VI

Lyhyin ja jämerin askelin Topi laskeutui kovaksi kamaraksi

tallautunutta polkua pirtistä saunalle. Hän ei mennyt kuitenkaan heti

lauteille levolle. Niin oli kuuma eikä tuntunut nukuttavankaan. Ja

kummakos, jos ei nukuttanut, kun oli jo päivällä pitkät unet veneessä

vetänyt.

Topi istuutui saunan rapuille jäähdyttelemään ja unta odottelemaan.

Nojaten kyynäspäin polviinsa ja käsin poskiinsa hän katseli kulmiensa

alta eteensä. Ja aatos tuli ja toinen meni siinä kumarassa kyyköttäessä.

Päivä oli painunut läntisten korpien talottomiin takalistoihin,

ja yö teki kukon askelin tuloaan. Kaikkeuden ylle alkoi laskeutua

auringon alettua kuin kattava kaihi. Hämyinen Kaislalahti synkkeni

synkkenemistään. Sen tuonpuoliset rannat tummenivat kivineen,

kallioineen ja lepikkolehtoineen yhdeksi pitkäksi ja pimeneväksi

juovaksi. Korpismäen koivikko paistoi vielä kalpeana kelmeytenä,

mutta kuusikoita kietoi jo syliinsä kuin jokin sinertävä sysi. Lahden

laakeasta ja noroperäisestä pohjoispäästä lappautui laajana pilvenä

sakenevaa sumua, joka kääri tuuma tuumalta lelluillen liikehtivään

poveensa ruohikot, rantaryteiköt, äyräät ja luhdat ja venytteli jo

vaippaansa valkamaankin. Lahdelta laajenevat selkävedet mukailivat

mustina eikä niiden epämääräiseksi muuttuneesta etäisyydestä

erottanut enää saaria ja salmia. Ja kaiken päällä riippui raskaana ja

raukeana tähdetön ja vallan kuin vitkalleen yhä alemmaksi laskeutuva

lenseäloistoinen taivaan holvi.

Jossakin, jollakin kaukaisella korpilahdella huudella hujelteli

yksinäisyytensä ikävää kumppaliton kuikka, ja toisaalta kuului

etäinen lahorastaan valitteleva viserrys. Tuolloin tällöin kantautui

Muhosenmäen salolaistumilta Kullankukan kellon kaihoisa kajahdus.

Topin mieli ja mietteet olivat mustat ja matalat. Mikä heitä liene niin

lamauttanutkin, yön yksinäisyyskö vai luonnon alakuloinen ilottomuus,

mutta niin oli vain mieliala myreä ja miete masentunut, ettei mahtanut

olla monella monesti.

Päivällä oli toista, paisteista ja mukavaa. Tuolla lahdella lempeydessä

ja auringon armaudessa, korkean ja kuulaan taivaan kuvun alla

ratoksensa onki ja veneensä keulaan kuin lapsen kaltaisena nukahti,

heräten odottamattaan Serukan seuraan.

Ja nyt oli toista. Luonnosta lumous lopussa, päivä pimennossa, taivas

tummenneena ja Serukkakin — ainoa toveri ja puhekumppali erämaan

yksinäisyydessä — sytenä ja sanatonna.

Siitäköhän se oli Serukka mahtanut matalalle mielialalle mennä,

kun ei niille siemenilleen sitä pyytämäänsä palturipenkkiä saanut?

Ei kai sillä liene muutakaan mielen muuttajaa ollut. Mutta pitihän

sen, aikuisen ja ajattelevan ihmisen, käsittää, etteihän sitä nyt

toki voinut valmista, kasvussa olevaa penkkiä joillekin joutaville

kukkakasveille kuka antaa. Ei sittenkään, vaikka siinä olikin

semmoisille siemennyksille koko mäellä mukavin ja parhain paikka, johon

ne siemenet oli pantava, jos kerran johonkin pani. Mutta kun se jo

kasvoi parhaillaan palturia, niin se kasvoi palturia, eikä sitä enää

käynyt muille kylvöksille muuttaminen.

