"Naulan puutteessa kenkä menetettiin,
Kengän puutteessa hevonen menetettiin,
Hevosen puutteessa ratsastaja menetettiin,
Ratsastajan puutteessa taistelu menetettiin,
Taistelun puutteessa valtakunta menetettiin,
Ja kaikki hevosenkengän naulan tähden."
"Oi, isä," huudahti Katy syleillen häntä kiihkeästi ja laskeutuen
hänen polveltaan, "kyllä huomaan, mitä tarkoitat! Kuka olisi luullut
tuon vähäpätöisen asian, että jätin nauhan ompelematta, aikaansaavan
niin suuria ikävyyksiä. Mutta en usko, että vastedes enää joudun
pulaan, sillä en koskaan ole unohtava, että
"'Naulan puutteessa kenkä menetettiin'".
IV LUKU
Kikeri
Surukseni täytyy minun kertoa, että ajattelematon Katy parka taas
_unohti_ ja joutui uudelleen pulaan jo seuraavana maanantaina.
Carrien maanantai oli tavallisesti hyvin myrskyinen. Se oli
vaatteiden pesupäivä. Silloin oli vaikeata olla Izzie-tädin
mieliksi, ja palvelijatkin olivat paljon äreämpiä kuin tavallisina
päivinä. Mutta luulen, että lapset osaltaan olivat syypäät siihen,
sillä hiljaisen sunnuntain jälkeen he olivat erikoisen vilkkaita
ja meluisia sekä tavallista enemmän taipuvaisia kaikellaiseen
vallattomuuteen.
Cloverista ja Elsiestä näytti sunnuntai jo alkavan lauantaina
maatamenoaikana, jolloin heidän märkä tukkansa kierrettiin
papereihin, jotta se seuraavana päivänä olisi kiharainen. Elsien
tukka oli luonnostaan kihara, jonka vuoksi Izzie-täti ei pitänyt
tarpeellisena kiertää hänen papereitaan kovin lujaan, mutta Cloverin
paksut, suorat suortuvat vaativat kovaa kiertämistä, ennenkuin ne
vähääkään kihartuivat, ja siksi hänestä lauantai-ilta oli hyvin
ikävä. Hän käänteli itseään vuoteella, koettaen nukkua milloin
toisella, milloin toisella korvalla, mutta mille puolelle hän
kääntyikin, kovat paperipallot ja tukkaneulat pistivät häntä niin,
että kun hän vihdoinkin nukahti, hän lepäsi kasvoillaan, nenä
tyynyyn kaivautuneena, mikä asento oli varsin epämukava ja tuotti
hänelle pahoja unia. Sellaisten kärsimysten tähden Clover vihasikin
kiharoita, ja kun hän sepitti juttuja pienille lapsille, ne aina
alkoivat: "Kauniin prinsessan tukka oli siin suora kuin aidan seiväs,
eikä hän koskaan kiertänyt sitä papereihin -- ei koskaan!"
Sunnuntai aloitettiin aina lukemalla joku raamatun kertomus, ja sitä
seurasi paistettuja papuja aamiaiseksi, mitkä kaksi seikkaa Filipin
mielessä olivat hyvin takertuneet toisiinsa. Aamiaisen jälkeen lapset
lukivat pyhäkoululäksyjään, ja sitten saapuivat isot nelipyöräiset,
joissa he ajoivat kirkkoon, mikä oli runsaan neljännespenikulman
päässä. Kirkko oli iso ja vanhanaikuinen lehtereineen ja pitkine
punatyynyisine penkkeineen. Laulukuoro istui alttaria lähinnä
olevassa penkissä matalan, syrjään vedettävän, vihreän verhon takana.
Kun jumalanpalvelus alkoi, työnsivät laulajat verhon syrjään ja
näyttivät olevan valmiita kuuntelemaan, mutta välillä he vetivät sen
taas eteensä. Katy ajatteli, että he huvittelivat vihreän verhon
takana -- ehkä söivät hillottuja appelsiininkuoria tai lukivat
pyhäkoulukirjoja -- ja hän toivoi usein, että hänkin saisi istua
siellä heidän kanssaan.
Tohtori Carrin penkin istuin oli niin korkealla, että ainoastaan
Katyn jalat ulottuivat maahan, muut lapset eivät voineet edes
varpaillaankaan koskettaa maahan. Se puudutti heidän jalkansa.
