Pyhäaamuna nousi Topi jo aikoja ennen Serukkaa jalkeille. Hän
pukeutui puhtaisiin liinavaatteisiin, ajoi tarkoin partansa, peseytyi
perinpohjaisesti, kampasi tukkansa ja pani ylleen parhaan pukunsa. Hän
teki sen kaiken niin tunnontarkasti ja ähkien ja puhkien, että Serukkaa
pakkasi ääneensä naurattamaan.
Mutta sitten kävi Serukka vuoteessaan vielä viroitellessaan vakaviin
mietteisiin. Nythän se, sunnuntaina, olisi sinne vakipaikallekin
lähdettävä, kuta aiemmin, sitä parempi, ja soudettava Petäysniemen
ohitse, jossa kai Epro ja Eveliina odottaisivat. Mutta uskoisiko Topi,
että Epro oli muka käskenyt käymään Eskelilässä?
Kuin kuumilla kivillä kävellen pukeutui Serukka, hänkin pyhäisiinsä,
ja mietti koko ajan, miten alkaisi puhua asiasta Topille, ettei tämä
mitään epäilisi. Väliin hän päätti puhua näin, väliin noin, mutta ei
vain löytänyt mieleisiä sanoja. Aina kun oli juuri sattuvat sanat
saamaisillaan, tulikin mieleen, ettei se usko, jos niin sanoo, ja niin
piti aloittaa sama seulominen alusta.
Hän ei ollut vielä asiasta, ei ensi sanastakaan selvillä, kun Topi
valmiiksi pukeutuneena pistäytyi pihalle ja tuntui ryhtyvän siellä
juttelemaan aamukahviaan kärkkymään kiirehtineen Pirskaisen kanssa.
Silloin tuli Serukalle jo hätä ja tuska, ettei se vain jää sinne
suulaan Pirskaisen tarinoille tuntikausiksi.
Serukka kiehautti tavallista joutuisammin einekahvin ja ehätti
pyytämään Topia ja Pirskaista pirttiin sitä juomaan. Siihen saapui
Kunillakin kupilleen.
Kun ei Pirskainen akkoineen näyttänyt aikovankaan poistua pirtistä,
juoksutti Serukka aitasta pöytään leipää, kalaa, voita ja piimää ja
pani Topin ja Pirskaiset syömään. Itse hän malttoi puraista vain
pari vaivaista palaa, kun piti koputella toisia ottamaan lisää, että
joutuisivat syömästä.
»— sinullapa — hätä —», huomautti Topi.
»No, että pääsee tästä laittamaan tupaa edes vähän pyhäisemmäksi ja
lypsyllekin. Voi olla karja kaukanakin.»
»Saattaapa se tämä meidän Kunillammekin emännän avuksi ne hatarasarvet
hakea ja heruttaa», huomautti Pirskainen. »Pistä emännän pieksut siksi
ajaksi jalkaasi, etteivät omat pyhäkenkäsi metsiä marssiessasi ryvety.»
Kunilla ei vastannut. Hän puri vain niin, että hiki otsalla karpaloina
helmeili. Hän söikin hirmuisesti, kun pöydän ääreen pääsi. Sanottiin
appavan ainakin kahden hengen veron, mutta ei tullut koskaan sen
turpeammaksi.
Kun Pirskaisen joukko oli tehnyt pöydässä puhdasta jälkeä, Kunilla
lähtenyt karjaa etsimään ja lypsämään ja Jeremias vetäytynyt aitan
varjoon ruokalevolle, töräytti ikkunanjaluspenkillä piippuineen
ähräilevä Topi äkkiä Serukalle:
»Voit lähteä — soutajaksi — verkolle —»
Serukkaa miltei hyvästä mielestä hypähytti. Siellä vesillähän sitä
saattoikin Topille sanoa siitä Eskelilään menosta ja jos tarvitsisi,
olla vieraiden ihmisten näkemättä ja kuulematta vaikka vähän
suuttuvinaankin, jos ei se olisi uskoakseen tai taipuisi lähtemään.
