IX

Topi ja Serukka olivat seuraavana sunnuntaina jo aamun valjetessa

jalkeilla.

Topi laskeutui pyhäpuvussaan ja sileäksi ajeltuna jämerin askelin

saunapolkua rantaan. Läähättävä Serukka lyllersi miltei puolijuoksussa

kahisevassa vihtoriinihameessaan hänen kintereillään ja riiputti

viilekkeistä raskasta konttia.

Valkamassa Topi keikotti onkiveneen perälleen ja laski häränsilminä

juosta lorahtelevan veden tapinreiästä ja pyöräytti sitten

rantaheinistä tukon, kiersi reikään, takoi melan varren päällä

tiiviiksi ja sysäsi vasemmuksellaan veneen vesille. Serukka sovitti

sillä välin kontin veneen keulaan, solautti huivinsa hiuksilta

kaulalleen, riisui kenkänsä ja sukkansa ja pisti ne kontin vierelle.

Kun Topi oli noussut veneeseen ja istuutunut perään, kipusi Serukkakin

keulatuhdolle ja tuhdolta pohjalaudalle. Siinä seisoen hän kohotti

päällyshameensa laskokselle uumien kohdalle ja istuutui puna- ja

valkorantuisine alushameineen soutamaan.

Topi puulasi veneen rannasta ja alkoi meloskella tiheän, laitoihin

kahiskelevan kaislikon lävitse syvemmälle ja selvemmälle vedelle.

Kun vene oli jo ruohikon laidassa, nosti Serukka katseensa kotimökkiään

kohti. Hänen kohollaan olevat aironsa painautuivat jo veteen, mutta

pysähtyivätkin siihen.

»Katsopas Topi, tuonne saunapolulle, keitä siellä tulla tuupertaa, hi,

hi!»

Topi käänsi melan liikkeellä veneen keulan kohti rantaa ja tarkasteli

polulle. Piippuaan suustaan ottamatta hän murahti:

»Katti —!»

»Niin, ja Matti. Johan minä arvelin, että panitkohan sinä sen navetan

oven kiinni, kun ne sinne suljit. Taisi jäädäkin raolleen?»

Topi aukaisi toista suupieltään ja vastasi verkalleen:

»— luukusta — pakkautuneet — penikat —»

»No, aukiko sinä sitten luukun jätit? Oven suljit ja luukun levälleen

heitit? No, on sinuakin, hi, hi! Jaksavathan ne jo tuon kokoiset

matalan luukun aukolle hypätä. Ja nyt jäävät, raukat, pihalle tai

menevät ikävissään metsään taikka minnekäpähän marrivatkin — eksymään,

kuten Kattikin kerran.»

Topi ei muuttanut värettäkään. Kotvaa aikaa vain johonkin

rantamättääseen kiinteästi katseli ja alkoi sitten äkkiä meloa lupsia

takaisin valkamaan. Siellä hän pyöräytti veneen perän äyrästä vasten

ja nosti sinne kilpaa juosta kuppelehtivat kissanpojat, ensin Katin ja

sitten Matin, veneeseen.

»Veneeseenkö sinä —?» ehätti Serukka.

Topi tyrkkäsi veneen rannasta, meloskeli ruohikon laitaan, koputti

piippunsa melan varteen tyhjäksi, pisti piipun taskuunsa ja sanoi:

»... kotonaan käväisemään — kissat —»

Sitten he läksivät kissoineen soutelemaan kohti Eskelilää.

Aamu oli ihana.

Kaislalahti, joka laajeni kauempana kookkaaksi, saaririkkaaksi seläksi,

lojuili, kuten oli lojuillut jo kymmeninä muinakin sen kesän aikaisina

aamuina, kimaltelevan kirkkaana ja rasvatyynenä. Saaret näyttivät

kuin uivan sen sylissä, ja tuonpuolinen ranta niemineen ja salmineen

oli kuin kohonnut vedenpinnasta tuuman, pari ilmaan riippumaan. Sillä

rannalla, jota Topi ja Serukka seurailivat, kuvastelivat milloin

korkeat, tummat kuusikkokunnaikot, milloin kauniit koivikkonotkelmat

tai laajat lepikkolaaksonteet veden kalvoon. Niin että pian taas

peilisileäksi palautuvaan pintaan viriviivansa uurtava vene kulki

väliin kuin synkän salon sydämessä, kuusien oksien ja latvojen komeiden

kaarien alla, väliin taas kuin pitkässä lehdikkäässä puistossa.

Ilma oli lämmin, vaikkei vielä ollutkaan kuumaksi kerinnyt, ja

aurinkokin vasta vähän varistelemassa. Kalat molskahtelivat veneen

kahta puolta, maalta kantautui kymmenien lintujen liritys, ja kerran

lentää lekutteli veneen ylitse pikkuinen perho.