Kun he tunsivat jaloissaan merkillisiä pieniä pistoksia, joita
puutuneet jalat aina tuottavat, nousivat he tyynyiltä ja asettuivat
jakkaralle istumaan päästäkseen pistoksista. Kun he istuivat alempana
näkymättömissä, oli heidän melkein mahdotonta olla kuiskuttelematta.
Izzie-täti rypisti otsaansa ja pudisti päätään, mutta siitä ei ollut
apua. Filip ja Dorry nukkuivat pää tädin syliin painautuneena,
ja hänen täytyi molemmilla käsillään pidättää heitä lattialle
vierimästä. Kun vanha hyväntahtoinen tohtori Stone sanoi: "Lopuksi,
rakkaat veljet ja sisaret", ryhtyi täti herättämään heitä. Joskus
se oli sangen työlästä, mutta tavallisesti hän onnistui, niin että
viimeisen virren aikana Filip ja Dorry seisoivat penkillä aivan
pirteinä ja virkeinä, käyttäen yhteistä virsikirjaa ja kuvitellen
laulavansa kuten aikuisetkin.
Kirkonmenojen jälkeen pidettiin pyhäkoulua, josta lapset pitivät
hyvin paljon. Sitten he menivät kotiinsa päivälliselle, joka
sunnuntaisin aina oli samallainen -- kylmää, suolattua häränpaistia,
paistettuja perunoita ja riisivanukasta. Iltapäivällä heidän ei
tarvinnut mennä kirkkoon, ellei heitä haluttanut, vaan sen sijaan
he pyörivät Katyn kintereillä. Hän pakoitti heidät kuuntelemaan
uskonnollista lehteä "Sunnuntaivierasta", jonka toimittaja hän itse
oli. Lehti oli osittain kirjoitettu, osittain painettu isoille
arkeille. Päällyslehdelle oli lyijykynällä piirretty kuvitus, jonka
keskellä oli sana "Sunnuntaivieras". Luettava osa alkoi pienellä
ikävällä kirjoituksella, joka oli samansuuntainen kuin aikuisten
pääkirjoitukset, kosketellen "puhtautta", "tottelevaisuutta" tai
"säntillisyyttä." Lapset olivat aina levottomia, kun sellaista
luettiin, ehkä osaksi sen tähden, että heitä harmitti kuulla Katyn
lehdessään esittävän kaikkia hyveitä hyvin helppoina, vaikka ne
hänestä itsestään olivat hyvinkin vaikeat tosielämässä toteuttaa.
Sitten seurasi koira-, elefantti- ja käärmejuttuja, jotka olivat
lainatut luonnonhistoriasta eivätkä olleet kyllin mielenkiintoisia,
sillä kuulijakunta osasi ne jo ulkoa. Niiden jälkeen seurasi pari
hengellistä laulua tai joku alkuperäinen runo, ja lopuksi yksi luku
"Pikku Mariasta ja hänen sisaristaan". Se oli kauhea kertomus,
johon Katy oli koonnut paljon siveysoppia, ja se kosketteli toisten
henkilökohtaisia virheitä siihen määrin, että se meni melkein
heidän kärsivällisyytensä yli. Lastenkamarissa oli joku aika sitten
ollut aika kahakka lehdestä. Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä
Katy oli muutamia viikkoja ollut kovin laiska kirjoittamaan uusia
"Sunnuntaivieraita", vaan oli pakoittanut lapsia kuuntelemaan vanhoja
numeroita, joita hän luki ääneen ensi numerosta alkaen! "Pikku
Maria" kuului paljon pahemmalta näin suurina annoksina, ja Clover ja
Elsie päättivät yhdessä olla kärsimättä sitä sen kauempaa. Käyttäen
sopivaa tilaisuutta hyväkseen, he kantoivat pois koko julkaisun ja
heittivät sen keittiön uuniin. Oli hullunkurista nähdä, miten he
pelon ja mielihyvän tunteen valtaamina katselivat sen palamista.
He eivät uskaltaneet tunnustaa, mutta oli aivan mahdotonta näyttää
syyttömältäkin, kun Katy lenteli kaikkialla hakien kadonnutta
aarrettaan. Hän epäili heitä ja oli hyvin äreä.
