sen." Hän kumartui nostamaan sitä. Mutta juuri kun hänen sormensa
koskettivat varsia, alkoi kimppu liikkua kuin taikavoimalla.
Hämmästyen tarttui Maria siihen. Kimppu liikkui yhä nopeammin ja
hävisi portin alle, jolla välin naurun tirskumista kuului pensasaidan
toiselta puolen.
"Näittekö sitä?" huusi Maria, "kukat juoksivat pois itsestään."
"Joutavia", sanoi Katy, "ne ovat noiden vallattomien lasten
vehkeitä." Sitten avattuaan portin huusi hän: "Hanna ja Dorry, tulkaa
esille!"
Mutta kukaan ei vastannut, eikä ketään näkynyt. Kukkavihkonen vain
oli käytävällä, ja otettuaan sen Katy näytti tytöille pitkän mustan
rihman, joka oli sidottu varsiin.
"Se on Hannan lempikuje", sanoi hän. "Hän ja Dorry aina sitovat
kukkakimppuja ja asettavat niitä teille kiusatakseen ihmisiä. Tässä,
Maria, ota ne, jos tahdot, vaikkei mielestäni Hannan aisti kimppujen
sitomisessa ole oikein hyvä."
"Eikö ole suloista, että lupa-aika on käsissä?" sanoi eräs isoista
tytöistä. "Mitä te kaikki aiotte tehdä? Me menemme meren rannikolle."
"Isä lupasi lähteä Susien ja minun kanssani Niagaralle" sanoi Maria.
"Minä aion mennä tätini luo vieraisille", sanoi Alice Blair. "Hän
asuu hyvin ihanalla seudulla maalla, ja siellä on lammikko, ja
Tom-serkkuni on luvannut viedä minut soutelemaan. Mitä sinä aiot
tehdä?"
"Oh, en tiedä, leikin ja pidän hauskaa", vastasi Katy heittäen
kirjalaukkunsa ilmaan ja taas ottaen sen kiinni. Mutta toiset tytöt
eivät näyttäneet pitävän sitä ollenkaan hauskana ja näyttivät
olevan ikävissään hänen puolestaan. Silloin Katy tunsi, ettei hänen
lupa-aikansa tulisi olemaan yhtä hauska kuin toisten.
"Minä toivon, että isä veisi meidätkin jonnekin", sanoi hän
Cloverille, kun he kävelivät hiekkapolkua pitkin. "Kaikkien muiden
tyttöjen isät tekevät niin."
"Hänellä on liian paljon työtä", vastasi Clover, "sitäpaitsi luulen,
ettei toisilla tytöillä ole puoleksikaan niin hauskaa kuin meillä.
Ellen Robbins sanoi, että hän antaisi miljoonan dollaria, jos saisi
vain leikkiä niin hauskojen veljien ja sisarien kanssa kuin meillä
on. Ja niinkuin tiedät, Marialla ja Susiella on hirveän ikävää,
vaikka he saavatkin paljon matkustaa. Rouva Fiske on kaikessa niin
turhan tarkka. Aina hän sanoo: 'Et saa.' Eikä heillä ole pihaa
talonsa ympärillä eikä muutakaan. Minä en tahtoisi vaihtaa."
"Enkä minä", sanoi Katy ilostuen näistä viisaista sanoista. "Oi,
eikös ole suloista ajatella, ettei ole koulua huomenna? Lupa-ajat
ovat mainioita!" ja hän heitti laukkunsa taas ilmaan. Se putosi
helisten maahan.
"Kas niin, nyt särit kivitaulusi", sanoi Clover.
"Siitä ei väliä, en tarvitse sitä kahdeksaan viikkoon", vastasi Katy
huolettomasti heidän portaita ylös juostessaan.
He työnsivät pääoven auki, kiiruhtivat yläkertaan huutaen: "Eläköön!
eläköön! lupa on alkanut! Izzie-täti, lupa on alkanut!" Sitten he
pysähtyivät, sillä katso! yläeteisessä oli kaikki mullin-mallin.