Kissanpojat, jotka olivat ensin kiiviskelleet veneessä kaikkialla,

uinahtivat lopuksi Serukan selän taa keulaan, eikä niitä enää tarvinnut

pitää silmällä eikä varjella veneen laidalta veteen tipahtamasta.

Topi ja Serukka olivat kierrätelleet jo kymmenet niemet ja sivuuttaneet

monen monta saarta, Serukka soutaa nyökkäisten ja tuon tuostakin

silmille valahtelevia suortuviaan syrjään hipaisten, Topi meloa

luppaisten ja välillä piippuunsa pannen.

Paljon he eivät olleet matkallaan puhelleet, silloin tällöin vain

sanan vaihtaneet. Serukalla, lihavalla ihmisellä, oli kyllin työtä

soutaessaankin, eikäpähän Topista, jurottajasta, ollut itsestään

jutun alkajaksi taikka juuri jatkajaksikaan. Jos näet milloin Serukka

alkoikin, niin Topi katkaisi puhelun miltei heti kuin keritsimillä.

Yritti Serukka kerran matkaa lyhentääkseen laulaakin, mutta heitti

heti, kun pakkasi hengästyttämään, eikäpä oikein yksin kehdannutkaan.

Kuuden kilometrin vesitaival katkesi kuitenkin lopuksi, ja he laskivat

pitkän Petäysniemen suvenpuoliselle rannalle Eskelilän vene- ja

pyykkivalkamaan.

Outo ei olisi osannut arvatakaan, että siellä oli ihmisasuntoa.

Koko Petäysniemi oli näet selälle päin vielä vallan kuin kirveen

nykäisemätöntä neitseellistä saloa. Venevalkamakin oli piilossa paksun

ja korkean kaislikon takana. Vasta sinne tultuaan huomasi, että olihan

täällä tainnut ihminenkin liikuskella. Rantapajukosta pilkisteli

näet harmaan veneen perä ja sen luona yksinäinen pyykkiä kartutessa

käytetty penkki. Niiden luota läksi luikertelemaan kohti korkeampia

maita jonkinlainen milloin peittyvä, milloin taas näkyvämpänä esiin

pistäytyvä, harvoin käytetty, heinikkoon ja marjanvarsien sekä ylempänä

kirpeätuoksuiseen kanervikkoon lahmautunut uoma.

Harvoin käytetty kylläkin, sillä vain jonkun kerran koko kesässä

Eskelilän asukkaat läksivät puolen kilometrin takaisesta mökistä

valkamaansa ja silloinkin vain vaimoiset eläjät pyykille tai pikku

pojat venerottelolla ongelle.

Vedettyään veneensä maalle läksivät Topi ja Serukka astuskelemaan

pihaan. Topi pujotteli hartioilleen kontin viilekkeet ja Serukka

käsivarrelleen riippumaan sukkansa ja kenkänsä. Katin ja Matin hän

pisti hameensa helmasta kietaisemaansa pussiin. Topi kulki edellä ja

Serukka kuusi askelta jäljessä.

Kun oli tultu Eskelilän pihapellon aidan ääreen, pysähtyi Topi ja

katsahti kuin odottaen Serukkaan. Serukka älysi, mitä toinen tarkoitti,

ja laskien kissanpojat maahan sanoi:

»Heitä vain kontti minulle. Vilistäkööt pennut jäljessä.»

Sillä välin kun Topi päästeli konttia hurteillaan, kenki Serukka

sukkelasti ja silitteli sekä hameensa että hiuksensa, sitaisi huivin

päähänsä, otti kontin ja kehoitti:

»No, alahan kävellä kartanolle.»

Piha-aidan veräjältä avautui aivan heti tulijain eteen Eskelilän

asumus: samanlainen, joskin hieman kookkaampi korpimökki kuin

Muhosenmäki.

Veräjäpolun puolisesta tuvan ikkunasta pilkisteli tulijoita puoli

tusinaa pellavapäitä, ja mökin nurkalta harppasi haukkua luskuttava

käheä-ääninen Kyttä. Tunnettuaan tulijat se alkoi huiskutella häntäänsä

ja tuli kiertäen, kaartaen ja väliin maahan kierittelemään heittäytyen

lähemmäksi.

Tuvan ovi avautui ulvahtaen, ja Eskelisen Eveliina ehätti vieraita

vastaan.

»Kas, Serukka ja Topihan täällä tulla väännätteleekin! Eivät olleet

lapset lasista tunteakaan. Päivää, päivää kummallekin.»

»M-ehän tä-äältä», naurahti lihavuuttaan läähättävä Serukka.

»Pä-häivää...! No, nuo vunukathan nyt ihan jalkoihin sotkeutuvat.

Taitavat pelätä Kyttää. Soh, Kyttä, olehan peloittelematta! Oman talosi

tekeleitä ne ovat eivätkä sen oudompia.»

Eveliina kätteli kumpaakin, nosti sitten Katin ja Matin syliinsä ja

läksi astelemaan Serukan rinnalla tupaan. Topi tulla törötti perässä.

