VIII

Topi oli ollut oikeassa. Mutta vain puolittain. Hänen pikainen Perhon

päitsemisensä ja kiireinen lähtönsä lepikosta oli oudostuttanut

lehmiään parhaillaan lypsää lirittelevää Serukkaa. Mutta suuttunut tai

surulliseksi tullut ei Serukka ollut.

Herutellessaan Hellantettaa oli Serukka muistanut, mitä Eveliina

oli ennen lähtöään lieden luona kahvia keiteltäessä vielä kertonut.

Sen, että kirkonkylässä kuului olevan tekeillä ja tulossa jotakin

tavallisuudesta poikkeavaa. Vaaleiksi se oli Eveliina muistellut

niitä mainittavan ja sitten jutellut juurtajaksain, mitä oli itse

niistä kuullut Epron, miehensä, kertovan. Että näet oli heinäkuussa

tulossa semmoiset uudenlaiset viivan vetäjäiset, joissa oli tältäkin

kulmakunnalta valittava joillekin valta- ja herrainpäiville jotkin

edustajat. Ja että se viivoitteleminen tapahtui siten, että punaisella

kynällä oli piirrettävä viiva johonkin paperilistaan. Kynäilijänä sai

olla niin miehensä kuin naisensakin, kunhan oli vain ripillä käypä ja

puhdasmaineinen, olipa sitten oloissaan rikas tai köyhä, itsellinen

tai mökkiläinen, herra tai talonpoika, jos vain oli veronsa ja muut

ulostekonsa maksanut. Kuului siihen liittyvän monia muitakin menoja

ja mutkia, joita ei Eveliina osannut vielä varmemmin selittää. Mutta

niin oli rovastikin siitä viivan vedosta vihjaillut, että siitä saattoi

riippua hyvinkin paljon ja että kaikkien täysi-ikäisten pitäisi

osaltaan olla tässäkin pitäjässä niissä toimituksissa mukana.

Eveliina oli sanonut, että Eprohan se ne touhut tarkemmin tunsi

ja tiesi ja kyllä ne toisillekin kernaasti selittäisi, jos siltä

kysyisi. Ja niin olivat Eveliina ja Serukka päättäneet käydä

vetäisemässä sen viivan, kun kerran rovastikin oli sen niin tärkeäksi

tuuminut ja tuominnut. Olipa Serukka sanonut tuovansa Topinkin niin

viivoittelemisiin, oli miten oli ja pani vastaan ja vänkään, minkä

panikin.

Siitä viivan vedosta olisi Serukka Hellantettaansa lypsäessään ja Topin

nähtyään tahtonut siellä lepikossa tarinoida ja jo huudahtanutkin,

että: »Kuulehan, Topi, kun se Eveliina kertoi...» mutta silloin Topi

oli jo kääntänyt selkänsä ja lähtenyt perkkiölleen niin pikaisesti,

että housuntakalmukset vain vinkkeliä veppasivat.

Mikä sitä nyt liekin niin sinne perkkiölleen polttanut? Olisiko ehkä

mielestään nukahtanut liian pitkään ja arvellut päivän lyhyeksi käyvän

ja sen vuoksi erikoisemmin ehättänyt? Tai — ja Serukkaa pakkasi

aivan ääneensä naurattamaan — jos se olisi häpeillyt sitä yöllistä

puuhanpitoaan siellä palturimaallaan? Vaikka mitäpä häpeilemistä siinä

oli, oikeassa asiassa ja myöten antamisessa? Mutta semmoinen se on

aina ja taitavat olla muutkin miehet. Että jos naistensa tahdosta ja

mieliksi jotakin tekevät, niin sitten jo samassa sitä kainostelevat ja

häpeilevät eivätkä salli siitä enää puhuttavankaan, hi, hi!

Niinhän se oli Topi tehnyt silloinkin, kun Serukka oli keväällä

pyytänyt, kun itsellään oli kiire laskemaan lehmiä laitumelle,

pyöräyttämään jonkin puolaimen parhaillaan kuteilla olevaan kankaaseen.

