IV

Kun oli kolmisin kiivetty kaivopolkua pihaan ja tultu tupaan,

keittää pyöräytti Serukka sapatinpäivän ja vieraan kunniaksi oikein

sikurittoman kahvin. Sitä juotaessa tuvanpöydän ääressä hän jutteli

nauraen Eveliinalle, mitenkä Topi ja hän olivat tulleet torkahtaneeksi

lahdelle veneeseen, ja vakavampana kuinka hän sitten oli herännyt

hiessä uiden ja haavanlehtenä hepattaen keskelle kummaa untaan.

Eveliinaa huvitti Serukan kuvaus, uni ja herääminen tavattomasti. Hän

nauraa kikatti sitä kuunnellessaan ihan kaksinkerroin ja valutteli

kuumaa kahvia vadilta syliinsä.

Hänhän se oli heitä herätelläkseen heitellyt Serukan tähdiksi uneksimia

kaarnoja, käpyjä ja kiviä rannalta. Viimein oli häntä alkanut jo

moinen unen sitkeys harmittaa, ja hän oli kahmaissut kookkaan kiven ja

viskannut sen oikein hartiaväellä päin venettä. Kivi oli kolahtanut

Topin veneen laitaan ja loiskauttanut lahteen pudotessaan vesiryöpyn

heidän päälleen ja viimeinkin valveuttanut.

Eveliinaa ja Serukkaa nauratti molempia makeasti, ja Topinkin totista

suupieltä vetäisi vinoon, kun hän muisteli omaa untaan ja heräämistään.

Toista pannullista tyhjennettäessä ja kerrottaessa puolin ja toisin

tuoreimpia kuulumisia sekä Topin jurautettua äkkiä väliin jotakin

odotettavissa olevasta mainiosta potaattivuodesta, laski Eveliina

juuri juomansa kupin pikaisesti pöydälle, löi kämmenensä paukauttaen

vastakkain ja vihelsi päätään pyöritellen.

Hyvät ihmiset, hänhän olikin tässä kikateltaessa, kahviteltaessa

ja kilpaa kaikenlaisista kerrottaessa unohtanut peräti asiansa ja

käyntinsä tarkoituksen ja muisti sen taas vasta Topin potaateista

puhuessa!

Hän oli tullut jalansyten tuomaan Serukalle sitä kissaa, josta oli jo

keväällä ollut puhetta.

Muisti kai Serukka kerran kirkolla tavattaessa maininneensa, ettei

Muhosenmäellä ollut kissaa, vaikka hiiriä vallan vilisi, ja että hän

ottaisi sellaisen, jos jostakin sattuisi hyvän hiirikissan tapaamaan?

Muistihan Serukka, mainiosti muistikin.

Sehän oli viime pitkänäperjantaina vai oliko se iltakirkon aikaan

pääsiäislauantaina. Oli tavattu Eveliinan kanssa kirkon portilla ja

juteltu, mistähän kaikesta lie laasattukin. Ja kun oli kantautunut

sitten keskustelu kohta kuopasta itämään nostettaviin potaatteihin,

oli Serukka alkanut harmitella, että hiiret olivat hakanneet heidän

kuopassaan paraita perunoita ihan hehdon verran putipiloille ja

huokaissut, jotta kun sattuisi saamaan edes jostakin kunnon kissan,

niin ottaisi hänet edes vallattomimpien nakertajien vahdiksi ja

vähentäjäksi...

Niin, niin sen muisteli Eveliinakin puheen olleen. Ja kun heillä,

Eskelilässä, oli sattunut kuukausi sitten kissalle — muistaahan Serukka

sen Eveliinan pappilasta pentuna tuomaan harmaankirjavan kissan —

poikasia, oli Eveliina sanonut Eprolle, miehelleen, että no, noista se

nyt saa Muhosenmäen Serukkakin itselleen sen kaihoamansa kissan. Ja kun

kissanpoikaset olivat alkaneet jo tulla omin avuin toimeen, oli hän

tänä aamuna, kun sattui sapattikin, kopannut yhden niistä pärevakkaan

ja lähtenyt ihan asiakseen kantaa keikuttelemaan Muhosenmäelle.