Vierashuoneesta kuului liikettä ja romuttamista. Pöydät ja tuolit
olivat hajallaan, ja pieni vuode, joka näytti olevan kuin itsestään
matkalle lähdössä, oli pysähtynyt portaitten yläpäähän sulkien tien.
"Mitä ihmettä!" sanoi Katy koettaen mennä ohi. "Mitähän tämä
merkitseekään! Oh, tuolla on Izzie-täti! Izzie-täti, kuka tulee?
Minkätähden siirrätte huonekalut sinikamarista?"
"No siunatkoon! sinäkö se olet?" vastasi Izzie-täti, joka näytti
olevan hyvin palavissaan ja hermostunut. "No, lapset, ei ole teidän
tarpeellista seistä ja kysellä siinä, minulla ei ole aikaa vastata.
Anna sen vuoteen olla rauhassa, Katy, työnnät sen vielä seinään.
Kas niin, johan minä sanoin sinulle!" kun Katy oli kärsimättömän
näköinen, "johan sinä olet puhkaissut seinäpaperin. Mikä ikävä lapsi
sinä oletkaan! Menkää heti alakertaan te molemmat ja älkääkä tulko
tänne ennenkuin teenjuonin jälkeen. Minulla on paljon tehtävää siihen
asti."
"Sanokaahan toki meille, mitä tulee tapahtumaan, niin me menemme",
huusivat lapset.
"Teidän serkkunne Helena tulee vierailemaan meille", sanoi neiti
Izzie lyhyesti ja hävisi sinikamariin.
Sepä oli uutinen! Katy ja Clover juoksivat alakertaan hyvin
innostuneina, ja vähän neuvoteltuaan he vetäytyivät ylisille levossa
ja rauhassa puhelemaan siitä. Helena-serkku tulossa! Se tuntui yhtä
ihmeelliseltä, kuin jos itse Viktoria kuningatar kultakruunuineen ja
kaikkineen olisi tarjoutunut tulemaan heille teelle. Tai niinkuin
joku kertomussankari, esim. "Robinson Crusoe", olisi ajautunut
matka-arkkuineen tänne ja ilmoittanut jäävänsä heille viikoksi.
Lasten mielikuvituksessa Helena-serkku oli yhtä mieltäkiinnittävä
ja epätodellinen kuin mikä satumainen henkilö tahansa -- Tuhkimus,
Siniparta tai itse Punahilkka. Heidän ajatuksissaan hänen nimensä
ja pyhäkoulukirjan henkilöt olivat sulautuneet yhteen, sillä
Helena-serkku oli hyvin, hyvin hyvä.
Ei yksikään heistä ollut koskaan nähnyt häntä. Filip sanoi, ettei
hänellä varmaankaan ollut jalkoja, koska kerrottiin, että hän ei
koskaan poistunut kotoaan, vaan oli aina vain sohvalla pitkällään.
Mutta toiset tiesivät sanoa, että se johtui hänen sairaudestansa.
Isä kävi aina kahdesti vuodessa tervehtimässä häntä, ja hän kertoi
mielellään Helenasta lapsilleen, miten suloinen ja kärsivällinen hän
on ja kuinka kauniissa huoneessa hän asuu. Katy ja Clover olivat
kauan aikaa leikkineet "Helena-serkkua," jotta he nyt olivat sekä
peloissaan että iloissaan jo paljaasta ajatuksesta, että saisivat
nähdä todellisen Helenan.
"Luuletko, että hän tahtoo meidän koko ajan lukemaan hengellisiä
lauluja itselleen?" kysyi Clover.
"Ei koko aikaa", vastasi Katy, "sillä näethän, hän väsyy, ja hänen
on nukuttava iltapäivisin. Ja sitten hän tietystikin lukee paljon
raamattua. Voi, sisko kulta, kuinka hiljaa meidän onkaan oltava!
Kuinkahan kauan hän aikoo viipyä?"