Sunnuntai-iltoina lapset aina lauloivat hengellisiä lauluja isälle
ja Izzie-tädille. Se oli hauskaa, sillä kukin heistä vuorotteli, ja
oikein he kiistelivät, kuka heistä löytäisi lempilaulunsa, esim.
"Lännen kultaportit ovat" ja "Aamuloisteessa mene". Itse asiassa
sunnuntai oli suloinen ja hauska päivä, ja niin se oli lapsistakin.
Mutta kun se oli paljon hiljaisempi kuin muut päivät, he nousivat
aina maanantaisin elämänhaluisina ja vallattomina sekä valmiina
kuohumaan yli äyräittensä kuten vastikään avattu limonaatipullo.
Tällä kertaa maanantai oli niin sateinen, ettei saattanut leikkiä
ulkona, jossa heidän ylenmääräinen ilonsa tavallisesti sai purkautua.
Suljettuina lastenkamariin koko iltapäiväksi pienokaiset olivat
käyneet räyhääviksi. Filip ei ollut oikein terve, ja hän oli
nauttinut lääkettä, jonka nimi oli _Elixir Pro_. Se oli Izzie-tädin
lempilääke, ja hänellä oli aina pullollinen sitä saatavissa. Pullo
oli iso ja musta, paperinen nimilippu kaulassa. Se oli lasten
kauhistus.
Kun Filip oli lakannut huutamasta ja leikki oli taas alkanut,
sairastuivat myöskin nuket, kuten tavallista, ja niin kävi myöskin
"Pikerille", Hannan pienelle keltaiselle tuolille, jota hän aina
kuvitteli nukeksi. Hän sitoi sen selkään vanhan esiliinan ja otti sen
tavallisesti mukaansa nukkumaan -- ei _vuoteeseen_, se olisi ollut
liian vaivalloista, vaan sängyn pieleen sidottuna. Nyt hän kertoi
toisille lapsille, että Pikeri todellakin oli hyvin sairas. Sen
täytyi saada jotain lääkettä niinkuin Filipinkin.
"Anna sille vähän vettä", esitti Dorry.
"En", sanoi Hanna päättäväisesti, "sen täytyy olla mustaa ja pullosta
kaadettua, muutoin se ei vaikuta."
Mietittyään hetkisen hän juoksi hiljaa käytävän poikki Izzie-tädin
huoneeseen. Siellä ei ollut ketään, mutta Hanna tiesi, missä Elixir
Prota säilytettiin -- kaapin kolmannella hyllyllä. Hän vetäsi yhden
laatikon auki, nousi sen laidalle ja yletti ottaa pullon. Lapset
olivat haltioissaan hänen marssiessaan takaisin pullo toisessa
kädessä, korkki toisessa. Hän kaatoi runsaan annoksen Pikerin
puiselle istuimelle, jota Hanna kutsui sen syliksi.
"Kas niin, kas niin, poika parkani", sanoi hän taputellen sen
olkapäitä -- tarkoitan sen käsinojaa -- "niele se -- se tekee sinulle
hyvää."
Juuri silloin tuli Izzie-täti sisälle, ja hän näki mieliharmikseen
jotain mustaa ja tahmeata juoksevan matolle. Se oli Pikerin lääke,
jota se oli kieltäytynyt nielemästä.
"Mitä tuo on?" kysyi hän ankarasti.
"Vauvani on kipeä", änkytti Hanna näyttäen syyllistä pulloa.
Izzie-täti napsautti sormustimellaan häntä päähän ja sanoi hänen
olevan hyvin pahan tytön. Se saattoi Hannan murjottamaan ja itkemään.
Izzie-täti pyyhki lääketahran ja korjasi Elixirin huoneeseensa
sanoen: "En ole koskaan nähnyt tällaista -- niinhän se aina on
maanantaisin."
En rohkene kertoa, mitä muita kepposia lastenkamarissa tehtiin sinä
päivänä. Mutta myöhään iltapäivällä kuultiin hirveää huutoa, ja kun
ihmiset talon joka kulmalta kiiruhtivat katsomaan, niin lastenkamarin
ovi oli sulettu, eikä kukaan päässyt sisälle. Izzie-täti käski
avaimenreiästä aukaisemaan oven, mutta lasten huuto oli niin äänekäs,
ettei hän pitkään aikaan saanut vastausta. Vihdoinkin Elsie hirveästi
nyyhkyttäen selitti Dorryn sulkeneen oven, avainta ei saattanut
vääntää, eivätkä he saaneet ovea auki. _Pitäisikö_ heidän jäädä sinne
ainaiseksi ja kuolla nälkään.
