sen Debbylle ja sanomaan, että serkku oli hyvin kiitollinen hänelle
siitä, että hän oli valmistanut hänelle niin hyviä ruokia. Ja
minä annoin. Ja Debby oli oikein hyvillään. Ja minä kirjoitin
Helena-serkulle kirjeen ja kerroin hänelle, että Debby pitää paljon
puolidollarista. Sehän se salaisuus oli. Eikö se ollut hauska?
Mutta sinä et saa kertoa kenellekään siitä, et koskaan, et koko
elinaikanasi."
"En", sanoi Katy hymyillen väsyneesti. "En kerro."
Koko lopun iltapäivää Elsie istui vuoteen vieressä palmuviuhka
kädessään karkoittaen kärpäsiä ja pysytellen poissa toisia lapsia,
kun he kurkistelivat ovesta.
"Aivanko todella tahdot pitää minut täällä?" kysyi hän useamman
kerran ja hymyili _niin_ voitonriemuisesti, kun Katy sanoi: "Tahdon
kyllä!" Mutta vaikka Katy sanoi "kyllä", luulen siinä olleen vain
puoleksi totta, sillä nähdä tuo pieni anteeksiantava tyttö kulta,
jota hän oli tylysti kohdellut, tuotti hänelle enemmän tuskaa kuin
hauskuutta.
"Olen _oikein_ hyvä hänelle, kun tulen terveeksi", ajatteli Katy
itsekseen heittelehtiessään rauhattomana vuoteessaan.
Izzie-täti nukkui sen yön hänen huoneessaan. Katylla oli kuumetta.
Kun aamu valkeni, ja tohtori Carr palasi kotiin, huomasi hän Katyllä
olevan kovia tuskia; hän oli kuuma ja levoton, surullinen ilme
silmissään.
"Isä", sanoi hän heti ensiksi, "onko minun maattava tässä kokonainen
viikko?"
"Lapseni, luulen, että on", vastasi hänen isänsä, joka näytti
huolestuneelta ja hyvin totiselta.
"Voi, voi!" nyyhkytti Katy, "kuinka jaksan sen kestää?"
IX LUKU
Synkkiä päiviä
Jos kuka tahansa olisi Katylle ensimäisenä iltana sanonut, että
hän viikon lopussa vielä olisi vuoteessa ja tuskissa, ja ettei
silloinkaan vielä saattaisi sanoa, milloin hän pääsisi liikkeelle,
niin luulen että se tieto olisi vienyt häneltä hengen. Hän oli niin
levoton ja malttamaton, että paikoillaan makaaminen näytti olevan
maailman vaikeimpia tehtäviä. Mutta hiljaa loikominen ja ainainen
selänpakotus oli vieläkin pahempaa. Joka päivä hän kysyi isältään
värisevin huulin: "Enkö saa nousta tänään ja mennä alakertaan?" Ja
kun isä pudisti päätään, värähtelivät hänen huulensa yhä enemmän
kyynelten valuessa. Mutta kun hän koetti nousta, koski häneen niin,
että hän oli iloinen saadessaan jälleen vaipua pehmeille tyynyille ja
patjoille, jotka tuntuivat niin mukavilta hänen aroille luilleen.
Sitten seurasi aika, jolloin Katy ei koskaan pyytänyt lupaa
nousemiseen. Se oli hirveän kovien tuskien aika, jota hän ei ollut
voinut ennen kuvitellakaan, ja se valtasi hänet kokonaan. Päivät ja
yöt jatkuivat toisiinsa sekoittuneina, ja Izzie-täti ei näyttänyt
koskaan paneutuvan levolle. Aika, jolloin isä oli lakkaamatta hänen
huoneessaan. Silloin kävi myös vieraita lääkäreitä, jotka hänen
ylitsensä kumartuneina painelivat ja koettelivat hänen selkäänsä ja
puhuivat toisilleen hiljaa kuiskaten. Se oli kuin pitkää, levotonta
unta, josta hän ei voinut havahtua, vaikka olisi kuinka koettanut.
