Lauantaipäivä oli tyyni, poutainen ja paahteinen, niin että siihen oli
kaikki sulaa sitkahtaa. Luonto vallan kuin läähätti viikkokautista
kuumuutta, ja joka paikka kahisi kuivuutta. Eläimet laahustivat
laidunmaillaan kieli riipuksissa ja etsivät sakeimpia lehtosiimeiköitä,
ja missä vain vesilätäkön tiellään tapasivat, niin siinä joivat
haljetakseen.
Ei ollut ihmisistäkään kuumuuden takia paljon mihinkään, sen minkä vain
välttämättömimpiä askareita tuvissaan tai pihoillaan tekivät.
Topi tosin touhusi aamulla lähteäkseen Tetrisuolle, mutta tuli jo
veräjältä takaisin. Niin oli lämmin, jotta jo sillä matkalla hien
otti. Sitten hän arveli, että lauantaipäiväkinhän tuo oli eikä siitä
suon kääntämisestä olisi lyhyenä juhla-aattona mitään tuloksellista
tullutkaan.
Kun hän ei viitsinyt venyä koko päivää vallan jouten, astella
luppasi hän valkamaan, otti saunan seinustalta pari verkkoa ja kävi
ne laskemassa lahden toiselle rannalle. Oikeastaan hän teki sen
tarkoituksella ja pitkän pohdinnan tuloksena, vaikkei virkkanut siitä
Serukalle mitään. Valkamaan palattuaan hän siivosi nuottaveneen siihen
keräytyneestä pärröstä, hiekasta, kaislankorsista, kalansuomuista ja
lennähtäneistä lehdistä, väänsi rantakoivikosta uudet hankavitsat ja
nosti saunan kupeelta kahdet parit airoja veneeseen.
Niissä touhuissaan hän kaiken aikaa myhähteli ja mielissään murahteli.
Pihaan tultuaan hän tuumiskeli, mihin töihin tarttuisi. Äkkiä hän
muisti, että palturimaahan se voi tällaisella tulisella ilmalla kuivaa
siihen paikkaan ja nuutua piloille. Se vaati varmasti vettä.
Niinpähän oli! Lehdet luupottivat aivan alaskäsin, ja latvakin oli jo
miltei rentona riippumassa. Maa oli palturien juurilla käynyt kovaksi
kamaraksi, jopa joissakin kohdin halkeillutkin. Samanlaisena se näkyi
olevan Serukankin penkki, johon oli jo joitakin taimen alkuja maan
povesta työntäytynyt.
Huolestuttavan havaintonsa tehtyään Topi kantoi kymmenisen sangollista
rantavettä ja kasteli kaikki penkit, Serukankin. Sen tehtyään hän läksi
aittaan ja alkoi katsella valmiiksi heinäntekovehkeitä. Viikatteet
hän kantoi aitan nurkansalvoksiin riippumaan ja haravat asetti seinää
vasten seisoa sojottamaan. Siitäpähän ne sitten löysi. Kun ei ollut
enää muuta, mihin tarttua, läksi hän läävän varjoisalle seinämälle ja
alkoi pienennellä vanhoja aidaksia polttopuiksi.
Mikähän lie ollutkin — kuumuus vai pyhäaaton tietoisuus — kun ei
tahtonut oikein mikään luistaa eikä missään rauhallisesti viihtyä.
Niin oli vain kumman levotonta ja vallan kuin olisi jotakin odottanut,
vaikkei tiennyt mitä.
Kumman rauhaton Serukkakin oli. Työ ei tahtonut sujua häneltäkään.
Yrittipä mitä tahansa, niin kovin se vaikealta ja vastenmieliseltä
tuntui eikä tahtonut yhdessä paikassa tulla pysytyksi millään. Sai hän
kuitenkin pirtin siistityksi ja huonekalut pyhäksi pestä hotaistuksi,
karjan lypsetyksi ja maidon hoidelluksi sekä pannuksi ruoan pöytään.
Mutta kun hän sitten istuutui ja ryhtyi paikkaamaan omia ja Topin
alusvaatteita, niin kesken piti heittää. Ei näet tahtonut löytyä
nyytistä sopivia paikkatilkkuja, sitten katosi neula, keritsimet
tuntuivat tylsiltä eikäpä näkökään ollut oikein ottava. Pois hän pani
ompeluksensa ja alkoi katsella, mitä Topi pihamaalla puuhaili. Näkyi
pienentelevän polttopuita.
