makeasti kuin silloin päästessään asian perille ja saadessaan tietää,
että Katy ja Clover olivat ottaneet itselleen kasvatin. Mutta hän
oli hyvin ystävällinen Susanna paralle ja kantoi hänet rappuja alas
lastenkamariin. Vuoteessa toisten lasten vieressä Marianne pian
unohti surunsa ja nukahti.
Pikku sisarukset hämmästyivät kovasti aamulla herättyään kun
huomasivat Vauvan nukkuvan vierellään. Mutta heidän ilonsa muuttui
pian kyyneleiksi. Aamiaisen jälkeen tohtori Carr vei Mariannen kotiin
hänen äidillensä joka oli pelästynyt hirveästi hänen häviämisestään
ja hän selitteli lapsille, että ullakkosuunnitelmasta oli kokonaan
luovuttava. Suru oli suuri lastenkamarissa, mutta kun Marianne sai
luvan käydä heillä silloin tällöin leikkimässä haihtui se vähitellen.
Muutamia kuukausia tapahtuman jälkeen muutti O'Rileyn perhe
Burnetista, ja siihen loppui Katyn ensimäinen ystävyys.
Seuraava tapaus oli vieläkin hullunkurisempi. Eräs omituinen
tummaihoinen nainen asui aivan yksinään pienessä mökissä koulun
lähellä. Hän oli vanha ja hyvin pahasisuinen. Naapurit kertoivat
hänestä niin hirvittäviä juttuja, että lapset pelkäsivät kulkea hänen
asuntonsa ohitse. Aina ennenkuin he sille kohdalle saapuivat he
menivät toiselle puolelle katua. Näin he tekivät niin säännöllisesti,
että ruohikkoon oli tallautunut polku. Mutta tämä pieni talo lumosi
Katyn jollakin tavalla. Hänestä oli hauskaa pälyillä sen oven
lähettyvillä, mutta hän oli kumminkin valmis juoksemaan tiehensä,
jos mummo sattui ryntäämään ulos luudanvarsi kädessä. Kerran hän
pyysi Santerilta ison kaalinpään ja pyöräytti sen mökin ovesta
sisään. Vanha mummo näkyi pitävän siitä, ja sen jälkeen Katy aina ohi
kulkiessaan pysähtyi puhuttelemaan häntä. Hän tuli niin rohkeaksi,
että istuutui portaille katselemaan vanhan mummon työskentelyä. Se
tuntui Katysta peloittavan hauskalta. Sehän oli aivankuin olisi
istunut leijonan luolan suulla ja pelolla odottanut, milloin hänen
majesteettinsa päähän pälkähtäisi hyökätä hänen kimppuunsa ja syödä
hänet suuhunsa.
Sen jälkeen Katy ihastui erään saksalaisen kultasepän
kaksoistyttäriin. He olivat jo aikuisia, ja heillä molemmilla oli
aina yhtäläiset puvut. Heitä tuskin saattoi eroittaa toisistaan.
He osasivat yhtä vähän englantia, ja kun Katy ei osannut sanaakaan
saksaa, supistui heidän seurustelunsa hymyilyihin ja kukkavihkojen
lahjoittamiseen, joita Katy antoi heille, milloin he vain kulkivat
portin ohitse. Hän oli niin ujo, että hän, ojennettuaan kukkaset
heille, heti juoksi tiehensä. Kaksoiset nähtävästi olivat mielissään
tästä, sillä eräänä päivänä, kun Clover sattui katselemaan ikkunasta,
näki hän heidän avaavan portin, kiinnittävän pienen käärön pensaaseen
ja nopein askelin kiirehtivän pois. Tietysti hän heti huusi Katyä, ja
molemmat lapset riensivät katsomaan, mitä käärö sisälsi. Siinä oli
hilkka -- kaunis sinisestä silkistä tehty nuken hilkka, tekokukilla
koristettu. Siihen oli kiinnitetty paperilippu, jolle oli omituisella
ulkolaisella käsialalla kirjoitettu seuraavat sanat:
"Pienelle kiltille tytölle, joka niin ystävällisesti antoi meille
kukkasia."
