MITÄ KATY TEKI
Kertomus
Kirj.
SUSAN COOLIDGE
Suomensi
Armida Enckell
Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1921.
SISÄLLYS
Niille viidelle, alkuruno.
I. Carrin lapset.
II. Paratiisi.
III. Vastuksien päivä.
IV. Kikeri.
V. Ylisillä.
VI. Läheiset ystävät.
VII. Helena-serkun vierailu.
VIII. Huomenna.
IX. Synkkiä päiviä.
X. Pyhä Nikolai ja Pyhä Valentin.
XI. Uusi läksy opittavana.
XII. Kaksi vuotta myöhemmin.
XIII. Vihdoinkin.
NIILLE VIIDELLE
Meit' oli kerran kuusi lapsukaista,
Jotk' yhdess' iloitsimme leikkien.
Jos kesä, talvi tuima, ihanaista
Se oli onnen aikaa lapsuuden.
Paistoiko päivyt aina? Enpä vainen
Mä muista pilvisäitä ollenkaan,
Ei salamat, ei jyry pauhaavainen
Lie meitä säikytelleet milloinkaan.
Kai joskus kiistelimme keskenämme,
Mut pian rauha taasen solmittiin,
Ja kuhmut, joita saimme leikissämme,
Ne äidin suuteloilla lääkittiin.
Siit' onko kauan? -- On vain hetki,
Niin tuntuu meistä. Mutta tamineet
Nyt meill' on aikuisten, ja elon retki
Jo leikit vei, toi vakaat askareet.
Ja edessämme hyörii lapsosemme,
Heill' on nyt riemun aika vuorostaan,
Ja tähtisilmin aikaa lapsuutemme
He mielin kiihkein pyytää kertomaan.
"Sä ootko ollut pieni, niinkuin mekin?
Sä leikitkö kuin mekin todella?"
"Niin, lapsikullat, pieni niinkuin tekin --
Oi, jospa vielä oisin sellaisna!"
Oi rakas Nykyhetki, anteeks anna
Tuo toivomus! Sä kallis meille oot.
Elomme purtta vakaast' eelleen kanna!
Mutt' armaat on myös lapsuusmuistelot.
Siis, lapsoset, nää pikku muistelmani
Ajasta armahimman lapsuuden
Nyt selailkaa! On suuren' ilonani,
Jos teille tuo ne hetken herttaisen.
I LUKU
Carrin lapset
Katyn nimi oli Katy Carr. Hän asui Burnet nimisessä kaupungissa,
joka ei ollut kovin iso, mutta kumminkin nopeasti kasvava. Talo,
jossa hän asui, oli kaupungin laidassa. Se oli iso, nelikulmainen,
valkea rakennus, jonka ikkunoissa oli vihreät laskuverhot. Sen
etusivulla oli katettu pylväskäytävä, jota ruusut ja punakukkaiset
köynnöskasvit peittivät, muodostaen tiheän lehtiverhon sen
yli. Neljä korkeata akasiapuuta varjosti pääovelle johtavaa
hiekkakäytävää. Talon toisella sivustalla oli hedelmäpuutarha,
toisella halkopinoja, aittoja ja jääkellari. Taustalla oli etelään
viettävä keittiökasvitarha, ja sen takana oli laidun puroineen ja
pähkinäpuineen. Laitumella oli neljä lehmää -- kaksi punaista, yksi
keltainen, jonka terävät sarvenpäät olivat tinalla verhotut, ja yksi
pieni valkea lemmikki, jota nimitettiin Kaunokiksi.
Carrin perheessä oli kuusi lasta -- neljä tyttöä ja kaksi poikaa.
Katy, vanhin heistä, oli kahdentoista vuoden vanha, pikku Filip,
nuorin, neljän vuoden, ja toiset sillä välillä.
Heidän isänsä, tohtori Carr, oli herttainen, ystävällinen ja
toimelias mies, joka oli poissa kotoaan kaiket päivät, vieläpä
väliin yötkin sairasten luona. Lapsilla ei ollut äitiä. Hän oli
kuollut Filipin pienenä ollessa, neljä vuotta ennen kertomukseni
alkua. Katy muisti hänet sangen hyvin, toisille lapsille hän oli
ainoastaan vienon surullinen nimi, josta puhuttiin sunnuntaisin
ja hartaushetkinä tai muulloin isän ollessa erikoisen hellällä ja
juhlallisella tuulella.
Lasten muistissa hämärästi säilyneen äidin sijaisena oli isän sisar
Izzie-täti, joka oli tullut heitä hoitamaan äidin lähdettyä tuolle
pitkälle matkalle, jolta pienokaiset kuukausimääriä odottivat
häntä palaavaksi. Izzie-täti oli pieni, laiha, teräväpiirteinen,
vanhannäköinen nainen, hyvin siisti ja tarkka kaikessa. Hän tahtoi
olla lapsille ystävällinen, mutta he saattoivat hänet usein ymmälle,
kun eivät ollenkaan olleet sellaisia kuin hän lapsuudessaan.
Izzie-täti oli ollut herttainen, siisti pikku tyttö, joka mielellään
oli istunut arkihuoneessa ommellen pitkiä saumoja kuten Curly
Locks, ja hän oli ollut mielissään, kun vanhat ihmiset taputtelivat
hänen päätään ja sanoivat häntä hyväksi tytöksi; jota vastoin Katy
joka päivä repi vaatteensa, vihasi ompelemista eikä välittänyt
hituistakaan hyvä nimityksestä. Clover ja Elsie karkasivat tiehensä
kuin arat hevoset, kun joku silitteli heidän päätään. Kaikki tämä
saattoi Izzie-tädin hyvin tukalaan asemaan, ja hänen oli vaikea
antaa lapsille anteeksi heidän "omituisuuttaan". He eivät juuri
muistuttaneet pyhäkoulukertomuksissa mainittuja tyttöjä, jollaisia
lapsia täti eniten rakasti ja paraiten ymmärsi.
Tohtori Carr oli myöskin henkilö, joka häntä tuskastutti. Tohtori
tahtoi, että hänen lapsensa olisivat pelkäämättömiä ja urheita, ja
hän kehoitti heitä kilpailuihin ja rajuihin leikkeihin välittämättä
niistä johtuvista kuhmuista ja revityistä vaatteista. Izzie-täti sai
tyydytystä tehtävästään ainoastaan puolen tunnin verran päivässä. Se
oli aika ennen aamiaista, jolloin hän oli määrännyt lapset istumaan
heidän pienille tuoleilleen lukemaan päivän raamatunlauseita. Silloin
hän katseli heitä mielissään. He olivat kaikki niin puhtoisia hyvin
harjattuine vaatteineen ja kammattuine hiuksineen. Mutta heti
kellon soitua hänen tyytyväisyytensä meni menojaan. Siitä hetkestä
koko päivän olivat he "sopimattomia nähdä", kuten hän sanoi.
Naapurit surkuttelivat häntä kovasti. Heillä oli tapana laskea ne
kuusikymmentä valkeata housunlahetta, jotka joka maanantaiaamu
ripustettiin kuivamaan, ja sanoa toisilleen: "Millaisen pesunäytelmän
nuo lapset aikaansaavatkaan ja mitä vaivaa he tuottavatkaan neiti
Carr raukalle, joka tahtoo pitää heidät niin siisteinä." Mutta neiti
Carrin mielestä he eivät olleet ensinkään siistejä -- siinäpä se
pahin pulma olikin.
"Clover, mene yläkertaan pesemään kätesi! Dorry, nosta hattusi
lattialta ja pane se naulaan! Ei siihen naulaan -- kolmanteen naulaan
nurkasta päin!" Tällaisia asioita Izzie-täti hoki pitkin päivää.