"Ei tietystikään, sinä hupakko", huudahti Izzie-täti. "Hyvänen
aika! Mitähän ihmeissä ensi kerralla tapahtuukaan? Älä itke, Elsie
-- kuuletko, mitä sanoin? Muutamien minuuttien perästä te kaikki
pääsette sieltä."
Ja todellakin, kuuluikin pian laskuverhojen ratinaa ja Santeri,
palvelija, seisoi ulkopuolella korkeilla tikapuilla nyökyttäen
päätään lapsille. Pienokaiset unohtivat heti pelkonsa. He riensivät
aukaisemaan ikkunaa, ja Santerin kiivettyä sisälle ja avattua
oven he hyppivät ja keikkuivat hänen ympärillään. Heistä tuntui
suuremmoiselta tulla täten vapautetuiksi, ja Dorry alkoi jo ylpeillä
siitä, että hän oli sulkenut heidät huoneeseen.
Mutta Izzie-täti ei ottanut asiaa samalta kannalta. Hän torui
heitä kovasti ja sanoi heidän olevan vaivalloisia lapsia, joita
ei voinut minuutiksikaan uskoa näkyvistään, ja että hän melkein
katui aikomustaan mennä iltasaarnaan sinä iltana. "Mistäpä tiedän",
päätteli hän, "vaikkapa ennen kotiinpaluutani olisitte sytyttäneet
talon tuleen tai saattaneet jonkun hengiltä?"
"Voi, emme me sitä tee, emmehän toki!" valittivat lapset sellaisen
hirveän otaksuman liikuttamina. Mutta mitä vielä -- kymmenen minuutin
perästä he olivat unohtaneet sen kokonaan.
Koko sen ajan oli Katy istunut kirjakaapin ulkonevalla reunalla
kirjastohuoneessa lukemassa erästä kirjaa. Se oli Tasson _Vapautettu
Jerusalem_. Sen kirjoittaja oli italialainen, mutta joku oli sen
kääntänyt englanniksi. Se oli kyllä merkillinen kirja pienen tytön
lempikirjaksi, mutta oli miten oli, Katy piti siitä paljon. Se kertoo
ritareista, hienoista naisista, jättiläisistä ja taisteluista. Se
saattoi hänen verensä vuorotellen hehkumaan ja jähmettymään, ja
tuntui siltä, kuin hänen olisi täytynyt syöksyä jotain vastaan,
huutaa ja lyödä. Katy rakasti luonnostaan lukemista. Isä kehoitti
häntä siihen. Ainoastaan muutamia kirjoja säilytti isä lukittuna,
muutoin hän antoi Katylle täyden vapauden kirjastohuoneessa. Hän
luki kaikellaisia kirjoja: matkakertomuksia, saarnoja ja vanhoja
aikakauslehtiä. Ei mikään ollut niin ikävää, ettei hän olisi jaksanut
lukea sitä. Jos oli jotain oikein mielenkiintoista, valtasi se hänet
niin kokonaan, ettei hän tiennyt mitään ympäristöstään. Pienet tytöt,
joiden kotona hän vieraili, olivat huomanneet sen ja piiloittivat
aina satukirjansa, kun Katya odotettiin heille. Elleivät he tehneet
sitä, oli varmaa, että hän löytäisi jonkun kirjan ja syventyisi
siihen. Silloin ei hyödyttänyt häntä huudella tai kiskoa vaatteista,
sillä Katy ei nähnyt eikä kuullut mitään, ennenkuin oli palattava
kotiin.
Mainittuna iltapäivänä hän luki _Jerusalemia_, kunnes pimeys esti
näkemästä. Astuessaan yläkertaan hän portailla kohtasi Izzie-tädin
hattu päässä ja huivi hartioilla.
"Missä sinä olet ollut?" sanoi hän. "Olen huudellut sinua puolen
tuntia."
"En kuullut sitä, täti!"
"Mutta missä sinä olit?" intti Izzie-täti.
"Kirjastossa lukemassa", vastasi Katy.
