Vaalit olivat ohitse, ja Topi, Serukka, Epro ja Eveliina soutamassa
pitkin salmia ja selkiä kotiinsa.
Paljon heille, suurten salojen koruttomille korpimökkiasukkaille,
oli kirkonkylässä käydessä ja vaaleissa ollessa sattunut ja paljon
heillä oli näkemistään ja kuulemistaan toisilleen kertomistakin. He
haastelivat väliin vuorotellen, väliin kaikki yhtaikaa, paitsi Topi,
joka törötti piippuaan luputellen melan varressa ja jurautti vain
tuolloin tällöin toisten puheiden sekaan sanasen.
Serukka ja Eveliina kertoivat ties kuinka monennen kerran siitä,
mitenkä heidät oli sunnuntaina iltakirkosta palatessa kirkkotarhan
portilla tavannut itse rovasti ja paneutunut oikein puheikkain heidän
kanssaan. Oli kysynyt, että vaaliinko sitä oli saavuttu ja olivatko
miehetkin mukana? He olivat vastanneet, että kirkkoonhan sitä toki
oli etupäässä tultu, mutta että samalla matkallahan sitä saattoi sen
viivankin vetäistä, jos niiksi tulisi. Siihen oli silloin rovasti
sanonut, että hyvähän se on kirkossakin käydä, mutta että siihenhän oli
tilaisuutta joka sunnuntai, mutta vaaleihin vain joka kolmas vuosi, ja
lisännyt, jotta tavallaanhan se on pyhää toimitusta sekin, kun täyttää
kullekin säädetyn kansalaisvelvollisuutensa maansa ja valtionsa eduksi
ja onneksi. Siitähän se koituu kansan arvonanto korkeimmallekin,
jonka lahjaa ja hyvyyttä ne ovat tällaiset viivainvedotkin ja
äänestystilaisuudet.
Niin oli rovasti puhunut kauniisti ja kehoittavasti, että oikein
tahtoi itkettää. Lopuksi oli lausunut olevansa ihan liikutettu, kun
kaukaisilta salomailtakin oli saavuttu sitä viivoittamisvelvollisuutta
täyttämään ja tällaisessa uudessa merkkitilaisuudessa mukana olemaan.
Ja kättä pitäen oli sitten hyvästinsä heittänyt ja terveyttä ja rauhaa
toivottanut.
Semmoiselta pyhältä ja juhlalliselta se oli vaalitoimitus Eprostakin
tuntunut. Miltei vapisemaan ja arkailemaan oli pannut aikamiehen, kun
Eveliinan kanssa sinne vaalihuoneeseen astui. Eikä tahtonut siellä
verhon takanakaan vielä tasapainoon päästä. Mutta kun sen verhon
sivuitse kurkisti ja katsoi tarkemmin, keitä siellä pitkän pöydän
ääressä istui, ja tunsi ne tutuiksi miehiksi, niin rauhoittui. Näkyi
istuvan siellä henkiherra, kirkonkylän kauppias, suntio Silvennoinen,
puuseppä Paavila ja räätäli Rekola. Vavahtamattomin käsin hän sitten
olikin sen viivan vetäissyt, kääntänyt listan taitteilleen, vienyt
leimattavaksi ja siihen uurnaan kolosta solauttanut.
Mutta pitkäksi aikaa se toimitus varmasti mieleen jäi.
Mukavammin se oli käynyt Eveliinalle. Niin hätääntyi, ettei kyennyt
edes omaa nimeäänkään täysin tiettäväksi tekemään. Kun näet henkiherra
kysyi, kuka hän oli ja missä asui, niin ei muistanut niiatakaan
eikä saanut pitkään toviin sanaakaan suustaan. Teki mieli jo pyytää
Eproa siihen avuksi, mutta muisti, ettei siinä tilaisuudessa saanut
toisen apuun turvautua eikä uskaltanut, että jos epäävät sitten koko
viivoittamisenkin. Viimein sai toki sammalletuksi, että oli Eveliina
Eskelinen, pappilan mökistä sieltä Petäysniemen korvesta. Silloin
oli henkiherra sanonut, että »Jaahah, emäntä Eveliina Eskelinen
Petäjäniemeltä pappilan alueelta», ja antanut sen lipun.