Serukkakin läksi pihalle. Seisoskellessaan siellä pirtin portaiden
edessä ja miettiessään, mihin menisi, hän muisti kukkamaansa ja läksi
sitä katsomaan.
Penkki, samoin kuin Topinkin palturipenkit, näyttivät kylläkin
kuohkeapintaisilta ja möyheiltä, mutta kuivia ne kai olivat tällaisella
paahdepoudalla jokaikinen.
Kun Serukkaa ei haluttanut muuhunkaan ryhtyä, haki hän saunasta
yksikorvaisen kiulun ja kanteli sillä kasviksille vettä. Ensin hän
kasteli oman penkkinsä ja sitten Topin, hyvästi ja huolellisesti.
Aikaisin he kumpikin palasivat sinä iltana pirttiin. Kun Serukka
ehdotteli tavanmukaista lauantaisaunan lämmittämistä, jurautti Topi
jolseasti:
»— en minä — hänestä — tänä iltana — mikä liekin —»
Matti ja Kattikin olivat lojuneet laiskoina ja uneliaina koko kuuman
päivän. Nyt illan viileydyttyä ne virkistyivät ja alkoivat Topin ja
Serukan istuessa uupuneina ja uneliaina kumpikin tahollaan ilakoida
ja kiitää kilpaa pitkin pirttiä. Kyllästyttyään siihen ne ryhtyivät
käpälineen ja kynsineen keplottelemaan jos joitakin paikkoja tuvassa.
Siinä touhussaan työnsi Katti käpälänsä seinän ja uunin välikköönkin
etsien leikkikalua. Katin käpälään sattuikin jotakin kahahtavaa, ja se
alkoi kaksin jaloin penkoa sitä sieltä esille. Se oli valkea käärö,
jonka Matti kaappasi heti Katilta kynsiinsä ja alkoi kiidättää pitkin
permantoa ja vei vihdoin käärön Serukan eteen.
Käärö tuntui Serukasta tutulta, ja hän sieppasi sen kissoilta.
Vilkaistuaan siihen ja avattuaan vikkelästi käärön, hän jäi hetkeksi
tuijottamaan hämmästyneenä siihen. Sitten hän huudahti:
»Topi, täällä on se pussi!»
»— mikä —?»
»No, sepähän siemenpussi, jonka minä toin tuonnottain kirkonkylästä ja
joka piti kylvää siihen sinun palturipenkkiisi.»
»— olisit — kylvänyt —»
»Minäkö? Sinunhan se oli kylvettävä, tai jos ei ollut, niin me
ainakin Eveliinan kanssa arvelimme sinun kylväneen sen meidän täällä
nukkuessamme.»
Topi tuijotteli kummastuneena Serukkaan ja lausui lopuksi luputustensa
lomassa:
»En minä — sitä — milloinka — vaan minä — että — sinä —»
»Mitenkäpä minä olisin mitä tehnyt, kun pussi oli poissa? Arvelimme,
että sinä olit sen ottanut, ja se onkin pudonnut uunin väliin. Se se
nyt —! Kylvämättä kai se nyt pysyy ja pysyköönkin. Ja niinkuin sitä
penkkiä on hoidettu, kitketty ja kasteltu. Eihän siinä nyt kasva
kerrassaan mitään.»
»No — rikkaruohoa — kasvaa —» arveli tyynesti Topi.
»Mutta sitä minä en vain käsitä, mitenkä pussi on uunin väliin
valahtanut. En minä ainakaan ole sitä sinne piilottanut.»
Topi tupakoi tuokion. Sitten hänen silmänsä sattuivat permannolla
painiskeleviin kissanpentuihin.
»— minäkään — ole», huomautti hän. »Mutta — Katti ja Matti — silloin —
uunilla — kun nostin —» lisäsi hän.
Serukkaa pakkasi sen kuultuaan suututtamaan, ja hän oli sanoa Topille,
että olet sijankin —! Mutta sitten hän muisti, että mistäpä se lienee
Topikaan semmoista osannut arvata —. Hyväähän se oli kai tarkoittanut
kissoja uunille kiikutellessaan. Ja sensijaan, että olisi Topia
toruskellut, helähti Serukka hekään nauruun, kaappasi kissat lattialta
syliinsä ja oli toruvinaan niitä.
