VII

Eveliina ja Serukka heräsivät, kun pihamaalla kanoineen kävellä

teikkaroiva kukko vetäisi aamuvirren.

Pukeuduttuaan ja peseydyttyään, Serukan siivotessa pirttiä, Eveliina

esitteli taas kotiinlähtöään. Serukka sai kuitenkin houkutelluksi hänet

jäämään vielä aamukahville.

Kahvia yhdessä lieden luona laitellessaan emännät juttelivat vielä

eilen kummaltakin kertomatta unohtuneet asiat. Mutta kun kahvi alkoi

poukahtelevassa pannussa kuohahdella pitkin kiilteleviä kylkiä,

kantoivat he pannun pirtin pöydälle ja kyyditsivät sinne kupit, kerman

ja sokerin.

Istuutuen toinen toiselle puolelle pöytää ryhtyivät he hörppimään

kolmella sormella kannattamastaan vadista höyryävää kahvia.

»No, ihme ja kumma, ettei jo Topikin ala tulla tallustella saunasta

aamukuppiaan saamaan», sanoi Serukka. »Näihin aikoihinhan se jo muina

arkina on ollut askareihinsa menossa.»

»Olisikohan yksin nukkuessaan unohtunut uinahtamaan yli aikansa?»

epäili Eveliina.

»Eipä se tavallisesti erehdy nousuissaan, jos ei maatamenoissaankaan»,

selitti Serukka ja nousi silmäämään ikkunasta saunapolulle.

Hän ehti tuskin katsahtaakaan, kun jo löi kämmenensä kummastuksesta

vastakkain ja huudahti yllättyneenä:

»No, sitä se on Topukka! Nyt minä jo tiedänkin, mikä sitä tänä aamuna

niin nukuttaa. Tulehan katsomaan, Eveliina. Topi on kitkenyt meidän

muina miehinä maatessamme koko pitkän palturipenkin putipuhtaaksi,

vieläpä kääntänytkin sen. No, sitä se on Topukka!»

Serukan äänessä oli onnekkaan ylpeähkö värähdys, ja naurahtaen hän

huomautti katsomaan kiiruhtaneelle Eveliinalle:

»Jo minä eilen ehtoona aloin arvellakin, jotta jokos se nyt Topi

paneutui niin pahaksi, ettei edes pientä penkkiä anna. Olinpa jo hieman

nyreissänikin, kun se ei heti luvannut.»

»Noo», lohdutti Eveliina, »eihän se nyt niin siinä silmänräpäyksessä

ollut valmis suostumustaan sanoa sipaisemaan. Aikaa ja ajattelemista

Topi tarvitsee. Eihän se muutoin olisikaan sellainen ikuinen jörötys,

hi, hi.»

»Niin, semmoinen Törökki-Topukka!» naureskeli Serukkakin. »Ensin

vänkäsi vastaan, mutta kun kerkesi asiaa ajatella, niin myöten antoi ja

yöllä tuollaisen yllätyksessä tekaisi.»

»Niinhän ne ovat miehet miltei aina. Aluksi meille naisilleen vastaan

jyrräävät ja jurraavat, mutta lopuksi kuitenkin mieliksemme tekevät.

Sellainen se on minunkin ukkoni, hi, hi! On se tämä naisväki semmoista,

mitähän lieneekin, noille miehille, mieluista, hi, hi!»

»O-oon se, hi, hi! Ei ole Topukallakaan muuta niin mieluista kuin

perkkiönsä, Perhonsa ja —»

»Serukkansa!» sanoi Eveliina. »Mutta mieluinenpa se taitaa olla

Serukallekin Topukkansa», lisäsi hän hymyillen ja silmää iskien.

Serukka lehahti poskiltaan punaiseksi kuin nuori neitonen ja kiirehti

kääntämään puheen toisille poluille.

»No, nythän siinä ei ole sitten muuta kuin kylvät vain vikkelästi

kasvamaan. Arveli näet Sohvi, että jos viskaa siemenet viivyttelemättä

oikein hyvään ja höystöiseen paikkaan, niin ehkä vielä näin kesäkuun

lopullakin kylvettyinä kerkiävät kohota syksyksi kukalle.»