Silloin tällöin hän kohottautui kuuntelemaan ääniä tai katsomaan,
kun Clover ja Elsie seisoivat ovella hiljaa itkien, tai Izzie-tätiä,
joka kulki huoneessa varpaisillaan narisevissa tohveleissaan. Sitten
kaikki taas hälveni, ja hän vaipui pimeyden tilaan, jossa ei ollut
muuta kuin tuskaa ja unta, joka salli hänen unohtaa kivun ja tuntui
siis olevan parasta maailmassa.
Sivuuttakaamme tämä aika, sillä on ikävää ajatella iloisen Katymme
olevan niin kurjana. Vähitellen tuskat lieventyivät, ja uni kävi
rauhallisemmaksi. Kipujen vieläkin helpotettua Katy alkoi huomata,
mitä ympärillä tapahtui, ja kysellä asioita.
"Kuinka kauan olen sairastanut?" kysyi hän eräänä aamuna.
"Eilen tuli neljä viikkoa", vastasi isä.
"Neljä viikkoa!" sanoi Katy. "En tiennyt, että siitä on niin kauan.
Isä, olenko ollut hyvin sairas?"
"Hyvin kultaseni! Mutta nyt olet paljon parempi."
"Millä tavalla loukkaannuin pudotessani keinusta?" kysyi Katy, joka
nyt oli tavattoman valppaalla tuulella.
"En usko, lapseni, että saisin sinut sitä ymmärtämään."
"Mutta, isä, koeta!"
"No niin, tiedätkö, että sinulla on selässäsi pitkä luu, jota
sanotaan selkärangaksi?"
"Luulin sen olevan jonkin taudin", sanoi Katy. "Clover sanoi, että
Helena-serkulla on selkärankatauti."
"Ei, selkäranka on luu. Se on kokoonpantu pienistä rivissä olevista
luista, nikamista, ja sen sisässä on jonkinlainen hermoköysi, jota
nimitetään selkäytimeksi. Hermot ovat niitä elimiä, joilla me
tunnemme. No niin, jotta tämä selkäydin pysyisi loukkaantumattomana,
on se kääritty pehmeään peitteeseen, jota sanotaan kalvoksi. Kun
putosit keinusta, sattui isku yhteen nikamaan ja vahingoitti kalvon
sisäpuolta; hermo tulehtui ja siitä syntyi selkääsi kuumetta.
Ymmärrätkö?"
"Vähän", sanoi Katy, joka ei täysin tajunnut, mutta oli liian väsynyt
kysyäkseen sen enempää. Levättyään vähän aikaa hän sanoi: "Isä, onko
kuume nyt poissa? Voinko nousta ja mennä alakertaan?"
"Et toki vielä", sanoi tohtori Carr koettaen puhua iloisesti.
Katy ei kysellyt sitten sen enempää. Viikko vieri toisensa jälkeen.
Kipu oli melkein poissa. Ainoastaan silloin tällöin se palasi
muutamiksi minuuteiksi. Hän sai unta ja söi ja saattoi kohottautua
vuoteessa pyörtymättä. Mutta ennen niin toimeliaat jäsenet olivat
vieläkin raskaat ja elottomat, eikä hän kyennyt omin neuvoin
kävelemään eikä seisomaan.
"Sääreni tuntuvat niin merkillisiltä", sanoi hän eräänä aamuna, "ne
ovat kuin _arabialaisissa saduissa_ mainitun prinssin jalat, jotka
muuttuivat mustaksi marmoriksi. Isä, minkä luulet olevan siihen
syynä? Eivätkö ne pian ala tuntua luonnollisilta?"
"Eivät pian", vastasi tohtori Carr. Sitten hän sanoi itsekseen:
"Lapsi parka! Parempi olisi hänen tietää totuus." Niin hän jatkoi
ääneen: "Pahoin pelkään, lapseni, että sinun on valmistauduttava
olemaan vuoteessa kauan aikaa."
"Kuinka kauan?" kysyi Katy pelästyneen näköisenä, "kuukausiko vielä?"