Oli vain muka äkäisenä murahtanut, että hän ei naisten näpräyksiin

rupeisi, mutta sitten Serukan poissa ollessa kuitenkin puolannut pikku

vakallisen, vaikkei niillä paljon virkaa ollut. Ja sitten kun kuuli

Serukan tupaan tulevan, niin tuvasta tuiskuna pihalle pyrähti ja oli

saavinaan jotakin hyvinkin muka tärkeää tehtävää, aatran korjausta tai

muuta, eikä sitten kärsinyt enää koko puolainten teosta hiiskahtaakaan.

Se sama kainoutensa ja suotta häpeilemisensä sen oli nytkin sieltä

lepikosta niin kiireesti perkkiölleen pakottanut.

Parasta kun ei olisi sille aamiaiselle tultua mistään mitään

tietävinäänkään eikä sanoisi koko penkistä pienintä pykähdystäkään,

ellei se itse siitä asiaa aloittaisi. Puhuisi vain vallan muista

asioista, vaaleista ja viivoittelemisista. Ja koettaisi saada senkin

innostumaan ja lähtemään — hyvällä taikka pahalla.

Serukkaa kutkutti niin niistä vaaleista Topille kertominen, ettei ollut

tulla lehmien lypsämisestäkään enää täyttä totta. Ja kun lypsetyksi

sai, niin jo puolijuoksussa kiuluineen pihaan piukasi ja alkoi laittaa

touhuta aamiaista. Eikähän siinä suuria laittelemisia ollutkaan.

Eilisen kalakeiton vain pöydälle pisti, juoksi aitasta leipää, voita ja

piimää ja tekaisi lieteen tulen ja pani pannun kiehumaan.

Sitten ei puuttunut muuta kuin lähtisi totutun tavan mukaan aitan luo

ja kiipeisi kivelle ja alkaisi huiskuttaa huivillaan ja huhuilla:

»Topiii, hohoi, syömään jo!» niin sieltä se sitten pian jo tulla

jumppaisisikin.

Serukka hamuili jo pirtin naulasta huiviaan, kun pihamaalta

kantautuivatkin Topin tanakat askeleet. Ovi aukeni ja esiin pisti ensin

piippu, sitten päivettynyt naama ja lopuksi koko mies.

Topi seisahtui ovelle ja katsoa luimautti arasti kulmiensa alta

Serukkaan. Huomatessaan tämän hymyilevän sai Topikin kasvoilleen naurun

vääristyksen ja silmiinsä kujeellisen katseen. Ne karehtivat kuitenkin

vain kuin välähdykseltä, ja taas jöröytyen hän astui keskilattialle ja

laski Katin sylistään permannolle. Viitattuaan maitokupilleen mennä

piipertelevään pentuun hän jurautti:

»Kattia tuomaan —! Miten lienee metsään — eksymään —.»

Serukka lyödä läiskäytti kätensä kummastuksesta vastakkain:

»Metsään, tuommoinen tettara! Johan minä sitä lypsyltä tultuani täältä

tähyilinkin, kun en keksinyt kuin Matin lattialla mammassa. Arvelin

sitten, että jos lie avoimesta ovesta pihalle piipertänyt leikkimään,

enkä ollut koko elävästä millänikään. Ja tämäkös karkaakin korpeen.

Liekö ollut jo etäälläkin? On kai se ollut, eikö liene jo Tetrisuolla

asti tepsutellut? Olipa onni, että älysit, ettei eksynyt aivan takaisin

tulemattomiin tai joutunut ketun tai haukan paistiksi, poloinen.»

Serukka kumartui ja kaappasi maitoaan likittävän Katin syliinsä. Hän

alkoi sitä silitellä ja hyssytellä ja puhua leperteli:

»No, voi sinua, viipukkata! Lähdepäs vaapertamaan väkäisestä kodistasi

korpeen, jonka etäisiä ääriä kuka tarkoin tietäneekään. Hyvä, että

vielä kotiisi, kumppanisi luo, kannettiin, raukka — kissinpentu —

lankakerä — vuupertaja...»

Silitellessään Kattia tuntui Serukasta vallan kuin hän olisi

samalla hyväillyt Topiakin ja haastellut hänellekin. Olikin se tuo

Topukka — niin eläinrakaskin. Kesken mielityötään läksi jalansyten

kissanpoikaakin kotiin kuljettamaan.

Topi oli katsellut hetken Serukkaa ja Kattia. Sitten hän painautui

ikkunanaluspenkille istumaan ja alkoi polttaa luputtaa.

