"Kun he tulevat, halkaisen heidät kahtia miekallani, jonka isä antoi
minulle. Kerran he tulivat. Ja minä leikkasin heidät kahtia -- heitä
oli kolme, viisi, yksitoista. Saattepa nähdä!"
Mutta samana iltana, kun pienet lapset olivat menneet levolle, ja
Katy ja Clover istuivat sinikamarissa, kuului valittavaa ulisemista
lastenkamarista. Clover juoksi katsomaan, mikä oli hätänä. Ja siellä
istui Filip vuoteessaan huutaen apua.
"Sängyn alla on rosvoja" nyyhkytti hän, "hirveän monta rosvoa."
"Eihän toki, Filip!" sanoi Clover kurkistaen sängyn reunustimen alle
rauhoittaen häntä, "eihän siellä ole ketään."
"Mutta siellä on, sanon minä", selitti Filip pitäen hänestä
lujasti kiinni. "Kuulin, kun yksi liikkui. He pureskelivat minun
päällyskenkiäni."
"Pikku poika parka!" sanoi Helena-serkku, kun Clover rauhoitettuaan
Filipin palasi kertomaan tapahtumasta. "Siinä on varoitus, ettei saa
kertoa ryövärisatuja. Mutta sehän loppui niin hyvin, etten luullut
kenenkään sen johdosta pelkäävän."
Sen jälkeen ei ollut mitään hyötyä siitä, että Izzie-täti laati
sääntöjä sinikamariin pääsystä. Hän olisi yhtä hyvin saattanut
kieltää kärpäsiä lentämästä sokeriastiaan. Lapset koettivat kaikki
keinot päästäkseen sinne. Milloin tahansa Izzie-täti meni sinne,
oli hän varma siitä, että hän tapaisi heidät siellä niin lähellä
Helenaserkkua kuin mahdollista. Ja Helena-serkku pyysi, ettei täti
sekaantuisi asiaan.
"Me saamme olla ainoastaan kolme tai neljä päivää yhdessä", sanoi
hän. "Antakaa heidän tulla niin usein, kuin he tahtovat. Se ei
vahingoita minua ollenkaan."
Pikku Elsie kiintyi liikuttavalla rakkaudella uuteen ystävään.
Helena-serkulla oli tarkat silmät. Hän huomasi heti ikävöivän ilmeen
Elsien kasvoissa ja hän koetti erikoisesti olla hänelle herttainen ja
lempeä. Tästä etuoikeudesta tuli Katy kateelliseksi. Hän ei saattanut
kärsiä, että hänen täytyi jakaa serkkunsa ystävyys jonkun toisen
kanssa.
Kun viimeinen ilta oli käsissä, ja he menivät teen jälkeen
sinikamariin, oli Helena-serkku avaamassa laatikkoa, joka oli juuri
saapunut pikajunalla.
"Se on jäähyväislaatikko", sanoi hän. "Teidän on kaikkien istuttava
rivissä, ja kun minä panen käteni näin selkäni taakse, on teidän
sitten vuorotellen valittava, kummanko käden otatte."
Ja niin he kukin vuorostaan valitsivat. "Kummanko käden otat,
oikeanko vai vasemman?" Ja viisaan haltiattaren tavoin Helena-serkku
otti tyynynsä alta jotain sievää itsekullekin. Ensiksi sieltä tuli
aivan samallainen maljakko kuin hänen omansakin, jota Katy oli niin
kovin ihastellut. Katy huusi iloissaan, kun se pantiin hänen käteensä.
"Oi, kuinka ihana, kuinka ihana!" huudahti hän. "Säilytän sen niin
kauan kuin elän."
"Jos sen teet, tulee se olemaan ensi kerran, kun sinulla säilyy
jotain viikon särkymättä", huomautti Izzie-täti. Sitten seurasi
purppuranvärinen taskukirjanen Cloverille. Hän tarvitsi juuri
sellaista, sillä hän oli kadottanut omansa. Sitten tuli pieni, sievä,
samettinauhaan kiinnitetty kaulakoriste, jonka Helena-serkku sitoi
Elsien kaulaan.