"Minkä näköisen luulet hänen olevan?" jatkoi Clover.
"Jotenkin rouva Sherwoodin 'Luncyn' näköinen. Luulen että hänellä
on siniset silmät, kihara tukka ja pitkä suora nenä. Ja hän pitää
kätensä aina ristissä, hän on puettu röyhelöreunaiseen viittaan,
loikoo sohvalla aivan hiljaa eikä hymyile koskaan, vaan on hyvin
kärsivällisen näköinen. Clover, meidän on otettava kengät jaloistamme
eteisessä ja mentävä yläkertaan sukkasiltamme, jottemme tuottaisi
yhtään kolinaa niin kauan, kun hän on meillä."
"Mutta siitähän tulee hullunkurista", tirskui Clover, ja hänen pienet
totiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän ajatteli sellaista vaihtelua
virsien jälkeen.
Aika näytti kuluvan hyvin hitaasti seuraavaan iltapäivään, jolloin
Helena-serkkua odotettiin tulevaksi. Izzie-täti, joka oli hyvin
levoton, antoi lapsille paljon määräyksiä, kuinka tuli käyttäytyä.
Heidän tuli tehdä sitä ja tätä eikä tehdä muuta. Dorry sanoi vihdoin,
että hän toivoisi Helena-serkun pysyvän kotonaan. Clover ja Elsie,
jotka olivat itsekseen ajatelleet melkein samaa, olivat iloisia
kuullessaan, että hän oli matkalla kylpylaitokseen ja viipyisi heillä
ainoastaan neljä päivää.
Kello oli viisi iltapäivällä. He istuivat kaikki portailla
odottamassa vaunujen saapumista. Vihdoinkin ne ajoivat oven eteen.
Isä istui ajurin istuimella. Hän kehoitti lapsia siirtymään
syrjemmälle. Sen tehtyään hän auttoi vaunuista hauskan näköistä
nuorta naista, jonka Izzie-täti sanoi olevan Helena-serkun hoitajan,
ja sitten hän kantoi Helena-serkun varovaisesti sisälle.
"Voi siinähän ovat ne pikku tiput", olivat ensimäiset sanat,
jotka lapset häneltä kuulivat, ja ne lausuttiin niin ilosella ja
miellyttävällä äänellä. "Laskekaa minut johonkin, setä. Tahdon niin
mielelläni nähdä lapset!"
Sitten isä laski Helenan eteisen sohvalle. Hoitaja toi tyynyn, ja
kun Helena-serkku oli päässyt mukavaan asentoon, kutsui tohtori Carr
pienokaiset.
"Helena-serkku tahtoo nähdä teitä", sanoi hän.
"Niin tahdonkin", sanoi kirkas ääni "Onko tämä Katy? Kuinka soma,
pitkä Katy hän onkaan! Ja tämä on Clover!" sanoi hän suudellen
tyttöä, "ja tämä pikku rakas Elsie. Te olette kaikki niin
tutunomaisen näköisiä, aivankuin olisin nähnyt teidät ennen." Ja
hän syleili heitä kaikkia, ei sentähden, että oli kohteliasta pitää
heistä sukulaisuuden vuoksi, vaan sentähden, että hän rakasti heitä
ja halusi olla heidän lähellään.
Helena-serkun kasvoissa ja käytöksessä oli jotain, joka heti lähensi
lapset häneen. Myöskin Filip, joka kädet selän takana oli väistynyt
häntä, tarkasteltuaan häntä minuutin pari kiiruhti hänen luokseen
saadakseen osansa suuteloista.