"En saata juuri sanoa kuinka kauan", vastasi hänen isänsä. "Lääkärit
arvelevat, kuten minäkin, että selkärankasi vamma poistuu vähitellen,
kun olet vielä nuori ja niin vankka. Mutta saattaa kulua sangen pitkä
aika siihen. Mahdollisesti saat maata kuukausia tai ehkä enemmänkin.
Sellaisen vamman parantumiseen tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä.
Se on kovaa, rakkaani", sillä Katy alkoi hillittömästi nyyhkyttää,
"mutta onhan sinulla toivo, joka auttaa sinua kestämään. Ajattele
Helena-serkkua, joka saa kärsiä vuodet läpeensä aivan toivottomana."
"Voi, isä!" huokasi Katy kesken nyyhkimistä, "eikö ole hirveätä, että
muutamat minuutit kiikussa tuottivat niin suuren vahingon? Sellainen
pikku seikka vain!"
"Niin, sellainen pikku seikka!" toisti tohtori Carr surullisesti.
"Ja se oli myöskin pieni asia, että unohdit Izzie-tädin kiellon
kiikkumisesta. Katy, sinulta puuttui vain pieni tottelevaisuuden
hevosenkenkänaula."
Monta vuotta sen jälkeen kertoi Katy jollekin, että hänen elämänsä
pisimmät kuusi viikkoa olivat ne, jotka seurasivat tätä isän kanssa
tapahtunutta keskustelua. Kun hän sai tietää, ettei ollut tietoa
pikaisesta parantumisesta, venyivät päivät hirvittävästi. Kukin päivä
näytti edellistään ikävämmältä ja synkemmältä. Hän ei välittänyt
itsestään eikä mistään muustakaan. Izzie-täti toi hänelle kirjoja,
mutta hän ei tahtonut lukea eikä ommella. Häntä ei huvittanut mikään.
Clover ja Cecy tulivat istumaan hänen luokseen, mutta kun hän kuuli
heidän puhuvan leikeistään ja hommistaan, saattoi se hänet itkemään
niin onnettomasti, että Izzie-täti ei sallinut heidän usein tulla
sinne. He säälivät kovin Katya, mutta kun huone oli niin synkkä ja
Katy pahalla päällä, niin ei heitäkään kovin haluttanut sinne mennä.
Siihen aikaan Katy vaati Izzie-tädin pitämään laskuverhot kokonaan
alhaalla, ja hän loikoi pimeässä ajatellen, kuinka surkea hänen
kohtalonsa oli ja kuinka kurja koko hänen tuleva elämänsä tulisi
olemaan. Kaikki olivat kärsivällisiä ja ystävällisiä hänelle, mutta
hän oli liian itsekkäästi onneton huomatakseen sitä. Izzie-täti
juoksenteli ylös ja alas portaita ja oli koko päivän jalkeilla
koettaen kaikin tavoin viihdyttää häntä, mutta Katy tuskin sanoi
"kiitoksia", eikä koskaan huomannut, kuinka väsyneeltä Izzie-täti
näytti. Niin kauan kun Katy oli pakoitettu olemaan vuoteessa, ei hän
osannut olla kiitollinen mistään, mitä hänelle tehtiin.
Mutta niin surulliset kuin päivät olivatkin, eivät ne olleet niin
ikävät kuin yöt, jolloin Izzie-tädin nukuttua Katy makasi valveilla
tuon tuostakin purskahtaen toivottomaan itkuun. Näihin aikoihin
hän ajatteli kaikkia niitä suunnitelmia, joita hän oli laatinut
suorittaakseen kauniita tekoja isoksi tultuaan.
"Enhän minä siis saakaan täyttää yhtään niistä", sanoi hän itsekseen,
"ainoastaan maata tässä. Isä sanoi, että paranen vähitellen, mutta en
parane, tiedän etten parane. Ja vaikka paranisinkin, olen hukannut
kaikki nämä vuodet, ja toiset kasvavat ja pääsevät minun edelleni, ja
minä en saa olla sen enempää heidän kuin muittenkaan lohduttajana.