"Siinä on muutamia suortuviani", sanoi hän. "Mutta Elsie rakas, mikä
nyt on? Älä itke!"
"Voi, sinä olet nii-in kaunis ja nii-in herttainen!" nyyhkytti Elsie,
"ja sinä lähdet pois."
Dorry sai dominolaatikon ja Hanna erään pelilaudan. Filipille tuli
"Ryöväri-kissan tarina" niminen kirja.
"Se on muistuttava sinua siitä ajasta, jolloin rosvot tulivat ja
pureskelivat päällyskenkiäsi", sanoi Helena-serkku veitikkamaisesti
hymyillen. He nauroivat kaikki, Filip kaikkein rajummin.
Ketään ei unohdettu. Isä sai muistikirjan ja Izzie-täti norsunluisia
muistilehtisiä. Myöskin Cecyä muistettiin. Hänen lahjansa oli
"Kultaisten tekojen kirja", sisältävä kertomuksia pojista ja
tytöistä, jotka olivat toimittaneet uskaliaita ja hyviä tekoja.
Mielihyvä esti häntä puhumasta.
"Oi kiitos, Helena-serkku!" sanoi hän vihdoin. Cecy ei ollut serkku,
mutta hänellä ja Carrin lapsilla oli tapana jakaa keskenään tädit ja
sedät sekä ylimalkaan kaikki sukulaiset, niinkuin he jakoivat kaiken
muunkin hyvän.
Seuraavana päivänä tuli ikävä eronhetki. Kaikki pienokaiset seisoivat
portilla heiluttamassa nenäliinojaan vaunujen poistuessa. Kun ne
olivat poissa näkyvistä, kiiruhti Katy itkemään "pienen itkun" ypö
yksin.
"Isä sanoi toivovansa, että me kaikki olisimme Helena-serkun
kaltaisia", ajatteli hän pyyhkiessään silmiään, "ja minä aion
koettaa, vaikken usko, että tuhannenkaan vuoden kuluttua voisin
tulla puoleksikaan niin hyväksi. Tahdon lukea, pitää tavarani
järjestyksessä ja olla oikein hyvä pienokaisille. Hyvänen aika, jos
Izzie-täti olisi Helena-serkku, kuinka helppoa olisikaan elää! Vähät
siitä, tahdon ajatella serkkua aina ja aloitan huomenna."
VIII LUKU
Huomenna
"Huomenna tahdon aloittaa", ajatteli Katy nukahtaessaan sinä iltana.
Kuinka usein teemmekään samoin! Ja kuinka surullista onkaan, että
usein huomenen muututtua täksi päiväksi heräämme toisin tuntein:
välinpitämättöminä, kärsimättöminä ja aivan haluttomina suorittamaan
kaikkia niitä kauniita tekoja, joita suunnittelimme edellisenä iltana.
Näyttää joskus siltä, kuin maailmassa olisi katalia pikku haltioita,
jotka ovat sidottuina auringon paistaessa, mutta jotka meidän
nukkuessamme hiipivät makuuhuoneisiimme kiusaamaan meitä ja
kiihoittamaan luontoamme. Tai minkätähden me nousemme pahatuulisina,
vaikka olemme menneet levolle hyvätuulisina ja ilosina! Niin oli
Katynkin laita. Hänen viimeinen uninen ajatuksensa oli siitä lähtien
olla enkeli ja niin paljon Helenan kaltainen kuin mahdollista, mutta
kun hän avasi silmänsä, oli hän äreä ja kärttyisämpi kuin koskaan.
Vanha Mary sanoi, että hän oli noussut väärinpäin vuoteeltaan.
Sivumennen sanoen, onkohan kukaan niin viisas, että kykenisi
sanomaan, mikä oikea puoli on, jotta saattaisimme aina valita sen.