Katyn ensimäinen tunne oli pettymystä. Helena-serkku ei ollenkaan
muistuttanut Lucya Sherwoodin kertomuksessa. Hänen nenänsä oli
hieman pysty. Hänellä oli ruskea tukka, joka ei ollut kihara,
ruskea iho ja kirkkaat silmät, jotka säteilivät hänen puhuessaan
ja nauraessaan. Hänen kasvonsa olivat laihat, ja vain ne tekivät
hänet sairaan näköiseksi. Hän ei ristinyt käsiään eikä hän näyttänyt
kärsivältä, vaan aivan iloiselta ja hilpeältä. Hän ei ollut puettu
"röyhelöreunaiseen viittaan", vaan väljään matkapukuun, joka oli
tehty kauniista harmaasta kankaasta. Hänellä oli rannerenkaat ja
pyöreä, harmaalla höyhenillä koristettu hattu. Kaikki Katyn unelmat
"pyhästä sairaasta" näyttivät saavan lentää tiehensä. Mutta kuta
enemmän hän tarkkasi Helena-serkkua, sitä enemmän hän alkoi rakastaa
häntä, ja hän tunsi, että Helena oli miellyttävämpi kuin hänen ja
Cloverin kuvittelema henkilö.
"Hänhän on aivan muitten ihmisten näköinen!" kuiskasi Cecy, joka oli
tullut kurkistamaan vastasaapunutta.
"O-oon", vastasi Katy verkalleen, "mutta paljoa, paljoa kauniimpi."
Vähän ajan kuluttua isä kantoi Helena-serkun yläkertaan. Kaikki
lapset tahtoivat myöskin mennä sinne, mutta isä sanoi, että serkku
oli väsynyt ja että hänen täytyi levätä. Sentähden he menivät ulos
leikkimään teeaikaan asti.
"Anna minun viedä tarjotin ylös", pyysi Katy teepöydässä
katsellessaan Izzie-tädin valmistavan Helena-serkun illallista. Miten
hyvä illallinen! Kylmää kananpoikaa, vadelmia kerman kanssa ja teetä
sievässä valkoisenpunertavassa posliinikupissa. Ja Izzie-täti levitti
niin lumivalkoisen lautasliinan tarjottimelle!
"En totisesti!" sanoi Izzie-täti. "Sinä sen paikalla pudottaisit."
Mutta Katyn silmät pyysivät niin hartaasti, että tohtori Carr sanoi:
"Izzie, salli hänen vain, näen mielelläni tytöt käytännöllisissä
askareissa."
Niin Katy ylpeänä tehtävästään tarttui tarjottimeen ja kantoi sen
huolellisesti eteisen läpi. Siellä oli maljakollinen kukkia pöydällä.
Kun hän kulki ohi, juolahti hänen mieleensä kaunis ajatus. Hän laski
tarjottimen pöydälle, otti maljakosta ruusun ja asetti sen lautasen
viereen, jossa oli punaisia vadelmia. Tuo näytti hyvin somalta, ja
Katy hymyili itsekseen mielihyvillään.
"Mitä varten sinä pysähdyt?" kysyi Izzie-täti ruokailuhuoneesta.
"Olehan toki varovainen, Katy. Varmasti olisi parempi, että Bridget
veisi sen."
"Voi ei, ei"! vastusti Katy. "Olen jo melkein valmiina." Ja
hän kiiruhti yläkertaan nopeasti. Onneton kiire! Hän oli juuri
saapunut sinikamarin ovelle, kun hän astui kengännauhalleen,
joka tavallisuuden mukaan viisti maata, otti askeleen harhaan ja
kompastui. Hän tarttui oveen estääkseen lankeamistaan; ovi lensi
auki, ja Katy tarjottimineen, kerma, vadelmat, ruusu ja kaikki yhtenä
sekamelskana matolle.
"Sanoinhan sen sinulle!" huudahti Izzie-täti alakerrasta.
Katy ei koskaan saattanut unohtaa, kuinka kaunis Helena-serkku
oli sillä hetkellä. Hän oli vuoteessa ja oli hyvin hämmästynyt
tuosta äkillisestä romahtuksesta ja helinästä. Ensi säikähdyksestä
toinnuttuaan Helena-serkku mitä herttaisimmin lohdutteli alakuloista
Katya ja piti tapahtumaa niin hauskana, että Izzie-tätikin melkein
unohti torumisensa. Säretyt astiat koottiin ja matto puhdistettiin,
ja Izzie-täti kattoi toisen tarjottimen yhtä sievästi kuin
edellisenkin.