Lapset kiinnittivät kyllä huomiota hänen sanoihinsa, mutta pahoin
pelkään, etteivät he oikein rakastaneet häntä. He kutsuivat häntä
aina Izzie-tädiksi, ei koskaan "tätiseni." Kaikki pojat ja tytöt
kyllä tietävät, mitä _se_ merkitsee.
Tahdon esittää sinulle Carrin lapset. Luulen että parhaan tilaisuuden
siihen tarjoo päivä, jolloin viisi heistä istui jääkellarin
katolla kuin kananpoikaset yöpuullaan. Jääkellari oli yksi heidän
lempipaikoistaan. Se oli vain matalakattoinen maakuoppa, ja koska
se sijaitsi sivupihan keskellä, oli lasten mielestä lyhin tie
joka paikkaan katon toista sivua ylös ja toista alas. Heistä oli
myöskin hauskaa kiivetä harjalle ja sitten istualtaan liukua
hitaasti lämpimien kattotiilien yli maahan. Tietystikin se oli paha
kengille ja housuille, mutta mitä siitä! Kengät ja housut kuuluivat
tavallisesti Izzie-tädin asioihin, heidän toimensa oli luisua ja
pitää hauskaa.
Clover, Katya lähinnä vanhin sisko, istui keskellä. Hän oli vaalea,
suloinen tytön tyllerö paksuine vaaleanruskeine palmikkoineen ja
lyhytnäköisine sinisine silmineen, jotka näyttivät aina olevan
valmiina pudottamaan sinensä alla säilyttämiään kyyneleitä.
Varmaankin Clover oli iloisin pikku olento maailmassa, mutta
hänen silmänsä ja pehmeä kuhertava äänensä saattoi ihmiset aina
myötätuntoisiksi häntä kohtaan, lellittelemään häntä ja pitämään
hänen puoliaan. Kerran pienenä ollessaan hän karkasi Katyn nukke
mukanaan, ja kun Katy ajoi häntä takaa ja koetti ottaa sitä häneltä,
piteli Clover sitä rajusti eikä olisi tahtonut sitä päästää. Tohtori
Carr, joka ei sattunut asiata tarkemmin seuraamaan, ei kuullut muuta
kuin Cloverin kiihtyneen äänen hänen sanoessaan: "Minä tahdon nuken!
Minä tahdon!" Pysähtymättä kyselemään tohtori huusi jyrkästi: "Etkö
häpeä, Katy! anna sisarellesi hänen nukkensa heti paikalla!" Sen Katy
hyvin hämmästyneenä tekikin. Clover hyrisi voitonriemuissan kuin
tyytyväinen kissa. Clover oli iloinen ja herttainen luonteeltaan,
vähän huoleton ja hyvin kaino, vaikka hän todenteolla oli erikoisen
taitava kaikellaisissa leikeissä -- hyvä kujeilija ja lystikäs.
Kaikki rakastivat häntä, ja hän rakasti kaikkia, erittäinkin Katya,
jota hän kunnioitti yhtenä maailman viisaimmista ihmisistä.
Sievä pikku Filip istui Cloverin vieressä katolla. Clover tuki
häntä lujasti käsivarrellaan. Sitten oli Elsie, laiha, tumma
kahdeksanvuotias, jolla oli kauniit, tummat silmät; tuuheat, lyhyet
kiharat peittivät kokonaan hänen pienen päänsä. Pikku Elsie raukka
oli "pariton" Carrin perheessä. Hän ei näyttänyt kuuluvan juuri
vanhempiin eikä nuorempiinkaan lapsiin. Hänen sydämensä suurin halu
ja pyrintö oli päästä kävelemään Katyn, Cloverin ja Cecy Hallin
kanssa, tietää heidän salaisuutensa ja saada viedä kirjelippuja
pieniin postilaatikkoihin, joita he alituisesti laittoivat
kaikellaisiin kätköihin. Mutta he eivät huolineet Elsiestä, vaan
käskivät hänen "juoksemaan pois ja leikkimään lasten kanssa." Tämä
loukkasi hänen tunteitaan sangen suuresti. Kun hän ei tahtonut
juosta pois, täytyy minun ikäväkseni sanoa, että he juoksivat hänen
luotaan, mikä heille oli helppoa, pitkäjalkaisia kun olivat. Yksin
jätettynä Elsie parka itki katkeria kyyneleitä, ja kun hän oli liian
ylpeä leikkimään Dorryn ja Hannan kanssa, hänen päätehtäväkseen
jäi kuleksia vanhempien lasten jälessä ja ottaa selkoa heidän
salaisuuksistaan, varsinkin heidän postilaatikoistaan, jotka olivat
hänen suurimman mielenkiintonsa esineitä. Hänellä oli kirkkaat
ja vilkkaat silmät kuin linnulla. Hän kurkisteli ja tirkisteli,
kulki perässä ja vahti, kunnes hän huomasi pienen pahvilaatikon
täynnä kirjelippuja jossain merkillisessä paikassa, puun haarassa,
parsapenkin keskellä tai ehkä tikapuiden ylimmällä portaalla. Kaikki
kirjeet päättyivät sanoihin: "Älä suinkaan anna Elsien tietää."
Silloin hän tavallisesti sieppasi laatikon, kiiruhti toisten lasten
luo ja viskasi sen heille sanoen uhmaavasti: "Siin' on vanha
postitoimistonne!" mutta samalla tuntien itkun kurkussaan. Pikku
Elsie parka! Melkein kaikissa isoissa perheissä on joku tällainen
yksinäinen, hylätty lapsi. Katy, joka hautoi mielessään kauniita
tuumia tullakseen maailmassa sankarimaiseksi ja hyödylliseksi, ei
huomannut koskaan taivaltaessaan huoletonta tietään, että tämä
yksinäinen pikku sisko olisi tarjonnut hänelle juuri sen onnen, jota
hän halusi, kun hän tahtoi olla jonkun lohdutusta kaipaavan apuna.
Hän ei koskaan huomannut sitä, ja Elsien raskas sydän sai olla
ilahduksen puutteessa.
Dorry istui katonharjan toisessa ja Hanna toisessa päässä. Dorry oli
kuuden vuoden vanha, kalpea, lihavahko poika. Hänellä oli jokseenkin
vakavat kasvot, ja hänen takkinsa hiha oli siirapin tahrima. Johanna,
jota lapset kutsuivat nimellä "Hanna" ja "Hanni", oli lyhyenvanttera,
komea tyttö, vuotta nuorempi Dorrya. Hänellä oli isot, pelottomat
silmät ja leveä punahuulinen suu, joka aina näytti olevan valmiina
nauruun. Nämä molemmat olivat hyviä ystävyksiä, vaikkakin Dorry
näytti tytöltä, jolla erehdyksestä oli pojan puku yllä, ja Hanna
pojalta, joka kurillaan oli lainannut sisarensa hameen. Ja nyt,
kun kaikki siinä istuivat jutellen ja naureskellen, aukeni ikkuna
heidän yläpuolellaan, kuului iloinen huudahdus ja Katyn pää ilmestyi
ikkunaan. Hänellä oli kädessä nippu sukkia, joita hän heilutteli
voitonriemuisena. "Eläköön", huudahti hän, "kaikki tehty, -- ja
Izzie-täti lupasi meidän mennä. Oletteko väsyneet odottamiseen? En
voinut välttää sitä, reiät olivat niin isot ja veivät paljon aikaa.
Clover, joudu hakemaan tavaroita! Cecy ja minä olemme alhaalla
minuutin kuluttua." Iloissaan lapset hypähtivät pystyyn ja liukuivat
katolta. Clover haki pari koria halkovajasta. Elsie juoksi kissaansa
noutamaan. Dorry ja Hanna nostivat syliinsä kaksi isoa, vihreätä
oksakimppua. Heidän juuri ollessaan valmiina lähtöön, lensi sivuovi
auki, Katy ja Cecy Hall tulivat pihalle.