Kuinka hyvä olisikaan, jos joku sen selvittäisi. Tiedäthän että
jos pahatuulisena alamme päivämme, niin näyttävät kaikellaiset
onnettomat tapaukset lisäävän mielentilaamme. Aamutöikseen särki Katy
kallisarvoisen maljakkonsa, jonka Helena-serkku oli hänelle antanut.
Se oli säiliköllä, ja siinä oli vihkonen punertavia ruusuja. Säilikön
päällä oli kääntöpeili. Katyn kammatessa hiuksiaan peili kääntyi
vähän, jottei hän saattanut hyvästi nähdä siihen. Hyvällä päällä
ollen ei tapahtuma olisi häntä paljoakaan häirinnyt. Mutta kärttyinen
kun oli jo alkaessaan, suututti se häntä. Hän sysäsi peiliä
vihaisesti. Alaosa kääntyi eteenpäin, kuului helinää, ja Katy näki
punertavat ruusut hajallaan lattialla ja Helena-serkun sievän lahjan
palasina.
Katy istuutui matolle ja huusi niin kovaa, kuin olisi hän ollut itse
Filip. Izzie-täti kuuli hänen valituksensa ja tuli huoneeseen.
"Onpa se ikävää", sanoi hän poimien palaset, "mutta sen enempää en
odottanutkaan. Katy, sinä olet niin huolimaton. Älä istu siinä niin
tyhmänä! Nouse pukeutumaan. Myöhästyt aamiaiselta."
"Mikä on?" kysyi isä huomatessaan Katyn punaiset silmät, kun tämä
istuutui pöytään.
"Olen särkenyt maljakkoni", sanoi Katy alakuloisesti.
"Oli sangen huolimatonta asettaa se niin vaaralliseen paikkaan",
sanoi hänen tätinsä. "Olisihan sinun pitänyt tietää, että peili
saattoi kääntyä ja heittää sen lattialle." Sitten, nähdessään ison
kyyneleen putoavan Katyn lautaselle, hän lisäsi: "Olet tosiaankin
liian iso käyttäytyäksesi kuin pikku lapsi. Kyllä vain Dorryakin
hävettäisi tehdä niin. Maltahan nyt jo mielesi."
Tämä nuhde ei parantanut Katyä. Hän poistui aamiaiselta jurottaen
äänettömänä.
"Mitä aiotte tehdä tänään?" kysyi tohtori Carr toivoen sillä tavalla
kääntävänsä asian hauskempaan suuntaan.
"Aiomme kiikkua!" huusivat Hanna ja Dorry yhtaikaa. "Santeri on
ripustanut meille hyvän kiikun halkovajaan."
"Sinne ette mene", sanoi Izzie-täti varmalla äänellä. "Kiikkua saa
käyttää vasta huomenna. Muistakaa se, lapset! Ettekä silloinkaan,
jollen minä lupaa."
Tässä Izzie-täti menetteli ymmärtämättömästi. Hänen olisi pitänyt
selittää asia tarkemmin. Asianlaita oli niin, että Santeri oli
rikkonut toisen renkaista, joilla kiikku oli kattoon kiinnitettävä.
Hän aikoi päivän kuluessa saada uuden, ja hän oli varoittanut neiti
Carria antamasta sillä välin kenenkään käyttää kiikkua, koska se ei
ollut käyttökelpoinen. Jos neiti Carr olisi sen selittänyt lapsille,
olisi kaikki ollut hyvin, mutta Izzie-tädin mielipide oli, että
nuorten tuli sokeasti totella vanhempia.
Hannan, Elsien ja Dorryn huulet olivat lerpallaan, kun kuulivat
kiellon. Elsie heistä tuli ensiksi jälleen hyvälle tuulelle.
"En välitä", sanoi hän, "sillä minulla on paljon tehtävää. Minun on
kirjoitettava kirje Helena-serkulle eräästä asiasta."
"Mistä"? kysyi Clover.
"Onpahan vain!" vastasi Elsie salaperäisesti heiluttaen päätään.
"Kukaan muu ei saa sitä tietää, sanoi Helena-serkku, se on meidän
keskeinen salaisuus."