Mutta kun sitten lipun sai, niin alkoi katsella, että mihinkä se oli
Epro eksynyt ja kun ei nähnyt, niin hölmistyi, jotta mihinkä mennä.
Silloin oli siihen tulla tupsahtanut muuan nuori neiti-ihminen — kuului
olleen kirkonkylän opettajatar — ja sanoi, että emäntä on hyvä ja
tulee tänne, täällä on vapaa äänestyspaikka. Sen neuvomana hän sitten
hetkahtavin polvin oli puikahtanut sinne sermin taa ja sai siellä
viivoitetuksi. Mutta päätä vielä vallan kuin viepotti, kun piti viedä
se lippu niille herroille leimailtavaksi ja siihen kuurnaan tipauttaa.
Horjuen hän astui salista ja kun pihalle pääsi, niin ihan piti
piiloutua pikkuiseksi aikaa pihamaan halkopinon taa ja itkeä pirauttaa.
Niin oli tuntunut se viivoitteleminen suurelta ja peloittavalta.
Toista se oli ollut Serukan äänestäminen, reilua ja ujostelematonta,
mutta Serukkahan oli palvellutkin nuorempana pappilassa ja tottunut
olemaan ihmisten seassa. Niin oli sanonut ruokatunnillaan Eprolle
suntio ja kuvannut, mitenkä kävi.
»Se oli tämä Serukka astunut Topin edellä sinne pöydän ja herrojen luo
ja niiannut ja jokaista kädestä tervehtinyt ja sanonut, että terve,
terve ja terveisiä sieltä meidän Muhosenmäeltä. Tultiin sieltäkin
tätä kansalaistoimitusta suorittamaan ja viivaa vetämään. Ja kun
herrat olivat katsoneet, että kuka on, niin oli tämä sanonut, että
ettepä taida muut tunteakaan kuin suntio ja tämä kauppias, jolta me
kaikki ostokset otamme. Sinkkosia minä olen, oli sanonut, Serahviina
Sinkkonen, vaikka taitaa olla kirjoissa Toropainen, kun on Topi
Toropaisen kanssa jo kymmeniä vuosia yksissä asuttu. Silloin olivat
herrat sanoneet, että selvä on, ja antaneet lipun.»
Serukkaa nauratti ja vähän ujostuttikin kuulla Epron kertovan, mitä oli
suntio — hyvä suntio muutoin se Silvennoinen — sanonut.
»No, mitäs joutavia», sanoi hän Eprolle. »Pakkasihan se peloittamaan
minuakin, mutta sitten rohkaisin itseni ja ajattelin, että eipähän
se pelolla parane enää, kun on tänne asti tultu ja lain pykälät
täytettävä. Ja sitten, kun sen lipun sain, niin katsoin, että minnekä
ne muut ihmiset menevät, ja niin sujahdin minäkin sen suojuksen taa. Se
samainen neiti-ihminen yritti tulla minullekin avuksi, mutta minä vain
niiasin ja sanoin, että eiköpä tämä tulle tehdyksi avuttakin, kun on
niin paljon tästä puhuttu ja neuvottu. Tänä aamuna vielä haudankaivaja
Huttusen Sohvikin neuvoi. Niin minä sitten sen viivani vetäisin ja vein
lippuni suntiolle, joka siihen painoi sen pyörylän ja käski vain laskea
laatikkoon. Mutta ennenkuin laskin, niin katsoin vielä sitä sikelliä,
jotta sattuiko selvä, ja kun ei sattunut, niin kysäisin Silvennoiselta
— se kun on semmoinen alentuvainen ja mukava mies — että näinköhän
tämä nyt tällä merkillä menee? Silvennoinen sanoi, että varmasti.
No, omapahan on syynne, jos ei välttämään sattuisi, sanoin minä ja
luikahutin lipun laatikkoon.»
»Ja kun tämä Serukka oli ollut ovella menossa, niin oli henkiherra
sanonut suntiolle, että siinäpä oli teerevä eukko», nauroi Epro.
»No, mikähän lienee», arveli Serukka. »Oudolta ja somalta se toimitus
vain tuntui, kun näin jälkeenpäin ajattelen», tunnusti hän.