On kerrottava teille Cecystäkin. Hän oli lasten hyvä ystävä ja
asui viereisessä talossa. Talojen pihoja eroitti ainoastaan vihreä
pensasto, ja koska välillä ei ollut porttia, niin Cecy kulutti kaksi
kolmannesta ajastaan Carreilla ja oli siellä kuin perheen jäsen.
Hän oli siisti, nopsa, punavalkea tyttö, vaatimaton ja tasainen
tavoiltaan. Hänellä oli vaalea, kiiltävä tukka, mikä aina pysyi
sileänä, hintelät kädet, jotka eivät koskaan näyttäneet likaisilta.
Miten erilainen kuin Katy parka! Katyn tukka oli aina pörrössä,
hänen pukunsa tarttui aina nauloihin ja repeytyi, ja huolimatta
koostaan ja iästään hän oli yhtä huomaamaton ja ajattelematon kuin
kuusivuotias lapsi. Katyn pituista tyttöä harvoin näkee. Ei kukaan
saattanut sanoa, millä keinoin hän niin kovasti kasvoi. Mutta niin
vain oli, että hän ulottui yli isän korvien ja oli puoli päätä
Izzie-tätiä pitempi. Kun hän joskus sattui ajattelemaan pituuttaan,
tuli hän saamattomaksi ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut
pelkkinä säärinä, kyynärpäinä, polvina ja nivelinä. Kaikeksi onneksi
oli hänen päänsä niin täynnä muita asioita, tuumia, suunnitelmia ja
kaikellaisia haaveita, ettei hänellä useinkaan ollut aikaa muistella
tuota pituuttaan. Hän oli herttainen, rakastettava lapsi, huolimatta
kaikista huolettomista tavoistaan, teki joka viikko tukuttain
hyviä päätöksiä, mutta valitettavasti hän ei koskaan täyttänyt
niitä. Hän tunsi monasti, että hänellä oli velvollisuuksia toisia
lapsia kohtaan, ja toivoi olevansa heille hyvänä esimerkkinä, mutta
tilaisuuden sattuessa hän tavallisesti sen unohti. Katyn päivät
kuluivat tuulen nopeudella; silloin kun hän ei lukenut läksyjään,
eikä ommellut tai paikannut Izzie-tädin kanssa, jota työtä hän
äärettömästi vihasi, pyöri hänen aivoissaan alituisesti niin
paljon hauskoja suunnitelmia, että hän toivoi itselleen kymmenen
paria käsiä niitä toteuttaakseen. Tällainen alituinen aivojen
toiminta tuotti hänelle lakkaamatta vastuksia. Hänestä oli hauska
rakennella ilmalinnoja ja uneksia sitä aikaa, jolloin joku hänen
tekonsa saattaisi hänet niin kuuluisaksi, että kaikki tahtoisivat
sekä kuulla häntä että tuntea hänet. En luule hänen vielä päässeen
selville siitä, mikä tuo ihmeellinen teko tulisi olemaan, mutta
ajatellessaan sitä hän usein unohti lukea läksynsä tai pauloittaa
kenkänsä. Silloin hän aina sai huonoja numeroita tai Izzie-tädin
nuhteita. Sellaisina hetkinä hän lohduttelihe tuumimalla, kuinka hän
vähitellen tulisi kauniiksi, rakastetuksi ja suloiseksi kuin enkeli.
Mutta paljon pitäisi tapahtua sitä ennen. Hänen mustien silmiensä
tulisi muuttua sinisiksi, nenän pidetä ja suoreta ja suun, joka oli
liian suuri sopiakseen sankarittarelle, käydä jonkinlaisen punaisen
nupun kaltaiseksi. Odottaessaan näitten viehättävien muutosten
tapahtumista, koetti Katy mikäli mahdollista unohtaa ulkonäkönsä,
vaikka vieläkin luulen, että henkilö, jota hän enin maailmassa
kadehti, oli hiusvesi-pullon kylkeen kuvattu nainen, jonka hiukset
ulottuivat maahan asti.
II LUKU
Paratiisi
Paikka, jonne lapset olivat menossa, oli kodin lähellä olevan niityn
alla sijaitseva soinen pensaikko. Se ei ollut iso, mutta se näytti
siltä, sillä puita ja pensaita kasvoi siinä niin lähellä toisiaan,
ettei saattanut eroittaa sen rajaa. Talvella, maan ollessa kostea
ja vetinen, siellä ei käynyt muita kuin lehmät, jotka eivät välitä,
vaikka joskus kastuvat, mutta kesällä se kuivui ja oli silloin
tuoreen vihreä ja täynnä suloisia villiruusuja, laakereita ja
linnunpesiä. Siellä täällä kiemurteli kapeita polkuja, joita karja
oli sinne polkenut takaisin kulkiessaan. Lapset kutsuivat tätä
paikkaa "Paratiisiksi", ja heistä se näytti yhtä raivaamattomalta ja
rajattomalta kuin jokin seikkailurikas satumaailman metsä.
Paratiisin tiellä oli eräässä kohdassa aita. Katy ja Cecy hyppäsivät
sen yli, jota vastoin pienimmät ryömivät alitse. Kun he nyt olivat
avonaisella niityllä, he alkoivat yhtaikaa juosta, kunnes tulivat
metsätielle. Silloin he äkkiä pysähtyivät, eriskummallinen, epäröivä
ilme kasvoillaan. Oli aina niin hauskaa mennä Paratiisiin pitkän
talven jälkeen. Kuka tiesi, mitä haltiat olivatkaan tehneet heidän
siellä viimeksi oltuaan?
"Mitä polkua menemme?" kysyi Clover.
"Ehkä äänestämme", sanoi Katy. "Minä äänestän Pyhiinvaeltajan polkua
ja Vastuksien mäkeä."
"Niin minäkin!" säesti Clover, joka oli aina samaa mieltä Katyn
kanssa.
"Rauhan polku on hyvä polku", ehdotti Cecy.
"Ei, ei! me tahdomme mennä Laakeri-polkua!" huusivat Hanna ja Dorry.
Katy kuitenkin, kuten tavallisesti, sai tahtonsa perille. Suostuttiin
kulkemaan Pyhiinvaeltajan polkua, ja sitten tehtäisiin täydellinen
tutkimusretki koko heidän valtakuntansa läpi, jotta nähtäisiin, mitä
kaikkea oli tapahtunut heidän siellä viimeksi käytyään. Ja niin he
astuivat sinne, Katy ja Cecy kulkien edellä, ja Dorry maataviistävän
oksataakkansa kanssa tullen perässä.
"Oi! tuolla on rakas Ruusutarha aivan säilyneenä!" huusivat lapset
saavuttuaan Vastuksien mäelle, ja he löysivät ison kannon, jonka
keskellä villi ruusupensas keinui tuoreiden, vihreään lehtien
verhoamana. Tämä "Ruusutarha" oli heistä hyvin mielenkiintoinen.
Alituisesti he sepittivät siitä juttuja ja olivat lakkaamatta
peloissaan, ettei vain jokin nälkäinen lehmä mielistyisi siihen ja
söisi sitä.
"Niin", sanoi Katy koskettaen sormellaan sen lehteä, "suuri vaara
uhkasi sitä viime talvena, mutta se pelastui."
"Voi, mitenkä? Kerro meille siitä!" huudahtivat toiset, sillä Katyn
jutut olivat perheen keskuudessa kuuluisat.
"Oli jouluaatto", jatkoi Katy salaperäisellä äänellä. "Ruusutarhan
haltia oli hyvin sairas. Hän oli kovasti vilustuttanut päänsä, ja
juuri tuon poppelipuun haltia sanoi hänelle, että laakeritee oli
hyvää vilustumiseen. Haltia valmisti siis teen ja lymysi tuonne,
missä metsä näyttää mustalta ja pehmeältä, ja nukahti.