"En usko ollenkaan Helena-serkun niin sanoneen", sanoi Katy
suuttuneesti. "Hänen tapoihinsa ei kuulu kertoa salaisuuksia tyhmille
pikku tytöille, niinkuin sinä olet."
"Kylläpä kuuluu", antoi Elsie vihoissaan takaisin. "Hän sanoi, että
minuun saattaa luottaa yhtä hyvin kuin isompiinkin. Ja hän sanoi
minua lemmikikseen. Siinä sinulle, Katy Carr!"
"Lopettakaa väittelynne", sanoi Izzie-täti. "Katy, sinun
ylälaatikkosi on aivan hirveässä epäjärjestyksessä. Mene heti
yläkertaan siivoomaan se, ennenkuin teet mitään muuta. Lapset,
teidän tulee pysytellä tänä aamuna varjossa. On liian kuumaa juosta
auringossa. Elsie, mene keittiöön ja sano Dorrylle, että tahdon puhua
hänen kanssaan."
"Kyllä", sanoi Elsie hyvin tärkeällä äänenpainolla. "Ja sitten
kirjoitan kirjeen Helena-serkulle."
Katy asteli yläkertaan hitain, laahustavin askelin. Oli lämmin,
uuvuttava päivä. Päätä hiukan pakotti, ja silmät tuntuivat
turtuneilta paljosta itkemisestä. Hän sanoi itsekseen, että
Izzie-täti oli hyvin paha asettaessaan hänet työhön lupa-aikana, ja
hän vetäsi ylälaatikon auki ähkien vastenmielisesti.
Täytyy tunnustaa, että neiti Izzie oli oikeassa. Tuskin voi nähdä
vaatelaatikkoa, jossa vallitsisi suurempi epäjärjestys kuin
tässä. Kaikki esineet olivat sikin sokin, ikäänkuin joku olisi
pitkällä kepillä sekoittanut ne perinpohjin. Siellä oli kirjoja ja
maalilaatikoita, pieniä kirjoitettuja paperilappuja, lyijykyniä ja
harjoja. Käärimättömät sukanvarret olivat kietoutuneet nenäliinoihin,
silkkinauhan pätkiin ja liinakauluksiin. Rutistuneita kaularöyhelöitä
pilkoitti raskaitten tavaroitten alta, ja päällimäisenä oli
kaikellaisia tyhjiä laatikoita, joitten aarteet olivat seuloutuneet
laatikon pohjalle ja hävinneet yhteisen tavaraläjän alle.
Paljon aikaa ja kärsivällisyyttä tarvittiin tämän sekasotkun
järjestämiseen. Mutta Katy tiesi, että Izzie-täti tulisi kohta sinne,
eikä hän uskaltanut keskeyttää, ennenkuin kaikki oli tehty. Kun työ
oli valmis, oli hän hyvin väsynyt. Hänen mennessään alakertaan tuli
Elsie häntä vastaan kivitaulu kädessä. Nähdessään Katyn hän pisti sen
heti selkänsä taakse.
"Et saa katsoa", sanoi hän, "se on kirjeeni Helena-serkulle.
Ainoastaan minä tiedän salaisuuden. Se on kokonaan täynnä
kirjoitusta, ja minä lähetän sen postiin. Katso, siinä on jo
postimerkkikin", ja hän näytti kivitaulun nurkkaa. Tosiaankin oli
postimerkki painettu puitteisiin.
"Sinä pikku pöllö", sanoi Katy kärsimättömänä, "ethän saata tuota
postiin lähettää. Kas niin, anna minulle kivitaulu. Minä kirjoitan
kaiken puhtaaksi paperille, minkä olet taululle kirjoittanut, ja isä
antaa sinulle kuoren."
"Ei, ei!" huusi Elsie tehden vastarintaa, "sinä et saa! Sinähän
näkisit, mitä minä olen kirjoittanut, ja Helena-serkku sanoi, etten
minä saisi kertoa. Se on salaisuus. Anna tauluni olla, sanon sen!
Minä kerron Helena-serkulle, millainen halpamainen tyttö sinä olet,
ja sitten hän ei rakasta sinua hituistakaan."