Hän riensi uunin luo ja alkoi kopeloida sen päällykseltä siemenpussia.

»Ka, no, mihinkä minä sen pussin eilen sukellutin, kun sitä ei näy eikä

kuulu? Tänne olin nokkauksissani nakkaavinani uunin laidalle, ja nyt se

on tipotiessään.»

Eveliinakin tuli etsimään. Kun ei pussia löytynyt, vihelsi Eveliina

äkkiä kuin käsittäen ja huudahti:

»Mutta jospa se onkin Topi tekaissut kahdet kummat kerrallaan ja

hakenut meidän täällä henkihieverinä maata höllötellessämme pussin

uunilta ja kylvänyt sen muokkaamaansa maahan? Näyttää tuo penkki niin

ruopotellulta.»

»Niinhän se, veitikka, on toki tehnytkin», sanoi Serukka. »On se

semmoinen Topukka, kun se vain tulee tyyten asiat tuumailleeksi ja

touhuun tarttuneeksi.»

Serukka ja Eveliina kävivät vielä silmäämässä ikkunasta tupakkamaata.

»Mutta onkohan se muistanut kastella noita kylvöksiään?» epäili

Eveliina. »Niiden pitäisi kai minun ymmärrykseni mukaan tuollaisten

siemennyksien saada heti vettä niskaansa, että alkavat samassa tehdä

itua.»

»Käydäänpäs koettelemassa», sanoi Serukka. »Mullastahan sen tuntee,

onko kasteltu vai eikö. Vettähän niiden toki tulee tuollaisten toukojen

saada.»

Ja niinhän se olikin: multa tuntui tosin käteen kouhotellulta, mutta

kuivahkolta. Kastelemattahan sen oli Topi jättänyt. Eikä ihme, jos

jättikin, sillä mistäpä ne vain peltojaan ja niittyjään pöyhivät ja

taivaan kasteeseen tottuneet, kukkamaiden käsittelyyn kokemattomat

mieseläjät ryytimaista ja rekooleista mitä tietävät.

Kun tuvassa oli sangollinen eilen kaivolta kannettua vettä, kastelivat

Eveliina ja Serukka penkin perinpohjin.

Tupaan tultua sanoi Eveliina:

»Ei, kyllä minä nyt lopultakin lähden luppasemaan kohti Eskelilää,

etten jää koko kesäkaudeksi teidän tiellenne ja elätiksenne. Kotihan

ja ukko ja lapset ne on minullakin — ja edessä omat penkkipirinäni,

hi, hi! Niin että Herran huomaan ja haltuun nyt vain ja piipahtakaahan

tekin jonakin sapattina vuorostanne meidän mökillä. Kauankos tästä

selvää vettä meidän rantaan soutaa sipaisee.»

Mutta ennenkuin Eveliina pääsi lopultakin lähtemään, sukellutti Serukka

hänelle kissakoriin kotiin viemisiksi kaksi rehevää ja ruskeaposkista

rieskaa, puolisen naulaa vasta kirnuttua Muhosenmäen kylän kuulua voita

ja kymmenisen kookasta Topin eilistä ahventa. Sitten hän saatteli

Eveliinan veräjälle asti, kun oli itselläänkin aamulypsylle sinne käsin

matka.

Veräjällä vielä viimeistä kertaa hyvästellessä sanoi Eveliina äkkiä

ihaillen ja Serukkaa kirkkaasti silmiin katsoen:

»Hyvä — hyvin hyvä sinulla on mies, Serukka.»

Serukka sai taas heleät kukat poskillensa, ja hänen silmäkulmaansa

kiehtoutui ilon kimmeltävä kyynelhelmi.

»On se —», äännähti hän hiljaa. »Vaikka onkin vain semmoinen

Törökki-Topi», lisäsi hän hymyillen.

Eveliina läksi kiireesti astua humppaisemaan, painautui vikkelästi päin

rantaryteikköä ja häipyi tuossa tuokiossa poluttomalle oijustaipaleelle

kilometrien takaista kotiaan kohti.

Serukka viivytteli veräjällä, kunnes Eveliina oli kadonnut korpeen.