»Olipa mukavaa, että otitte nämä marringaisetkin mukaanne, niin saavat

leikkiä täällä omaistensa kanssa. Meillä on vielä muutkin pennut

hävittämättä», ihasteli Eveliina.

»Enhän minä niitä alun alkaen aikonut ottaa mukaan ollenkaan. Navettaan

käskin Topin teljetä, vaan telkesikös tämä. Oven kyllä kiinni pani,

mutta tunkioluukun auki jätti. Jäljessä rantaan juosta ravasivat,

ja sitten kävi Topin sääliksi ja vielä ruohikon reunasta hakemaan

peräytyi», selitti Serukka.

»En minä — vaan etteivät pihasta — pitemmälle —»

»Täällähän ne ovat meidän tettaramme emänsä kimpussa porstuassa

pelaamassa», sanoi Eveliina. »Pannaan yhteen, niin tottapahan siinä

lystinsä löytävät.»

Hän laski Katin ja Matin porstuan permannolla kisailevien kissojen

joukkoon, johdatti sitten vieraansa pirttiin ja kehoitti painamaan

puuta. Topi istuu tuikin heti penkille, mutta Serukka kävi kättelemän

karsinaan karanneita ja sieltä kurkistelevia lapsia.

»No, sinnekö ne jo kurahtivat», nauroi Eveliina. »Tulkaapas sieltä

sanomaan vieraille päivää. Venla, tulepas sinä vanhimpana ensin, tule,

tule! Tuttujahan ne ovat — ja sitten Ville, Veertti, Vihinä, Vulgentius

ja Viola.»

Kiertäen, kaartaen uskalsivat lapset lähetä. Serukka pisti heille

kullekin kättä ja lausui jokaiselle jotakin tai silitti päätä.

»Terve, terve! No, on niitä teillä näitä Herran siunaamia», sanoi hän.

»Onhan niitä. Taitaa olla jo tusinan puolikas täynnä. Kas, ja sitten

päivää Muhosenmäen isännällekin.»

Lapsiparvi paapersi Topin luo ja seisahtui neuvottomana hänen eteensä.

Villeä ja Veerttiä pakkasi jo naurattamaankin, mutta vanhin ja rohkein

Venla kaappasi äkkiä Topin kouran käteensä ja sanoi:

»Terve!»

Eveliinaa ja Serukkaa nauratti.

»Tulkaapas nyt, tenavat, tänne, niin saatte tädin tuomisia», kehoitti

Serukka ja aukaisi konttinsa, josta alkoi jaella joka lapselle leveitä

ja litteitä, rasvaa tihkuvia muurilettuja.

Eveliina ryhtyi sillä välin laittamaan liedelle kahvipannua.

Lasten saatua osansa ja poistuttua pirtin toiselle puolelle penkille

saalistaan syömään ja Serukan tyhjennettyä konttinsa muut antimet

pirtin pöydälle ja istuuduttua äännähti Topi äkkiä:

»Epro — että — kotona —?»

»Kah, kotonahan se toki!» huudahti kesken hääräilynsä Eveliina. »En

tässä touhakassa huomannutkaan. Kotonahan se toki, mihinkäpäs se olisi

—? Tuolla taitaa olla aitassa uinahtamassa. Menepäs, Venla, ja herätä

isäsi. Sano, että on tullut vieraita.»

Topi nousi.

»— minäkin — tästä —» yritti hän, mutta Venla pinkaisi jo pirtistä

pihalle, niin että päivettyneet pohkeet vain ovessa vilahtivat. Hän

leväytti aitan oven selkoselälleen ja huusi:

»Isääh! Äiti käski herätä. Vieraita on ja paljon lettuja. Muhosenmäen

kissat, täti ja Topukka.»

Aitasta kuului äänekäs ähkäisy, harras haukotus, vuoteen vongahdus

ja lopuksi myönteinen murahdus. Sitten ilmestyi kynnykselle

paitahihasillaan ja hatuttomin päin silmiään siristelevä ja kylkeään

kyhnyttelevä keski-ikäinen mies, Epro Eskelinen.

Venla vilisti takaisin tupaan ja oli paiskautua porstuassa päin vastaan

tulla väännättelevää Topia.

Topi asteli aitan luo ja odotti, kunnes Epro ehti laskeutua rappusille.

Miehet kättelivät, istuutuivat rappukiville ja pistivät Epron

kukkarosta piippuunsa.

Tuntien Topin tavat perinpohjin aloitti puheliaampi ja eloisempi Epro

juttelun:

»No, on niitä nyt ollut noita seisovia säitä. Kohta kuusi viikkoa on

pitänyt poutailmoja ja paahdetta. Eikä ole sanottavasti tuullutkaan.