"Siinä, ota sitten vanha taulusi!" sanoi Katy tyrkäten häntä
kostonhaluisesti. Elsien jalka luiskahti, hän kirkasi ja koetti
tarttua käsipuihin, mutta ei onnistunutkaan, ja vierimällä vierien
hän pudota kopsahti eteisen lattialle.
Ei hän juuri korkealta pudonnut, ainoastaan kuusi porrasta alas,
mutta muksaus oli kumminkin niin kova, että Elsie rääkyi aivankuin
hän olisi ollut hengenheitossa. Izzie-täti ja Mary tulivat kiiruhtaen
paikalle.
"Katy tyrkkäsi minua", nyyhkytti Elsie. "Hän tahtoi, että kertoisin
hänelle salaisuuteni, mutta minä en kertonut. Hän on paha, ilkeä
tyttö!"
"Mutta Katy Carr", sanoi Izzie-täti, "luulisi, että _häpeäisit_
purkaa sisuasi pikku sisarellesi! Varmaankin Helena-serkku hämmästyy
kuullessaan tällaista! Kas niin, Elsie rakas! Älä itke enää. Tule
kanssani yläkertaan. Voitelen kipeän paikan, eikä Katy saa sinua enää
loukata."
Niin he nousivat yläkertaan. Katy yksikseen jätettynä tunsi olevansa
hyvin onneton: hän katui, uhmaili, oli tyytymätön ja nyreä samalla
kertaa. Hän tiesi sisimmässään, ettei hänen tarkoituksensa ollut
tehdä pahaa Elsielle, ja hän häpesi hirveästi tyrkkäisemistään, mutta
Izzie-tädin viittaus kertoa Helena-serkulle saattoi hänet liian
vihaiseksi, niin ettei hän voinut tunnustaa vikaansa itselleen eikä
muille.
"En välitä!" hän mumisi niellen kyyneleitään. "Elsie on oikea
itkuvauva, se hän on. Ja Izzie-täti pitää aina hänen puoltaan.
Minähän vain sanoin tuolle pikku tyhmeliinille, ettei hän panisi
isoa, raskasta taulua postiin!"
Hän meni sivuovesta pihalle. Hänen vajan sivuuttaessaan sattui uusi
kiikku hänen silmiinsä.
"Kuinka Izzie-tädin kaltaista", ajatteli hän, "kieltää lapsia
kiikkumasta, kunnes hän lupaisi. Luulen että hän arvelee olevan liian
kuuman tai jotain semmoista. En välitä hänestä, en."
Hän istuutui kiikkuun. Se oli parasta lajia: leveä, mukava istuin ja
uudet paksut nuorat. Istuin oli oikean välimatkan päässä lattiasta.
Santeri oli oikea taituri laittamaan kiikkuja, ja puuvaja oli paras
keinupaikka.
Se oli iso huone ja katto oli korkealla. Ei siellä ollut paljon puita
sillä kertaa ja mitä vähän oli, sekin oli ladottu pitkin seiniä,
jotta oli paljon tilaa. Siellä oli viileää ja pimeää, ja keinun
liike synnytti tuulta. Se heilutteli Katyn tukkaa kuin isoa viuhkaa
ja saattoi hänet hiljaiseksi ja uneksivaksi. Kaikellaisia unelmia
alkoi liikuskella hänen aivoissaan. Keinuen edes takaisin kuin ison
kellon heiluri hän vähitellen kohosi yhä korkeammalle, antaen vauhtia
ruumiinsa liikkeillä ja iskemällä voimakkaasti lattiaa jaloillaan
joka heilahduksella. Nyt hän oli jo kohonnut korkean kaarioven
yläosan kohdalle. Hän saattoi jo koskettaa sen yläpuolella olevaa
poikkihirttä ja pienestä nelikulmaisesta ikkunasta nähdä kyyhkysten
kyniytyvän istuallaan ladon räystäällä ja valkoisten pilvien
liitelevän sinisellä taivaalla. Hän ei ollut koskaan keinunut niin
korkealle. Se oli kuin lentämistä, ajatteli hän, ja hän taivutteli
ja heilutteli itseään istuimellaan yhä kovemmin, koettaen päästä yhä
korkeammalle paukauttaakseen varpaitaan kattoon.