"Olkaa hyvä, antakaa Katyn tuoda se ylös!" pyysi Helena-serkku
hartaasti miellyttävällä äänellään. "Aivan varmaan hän on varovainen
tällä kertaa. Ja, Katy, tahtoisin samallaisen ruusun lautasliinalle.
Sen olit kai sinä asettanut, eikö totta?"
Tällä kertaa Katy olikin varovainen, ja kaikki kävi hyvin. Hän
asetti tarjottimen huolellisesti pienelle pöydälle vuoteen viereen
ja istuutui katselemaan Helena-serkun illastamista, lämmin, hellä
tunne sydämessään. Minä luulen, että me tuskin milloinkaan olemme
niin kiitollisia ihmisille, kuin heidän auttaessaan meitä voittamaan
jälleen itsekunnioituksemme. Helena-serkulla ei ollut juuri
ruokahalua, vaikka hän sanoi kaiken maistuvan hyvältä. Katy huomasi
hänen oleva hyvin väsyneen.
Lopetettuaan ateriansa hän sanoi:
"Tahtoisitko pöyhiä tätä tyynyä, -- kas niin, ja siirtää tätä toista
vähän, niin rupean nukkumaan. Kiitos -- aivan niin. Sinähän, rakas
Katy, olet sairaanhoitajaksi luotu. Suutele minua nyt. Hyvää yötä!
Huomenna saamme jutella hauskoja asioita!"
Katy meni alakertaan hyvin iloisena.
"Helena-serkku on todella rakastettava", sanoi hän Cloverille, "ja
hänellä on hyvin kaunis pitseillä ja röyhelöillä koristettu yöpuku --
aivan kuin kertomuksissa."
"Eikö ole väärin huolehtia vaatteista, kun on sairas?" kysyi Cecy.
"En usko, että Helena-serkku voi tehdä mitään väärää", sanoi Katy.
"Kerroin äidille, että hänellä on rannerenkaat, ja äiti sanoi pahoin
pelkäävänsä, että hän on maailmallismielinen ihminen", vastasi Cecy
nyrpistäen huuliaan.
Katy ja Clover olivat aivan suunniltaan kuullessaan tällaisen
arvostelun. He puhuivat siitä riisuessaankin.
"Minä aion kysyä Helena-serkulta huomenna", sanoi Katy.
Seuraavana aamuna lapset nousivat varhain. He olivat niin iloissaan
luvasta. Jos ei olisi ollut lupaa, niin olisi heidät pakoitettu
menemään kouluun näkemättä Helena-serkkua, sillä hän heräsi vasta
myöhään. He tulivat hyvin kärsimättömiksi viivytyksestä ja kävivät
yläkerrassa vähän väliä oven takana kuuntelemassa, oliko hän jo
liikkeellä, jotta Izzie-tädin täytyi viimein käskeä heidät pois.
Katy vastusti kovasti poislähtöä, mutta lohduttelihe menemällä
puutarhaan; sieltä hän poimi kauneimmat kukkaset antaakseen ne
Helena-serkulle, kun hän taas saisi nähdä hänet. Kun Izzie-täti
salli hänen mennä ylös, oli Helena-serkku jo sohvalla pitkällään,
ja hän oli puettu uuteen siniseen musliinipukuun, jossa oli sinisiä
silkkinauhoja; jaloissa oli hänellä somat, sinisillä ruusukkeilla
koristellut pronssinväriset tohvelit. Sohvan selkänoja oli käännetty
päivään päin. Sille oli asetettu sievä ilmatyyny, jollaista Katy ei
ollut koskaan ennen nähnyt, ja useita muita esineitä oli pantu sinne
tänne; se muutti huoneen aivan toisen näköiseksi. Koko talo oli
kyllä siisti, mutta kuinka liekään, Izzie-tädin järjestämät huoneet
eivät koskaan olleet _hauskat_. Lasten silmät ovat tarkat huomaamaan
sellaisia seikkoja, ja Katy huomasi heti, ettei sinikamari ollut
koskaan ennen ollut sellainen.