»Vai te, senkin vunukat, tässä tämmöistä tekemään! Annatte ensin
talonväkenne suotta riidellä penkeistä, sitten isäntänne muokata
yösydännä parhaan palturipenkkinsä putipuhtaaksi ja lopuksi kummankin
kantaa keikutella kymmenin sangoin ja saavin kaivolta vettä
viljelemättömän maan virvokkeeksi.»
Topinkin suu vetäytyi vinolleen.
Heillä olisi riittänyt riemua pitemmältäkin, ellei sitä samassa
katkaissut portailta kuuluva kumina.
Tuvan ovi riipaistiin auki, ja sisään astui vanhanpuoleinen,
pitkätukkainen ja röyhypartainen hartiakas mies, Mäkäräisen Mikon mökin
loinen, Jeremias Pirskainen. Jeremiaksen jäljessä ilmestyi ovesta
pitkänhuiskea, laiha ja luihukatseinen akka, Jeremiaksen Kunilla.
Pirskainen kohautti vanhaa, sateiden ja päivän ränsistyttämää
huopahattureuhkaansa ja sanoi:
»Hyvää ehtoota ja terveisiä taloon! Tässä me nyt olemme, teidän
heinäväkenne. Läksimmekin jo lauantai-iltana tänne soutaa
luikuttelemaan. Onpahan siten vielä pyhä täällä lepäiltävänä, kun näet
Topi arveli sen heinänteon aloitettavaksi maanantaina kukon laulaessa.»
Hän astui peremmälle ja kätteli ensin Topia ja sitten Serukkaa. Välillä
hän viittasi vaimolleen ja kehoitti:
»Käy vain sinäkin, Kunilla, sieltä peremmäksi ja ala olla kuin
kotonasi! Onhan täällä pirtissä tilaa puhteen pitoon ja yön me nukkua
köllötämme Muhosenmäen muhjakassa saunassa.»
Kunilla tuppasi nyyttinsä ovensuupenkille ja kävi tervehtimässä
talonväkeä.
»— puuta —», äännähti tervehdysten päätyttyä Topi.
»On, on puuta istua ja kyllä me tästä istuudummekin, kunhan kerkiämme»,
pauhasi Pirskainen, niin että pirtti raikui. Istuuduttuaan Topin
viereen hän jatkoi:
»Puuta ja lämmintä, leppoisessa tuvassa. Ka, käy sinäkin istumaan,
Kunilla! Vaikka tuonne karsinaan emännän puheseuraksi — eläkä seiso
siinä keskellä lattiaa keekoillen.»
Kaivettuaan housuntaskustaan lyhytvartisen, isokoppaisen ja mustaksi
palaneen piippunsa ja likaisen kukkaronsa hän alkoi hääräillä tupakan
panossa. Kaiken aikaa hän oli kuitenkin äänessä.
»Lämmintä pirtissä, jos pihallakin. Paljonko lienee ollutkaan
lämpöraateja päiväsydännä? Ei ole tullut koskaan ostetuksi sitä
raativehjettä, mutta paljon se on tänä päivänä näyttänyt. Ja tuota
tyyntä ja poutaa sitä on riittänyt viikkomäärin. Ka, ota pois huivi
päästäsi, Kunilla, ettet siinä hikeesi huku! Niin, ja heinä se on
hyötynyt kaikkialla, kasvaa ryöhännyt, ettei tahdo enää korsi korren
vierellä sijaansa saada.»
Pirskaisen puhua pulpattaessa ja väliin komentaessa tikkuna istua
tököttävää Kunillaansa sekä Topin töröttäessä sanatonna permantoon
tuijottaen kiehautti Serukka kahvit, jota Jeremias Pirskainen joi kuusi
kupillista ja olisi juonut seitsemännenkin, jos olisi annettu, laittoi
sitten illallisen pöytään ja lopuksi väkensä yölevolle, Pirskaiset,
kuten olivat aikoneetkin, saunaan, Matin ja Katin uunille sekä Topin ja
itsensä tuvan vuoteeseen.
»Mitä varten sinä nuo Pirskaiset heinämiehiksi hankit?» kysyi hän
riisuutuessaan. »Semmoiset mitä lienevätkin laiskottelijoita ja
lavertelijoita. Olisihan niitä ollut kunnon ihmisiäkin.»
»— otinpahan —» murahti puolinukuksissa Topi ja alkoi kuorsata, niin
että sirkkakin uunilla säikähti ja lakkasi laulamasta.