Täti nyrpisti suutansa, mutta tuntien Katyn tavat, ei hän sanonut sen
enempää.
"Aion mennä teelle rouva Hallin luo ja sitten
iltajumalanpalvelukseen", jatkoi hän. "Älä unohda pitää huolta
Cloverin läksyistä, ja jos Cecy tulee, kuten tavallista, lähetä hänet
ajoissa kotiin. Teidän tulee kaikkien olla vuoteessa kello yhdeksän."
"Hyvä, täti", sanoi Katy, mutta luulen, ettei hän paljoakaan
kuunnellut, vaan ajatteli salaisesti sydämessään, kuinka hauskaa oli
saada Izzie-täti kerrankin poistumaan kotoa. Neiti Carr oli hyvin
velvollisuudentuntoinen, harvoin hän jätti lapset yksikseen, ei edes
illaksikaan. Kun hän joskus poistui, valtasi lapset uutuuden ja
vapauden tunne, joka on yhtä vaarallinen kuin hauskakin.
Olen kuitenkin varma siitä, ettei Katy tällä kertaa tarkoittanut olla
vallaton. Innostuneitten ihmisten tavoin hän harvoin _tarkoitti_
tehdä väärin, hän vain aina menetteli, miten milloinkin hänen
päähänsä pälkähti. Illallinen oli onnellisesti ohitse, ja kaikki
olisi saattanut käydä hyvin, elleivät lapset läksyt luettuaan ja
Cecyn tultua olisi alkaneet puhua "kikeristä".
Kikeri oli leikki, jota he olivat vuosi sitten usein leikkineet. Se
oli omaa keksintöä, ja he olivat löytäneet sille tämän merkillisen
nimen eräästä vanhasta sadusta. Se oli jonkinlainen piilo- ja
hippaleikin sekoitus -- silmiä ei sidottu, vaan sen sijaan leikittiin
pimeässä. Yksi lapsista seisoi eteisessä, jota portaiden lamppu
valaisi himmeästi, jolla välin toiset kätkeytyivät lastenkamariin.
Kun kaikki olivat kätkössä, huusivat he "kikeri" merkiksi eteisessä
olijalle, että hän saisi tulla heitä etsimään. Tultuaan valoisasta
paikasta ei hän nähnyt mitään, jota vastoin toiset näkivät ainoastaan
hämärästi. Oli sangen jännittävää olla nurkassa kyyristyneenä ja
nähdä mustan olennon harhailevan ympäri huonetta koetellen oikealle
ja vasemmalle. Silloin tällöin joku, joka juuri oli päässyt hänen
tavoittelustaan, vilahti ohi, saavutti eteisen, "Vapauden linnan",
ja huusi iloisesti: "Kikeri, kikeri, kikeri, kii!" Sen, joka saatiin
kiinni, oli ruvettava etsijäksi. Carrin lapset olivat kauan aikaa
mieltyneinä tähän leikkiin, mutta paljon naarmuja ja sinermiä se
tuotti, ja lastenkamarissa kaadettiin ja särettiin niin monta
esinettä, että Izzie-täti vihdoinkin kielsi sitä leikkimästä. Siitä
oli jo vuosi, mutta kun he nyt taas puhuivat kikeristä, pisti heidän
päähänsä koettaa sitä uudelleen.
"Emmehän me luvanneet", sanoi Cecy.
"Emme, ja _isä_ ei kieltänyt sanallakaan meitä sitä leikkimästä",
lisäsi Katy, jolle isä oli kaikki kaikessa ja jonka sanoista tuli
aina ottaa vaari, jotavastoin Izzie-tätiä saattoi silloin tällöin
vastustaakin.
He menivät kaikki yläkertaan. Vaikka Dorry ja Hanna olivatkin jo
puoleksi riisuutuneet, sallittiin heidän olla leikissä mukana. Filip
nukkui jo sikeästi toisessa huoneessa.