Saatatte itse päättää, olivatko Katy ja Clover mielissään vai eivätkö.
Tämä tapahtui Katyn ollessa kuusivuotias. En voi sanoa, kuinka monta
ystävää Katylla sen jälkeen oli ollut. Eräs konesiivooja ja eräs
höyrylaivan kapteeni kuuluivat niihin. Samoin myös rouva Sawyerin
keittäjä, miellyttävä vanha vaimo, joka opetti Katyä keittämään
ja neuvoi häntä valmistamaan munakastiketta ja sokerikakkua. Eräs
sievä ja hyvin puettu hattuompelija oli yksi heistä, ja häntä Katy
itsepintaisesti nimitti Estelle-serkuksi Izzie-tädin suureksi
harmiksi! Ystäviin kuului myöskin eräs kaupungin vankilassa oleva
rosvo, jonka ikkunan alla Katy seisoskeli mitä surkeimmalla äänellä
sanoen: "Minun käy teitä niin sääli, mies-parka! Onko teillä minun
kokoistani pientä tyttöä?" Miehellä oli nuoranpätkä, jonka hän laski
ikkunasta. Katy sitoi ruusunnuppuja ja kirsikoita nuoraan, ja rosvo
veti ne ylös. Se oli niin mielenkiintoista, että Katy tunsi suurta
surua, kun mies vietiin valtionvankilaan.
Sitten seurasi lyhyt ystävyyden aika Cornelia Perhamin kanssa,
joka oli miellyttävä ja hyväluontoinen tyttö ja jonka isä oli
hedelmäkauppias. Pahoin pelkään, että ystävyyden aiheutti Katyn
mieltymys luumuihin ja viinirypäleisiin. Oli erinomaisen hupaista
mennä Cornelian kanssa hänen isänsä puotiin ja avauttaa kokonaisia
rusina- ja viikunalaatikoita ja kulkea hissillä ylös ja alas niin
usein kuin halutti. Mutta kaikista Katyn omituisista tuttavuuksista
oli tädin mainitsema rouva Spenser sittenkin merkillisin.
Rouva Spenser oli salaperäinen henkilö, jota ei kukaan koskaan
nähnyt. Hänen miehensä oli kaunis, mutta ilkeän näköinen. Hän
oli saapunut tuntemattomalta seudulta ja vuokrannut pienen talon
Burnetissa. Hänellä ei näkynyt olevan mitään erikoista tointa,
ja hän oli poissa sangen paljon. Hänen vaimonsa sanottiin olevan
sairaan, ja kun ihmiset puhuivat miehestä, pudistelivat he päätään ja
ihmettelivät, miten vaimo parka yksin tuli toimeen kotona, kun hänen
miehensä oli melkein aina poissa.
Katy oli liian nuori ymmärtämään kuiskutuksia tai syitä, miksi
ihmiset eivät voineet ajatella hyvää herra Spenseristä. Juttu, joka
kertoi suletusta ovesta ja naisesta, jota ei kukaan nähnyt, kiinnitti
suuresti Katyn mieltä. Hän seisahtui kurkistelemaan ikkunoista,
ihmetellen mitä sisällä mahtoi tapahtua, ja vihdoin hänestä tuntui,
että hänen täytyi saada se tietää. Sen vuoksi hän eräänä päivänä
otti mukaansa kukkia ja lempinukkensa Viktorian ja marssi rohkeasti
Spenserin pihalle.
Hän koputti pääovelle, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Sitten hän
taas kolkutti. Ei vieläkään kuulunut mitään. Hän koetti ovea, se oli
lukittu. Asettaen Viktorian olkapäälleen hän tallusteli rakennuksen
pihapuolelle. Kun hän kulki sivuoven ohi, huomasi hän sen olevan
vähän raollaan. Hän kolkutti kolmannen kerran, ja kun ketään ei
ilmestynyt, hän astui sisälle, ja kulettuaan pienen eteisen läpi hän
alkoi koputtaa kaikille sisäoville.