Yhtäkkiä, heilauksen korkeimmillaan ollessa, kuului kova rusahdus.
Keinu pyörähti rajusti viistoon ja heitti Katyn ilmaan. Hän tarttui
nuoraan, tunsi sen irtautuvan käsistään -- sitten putosi hän alas.
Kaikki musteni hänen silmissään, hän ei tiennyt enää mistään!
Kun hän avasi silmänsä, oli hän ruokailuhuoneessa sohvalla
pitkällään. Clover oli polvistuneena hänen vieressään kalpeana ja
pelästyneenä, ja Izzie-täti tiputti jotain kylmää ja märkää hänen
otsalleen.
"Mikä on hätänä?" sanoi Katy uupuneena.
"Oi, hän elää -- hän elää!" ja Clover kietoi käsivartensa Katyn
kaulaan nyyhkyttäen.
"Hs, kultaseni!" Izzie-tädin ääni sointui harvinaisen lempeältä.
"Sinä putosit pahasti, Katy. Etkö muista?"
"Putosin? Voi, kyllä, kiikusta!" sanoi Katy, kun kaikki taas hitaasti
palasi hänen mieleensä. "Izzie-täti, katkesiko nuora? En jaksa
muistaa mitään?"
"Ei, Katy, ei nuora. Rengas irtautui katosta. Se oli rikkonainen,
eikä luotettava. Etkö muista, että kielsin teitä keinumasta tänään.
Unohditko sen?"
"En, Izzie-täti, en minä unohtanut. Minä --", mutta siinä hän
väsähti. Hän sulki silmänsä, ja isot kyyneleet vierivät silmistä.
"Älä itke", kuiskasi Clover itsekin itkien, "älähän toki. Izzie-täti
ei toru sinua." Mutta Katy oli liian heikko ja järkytetty pidättämään
itkuaan.
"Tahtoisin mennä yläkertaan vuoteeseen pitkälleni", sanoi hän. Mutta
kun hän yritti nousta sohvalta, huimasi hänen päätään niin, että hän
putosi uudelleen päänaluiselleen. "Voi minä en kykene nousemaan!"
huudahti hän näyttäen hyvin pelästyneeltä.
"Pahoin pelkään, että jokin paikka on nyrjähtänyt", sanoi
Izzie-täti, joka itsekin näytti hyvin pelästyneeltä. "Olisi parasta,
että makaisit paikallasi jonkun aikaa, kultaseni, ennenkuin
koetat liikkua. Siinähän tohtori onneksi onkin!" Ja hän astui
vastaanottamaan tohtoria. Se ei ollut isä, vaan tohtori Alsop, joka
asui aivan lähellä heitä.
"Sangen lohduttavaa, että te tulitte", sanoi Izzie-täti. "Veljeni
on mennyt maalle eikä palaa ennenkuin huomenna, ja yksi pikku
tytöistämme putosi pahasti."
Tohtori Alsop istuutui sohvan ääreen ja koetti Katyn valtasuonta.
Sitten hän alkoi koetella koko hänen ruumistaan.
"Voitko liikuttaa tätä jalkaasi?" kysyi hän.
Katy liikutti sitä heikosti.
"Entä tätä?"
Liike oli paljoa heikompi.
"Koskiko siihen?" kysyi tohtori Alsop huomatessaan tuskanilmeen Katyn
kasvoilla.
"Koski kyllä, vähän", vastasi Katy koettaen kovasti estää itkuaan.
"Selässäkö, mitä? Tuntuiko kipua ylhäällä vai alhaalla?" Ja
lääkäri paineli Katyn selkärankaa muutaman minuutin saattaen hänet
kiemurtelemaan rauhattomasti.