Helena-serkku oli kalpea ja väsynyt, mutta hänen silmänsä ja
hymyilynsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin. Hän oli hyvillään
kukista, jotka Katy ujostellen ojensi hänelle.
"Oi, kuinka suloisia!" sanoi hän, "minun täytyy heti panna ne veteen.
Rakas Katy, etkö toisi tuota pientä kukkamaljakkoa ja asettaisi sitä
tälle tuolille viereeni? Ole hyvä, kaada siihen ensin vähän vettä."
"Kuinka kaunis!" huudahti Katy ottaessaan käteensä sievän valkoisen
maljakon, joka oli kiinnitetty kullattuun jalustaan. "Onko se sinun,
Helena-serkku?"
"On kyllä, se on minun lempimaljakkoni. Se on tavallisesti pienellä
pöydällä vieressäni kotona, ja ajattelin että olisi kodikasta
kylpypaikassa, jos minulla olisi se sielläkin, joten otin sen
mukaani. Mutta Katy, miksi näytät niin hämmästyneeltä? Onko se
sinusta niin merkillistä, että maljakko matkustelee matka-arkussa?"
"Ei", sanoi Katy hitaasti, "minä vain ajattelin, Helena-serkku, onko
maailmallismielistä pitää sieviä esineitä, kun on sairas?"
Helena-serkku nauroi makeasti.
"Mikä tuon ajatuksen toi päähäsi?" kysyi hän.
"Cecy sanoi niin, kun kerroin hänelle kauniista yöpuvustasi."
Helena-serkku nauroi taaskin.
"Niin", sanoi hän. "Sanon sinulle, Katy, mikä minun ajatukseni on.
Sievät esineet eivät ole sen maailmallismielisempiä kuin rumatkaan,
paitsi silloin, kun ne tekevät meistä turhamaisia ja saattavat meidät
välinpitämättömiksi toisista ihmisistä. Ja sairaus itsestään on niin
epämiellyttävää, että jolleivät sairaat ihmiset pidä ulkoasustaan
tarkkaa huolta, heistä tulee pian silmätikkuja itselleen ja koko
ympäristölleen, enkä luule, että yksikään sairas voi huolehtia
liiaksi itsestään, ja kun ihmisellä on kipuja selässä, päässä ja koko
ruumiissa", lisäsi hän hymyillen, "ei silloin juuri ole sitä vaaraa,
että sairas tulisi turhamaiseksi, koski asia sitten yöpaidan ryppyjä
tai koreata silkkinauhan pätkää."
Sitten hän alkoi järjestellä kukkia koskettaen kutakin hellävaroen ja
aivankuin hän olisi hän hyväillyt niitä.
"Mitä ihmeen melua!" huudahti hän äkkiä pysäyttäen työnsä.
Kuului todellakin eriskummallista ähkinää ja puhkumista, aivankuin
joku mursu tai virtahepo olisi kävellyt eteisessä. Katy avasi oven.
Katso! siellähän olivat Hanna ja Dorry, posket punaisina siitä, että
olivat painaneet nenänsä avaimen reikää vasten koettaen turhaan
nähdä, oliko Helena-serkku jo jalkeilla ja valmiina vastaanottamaan
seuraa.
"Oi, päästäkää heidät sisään!" huusi Helena-serkku sohvaltaan.