"Keskellä yötä, hänen nukkuessaan, kuului metsästä melua, ja
hirvittävä musta härkä, jolla oli tuliset silmät, nelisti näkyviin.
Se huomasi meidän ruusupensaamme ja avaten ison kitansa se oli
puraisemaisillaan sen kahtia, mutta juuri silloin pieni lihava mies
keppi kädessä hypähti kannon takaa. Se oli tietystikin pyhä Klaus.
Hän löi härkää sauvallaan niin, että se mylvi hirveästi ja laukkasi
kauas metsään niin kiireesti kuin taisi. Silloin pyhä Klaus herätti
haltian ja sanoi tälle, että hän, ellei haltia pidä parempaa huolta
Ruusupensaasta, asettaa toisen haltian hänen sijalleen ja panee hänet
vartioimaan okaista, raapivaa sinivatukkapensasta."
"Onko haltioita todellakin olemassa?" kysyi Dorry, joka avosuin oli
kuunnellut keromusta.
"Tietysti", vastasi Katy, ja kumartuen Dorryn puoleen lisäsi hän
erinomaisen suloisella äänellä: "Dorry, minäkin olen haltia!"
"Hyh!" kuului Dorryn vastaus, "sinä olet sirahvi -- isä sanoi niin!"
Rauhan polku oli saanut nimensä synkkyydestään ja viileydestään.
Korkeitten pensaitten latvat melkein yhtyivät sen yläpuolella.
Keskipäivälläkin puut varjostivat sitä. Siellä kasvoi eräs
valkea kukkanen, jota lapset kutsuivat minttuherneeksi, sillä
he eivät tiennet sen oikeata nimeä. He jäivät pitkäksi aikaa
poimimaan näitä kukkia kimputtain, ja sitten oli Hannan ja Dorryn
kaivettava sylellinen laakerin juuria. He olivat tuskin kulkeneet
Kantasieni-kujan, Kaniini-luolan ja muunnimisten paikkojen kautta,
kun aurinko jo oli heidän päänsä yläpuolella, ja oli keskipäivä.
"Minun alkaa olla nälkä", sanoi Dorry.
"Voi, Dorry, sinulla ei saa olla nälkä, ennenkuin lehtimajamme on
valmis!" sanoivat pikku tytöt levottomina, sillä Dorry tuli pian
tyytymättömäksi, jos hänen täytyi odottaa ruokaa. Sentähden he
kiirehtivät majansa rakentamista. Siihen ei mennyt paljoakaan aikaa,
sillä se tehtiin oksista, jotka ripustettiin poppeliin sidottuihin
hyppynuoriin. Poppelissa asui se haltia, joka oli Ruusun haltialle
suositellut laakeriteetä.
Majan valmistuttua he kaikki ryömivät sinne. Se oli hyvin pieni,
juuri niin tilava, että he kumminkin koreineen mahtuivat sinne.
Luulen ettei sinne olisi enää mitään muuta sopinut, ei edes toista
kissanpoikaakaan. Katy, joka istui keskellä, aukaisi suurimman korin
kannen, ja toiset kurkistelivat uteliaina nähdäkseen, mitä se sisälsi.
Ensiksi sieltä tuli paljon inkiväärileivoksia. Ne asetettiin
huolellisesti ruoholle, kunnes niiden vuoro tulisi. Sitten tuli
voikorppuja, kolme kullekin, ja niitten välissä oli kylmää
lammaspaistia, ja viimeksi tusina kovaksi keitettyjä munia ja
tukuttain voileipiä suolattuine paistipaloineen. Izzie-täti oli jo
ennenkin varustanut evästä Paratiisin matkaa varten, ja hän tiesi
sangen hyvin, mitä lasten ruokahalu merkitsi.
Voi, kuinka kaikki maistui hyvältä tuossa majassa, raittiin tuulen
rapistellessa poppelin lehtiä, auringon paistaessa, metsän tuoksuessa
ja lintujen puissa laulaessa! Aikuisten päivälliskutsut eivät liene
koskaan sellaista iloa tuottaneet. Jokainen suupala tuotti nautintoa.
Kun viimeinen muru oli syöty, otti Katy toisen korin esille. Ja
siellä -- oi, mikä miellyttävä yllätys! -- oli seitsemän pientä
piirasta -- teevadeilla paistettuja siirappipiiraita -- kaikki
päältä ruskeita ja reunat sokeroidut. Ne maistuivat karamellilta ja
sitruunalta. Ja oli siellä vielä kaikellaisia muitakin makeisia.
Kaikki huusivat riemuissaan. Yksin totinen Cecykin oli tyytyväinen,
ja Dorry ja Hanna potkivat iloissaan koroillaan maata. Seitsemän
paria käsiä ojennettiin heti koria kohti, seitsemät hampaat alkoivat
työskennellä minuuttiakaan viivyttelemättä. Uskomattoman lyhyessä
ajassa viimeinenkin piiraan jäännös oli hävinnyt, ja onnellinen
tyytyväisyys valtasi seurueen.
"Mitä me nyt teemme?" kysyi Clover, kun pikku Filip käänsi korit
kumolleen, ollakseen varma siitä, ettei niihin ollut jäänyt mitään
syötävää.
"En tiedä", vastasi Katy uneksuen. Hän oli noussut paikaltaan ja oli
puolimakuullaan pähkinäpuun käyristyneellä alaoksalla, joka riippui
melkein lasten pään tasalla.
"Leikitään aikuisia", sanoi Cecy, "ja kerrotaan mitä aiomme tehdä."
"Hyvä", sanoi Clover, "aloita sinä. Mitä aiot sinä tehdä?"
"Minä aion saada mustan silkkipuvun, punertavia ruusuja hattuuni ja
pitkän valkoisen harsohuivin", sanoi Cecy. "Minä tahdon olla aivan
Minerva Clarkin näköinen! Aion olla myöskin hyvin hyvä, yhtä hyvä
kuin neiti Bedell, mutta paljon kauniimpi. Kaikki nuoret miehet
tahtoisivat minut mukaansa ratsastamaan, mutta en ole huomaavinani
heitä, sillä ymmärrättehän, minä opetan pyhäkoulussa ja käyn sairaita
tervehtimässä. Ja eräänä päivänä, kun olen kumartuneena vanhan
vaimon vieressä ja syötän hänelle viinimarjahilloa, tulee sinne joku
runoilija ja näkee minut, ja hän menee kotiinsa ja sepittää minusta
runon", päätteli Cecy voitonriemuisena.
"Hyh!" sanoi Clover, "en usko että se olisi ollenkaan hauskaa.
_Minusta_ tulee kaunis nainen -- koko maailman kaunein nainen! Minä
aion asua keltaisessa linnassa, jonka edustalla on keltaiset pilarit
ja kulmikas laite katolla, kuten Sawyerin herrasväellä on. Siellä on
minun lapsillani leikkitupa. Siellä on myöskin ikkunapeili, josta voi
katsella ulos. Minun jokapäiväinen pukuni on kullasta ja hopeasta,
ja sormissani on timanttisormuksia, ja vyölläni on valkoinen
silkkiesiliina, kun pyyhin pölyjä tai toimitan muuta likaista työtä.
Takapihan keskellä on lammikollinen hajuvettä, ja milloin tarvitsen
sitä, pistän vain pullon sinne. Ja minä en opeta pyhäkoulussa kuten
Cecy, sillä minulla ei ole siihen halua, vaan menen joka sunnuntai
portille seisomaan, ja kun Cecyn oppilaat kotia mennessään kulkevat
ohitseni, kaadan hajuvettä heidän nenäliinoilleen."
"Minä aion ihan samaa", huudahti Elsie, jonka mielikuvituksen tämä
loistava kuvaus sytytti, "minun lammikkoni on vain suurempi. Minä
aion myöskin olla paljon kauniimpi", lisäsi hän.