Kiireesti korjasi Serukka pöydältä ruokien rippeet, haki huivinsa
ja oli valmis lähtemään Topin toveriksi, vieläpä hätyytteli tätä
joutumaankin.
Topi täytti kuitenkin vielä kukkaronsa pullolleen palturista ja etsiä
kyhni itselleen täyden tulitikkulaatikon, ennenkuin suoriutui valkamaan
väännättelemään.
Rantaan tultua työnsi Topi nuottaveneen vesille, käskien Serukan
nousemaan siihen.
»Mitä sinä nuottaveneestä?» kysyi kummastellen Serukka. »Eikö sinne
olisi onkiveneelläkin päässyt?»
»— märkiä — verkkoja — venelasti — ja — vuotaakin — toinen —»
»Ja kahdet airotkin? Olisit heittänyt pois painamasta.»
Topi astui jo veneeseen.
»— enpä — minä —»
»Milloinka se onkivene on vuodon saanut?» uteli vielä Serukka.
»— minä — mistä — sitä —»
Serukan noustua veneeseen ja asetuttua keulatuhdolle soutamaan työnteli
Topi seisoaltaan venettä väljemmälle vedelle. Sinne saavuttua hän
asettui istumaan, ei perätuhdolle melomaan, vaan alihangoille hänkin
soutamaan.
»Soutamaanko sitä sinäkin rupeat?» ihmetteli Serukka. »Olisihan tästä
päästy yksilläkin souduilla.»
Vedellen jo täysin hartiavoimin jurautti Topi yksikantaan:
»— matkaa — pitemmältä —»
»Mutta tuonnehan sinä olet vienyt verkkosi tavallisesti Korpismäen
puolelle, toiselle rannalle, josta sanot parhaiten saatavan. Ja —
mi-mihinkä sinä, kun ihan selville selkävesille väkisin vääntelet...?»
Serukka oli näet yritellyt kääntää veneen keulaa lahden toiselle
rannalle, mutta Topi vänkäsikin aina, milloin toisella, milloin
toisella airolla voimakkaammin ja vinhemmin vetäisten veneen suoraan
selälle. Vene koukutteli ja mutkitteli jonkun matkaa, kunnes Topi
ärähti äkäisesti:
»— vänkäilemättä — siinä! Suoraan —!»
Serukan sydäntä kouraisi Topin ärjäisy. Hän nieleskeli vähän aikaa
mielipahaansa ja sai sitten arasti kysytyksi:
»Mutta minnekä sinä ja mitä sinä oikeastaan meinaat —?»
Topi kiskoi tovin päätään kääntämättä. Sitten kuului alahangoilta:
»— sinä — et — muuten — luvannut — niin — minä —»
»Mitä luvannut?»
»— lähteäpä —»
»Mihinkä lähteä?»
»Ka — kirkolle — viivoittamaan —»
Silloin selvisi Serukalle, että Topi tahtoi viedä hänet väkisten
vaalipaikalle kirkonkylään. Se oli saanut päähänsä, ettei hän muuten
lähtisi. Sentähden se oli narrannut tälle verkkomatkalle ja kun sai
veneeseen, niin käänsikin kirkolle.
Sitä se olikin sitten viime aikoina niin ankarasti ajatellut ja
miettinyt, mitenkä tekisi, kunnes oli keksinyt tämän keinon.
Serukkaa olisi jo naurattanut niin että —! Mutta ei kuitenkaan
uskaltanut. Voi vielä Topi suuttua ja kääntyä kesken matkan. Ja vaikka
häntä halutti veistellä Topille, että vie sinä, minä vikisen, ole
viepinäsi väkisten, sanoikin hän vain:
»Enhän minä niin jyrkästi — ja kun olet nyt kerran veneeseesi
viekoitellut, niin mennään häntä sitten. Kun vain tulisivat poissa
ollessa kotona kunnolleen toimeen ja työt tekisivät ja Mattia ja
Kattiakin katsoisivat —»
Topi käänsi pikkuisen päätään keulaan päin ja ilmoitti:
»Minä — Pirskaiselle — että — kylään me — täksi ja huomiseksi —»
»No, hyvä, kun edes sanoit.»