Talossa ei näyttänyt olevan ainoatakaan ihmistä. Katy kurkisti ensin
keittiöön. Se oli tyhjä ja autio. Kaikellaisia astioita oli siellä
täällä. Takassa ei ollut tulta. Arkihuone ei ollut sen parempi. Herra
Spenserin saappaat olivat keskellä lattiaa. Pesemättömiä laseja oli
pöydällä. Uunin reunalla oli iso kuppi, jossa oli lihaa ja luita.
Tomua oli paksulta joka paikassa, ja koko huone näytti siltä, kuin ei
siinä ainakaan vuoteen olisi asuttu.
Katy koetti muita ovia, jotka kaikki olivat lukitut, ja sitten
hän meni yläkertaan. Kun hän seisoi ylimmällä portaalla pidellen
kukkasiaan ja vähän epätoivoisena siitä, mitä hänen olisi tehtävä,
kuului vieno ääni makuuhuoneesta:
"Kuka siellä?"
Se oli rouva Spenser. Hän oli vuoteessaan, joka oli niin
epäjärjestyksessä, ettei se näyttänyt sinä aamuna korjatulta. Huone
oli siivoomaton, kuten kaikki muukin talossa, ja rouva Spenserin
yöpuku ja yöhilkka eivät olleet suinkaan puhtaat, mutta hänen
kasvonsa olivat suloiset, ja kaunis kihara tukka valui tyynylle. Hän
näytti olevan hyvin sairas, ja Katy sääli häntä enemmän kuin ketään
muuta maailmassa.
"Kuka sinä olet, lapsi?" kysyi rouva Spenser.
"Olen tohtori Carrin pikku tyttö", sanoi Katy mennen sairaan vuoteen
luo. "Tulin tuomaan teille vähän kukkasia." Ja hän asetti kimpun
likaiselle hurstille.
Rouva Spenser näytti pitävän kukista. Hän nosti ne ja haisteli niitä
pitkän aikaa äänetönnä.
"Mutta miten pääsit sisälle?" sanoi hän vihdoin.
"Ovi oli auki", sopersi Katy, joka alkoi pelätä omaa
uskaliaisuuttaan, "ja kuulin sanottavan, että te olette sairas, niin
ajattelin, että ehkä olisi mieleenne, jos tulisin teitä tervehtimään."
"Sinä olet ystävällinen pikku tyttö", sanoi rouva Spenser ja suuteli
häntä.
Sen jälkeen Katy kävi joka päivä häntä tervehtimässä. Joskus rouva
Spenser oli jalkeilla ja liikkui vähän, mutta useimmiten hän oli
pitkällään, ja Katy istui hänen vuoteensa vieressä. Huoneet eivät
koskaan näyttäneet yhtään siistimmiltä kuin hänen ensi kerran siellä
käydessään. Vähän tutustuttuaan Katy kampasi rouva Spenserin tukan ja
pesi hänen kasvonsa pyyheliinan nurkalla.
Luulen, että Katyn käynnit lohduttivat vaimo parkaa, joka oli hyvin
sairas ja yksinään. Joskus, kun hän voi paremmin, hän kertoi Katylle
ajasta, jolloin hän oli pikku tyttönen ja asui vanhempiensa kotona.
Mutta hän ei puhunut koskaan herra Spenseristä, ja Katy näki miehen
ainoastaan kerran, jolloin hän niin pelästyi, ettei hän uskaltanut
mennä talon lähelle moneen päivään. Kerran Cecy kertoi hänelle, että
herra Spenser oli mennyt laukkuineen kyytihevosella jonnekin; silloin
Katy taas uskalsi mennä rouva Spenserin luo, joka itki nähdessään
hänet.
"Luulin ettet enää koskaan tulisi", sanoi hän.
Katy oli sekä liikutettu että mielissään kuullessaan, että häntä oli
kaivattu, ja sen jälkeen hän ei yhtenäkään päivänä ollut käymättä.