"Sitä sinä et voi", sanoi Katy oksaltaan. "Cloverista tulee maailman
kaunein nainen."
"Mutta minusta tulee _vieläkin_ kauniimpi kuin kaikkein kaunein",
intti pikku Elsie parka, "ja minä tahdon myöskin tulla isoksi ja
tahdon tietää kaikkien salaisuudet. Ja sitten kaikki ovat minulle
ystävällisiä, eivätkä pakene ja piilottaudu, eikä silloin ole mitään
postilaatikoita eikä mitään muuta ikävää."
"Hanna, mikä sinusta tulee?" kysyi Clover haluten vaihtaa
keskusteluaihetta, sillä Elsien ääni alkoi käydä surulliseksi.
Mutta Hannalla ei ollut selviä tulevaisuudentuumia. Hän naureskeli
vain ja puristeli Dorryn käsivartta lujasti, siinä kaikki. Dorry
puolestaan oli hyvin selvillä asioistaan.
"Minulla pitää olla kalkkunapaistia jokikinen päivä", selitteli hän,
"ja kokkarevanukasta; se ei saa olla keittämällä valmistettua, vaan
paistettua, ymmärräthän, kuori ruskean kiiltävää päältä ja paljon
kastiketta sen kanssa. Ja minä kasvan niin isoksi, ettei kenenkään
sovi sanoa: 'Kolme annosta pienelle pojalle on kylliksi'."
"Hyi, Dorry, oletpa sinä koko porsas", huudahti Katy, jolla aikaa
lapset nauraen kirkuivat. Dorry oli hyvin loukkaantunut.
"Minäpä menen kertomaan Izzie-tädille, miksi sinä minua nimität",
sanoi hän nousten suuttuneena.
Mutta Clover, joka oli rauhantekijäksi syntynyt, tarttui hänen
käsivarteensa, ja Cloverin hyväilyt ja pyynnöt lohduttivat häntä niin
paljon, että hän vihdoinkin lupasi olla menemättä, varsinkin kun
toiset olivat jo aivan totisia ja lupasivat olla nauramatta.
"Katy, nyt on sinun vuorosi", sanoi Cecy, "kerro meille mikä sinusta
tulee aikuiseksi tultuasi."
"Minä en tiedä, mitä minusta tulee", vastasi Katy heidän
yläpuoleltaan, "tietystikin kaunis ja hyvä, jos mahdollista, mutta
ei niin hyvä kuin sinusta, Cecy, sillä olisihan hauskaa _joskus_
ratsastella nuorten herrojen kanssa. Minä tahtoisin omistaa ison talon
ja komean puutarhan, ja sinne te kaikki tulisitte asumaan kanssani.
Me leikkisimme puutarhassa, ja jos Dorry tahtoisi, saisi hän vaikka
viidesti päivässä kalkkunaa. Ja meillä olisi sukanparsimiskone
ja toinen kone, jolla siistittäisiin laatikot, emmekä me koskaan
ompelisi tai kutoisi sukkia emmekä tekisi mitään muutakaan
vastenmielistä. Semmoinen minä tahtoisin _olla_. Mutta nyt minä
kerron, mitä aion _tehdä_."
"Eikö se ole aivan sama asia?" kysyi Cecy.
"Eihän toki", toisti Katy, "aivan eri asia, sillä näettehän, minä
aion _tehdä_ jotain suuremmoista. En vielä tiedä mitä, mutta kun olen
kasvanut isoksi, minä kyllä keksin tehtäväni."
Katy parka sanoi aina: "Kun olen kasvanut isoksi", unohtaen kuinka
isoksi hän jo oli kasvanut.
"Ehkä", jatkoi hän, "soudellessani pelastan hukkuvia, kuten
satukirjassa mainittu tyttö, tai ehkä rupean sairaanhoitajaksi
niinkuin neiti Nightingale tahi ratsastan valkealla hevosella
ristijoukkueen edessä puettuna sota-asuun ja rautakypärään ja
kannan pyhää lippua, tai ellen tee sitä, maalaan tauluja, laulan
ja veist -- veist -- mitä se nyt onkaan? -- ymmärräthän --
valmistan marmorikuvia. Vaikka mikä olisi, täytyy tehdä _jotain_.
Kun Izzie-täti näkee sen ja lukee minusta lehdissä, sanoo hän:
'Lapsi kulta, kyllähän sen tiesin, että hänestä tulisi perheemme
kunnia!' Ihmiset sanovat hyvin usein jälkeenpäin, että he sen 'kyllä
tiesivät'", päätteli Katy viisaasti.
"Voi, Katy, kuinka kaunista siitä tuleekaan!" sanoi Clover ristien
kätensä. Clover uskoi Katya kuin raamattua.
"Minä en usko sanomalehtien olevan niin typeriä, että ne
kirjoittaisivat mitään _sinusta_, Katy Carr", säesti Elsie
kostonhaluisesti.
"Kyllä ne kirjoittavat!" sanoi Clover tyrkäten Elsieä.
Vähän ajan kuluttua Hanna ja Dorry tallustivat tiehensä omille
salaperäisille asioilleen.
"Eikö se Dorryn kalkkuna ollut hullunkurista?" huomautti Cecy; ja
taas he kaikki nauroivat.
"Jos lupaatte olla kertomatta", sanoi Katy, "näytän teille Dorryn
päiväkirjan. Kerran hän kirjoitteli siihen melkein kahden viikon
aikana, mutta sitten hän jätti sen. Löysin kirjan tänä aamuna lasten
kamarista."
Kaikki lupasivat, ja Katy veti sen esille taskustaan. Se alkoi näin:
'Maaliskuu 12. -- Olen päättänyt pitää päivä kirjaa.
Maaliskuu 13. -- Päiväliseks härän paistia, ja kaalia, ja pernoita,
ja omenalientä, ja riisivanukasta. En pijä riisivanukaasta semmosesta
kun meijän. Charley Slackin vanukas on oikee hyvvee. Maissi puuroo ja
siirappija teen kassa.
Maaliskuu 19. -- En muista mitä tein. Hanni ja minä sästettiin piiras
ja vietiin kouluu.
Maaliskuu 21. -- En muista mitä tein. Gridel kakkuja aamijaiseks.
Debby ei tarpeeks paistanna.
Maaliskuu 24. -- Nyt on pyhä. Maissia ennen päivälistä. Luvin
raamatun läksyn. Täti sanoo minä olen ahne. Olen päättäny että en
ajattele niin paljo ruokija. Toivon että olisin paremp poika. Ei
mittää erikoista teen kansa.
Maaliskuu 25. -- En muista mitä tein.
Maaliskuu 27. -- En muista mitä tein.
Maaliskuu 29. -- Leikittii.
Maaliskuu 31. -- En muista mitä tein
Huhtikuu 1. -- Olen päättäny että en enää kirjota päivä kirjaa.'
Tähän loppuivat otteet; ja ainoastaan muutama minuutti näytti
kuluneen siitä, kun he lakkasivat nauramasta päiväkirjalle, kun jo
varjot alkoivat pidetä ja Mary tuli käskemään heitä valmistautumaan
teelle. Oli ikävä ottaa tyhjät korit ja mennä kotiin tietäen, että
pitkä, ihana lauantai oli loppunut ja seuraava tulisi vasta viikon
perästä. Mutta oli kumminkin lohdullista muistaa Paratiisin aina
olevan paikoillaan, ja että milloin tahansa kohtalo ja Izzie-täti
sen sallisivat, heidän tarvitsisi vain kiivetä aidan yli -- hyvin
helppo pääsy -- ja mennä sisälle pelkäämättä, että enkeli välkkyvällä
miekallaan pysäyttäisi heidät.