Se taisi mainita meinailleensa niitä kukkiaan itselleen iloksi ja

mielelleen ratoksi? Ja oliko ihme, jos oli meinaillutkin. Moniakopa

ja mukavia niitä nyt Serukallakaan iloja näin korven keskessä

oli? Samaa arkea ainaisine askareineen aamusta iltaan ja viikon

päästä kuin huokaisuhetkeksi pyhää. Niin että iloa kai se ikävöitsi

arkiharmauteensa hänkin, vaikka kokikin olla osaansa tyytyväisen

näköinen ja ottaa ilon itsestänsä. Mutta mielensä syvässä toista

toivoi. Vähäiset ja valituthan ne olivat nämä sydänsalon ja korpikansan

riemut.

Olisihan sille saattanut sen ilonsa suodakin — eikähän se ratoksensa

paljon pyytänytkään, penkin verran vain, pienimmän penkin. Mutta kun se

oli jo tupakkamaana, niin se oli tupakkamaana, eikä sille mitä mahtanut

muuta.

Kovin se näytti koskevan, kun kiellettiin. Niin näytti menevän

murheisiinsa, ja siihen naurukin kuin leikaten lopahti. Eikö liene

ihan itkenytkin? Jotakin se vain silmäkulmastaan esiliinansa kulmaan

kuivasi. Mutta suotta se nyt, iso ja iäkäs ihminen, niin vähästä

vesitteli. Jos se nyt oli yhden penkin saanti niin sydänasia, niin

olisi kai sen saattanut antaakin — ellei se jo olisi ollut palturin

kasvussa.

Taikka — mitäpä se nyt olisi yksi penkki merkinnyt antaessakin, kun

oli kuitenkin neljä muutakin, parempaakin, tupakkaa työntämässä. Ja

entistäkin satoa, viimekesäistä oli, korjuussa yllin kyllin vaikka yötä

päivää pelmuttaa —

Kun olisi arvannut, että se ihan itkun puhalsi, niin olisi hänet nyt

yhden penkin mieliisi luvannut...

Mahtaneekohan se nyt vieläkin valvoa ja vesitellä, asiasta ihan

aiheettomasta? Se on semmoinen herkkä ja helläluontoinen. Malli-ihminen

kerrassaan, mutta vähästä pahoittuva, niinkuin nyt tästäkin,

joutavasta. Ei sitä pitäisi ihmisen olla aina niin valmisvetinen. Mutta

jos on, niin on, ja minkäpä sille luonnolleen varsinkaan vaimoinen

ihminen mahtaa? On luotu herkemmäksi naiseksi, niinkuin tämä jäyheämpi

ja karumpi mies mieheksi.

Aivanpa pitäisi käydä katsomassa, ettei se siellä suotta valvo ja

vesittele eikä itseään turhan takia väsyttele. Sanoa, että alkakoon

vain asetteleida ja uinahtaa ja unohtaa koko apeutensa, niin

aamullapahan sitten nekin surut seikotaan.

Taikka olla mitään sanomatta. Kuulostaa vain seinän takaa tai

ikkunanpielitse pilkistää, jotta unessako on vai hereillä. Ja jos

tuntuu hereillä olevan, niin vierasta valveuttamatta jollakin kättä

pitemmällä ikkunaan hiljaa heläyttää ja viitata väsähtämään.

Parasta pistäytyä heti, ettei pane koko yötään pikku syistä pilalle,

vaan ehtii jonkun hetken torkahtaa. Kun olisi vain jokin, millä

ikkunaan kopauttaisi.

Topi nousi tavallista vikkelämmin. Kun ei löytänyt muuta mukavampaa

esinettä mukaansa, niin otti saunan seinustalla olevan taikon.

Saattoihan sitä senkin hienolla kärjellä hellävaroen kilauttaa.

Tultuaan pihaan Topi kiersi pellon pientaritse pirtin seinustalle.

Siellä hän painoi vallan kuin ennenmuinen, nuorena miehenä pappilassa

Serukan aitan luona iltahämyssä ollessaan, varovasti korvansa hirteen

ja kuulosti, mutta ei kuullut muuta kuin oman huohotuksensa ja povensa

jyskeen. Hän pidätti henkeään ja painoi korvansa kiinteämmin puuhun.

Nukuttavanpa siellä tunnuttiin. Kahden henkilön syvä ja tasainen

kuorsaus kuului ja siihen väliin sirkan siritys. Unessa olivat sekä

Serukka että Eveliina.

Oikaisten itsensä seinustalta suoraksi tunsi Topi pienoista pettymystä,

ettei pirtissä oltukaan hereillä huokailemassa. Mutta sitten tuli

hänelle mieleen, että jospa se onkin ensin hiljaa pahanmielensä itkeä

hyreskellyt ja siihen sitten väsähtänyt, raukka.