Aina hän vei mukanaan kauneimmat kukat, jotka hän löysi, ja jos hän
sattui saamaan erikoisen hyvän persikan tai viinirypäletertun, säästi
hän sen rouva Spenserille.
Izzie-täti oli hyvin huolissaan tästä kaikesta, mutta tohtori Carr ei
tahtonut sekaantua asiaan. Hän sanoi sen olevan sellaisen tapauksen,
jolle aikuiset eivät voineet mitään, ja jos Katy saattoi lohduttaa
vaimo parkaa, oli hän siitä iloinen. Katy oli myöskin iloinen,
ja siellä käynnit tekivät yhtä paljon hyvää hänelle kuin rouva
Spenserillekin, sillä säälintunne sairasta vaimoa kohtaan teki hänet
hellemmäksi ja kärsivällisemmäksi, kuin hän koskaan ennen oli ollut.
Eräänä päivänä hän tavallisuuden mukaan poikkesi sinne koulusta
tullessaan. Hän koetti sivuovea -- se oli sulettu, pihanpuoleinen
ovikin oli lukittu. Kaikki ikkunat olivat tarkalleen verhotut. Se
oli sangen hämmästyttävää. Kun hän seisoi pihalla, pisti eräs nainen
päänsä viereisen talon ikkunasta.
"Ei maksa vaivaa koputtaa", sanoi hän, "kaikki ihmiset ovat lähteneet
talosta!"
"Lähteneet, mihinkä?" kysyi Katy.
"Kukaan ei sitä tiedä", sanoi nainen. "Mies tuli takaisin keskiyöllä,
ja tänä aamuna ennen päivänkoittoa ajoivat tavarakärryt ovelle, hän
asetti matkakapineet ja sairaan vaimonsa niihin ja ajoi tiehensä.
Paitsi sinua, on moni muukin käynyt kolkuttamassa. Mutta herra
Pudgettilla on avaimet, eikä kukaan pääse sisälle kysymättä häneltä."
Se oli totta. Rouva Spenser oli poissa, eikä Katy enää koskaan
nähnyt häntä. Muutamien päivien perästä levisi huhu, että herra
Spenser oli hyvin huono mies ja että hän oli tehnyt väärää rahaa.
Poliisit etsivät häntä vangitakseen hänet, ja sentähden hän oli
tullut asuntoonsa sellaisella kiireellä ja vienyt sairaan vaimo
paran mukanaan. Kuultuaan tapauksesta itki Izzie-täti harmista.
Hänen mielestään oli häpeällistä, että Katy oli käynyt vieraisilla
vääränrahantekijän perheessä. Mutta tohtori Carr nauroi vain. Hän
sanoi Izzie-tädille, ettei hänen mielestään sellainen rikos ollut
tarttuvaa laatua, ja mitä tulee rouva Spenseriin, kävi hänen häntä
kovasti sääliksi. Mutta Izzie-täti ei saattanut hillitä itseään, ja
aina ollessaan pahalla tuulella mainitsi hän tapahtuman, vaikka siitä
oli kulunut niin pitkä aika, että useimmat ihmiset olivat unohtaneet
sen, ja Filip ja Hanna olivat lakanneet leikkimästä "herra Spenserin
vangitsemista", joka kotvan aikaa oli ollut heidän lempileikkinään.
Katy oli aina hyvin pahoillaan, kun Izzie-täti puhui tylysti hänen
sairaasta ystävä parastaan. Hänen silmänsä olivat nytkin kyynelissä,
kun hän astui portille, ja hän näytti niin totiselta, että Imogen
Clark, joka seisoi siinä häntä odottamassa, risti kätensä ja sanoi:
"Ah, huomaan! Ylimysmielinen tätisi kieltää!"
Imogenin oikea nimi oli Elisabet. Hän oli sievä tyttö tunteellisine,
ulkonevine huulineen. Hänellä oli ruskea kiiltotukka ja kummallakin
poskella oli pieni kihara. Olisi luullut, että ne olivat kiinnitetyt
liimalla tai neuloilla, sillä ne eivät koskaan liikahtaneet, vaikka
hän olisi nauranut ja pudistanut päätään kuinka paljon tahansa.