Sitten hän hyrskähti hyvästä mielestä rajuun itkuun ja vetisteli kerran

oikein sydämensä kyllyydestä ilonsa isoutta. Kuivuttuaan kyyneleensä

hän naurahti hämillään kuin tavannutta heikkouttaan itsekin häveten ja

kainostellen. Kiivetessään yli veräjäpuiden hän katsahti kotimökkiään

ja kuiskasi:

»On se — Topukka!»

Hän peittyi pian lepikkoon hoidokkejaan haeskelemaan. Hänen vielä heleä

ja kantava äänensä kajahteli korvessa kuin riemuiten:

»Ptrui piikoja kotiin, ptruiiiiii...!»

Kun kaiku oli kotvan kiiritellyt hänen huhuiluaan sinne tänne,

kuului kutsuun vastauksena ensin kauempaa ja sitten hitaasti läheten

Kullankukan kumeampi kello ja Perhon kimeämmin kilkatteleva tiuku.

* * * * *

Kun Topi tulla väännätteli viimeinkin saunasta tupaan, ei siellä ollut

enää ketään ihmistä. Kissanpennut vain uunilla nälissään nau'uskelivat

ja kurkkivat laidalta lattialle, mutta eivät uskaltaneet sinne hypätä.

Topi auttoi pennut permannolle ja joi sitten vielä varina pysyneestä

pannusta kolme kupillista kahvia, puraisten pienimmästä sokeripalasesta

kullekin kupille murenen ja heittäen loput sokeriastiaan. Viimeistä

kupillista kallistaessaan hän sattui silmäämään pitkin kaapin kuvetta

ikkunasta pihalle ja palturimaalle.

Hänen yöllä puhdistamansa penkki paistoi sieltä silmiin kouhoteltuna

ja kostutettuna. Serukka oli kai penkin huomattuaan, kylvänyt sen ja

kastellutkin jo kylvöksensä.

Niinkuin oli tehnytkin. Ei ollut enää Topin keplotellessa uunilla

siemenpussia, ja ovensuussa oli vesisankokin typötyhjä.

Topia harmitti hieman havaintonsa. Ei siksi, ettei niitä siemeniä olisi

saanut ja pitänytkin sirotella sinne, jonne ne oli siroteltavakin,

vaan siksi, ettei Serukka ollut malttanut odottaa Topia toverikseen.

Hauskaahan tuo olisi ollut toisestakin nähdä ja kuulla, miten oli

mielissään, kun sen penkkinsä sai ja sen sitten siementeli. Mutta

milloinkapas ne naisiset eläjät malttavat odottaa missään ja mitään

— eivät milloinkaan! Samassa se pitää kiire ja kuhina alkaa, kuten

Serukallakin nyt niitä heiniään ja ruohojansa rustaamaan, ettei

ehtinyt edes odottaa niin pikkiriikkistä hetkeä, jotta olisi jäänyt

vaikkapa kiittämään tai jollakin sanalla hyvää mieltänsä ilmaisemaan.

Eipähän siltä, että kiitos miehiselle miehelle mitä merkitsi, naisten

kiitos varsinkaan, vaan kuitenkin... Mutta eipäs, kun sai mitä oli

mielinytkin, niin sillä vain oli kaikki selvää ja valmista.

Ja tokkopa tuo oikein todella lienee koko penkkiänsä mielinytkään? Eikö

liekin vain Eveliinan tähden ja nähden tahtonut osoittaa, että näin

sitä meillä Muhosenmäellä akat asiansa mielikseen muokkaavat, kunhan

vain vähän vatkuttavat ja itkeä tihauttavat, hä, hä! Jos se todella

tihauttikaan? Oli ehkä vain jostakin silmästään huivinsa nurkkaan

kuivaavinaan ja muka suurtakin surua kasvoillaan kantavinaan, hä, hä,

hä! Ei, totta vie, sen suru sen syvempää ollut eikä huoli haikeampaa

kuin että yöllä nukkui kuin hako, hä, hä, hä, hä!