III LUKU
Vastuksien päivä
Rouva Knightin koulu, jota Katy, Clover ja Cecy kävivät, oli toisessa
päässä kaupunkia ja tohtori Carrin koti toisessa. Koulurakennus oli
matala ja yksikerroksinen. Pihalla oli leikkikenttä, missä tytöt
leikkivät välitunneilla. Valitettavasti sijaitsi neiti Millerin koulu
viereisessä pihassa. Se oli yhtä suuri ja tunnettu, ja sielläkin oli
leikkikenttä. Ainoastaan korkea lauta-aita eroitti pihat toisistaan.
Rouva Knight oli lihava, lempeä nainen, hidasliikkeinen, kasvoiltaan
ystävällistä ja hyväntuulista lehmää muistuttava. Neiti Millerillä
sitävastoin oli mustat silmät, joitten yläpuolella riippuivat
tummat kiharat. Hän oli vilkas ja usein kiukkuinen. Koulujen kesken
vallitsi alituinen riita opettajien pätevyydestä ja opetuksesta.
Tuntemattomasta syystä pitivät Knightin tytöt itseään hienotapaisina
ja Millerin tyttöjä sivistymättöminä, eivätkä he millään tavalla
koettaneetkaan peittää mielipiteitään; Millerin tytöt maksoivat tämän
kiusoittelemalla knigthilaisia parhaimpansa mukaan. Välituntinsa
he kuluttivat irvistellen knightilaisille aidan raoista tai sen
päällitse, jos vain ulottuivat, sillä aita oli sangen korkea.
Knightin tytötkin saattoivat irvistellä, vaikka olivat muka hienompia
tavoiltaan. Heidän pihamaallaan oli yksi etu, joka toiselta puuttui;
siellä oli näet halkovaja, jonka katolle saattoi kiivetä ja josta
näki neiti Millerin rakennukset alueineen. Siellä oli tytöillä tapana
istua kasvot naapuripihaan päin ja ärsyttää vihollista pilkallisilla
muistutuksilla. Koulutytöt nimittivät toisiaan "Knighteiksi" ja
"Millereiksi." Riita oli käynyt niin vimmatuksi, että joku Knight
saattoi tuntea itsensä toisinaan turvattomaksi tavatessaan jonkun
Millerin kadulla. Kaikki tämä, kuten saattaa arvata, oli omiaan
kehittämään näiden nuorten neitojen sekä tapoja että luonnetta
määrättyyn suuntaan.
Eräänä aamuna joku aika Paratiisissa käynnin jälkeen Katy myöhästyi.
Hän ei löytänyt tavaroitaan. Algebra oli "hukuttautunut", kuten
hän sanoi, kivitaulu oli hävinnyt ja hilkannauha oli irti. Hän
juoksenteli ympäriinsä hakien tavaroitaan ja paiskoen ovia, kunnes
Izzie-täti kävi aivan kärsimättömäksi.
"Mitä algebraasi tulee", sanoi hän, "jos se on se hyvin likainen
kirja, jossa on paljaat kannet ja jonka kaikki lehdet ovat
kirjoituksilla töhrityt, löydät sen keittiöpöydän alta. Filip
leikitteli sillä ennen aamiaista kuvitellen sitä porsaaksi. Eipä
ihmekään, sillä luulen, ettei se miksikään muuksi kelpaisikaan. Millä
ihmeen tavalla sinä, Katy, menetteletkään pilatessasi koulukirjasi
siten, sitä en voi käsittää. Ei ole kuukauttakaan siitä, kun isäsi
osti sinulle uuden algebran, ja katso nyt sitä -- sitähän ei ilkeä
edes käsissään kantaa. Oppisit edes käsittämään, mitä kirjat
maksavat!"
"Kivitaulustasi", jatkoi hän, "en tiedä mitään, mutta tässä on
hilkannauhasi", sanoi hän ottaen sen taskustaan.
"Ah, kiitoksia!" sanoi Katy kiireesti ja kiinnitti sen nuppineulalla.
"Katy Carr!" neiti Izzie nyt melkein kirkui, "mitä aikeita sinulla
_onkaan_? Nuppineulallako hilkannauha! Hyvänen aika, mitähän tyhmää
tämän jälkeen teetkään? Seiso hiljaa, äläkä hypistele! Et saa
liikahtaa, ennenkuin olen sen ommellut kiinni."
Ei ollut helppoa "seistä hiljaa, eikä hypistellä", kun Izzie-täti
touhutessaan ja toruessaan silloin tällöin epähuomiossa pisteli
neulalla ihoa. Katy kärsi sen niin hyvin kuin taisi, seistessään vain
lakkaamatta vuorotellen toisella ja toisella jalalla ja vähän väliä
korskahdellen kuin kärsimätön hevonen. Heti vapaaksi päästyään hän
lensi keittiöön, sieppasi algebransa ja kiirehti kuin pyörremyrsky
portille, jossa pieni kiltti Clover seisoi kärsivällisesti odotellen
häntä, vaikka hän itse oli valmis ja pelkäsi hirveästi myöhästyvänsä.
"Meidän täytyy juosta", läähätti Katy aivan hengästyneenä.
"Izzie-täti pidätti minut. Hän oli aivan kauhea!"
He juoksivat voimiensa takaa, mutta aika kiiti nopeammin, ja
ennenkuin he olivat puolitiessä kouluun, löi tornikello yhdeksän,
eikä ollut enää mitään toivoa. Se suututti Katyä kovasti; vaikka hän
myöhästyikin usein, hän kumminkin aina halusi joutua aikanaan.
"Siinä se nyt on", sanoi hän pysähtyen, "aionkin sanoa Izzie-tädille,
että se oli hänen syynsä. Se oli _liian_ pahasti tehty." Ja hyvin
huonolla tuulella hän marssi kouluun.
Kun päivä alotetaan näin, on varmaa, että se päättyy huonosti, kuten
monet meistä tietävät. Aivan koko aamun kaikki näyttää menevän
hullusti. Kielioppitunnilla hän vastasi kaksi kertaa väärin aleten
siten istumajärjestyksessä. Hänen kätensä vapisi hänen ainetta
kirjoittaessaan niin kovin, että oli melkein mahdotonta lukea hänen
kirjoitustaan, joka ei paraimmallaankaan ollut mitään hyvää, joten
rouva Knight käski hänen kirjoittamaan sen kokonaan uudelleen. Katy
suuttui siitä yhä enemmän ja ehtimättä sen enempää ajatella kuiskasi
Cloverille: "Miten inhoittavaa!" Ja sitten juuri ennen välituntia
käskettiin kaikkien niiden nousta, jotka olivat kuiskanneet. Katyn
omatunto soimasi häntä siihen määrin, että hän oli pakoitettu
nousemaan toisten kanssa ja näkemään, miten musta merkki pantiin
luetteloon hänen nimensä kohdalle. Suuttumuksesta kierivät kyyneleet
hänen silmiinsä. Peläten, että toiset sen huomaisivat, törmäsi hän
pihalle heti kellon soitua, kiipesi yksin puuvajan katolle, ja istui
siinä selkä kouluun päin, taistellen itkuansa vastaan ja koettaen
saada kasvonsa kuntoon ennen toverien tuloa.
Neiti Millerin kello oli noin neljä minuuttia jälessä rouva Knightin
kellosta, joten viereinen leikkikenttä oli tyhjä. Oli lämmin,
tuulinen päivä, ja Katyn istuessa katolla tuli äkkiä tuulenpuuska,
joka vei hänen puoleksi kiinnitetyn hilkkansa, pyöritellen sitä
katolla. Hän koetti saavuttaa sen, mutta turhaan. Se läpsähti pari
kolme kertaa kattoa vasten, sitten se hävisi katon reunalta, ja kun
Katy hyökkäsi sen perässä, näki hän sen sinipunervana rutistumana
aivan keskellä vihollisen pihaa.