Imogen oli luonnostaan iloinen tyttö, mutta hän oli lukenut niin
paljon romaaneja, että hänen päänsä oli aivan pyörällä. Se kai
osaltaan miellytti Katya, joka ihaili kertomuksia, ja hänen
mielestään Imogen oli todellinen romaanisankaritar.
"Voi ei, ei hän kiellä", vastasi Katy saattaen tuskin olla nauramatta
sille ajatukselle, että Izzie-tätiä sanottiin ylimysmieliseksi
sukulaiseksi. "Hän sanoi, että hän on hyvin iloi -- --." Sitä
sanoessaan Katyn omatunto soimasi häntä ja lause loppui epäselvään
muminaan. "Siis sinä tulet, etkös tulekin, ystäväni? Minä olen niin
iloinen!"
"Ja minä!" sanoi Imogen kohottaen silmiään teatterimaisesti.
Siitä hetkestä aina viikon loppuun asti lapset eivät puhuneet muusta
kuin Imogenin vierailusta ja kaikesta siitä hauskasta, jota heillä
tulisi olemaan. Lauantaiaamuna ennen aamiaista Katy ja Clover
rakensivat kauniin lehtimajan parsanoksista puun alle. Kaikki lelut
järjestettiin sinne. Debby paistoi heille kanelileivoksia, kissalla
oli punertava silkkinauha kaulassa, ja nuket ja pikeri olivat
paraissa pukimissaan.
Noin puoli kymmenen saapui Imogen. Hänen pukunsa oli taivaansinistä
hienoa villakangasta, ja siinä oli matala kaulus ja lyhyet hihat.
Hänellä oli korallihelmiä tukassa, valkeat silkkikengät ja keltaiset
käsineet. Kengät ja käsineet olivat aivan likaiset, ja puku oli
vanha ja paikattu. Mutta koko asu teki niin hienon vaikutuksen, että
lapset, jotka olivat pumpulisissa leikkipuvuissaan ja valkeissa
esiliinoissaan, olivat aivan haltioissaan nähdessään vieraansa.
"Oi, Imogen, sinähän olet niinkuin jokin sadun nuori, hieno nainen!"
sanoi vaatimaton Katy. Sen kuultuaan Imogen pudisteli päätään ja
kahisutti hamettaan vieläkin enemmän kuin ennen.
Tavalla tai toisella tämä hieno puku näytti tuottavan Imogenille
hienot tavat, aivan toisellaiset kuin hänellä oli jokapäiväisissä
oloissa. Niinkuin tiedätte, käyttäytyvät muutamat ihmiset eri tavalla
vieraisilla ollessaan. Olisi melkein saattanut luulla, että tämä oli
toinen Imogen, jota tavallisesti pidettiin laatikossa ja otettiin
esille sunnuntaisin ja suurina juhlina. Hän pyörähteli varpaillaan,
hymyili teeskennellen ja soperteli. Katseli kuvaansa peilistä ja
oli kuin hyvin kopeileva aikuinen. Kun Izzie-täti puhutteli häntä,
liehakoitsi hän ja käyttäytyi niin merkillisesti, että Cloveria
melkein nauratti. Ja Katykin, joka ei saattanut huomata mitään pahaa
ihmisissä, joita hän rakasti, oli iloinen saadessaan viedä hänet
leikkihuoneeseen.
"Tule, mennään lehtimajaan", sanoi hän kietoen käsivartensa sinisen
puvun vyötäisille.
"Lehtimajaan!" huudahti Imogen. "Kuinka ihanaa!" Mutta kun he
saapuivat parsanoksien luo, muuttuivat hänen kasvonsa.
"Mutta eihän siinä ole kattoa, ei tornia eikä suihkulähdettä!" sanoi
hän.