Voi sentään, sentään! kuinka hirvittävää se on!"
Helena-serkun kirje oli omiaan keskeyttämään nämä ajatukset. Isä toi
sen eräänä aamuna ja ojensi sen Izzie-tädille.
"Helena sanoo menevänsä kotia tällä viikolla", sanoi Izzie-täti
ikkunan äärestä, johon hän oli mennyt lukemaan kirjettä. "No niin,
onhan se ikävää, mutta luulen että hän tekee oikein, kun ei tule, ja
onhan se juuri niinkuin hän sanoo: yksi sairas talossa kerrallaan on
kylliksi. Onhan minulla kyllin työtä Katyssakin."
"Voi Izzie-täti!" huudahti Katy, "poikkeaako Helena-serkku tänne
kotimatkallaan? Oi, kehoittakaa häntä pysähtymään. Ainoastaan yhdeksi
päiväksi, pyytäkää toki! Tahdon niin mielelläni nähdä hänet! En voi
sanoa kuinka mielelläni. Etkö tahdo? Isä kulta, ole niin hyvä, niin
hyvä!"
Hän melkein itki innosta.
"No niin, lapseni, jos toivot sitä kovin hartaasti", sanoi tohtori
Carr. "Se tuottaa kyllä Izzie-tädille vaivaa, mutta hän on niin hyvä,
että hän varmaankin sovittelee, jos se sinulle tuottaa paljon iloa.
Eikö niin, Izzie?" ja hän katsoi pyytävästi sisareensa.
"Tietysti minä sovittelen!" sanoi neiti Carr sydämellisesti. Katy
oli niin iloinen, että hän ensi kerran elämässään omasta alotteestaan
kietoi kätensä Izzie-tädin kaulaan ja suuteli häntä.
"Kiitos, rakas täti!" sanoi hän.
Izzie-täti oli tästä kovin hyvillään. Hänellä oli lämmin sydän,
vaikka se oli kätketty hermostuttaviin tapoihin -- mutta Katy ei
ollut koskaan ennen ollut sairaana päästäkseen selville siitä.
Koko seuraavan viikon Katy oli odotuksen kuumeessa. Vihdoinkin
Helena-serkku tuli. Tällä kerralla Katy ei ollut portailla häntä
tervetulleeksi toivottamassa, vaan vähän ajan kuluttua isä toi
Helena-serkun sylissään ja asetti hänet isoon tuoliin vuoteen viereen.
"Kuinka täällä onkaan pimeätä!" sanoi hän, kun he olivat toisiaan
suudelleet ja keskustelleet muutaman minuutin. "En saata nähdä
kasvojasi ollenkaan. Vaivaisiko vähän enempi valo silmiäsi?"
"Oi, ei!" vastasi Katy. "Ei se minun silmiäni vaivaa, mutta minä en
kärsi, että aurinko pääsee sisään. Silloin tunnen olevani tavalla tai
toisella heikompi."
"Clover, kohota sitten laskuverhoja vähän ylemmä." Ja Clover teki
niin. "Nyt minä voin nähdä", sanoi Helena-serkku.
Hän näki edessään hyvin avuttoman näköisen lapsen. Katyn kasvot
olivat laihtuneet ja hänen silmiensä ympärille oli alituinen
itkeminen muodostanut punaiset renkaat. Hänen tukkansa oli Izzie-täti
sinä aamuna jo kahdesti, kammannut, mutta Katy oli kärsimättömästi
sormillaan haronut sitä niin kauan, että se seista törrötti kuin
tankea pensas. Hän oli puettu ohkoseen pumpuliseen aamupukuun, joka,
vaikkakin puhdas, oli erikoisen rumasti tehty; ja huone oli kaikesta
säntillisyydestä huolimatta synkän näköinen, tuolit olivat asetetut
seinää pitkin, ja uunin reunustalla oli rivi lääkepulloja.
