III

Raskaasti nukkui vuoteellaan Törökki-Topi. Nukkui ja veti hirsiä, niin

että tupa raikui ja kauas pihamaallekin kuorsaus kuului. Päivän säteet

paistaa porottelivat häntä häikäilemättöminä päin naamaa ja nostivat

otsalle helmeilevää hikeä. Kärpäset kiehuivat kilvan hänen ympärillään

ja tuppautuivat tuon tuostakin puraisemaan milloin miehen kasvoja,

milloin vuoteesta rentona riippuvaa kättä. Topi kipristeli silloin

kasvojaan ja liikautti kättään ja urahti jotakin unissaan, mutta jatkoi

silti sikeää nukkumistaan.

Eikäpä ihmekään, sillä uupunut Topi olikin.

Serukka oli lähtenyt edellisenä päivänä jo puolilta päivin kylään

kaupittelemaan kerääntyneitä kanankevennyksiä, tiedustelemaan

sepältä jo keväällä kaiuttaviksi vietyjä viikatteita ja tekemään

läheneväksi heinäajaksi taloudessa tarvittavia puotiostoksia. Topi

oli palannut juuri Serukan lähdöksi perkkiöltään ja pistänyt yksin

jäätyään oikein tervaspuilla saunan lämpiämään. Lypsettyään karjan

ja laitettuaan eläimet laitumelle hän suoritteli vielä ehdottomimmat

ehtooaskareet. Sitten hän oli mennyt saunaan ja ottanut siellä

tavallista tanakamman löylyn ja ropsinut tuoreilla koivuvastoilla

päivettynyttä pintaansa niin, että se oli kuin paistikas. Peseskeltyään

itsensä hän oli lyönyt löylyä ja kylpenyt uudelleen. Raukeana ja

höyryävänä pirttiin palattuaan hän oli keittänyt kookkaan padallisen

perunahauvikkaita, syönyt tukevan illallisen ja juonut palan päälle

ison kaksikorvatuopillisen äsken lypsämäänsä maitoa.

Painettuaan puukkonsa ikkunanpielihirteen ja lyötyään vielä

kämmenellään puukon päähän hän oli kylläisenä pari kertaa röyhtäissyt

ja istuutunut penkille, pannut piippuunsa ja poltellut pimenevässä

pirtissä kopallisen räiskyvää ja röyheilevää palturia. Mutta sirkan

aloitettua uunin takana väsyttävän sirityksensä Topi oli noussut,

laskenut piippunsa ikkunanpenkille, haukotellut hartaasti, venytellyt

ja painautunut väsyneenä vuoteelle ja nukkunut heti kuin hako.

Vasta kun palokärki parkaisi hänen korvansa juuressa pirtin ikkunan

ulkopielessä havahtui Topi.

Hän nousi kyllin nukkuneena, oikoili ähkien ruumistaan ja käsivarsiaan,

haukotteli kuuluvasti, pani piippuunsa ja silmäsi ikkunasta ilmaa.

Mikäs ilmalla hätä oli. Samanlainen kuin eilenkin ja koko viime viikon,

toistakin: taivas pilvettömässä poudassa, tuuli tyynessä ja aurinko

punaisena, paahdetta itseensä imeneenä, niin että oli siihen pakahtua.

Topi kääntyi verkalleen ikkunasta lieteen päin. Siellä kuhjotti

pannu poroilla hieman kallellaan, Serukan lähtiessä enemmälleen

kuin puolilleen jääneenä. Olisi ollut pantava kahvi kuumenemaan ja

juotavakin, kun oli näin sapattiaamu, mutta se häntä nyt rupesi

rustailemaan tulta lieteen — yhden kahvin tähden. Jääköön varistamatta

siksi, kunnes Serukka kotiutuu keittämään.

Tuvassa tuntui tukahuttavalta, ja Topi läksi pirtin portaille

jäähdyttelemään.

Kas, sielläpäs jo elukatkin veräjällä telmivät paarmojen puremina!

Perho kilkatteli kelloaan, ja Kullankukka ja Hellantetta ynisivät

lypsyään, lampaat ja possu ruoputteluaan. Kauanko lienevät siinä

seisoneetkaan odottamassa? Kai tunnin, pari, koska oli jo päiväkin

noin korkealla ja palokärki ikkunan pieleen lensi toukkamailtaan

pärryttämään. Mutta odottakoot eläimet vielä. Se heitä lähteköön

miehinen mies yökasteessa akkojen tavalla lypsämään ja haastelulla

hyvittelemään. Hoidelkoon Serukka palattuaan.