Tultuaan taloon ja kun ei tavannut tuvassa eikä pihassa niin huokuvaa

henkeä, oli Eveliina pistänyt kissavakkansa aution läävän nurkkaan ja

alkanut etsiä ihmisiä ja unohtanut koko kissanpennun... Eikö lie jo

raukalle tullut sekä ikävä että nälkä —

Kuultuaan Eveliinan ilmoituksen syöksähti Serukka seisoalleen ja

sanoi, että niinhän sillä raukalla toki on, jollei jo ole kerinnyt

kuollakin, ja läksi puolijuoksulla läävään. Eveliina ehätti perässä

ja sai vielä läävän ovella oikaistuksi, ettei niitä kissoja ollutkaan

vain yksi, vaan kaksi pentua kerrassaan. Molemmat olivat niin siroja ja

sukkelia ja aina keskenään kisailevia, että oli tullut sääli erottaa,

ja Eveliina oli arvellut, jotta jossa elää yksi, niin siellä kaksikin,

etenkin jos on hirveästi hiiriä, ja tuonut molemmat.

Siellähän ne vielä molemmat kissanpojat yhdeksi keräksi kääriytyneinä

pärevakassa läävän nurkassa nukkua kuhjottivat. Emäntien tullessa

ne vain vähän viirusilmiään raottivat ja painautuivat taas samaan

sykkyrään.

Serukka kaappasi kummankin kissan syliinsä ja alkoi niille puhua

leperrellä.

»Voi hellanlettoja kun ovat somia ja pikkuisia! Ihan kuin silkkikeriä,

sileitä ja pehmeitä pallukoita! No, johan minä nyt toki otan tällaiset

pikkuiset pipanat, ihan omakseni otan, marringaiset. No, jo osaavat

ollakin sieviä — kissanpojat, hellanletat, lankakerät...»

Kun oli vuoroin silitetty kissojen tuuheita turkkeja, pidetty niitä

milloin toisen, milloin toisen sylissä, tarkasteltu kissojen käpälät

ja kuonot ja mairiteltu jos joillakin hyväilynimillä, lähti Serukka

Eveliinan saattamana viemään kissoja tupaan. Laskettuaan ne pirtissä

permannolle hän alkoi puuhata niille syötävää.

Hän otti hyllyltä kivikupin, pani siihen paksua kermamaitoa, laski

kupin permannolle lähelle lieden lämmintä ja nosti kissat vakasta kupin

laidalle latkimaan.

Itse hän seisoi Eveliinan kanssa kauempana ja katseli äänetönnä

ihaillen kissojen kiihkeää syönnintouhua.

Mutta kun kissat olivat punaisilla kielillään latkineet itsensä

kylläisiksi, nuoleskelleet kuononsa ja viiksensä puhtaiksi ja

siistineet käpälällään pesten poskensakin, lähtivät ne livettävin

askelin tutkimaan tupaa.

Serukka kääntyi hymyillen penkillä istua jurottavaan Topiin.

»No, nyt se loppui Muhosenmäeltäkin kissan puute, Topukka», sanoi hän

hyvästä mielestä kimaltelevin katsein. »Kun meillä ei ole lastakaan,

niin ovatpahan edes nuo marringaiset ilonamme. Vai mitä siinä siihen

sanot — kun et ole vielä virkkanut hyvää et pahaa?» Topi istua kökötti

ja imi piippuaan. Sitten hän raotti vapaata suupieltään ja jurautti

kotvan kuluttua:

»Kaksi —?»

Serukka hyrskähti kaikuvaan nauruun. Hän iski Eveliinalle silmää ja

sanoi sitten Topille:

»No, mitenkäs? Kaksipa tietenkin. Toinen sinulle ja toinen minulle,

nimikoiksi.»

Topi vetäisi pari pulleata sauhua ja suitsutti ne hitaasti

sieraimistaan. Sitten hän longotti taas hieman suupieltään ja urahti

yksikantaan:

»E-enpä minä heistä» (ja taas parin pitkän sauhun ja suitsutuksen

perästä) »kissanpennuista — kummastakaan».

Eveliina ehätti Serukalle selittämään, että se tuo toinen vunukka,

hitaampi ja harmajampi oli poika, ja tuo tummempi ja pirteämpi tyttö.