»Mutta tämän Topukan, töröttäjän, hi, hi, viivoittaminen se vasta
vetämistä oli», lisäsi Serukka nauraen ja loi ujon silmäyksen
perätuhdolla istua jököttävään Topiin. »Tämä oli astua ensin sinne
saliin tuo ainainen piippunsa suussaan ja olisi kai astunutkin, ellen
minä ovella kääntynyt katsomaan ja kuiskannut, että heitähän nyt edes
siksi ajaksi, että ehdit äänestää, hi, hi! Ja silloin hän sukellutti
sen taskuunsa.»
»— ei — tullut — huomatuksi —» äännähti Topi hymyn irvistyksen
hiiviskellessä huulilla.
»Sitten tämä astua junttasi vaaliherrojen luokse ja sanoi, että:
'— minä sitä — kanttoria — kolmekymmentäkaksi —'
'Jahah, kukas te sitten olette?' tuntui henkiherra kysyvän.
'— minä — Topi —'
'Sukunimenne?'
'— minä —'
Eikä tämä olisi selvinnyt sitä sanomaan, eikö liene muistanut vai
miten lienee — ellen minä sinne suojuksen taa mennessäni niille
herroille kuiskannut, jotta Toropainen se on, Topi Toropainen, samoilta
mäkimailta kuin minäkin.
Ja kun tämä sai sitten sen lipun ja pääsi sen suojuksen taa, niin
ainakin varttitunnin viipyi. Tuntui katkaisevan sen kynänkin, niin että
piti välillä vuolla ja...»
»— pitkä — terä —» murahti Topi Serukan puheeseen.
»Mutta selvähän siitä tuli», jatkoi Serukka. »Ja varma viiva siitä on
tullutkin, sillä minkä tämä tekee, niin tyhjää typertymättä se sen
suorittaa», kehaisi Serukka.
»Ilmankos tämä sitten sanoikin, kun meidät haudankaivajassa tapasi,
että siellä kai se viiva nyt olla vököttää», nauroi Eveliina.
»Ja tarjosi koko tälle meidän matkueellemme vehnäskahvit», lisäsi Epro.
Topi veti piipustaan loppuhenkoset, kopisti kopan tyhjäksi veneen
laitaan ja vastasi kehumisiin ja imarteluihin yksikantaan:
»Ovat — ne — viivoittajaiset — semmoiset—»
»Ovathan ne», myönteli Eprokin, »mutta ei niitä siltä tarvitsisi olla
niinkään usein. Se tämä saloeläjä viihtyy paremmin omissa oloissaan,
korpimajassaan kuin juhlallisissa väenkokouksissa.»
Alkumatkasta vilkkaana ja vuolaana virtaillut juttelu alkoi väsähtää
ja vaimeta, kuta kauemmaksi kirkonkylästä tultiin. Ja kun maisemat
muuttuivat tutuiksi ja omiksi, toivat ne tullessaan kullekin mieleen
kodin ja sen hiljaiselämän. Jokainen koetti jouduttaa soutuaan, että
matka lyhenisi nopeammin ja päättyisi pikemmin.
Petäysniemeen päästyä laskettiin Epro ja Eveliina maalle.
Hyvästellessään Topia tiedusti vielä Epro:
»Mutta sanohan, Topi, minkä tähden sinä kuuluit ottaneen ne Pirskaiset,
laiskat lorvit ja laasaajat, koti- ja heinämiehiksesi etkä ottanut
muita?»
Topi irvisti naurahduksen tapaista.
»Ovat niitä — sosiaaneja — ratteja — että kaksi viivaa — vähemmän —»
»Vai siksi! Etteivät päässeet sinne vaalipaikalle omia paasaajiaan
pännäilemään, he he, he!»
»Niin — ratteja —»
Serukka loi silloin Topiin niin kauniin ja kiitollisen katseen, että
oikein omaakin sydäntä hemaisi, ja punastui kuin vihille vietävä tyttö.
* * * * *
Kun Topi ja Serukka soutelivat väsyneinä ja vaiteliaina
kotivalkamaansa, tehdä tuhersi heinäkuun hämyinen ilta hidasta
loppuaan. Muhosenmäen matalaa mökkiä, aittatettaraa ja läävälättänää
syleili jo enteilevän yön hiipivä himmeys, Kaislalahden soiselta
pohjoisrannalta pursuili pitkänä lelluilevana pilvenä viileää sumua,
lännen ranteilla, kaukaisten korpien yllä sammuili vitkaan ruskon väljä
viiru, veräjän takaa kalkahteli kaihoisasti.