Hänenkin mielensä oli muikean mukava. Ei ollut Serukka suutuksissaan

eikä suruissaankaan, vaan vallan kuin ennenkin. Ja jos oli ehkä

ollutkin, niin tuota kissaa sääliessään ja silitellessään oli sen

unohtanut.

Ei kaivannut enää kiitosta Topi eikä kantanut kaunaa siitä, että

Serukka oli ehättänyt penkkiään kylvämään ja kastelemaan häntä

toverikseen odottamatta. Mitäs niistä semmoisista joutavista

mielenjohteista, hä, hä —!

Rauha ja rattoisuus, ystävyys ja ymmärtämys olivat taas kietoneet

hyvään ja hellään helmaansa Muhosenmäen matalan majan.

* * * * *

Serukan kieltä kutkutteli aamiaista syötäessä siitä vaalista ja

viivoittamisesta Topille virkkaminen niin, että vallan vaivaksi kävi.

Hän oli jo tuon tuostakin avaamaisillaan suunsa ja sanomaisillaan,

jotta kuulehan, Topi, kun se Eveliina jutteli, että... — mutta

sanomatta se aina vain jäi. Topi söi kalakeittoa niin ahkerasti ja

ahmien, ettei Serukka hennonut häntä häiritä. Mutta kunhan se tuon

palasensa puree ja alkaa ammentaa pahimman nälkänsä tyydytettyään

lusikallaan lientä verkempään, niin —! Mutta sanomatta se silloinkin

jäi. Topi kahmaisi näet vielä kannikan ja leikkasi siitä uuden

palasen ja alkoi taas purra jurrata ja aina väliin lapioida lientä

niin ateriaansa antautuneena, että Serukka heitti koko haastelunsa

siksi, kunnes Topi alkaisi tapansa mukaan hitaasti ja hartaasti juoda

palanpainokseen piimää. Mutta sanomatta se silloinkin jäi. Topi laski

näet lopuksikin nuollun lusikkansa pöydälle ja tarttui tuoppiin,

mutta upotti päänsä sen piiloon niin syvälle, että Serukasta tuntui,

jotta ei se sinne tuoppiinsa mitä tajua, jos puhuisikin — ja jätti

juttelun siksi, kunnes Topi oli siirtynyt penkille ja alkoi puuhailla

piippuineen.

Lähes tuntikauden syötyään ja Serukan jo aikoja sitten lopetettua,

Topi pyyhkäisi viimein kokkelin muhelot huuliltaan ja leualtaan,

nousi ja iski puukkonsa ikkunanpieleen, löi kämmenellään vielä päähän

lujikkeeksi, röyhtäisi kuuluvasti, kömpi pöydän luota penkilleen ja

alkoi huolellisesti ja hartaasti ladata koppaansa.

Serukka siivosi pöydän ja kantoi aamiaisen tähteet tuvan hyllylle, otti

sitten permannolle nukkua tuuskahtaneen Katin syliinsä ja istuutui

karsinan puolelle. Sieltä hän silmäsi, joko Topi oli rauhoittunut.

Jo oli. Piippunsa oli täyttänyt ja parhaillaan sytytti ja sammutti

sitten tikun sormissaan hieraisemalla ja heitti varovasti lattialle. Ja

nyt jo istui ja eteensä tuijotellen törötteli.

Kun pehmoinen palturin sauhu alkoi leijailla nousten ja laskien

haaleana harsona pirtissä ja kun Topi oli saanut ensi haluansa

riittävät ja muheat henkisauhut, alkoi Serukka kehräävää Kattia

silitellen puhella:

»Vai metsään se tämä tettara! — Olisikohan karannut jo silloin, kun

minä kyyditsin lypsylle mennessäni Eveliinaa tuonne veräjälle ja siellä

vielä jonkin aikaa juttelin? Sillä olikin Eveliinalla vielä minkä

mitäkin mainitsematta jäänyttä kerrottavana. Niistä vaaleistakin ja

viivoittelemisista —»

Serukka pysähtyi ja katsahti Topiin, minkä vaikutuksen vaaleista

mainitseminen häneen tekisi. Mutta mitäpä asiasta aivan tietämätön Topi

— istua törötti vain ja oli kuin ei olisi toisen sanoja kuullutkaan.

Serukka jatkoikin kuuluvammin ja painavammin:

»Ne kun kuuluvat olevan muka heinäkuussa kirkonkylässä semmoiset

uudet viivoittajaiset, vaalit ja äänestämiset, joihin pitäisi mennä

pännäilemään jokaisen kylästänsä ja kohdastansa. Lienetkö jo kuullut

kerrottavan, että mitkä ja minkälaiset ovat?»

Mistäpä Topi, kuukauteen kolmeen kotoaan hievahtamaton mies, olisi mitä

kuullut. Mutta nyt kun kuuli, niin näytti niinkuin olisi törötyksestään

vironnut, koskapahan kohautti katseensa permantopalkeista Serukkaan ja

lakkasi hetkeksi luputtamasta.

Silloin vasta Serukka sai laukaista kielensä jänteet ja tuoda tietonsa

julki. Hän jutteli juurtajaksain kaikki, mitä Eveliina oli hänelle

haastellut, ja taisipa pistää väliin vähän omiaankin. Huomaamattaan hän

innostui innostumistaan ja lopetti vallan hengästyneenä:

»Nihiin, että kyhyllä kai sihinne pitäisi meidän Muhosenmäeltäkin

mennä, kun kerran on rovastikin sen viivoittelemisen niin tärkeäksi

tuuminut ja tuhuominnut. Vai mitä sinä arvelet asiasta, Topi?»

Topi tupakoi tuokion vastaamatta. Sitten hän sanoa jurautti toisesta

suupielestään yksikantaan:

»Enpä minä — heistä — vielä — viivoittamisista —»

Eikä siitä puhuttu enää sen enempää. Topi läksi piippunsa pohjilleen

polteltuaan ja kahvin juotuaan taas tallustaa jurppailemaan työhönsä

perkkiölleen, ja Serukka siirtyi tuvasta askareilleen aittaan ja

saunaan.

Pahoillaan ei Serukka Topin jolseasta vastauksesta kuitenkaan ollut,

pikemminkin hyvillään. Olipahan tullut Topille puhutuksi puuhasta.

Ja kun oli tullut, oli se samalla johonkin tulokseen hiljalleen

hautumassakin. Lähteneekö sitten vai eikö lähtene? Se riippuu siitä,

miksi se sen ajatuksissaan aprikoi. Mutta jos se ei aikoisi lopuksikaan

lähteä, niin tottapa hänet nyt sitten asian aikana jollakin keinolla

liikkeelle saisi. Olihan tässä vielä keinojen valintaan aikaa. Sillä

Serukan mielestä sinne viivoitteluun oli heidänkin mentävä, kun kerran

muutkin menisivät.

Kun he, Topi ja Serukka, istuivat päivän illaksi painuttua ja kylpivät

pimenevässä saunassaan, keskeytti Topi äkkiä vastanläiskeensä, kääntyi

Serukkaan päin ja töräytti hänen suureksi ihmeekseen ja samalla

salaiseksi ilokseen:

»Siitä minä — viivoittelemisesta — jotta pyhänä Eskelilään — Eprolta —»

Serukkaa hykäytti. Niinpähän oli käynyt, kuten hän oli aamulla

ajatellutkin: se oli saanut sen hampaansa kolon kaivajaksi ja

käännellyt ja väännellyt sitä kaiken päivää ja päättänyt ottaa asiasta

selon.

Serukka oli saavutuksestaan niin mielissään, että tarjoutui

tavallisuudesta poiketen pesemään Topin selän. Mutta Topi murahti,

kuten oli kerran ennenkin, heidän avioliittonsa alkuaikoina, Serukan

samanlaiseen tarjoukseen murahtanut:

»— itsekin — omani —»

Mutta sitten, kun Serukka oli jo lauteilta laskeutumaisillaan, hän

käänsi kolmekortteliset hartiansa ja sanoi:

»— taikka — jos pesaisisit hänet — hankalan —»

Ja Serukka pesi, niin hankasi ja hieroi perinpohjin ja puhtaaksi, että

eikö lie aivan nahkakin mukaan lähtenyt, ja sitten huuhtoi ja holvasi

kolmella vedellä ja löi lopuksi pehmeällä ja pullealla kämmenellään

kujeillen lapoihin ja lausahti:

»No, nyt kelpaat puhtauden puolesta vaikka vihille —!»

Topi ähkäisi ilmi mielensä mukavuuden ja olotilansa äärettömän onnen.