"No ei, eihän toki", sanoi Clover tuijottaen, "mehän teimme sen itse."
"Oh!" sanoi Imogen. Hän oli huomattavasti pettynyt. Katy ja Clover
olivat loukkaantuneet, mutta kun heidän vieraansa ei välittänyt
lehtimajasta, koettivat he miettiä jotain muuta.
"Menkäämme aitan ylisille", sanoivat he.
Ja niin he kaikki yhdessä menivät pihan poikki. Imogen tipsutteli
sievästi valkeissa silkkikengissään, mutta nähtyään naulaisen
pystyhirren hän kirkaisi.
"Voi, ei sinne ylös, ystäväni, ei sinne!" huusi hän, "ei koskaan, ei
koskaan!"
"Voi, koetahan edes! Sinne on niin helppo päästä, että oikein",
pyyteli Katy, kulkien ylös ja alas monet kerrat perätysten
näyttääkseen, kuinka helppoa se oli. Mutta Imogen oli taipumaton.
"Älä pyydäkään minua", sanoi hän teeskennellen, "minun hermoni eivät
koskaan kestä sellaista! Ja sitäpaitsi -- pukuni!"
"Kuka sinun käski pukeutua siihen?" sanoi Filip, joka oli
suorapuheinen lapsi ja taipuvainen kyselemään. Hanna kuiskasi
Dorrylle: "Hän on hyvin tuhma tyttö. Lähtekäämme jonnekin muualle
omin joukoin leikkimään."
Ja niin pienokaiset yksitellen hiipivät tiehensä jättäen Katyn ja
Cloverin kahden huvittamaan vierastaan. He ottivat nukkensa esille,
mutta Imogen ei välittänyt niistä. Sitten he ehdoittivat, että he
istuisivat varjoon ja kilpailisivat vuorotellen lausumalla runoja,
josta leikistä he paljon pitivät. Mutta Imogen sanoi, että vaikkakin
hän ihaili runoutta, ei hän koskaan saattanut muistaa niitä ulkoa.
Viimein he menivät puutarhaan, jossa Imogen söi paljon luumuja ja
raakoja omenia ja näytti nauttivan siitä. Mutta kun hän ei enää
jaksanut syödä, valtasi ääretön ikävä seurueen. Vihdoin Imogen sanoi:
"Ettekö koskaan istu vierashuoneessa?"
"Niin, missä?" kysyi Clover.
"Vierashuoneessa", toisti Imogen.
"Oh, hän tarkoittaa seurusteluhuonetta!" huudahti Katy. "Me olemme
siellä ainoastaan silloin, kun Izzie-tädillä on vieraita. Siellä on
aivan pimeää ja ikävää, ymmärräthän. Sitä paitsi on paljon hauskempaa
olla ulkona. Eikö sinustakin tunnu siltä?"
"Kyllä joskus", vastasi Imogen epäilevästi, "mutta minusta olisi
hauskaa mennä sinne nyt istumaan vähäksi aikaa. Päätäni kivistää
hirveästi tästä kauheasta auringonpaisteesta."
Katy oli aivan päästä pyörällä, kun hän ei tiennyt, mitä tehdä. He
kävivät tuskin koskaan seurusteluhuoneessa, jota Izzie-täti piti
pyhänä paikkana. Tomun välttämiseksi hän piti karttuunipeitteitä
tuoleille levitettyinä eikä koskaan nostanut laskuverhoja, ettei
kärpäsiä pääsisi sisälle. Ajatelkaa, lapset menisivät istumaan sinne
tomuisine kenkineen! Toiselta puolen Katyn luontainen kohteliaisuus
pani hänet koville, kun hänen täytyisi vieraaltaan kieltää, mitä
tämä pyysi. Sitä paitsi olisi kauheaa ajatella Imogenin kotonaan
kertovan: "Katy Carr ei saa edes silloinkaan istua parhaassa
huoneessa, kun hänellä on vieraita!" Vapisevin sydämin hän osoitti
tien seurusteluhuoneeseen. Hän ei uskaltanut kohottaa verhoja, joten
huone näytti hyvin pimeältä. Hän saattoi juuri eroittaa Imogenin
vartalon hänen sohvalla istuessaan ja Cloverin rauhattomasti pyörivän
pianotuolilla. Koko ajan hän kuunteli, tulisiko Izzie-täti, ja
seurusteluhuone oli hänestä peräti ikävä paikka, ei puoleksikaan niin
hauska kuin parsalehto, jossa tunsi olevansa täysin turvassa.