Serukka katseli kallella päin ja kauan kumpaakin pirtin permannolla

piipertelevää pentua. Sitten hän hiipi varpaisillaan harmajan

poikakissan luo ja kaappasi sen äkkiä syliinsä.

»Tämä minusta on mieluisempi», sanoi hän. »Minä otan tämän omiin

nimiini. Ottakoon Topi tuon toisen.»

Topi kohotti verkalleen katseensa Serukkaan. Hänen äänessään oli äreä

kaiku, kun hän jurautti:

»E-een minä — mies — marringaisesta —»

Mutta Serukka ja Eveliina eivät häntä enää kuunnelleet. He olivat

istuutuneet tuvanpöydän eduspenkille vieretysten, silittelivät Serukan

syliin keräksi kiertäytynyttä ja hiljalleen kehrätä hurruttelevaa

kissanpoikaa ja haastelivat hartaasti, mikä nimi Serukan nimikolle

olisi pantava. Käytyään lävitse kaikki muistamansa kissanimet he

eivät olleet mielestään keksineet kelpaavaa. Milloin oli nimi liian

tavallinen, milloin se ei sopinut kissan väriin taikka luonteeseen, ja

mikäpähän lie ollut milloinkin vikana.

Serukka muisti, että hänen kotonaan oli ollut hänen lapsena siellä

vielä kiikkuessaan ja liikkuessaan kissa, jonka nimi oli ollut Matti.

Niin että olkoon tämäkin nyt sen kotikissavainajan muistoksi Matti, kun

kerran oli poikakissakin.

Kuunneltuaan vielä kotvan kissanpennun kehräämistä he johtuivat

huomaamattaan haastelemaan rukeistaan, villavarastoistaan, kuteille

aikomistaan kankaista ja puvuistaan.

Topin kissa oli kierrellyt kaikki paikat permannolla. Sitten se oli

tarkasteluunsa kyllästyneenä istuutunut lattialle lieden lämpimään

ja katseli sieltä kiekkosilmillään tuvassa olijoita, vuoroin ja

pitkään kutakin. Tuijoteltuaan silmää räväyttämättä penkillä tikkuna

tököttävään Topiin se avasi suutaan kuin naukaistakseen, mutta ei

naukaissutkaan, vaan läksi hitain ja heilahtelevin askelin pyrkimään

Topin luo. Tämän eteen tultuaan se taas istuutui ja tarkasteli tyystin

pyörein silmäpalloin vastassaan istujaa. Ja tottapa tarkastelu oli sitä

tyydyttänyt, koska se läksi taas tekemään epävarmaa taivallustaan ja

hiiviskeli Topin pieksun luo, alkaen hiljaa hyrräten hieroa itseään sen

varteen. Mutta kun mies ei liikahtanutkaan, paneutui pentu taas Topin

jalkojen juureen istumaan ja naukaisi kuin pettymystään valittaen.

Topi käänsi verkalleen katseensa kissanpoikaan ja laski kätensä

hitaasti sen silkinhienolle turkille. Karhealla kädellään sitä

silitellen hän murahti niin lempeästi kuin osasi:

»Ke, ke — katti — kis, kis — kissanpoika —»

Mutta sitten hän katsahti kulmiensa alta kuin pahasta työstä kiinni

joutuneena arasti Eveliinaan ja Serukkaan ja siirsi tylysti jalallaan

kissan luotaan loitommaksi. Ja jatkoi sitten silmäkulmat rypyssä ja

enää kissaan vilkaisemattakaan jörötystään.

V

Pitkään ja perinpohjaisesti puhelivat Muhosenmäen muhjakkalämpöisen

pikkupirtin penkillä hankkeistaan, hommistaan ja huolistaan Eskelisen

siro ja solakka Eveliina emäntäinen ja Topin tanakka ja teerevä

Serukka. Mutta kun hyvien naapurinaisten puolijäänisiin puheisiin alkoi

pujahdella yhä tihenevämpiä pysähdyksiä ja alussa vireinä virranneet

jutut juoksivat jolseammin eikä kumpikaan enää keksinyt, mistä laidasta

haastelun herättäisi, nousi Eveliina nopeasti, vilkaisi kaarensa

keskikohdan jättänyttä ja jo riutumistaan rakentelevaa päivää ja ehätti

esittelemään kotiinsa palaamista.