Eikö liekin vain penkin nähtyään nauranut Eveliinalle, että näin sitä

meillä mies perään antaa. Ja Eveliina lähtenyt heti hyppyyttämään

siitä sanaa kotiinsa ja tietenkin pitkin kylääkin talosta taloon, niin

että helmat pilvenä heiskahtelivat — toitottamaan, jotta semmoinen

narrattava se onkin se Muhosenmäen totinen Topi, hä, hä.

Topia ei vain harmittanut, vaan hävettikin koko penkkipuuha.

Paneutuakin nyt aikaisen miehen akkojen pikku itkuista ja mielimyreistä

naisten narrattavaksi ja naurettavaksi ja kitkeä keskellä yötä parhain

palturipenkkinsä joitakin joutavia hajuheiniä ja kukkariistoja varten.

Nauroihan hänelle sen kuultuaan koko kylä vasten näkimiä, nauroi ja

nolaili...

Topi tempasi hatun päähänsä ja Perhon päitset tuvan naulasta kouriinsa

ja läksi niin äkeissään ulos, ettei kehdannut edes pirtin oveakaan, ei

kiusallaankaan, perässään kiinni paiskata.

Pihalle tultuaan hän pysähtyi hetkeksi ja kuulosti ja odotti.

Mitä hän oikeastaan kuulosti ja odotti, siitä hän ei ollut oikein

selvillä, mutta odottihan vain. Mutta kun ei pihalta eikä läävästäkään

kuulunut edes hiiren hiiskahdusta, läksi hän vielä enemmän vihoissaan

harppaisemaan veräjälle.

Veräjälle päästessään hän kuuli kauempaa lepikosta Serukan sulin

äänin hatarasarvilleen haastelevan ja iloittelevan, ilon itkijän,

hä, hää! Silloin Topi laskeutui jo puoliksi kiipeämältään veräjältä

alas ja läksikin pitkin aidan vierusta viillättelemään. Naureskelkoon

ja huudelkoon ja haikailkoon narrattavilleen siellä Serukka — hän,

Topi, ei mene sinne kiusallaankaan ja tapansa mukaan Serukan luota

Perhoa ottamaan, ei vaikka —! Kaukaa kiertää vain huomaamatta ja

takaapäin Perhon päähän päitset pistää ja sitten koko päiväksi

perkkiölle painautuu, heikkouttaan ja harmiaan häpeämään ja hassuuttaan

hautaamaan. Eikä tule sieltä kotiin, ei vaikka Serukka kuinka kutsuisi

ja kiekuisi ja maanittelisi — ei ennenkuin yöllä.

Topi oli niin tuikeissaan ja tuohuksissaan, että aivan tasajalkaa alla

rusahtelevan pisteaidankin yli hypätä roiskahti. Ja sitten sakeimpaan

lepikkoon sukelsi ja sieltä Perhon kellon klikatusta kuulosti ja kun

kuuli, niin kupeilleen katsomatta kohti meni ja päitset päähän paiskasi

ja pitkin saloa perkkiölle läksi.

Tuntui Hellantetan, tai Kullankukkako lie ollut, alle kuukistunut

Serukka hänelle lypsäessään jotakin sanovan, mutta eipä jäänyt Topi,

ei jäänyt enää hameväen hupsuteltavaksi, hä, hä! Ei — kun ei kerran

Serukan ollut sopinut jäädä oikealla ajalla odottelemaan ja kiittämään

tai jotakin sanomaan.

Iloitkoon Serukka nyt niine siemennyksineen, joilla oli niin tuhannen

tuska.

Topi astui Perhoa taluttaen vinhaa vauhtia ja poikki rapsahtelevien

risujen korkealle kimpoillessa perkkiölleen. Eikö liene aivan Perhokin

oudostellut semmoista menoa? Ainakin otti tavallista pitemmän askeleen

eikä kerinnyt, kuten ennen, matkalla kelloaankaan kilkatella.

Perkkiölle päästyään Topi valjasti Perhon suoauran eteen ja kun Perho

pakkautui leikillä pureskelemaan hihasta tai hamuilemaan hatusta, niin

ärjäisi, että »Kah, mitä se siinä surveileiksi», ja alkoi kyntää.