Vene mennä viilsi kaksilla souduilla silotyyntä vedenpintaa keveästi
ja veden keulan edessä vilkkaasti loristessa. Topi ja Serukka,
järvenranta-asukkaat, olivat tottuneita ja kovia soutajia molemmat, ja
kun matkan määrä oli selvinnyt Serukallekin, veti hän airoillaan kuin
hartaasta halusta. Topi kääntyi tuon tuostakin katsomaan keulan suuntaa
ja ohjaili airoillaan venettä.
Hiki helmeili jo kirkkaina pisarina kummankin otsalla. Serukka heitti
huivinsa ja Topi nuttunsa, ja sitten alkoi taas tarmokas ja tahdikas
soutu.
Kotiranta oli jo kaukana, ja Kaislalahti häämöitti vain epäselvänä
metsäjuovan reunustamana poukamana. Mutta korkea ja jylhä Korpismäki
kohotti vielä kauan kyömyharjaansa kohti vaaleansinistä taivaankannen
kupuraa.
Monet niemet, nimettömät ja nimelliset, monet niemien kupeitse kauas
maan sisään luikertelevat lahdet, monet veden peiliin päilyvät
saaret ja saarien väliset autereiset salmet oli jo sivuutettu ja
tuonpuolinen ranta alkoi selvetä sumuntapaisesta yksitoikkoisesta
suoraviivaisuudestaan mäiksi, niemiksi, saariksi ja salmiksi. Oikealla
kädellä näkyi Petäysniemen korpikärki.
Silloin Serukka heitti hetkeksi soutamisensa, kahmasi suuhunsa
kourallaan laidan yli vettä, vilkaisi niemeen ja huomautti Topille:
»Mikähän kumman valkea se tuolla Petäysniemen nenässä vilkkaa?
Näyttää kuin olisi joku siellä jotakin niinkuin vaatetta tai muuta
heiluttamassa.»
Topikin heitti soutamisensa ja katsahti niemeen.
»Lehmä!» sanoi hän ja alkoi ladata piippuaan.
»Ei se mikä lehmä tuollainen kuin ilmassa liehuva ja mikä
vilkuttavainen. Kun ei liene ihmisiä?»
Topi katsoi taas niemeen.
»— minä — sieltä — mitä —»
»No, mutta näkyyhän tuo toki ihan selvästi. Ihminenhän siellä onkin,
kun ei liene kaksikin ihmistä. Antavat meille merkkejä.»
»— mitä — merkkejä —?»
»Voivat olla ja niinkuin ne ovatkin kirkolle menijöitä nekin, vaikkei
niillä ole venettä. Kun näkivät meidän soutavan, niin alkoivat
vilkuttaa, että ottaa veneeseen. Voivat olla tuttujakin. Pitäisi
ihan käydä katsomassa. Eihän tuonne ole pitkä matkakaan. Ja samalla
saattaisi levähtääkin.»
Topi mietti ja polttaa luputteli pitkän tovin. Sitten hän kopisti
piippunsa veneen laitaan, sylkäisi kouriinsa, tarttui airoihinsa ja
käänsi veneen yhdellä vetäisyllä päin Petäysnientä.
Ihmisiähän siellä oli ja tuttuja olikin: Eskelilän Epro ja Eveliina.
»Oltiin tässä aikeissa vaaliin, vaan kun meillä on niin vanha ja
vuotava vene, niin ei uskallettu sillä lähteäkään. Silloin pälkähti
päähäni pistäytyä tänne niemennenään katsomaan, olisiko ketä kirkolle
soutajaa, joka ottaisi mukaansa», selitti Eveliina. »Ja tuskin oli
tähän tultu, kun jo näimme teidän Kaislalahdelta käsin soutelevan.
Odotimme, kunnes kohdalle ehditte, ja minä aloin huiskuttaa
esiliinallani. Ja huomasittepas!»