Mutta Serakkapa ei suostunutkaan laskemaan häntä luotansa.

Kun oli kerran kodistaan liikkeelle lähtenyt ja tullut vartavasten

noita kissanpoikia kyyditsemään, kierrellyt pitkin poluttomia

rantaryteiköitä ja livettäviä liejukoita kilometrikaupalla, niin

eihän sitä toki harviaisvierasta niin vain taas takaisin taipaleelle

työnnetty. Parasta kun paneutui taloksi ja oli yksin tein yökunnissa,

söi ja joi, mitä näin mökkitalossa tarjottiin, nukkui rauhassa kukon

lauluun ja hankkiutui hyvin levänneenä huomisaamuna lähtemään.

No mikäs, saattoihan Eveliina senkin tehdä. Eipähän hänellä mitä

huutavaa hätää ja hoppua kotiinsa ollut. Mies hoiteli mielellään yhden

yökauden taloutta ja lapsetkin olivat jo siksi suuria, jotta tulivat

omin avuin ja ilman äidin joutavaa perässä paimentelemista toimeen.

Eikäpä noita ollut tiedossa tulisempia töitäkään, heinäntekokin kun

oli aijottu aloittaa vasta, nousevilla viikoilla. Kunhan aamulypsyksi

päivänkoitteessa huomenna kotiutui.

»Ja syödään tässä vielä tuores kalakeittokin», saneli Serukka ja

lisäsi leikillisesti Topiin vilkaisten, »niistä Topukan ties miten

torkkuessaan venheeseensä veivaamista kaloista».

»Mutta pannaan ensin nämä Muhosenmäen lapset lullumaan», nauroi

Eveliina emäntä. »Eivätpähän pyöri hameen helmoissa ja polkeudu

jaloissa.»

Emännät innostuivat tuokiossa touhuamaan.

Serukka etsi aitasta vanhan tuohisen ja Eveliina haki läävän parvelta

lyhyitä luhtaheiniä. Ja kun heinät oli pyöritelty ja paineltu

tuohiseen, nosti Serukka kissanpojat siihen, ja Eveliina pani tuohisen

lattialle lieden lämpöisempään läheisyyteen.

Kissanpojat marrivat hetken kahisevilla heinillä, mutta uinahtivat pian

uupuneina herkkään uneen.

Serukka ja Eveliina pujahtivat pirtistä pihalle ja ryhtyivät aitan

rappusilla perkaamaan kaloja ja siinä sivussa kuin reipastuneina

rupattelemaan.

Yksikseen tupaan jäänyt Topi polttaa pelmutteli penkillään jöröttäen

pari piipullista ja laski sitten kuumenneen koppansa ikkunalle

jäähtymään. Istuskeltuaan vielä hetken hän nousi hiljaa ähkäisten

seisoalleen, venytteli ja verrytteli paljosta penkin painamisesta

puutuneita paikkojaan, kuulosteli pihamaalta kantautuvaa naisten

naureskelua ja puheenpajatusta ja jäi sitten pitkäksi ajaksi

katselemaan kissojen nukkumista.

Köllöttelivät siinä, Katti ja Matti, ja mukavaa olikin lieden ja

toistensa lämmössä olla höllötellä, nukkua kuhjottaa. Mutta kas — eikös

ollutkin Matti työntänyt käpälällään Kattia laidemmaksi ja vallannut

voimakkaampana väljemmän tilan itselleen? Ahdas kai niiden siinä

olikin, kun oli liian kapea kahdelle tuohinen. Pitäisi olla isompi

tai omansa kummallekin — ettei tarvitsisi Katinkaan heikommuuttaan

huonommalle osalle jäädä. Kun olisi ollut toinen tuohinen, olisi heidät

saattanut siirtää mukavammin makaamaan — tuohinen taikka muu, mikäpähän

sattuisi sopiva, kopsa tai vakka — Katille.

Topi tuumaili tuokion, hitaasti ja hätäilemättä. Sitten hän asteli

uunin luo, nousi sen kuvepenkille ja alkoi kopeloida laajan päällyksen

pärtöä.