Mutta ei sujunut sinä aamuna Topilta suon kyntö. Aura upposi milloin

liian syvään, milloin liian matalalta maata otti. Vako tuli väärä

ja epätasainen. Paikoin pakkautui auran eteen mutaan peittyneitä

räkäpetäjien juuria ja oli särkeä pelit ja valjaat, paikoin iskeytyi

auran kärki johonkin ikivanhaan kantoon ja seisahtui koko kyntö.

Perhokin — mikä pakana sitäkin lie tänä päivänä haitannut, muutoin

tasaista ja hyvää kyntöhevosta. Ei osannut kymmentä askelta oikein

astua, vaan aina syrjään vei ja vaon pilasi. Topi tulistui ja katseli

vitsaa, mutta ei löytänyt.

Saran päähän päästyään hän antoi Perhon puhaltaa ja istuutui itse

mullokselle. Ja ties kuinka kauan olisi siinä istunutkin ja jöröttänyt,

ellei lentänyt siihen tuoreille auran jäljille jostakin kyntölintu ja

vaosta toukat noukittuaan juosta piipertänyt vaon pohjaa Topin luo ja

kallella päin katsellut ja äkkiä äännähtänyt:

»Paa piippuun! Paa piippuun! Tilt, talt, tilt, talt! Elä mökötä!»

Topi kahmasi multakokkareen ja lennätti sen lintua kohti. Lintu

lennähti sylen pari syrjään ja pilkkasi:

»Mies mokoma! Mies mokoma! Paa piippuun, paa piippuun, tilt, talt,

tilt, taa!»

Ja Topi pani piippuunsa. Poltteli kopallisen, kopisteli ja latasi

toisen piipullisen, liiat karekset kouraansa kooten ja kukkaroonsa

keräten ja sytyttäen räsähdellen röyheilevät palturit palamaan.

Paltureista palasivat hänen ajatuksensa perkattuun penkkiin, siemeniin,

Serukkaan ja äskeiseen suuttumukseensa.

Suuttuuhan se suunnankin mies sellaisesta, kun ei saa työstään

sanaakaan kiitokseksi ja kun ei malteta odottaa sen vertaa, että

edes osoittaisi, jotta tuossa se nyt on se penkki, johon saa ja on

kylvettävä. Taikka jos sen siemennyksen olisi tahtonut vielä yökasteen

maassa ollessa tehdäkin, niin olisi edes sitten tullut hyvän sanan

sanomaan, ja osoittamaan, että oli nyt sen itkemänsä ilon saanut ja

tullut tyydytetyksi.

Vaikka — mitenkäs se oikeastaan olisi osannut tullakaan mitään

sanomaan, kun hän, Topi, oli siellä saunassa kaiken aamua unta

vetänyt? Ei kai se hennonut sinne lauteille toisen unessa ollessa

herättelemään ja kiitostaan kantamaan tulla eikäpä oikeastaan jäädä

rupeamakaudeksi kädet ristissä parhaana lypsyaikanaan pirttiinkään

istumaan ja toisen tuloa vartavasten vahtimaan. Oli sillä sitä kiirettä

suotta seisoskelemattakin tai pirtin ikkunasta pälyilemättä. Eikähän se

oikeastaan ehkä ilennytkään jäädä koko iäkseen sinne sitä kiitostaan

kuin tarjottimella kantaen ojentelemaan. Hulluhan se olisi ollutkin,

jos olisi jäänyt, he, he!

Ja ehkäpä se alkoikin juuri siitä penkistä puhua, kun lehdossa äsken

lepertelemään rupesi. Niinhän sitä oli usein ennenkin siellä Serukan

lehmiään lypsäessä ja Topin Perhoaan valjastaessa minkä mistäkin

puheltu ja pajateltu, taikka Serukka se oli oikeastaan vain haastellut

ja Topi kuunnellut valmista, kunnes oli sitten lopuksi aina ollut

Serukka kahmaisevinaan maasta puunkarahkan ja muka vakavissaan sillä

hätistelevinään ja hoputtelevinaan: »Ja ala nyt jo työntyä siitä

työhösi, Topukka! Kun jää koko rupeamaksi siihen jouten rupattelemaan!»