"Eikö ole kauheata?" huokasi Katy, kun Helena-serkku katseli
ympärilleen. "Kaikki on kauheata. Mutta en välitä siitä nyt niin
paljon, kun sinä olet täällä. Voi, Helena-serkku, tämä on ollut
hirveätä, _hirveätä_ aikaa."
"Tiedän", sanoi hänen serkkunsa surkutellen. "Katy, olen kuullut
kaikesta ja olen niin pahoillani sinun tähtesi. Koetus on kova,
rakkaani!"
"Mutta kuinka _sinä_", sanoi Katy, "kuinka sinä voit olla niin
suloinen ja kaunis ja kärsivällinen, vaikka tiedät olevasi sairas
kaiken ikäsi, etkä voi tehdä mitään, et kävellä etkä seistä?" --
hänen äänensä vaipui nyyhkytyksiin.
Helena-serkku ei sanonut vähään aikaan mitään. Hän vain istui
silittäen Katyn kättä.
"Katy", sanoi hän viimein, "onko isäsi sanonut sinulle, että hän
luulee sinun vähitellen paranevan?"
"Kyllä", vastasi Katy, "kyllä hän sanoi niin. Mutta se ei tapahdu
pitkään, pitkään aikaan. Ja minähän halusin tehdä niin paljon enkä
nyt kykene tekemään kerrassaan mitään!"
"Mitä sinä halusit tehdä?"
"Lukea ja auttaa ihmisiä ja tulla kuuluisaksi. Ja minä olisin
tahtonut opettaa lapsiamme. Äiti sanoi, että minun on huolehdittava
heistä, ja niinhän minä aioinkin. Ja jos joskus paranen, ovat kaikki
lapset jo silloin täysikasvuisia, eivätkä he tarvitse minua."
"Mutta miksi sinun on odotettava parantumistasi?" kysyi Helena-serkku
hymyillen.
"Mutta Helena-serkku, mitä minä kykenen tekemään vuoteessa ollessani?"
"Paljon, Katy, sanonko sinulle, mitä minä sinun sijassasi sanoisin
itselleni?"
"Ole hyvä", vastasi Katy ihmetellen.
"Minä sanoisin näin: 'Katy Carr, sinä tahdoit käydä koulua ja oppia,
että tulisit viisaaksi ja hyödylliseksi, ja nyt on sinulla tilaisuus
siihen. Jumala antaa sinun käydä _Hänen_ kouluaan, jossa Hän opettaa
kaikellaisia kauniita asioita ihmisille. Mahdollisesti hän pitää
sinua siinä ainoastaan yhden lukukauden, tai ehkä kolme tai neljä;
mutta kuinka kauan se kestäneekään, on sinun käytettävä tilaisuutta
hyväksesi niin hyvin kuin voit, sillä Hän itse tarjoo sen sinulle'."
"Mutta mikä se koulu on?" kysyi Katy. "En ymmärrä, mitä tarkoitat."
"Sitä nimitetään kärsimysten kouluksi", vastasi Helena-serkku
suloisesti hymyillen. "Ja paikka, missä läksyt opitaan, on sinun
huoneesi. Sen koulun säännöt ovat sangen ankarat, mutta hyvät
oppilaat, jotka niitä paraiten noudattavat, huomaavat jonkun ajan
kuluttua, kuinka oikeat ja hyvät ne ovat. Läksyt eivät myöskään
ole helpot, mutta kuta enemmän luet, sitä enemmän ne mieltäsi
kiinnittävät."
"Millaiset ovat ne läksyt?" kysyi Katy käyden huvitetuksi asiasta ja
alkaen tuntea aivan kuin Helena-serkku olisi kertonut hänelle jotakin
kertomusta.
"No hyvä, yksi on kärsivällisyyden läksy. Se kuuluu vaikeimpiin
oppiaineisiin. Kerrallaan ei sitä saata paljon oppia, mutta jokainen
ulkoaopittu osa tekee seuraavan osan helpommaksi. Ja niihin kuuluu
myös iloisuuden läksy. Ja asioiden parhainpäin kääntämisen läksy."