Mutta Imogen, joka ensi kerran näytti olevan tyytyväinen, alkoi
puhella. Hän puhui itsestään. Ihmeellisiä juttuja hän kertoi
kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut. Kaikilla "Kirjalan" nuorilla
naisilla ei yhteensä ollut koskaan ollut merkillisempiä seikkailuja.
Vähitellen Katy ja Clover tulivat niin huvitetuiksi, että he ryömivät
paikoiltaan sohvan luo suu auki kuunnellen kertomuksia. Katy alkoi
kuulostaa Izzie-tädin tuloa. Samassa huoneen ovi lennähti auki,
mutta hän ei huomannut sitä. Hän ei kuullut pääovea sulettavan,
kun isä tuli kotiin päivälliselle. Tohtori Carr, joka pysähtyi
eteiseen silmäilemään sanomalehtiä, kuuli kimakan äänen puhuvan
seurusteluhuoneessa. Ensin hän sitä tuskin ollenkaan kuunteli, mutta
sitten tunkeutuivat nämä sanat hänen korviinsa:
"Oi, tytöt, se oli suloista, vallan ihanaa! Luulin että olin kaunis,
sillä olin kokonaan valkeissa, hiukseni valuivat vapaina, yksi ainoa
ruusu, näethän, tässä päälaella. Ja hän nojasi ylitseni sanoen
matalalla äänellä: 'Neiti, minä olen rosvo, mutta tunnen kauneuden
lumousvoiman. Te olette vapaa!'"
Tohtori Carr työnsi ovea vähän enemmän auki. Ei näkynyt muuta kuin
muutamia epäselviä hahmoja, mutta hän kuuli Katyn innostuneen äänen
sanovan:
"Oi, jatka, jatka! Mitä tapahtui sitten?"
"Kenen ihmeissä ovat lapset kulettaneet seurusteluhuoneeseen?" kysyi
tohtori Carr Izzie-tädiltä, jonka hän löysi ruokailuhuoneesta.
"Vierashuoneeseen!" huudahti neiti Izzie vihaisesti. "No, mutta
minkätähden he siellä ovat?" Sitten mennen ovelle hän huusi: "Lapset,
mitä te vierashuoneessa teette? Tulkaa heti pois! Luulin teidän
leikkivän ulkona."
"Imogenin päätä kivisti", sopersi Katy. Kaikki kolme tyttöä tulivat
eteiseen. Clover ja Katy pelästyneinä ja rosvon lumooja alakuloisena.
"Voi", sanoi Izzie-täti äreällä äänellä, "se on ikävää kuulla. Ehkä
se on keltatautia. Tahtoisitteko kanverttia tai jotain muuta?"
"Ei, kiitos!" vastasi Imogen nöyrästi. Mutta jälkeenpäin hän kuiskasi
Katylle:
"Minusta tätisi ei ole oikein miellyttävä. Hän on kuin Jakkima, se
hirveä vanha mummo, josta kerroin ja joka asui rosvon luolassa ja
valmisti hänelle ruokaa."
"Mielestäni et ole olenkaan kohtelias sanoessasi minulle niin",
vastasi Katy tästä puheesta hyvin suuttuneena.
"Ah, vähät siitä, ystäväni, älä ota sitä niin sydämellesi!" vastasi
Imogen viehättävästi. "Näethän, emme voi sille mitään, että meillä on
sukulaisia, jotka eivät ole hauskoja."