Jolloinka Topi oli aina ollut uhkaavinaan muka kaataa kiulun, mutta

lähtenytkin Perhon kanssa perkkiölle ja Serukka jäänyt siihen nauraa

hihittelemään.

Niin kai se olisi nytkin tehnyt. Jotakinhan se jo huhuilikin, vaikkei

siitä tullut olluksi milläänkään, vaan oli liian äkin lähdetty. Olisi

kai kiitellytkin ja iloinnut siitä saamastaan penkistä — kun olisi

tullut maltetuksi mieltä ja kuunnelluksi.

Olisi pitänyt kuunnella, että mitä se aikoi sanoa. Oliko hyvinkin

hyvillään ja kehaisiko ehkä Eveliinallekin, että sellainen se on

se meidän Topukka, kun se touhuun tarttuu, he, he. Aivan yöllä

kuin mikäkin sulhasmies seinän taakse hiipien tulee ja mielen

ilahduttamiseksi semmoisia tekaisee, he, he, he!

Kyntölintu oli Topin tupakoidessa taas tulla piipertänyt likemmäksi

odottamaan uutta vakoa ja uusia suomujusta nousevia makeita matoja.

Topin ääneensä naurahtaessa se säikähti, hypähti kolme askelta

kauemmaksi ja kirkaisi:

»Mies typerä! Tyhjästä suuttuu, tilt, talt, tilt, talt! Lepy pois, lepy

pois!»

Topi ei enää heittänyt lintua kokkareella. Häntä huvitti kyntölinnun

kujeilu. Typerä mies todellakin. Ihan ilman linnutkin semmoista

ivailevat, he, he. Suuttuu vallan suotta eikä ota asiasta selkoa, vaan

viskelee vihojaan aivan aiheetta, he, he. Aivan pakkasi jo harmittamaan

semmoinen kiire kiivastumaan.

Olisi pitänyt, olisi pitänyt jäädä kuulemaan, mitä Serukka aikoi sanoa.

Ja katsomaan, oliko hyvillään. Eikä tiedä, että kun ei jäänyt, niin

mitenkä vielä sen ikäväkseen otti ja rupesi semmoista tylyyttä taas

vesittelemään, raukka.

Topi kopisti piippunsa tavallista kipakammin kenkänsä kärkeen ja nousi.

Tarttuen ohjaksiin ja auran kurkeen hän ärjäisi Perholle:

»Soh! Mitä se siinä lorvailee! Nukkuuko se vai —? Ala astella vaolle!»

Perho painautui valjaitaan vasten, ja aura läksi liikkeelle. Topi

kieppui kurjessa kuin pomppaileva pallo, ja kyntölintu piipersi pitkin

verestä vakoa ja poimi toukkia. Niin aukeni suohon viilua viisi,

suoraa, syvää ja hyvää. Mutta kuudennella alkoi taas tulla jälki

huonompaa, liian kamarasta kynnettyä ja mutkikasta.

Sitä ei kuitenkaan Topi huomannut eikä sitäkään, että Perho pysähtyi

seitsemännellä vaolla saran päässä ja alkoi hamuilla sivultaan

saraheiniä.

Topi puristi auran kurjesta suonikkain sormin ja oli yhäkin

kyntävinään, mutta olikin vajonnut ankaraan ajatteluun.

Kun olisi ollut jokin syy, jonka nojalla palaisi pihaan katsomaan,

ottiko Serukka äskeisen tylyyden ihan todeksi, vaikkei se toki mitä

totta ollut, muuta vain joutavanpäiväistä äkillistä mielenjohdetta,

joka häipyy vallan samassa. Silloin kuulisi senkin, mitä se siitä

penkistä pitäisi, oliko sattunut mieleiseksi muokattu ja kyllin kuohkea

vai eikö.

Kohtapuoleen se kai kutsuu, aitan perälle seisomaan asettuen,

huhuilemalla ja huivillaan huiskuttamalla tapansa mukaan pihaan ja

pirttiin aamiaiselle — jos kutsuukaan, kun on tämmöisiä sattunut?

Pahoittuuhan se naisen herkkä mieli pienemmästäkin kuin äskeisestä

äykkäpäisyydestä. Joko lie palannut lypsyltään pihaan? Ei, ei näy vielä

pirtin ja aitan väliä astelevan ja aamiaista kantelevan.