"Ei aina voi kääntää asioita parhainpäin", huomautti Katy
surullisesti.
"Kyllä niitä aina voi! Kaikilla asioilla on ikäänkuin kaksi
kosketinta. Etkö sitä tiedä? Toinen on sileä kosketin. Jos tartut
siihen, kohoaa esine keveästi, mutta jos otat kiinni rosoisesta
koskettimesta, satuttaa se käsiäsi, ja esine on silloin raskas
nostaa. Muutamat ihmiset tarttuvat aina rosoiseen koskettimeen."
"Onko Izzie-täti 'esine'?" kysyi Katy. Helena-serkku oli iloinen
kuullessaan hänen nauravan.
"Kyllä, Izzie-täti on _esine._ Ja hänellä on myöskin hyvä,
miellyttävä kosketin, jos vain koetat löytää sen. Ja lapset ovat
tavallaan myös esineitä. Heillä kaikilla on erilaiset koskettimensa.
Tiedäthän etteivät kaikki ihmiset ole luodut samanlaisiksi, niinkuin
punertavat kukkaruukut. Meidän täytyy tunnustella ja miettiä,
ennenkuin pääsemme selville toisista ihmisistä ja miten meidän on
heitä kohdeltava. On hyvin mielenkiintoista neuvoa sinua koettamaan
sitä. Ja koettaessasi olet oppiva kaikellaisia asioita, jotka
auttavat sinua olemaan toisten apuna."
"Jospa minä vain osaisin!" huokasi Katy. "Helena-serkku, opetetaanko
siinä koulussa muutakin?"
"Kyllä, siellä annetaan toivorikkaan mielen läksyjä. Sillä luokalla
on hyvin paljon opettajia. Aurinko on yksi niistä. Se istuu ikkunan
ulkopuolella koko päivän odottaen tilaisuutta, milloin pääsisi
pujahtamaan oppilaansa luo. Se onkin paras opettaja. Sinun sijassasi
en sulkisi sitä ulkopuolelle.
"Joka aamu herättyäni sanoisin itselleni: 'Minusta tulee terve, niin
isä arvelee. Ehkäpä se tapahtuu huomenna. Joten, jos tämä olisi
sairauteni viimeinen päivä, tahdon viettää sen _kauniisti_ ja tehdä
sairastamishuoneeni niin miellyttäväksi, että kaikki mielellään
muistelevat sitä.'
"Sitten on vieläkin eräs läksy -- puhtauden läksy. Tiedäthän, että
kouluhuoneet ovat pidettävät järjestyksessä. Sairaan ihmisen tulee
olla yhtä raitis ja soma kuin ruusu."
"Mutta siitä on niin paljon puuhaa", sanoi Katy puolustellen.
"En usko että sinulla on vähintäkään aavistusta siitä, kuinka
vaivalloista on aina olla puhtaana ja kunnossa. Helena-serkku, sinä
et koskaan ole ollut huolimaton, kuten minä, sinä olet syntynyt
siistiksi."
"Vai olen minä!" sanoi serkku. "No niin, Katy, älkäämme väitelkö
siitä, mutta jos tahdot, kerron sinulle kertomuksen eräästä tytöstä,
johon kerran tutustuin ja joka _ei_ ollut _syntynyt_ siistiksi."
"Oi kerro!" huudahti Katy hurmautuneena. Helena-serkku oli
vaikuttanut häneen hyvää. Hän näytti jo iloisemmalta ja vähemmän
välinpitämättömältä kuin moneen päivään.
"Tyttö oli aivan nuori", jatkoi Helena-serkku, "hän oli vankka ja
toimelias, hän piti juoksemisesta, kiipeämisestä, ratsastamisesta
sekä kaikellaisista iloisista toimista. Eräänä päivänä tapahtui
jotakin -- onnettomuus -- ja hänelle sanottiin, että hänen oli loput
elämästään maattava selällään ja kärsittävä tuskia, ja ettei hän enää
koskaan saisi kävellä eikä tehdä mitään sellaista, mikä enin häntä
huvittaisi."