Siellä oli jos jotakin, vuosien varrella viskattua, sekä ehyttä että

särkynyttä sälyä: Topin talvihuovikkaat, Serukan kintaat, lohkolaita

kivikuppi — Serukan possua ruokkiessa rikkoma — kuivanut tervanahturi,

kiulun vanteet, vanha kirves, liitoksistaan longahtanut pytty, kieletön

lehmänkello, Perhon ompelistaan ratkenneet päitset — kaikkea, mitä

ei tiedä mihinkä kädestään viskaa ja useimmiten uunille hetkeksi

heittää ja vuosiksi virumaan unohtaa, taikka mitä ei henno vielä

rikkaläjäänkään raikota, vaan uunille tarpeen varalle talteen työntää.

Pengoskeltuaan kertaan kolmeen päällystän pölyistä ja kirjavaa kamaa

Topi valitsi lopuksi pytyn ja laskeutui sen kerällä permannolle.

Hän pyöritteli pyttyä peukaloissaan puoleen ja toiseen ja kun sillä

ei ollut enää virkaa muuhun, haki hän tuvannaulasta talvihattunsa,

sovitteli sen pyttyyn ja nosti Katin tuohisesta hattuun ja laski pytyn

pentuineen permannolle tuohisen viereen.

Pantuaan perusteellisesti ja liiat rouheet huolellisesti ensin

kouraansa ja sitten kukkaroonsa siivoten palturia piippuunsa ja

imaistuaan makeat ja muheat sytytyssavut, hän läksi hitain askelin

naisten luo.

Eveliina ja Serukka olivat aitan rappusten ääressä ripeässä työssä.

He olivat käärineet hihansa kyynäspäihin asti ja perkasivat

kiireisesti kaloja. Serukka siivosi ahvenia semmoisella vauhdilla,

että suomut sinkoilivat kirkkaana suihkuna kasvoille, käsille ja kauas

ympäristöönkin, mutta Eveliina puhkoi ja puhdisti kalat kätevästi.

Niitä olikin jo siivottuina kymmenkunta.

Kun Topi tallusteli naisten luo ja seisahtui hajalla säärin aitan

seinustalle, suoristihe Serukka, pyyhkäisi valahtaneet hiukset

otsaltaan ja iski silmää Eveliinalle kuin veitikkamaisesti vihjaten,

jotta johan minä sanoin, ettei se toki Topukka henno minua kauaksi

katseensa alta heittää, vaan tulee, kunhan kerkiää.

Hikeä otsaltaan käsivarteensa kuivaamaan kohottautunut Eveliina

naurahti nopeasti.

Punoittava Serukka kääntyi Topiin päin ja haasteli hymysuisena:

»No, siinä mies, missä mainitaankin! Tulitpa kuin käskettynä, Topukka.

Kuulehan sinäkin, mitä me olemme tässä Eveliinan kanssa puhelleet ja

päättäneet.»

Ja sitten Serukka kertoi Topillekin, mitenkä hän oli eilen kirkolla

käydessään nähnyt heidän kyläkortteerinsa emännällä, haudankaivaja

Huttusen Sohvilla, semmoisen uudenaikaisen rekooli-istutuksen. Oli

kaksi penkkiä ikkunan alla, ja niihin oli kylvetty ja istutettu toiseen

kukkia jos jonkinmoisia — valmuja, ingerlummia ja keisarin kyntteliä

— ja toiseen kaikenkaltaisia kasviksia, punajuuria, porkkanoita,

kaalia ja sikuria. Kuuluivat olevan muodissa nyt sellaiset istutukset.

Pappilassa sanoi Sohvi olevan oikein ison aitauksellisen, ja

kauppiaassakin näkyi olevan pihamaalla pitkä aukeama. Ja kun Serukka

oli sanonut, että ollapa Muhosenmäelläkin edes muutama penkki, niin

Sohvi oli hakenut huoneesta paperipussillisen sekoitettuja siemeniä

ja antanut ne ihan ilmaiseksi Muhosenmäen ikkunan alle kylvettäviksi.

Mutta kun niitä oli yllin kyllin pariinkin penkkiin, oli Serukka

luvannut Eveliinallekin puoli pussillista.