Nähtävästi ei tämä vierailu ollenkaan onnistunut. Isä oli hyvin
kohtelias Imogenille päivällispöydässä, mutta tarkasteli häntä
kovasti, ja Katy huomasi hänen silmissään hullunkurisen ilmeen, josta
hän ei pitänyt. Isällä oli hyvin veitikkamaiset silmät. Ne näkivät
kaikki, ja joskus ne näyttivät puhuvan yhtä selvää kieltä kuin hänen
suunsakin. Katyn mieltä alkoi painostaa. Jälkeenpäin hän tunnusti,
ettei hän mitenkään olisi jaksanut sitä iltapäivää, ellei hän pari
kertaa olisi juossut yläkertaan ja lohdutellut itseään lukemalla
"Rosamundaa."
"Etkö ole iloinen, että hän meni?" kuiskasi Clover, kun he seisoivat
portilla yhdessä katsellen Imogenia, joka asteli katua pitkin
kotiinsa.
"Voi, Clover, kuinka sinä saatat!" sanoi Katy. Mutta hän syleili
Cloveria kovasti, ja luulen, että hän sydämessään oli _iloinen._
"Katy", sanoi isä seuraavana päivänä, "sinähän astuit huoneeseen
aivan kuin uusi ystäväsi, neiti Clark."
"Mitenkä? En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", vastasi Katy punastuen
kovasti.
"Näin", sanoi tohtori Carr, ja hän nousi kohottaen olkapäitään,
ojentaen kyynärpäitään ja tipsutteli muutamia teeskenneltyjä askelia
huoneen poikki. Katy ei saattanut olla nauramatta, se oli niin
hullunkurista ja aivan Imogenin tapaista. Sitten isä istuutui ja veti
hänet viereensä. "Katy kulta", sanoi hän, "sinä olet helläsydäminen
lapsi, ja minä olen iloinen siitä. Mutta on olemassa sellaista, mikä
poistaa rakkauden. Minä en kiintynyt tuohon eiliseen pikku tyttöön
ollenkaan. Miksi sinä pidät hänestä niin paljon?"
"Minä en pitänyt hänestä paljon eilen", mumisi Katy vastenmielisesti.
"Hän on koulussa paljoa miellyttävämpi, joskus."
"Hauskaa kuulla sitä", sanoi hänen isänsä. "Sillä minusta olisi
sangen ikävää, jos sinä todellakin ihailisit sellaisia rumia tapoja.
Ja mitä loruja kuulin hänen kertovan teille 'rosvoista'?"
"Se oli tot--", alkoi Katy. Silloin hän huomasi isänsä silmäyksen, ja
hän puri huultaan, sillä tuo silmäys näytti hyvin hullunkuriselta.
"Niin", jatkoi hän nauraen, "luulen ettei se todellakaan aivan
kaikki ollut totta, mutta se oli niin hauskaa, isä, vaikkakin se oli
keksittyä. Ja Imogen on niin hyvänluontoinen kuin olla voi. Kaikki
tytöt pitävät hänestä."
"Keksityt jutut ovat sangen hyviä", sanoi isä, "niin kauan kun
niitä ei tehdä uskottaviksi. Kun niin tehdään, tuntuu minusta
kuin kertominen olisi liian lähellä vilppiä ollakseen hauskaa tai
hyödyllistä. Jos olisin sinun sijassasi, Katy, olisin vähän arka
solmimaan ikuista ystävyyttä neiti Clarkin kanssa. Hän saattaa olla
hyväntahtoinen, kuten sanot, mutta luulen, että kahden tai kolmen
vuoden perästä hän ei näytä sinusta niin miellyttävältä kuin nyt.
Suutele minua, lapsi, ja juokse tiehesi, sillä Santeri on jo tuolla
kärryineen."
VII LUKU
Helena-serkun vierailu
Eräänä heinäkuun iltapäivänä kulki pieni joukkue koulutyttöjä yksissä
kotiin. Kun he lähestyivät tohtori Carrin porttia, huudahti Maria
Fiske, nähdessään sievän kukkakimpun keskellä katukäytävää: