mukaansa. Lapset pitivät hänen tulostaan, sillä oli yhtä hauskaa
nähdä hänen matkalaukkuansa avattavan kuin kuunnella satuja tai
olla sirkuksessa. Neiti Petingill pelkäsi kovasti murtovarkaita.
Hän valvoi puoliyöhön odottaen heidän saapumistaan, eikä mikään
maailmassa olisi saanut häntä lähtemään pois kotoa ottamatta mukaansa
"hopeitaan". Tämä mahtava sana tarkotti kuutta vanhaa teelusikkaa,
jotka olivat hyvin ohkaset, kirkkaat ja terävät, voiveistä, jonka
varressa oli kirjoitus: "Kiitollisuuden osoitukseksi seitsenvuotiaan
Ithuriel Jobsonin hengen pelastamisesta, kun hän sairasti
kurkkutulehdusta." Neiti Petingill oli hyvin ylpeä veitsestään. Se
ja lusikat matkustivat hänen käsivarrellaan riippuvassa pienessä
korissa, joka ei koskaan saanut olla poissa hänen näkyvistään,
vaikkakin perhe, jolle hän ompeli, olisi kuulunut maailman
rehellisimpien ihmisten joukkoon.
Paitsi hopeita sisältävää koria, kuljetti neiti Petingill aina
mukanaan kirjavan kissansa, Tomin. Se oli kaunis ja tietoinen
vaikutusvoimastaan. Tom hallitsi neiti Petingilliä rautaisella
valtikalla ja istui aina keinutuolissa, jos sellainen vain oli
saatavissa. Eihän siitä väliä, missä _se_ istui, tuumi neiti
Petingill, sillä Tom oli heikko ja tarvitsi mukavan paikan. Iso
perheraamattu seurasi myöskin mukana, samoin hienosta punaisesta
kankaasta tehty neulatyyny sekä vanhojen herra ja rouva Petingillin
ja Peter Petingillin varjokuvat. Jälkimäinen Petingill oli hukkunut
merellä. Vielä oli mukana rouva Porterin valokuva -- hänen nimensä
oli ennen ollut neiti Marcia Petingill -- ja rouva Porterin miehen
ja heidän lastensa valokuvat. Monta pientä laatikkoa ja purkkia
kuului myöskin hänen matkatavaroihinsa, ja pitkä rivi isoja ja pieniä
pulloja täynnä kotona valmistettuja lääkkeitä sekä yrttiteetä. Neiti
Petingill ei olisi saattanut nukkua, elleivät nämä lääkkeet olisi
olleet hänen vierellään, sillä hänellä oli tapana sanoa, mistä hän
voisi tietää, eikö hän sattuisi saamaan jonkinlaista "kohtausta" ja
kuolisi inkivääripalsamin tai kuninkaantippojen puutteessa.
Carrin lapset pitivät aina niin suurta ääntä, että täytyi tapahtua
jotain tavatonta, ennenkuin neiti Petingill laski työn käsistään,
kuten hän nyt teki ja hypähti ikkunan luo. Siellä _oli_ todellakin
hirmuinen melu. Dorry huusi "eläköötä", jalkoja polettiin, iloisia
kimakkoja ääniä kuului. Katsoessaan ikkunasta neiti Petingill
näki kaikki kuusi -- ei, seitsemän, sillä Cecy oli myöskin siellä
-- ryntäävän puuvajan ovesta eli paremmin sanoen holviaukosta ja
kiiruhtavan meluten pihan poikki. Katy oli etunenässä kantaen isoa
mustaa pulloa, jossa ei ollut korkkia. Toiset kantoivat molemmissa
käsissään joitakin leivoksilta näyttäviä.
"Katariina Carr! _Katariina_!" huusi neiti Petingill nopauttaen
ikkunaan kovasti. "Etkö näe, että sataa? Sinun tulisi hävetä
salliessasi pikku veljiesi ja siskojesi mennä ulos ja kastua sillä
tavalla!" Mutta kukaan ei kuullut häntä, ja lapset hävisivät vajaan,
mistä ei näkynyt muuta kuin tyttöjen ja poikien housujen heilumista,
kun he kiipesivät vajan perällä jonkinlaisilla tikapuilla. Neiti
Petingill vetäytyi paikoilleen tyytymättömänä äännähtäen, asetti
silmälasit nenälleen ja ryhtyi jälleen ompelemaan Katyn ruudullista
hametta, jonka etupiedin oli keskeltä kahdesta paikasta sikin sokin
repeytynyt. Katyn puvut, ihmeellistä kyllä, aina repeytyivät juuri
siltä kohdalta.
Jos neiti Petingillin silmät olisivat nähneet vähän kauemmaksi,
olisivat ne huomanneet, etteivät lapset kiivenneet tikapuita, vaan
pitkin pystyhirttä, johon oli lyöty rautanauloja noin jalan verran
päähän toisistaan. Tarvitsi ottaa sangen pitkä askel toisesta
naulasta toiseen, Pienokaiset eivät olisi onnistuneet ollenkaan,
elleivät Clover ja Cecy olisi työntäneet heitä hyvin voimakkaasti
alhaalta ja ellei Katy ojennetuin käsin olisi vetänyt ylhäältä.
Vihdoinkin he pääsivät kaikki onnellisesti ylös viehättävään
piilopaikkaansa, jota aion tässä kuvata.
Kuvittele ikkunaton pimeä ullakko, jonne pääsee hyvin vähän valoa
lattian nelikulmaisesta aukosta ja jonne naulainen pystyhirsi johtaa.
Siellä oli väkevä viljan tuoksu, vaikkakin vilja oli jo viety pois,
nurkat täynnä tomua ja hämähäkin verkkoja, seinälaudat paikotellen
märkiä, sillä ullakon katto vuoti.
En ole koskaan päässyt perille, mistä syystä Carrin lapset pitivät
tästä paikasta enemmän kuin muista sateisina lauantaina, jolloin
ei saattanut ulkona leikkiä. Izzie-tätiä myöskin tämä mieliteko
kummastutti. Hänen nuorena ollessaan -- hämärässä, kaukaisessa
menneisyydessä, jota aikaa ei yksikään hänen veljentyttäristään ja
-pojistaan oikein uskonut olleenkaan -- ei hänellä ollut koskaan
ollut tuollaisia omituisia taipumuksia etsiä koloja ja nurkkia
sekä kaikellaisia kätköpaikkoja. Izzie-täti olisi mielellään
kieltänyt heitä menemästä ylisille, mutta tohtori Carr oli luvannut.
Izzie-tädin tehtäväksi jäi keksiä kertomuksia lapsista, jotka
kiivetessään tikapuita ja portaita olivat monella hirveällä tavalla
katkaisseet luunsa. Mutta hänen kertomuksensa eivät vaikuttaneet
muihin kuin Filipiin, ja itsepäinen joukkue pysyi tavoissaan ja
kiipesi naulaista pystyhirttä pitkin niin usein kuin halutti.
"Mitä pullossa on?" kysyi Dorry tuskin ylisille päästyään.
"Älä ole ahne", vastasi Katy vakavasti, "sen saat tietää, kun aika
joutuu. Se on jotain _herkkua_, saat uskoa minua."
"Nyt olisi parasta", jatkoi hän saatuaan Dorryn vaikenemaan, "että
antaisitte leivoksenne minun talteeni. Ellette anna, syödään ne
varmaankin ennen juhlaa, ja sitten, ymmärrättehän, ei meillä ole
millä juhlia."
Niin he jokainen ojensivat leivoksensa hänelle. Dorry, joka oli
alkanut syödä omaa leivostansa heti ylisille päästyään, oli vähän
vastahakoinen, mutta tottuneena aina tottelemaan Katya, ei hän
nytkään tahtonut tehdä toisin. Iso pullo pantiin nurkkaan ja
leivoskasa sen ympärille.
"Se on oikein", jatkoi Katy, joka ollen vanhin ja isoin aina johti
heidän leikkejään. "Nyt, jos olemme selvillä asioistamme ja valmiit,
saattavat pidot alkaa. Ensi numero on neiti Hallin kirjoittama
'Murhenäytelmä Alhambra'."
"Ei", huusi Clover, "ensiksi 'Sininen taikuri eli Hebridein Edwitha',
tiedäthän Katy."
"Enkö ole kertonut?" sanoi Katy, "sitä on kohdannut hirveä
onnettomuus."
"Voi, mikä?" huusivat kaikki toiset, sillä "Edwitha" oli perheen
mielikertomus. Se kuului niihin kertomuksiin, joita Katy alituiseen
kirjoitteli jaksottain. Se kertoi hienosta naisesta, ritarista ja
sinisestä taikurista sekä Bob nimisestä villakoirasta. Sitä oli
jatkunut niin monta kuukautta, että kaikki olivat jo unohtaneet sen
alun. Kellään ei ollut enää erikoista halua kuulla loppua, mutta
kuitenkin oli sen ennenaikainen, surullinen loppu mieltäliikuttava.
"Sanon sinulle jotain", sanoi Katy, "vanha tuomari Kirby kävi tänään
vieraisilla Izzie-tädin luona. Olin lukemassa pienessä huoneessa,
mutta näin hänen tulevan sisälle ja vetävän alleen ison tuolin ja
istuutuvan siihen, ja minä olin melkein huutamaisillani: 'Älä!'"
"Miksi?" huudahtivat lapset.
"Ettekö huomaa? Olin piiloittanut 'Edwithan' selkänojan ja istuimen
väliin. Se on erinomainen piiloituspaikka, sillä istuimen voi vetää
taaksepäin kuinka paljon tahansa; mutta 'Edwithaa' oli aika paksu
käärö, ja vanha tuomari Kirby tarvitsee niin paljon tilaa, jotta
luulin hänelle käyvän hankalaksi istua siinä. Ja totta tosiaan,
tuskin hän oli istahtanut, ennenkuin kuului paperin rapinaa, ja hän
hypähti pystyyn huudahtaen: 'Siunatkoon! mitä se on?' Ja sitten hän
alkoi kaivamistaan kaivella; hän löysi kokonaisen käärön paperia
ja asetti lasit nenälleen katsoakseen mitä se oli; silloin astui
Izzie-täti sisälle."
"No, mitä sitten tapahtui?" huusivat lapset nauruun
purskahtamaisillaan.
"Oi", jatkoi Katy, "Izzie-täti asetti myöskin lasit nenälleen ja
kohautti silmiään -- tiedättehän, miten hän tekee -- ja tuomari ja
hän lukivat siitä pienen palan, sen ensimäisen osan, muistattehan,
missä Bob varastaa sinipillerit ja taikuri koettaa heittää hänet
mereen. Ette voi kuvitella, kuinka hullunkurista oli kuulla
Izzie-tädin lukevan 'Edwithaa' ääneen", ja Katy sai naurukohtauksen
sitä muistellessaan. "Kun hän ehti sanoihin 'oi, Bob -- minun
enkelini Bob!' pyörähdin minä pöydän alle ja pistin pöytäliinan
nurkan suuhuni hillitäkseni nauruani. Hetken perästä kuulin
Izzie-tädin kutsuvan Dobbya ja antavan hänelle lehdet sanoen: 'Tässä
on käärö roskaa, jonka toivon sinun heittävän keittiön uuniin.'
Ja hän sanoi minulle jälkeenpäin, että hän luulee minun joutuvan
hullujenhuoneeseen, ennenkuin olen kahtakymmentä täyttänyt. Oli hyvin
pahasti tehty", lopetti Katy puoleksi nauraen ja puoleksi itkien,
"polttaa vastakirjoitettu lukukin. Mutta olipa hyvä -- ettei hän
löytänyt Kuivatavara-laatikon haltiaa, joka oli kätkettynä tuolin
takimaiseen osaan."
"Ja nyt", jatkoi juhlamenojen ohjaaja, "me alotamme. Neiti Hall,
olkaa hyvä ja nouskaa!"
Neiti Hall, hämillään hienosta nimityksestään, nousi posket
punoittavina.
"Kerran", luki hän, "kuutamo paistoi Alhambran saleihin, ja ritari
asteli pitkin askelin levottomana käytävässä, ajatteli, ettei hän
koskaan tulisi."
"Kuka -- kuuko?" kysyi Clover.
"Ei tietystikään", vastasi Cecy; "vaan neiti, jota hän rakasti.
Seuraavat rivit kertovat hänestä, mutta sinä keskeytit.
"Hänellä oli hopeaturbaani, jossa oli jalokivillä koristeltu puolikuu.
Kun hän pujahti korregidoriin, niin kuun säteet valaisivat sitä, ja
se kimalteli kuin tähdet. 'Siis sinä tulit, Zuleika?' 'Niin, herrani.'
"Juuri silloin kuului teräksen kalsketta, ja Zuleikan teräkseen puettu
isä kiiruhti sisälle. Hän veti miekkansa tupesta, ja samoin tekivät
muutkin. Vielä hetki, ja he molemmat makasivat kuolleina ja jäykkinä,
kuun säteitten valaisemina. Zuleika kirkaisi kovasti ja heittäytyi
heidän päälleen. Morsiankin oli kuollut! Siinä murhenäytelmä
Alhambran loppu!"
"Sepä oli kaunis", sanoi Katy hengittäen syvään, "mutta kovin
surullinen. Ihania satujahan sinä, Cecy, kirjoitatkin! Mutta
toivoisin, ettet aina surmaisi ihmisiä. Miksei ritari saattanut
surmata isää -- ei, luulen, ettei Zuleika olisi sitten mennyt
naimisiin hänen kanssaan. No, isähän olisi voinut -- oh, ei sekään
sopisi! Mutta miksi ensinkään tarvitsee kenenkään kuolla? Miksei
antaa heidän langeta toistensa kaulaan ja sopia."
"Miksi, Katy!" huudahti Cecy, "eihän se olisi muutoin ollut
murhenäytelmä. Ymmärräthän, sen nimi on 'Murhenäytelmä Alhambra'."
"No, hyvä", sanoi Katy nopeasti, sillä Cecyn huulet alkoivat pidetä
ja hänen vaaleanpunaiset poskensa punehtua, aivankuin hän olisi ollut
itkuun purskahtamaisillaan, "ehkä olikin kauniimpaa antaa heidän
kaikkien kuolla, mutta kun sinun naisesi ja miehesi aina kuolevat,
niin minä ajattelin, vaihtelun vuoksi, ymmärräthän! -- Mikä ihana
sana onkaan tuo 'korrigedori' -- mitä se merkitsee?"
"En tiedä", vastasi Cecy aivan lohdutettuna. "Sen löysin 'Granadan
valloituksesta', luulen, että se merkitsee käytävää."
"Seuraava numero", jatkoi Katy katsellen ohjelmaa, "on 'Seppi,
vaatimaton runo', Clover Carrin kirjoittama."
Kaikki lapset tirskuivat, mutta Clover nousi tyynesti ja lausui
seuraavat säkeistöt:
"Sä tunsitko pienen koirasen,
Niin kiltin, herttaisan?
Ja Seppi se oli nimi sen,
Jos tietää tahdotaan.
Kuin helmet sen silmät loistivat,
Sen häntä pehmoinen,
Kuin vienonpehmiät untuvat,
Ain' heilui hyväillen.
Sen karva ol' silkin kiiltävä,
Ja maito ruokanaan.
Mut kerran se keittiön pöydältä
Sai suuhuns' pomaadaa.
Ja tuli niin hirveän sairaaksi,
Ett' oikein läähätti.
Ja siihen nyt loppua täytyvi
Myös tämän lauluni.
Sillä Seppi se kuoli kun kuolikin --
Siit' on jo viikkoja,
Ja surevin mielin haudattiin,
Ja sit' yhä suren ma."
"Runolle" taputettiin käsiä kovasti, kaikki lapset nauroivat,
huusivat ja taputtivat niin, että ullakko kaikui. Mutta Cloverin
kasvot pysyivät yhtä tyyninä ja hän istuutui aivan vakavana.
Suupieliin kumminkin ilmestyi pieniä kuoppia, jotka hetken perästä
hävisivät. Nuo kuopat olivat osaksi luonnolliset ja osaksi, ikävä
tunnustaa, terävän kivikynän tuotteita, sillä Clover paineli niitä
kivikynällä joka päivä läksyjä lukiessaan.
"Nyt", sanoi Katy melun vaiettua, "nyt seuraa neiti Elsie ja neiti
Hanna Carrin 'Hengellisiä runoja'. Pää pystyyn Elsie ja lausu
selvästi, ja sinä, Hanna, et saa tirskua tuolla tavalla, kun sinun
vuorosi tulee!"
Mutta Hanna naureskeli yhä enemmän tuon varoituksen kuultuaan ja
pidellen käsiään kovasti puristettuina suunsa edessä tirkisteli
sormiensa lomitse. Elsie oli kuitenkin juhlallinen kuin jokin pieni
tuomari. Hyvin arvokkaasti hän alkoi:
"Kun välkkyvin miekoin enkeli
Edenist' Aatamin, Eevan karkoitti,
He maailmalle joutui, mut' kerran nuo
Viel astuskelivat Edenin luo.
Ja siellä onnen aikoja muistelivat,
Kuink' kukat tuoksui ja linnut laulelivat.
Ja Eeva se itki ja Aatamikin,
Kun pois oli autuus Paratiisin."
Dorry nauraa tirskutteli sille, mutta levollinen Clover sai hänet
vaikenemaan.
"Sinä et saa", sanoi hän, "se on raamatusta otettu, käsitäthän. Nyt,
Hanna, on sinun vuorosi."
Mutta Hanna vastusti pitäen kättä suullaan, ja hänen pienet pyöreät
olkapäänsä hytkivät naurusta. Viimeinkin sai hän suurella vaivalla
kasvonsa totisiksi, ja puhuen mahdollisimman nopeaan, lausui hän
nauraen:
"Bileamin aasi näk' enkelin
Ja pysähtyi, säikähti,
Mut Bileam ei nähnyt enkeliä,
Vaan hosui hurjasti."
Sen jälkeen hän taas piiloutui sormiensa taakse, jolloin Elsie jatkoi.
"Elias puron varrella
Eli korpin antimin,
Sai leivän korpin nokasta
Ja ruokaa muutakin."
"Jatka, Hanna", sanoi Katy, mutta parantumaton Hanna nauraa hytki
taaskin, eivätkä he voineet kuulla muuta kuin:
"Ja karhut ne tuli ja söivät, söivät."
Nämä "säkeet" kuuluivat suuremmoiseen runoelmaan, jota Clover ja
Elsie olivat enemmän kuin vuoden suunnitelleet. Se oli jonkinlainen
pientenlasten raamattu. Kun se valmistuisi, toivoivat he saavansa sen
painetuksi ja sidotuiksi punaisiin kansiin, ja kansiin pantaisiin
kumpaisenkin tekijän kuvat. "Nuorten runoraamattu" tulisi sen
nimeksi. Isää suuresti huvitti ne osat, jotka hän oli kuullut, ja hän
esitti sen nimeksi "Vuodekirja", kun se oli pääasiallisesti sepitetty
vuoteessa, mutta Elsie ja Clover närkästyivät kovin, eivätkä
tahtoneet kuulla sellaisesta nimestä puhuttavankaan.
Hengellisten runojen jälkeen oli Dorryn vuoro esiintyä. Hän oli
saanut valita lausuttavansa ominpäin, paha kyllä, sillä hänellä oli
eriskummallisen synkkä maku. Tällä kerralla oli hän valinnut iloisen
laulun, joka alkoi:
"Kuuluu haudast' ääni kaamea."
Ja nyt hän alkoi lausua sitä haikealla äänellä ja huomattavalla
painolla, maiskuttaen huuliaan sellaisissa säkeissä kuin:
"Ruhtinaat, on multa oleva vuoteenanne,
Vaikka tornit on suojananne."
Isot lapset kuuntelivat sitä tuntien kauhunsekaista viehätystä ja
melkein nauttien selkää karmivista kylmistä väreistä. He kyyristyivät
lähelle toisiaan, kun Dorryn ontto ääni kaikui ullakon pimeästä
nurkasta. Filipille se oli kuitenkin liian synkkää. Sen lopussa
huomattiin hänen itkevän.
"Minä en tahdo olla-a täällä parutettavana", nyyhkytti hän.
"Kas niin, Dorry, sinä paha poika!" ärjähti Katy sitäkin äreämpänä,
kun tiesi itsellään olleen hyvin hauskan, "semmoista sinä saat aikaan
kamalilla runoillasi, peloittelet meidät kuoliaaksi ja saatat Filipin
itkemään." Ja hän ravisteli vähän Dorrya, joka alkoi uikuttaa. Filip
nyyhkytti yhä vieläkin, samoin alkoi Hannakin myötätunnosta toisia
kohtaan. _Ullakkojuhla_ näytti saavan surullisen lopun.
"Minä menen kertomaan Izzie-tädille, etten pidä teistä", selitti
Dorry asettaen toisen jalkansa lattian aukkoon.
"Et, sinä et mene", sanoi Katy tarttuen häneen, "sinä jäät tänne,
sillä _nyt_ me rupeamme viettämään juhlaa. Herkeä, Filip, ja Hanna,
älä ole pöllö, vaan tule tarjoamaan leivoksia."
Sana "juhla" vaikutti heti seurueeseen. Filip tuli iloiseksi ja Dorry
muutti mieltään eikä mennytkään. Musta pullo pantiin juhlallisesti
keskelle, ja Hanna tarjosi hymyhuulin leivoksia. Ne olivat
pykälälaitaisia kuminaleivoksia ja maistuivat erinomaisen hyviltä.
Niitä oli kaksi kullekin, ja kun viimeinen oli syöty, pisti Katy
käden taskuunsa ja kaikkien suureksi riemuksi veti sokerit pohjalta
-- seitsemän pitkää, ruskeata kanelipuikkoa.
"Eikö ole hauskaa?" sanoi hän. "Debby oli hyväntahtoinen tänään
ja antoi minun pistää käteni laatikkoon, ja minä otin kaikista
pisimmät puikot sieltä. Kuule, Cecy, koska olet vieraanamme, saat
sinä juoda pullosta ensiksi." Herkku oli mietoa etikkavettä. Se
oli aivan lämmintä, mutta oli miten oli, ylisillä suoraan pullosta
juotuna se maistui oikein hyvältä. Sitä paitsi eivät he kutsuneet
sitä etikkavedeksi -- ei tietystikään! Kukin lapsi antoi ryypylleen
eri nimen, joten pullo oli kuin Signor Blitz, josta saattoi
kaataa tusinan verran erilaisia juomia. Clover nimitti osaansa
"vadelmajuomaksi", Dorry kutsui sitä "inkivääriolueksi", jotavastoin
Cecy, joka oli runollinen, otti kolme kulausta "Hydomel-juomaa",
jonka hän selitti olevan jotain hyvää ja valmistetun, kuten hän
luuli, mehiläisen vahasta. Kun viimeinen pisara oli juotu ja
viimeinen kanelipala purtu, järjestyi seurue taaskin kuuntelemaan
Filipin runoa --
"Vesipisarat pienet",
jonka hauskan runon hän oli lausunut joka lauantai niin kauas
taaksepäin kuin he jaksoivat muistaa. Sen jälkeen sano Katy, että
"juhlan" henkinen puoli oli loppunut, ja he ryhtyivät kaikki
leikkimään "postivaunua", joka, huolimatta ahtaasta tilasta ja pään
alituisesta kattoon iskemisestä, oli niin hauska, että yhteinen "voi,
voi!" kuului teekellon kilistessä. Luulen että leivokset ja etikka
olivat vieneet heidän ruokahalunsa, sillä ei yhdelläkään ollut nälkä.
Izzie-täti hämmästyi suuresti nähdessään, miten välinpitämättömästi
Dorry katseli ruokapöytää ja sanoi: "Hyh! _ainoastaan_ luumuja,
sokerikakkuja ja vasta paistettuja korppuja! Minä en välitä
illallisesta."
"Mikä lasta vaivaa? Hän on varmaankin sairas", sanoi tohtori Carr,
mutta Katy selitti:
"Ei, isä; ei hän ole kipeä -- meillä on vain ollut juhlat ylisillä."
"Oliko teillä hauskaa?" kysyi isä, ja Izzie-täti huokasi syvään
tyytymättömän näköisenä. Ja kaikki lapset vastasivat yhteen ääneen:
"Erinomaisen hauskaa!"
VI LUKU
Läheiset ystävät
"Izzie-täti, saanko pyytää Imogen Clarkia meille vieraisille
lauantaina?" kysyi Katy yhtäkkiä eräänä iltana.
"Kuka ihmeissä Imogen Clark on? En ole koskaan ennen kuullut sitä
nimeä", vastasi täti.
"Oi, suloisin tyttö maailmassa! Hän on ollut rouva Knightin koulussa
ainoastaan vähän aikaa, mutta me olemme paraat ystävät. Ja,
Izzie-täti, hän on hyvin kaunis. Hänen kätensä ovat lumivalkeat, eikä
tuota suuremmat. Hän on vyötäisiltä hoikempi kuin toiset koulutytöt,
ja hän on herttainen ja niin kieltäytyvä ja epäitsekäs! Enkä luule,
että hänellä on hauskaa kotonaan! Saanko pyytää häntä?"
"Kuinka sinä tiedät hänen olevan herttaisen ja kieltäytyvän, kun olet
tuntenut hänet niin vähän aikaa?" kysyi Izzie-täti vastustavalla
äänenpainolla.
"Voi, hän kertoo minulle kaikki! Me kävelemme aina yksissä
välitunneilla. Tiedän paljon hänestä, ja hän on niin suloinen! Hänen
isänsä oli ennen rikas, mutta nyt he ovat köyhiä, ja Imogenin kengät
paikattiin viime talvena kaksi kertaa. Minä luulen, että hän on
perheen kukkanen. Et voi ajatellakaan, kuinka minä rakastan häntä!"
lopetti Katy tunteellisesta.
"Ei, en minä voi", sanoi Izzie-täti. "En ole voinut koskaan, Katy,
käsittää sinun äkkipikaisia tuttavuuksiasi, enkä minä soisi sinun
kutsuvan tuota Imogenia, vai mikä hänen nimensä olikaan, ennenkuin
olen saanut joltakulta tiedustella hänestä."
Katy risti kätensä epätoivoissaan.
"Voi Izzie-täti!" huudahti hän, "Imogen tietää, että tulin sinulta
kysymään, ja hän seisoo juuri nyt portilla ja odottaa, mitä sinä
sanot. Ole hyvä, salli se vain tällä kertaa! Minua muuten niin
hirveästi hävettäisi."
"No niin", sanoi Izzie-täti liikutettuna nähdessään onnettoman ilmeen
Katyn kasvoilla, "jos sinä olet häntä jo pyytänyt, ei kai minun
kieltoni mitään hyödytä. Mutta muistakin, Katy, tällaista ei saa enää
toiste tapahtua. En tahdo, että sinä pidät tapanasi kutsua tyttöjä,
ja sitten vasta tulet pyytämään minun lupaani. Isäsi ei tule olemaan
tästä ollenkaan mielissään. Hän on hyvin tarkka siitä, kenen kanssa
ystävyyttä solmit. Muistahan, millaiseksi rouva Spenser osottautui."
Katy parka! Hänen taipumuksensa ihastua vieraisiin ihmisiin saattoi
hänet usein pulaan. Aina siitä asti, kun hän oppi kävelemään ja
puhumaan, olivat Katyn "parhaat ystävät" olleet pilan aiheina perheen
keskuudessa.
Isä koetti kerran pitää heistä luetteloa, mutta heidän lukunsa kasvoi
niin, että hän epätoivoissaan jätti sen. Listalla oli ensiksi pieni
irlantilainen tyttö, nimeltään Marianne O'Riley. Marianne asui erään
kadun varrella, jota Katy kulki kouluun mennessään. Se ei ollut rouva
Knightin koulu, vaan eräs valmistava koulu, jossa Dorry ja Hanna
nyt kävivät. Mariannella oli tapana valmistaa voipiiraita äitinsä
talon edustalla, ja Katy, joka oli noin viiden vuoden vanha, jäi
usein häntä auttamaan. Yhteinen leipominen vei heidät niin lähelle
toisiaan, että Katy päätti ottaa Mariannen omaksi pieneksi tytökseen
ja kasvattaa hänet jossain turvallisessa piilopaikassa.