"Pelkään hänen vahingoittuneen jotenkin", sanoi hän vihdoin,
"mutta mahdotonta on sanoa tarkoin miten. Saattaa olla vain joku
venähtyminen tai vähäinen nyrjähdys", lisäsi hän nähdessään
kauhunilmeen Katyn kasvoilla. "Neiti Carr, parasta olisi viedä hänet
yläkertaan ja riisua hänet niin pian kuin voitte. Jätän ohjeita
hieromista varten." Ja tohtori Alsop otti paperiliuskan ja alkoi
kirjoittaa.
"Voi, täytyykö minun paneutua vuoteeseen?" sanoi Katy. "Tohtori,
kuinka kauan minun on oltava makuulla?"
"Riippuu siitä, kuinka pian paranet," vastasi lääkäri, "toivottavasti
ei kauan. Ehkä muutamia päiviä."
"Muutamia päiviä!" toisti Katy toivottomalla äänellä.
Lääkärin mentyä, Izzie-täti ja Debby kantoivat Katyn hitaasti
yläkertaan.
Se ei ollut helppoa, sillä pieninkin liike koski häneen ja tieto
omasta voimattomuudesta koski enin. Hän ei saattanut olla itkemättä,
kun hänet oli riisuttu ja pantu vuoteeseen. Tuntuihan kaikki niin
hirveältä ja vieraalta. "Jospa edes isä olisi täällä", ajatteli
hän. Mutta tohtori Carr oli mennyt maalle jonkun sairaan luo eikä
luultavasti saattanut palata ennen huomispäivää.
Kuinka pitkän pitkä olikaan se iltapäivä! Izzie-täti lähetti
päivällistä, mutta Katy ei voinut syödä. Hänen huulensa olivat kuivat
ja hänen päätään pakotti kovasti. Aurinko alkoi paistaa sisään, ja
huone kävi lämpimäksi. Kärpäset surisivat ikkunalla ja kiusasivat
häntä laskeutumalla hänen kasvoilleen. Vähäisiä pistoksia tuntui
siellä täällä selässä. Hän makasi silmät ummessa, sillä niitten
aukipitäminen tuotti tuskaa, ja kaikellaisia levottomia ajatuksia
tuli hänen mieleensä.
"Ehkäpä, jos selkäni on todellakin nyrjähtänyt, minun on maattava
tässä kokonainen viikko", sanoi hän itselleen. "Voi kauheata, sitä
en _voi_! Lupaa kestää ainoastaan kahdeksan viikkoa, ja minähän
aioin toimittaa niin ihmeellisiä asioita! Kuinka voivat ihmiset
olla niin kärsivällisiä kuin Helena-serkku, kun heidän on maattava
paikoillaan? Eikö hän tule pahoilleen, kun saa kuulla tästä! Lähtikö
hän todellakin eilen meiltä? Minusta siitä on vuosi. Jos en vain
olisi mennyt tuohon ilkeään kiikku-pahaseen!" Ja sitten Katy alkoi
kuvitella millaista olisi ollut, _ellei_ hän olisi mennyt, ja kuinka
hän ja Clover olivat aikoneet mennä Paratiisiin sinä iltapäivänä.
He olisivat olleet siellä puitten viileässä varjossa. Kun tällaiset
ajatukset liikkuivat hänen mielessään, kävi hänen päänsä yhä
kuumemmaksi ja asentonsa vuoteessa yhä epämukavammaksi.
Yhtäkkiä hän tunsi, että ikkunasta tulvehtiva häikäisevä valo
himmentyi ja että tuuli tuntui puhaltavan raikkaasti häneen. Hän
avasi raskaat silmänsä. Laskuverhot olivat alhaalla, ja vuoteen
vieressä istui pikku Elsie löyhytellen palmun lehdestä tehdyllä
viuhkalla.
"Katy, herätinkö sinut?" kysyi hän aralla äänellä.
Katy katsoi häneen hätkähtäen ja hämmästynein silmin.