"Aivankuin sinä ja minä!" kuiskasi Katy puristellen Helena-serkun
kättä.
"Jotenkin kuin minä, muttei niin paljon sinun kaltaisesi, sillä
tiedäthän, että toivomme _sinun_ paranevan jonakin päivänä. Tyttö
ei paljon välittänyt siitä, mitä hänelle ensiksi puhuttiin, sillä
hän oli niin sairas, että hän luuli varmasti kuolevansa. Mutta kun
hän tuli paremmaksi ja alkoi ajatella pitkää elämäänsä, joka hänen
oli elettävä, oli se hänestä pahempi kuin konsanaan tuskat. Hän oli
niin onneton, ettei hän välittänyt, mitä ympäristöllä tapahtui eikä
miltä ympäristö näytti. Hänellä ei ollut Izzie-tätiä, joka olisi
huolehtinut asioista, joten hänen huoneensa oli hirmuisen näköinen.
Se oli täynnä tomua, kaikki oli sekaisin, siellä oli likaisia
lusikoita ja lääkepulloja. Hän piti laskuverhot alhaalla ja antoi
tukkansa käydä vaikka kuinka sotkuiseksi. Se oli peräti surullista
katsella.
"Tytöllä oli vanha rakas isä", jatkoi Helena-serkku, "joka tuli
tavallisesti joka päivä hänen vuoteensa viereen istumaan. Eräänä
aamuna hän sanoi tytölleen:
"'Tyttöseni, luulen että sinun on asuttava tässä huoneessa kauan
aikaa. Siksi pyydän sinun tekemään minulle jotakin.'
"'Mitä se on?' kysyi tyttö ihmetellen kuullessaan, että oli jotakin,
jota hänkin saattaisi _tehdä_ toisille.
"'Toivon että toimitat huoneesta kaikki nuo lääkepullot ja teet
huoneesi hauskaksi ja sieväksi, jotta _minä_ voisin tulla tänne
istumaan. Näet, minä aion viettää suuren osan ajastani täällä! Mutta
minä en pidä tomusta enkä pimeästä. Minä haluan nähdä pöydällä kukkia
ja aurinkoa ikkunoista. Tahdotko tehdä sen minun mielikseni?'
"'Kyllä', sanoi tyttö, mutta hän huokasi, ja luulen että se hänestä
tuntui hyvin vaivalloiselta.
"'Sitten vielä toinen asia', jatkoi hänen isänsä. 'Tahdon että sinäkin
olisit hauskan näköinen. Eikö aamupukuja ja vaippoja saata yhtä hyvin
koristella ja tehdä sieviksi kuin muitakin pukuja? Sairas nainen,
joka on epäsiisti, on epämiellyttävä olento. Ole hyvä, tee minulle
mieliksi, lähetä hakemaan jotakin kaunista ja anna minun nähdä sinut
somana. En tahtoisi että Helenani muuttuisi miksikään homsuksi'."
"Helena!" huudahti Katy silmät selällään. "_Sinäkö_ se olit?"
"Olin", sanoi hänen serkkunsa hymyillen. "Minä se olin, vaikken
tahtonut paljastaa nimeäni niin pian. Kun isäni oli mennyt pois,
lähetin hakemaan peiliä. Katy, millainen näky! Tukkani oli kuin
ilmeinen hiirenpesä, ja olin rypistellyt otsaani niin, että siinä
risteili ryppyjä joka taholle, ja se näytti vanhan ihmisen otsalta."
Katy katseli Helena-serkun sileätä otsaa ja kiiltävää tukkaa.
"En voi uskoa sitä", sanoi hän, "sinun tukkasi ei ole voinut olla
pörröinen."
"Kyllä se oli -- paljoa pahemman näköinen kuin sinun nyt on. Mutta
peiliin kurkistaminen oli minulle terveellistä. Aloin ajatella,
kuinka itsekkäästi olin käyttäytynyt, ja toivoin menetteleväni
paremmin. Ja sen jälkeen, kun tuskat uudistuivat, oli tapanani pitää
otsaani sileänä sormillani ja koettaa estää kasvojani heijastamasta
kärsimyksiäni. Siten rypyt vähitellen silenivät, ja vaikka olen nyt
paljon vanhempi, eivät ne ole koskaan tulleet takaisin.