»No, vähällä piti, ettei huomattu», sanoi Serukka. »Ellen minä olisi
heittänyt hetkeksi soutuani ryypätäkseni janooni vettä, niin sivuitsepa
olisi solahdettu. Mutta silloin minä näin täältä jotakin niinkuin
valkean vilkuttamista ja huomautin Topillekin. Topi arveli kuitenkin
lehmäksi.»
Topi oli Epron kanssa kokastanut veneen ja astunut maihin. Kätellessään
Eproa ja Eveliinaa hän sanoi:
»— minä — kun — ei kantanut — katse —»
»Mutta minä sanoin silloin, että ihmisiä ne ovat, kirkolle käkeäviä, ja
sain Topin lähtemään katsomaan. Ja oikeassapas olin kun olinkin.»
Eprokin yhtyi keskusteluun.
»Meille tuli tässä odotellessa jo nälkä», sanoi hän. »Olimme
parhaillamme syömään rupeamassa, kun Eveliina alkoi huiskuttaa. Ruoka
on vielä tuolla kalliolla levällään. Niin että eiköhän lähdetä ja
syödä kaikki neljä? Kaipa se teillekin jo pala kelpaa, Muhosenmäeltä
soudeltuanne.»
Eveliina oli levittänyt kalliolle putipuhtaalle liinalle maukkaat
eväät ruis- ja rieskaleipineen, muurilettuineen, isoine voirasioineen,
suolasiikoineen, läskineen, palvilihoineen ja monine muine sekä
palanpainimeksi kannun piimää ja toisen maitoa.
Istuutuen eväiden ympärille he söivät hetken hartaasti ja
haastelematta. Topi varsinkin leikkeli paksut palat leipää ja siveli
siististi voita päälle sekä voin peitoksi valtavat viipaleet läskiä.
Sitten hän joi pitkin siemauksin piimää palan kostukkeeksi. Mutta kun
hän oli pahimman nälkänsä tyydyttänyt, tarttui hän äkkiä voirasiaan
ja käänteli sitä kotvan kämmenissään. Laskien rasian sitten takaisin
liinalle hän tokaisi rasiaan viitaten: »Meidän!»
Serukan ja Eveliinan huulet alkoivat mukavasti mutruilla ja Eprokin
veti suutaan vinoon. Mutta kun Topi jonkun ajan kuluttua tarttui
samalla tavalla piimäkannuun ja jurautti, että »Muhosenmäeltä», eivät
he malttaneet enää pysyä vakavina, vaan helähtivät kolmisin kaikuvaan
nauruun.
Kun Topi ei näyttänyt tajuavan naurun syytä ja ettei hän suuttuisi,
ehättivät Serukka ja Eveliina kilpaa kertomaan hänelle ilonsa aiheen ja
keksimänsä kujeen.
He olivat jo Eveliinan Muhosenmäellä käydessä päättäneet, että
molemmista mökeistä mennään vaaliin. Kun Topi ja Serukka sitten
kävivät Eskelilässä, sopivat naiset vielä matkan yksityiskohdista.
Serukka oli luvannut houkutella Topin matkalle ja käskenyt Eveliinan
puolestaan tuoda Epron pyhäaamuksi Petäysniemeen, josta Topi ja Serukka
heidät hakisivat veneeseensä. Ettei Topi mitään huomaisi, oli Serukka
laittanut Eskelilän lasten mukana eväätkin jo Eskelilään tänne niemeen
tuotaviksi. Eprolla ja Eveliinalla oli omat eväät toisessa kontissa.
Kun Topi ja Serukka sitten tulivat, oli Epro käskenyt Eveliinan panna
ruoan esille, että Topi ja Serukka saisivat nälkäänsä syödä ja ettei
Topi suuttuisi, sillä harvoinhan mies ruoan ääressä riitaa rakentaa.