Tahtoo paikoin jo kuivuus kiusata, mutta multaperäisillä ja

kosteilla mailla kasvaa vilja, jotta kuhisee vain. Potaattiakin

tulee melkolailla. Ja heinä on hyötyvää. Nousevilla viikoilla

saattaa jo niittää, kun jo alkaa apilaskin kukkia. Silloinhan se on

heinä antavinta ja karjalle ruokaisinta. Eikä näytä olevan sateesta

sotkijaksi. Puhdas on taivas nytkin. Ei näy ranteillakaan pilven

riekaletta. Niin että hyvä on heinää heitellä kyljelleen. Mehunneet ne

ovat Muhosenmäenkin niityt ja pellot pursuneet ruista. Eveliina kertoi

niin kotiuduttuaan teiltä kyläilemästä. Läksi vartavasten niitä kissoja

tuomaan. Kuuluvat hiiret syöneen siellä potaatit keväällä kuopassa.

Kissathan ne semmoiset syöjät karkoittavat. Kopistahan perät kopastasi,

niin panet uutta. Nämä ovat kotikasvuja, hyviä paltureita. Hyviä ovat

Muhosenmäelläkin, lauhkeita ja mukavahajuisia. Siellä onkin oivallinen

paikka paltureille, päivärinne ja pakkaselta suojassa. Kukkariistalle

kuuluttiin pannun yksi penkki — Serukalle. On nyt muotina kasvattaa

hajuheiniä ja muita, igerlummia ja juurakoita. Minäkin annoin meidän

Eveliinalle tuolta tuvan seinustalta penkin. Pitäähän sitä sen verran

naisillekin. Kuulut saaneen kalojakin, ahvenia. Eveliina toi tännekin,

ja makeita ne olivat. Meillä saadaan harvoin tuoretta kalaa. On niin

pitkä matka rantaan. Muhosenmäellä on kalavesi aivan saunan ikkunan

alla ja hyvät veneet. Meillä vene pääsi ravistumaan, ja vanhakin se jo

on. Et kuulu kuitenkaan vetäneen nuottaa. Oli mennyt peräin uppopuuhun

poikki ja puhki, etkä kuulu ehtineen korjata. Korjaat talvella, kun

ei ole muita kiireitä. Kesällä on kyllin työtä perkkiössäsi, kun se

on parhaillaan käännettävänä. Siitä tulee hyvä pelto. Kauraksi kuuluu

tulevan kokonaan. Kaura siinä kasvaakin. Mutamaa on mustaa ja mainiota

ja Tetrisuolla alaa, kun vain jaksaa muokata. Ja jaksaahan sitä, kun on

hevonenkin apuna. Perho on vielä voimissaan, vaikka onkin vanha, kohta

viidenkolmatta ikäinen. Mutta siirrytäänpäs nyt täältä tupaan. Tuntuvat

lapset huutavan meitä sinne kahville. Se on paras ryypätä kuumana

ollessa, eikä se kylmänä maistukaan.»

Epro nousi, ja nousi Topikin. Perättäin he astelivat pihamaata

pirtille. Puolimatkassa Topi kuitenkin pysähtyi.

»Minä siitä — viivoittamisesta — vaalista —»

»Ahaa, sinä olet kuullut jo sinäkin siitä. Niin, nehän ovat heinäkuun

ensimmäisenä ja kolmantena. Tottahan teki menette äänestämään?»

»Enpä minä — että mitkä ne — ja mitenkä — Serukka sanoi — jotta sinä —»

»Sinulleko selvittäisin? Mikäs, saatanhan minä selittää sen, mitä itse

niistä kirkolla käydessäni kuulin kerrottavan. Mutta mennäänhän tupaan!

Kahvia juodessahan se juttu juoksee juurilleen ja joutuisammin.»

Ja juoksihan se juttu kahta kookasta kahvipannullista yksillä

istuimilla tarinoiden tyhjennettäessä.

Epro kuvaili laajasti ja seikkaperäisesti sekä uusien vaalien synnyt

syvät että vaalitilaisuuden juoksun. Hän jutteli, kuinka muka oli saatu

aikaan lait ja säädökset, joiden mukaan valtapäivät valitaan nyt koko

kansan yhteistöin eikä enää vain valittujen harvojen varakkaampien

toimenpitein. Nyt sai äänestää, kunhan oli kunnia tallella ja

täysi-ikäinen ja veronsa ja ulostekonsa määrilleen maksanut, olipa

sitten mies taikka nainen, ylhäinen tai alhainen, rikas taikka

köyhä. Oli tehty oikein viralliset kirjat, joista näki nimensä,

kuka oli puuhaan pätevä kuka ei. Määräajalla vain vaalipaikkaan

kirkonkylän koululle meni ja siellä vaaliherroille nimensä, kylänsä

ja asuinnumeronsa sanoi, niin sai semmoisen valmiiksi painetun lipun,

johonka oli jonkun sermin tai varjon takana salaisesti punaisella

pännällä mielimäänsä paikkaan viiva vetäistävä, ja sitten lippu

laitettava laskoksilleen, vietävä taas niille vaaliherroille, jotka

lyödä läiskäyttivät lippuun semmoisen sikellin, leiman, ja sitten oli

omin käsin lippu laskettava kolosta semmoiseen kuurnaan tai uurnaan,

laatikkoon. Ja sillä se sitten oli suoritettu, ääni viivoitettu ja

velvollisuus vetäisty.

Ei Topi sitä kaikkea kerinnyt Epron sukkelaan selittäessä kunnolleen

käsittää, niitä sermiä ja kuurnia ja sikelliä ja monia muita, mutta

pääasian käsitti kuitenkin. Hän istui ja kuunteli niin toimessaan

ja touhussaan, että unohti vähä väliä piippunsakin ja kolme kertaa

kahvikuppinakin, niin että piti Epron aina kehoittaa täyttämään koppa

ja Eveliinan oikein kädestä nykäisten käskeä kahvi juomaan ennenkuin

kokonaan kerkiäisi kylmetä.

»— ja että — siihenkö — ne sitten — laatikkoon — lojumaan — liput —?»

»Jäävätkö? Ei, veikkonen. Ne otetaan koko kahinan loputtua sieltä ja

laitetaan seitsemän sinetin lakkakirjeessä korkeampiin paikkoihin

katseltaviksi ja laskettaviksi, jotta nähdään, ketä kukin on äänestänyt

ja kenelle viivansa vetänyt. Ja jolla on enimmin niitä viivoja, se

pääsee niille valtapäiville edustajaksi.»

Serukka ja Eveliina olivat miesten puhellessa keskustelleet hekin

lehmistä, lampaista, Eveliinan lapsista, Muhosenmäen kissoista,

kankaanpanosta, kauniista kesästä ja lämpimistä ilmoista ja mikäpähän

aina mieleen juolahti. Mutta koko ajan oli Serukka kuitenkin toisella

korvallaan kuunnellut Epron selityksiä, niin että hän oli niistä

viivoittajaisista miltei yhtä selvillä kuin Topikin.

Sitten sattui Eveliina mainitsemaan, että hänkin oli saanut itselleen

kukkapenkin, ja pyysi Serukkaa sitä katsomaan. He pujahtivat tuvasta,

seisahtuivat katsomaan porstuassa kisailevia kissoja, pistäytyivät

sitten perunapellolle, jossa Eveliinalla oli penkkinsä, käväisivät

navetassa ja aitassa, juttelivat jonkin aikaa sen rappusilla ja

palasivat sitten pirttiin.

Epro ja Topi istuivat vielä samoilla paikoillaan, mutta niin tiheän

tupakansavun takana, että tuskin kumpaakaan kunnolleen ovelta erotti.

Epron ääni kuului laulavana ja Topi tuntui tuolloin tällöin jurauttavan

jonkun sanan väliin. Epro puhui joistakin puolueasioista ja porvaleista.

Kun Eveliina ahdisteli heitä tuvasta jonnekin ruoan laittamisajaksi,

läksivät Epro ja Topi aittaan. Siellä oli vilpoisempaa ja

rauhallisempaa jutella.

Epro heittäytyi vuoteelle makuulleen, ja Topi istuutui vaatearkun

kannelle.

»— minä — vain, että — onko niitä — sosiaaneja — ratteja — semmoisia —

täällä —»

»Meidänkinkö seuduillamme? Onhan niitä, montakin on. Pirskaisetkin,

isät ja pojat, äidit ja tytöt, täällä meidän selkämme rantamilla,

ja kirkonkylässä paljonko noita lieneekään, kymmeniä. Ja niin

kuului rovastikin sanoneen, että jos ne semmoiset Pirskaiset,

maattomat ja mökittömät, toisten suojissa asuvat, pääsevät joukolla

viivoittamaan ja sitä tietä vallitsemaan ja hallitsemaan, niin kyllä

silloin menisi maailma mullin mallin ja elämä edestakaisin. Maat

ja mannut riistettäisiin ja jaettaisiin ja ties mitä myllerryksiä

valmistettaisiinkaan.»

»— epäisi — viivoittelun — Pirskaisilta —» arveli Topi.

»Milläpä epäisi? Laki on semmoinen ja säädökset tämmöiset, että

pääsevät pännäilemään nekin, kun vain lie mainetta murenekaan tallella

ja verokuitit selvillä. Mutta kyllä niille pitäisi jokin keksiä,

etteivät sinne sermin taa pääsisi punailemaan.»

Epro ja Topi tarinoivat vielä tuntikauden aitan siimeisessä

hiljaisuudessa. Tai oikeammin haasteli vain Epro, ja Topi polttaa

luputellessaan jonkin sanan sekaan urahti.

Kun Eveliina huuteli heitä sitten pirtin portailta syömään, nousi Epro

vuoteesta, oikaisihe, löi kämmenellään aitan ovilautaan ja päätteli:

»Niin että kyllä sinne viivoittelemiseen mentävä on, vai mitä, Topukka?»

Kun he olivat jo pihamaalla pirttiin astelemassa, seisahtui Topi, otti

äkkiä piipun suustaan ja sanoi:

»On.»

»Ja pidettävä yhtä puolta niitä pirskaislaisia vastaan», lisäsi Epro.

»Joo», sanoi Topi ja kömmittyään porstuaan seisahtui silmäämään sen

permannolla painia lyöviä kissanpoikasia.

»— kuin — nuo — Katti ja Matti — vunukat —»

»— noita — toisia — pentuja — vastaan —», lopetti hän puheensa

pirtinpöytään aterialle istuutuessaan.

* * * * *

Kylläisiksi syötettyinä, juotettuina ja lopuksi vielä saunoitettuinakin

läksivät Topi ja Serukka Eskelilästä. Epro ja Eveliina saattoivat heitä

valkamaan veneen luo, Eveliina kantaen Kattia ja Mattia ja Epro Serukan

keventynyttä konttia.

Hyvästellessään huomautti Serukka vielä Eveliinalle:

»Niin että laita vain sitten Venla ja Ville sinne meidän mäellemme

hakemaan niitä villoja.»

Kotirannan kaislikon kahahtaessa veneen laitaa vasten herkesi Topi

äkkiä meloa luppaisemasta ja sanoi Serukalle:

»Sinäkin — kai — sinne — viivoittamaan — vai —?»

Serukka oli jo vastaamaisillaan, että tottahan nyt toki, mutta ei

vastannutkaan. Pälkähti näet päähän, että jos sanoa hökäisee heti

suostumuksensa, niin alkaa ehkä Topi vastaan jarruttaa ja saa sitten

mieleensä ties mitä eikä lopuksi lähdekään. Sentähden hän vain vastasi

veltosti:

»Noo, enpä minä heistä — akkainen ihminen miesten puuhista.»

X

Eskelilässä käynnin jälkeen jörötti Topi toista viikkoa niin sanaa

virkkamatonna ja omiin ajatuksiinsa ahtautuneena, ettei Serukka

saanut selvää, mitä se mahtoi mielessään hautoa. Jokin sillä vain

oli, koska se, tavallisissa oloissaan heti nukkuva mies, heittelehti

nyt yökaudet vuoteellaan sinne tänne ja mumisi ja murahteli yhtenään

niin, että tahtoi sellainen telmiminen kylläksi käydä. Serukka koetti

kyllä kuunnella sen uneksimista, mutta sekös niistä sekavista ja

katkonaisista sanoista selvän otti.

Muuten menivät heiltä päivät pääksytysten niinkuin ne maalaiselämän

hiljaisuudessa korpimökissä menevät. Kumpikin ahersi varhaisesta

aamusta alkaen myöhäiseen iltaan omissa puuhissaan ja askareissaan,

Serukka lehmineen, lampaineen ja sikapossuineen sekä pihatoimineen,

Topi Perhoineen perkkiöllään. Vain saunailtoina he valvoivat vähän

pitempään pirtin pehmeässä lämpimässä Serukan suoriessa karsinan

puolella hiuksiaan ja Topin joko hienontaessa huomiseksi huhmaressa

palturiaan tai ikkunanaluspenkillä joutilaana ja permantopalkkeihin

tuijotellen istua töröttäessä ja piippuaan polttaa tuputtaessa.

Yritteli Serukka sellaisina iltoina tuolloin tällöin virittää

käyntiin keskusteluakin, mutta eihän siitä yksin haastellessa mitä

mehunut. Alkuunsa vain aina Topin jöröyden vuoksi tyrehtyi ja lyhyeen

lopahti. Ainoat, jotka heitä arkisessa unteluudessa ja alakuloisten

iltojen yksinäisyydessä huvittivat ja toivat vaihtelua, olivat Matti

ja Katti. Ne milloin hiiviskelivät hiljaisin askelin lattialla ja

kävivät puskemassa päillään vuoroin heitä kumpaakin, jolloin he niitä

silittelivät, milloin taas heittivät permannolla pehmeiden pallojen

lailla painia, niin että kiehtoutuipa väliin Topinkin totisille

kasvoille hetkeksi hymyn irvistys.

Aamulla kesäkuun viimeisenä päivänä yllätti Topi Serukan avaamalla

äkkiä pitkästä ajasta suunsa ja ilmoittamalla lähtevänsä käväisemään

veneellä selän etelärannan mökkiasutuksissa.

Kun Serukka katsahti sen kuultuaan kummastellen ja kysyvästi Topiin,

jurautti tämä pitkin piippunsa vartta:

»— heiniä — runsaasti — että sieltä — apua maanantaiksi —.»

Tosinhan Serukkaa ensin oudostutti tämä äkillinen avuntarve, kahden kun

oli kaikkina edellisinäkin ja hyvinäkin heinäkesinä karjan talvirehu

talteen saatu, mutta sitten hän muisti, että Topilla oli vielä kesken

mielityönsä Tetrisuolla ja että oli viime syksynä raivattu rantamilla

vesakoista uutta niittyäkin, niin että tottapa Topi oli miettinyt

mielessään tällä kertaa avun tarpeelliseksi.

Sentähden hän ei tiedustellut Topilta sen enempää, vaan nyökkäsi vain

päätään ja läksi lypsylle. Topikin painautui pian pirtistä rannalle ja

näkyi lähtevän soutaa kyökkäisemään kohti etelän ilmoja. Vene pieneni

pienenemistään, kuta kauemmaksi se soljui selälle, ja häipyi lopuksi

saarien sokkeloihin.

Serukka seisoi kiulu kädessä veräjäpolulla ja katseli kädellään

silmiään varjostaen Topin selälle soutelemista. Kun vene katosi katseen

käsittämättömiin, läksi hän verkalleen veräjälle. Siinä astellessaan

hän tuli silmänneeksi peltojen paksua heinää pursuaville pientarille ja

pientarista kauempana kyyhöttävälle niittypälvekkeelle.

Niin, apilas teki parhaillaan kukkaa ja levitti lemuilevaa

mesituoksuaan, kellervä angervo hajuili niin, että vallan nenää

kutkutti, ja hiirenherne kasvaa ryöhäsi runsaana ja rehevänä.

Karjanrehu oli hyötyisimmillään ja hempeimmillään kaadettavaksi

ja korjattavaksi, ja maanantainahan Topi oli aikonut heinänteon

aloittaakin.

Huomenna oli lauantai, heinäkuun ensimmäinen, pyhänä toinen ja

maanantaina kolmas päivä.

Kolmas — jolloinka olivat ne odotetut ja paljon puhutut vaalit ja

viivoittajaiset. Ja Topi aikoi silloin käydä ketoja kaatelemaan.

Eiköhän se sitten aikonutkaan niihin vaaleihin mennä vai oliko se ne

tyyten unohtanut?

Ei se ollut niitä unohtanut, kyllä se ne muisti, kun kerran oli ne

saanut päähänsä. Se oli vain päättänyt olla lähtemättä. Ja sitä se

olikin koko tämän puolitoista viikkoa mielessään miettinyt ja yölläkin

siitä itsekseen käräjiä käynyt ja tullut lopuksi siihen, ettei

lähtisikään.

Serukka oli harpannut huomaamattaan vinhempään vauhtiin ja paiskautunut

kiuluineen kiukkuisena veräjän yli.

Häntä harmitti, harmitti miltei niin, että ihan oli itkuun pillahtaa.

Kun menevät tietenkin maanantaina kirkonkylään kaikki, jotka vain

kynnelle kykenevät, koko kyläkunta läheltä ja kaukaa ja näkevät ja

kuulevat uudet vaalit ja itsekin viivoittelevat. Mutta Muhosenmäeltä

ei mennä! Heinää vain tehdään ja työssä leiskutaan — niinkuin niillä

heinillä olisi päivän päälle niin hätä ja pakko.

Ja sitten kertoo Eveliina ensi kerran tavattaessa kuin outona

ihmeenä, minkälaista oli ollut ja keitä oli ollut ja tiedustaa, minkä

tähden eivät he, Topi ja Serukka, olleet tulleetkaan? Voipa vielä

itse rovastikin tiedustaa ja kun kuulee, että heinänteon vuoksi,

niin suuttuu ja ties miten loukkautuu, kun se kuuluu ne vaalit ja

viivoittamassa olot niin tärkeiksi maininneen.

Tuli vielä luvatuksi Eveliinallekin, että varmasti tullaan ja vieläpä

yhdessä mennäänkin, eikä sitten tullakaan ja mennä.

Kun hän hetken kuluttua huhuili lehmiään eikä kuullut heti Kullankukan

kelloa, suuttui hän ja oikein jalkaa polki. Ja kun hän lopuksikin

lehmänsä löysi ja alkoi herutella Hellantettaa ja Hellantetta pelmusi

paarmojen puremana, kiljaisi hän ensi kerran elämässään punikilleen,

niin että metsä raikui:

»Pysy pelailematta, kanttura!»

Mutta sitten tuli hänen mieleensä, etteihän se ollut Hellantetan

syytä. Minkäpä luontokappale sille, jos Topi, törökki, oli jöröttänyt

mielessään jos mitä.

Hän alkoi leperrellä taas lehmilleen tavalliseen lempeään tapaansa ja

heristeli lepänlehvällä paarmoja piikojensa luota.