Se oli kauheata! Ei juuri hilkan katoamisen vuoksi, sillä Katy oli
aivan välinpitämätön vaatteistaan, vaan että se katosi _siten_.
Minuutin perästä tulisivat Millerin tytöt ulos. Katy näki jo
hengessään heidän hyppivän sotatanssia onnettoman hilkan ympärillä,
kohottavan sen seipään nenään, käyttävän sitä potkupallonaan,
heiluttavan sitä aidan ylitse ja muutenkin pitellen sitä kuin
intiaanit sotavankejaan. Pitäisikö kärsiä sitä? Ei koskaan! Ennemmin
sitten kuolla! Katy puri hammasta; hänellä oli sama tunne kuin
henkilöllä, joka mieluimmin menee turmiotaan kohti kuin menettää
kunniansa. Nopeasti liukuen katolta tarttui hän aitaan ja loikkasi
rohkealla hyppäyksellä neiti Millerin pihalle. Juuri sillä hetkellä
kello soi. Eräs pieni Miller, joka istui ikkunan vieressä ja oli jo
parin sekunnin ajan ollut menehtymäisillään, kun ei saanut ilmoittaa
tovereilleen kiihoittavaa uutista, huusi: "Katy Carr on takapihalla!"
Heti Millerit, sekä isot että pienet, syöksyivät ulos. Uskaliaan
ryntääjän synnyttämää vihaa ja suuttumusta ei voi sanoin kuvata.
Hirveällä ulvonnalla he heittäytyivät Katyn päälle, mutta hän oli
yhtä nopea kuin hekin, ja pitäen pelastettua hilkkaa kädessään oli
hän jo puoleksi aidalla.
On hetkiä, jolloin on hyvä olla pitkä. Katyn pitkät sääret
ja käsivarret palvelivat tätä tilaisuutta erinomaisesti.
Ainoastaan hämähäkit voivat kiivetä niin nopeasti kuin hän nyt.
Yhdessä sekunnissa oli hän kohonnut aidalle. Juuri kun hän oli
heittäytymäisillään sen ylitse, eräs Miller tarttui hänen jalkaansa
ja melkein vetäsi kengän siitä.
Melkein, ei aivan, kiitos sen paksun langan, jolla Izzie-täti oli
napit ommellut. Aimo potkulla Katy vapautui vainoojastaan, ja saipa
hän mielihyväkseen nähdä tämän pää edellä putoavan selälleen, samassa
kun hän itse voitonriemusta ja pelosta huutaen syöksyi keskelle
Knightien joukkuetta. Avosuin olivat nämä kuunnelleet hälinää ja
seisoivat kuin puusta pudonneina havaitessaan, että yksi heistä
palasi aivan ilmielävänä vihollisen leiristä.
En voi sanoin kuvata, millainen melu tästä syntyi. Knightit olivat
aivan suunniltaan ylpeydestä ja voitonriemusta. Katyä suudeltiin ja
syleiltiin, ja häntä pyydettiin yhä uudelleen kertomaan tapauksen
kulku riemuitsevien tyttöjen istuessa puuvajan katolla herjaamassa
voitettuja Millerejä. Kun vihollinen myöhemmin toipui ja alkoi
kiivetä aidan yli, annettiin Cloverille vasara ja eräs iso tyttö
kannatti häntä, jotta hän vasaralla löisi tunkeilevien sormia
niiden ilmestyttyä aidalle. Tehtävänsä hän suoritti sellaisella
menestyksellä, että Millerit olivat hyvillään päästessään alas
ja murisivat kostoa suojapaikastaan. Se oli peräti suuremmoinen
koulupäivä, kerrassaan muistorikas päivä. Seikkailun kiihoitus ja
isojen tyttöjen ylistelyt ja hyväilyt tekivät Katyn vähitellen niin
uhmailevaksi, että hän tuskin tiesi, mitä sanoi tai teki.
Suuri osa oppilaista asui niin kaukana koulusta, etteivät he
voineet keskipäivällä mennä kotiinsa, joten he ottivat evästä
mukaansa ollakseen koko päivän koululla. Katy ja Clover kuuluivat
siihen joukkoon. Tänä päivänä lapset syötyään ehdoittivat, että he
leikkisivät koulusalissa. Katyn onneton tähti johti hänet keksimään
uuden leikin, jota hän kutsui jokileikiksi.
Se oli leikittävä seuraavasti: kukin tyttö otti jonkun joen nimen ja
määräsi itselleen lattialla uoman, joka kiersi pulpettien ja penkkien
välitse. Liikkuessa oli pidettävä matalaa, porisevaa ääntä, veden
lorinaa jäljitellen. Cecy oli La Plata, Marianne Brookes, eräs pikku
tyttö Missisippi, Alice Blair Ohio, Clover Penobscot j.n.e. Jokia
neuvottiin yhtymään aina hetkisen kuluttua, sillä Katy sanoi, että
"joet tekevät niin."
Katy itse oli "Isä Valtameri", ja ärjyen ja möyryten hirveästi hän
temmelsi lavalla, jolla rouva Knight tavallisesti istui; vähän
väliä, toisten ollessa huoneen toisessa päässä, hän huudahti äkkiä:
"Nyt vedet, yhtykää!" Silloin kaikki joet hypiskellen, kimmoten,
meluten ja ärjyen kääntyivät Isä Valtamerta kohden, jolloin Katy
huusi kovemmin kuin kaikki muut yhteensä ja hypähteli ylös ja alas
jäljitellen laineitten liikuntaa alavalla rannikolla.
Semmoista melua, minkä tämä ihana leikki synnytti, ei oltu Burnetin
kaupungissa milloinkaan kuultu. Se oli kuin Basanin härkien
mylvintää, sikojen röhkinää, kalkkunakukkojen kotkotusta ja villien
hyenojen ulvontaa yhtaikaa; ja vielä lisäksi kuului matottomalla
lattialla huonekalujen kolinaa ja jalkojen töminää. Ohikulkijat
pysähtyivät katsomaan, lapset itkivät ja eräs vanha mummo kysyi,
miksei menty polisia hakemaan. Millerin tytöt sitävastoin kuuntelivat
sitä ilkeällä mielihyvällä ja sanoivat kaikille, että sellaista
meluahan rouva Knightin tytöt "tavallisesti pitävät lomahetkillään."
Ruokatunnilta palattuaan rouva Knight hämmästyi suuresti nähdessään
väkijoukon koossa koulunsa edustalla. Tultuaan lähemmäksi, kuuli hän
melun, ja hän todellakin pelästyi, sillä hän luuli jonkun murhatuksi
talossaan. Kiiruhtaen sisälle hän tempasi oven auki ja säikähti
nähdessään koko huoneen hirvittävässä sekamelskassa ja hälinässä:
tuolit heiteltyinä ylösalasin, pulpetit kumollaan, muste valuen
virtanaan lattialla; raunioitten välissä raivoavat joet kilpailivat
ja ärjyivät, ja vanha Isä Valtameri kasvot tulipunaisina hyppeli
lavalla kuin hullu.
"Mitä tämä _merkitsee_?" läähätti rouva Knight raukka melkein
kykenemättömänä puhumaan.
Hänen äänensä kuullessaan joet pysähtyivät, Isä Valtameri lopetti
hyppelynsä ja hiipi alas korokkeelta. Yhtäkkiä näyttivät tytöt
huomaavan, millaisessa tilassa huone oli ja mitä hirveitä tekoja
he olivat tehneet. Arimmat heistä painautuivat pulpettien alle,
rohkeimmat koettivat näyttää viattomilta, ja mikä pahinta, oppilaat,
jotka olivat menneet päivälliseksi kotiaan, alkoivat nyt palata ja
töllistelivät hävitysnäytelmää ja kyselivät kuiskaillen, mitä oli
tapahtunut.