Ei huiska vielä helma eikä heloita huivi — jos huiskaa koko päivänä

ollenkaan?

Kun ei liene jäänyt metsään yksikseen istumaan ja syytöntä suruaan

sulattelemaan?

Kun olisi jokin syy, niin palaisi pirttiin paikalla. Mutta syyttä ei

aikainen mies ilkeä kesken rupeaman sinne ilmestyä.

Topi havahti taas ja alkoi kyntää kaarratella. Mutta joka kerta, kun

hän nosti liian syvälle suohon uponneen aatransa ylös, sujahti suo kuin

kiusalla: syy—yh!

Ei tullut sinä päivänä kyntämisestä kunnon jälkeä. Vaot vetäytyivät yhä

vääremmiksi ja epätasaisemmiksi, aura ei juossut samalla syvyydellä,

Perho viskautui tuon tuostakin vauhkoutuen syrjään — paarmatko

lienevät peloitelleet — ja koko sarka oli kuin haukkiloitu. Parasta

oli lopettaa täksi kerraksi koko kyntäminen, viedä Perho laitumelle

toisten elukoiden luo ja palata sitten vaikka pahimpia perkkiön

pinnanalusjuurikoita kuokalla kääntelemään.

Topi riisui Perhonsa ja läksi taluttamaan sitä laitumelle. Mutta kun

hän vetäisi vitsaksista veräjäpuun, suhahti se syy—yh, ja kun hän

työnsi sen takaisin, sanoi se taas vitsaksia vasten saman syhäyksensä.

Ja kun hän liukasti polun savilietteessä, kuului kengänkin alta sama

syy—yh—syyyh suhahdus.

Kun olisi syy, mutta — syyttä ei miehinen mies ennen aikaansa työstään

pirtilleen palaa!

Topi oli tullut jo puoli matkaa perkkiöltä pihaveräjälle päin, kun hän

äkkiä säpsähti ja seisahti ja jäi hölmistyneenä tuijottamaan tielle.

Perhokin pysähtyi ja luimisti korviaan.

Keskellä tietä istua kyyrötti harmaa elukka, joka oli kuin kesäinen

orava, mutta ei ollut orava, ja jänikseksi se oli liian pieni ja

mykräksi liian iso — ja katsoa muljotti pyöreillä vihreillä silmillään

Topia ja Perhoa. Sitten se aukaisi avaran suunsa ja päästi pitkän ja

surkean:

»Kurrrnauuu!»

Silloin Topi käsitti, mikä se oli. Hän naurahti säikähdykselleen ja

taputti Perhoa rauhoittavasti turpaan. Sitten hän päästeli Perholta

päitset, otti kellosta heinätukun ja hotaisten hevosta päitsillä

takalmuksille kehoitti:

»Soh, ala astella luhnia siitä laiduntovereittesi luo!»

Ja Perho läksi kelloaan kilkattaen astella jumppaisemaan metsään ja

hirnahti kuuluvasti kerran pari. Läheisyydessä kalahti Kullankukan

kello, ammahti Hellantetta, määki lammas ja vinkaisi possu.

Mutta Topi kuukistui kyyrylleen ja alkoi raaputella kädellään maata.

Maanitellen mahdollisen lempeällä äänellä hän leperteli:

»Kisskiss, kissinpoika, kasi, kasi, Kattipoika —»

Ja kun Katti kyyristyi ja hiipi matalana Topin kättä kohti ja sitten

loikkasi sitä käpäliinsä tavoittamaan, nosti Topi äkkiä Katin syliinsä,

silitteli sen silkinpehmoista selkää ja puheli:

»Kiss, kiss, kissimirri, ikävä isäntääsikö tuli ja hakemaanko

hankkiusit, he, he? Ja olit eksyä metsään, marringainen? Noo, kyllä

minä — kyllä minä Katin toki kotiin kyyditsen, ihan pirtin permannolle

kuletan, kissanpojan —»

Hän läksi kiireesti kohti kotiaan, eksynyttä kissanpentua pihamaan

piiriin palauttamaan.