»Ja kyllä sinä, Topukka, saat nyt antaa, noista palturipenkeistäsi

yhden minulle iloksi. Niin on näet tässä tuumittu, ettei ole

Muhosenmäellä muuta niin sopivaa puutarhapaikkaa kuin tuo sinun

tupakkamaasi. Siihen paistaa aamusta iltaan aurinko, ja yöllä on siinä

tuvan seinämällä suojaisinta ja maa on höystöisintä ja hyötyisintä koko

tässä tienoossa.»

Topi katseli ensin ällistellen ja silmät äkkiä harrilleen menneinä

Serukkaa. Sitten hän rypisti silmiään ja kulmiaan ja sanoa jurautti:

»Palturipenkin — parhaan paikan tupakalle — Minun vasiten muokkaamani —

E-en minä —»

Hänestä oli päätöntä, että Serukan mieleen oli voinut sellainen

mahdoton ja mieletön ajatus ailahtaakaan.

»E-en minä — milloinkaan — semmoiseen —», lisäsi hän lujemmin.

»Onhan sinulla noita palturikasvujasi yllin kyllin talvitupakaksi

tiedossa, ja viimevuotisiakin vielä polttamatta kuinka monta isoa

kerppua lieneekään. Niin että viidestä penkistäsi joutaa hyvinkin

minulle joku.»

»Vaikkapa — vaan en minä — valmista tupakkamaata —»

Serukka katseli kallella päin ja lempeän pyytävästi Topia silmiin.

Houkuttelevasti hymyillen hän esitteli:

»Edes pienin ja huonoin?»

Topin kasvot kävivät kylmänharmaiksi. Hän puri piippunsa luuta, jotta

ratisi, ja jyräytti hampaittensa lomitse:

»E-en — ikinä — vaikka vaikuttaisit —»

Serukka herkesi hymyilemästä ja huokasi. Hän käänsi katseensa kaloihin

ja jatkoi vitkalleen suomustamista. Mutta äkkiä hänen suupielensä alkoi

nytkähdellä ja mutruilla. Kääntyen poispäin hän pyyhkäisi esiliinaansa

jotakin ponnistuksesta huolimatta silmäkulmaan herähtänyttä kirkasta ja

kitkerää.

Äänettöminä ja työhönsä kumartuneina lopettivat Eveliina ja Serukka

askareensa ja läksivät sitten kaivolle kaloja huuhtomaan.

Topi törötti ukkospilven kaltaisena kotvan paikallaan ja tuijotti

tiukasti tantereeseen. Sitten hän siirtyi vitkalleen palturipenkkiensä

luokse.

Vasta kun naiset kutsuivat hänet syömään tuvanpöydällä höyryävää

kalakeittoa, läksi hän hitaasti ja pysähdellen pirttiin.

* * * * *

Hiljaisina syötiin sinä ehtoopäivänä Muhosenmäen valjusti hämärtyvässä

tuvassa päivällinen, tai illallinenko tuo jo lienee ollutkin.

Aterioitiin sanaa vaihtamatta, vaikka oli vieras talossa.

Serukka söi katsettaan pöydästä kohottamatta, ääneti ja vähän

kuin hiiri. Hänen kasvoillaan oli kalpeus ja kankeus — ikkunasta

pilkistelevän raukean ehtoon vaimeaa valjuuttako lie ollut vai muuta.

Topi pureskeli joka palaansa pitkään, liiankin perinpohjaisesti, ja

nieleskeli vaivoin puremansa alas. Mutta tuon tuostakin hän unohti

lusikkansa kupin laidalle ja palasensa pöydälle. Katsahdettuaan

sitten kulmiensa alta Serukkaan hän rypisti rajusti otsaansa ja alkoi

päätteliäästi syödä, unohtuen kuitenkin taas pian uudelleen. Eveliina

yksin söi sakeasti suurustettua kalakeittoa mielellään ja makeasti ja

huuhteli palansa paksulla kermansekakokkelilla alas.

Eikä mieliala muuttunut suuresti syötyäkään. Serukka nousi ensimmäisenä

pöydästä ja hetken hiivuttua jo Topikin. Ei ollut maistunut keitto, ei

äsken kirnuttu voi eikä kookkaita kokkelin muheloita kermassaan uittava

piimäkään.