Tietystikin se oli erittäin hauskaa. Clover kiipesi uunin reunalle
istumaan, ja silloin Katy ollen etsijänä ja tunnustellen rajummin
kuin tavallista sai käsiinsä Cloverin jalan, eikä voinut käsittää,
mistä se siihen tuli. Dorry langeta tärähti kovasti ja rupesi
itkemään, ja toisella kertaa Katyn puku tarttui säilikön ripaan
repeytyen pahanpäiväiseksi, mutta nehän olivat vain jokapäiväisiä
asioita vaikuttaakseen vähintäkään kikerin tarjoamaan hupiin. Ilo
ja riemu näytti kasvavan, kuta kauemmin leikittiin. Innostuksen
vallitessa aika kului nopeammin kuin aavistaa saattoi. Yhtäkkiä
kuului kesken melua ääntä -- vaunun oven läiskäys kuului aivan
selvästi portilta. Izzie-täti oli palannut iltasaarnasta!
Voi sitä pelkoa ja hämmennystä! Cecy pujahti alakertaan kuin
ankerias, ja pelon siivillä hän pakeni polkua pitkin kotiinsa.
Samalla kun rouva Hall sanoi hyvää yötä Izzie-tädille ja sulki
Carrien oven lujaa, hämmästyi hän varmaankin kuullessaan
oman ovensakin käyvän, aivankuin kaiku olisi vastannut hänen
ovenlyöntiinsä. Mutta hän ei ollut epäluuloinen, ja mentyään
makuuhuoneeseen, näki hän Cecyn vaatteet asetettuina tuolille ja
Cecyn itsensä vuoteessa sikeässä unessa, ainoastaan vähän punakampana
kuin tavallista.
Sillä aikaa Izzie-täti meni yläkertaan, ja mikä pelästys valtasikaan
silloin lapset! Katy huomasi sen ja livisti halpamaisesti omaan
huoneeseensa, jossa hän meni nukkumaan mahdollisimman pian. Mutta
toisille oli maatameno vaikeampaa; heitä oli niin monta toinen
toisensa tiellä, eikä ollut edes lamppuakaan valaisemassa. Dorry
ja Hanna pujahtivat peitteen alle puoleksi riisuutuneina. Elsie
hävisi näkyvistä, mutta Clover myöhästyi kumpaisestakin. Kuultuaan
Izzie-tädin askeleet eteisestä, hän teki aika kepposen, lankesi
polvilleen, kätki kasvonsa tuolille ja alkoi rukoilla hyvin kovalla
äänellä iltarukouksiaan.
Izzie-täti tuli sisään kynttilä kädessä ja pysähtyi kynnykselle tästä
näytelmästä hämmästyneenä. Hän istuutui odottamaan, jotta Clover
ehtisi lukea rukouksensa loppuun; mutta Clover ei uskaltanut tehdä
sitä, vaan yhä uudelleen toivottomasti kertaili: "Levolle lasken,
Luojani." Viimein Izzie-täti sanoi sangen nyrpeästi:
"Riittää, Clover, voit nousta!"
Clover nousi tuntien olevansa pahantekijä, niinkuin hän olikin, sillä
olihan paljon pahempi olla rukoilevinaan kuin olla tottelematon
Izzie-tädille ja olla valveilla vielä kymmenen jälkeen. En luule
kumminkaan, että Clover sitä silloin vielä ymmärsi.
Izzie-täti alkoi heti riisua häntä, ja sitä tehdessään hän kyseli
niin paljon, että hän kohta oli asian perillä. Hän nuhteli Cloveria
kovasti, ja jättäen hänet pesemään kyyneleisiä kasvojaan, meni hän
Hannan ja Dorryn luo, jotka sikeässä unessa kuorsasivat vuoteessaan
niin kovaa kuin taisivat. Hän huomasi jotain erikoista vuoteessa, ja
katseltuaan tarkemmin nosti hän peitettä, ja ihme ja kumma, siinä he
olivat puoleksi puettuina ja koulukengät jalassa.
Sellainen ravistelu, jolla Izzie-täti herätti näitä pieniä vekkuleja,
olisi ollut omiansa herättämään minkä unikeon tahansa. Vastoin
tahtoaan pakoitettiin Hanna ja Dorry havahtumaan. Heitä lyötiin ja
toruttiin, ja heidän täytyi riisuutua. Koko ajan Izzie-täti seisoi
heidän vieressään kuin mikäkin lohikäärme. Hän oli juuri ehtinyt
peittää heidät lämpimään vuoteeseen, kuin Elsie muistui hänen
mieleensä.
"Missä pikku Elsie on?" huudahti hän.
"Vuoteessa", sanoi Clover nöyrästi.