Niin he tulivat huoneeseen ja vähän ajan kuluttua myös Clover ja
Elsie. Mikä hauska aamu heillä nyt olikaan! Helena-serkku näytti
olevan erinomaisen nerokas kertomaan satuja ja keksimään sellaisia
leikkejä, joita voi leikkiä sohvan ympärillä ja joissa ei tarvinnut
meluta sen enempää, kuin hän sieti. Izzie-täti, joka pistäytyi
huoneessa noin yhdentoista tienoissa, huomasi heillä olevan niin
hauskaa, että yks'kaks' hänkin oli mukana leikissä. Sellaista ei
ollut kukaan ennen kuullut eikä nähnyt! Izzie-täti istui lattialla,
kolme pitkää vaskipuikkoa tukkaan pistettyinä ja leikki iloisesti
"olen hieno nainen, aina hieno" nimistä leikkiä. Sitä katsellessaan
olivat lapset kuin lumottuja, niin että he tuskin kykenivät
leikkimään mukana ja unohtivat lakkaamatta, montako "sarvea" heillä
oli. Clover kuvitteli mielessään Helena-serkkua noidaksi, ja kun isä
tuli keskipäivällä kotia, sanoi hän melkein samaa.
"Mitä sinä olet heille tehnyt?" kysyi hän avattuaan oven ja
nähdessään iloisen seurueen matolla. Izzie-tädin tukka oli puoleksi
hajallaan ja Filip kieri lattialla nauraa purskahdellen. Mutta
Helena-serkku sanoi, ettei hän ollut mitään erikoista tehnyt, ja
kohta isäkin oli lattialla leikkien yhtä hartaasti kuin muutkin.
"Minun täytyy tehdä tästä loppu!" huudahti isä, kun kaikki olivat
väsyneet nauruun. Jokaisen päähän oli pistetty paperikynä, niin että
ne muistuttivat piikkisian selkää.
"Helena-serkku väsyy kovin. Juoskaa nyt kaikki tiehenne, älkääkä
tulko tämän oven lähettyville, ennenkuin kello lyö neljä. Kuuletteko,
lapset? Juoskaa -- juoskaa! joutuin, joutuin!"
Lapset kiitivät tiehensä niinkuin lintuset, kaikki muut paitsi Katy.
"Isä, minä olen niin hiljaa!" pyyteli hän hartaasti. "Enkö saisi
jäädä siksi, kunnes päivälliskello soi?"
"Sallikaa se hänelle"! sanoi Helena-serkku. Ja isä sanoi: "Saat!"
Katy istui lattialla pidellen Helena-serkun kättä ja kuunnellen hänen
ja isän keskustelua. Se huvitti häntä, vaikka se koskikin asioita ja
ihmisiä, joita hän ei tuntenut.
"Kuinka Aleksi voi?" kysyi tohtori Carr viimeinkin.
"Sangen hyvin nyt", vastasi Helena-serkku hyvin iloisen näköisenä.
"Hän oli heikko ja väsynyt keväällä, ja me olimme vähän huolissamme
hänestä, mutta Emma sai hänet ottamaan kahden viikon loman, ja hän
toipui."
"Tapaatko usein heitä?"
"Melkein joka päivä, ja pikku Helena käy joka päivä tunnillaan."
"Onko hän yhtä sievä kuin ennenkin?"
"Kyllä hän on -- sievempi, luulen. Hän on rakastettava pikku olento.
Ahkera seurustelu hänen kanssaan on suurimpia huvituksiani. Aleksin
mielestä hän on yhtä soma kuin minä aikoinani. Mutta se on niin suuri
kohteliaisuus, etten minä saata sitä omaksua."
Tohtori Carr kumartui suutelemaan Helenaa, aivankuin hän ei olisi
voinut olla sitä tekemättä.
"_Rakas_ lapseni", sanoi hän. Siinä kaikki. Mutta oli jotakin äänen
värähdyksessä, joka saattoi Katyn uteliaaksi.
"Isä", sanoi hän päivällisen jälkeen, "kuka on Aleksi, josta sinä
puhuit Helena-serkun kanssa?"
"Kuinka niin, Katy? Miksi sinä sitä tiedustelet?"
"En tarkoin saata sanoa -- mutta Helena-serkku näytti niin -- ja
sinä suutelit häntä -- ja minä luulin, että se olisi ehkä jotain
mielenkiintoista".