"Ensiksi oli hyvin paljon vaivaa aina ajatella ja suunnitella,
miten saisin sekä huoneeni että itseni puhtaana pidetyiksi. Mutta
jonkun ajan kuluttua se kävi tavaksi, ja sitten se oli helppoa. Ja
mielihyvä, jonka se tuotti isälleni, korvasi kaiken. Hän oli ollut
ylpeä toimeliaasta, terveestä tytöstään, mutta luulen etten ollut
koskaan ilahduttanut häntä niin paljon kuin hänen sairas tyttönsä,
joka makasi vuoteessaan. Huoneeni oli hänen lempipaikkansa, jossa hän
istui usein viettäen aikaansa, joten sekä huone että kaikki siinä
johtaa minut muistelemaan häntä."
Helena-serkun silmissä oli kyyneleitä, kun hän lopetti kertomuksensa.
Mutta Katy näytti iloiselta ja innostuneelta. Samalla kun se tuntui
hämmästyttävältä, oli lohduttavaakin, että oli ollut aika, jolloin
Helena-serkku oli vähemmän täydellinen kuin nyt.
"Luuletko todellakin, että minäkin voisin tehdä niin?" kysyi hän.
"Mitä tehdä? Kammatako tukkasi?" Helena-serkku hymyili.
"Voi, ei! Olla sievä ja suloinen ja kärsivällinen ja ihmisten
ilahduttaja. Ymmärräthän, mitä tarkoitan."
"Olen varma siitä, että voit, jos koetat."
"Mutta mitä sinä ensiksi tekisit?" kysyi Katy, joka nyt, kun hänen
mieleensä oli juolahtanut uusi ajatus, oli hyvin halukas heti
alkamaan.
"Hyvä, ensi töikseni nostattaisin laskuverhot ja tekisin huoneen
vähemmän synkän näköiseksi Onko sinun nautittava lääkkeitä kaikista
noista pulloista?"
"Ei, ainoastaan tuosta isosta, jolla on sininen nimilippu."
"Sentähden voisit pyytää Izzie-tädin viemään pois toiset. Ja minä
pyydän Cloveria poimimaan kimpun tuoreita kukkia pöydällesi joka
päiväksi. Kesken kaiken, en näe sitä pientä valkoista maljakkoa."
"Ei, se särkyi juuri sinä aamuna, jolloin sinä läksit, samana
päivänä, jolloin minä putosin kiikusta", sanoi Katy surullisesti.
"Vähät siitä, ystäväni, älä näytä niin alakuloiselta. Tunnen sen
puun, jossa sellaisia maljakoita kasvaa, ja sinä saat toisen.
Sittenkuin huone on järjestetty hauskaksi, pyytäisin minä sinun
sijassasi kaikki koulukirjani tänne, ja minä lukisin joka aamu pari
tuntia."
"Voi!" huudahti Katy väännellen kasvojaan jo ajatellessaankin sitä.
Helena-serkku hymyili. "Tiedän", sanoi hän, "kuuluuhan tosin hirveän
ikävältä, että sinun olisi täällä yksiksesi opeteltava maantiedettä
ja harjoiteltava laskentoa. Mutta usko minua, jos vain koetat, tulet
siitä vähitellen iloitsemaan. Siten et unhota ennen opittua, näethän,
et mene niin paljon taaksepäin opinnoissasi. Näin on opiskelusi
aivankuin työskentelyä puutarhassa, jossa työn tulokset eivät niin
helposti näyttäydy. Jokainen kasvattamasi kukkanen tuottaa sinulle
voitonriemua, ja sinä tulet panemaan sille kaksinkertaisesti enemmän
arvoa kuin tavalliselle kukalle, josta ei ole ollut mitään vaivaa."