Cloverille hän puhui tästä suunnitelmastaan, muttei kenellekään
muulle. Miellyttävä salaisuus mielessään molemmat lapset alkoivat
säästää joka ilta vähän leivästään ja leivoksistaan. Täten
kerääntyi vähitellen kasa korppuja ja muuta hyvää. He veivät ne
kätköön ullakolle. He säästivät myöskin omenia, joita he olivat
saaneet kahden viikon aikana. He valmistivat vuoteen isoon tyhjään
laatikkoon, johon pantiin nukkien peitteet ja patjat leikkihuoneesta.
Kun kaikki oli valmiina, kertoi Katy rakastetulle Mariannelle
suunnitelmastaan, ja levollisena hän kehoitti Mariannea pakenemaan
uuteen kotiinsa ja ottamaan sen haltuunsa.
"Emme kerro isälle emmekä äidille, ennenkuin hän on kasvanut
suureksi", sanoi Katy Cloverille. "Sitten me viemme hänet alakertaan,
ja sielläkös ihmettely syntyy! Älkäämme nimittäkö häntä Marianneksi.
Se ei ole kaunis nimi. Antakaamme hänen nimekseen Susanna, Susanna
Carr. Muista, Marianne, sinä et saa vastata, jos sanon sinua
Marianneksi, vaan kun sanon Susanna."
"Kyllä, neiti", vastasi Marianne hyvin nöyrästi.
Koko päivän kaikki onnistui erinomaisesti. Susanna asui
puulaatikossaan, söi kaikki omenat ja tuoreimmat leivokset ja oli
iloinen. Molemmat tytöt menivät vuorotellen salaa leikkimään "Vauvan"
kanssa, kuten he kutsuivat Mariannea, vaikka hän oli aika paljon
Cloveria pitempi. Mutta kun ilta tuli, ja lastenhoitaja sai Katyn
ja Cloverin ja kantoi heidät nukkumaan, alkoi neiti O'Riley pitää
ullakkoa hirvittävänä paikkana. Tirkistellessään laatikostaan näki
hän nurkassa mustia esineitä, joita hän ei muistellut päivällä
nähneensä. Todellisuudessa ne olivat matka-arkkuja, harjoja ja
pannuja, mutta pimeässä ne näyttivät aivan erilaisilta, isoilta ja
hirvittäviltä. Pikku Marianne parka koetti sietää sitä mahdollisimman
kauan, mutta kun vielä rottakin alkoi rapista seinässä aivan lähellä
häntä, lannistui hänen rohkeutensa kokonaan, ja hän rupesi kirkumaan
mitä kimakimmalla äänellä.
"Mitä se on?" sanoi tohtori Carr, joka oli juuri tullut sisälle ja
oli menossa yläkertaan.
"Kuuluu niinkuin ääni tulisi ullakolta", sanoi rouva Carr (sillä
tämä tapahtui ennen äidin kuolemaa). "Onkohan joku lapsista noussut
vuoteeltaan ja kävellyt unissaan yläkertaan."
Ei, Katy ja Clover olivat paikoillaan lastenkamarissa. Sitten tohtori
Carr otti kynttilän käteensä ja kiirehti ullakolle, jossa kirkuminen
vain yltymistään yltyi. Kun hän saapui rappujen yläpäähän, lakkasi
huuto. Hän katseli ympärilleen. Ensiksi hän ei nähnyt mitään, sitten
ilmestyi pikkuinen pää ison puulaatikon reunalle ja surkea ääni
nyyhkytti:
"Voi, neiti Katy, en todellakaan voi olla täällä kauempaa. Täällä on
rottia."
"Kuka ihmeessä _sinä_ olet?" kysyi tohtori hämmästyneenä.
"Minähän olen neiti Katyn ja neiti Cloverin vauva. Mutta minä en
tahdo tämän kauempaa olla vauvana. Minä tahdon kotiin äidin luo."
Ja taas pienokaisparka korotti ääntään ja alkoi itkeä.