Rouva Knight soitti kelloa. Kun oppilaat oli saatu järjestykseen,
nostatti hän pulpetit ja tuolit paikoilleen, itse hän toi märän
rievun pyyhkiäkseen musteen lattialta. Kaikki tämä tehtiin
täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Rouva Knightin kasvot olivat
niin synkän juhlalliset, että uusi pelko valtasi syyllisten jokien
mielet, ja Isä Valtameri toivoi olevansa tuhansien peninkulmien
päässä.
Kun kaikki taas oli kunnossa ja tytöt paikoillaan, piti rouva
Knight pienen puheen. Hän sanoi, ettei hän koskaan ennen elämässään
ole ollut niin pahoillaan; hän oli luullut saattavansa luottaa
heihin ja heidän käyttäytyvän kuten sivistyneet tytöt ainakin hänen
poissaollessaankin. Ei edes ajatuskaan, että he saattaisivat esiintyä
niin sopimattomasti, pitää sellaista melua ja huutaa ihmisten
sivukulkiessa, ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä, ja hän
oli hyvin huolissaan. Sehän oli huonon esimerkin antamista koko
ympäristölle -- jolla rouva Knight tarkoitti kilpailevaa koulua,
sillä neiti Miller oli juuri lähettänyt erään pienen tytön tuomaan
terveisiä ja käskenyt kysyä, oliko joku loukkaantunut ja voisiko
_hän_ jotenkin auttaa. Tämä luonnollisestikin vain pahensi asian.
Rouva Knight toivoi tyttöjen olevan pahoillaan, täytyisihän heidän
olla, ja myöskin häpeissään. Työskentely saattoi nyt jatkua entiseen
tapaan. Tietystikin rikoksesta määrättäisiin jonkinlainen rangaistus,
mutta ensin hänen oli mietittävä, millainen sen tulisi olla. Sillä
aikaa hän tahtoi heidän kaikkien ajattelemaan asiata vakavasti, ja
jos joku heistä tunsi olevansa enemmän syyllinen kuin toiset, niin
oli nyt hetki käsissä nousta tunnustamaan.
Katyn sydän löi hurjasti, mutta hän nousi reippaasti.
"Minä keksin leikin, ja minä olin Isä Valtameri", sanoi hän
hämmästyneelle rouva Knightille, joka tutki häntä minuutin verran ja
vastasi sitten juhlallisesti:
"Hyvä on, Katy -- istu." Katy istuutui ja häpesi entistä enemmän,
samalla kuitenkin tuntien jonkinlaista helpoitusta. Rehellisyydessä
on vapahtava voima, ja se auttaa totuuden tunnustajia heidän
vaikeimmissakin huolissaan. Katy huomasi sen nyt.
Iltapäivä oli pitkä ja raskas. Rouva Knight ei kertaakaan hymyillyt,
lukutunnit kuluivat vastahakoisesti, ja aamupäivän kuumuuden ja
kiihoituksen kestettyään Katy alkoi tuntea itsensä onnettomaksi. Hän
oli saanut jokien yhtyessä useamman kuin yhden kuhmun ja oli melkein
tietämättään satuttaunut pulpetteihin ja tuoleihin. Kaikkia niitä
paikkoja rupesi nyt pakottamaan; hänen päätään kivisti niin, että hän
tuskin kykeni näkemään, ja jokin raskas kuorma tuntui painavan hänen
sydäntään.
Kun koulutyö oli päättynyt, nousi rouva Knight ja sanoi; "Niitä
nuoria tyttöjä, jotka ottivat tämänpäiväiseen leikkiin osaa,
pyydetään jäämään." Kaikki toiset lähtivät ja sulkivat oven
perässään. Se oli hirvittävä hetki; tytöt eivät koskaan unohtaneet
sitä eikä oven toivotonta ääntä, kun viimeinen poistuva oppilas sulki
sen.
En voi kertoa, mitä rouva Knight sanoi heille. Joka tapauksessa se
oli sangen liikuttavaa, koska vähitellen useimmat tytöt alkoivat
itkeä. Heidän rikoksensa rangaistukseksi ilmoitettiin, etteivät he
saa välitunteja kolmeen viikkoon, mutta se ei ollut puoleksikaan
niin vaikeata kuin nähdä rouva Knightin niin "uskonnollisena ja
masentuneena", kuten Cecy jälkeenpäin kertoi äidilleen. Nyyhkyttävät
syntiset lähtivät kouluhuoneesta yksitellen. Kun useimmat heistä
olivat menneet, kutsui rouva Knight Katyn korokkeelle ja sanoi
hänelle erityisesti muutamia sanoja. Hän ei ollut ankara, mutta Katy
oli liian katuvainen ja väsynyt kestämään paljoa, ja pian hän itki
kuin vesiputous tai meri, joksi hän oli kuvitellut itseään.
Helläsydäminen rouva Knight oli siitä niin liikutettu, että hän
päästi Katyn sillä kertaa ja suuteli häntä anteeksiannon merkiksi,
mikä pani Valtameri paran itkemään yhä kovemmin. Koko kotimatkan hän
nyyhkytti. Uskollinen pikku Clover juoksi hänen vierellään huolissaan
ja pyysi häntä lopettamaan itkunsa, samalla pidellen hänen pukunsa
riekaleita, sillä se oli repeytynyt ainakin kahdestatoista paikasta.
Katy ei voinut lakata itkemästä; kaikeksi onneksi sattui Izzie-täti
olemaan poissa kotoa. Ainoa henkilö, joka näki hänet tässä surkeassa
tilassa, oli lastenhoitaja Mary, joka rakasti lapsia, ollen aina
valmis auttamaan heitä heidän huolissaan.
Tällä kertaa hän hyväili ja taputteli Katyä, aivankuin hän olisi
ollut Hanna tai pikku Filip. Hän otti hänet syliinsä, hautoi kylmällä
hänen kuumaa päätään, suki hänen tukkaansa, voiteli lääkkeellä
hänen kuhmujaan ja otti esille puhtaan mekon, joten lapsi parka
punaisista silmistään huolimatta oli teeaikana entisensä näköinen,
eikä Izzie-täti huomannut mitään erikoista.
Vastoin tavallisuutta oli tohtori Carr sinä iltana kotona. Se oli
lapsista aina suuri juhlahetki, ja Katy tunsi olevansa onnellinen,
kun hän sai toisten lasten levolle mentyä yksin nauttia isänsä
seurasta ja kertoa hänelle koko tapahtuman.
"Isä", sanoi hän istuen hänen polvellaan, mistä hän, niin iso tyttö
kuin olikin, piti hyvin paljon, "mistä syystä ovat toiset päivät
niin onnellisia ja toiset niin onnettomia? Tämä päivä alkoi kokonaan
hullusti, ja kaikki, mitä tapahtui, meni nurinpäin; ja toisina
päivinä, jotka alkavat hyvin, kaikki onnistuu pitkin päivää. Ellei
Izzie-täti olisi pidättänyt minua aamulla, eivät numeroni olisi
alentuneet, ja sitten en myöskään olisi suuttunut, ja siten en _ehkä_
olisi joutunut toisiinkaan ikäviin selkkauksiin."
"Mutta mikä saattoi Izzie-tädin pidättämään sinut?"
"Hilkannauhan kiinnittäminen, isä."
"Mutta mistä se johtui, että nauha oli irti?"
"Niin", sanoi Katy vastahakoisesti, "luulen syyn olleen minussa,
sillä se pääsi irti tiistaina, enkä minä ommellut sitä."
"Lapseni, niinkuin huomaat, olet etsinyt tämän onnettoman päivän
alun Izzie-tädistä. Etkö ole koskaan kuullut sananpartta: Naulan
puutteessa kenkä menetettiin."
"En, en koskaan -- sano se!" huudahti Katy, joka rakasti satuja vielä
yhtä paljon kuin kolmivuotisena ollessaan.