"Niinhän se onkin", sanoi tohtori Carr nostaen hänet polvelleen.
"Aion kertoa sinulle siitä, Katy, sillä sinulla on jo kylliksi
ikää ymmärtääksesi, kuinka kaunista se on, ja sinä olet jo siksi
viisas, ettet lörpöttele etkä kysele. Aleksi on eräs henkilö, jota
Helena-serkku ollessaan terve ja voimakas rakasti ja jonka kanssa hän
aikoi mennä naimisiin. Siitä on jo pitkä aika."
"Oi, miksei hän sitten mennyt?" huudahti Katy.
"Häntä kohtasi hirmuinen tapaturma", jatkoi tohtori Carr. "Pitkän
aikaa oltiin siinä luulossa, että hän kuolisi. Sitten hän hiljalleen
tuli paremmaksi, ja lääkärit sanoivat, että hän saattaa elää montakin
vuotta, mutta että hänen on avuttomana raajarikkona aina oltava
pitkällään sohvalla.
"Aleksi suri sitä kovasti. Hän olisi tahtonut siitä huolimatta mennä
Helenan kanssa naimisiin, ruveta hänen hoitajakseen sekä lupasi
aina huolehtia hänestä, mutta Helena ei suostunut siihen. Hän purki
kihlauksensa ja sanoi Aleksille, että hän toivoi Aleksin joskus
rakastuvan johonkin toiseen siksi paljon, että saattaisi mennä hänen
hänen kanssaan naimisiin. Monen vuoden kuluttua kävikin niin, ja nyt
Aleksi ja hänen vaimonsa ovat Helena-serkun naapureita, ja he ovat
hänen parhaita ystäviään. Heidän pienen tyttönsä nimi on Helena.
Kaikista suunnitelmistaan he puhuvat Helena-serkulle, eivätkä he
ketään muuta maailmassa ajattele niin paljon kuin häntä."
"Mutta eikö Helena-serkusta ole vaikeata nähdä heidän liikkuvan ja
huvittelevan, kun hän ei itse kykene liikkeelle?" kysyi Katy.
"Ei", sanoi tohtori Carr, "ei ollenkaan, sillä Helena-serkku on jo
puoleksi enkeli ja rakastaa toisia ihmisiä enemmän kuin itseään. Olen
sangen iloinen siitä, että hän kerrankin tuli tänne. Hän on hyvänä
esimerkkinä meille kaikille, Katy, enkä toivoisi mitään hartaammin,
kuin että pienet tyttöni pitäisivät häntä esikuvanaan."
"On varmaankin hirveätä olla sairas", puheli Katy itsekseen isän
lähdettyä. "Jos minun täytyisi olla vuoteessa kokonainen viikko --
varmaankin kuolisin, tiedän, että niin kävisi."
Katy parka! Hänestä, kuten melkein kaikista nuorista, näytti, ettei
maailmassa ole mikään helpompaa kuin kuolema sillä hetkellä, kun
asiat ovat hullusti!
Keskustelu isän kanssa teki Katyn silmissä Helena-serkusta kaksin
verroin mielenkiintoisen henkilön. Asua samassa talossa surullisen ja
viehkeän rakkaustarinan sankarittaren kanssa -- olihan se aivankuin
"kirjoista" saa lukea.
Iltapäivällä leikkiminen keskeytettiin usein, sillä aina muutaman
minuutin kuluttua täytyi jonkun juosta katsomaan, eikö kello jo ollut
neljä. Lyönnilleen neljä kaikki kuusi lasta ryntäsi alakertaan.
"Kai me kerromme satuja tällä kertaa", sanoi Helena-serkku.
Niin he tekivätkin. Helena-serkun sadut olivat kaikista parhaimmat.
Eräässä kerrottiin ryöväreistä; silloin miellyttävä kylmyys karmi
kaikkien muitten selkää, paitsi Filipin. Hän oli siihen määrin
innostunut, että hän oli melkein sotaisella tuulella.