"Älä pelkää", sanoi Elsie, "en tahdo häiritä sinua. Hanna ja
minä olemme hyvin pahoillamme, että sinä olet sairas", ja hänen
pienet huulensa vapisivat. "Mutta me aiomme olla hiljaa, emmekä
koskaan paiskele lastenkamarin ovea, emmekä melua portaissa niin
kauan kuin olet sairas. Ja minä olen tuonut sinulle jotain oikein
hyvää. Osa niistä on Hannalta ja osa minulta. Ne on sitä varten,
kun sinä putosit kiikusta. Katso", -- ja voitonriemuisena Elsie
osoitti tuolia, jonka hän oli työntänyt vuoteen lähelle ja jolle
oli juhlallisesti asetettu: 1:ksi tinainen teekalusto, 2:ksi
kukkamaalauksilla koristettu lasikantinen rasia, 3:ksi nivelillä
varustettu nukke, 4:ksi läpikuultava kirjoitustaulu ja viimeiseksi
kaksi uutta lyijykynää.
"Ne ovat kaikki sinun -- saat pitää kaikki", sanoi jalomielinen
Elsie. "Sinä saat myös Pikerin, jos tahdot. Se on vain niin iso, ja
pelkään että se ikävöi minua. Katy, etkö pidä näistä leluista? Ne
ovat koko sieviä!"
Katystä tuntui kuin tulisia hiiliä olisi hehkunut hänen päälaellaan,
kun hän katseli tuolilla olevia aarteita ja sitten Elsien kasvoja,
jotka olivat kirkastuneet sydämellisestä itsensäkieltämisestä. Hän
koetti puhua, mutta alkoi sen sijaan itkeä, mistä Elsie pelästyi
kovasti.
"Koskeeko sinuun niin kovin?" kysyi hän itkien myötätunnosta.
"Oi ei, ei se ole _sen_ vuoksi!" nyyhkytti Katy, "vaan minä olin
sinuun, Elsie, niin suuttunut tänä aamuna ja tyrkkäsin sinua. Voi,
anna anteeksi!"
"No, sehän meni kaikki hyvin!" sanoi Elsie hämillään. "Izzie-täti
otti jotain pullosta ja voiteli sillä, ja kuhmu hävisi kerrassaan.
Tahdotko että menen pyytämään, että hän voitelisi sinuakin vähän --
minä menen." Ja hän juoksi ovea kohti.
"Voi älä!" huudahti Katy. "Elsie, älä mene pois. Tule sen sijaan
minua suutelemaan."
Elsie kääntyi ikäänkuin epäillen, tarkoittiko kutsu häntä. Katy piti
käsiään ojennettuina. Elsie juoksi suoraan niitä kohti. Iso ja pikku
sisko syleilivät toisiaan, ja se näytti saattavan heitä toisiansa
lähemmäksi, kuin he milloinkaan sitä ennen olivat olleet.
"Sinä olet minun _kallein_ pikku lemmikkini!" mumisi Katy painaen
Elsiä vasten rintaansa. "Elsie, olen ollut sinulle hyvin paha, mutta
tästä lähtien en enää ole. Sinä saat leikkiä minun ja Cloverin kanssa
niin paljon kuin haluat, saat kirjoittaa kirjeitä postilaatikkoihin
ja kaikkea muuta!"
"Oi, kuinka hauskaa -- hauskaa!" huudahti Elsie hypähtäen ilosta.
"Kuinka suloinen sinä, Katy, oletkaan! Helena-serkun ja isän jälkeen
tahdon rakastaa sinua eniten.
"Ja" -- jännittäen ajatuksiaan, miten palkita tätä harvinaista
ystävällisyyttä -- "minä kerron sinulle sen salaisuuden, jos sinua
kovin haluttaa. Varmasti Helena-serkku sallisi."
"Ei", sanoi Katy, "ei väliä salaisuudesta. En tahdo, että sinä
kertoisit sen minulle. Istu vuoteen viereen ja sen sijaan löyhyttele
viuhkaasi enemmän."
"Ei", intti Elsie, joka päätettyään kertoa salaisuuden ei tahtonut
tulla keskeytetyksi.