Hänen harminsa ei kuitenkaan haihtunut, vaan jatkui vielä tupaan

tultuaankin. Pantuaan siellä maidon pyttyihin hän istuutui hetkeksi

sydäntään sulattelemaan. Mutta punnittuaan siinä asiaa puolin ja

toisin, hän tuli lopultakin samaan päätökseen, että mentävä sinne oli

ja mentäisiinkin, olipa Topi murjottanut mitä tahansa.

Siinä hänelle selvisikin, miten oli meneteltävä sen menon kanssa.

Pitäisi sanoa sunnuntaina Topille, että Epro oli lähettänyt sanan,

jotta Topi käväisisi ehdottomasti Eskelilässä joistakin pappilan

päivätöistä sopimassa, ja kun Topi lähtee, pyrkii hän soutajaksi.

Mutta kun tullaan Petäysniemen nenään, niin siellä jo ovatkin Epro ja

Eveliina odottamassa, kuten siitä oli Eveliinan kanssa sovittu. Pankoon

sitten vielä vastaan, jos vieraiden kuullen viitsii ja ilkeää. Mutta

edeltäpäin sille ei saa antaa aavistustakaan asiasta, ettei se saa

päähänsä olla kotoaan päkähtämättäkään. Jos se sattuu niistä vaaleista

jotakin kysäisemään, pitää vain vastata, että enpä minä niistä, miesten

puuhista, naiseläjä, ole ollaksenikaan, menkööt miehet, jos mielensä

tehnee.

Näistä mieltä edes vähän lauhduttavista mietteistä herätti Serukan

pihamaalta kuuluva askelten kolina. Hän nousi ja meni ovelle katsomaan,

Topiko se jo oli vai kuka.

Eskelilän lapset, Venla ja Ville, ne vain olivat ja tulivat äitinsä

laittamina hakemaan, mistä äidin ja tädin kesken oli ollut puhetta.

Serukka kutsui lapset tupaan ja antoi heille liedellä vielä lämpimänä

lekoittavasta pannusta kahvikupposet. Lasten juodessa hän haki

aitasta kookkaan kontin, pani siihen kolme leipää, ison vakallisen

vastakirnuttua voita, suolakalaa, palvattua lihaa, läskiä ja mitäpähän

sai sopimaan. Venlalle hän antoi kannun piimää, johon kaatoi litran

verran parhainta kermaa. Lasten vielä kotvan levättyä hän laittoi

heidät kotimatkalle.

»Ja sanokaa äidille ja isälle terveisiä, että kyllä me pyhänä tulemme.

Olkoot vain valmiina niemen nenässä odottamassa ja huiskuttakoon

äitinne huivillaan, kun selällä veneen näkee.»

Yksin jäätyään oli hänellä hieman paha omatunto ryhdyttyään Topin selän

takana touhuamaan. Hän lohduttelihe kuitenkin sillä, että Topi, kunhan

sitten jälkeenpäin kaikki kuulee, muuttaa mieltään ja hyväksyy hänen

hankkeensa.

Omantuntonsa hyvikkeeksi hän valmisti Topille parhaimman illallisen,

minkä osasi. Pistipä vielä saunankin lämpiämään, niin perjantaipäivä

kuin olikin.

* * * * *

Topi palasi toiselta rannalta asioiltaan mitä mainioimmalla tuulella,

alkoipa ihan itse palaa puraistessaan jutellakin:

»— terveisiä — ja — tulevat — pyhäaamuna — heinämiehet.»

Serukka kiitteli terveisistä ja kysyi, kuuluiko sinne mökkiasutukseen

kummempia.

»— eipä — kerrottavia — vaaleihin vain — maanantaina.»

Serukan teki mieli siihen sanoa, että niinhän ne oikeat ihmiset, mutta

mitäs me! mutta ei sanonut kuitenkaan. Pelkäsi Topin vielä siitä

jotakin epäilevän ja arvelevan. Vallan välinpitämättömästi hän vastasi

siihenkin, kun Topi syöntinsä lomassa piimää ryypätessään kysäisi:

»— aikonut — sinne — sinä —?»

»Mitäpä minä sinne pakkautumaan, naisihminen, miesten menoihin.

Menkööt miehet, jotka ovat mennäkseen. Ja tokkopa tuolla naisia kovin

kaivattaneekaan.»

Mutta eipä nähnyt Serukka, mitenkä Topin silmissä tuopin sisässä

välähti vallan kuin veitikka ja huulille herähti haipuvaksi hetkeksi

hymyn irvistys.

Kun Serukka oli sinä ehtoona iltalypsyllään, istui Topi

ikkunanaluspenkillään kokonaisen tunnin miettien ja tupakoiden niin,

että tupa oli Serukan saapuessa kuin sakean sumun vallassa.

Sinä yönä nukkui Topi saunan ja illallisen päälle sikeästi ja

levollisesti, kääntymättä kertaakaan ja urahtamattakaan unissaan.

»Tottapa lie uupunut soutaa luppaistessaan», arveli Serukka Topin

viereen venähtäessään ja kahmaistessaan korvilleen peitettä.