Serukka siirtyi Eveliinan syönnin lopettamista odotellessaan lieden luo

ja jäi katselemaan siellä nukkuvia kissoja. Topi toimiskeli jo penkillä

piippunsa kanssa.

Topi luimuili tuon tuostakin silmäluomiensa alitse Serukkaa ja

ajatteli, jotta kun se nyt on noita kissoja kyllikseen katsellut ja

näkee pennut pantuina kumpikin omaan pehmeään pesäänsä, helähtää se

siitä tavanmukaiseen mukavaan nauruunsa ja kääntyy ja iskee Eveliinalle

silmää ja sanoo, että elähän, onpas se Topukka tekaissut vunukoille

molemmille mukavat majansa, ja luo sitten hemaisevan ja hymyilevän

silmänsä Topiinkin, alkaen taas kuten ennenkin iloisesti jos jostakin

jutella.

Mutta eipä ollutkaan nyt sillä mielellä Serukka. Alkoi vain vieraan

syötyä ja kiiteltyä kantaa kiikutella hänen kanssaan ruokia aittaan.

Eikä luonut niin katsettakaan Topiin.

Topia harmitti niin, että oli siihen paikkaan pakahtua. Ei hän oikein

tiennyt, mikä häntä alkoi äkkiä kaivella ja kiukuttaa, mutta niin

se vain kuohutteli ja käänteli, jotta — Ja nuo kissatkin! Pitipäs

hänen, ison ja iällisen miehen, pakkautua niitäkin hoitelemaan

ja huushollaamaan kuin minkäkin lapsen — Nauroivathan hänelle jo

naisetkin. Eivätkö liene parhaillaankin nurkan suojassa kikattamassa?

Ja nauraisi jos kuka, kun kuulisi.

Kun Serukka ja Eveliina viivähtivät jollakin kantomatkallaan vähän

kauemmin, nousi Topi päätteliäästi ja kävi ja nosti kissanpojat hieman

kovakouraisesti uunille — näkyvistä.

Tupaan tultuaan puhdistivat naiset vielä pirtinpöydän. Eveliinan käytyä

istumaan äännähti viimeinkin Serukka, mutta vain kuin kuiskaten ja

ainoastaan Eveliinalle:

»Jaetaan nyt ne siemenet, vaikka kyllä kai ne joutaisivat sinulle

kaikkikin.»

Hän haki hyllyltään paperipussin ja palan harmaata käärepaperia.

Paperista hän pyöräytti suipon tötterön ja alkoi valutella pussista

siihen siemeniä.

Eveliina ehätti estelemään:

»Ka, elähän enää... Johan ne nyt nuokin toki minulle riittävät. Ei jää

itsellesi... Voi, hyvä ihminen, kun kaataa kaikki...»

»Eipähän näitä näytä meillä tarvittavan», sanoi siihen katkeralta

kajahtavin äänin Serukka.

Vasta kun Eveliina vakuutti, ettei hän ottaisi kuin puoli pussillista,

jätti Serukka siemeniä itselleenkin. Hän vei oman osuutensa uunille ja

huomautti huokaisten:

»Olkoot siellä — unohtumassa.»

Ja taas painoi iloton alakuloisuus surumieliseen syleilyynsä

Muhosenmäen pienen pirtin. Alkavan iltayön hämäryys hamuili hiljaa

hiiviskellen pitkin permantoa, pöytää ja penkkejä. Tuvan asukkaat

istua kyyhöttivät vieraineen kukin tahollaan unteloon äänettömyyteen

ja valottomiin mietteisiinsä vajonneina. Kuului vain Topin piipun

luputus ja uunilla kehrätä hurruttavien kissojen hyrinä. Silloin

tällöin rapsahti jokin — russakkako lie katosta pudota napsahtanut vai

seinäsammal salaperäisesti sihahtaen risahtanut.

Piippunsa pohjilleen poltettuaan ähkäisi Topi äkkiä. Hän nousi, hapuili

käsille hattunsa ja asteli keskelle permantoa. Sinne hän seisahtui kuin

jotakin odottaen ja käveli kotvan kuluttua ovelle. Kääntyen siellä

tupaan päin hän jurautti jotakin saunaan maata menosta, odotti taas, ja

pyörähti raskaasti huoahtaen pihalle.