mieluisasta seurastaan "Kuningatar
Katarinan palatsissa" samana päivänä kello 6 i.p. Kortit antoivat
asialle aivan toisen leiman. Lapset kiiruhtivat yläkertaan, ja pian
sen jälkeen kaikki hyvin kammattuina ja pestyinä juhlallisesti
koputtivat "Palatsin" ovelle. Kuinka hienolta se kuulostikaan!