"Vuoteessa", toisti Izzie-täti hyvin hämmästyksissään. Kumartuen hän
vetäsi voimakkaasti puoleensa pyörillä liikkuvan vuoteen, ja eikös
totta, täti näki siinä Elsien täysissä tamineissa, kengätkin jalassa,
mutta niin sikeässä unessa, etteivät Izzie-tädin ravistelut ja
nipistelyt kyenneet häntä herättämään. Häneltä riisuttiin vaatteet ja
kengät ja yöpaita puettiin ylle, mutta siitä huolimatta Elsie nukkui,
ja hän oli ainoa lapsista, joka ei sinä iltana saanut ansaitsemiansa
nuhteita.
Katy ei ollut edes nukkuvinaankaan Izzie-tädin saapuessa hänen
huoneeseensa. Hänen uinahteleva omatuntonsa oli herännyt, ja hän
loikoi vuoteessaan hyvin suruissaan siitä, että oli saattanut sekä
toiset että itsensä tähän pulaan, ja ettei hän ollut kyennyt pysymään
viimeisessä päätöksessään, "olla nuorempien hyvänä esimerkkinä". Hän
oli niin onneton, että Izzie-tädin ankarat sanat tuottivat hänelle
melkein lievitystä. Vaikka hän itki itsensä uuvuksiin, aiheutui
se pikemmin hänen omista synkistä ajatuksistaan kuin Izzie-tädin
torumisista.
Vielä ankarammin hän itki seuraavana päivänä, sillä tohtori Carr
puhui hänelle vakavammin kuin koskaan ennen. Hän muistutti Katylle
sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä kuoli, ja kuinka hän oli sanonut:
"Katyn täytyy isoksi kasvettuaan tulla pienokaisten äidiksi."
Isä kysyi, eikö hän luullut ajan jo olevan käsissä ryhtyä siihen
kalliiseen tehtävään. Katy parka! Hän nyyhkytti niinkuin hänen
sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ja vaikkei hän tehnyt
mitään lupauksia, luulen, ettei hän sen päivän jälkeen enää ollut
aivan niin ajattelematon. Kaikki toiset lapset isä kutsui luokseen
ja antoi heille jyrkän kiellon, ettei "kikeriä" saanut enää koskaan
leikkiä. Harvoin tapahtui, että isä kielsi mitään leikkiä, vaikkakin
ne olisivat olleet rajujakin, joten kielto nyt todellakin vaikutti
levottomaan lapsijoukkoon. He eivät enää koskaan sen jälkeen ole
leikkineet kikeriä tähän päivään saakka.
V LUKU
Ylisillä
"Sen minä vakuutan", sanoi neiti Petingill laskien työnsä käsistään,
"että nuo lapset särkevät kaikki. Mitähän ihmeissä he nyt taas
aikovatkaan tehdä?"
Neiti Petingill istui pihanpuoleisessa pienessä huoneessa, jossa hän
aina majaili, kun hän tuli Carreille muutamaksi viikoksi parsimaan
ja paikkaamaan. Hän oli mitä herttaisin ja hullunkurisin vanha
nainen, joka päiväpalkasta kävi perheissä ompelemassa. Hänen kasvonsa
olivat pyöreät ja muistuttivat hyvänmakuista paistettua omenaa.
Niitä peittivät tuhannet ristiin rastiin kulkevat, hyväntahtoisuutta
ilmaisevat rypyt. Hän oli pieni ja jäntevä, ja hänen hilkkansa
alta näkyi tomuisen newfoundilaisen koiran värinen irtotukka. Hän
käytti silmälaseja, mutta huolimatta heikkonäköisyydestään oli hän
erinomainen työntekijä. Kaikki pitivät neiti Petingillistä, vaikka
Izzie-täti kerran sanoi, että hänen kielensä oli "keskeltä kiinni."
Izzie-täti teki tämän huomautuksen ollessaan pahalla päällä eikä
ollut ollenkaan valmistunut siihen, että Filip menisi heti pyytämään
neiti Petingilliä "pistämään sen ulos." Sen hän kohteliaasti tekikin,
ja toiset lapset kokoontuivat sitä katsomaan. He eivät saattaneet
huomata sen eroavan muiden kielistä, mutta Filip väitti keksineensä
siinä jotain merkillistä, täytyihän niin olla, olihan se selvää,
koska se kerran oli kiinnitetty niin merkillisellä tavalla.