Topin oli noin päätettyään paljon parempi olla, milteipä kuin hyvästä

mielestä hykähytti. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta jäikin vielä

pitkäksi ajaksi siihen ajattelemaan ja jalkojensa juuressa olevia

palturipenkkejä kallella päin katselemaan.

Mitä lienee mies siinä miettinytkin ja mitkä kamppailut ajatustensa

aallokoissa käynyt, mutta äkkiä hän astui taikkoineen pisimmän penkin

luo ja nosti terällä tupakan juurineen maasta, nosti toisenkin,

kolmannen — ja jäi tuokioksi tuijottelemaan kasaan keräämiään kasvuja.

Hän rypisti rajusti kulmiaan ja tuntui purevan hammastakin, mutta

sitten hänen piirteensä taas lauhtuivat ja huoaten kumartuen hän

puhdisti koko penkin.

Lopuksi hän käänsi ja tasoitti sen siemennystä varten valmiiksi, keräsi

tupakanvarret kainaloonsa, kuulosti, ettei pirtissä oltu herätty,

ja hiipi pellonpientaritse kiertäen taikkoineen takaisin saunalle.

Siellä hän pisteli tupakat seinänrakoihin riippumaan ja kuivamaan,

poltteli vielä piipullisen, nousi lauteille, riisui takkinsa ja kääri

sen päänalaisekseen. Mutta ennenkuin hän heittäytyi pitkälleen uneen,

työnsi hän saunan seinäluukun auki ja katsahti Kaislalahdelle, alkavia

ilmoja arvaillakseen.

Lahti ja koko luontokin oli kirkastunut, vaikka vielä uikin valkean

sumun vallassa. Ja tuonpuoliselta rannalta erotti jo lepikkolehdon

lempeät piirteet, puhtaan valkoisena paistavan koivikon ja sen yllä

kuusikon, johon Korpismäen kyömyharjulta alkoi taas heloitella hempeänä

runsasta rusoaan ryöpyttelevä uusi päivä.

Tyytyväisenä ähkäisten paneutui Topi lauteille levolle.

Hänen oli hyvä olla, rauhaisa ja suloisen raukea. Hänen mielensä

äskeinen mataluus oli poissa ja mietteensä mukavat. Tuntui kuin

olisi jokin raskas painajainen, mikä lie ollutkin, heltiytynyt hänen

olemustaan häiritsemästä.

* * * * *

Muhosenmäen pienessä pirtissä nukkuivat hauskassa aamuhämärässä

vuoteella vieretysten Eveliina ja Serukka, Eveliina pullean poven

tasaisesti aaltoillessa naisen nuoremman syvää ja tervettä unta,

punakkaposkinen Serukka levottomammin ja jotakin unta nähden. Hänen

hapuileva kätensä puristui peitteen laitaan, ja hänen huulilleen

karehti hellä hymy. Puoliääneensä hän äkkiä lämpimästi ja lempeästi

huudahti:

»Topukka! Topukka ukko —»

Silloin kahahti tuvan uunilla jotakin ja tuohisestaan kohosi koukussa

selin haukottelemaan ja venyttelemään Matti. Se silmäsi katse harallaan

pirttiä. Sitten se istuutui, haukotteli hartaasti ja alkoi ahkerasti

peseskellä silmiään. Puhdistettuaan vielä pukunsa ja partansakin

se loikkasi tuohisestaan uunille ja alkoi väräjävin kuononenin ja

kuulumattomin käpälin tutkiskella kaikkia paikkoja. Löydettyään

emäntänsä pehmeät lapaset se lennätteli niitä sinne tänne ja viskasi

viimein niistä toisen Katin pyttyyn ja herätti Katin.

Yhdessä ne yltyivät kisankäyntiin, pistivät piiloleikiksi Topin

huovikkaissa, pelailivat Perhon päitsillä ja keksivät lopuksi Serukan

uunille sälyttämän siemenpussin. Sitä ne pyörittelivät sinne tänne

ja kierittelivät lopuksi uunin ja seinän välisen kapean aukon luo.

Molempien pussista kiistatessa se luiskahtikin loveen ja suhahti Matin

ja Katin suureksi kummastukseksi välikkeen synkkään syvyyteen.