»Ja ethän sinä toki, suunnan mies, suutukaan naisten kujeista, he he»,
sanoi Epro. »Ensin minäkin vähän epäröin tähän leikkiin yhtymistä,
mutta sitten arvelin, että leikki sijansa saakoon, ja lankesin
kiusaukseen, he, he! Harvoinhan sitä täällä salossa leikkiä lyödään ja
vielä niukemmin nauretaan, he, he!»
Topin otsa oli mennyt ryppyihin, ja hänen suutaan tuon tuostakin
vetäisi hermostuneesti. Hän tuijotti kiinteästi kallioon, mutta ei
sanonut mitään.
Sen huomattuaan riensi Serukka reippaasti kertomaan, mitenkä Topi
puolestaan oli tänä aamuna tehnyt hänelle kekseliään kolttosen.
Kun Serukka oli juuri ollut pulassa ja pälkähässä, mitenkä saisi
Topin tälle matkalle, oli Topi tahtonut häntä muka verkolle. Ja kun
oli veneeseensä saanut, niin oli kääntänyt hänen vastaan soutaa
ponnistellessaan veneen selkävesille ja itse tuonut hänet väkisten
tänne, jonneka Serukan oli ollut Topi tuotava.
Serukan kertomus herätti vielä vilkkaampaa iloa, ja kolmisin kehuivat
ja kiittelivät Epro, Eveliina ja Serukka Topin oveluutta. Ja kun vielä
Epro löi Topia olalle ja iski silmää naisille ja sanoi, ettei se
miesväkikään ole niin tylsällä kirveellä tehtyä kuin naisväki usein
luulee, niin jopa vetäytyi Topinkin totinen naama juoheammaksi, ja
hänen huulilleen ilmestyi hymyn irvistys.
Pari paksua ja pulleaa savua vetäistyään ja suitsutettuaan ne lyhyinä
pulpahduksina toisesta suupielestään hän jurautti:
»Joo!»
* * * * *
Matkaa jatkettiin neljin hengin. Eveliina ja Serukka soutivat kahden
ylähangoilla. Epro veteli yksin alahangoilla, ja Topi törötti
meloskellen perässä.
Naisten supatellessa ja rupatellessa ja miesten tarinoidessa
hitaasti, mutta hartaasti kaikenlaisista asioista, viljan kasvuista,
heinänteoista, vaaleista ja mille listalle se oli se punainen
piirto pistettävä, solahti matka kilometri kilometriltä miltei
huomaamatta. Selkävesiltä soudettiin kapeammille reiteille, korpiset
ja koleammat maisemat kävivät harvinaisemmiksi ja viljellyt seudut
tiheämmiksi, suuret salometsät vaihtuivat laajojen lainehtivien
peltojen ja laidunmaiden piirittämiksi asunnoiksi, neitseelliset,
kirveen koskemattomat niemet vilkkaiksi tukki- ja halkolastaamoiksi,
raivaamattomat ryteikkörannat siroiksi ja siisteiksi laiva- ja
venevalkamiksi, kunnes vihdoin pitkän ja puuttoman Kirkonsalmen
rantamalta aukeni katseen eteen laaja-alainen kirkonkylä punaisine
taloineen, rehevine pikkuviljelyksineen ja vilkkaine ihmisvilinöineen.
Ja kun vielä sivuutettiin salmen keskellä kyyhöttävä pitkä ja
pyöreäharjainen Pänninsaari ja kappalaispapin Rantalanniemi, näkyi jo
korkealla kummullaan vanha, keltainen puukirkkokin ja sen vierellä
suippotorninen kellotapuli sekä niiden takaa maantien koivukujanteen
päässä laaksonteessa taitekattoinen pappila riippakoivujen ja komeiden
haapojen keskessä.
Topilla, Serukalla, Eprolla ja Eveliinalla ei ollut kuitenkaan asiaa
kirkolle, kun päiväjumalanpalvelus oli jo päättymässä ja he aikoivatkin
iltakirkkoon. Sentähden he laskivatkin veneensä haudankaivaja Huttusen
rantaan. Huttula oli heidän kaikkien kirkkokortteerinsa ja lähellä
vaalipaikkaa, kirkonkylän kookasta kansakoulua.