Silmättyään tyynenä lojuilevalle Kaislalahdelle Topi näki sen pinnassa

hypellä puikkelehtivien kalojen kimaltelevat välähtelyt ja jälkeensä

jättämät runsaat, laajenevat, mutta sitten vähin erin erottamattomiksi

häipyvät vesirenkaat.

Paljonpa niitä nyt olikin noita nakkelehtelijoita lahdella. Näkyi

kuikkaparikin niitä nielevän minkä kerkesi. Voi olla selkävesiltä

lahden matalikolle itseään päivän paistateltavaksi uineita useita

parvia, ahvenia ja sären sinttiä.

Topissa heräsi äkkiä onkimies eleille. Toisaalta tuli tosin mieleen,

että se sinne nyt lähteköön ruohikkoon rämpimään ja veneen perään istua

kököttämään luojan suurena sunnuntaina, mutta toisaalta houkutteli

se, että entäpäs jos sattuisi hyväkin syönti ja antaisi Ahti auliisti

saalistaan, niin saattaisi tunnissa parissa tulla vaikka veneen pohja

peitolleen keltamahoja ahvenenköllisköitä — Kaislalahden lihavia ja

kyrmyselkäisiä körriköitä.

Topi innostui. Päätti kun päättikin lähteä ja meloa tuonne lupaavimman

ahvenheinikon kupeelle ja vedellä kilon muutaman ja keittää pyöräyttää

sitten Serukan tuloksi rantakalaa — panna perunoita sekaan, suurustaa

rukiilla ja paiskata voitakin kapustan...

Hän pyörähti pirttiin, vetäisi pieksut jalkaansa, heitti hatun

päähänsä ja takin hurteilleen ja läksi, valitsi räystään alta säilöstä

ottavimman ongen, riensi sitten miltei juoksujalkaa saunaan ja penkoi

sen lauteiden alta tuohiseen lihavia lieroja. Kun niitä oli kylliksi,

asteli hän valkamaan, tekaisi ruohotukusta tapin ja puulasi veneen

vesille.

Hiiviskeltyään veneineen rehevimmän ahvenheinikon luo Topi laski

meluilematta riippakiven pohjaan, pujotti onkeen mehevän madon,

sylkäisi siihen ja heitti pyydyksensä veteen.

Heti ensi heitolla siihen jämähtikin oikea jurilas. Kerran vain tokaisi

ja oli kiinni ja suorana ja tönkkönä tuli veneeseen. Vasta pohjalle

viskattuna alkoi pärskytellä vettä ja pompahdella pois päästäkseen.

Tuli toinenkin, samanlainen pullea ja keltamahainen ukko ahven...

kolmas, neljäs, viides ja lopuksi jo monesko lienee ollutkaan. Puolisen

tuntia sai vetää, niin että käsi oli kuoleutua.

Mutta sitten ahvenet lopettivat syöntinsä, eivätkä enää siltä kohdalta

nykäisseetkään, ei vaikka olisi kuinka ottavasti ongen asettanut ja

madon makeimmilleen sovitellut.

Topi sitaisi riippanuoran perälautaan ja siirtyi keulan puolelle

kokeilemaan. Ei syönyt sielläkään. Liekö parvi loppunut vai muualle

muuttanut. Kauankos se uiva parvi paikallaan pysyykään.

Olisi ollut Topinkin muualle siirryttävä ja toisissa onkipaikoissa

yritettävä, mutta sikseen se jäi. Johan noita olikin kaloja kolmeksikin

keitoksi kahdelle hengelle. Eikähän niitä ollut alunperin aikomuskaan

lappaa kaloja kuin kilo muutama. Raukaisemaankin jo rupesi, mikä lie

ruvennutkin, veden henki tai hikinen helle. Niin painosti, että suuta

pikkuisen ajan perästä aina haukotukseen repäisi.

Topi painautui mahdollisen mukavaan nojaan keulaa vasten, täytti

piippunsa ja polttaa luputteli puolinukuksissa.

Luputti ja horroksissaan mietti.

Sitä Topi mietti, että ei kai se ollut luojakaan maailmaa ja sen

luotuja laitellessaan meinannut, että ihmisen olisi kaikki kalat

järvistä kaluttava. Sai kyllä ihminen vallita kalat meressä ja taivaan

linnut ja koko maan, mutta piti tyytyä siihen, minkä milloinkin kaiken

hyvän antaja kerralla kohtuulliseksi katsoi ja lahjoittaa tahtoi.

Hyvyyden antaja —, niin. Tällaisen kesänkin antaja, jolloin päivä

paistaa rellettelee, että on ihan suloudellaan siihen sulattaa, eikä

tunnu tuulen tuhaustakaan, tyyninä vain selät ja salmet ujuvat ja

ilman ihana autere niiden yllä niin mukavasti väräjää ja vipajaa. Ja

metsät tuoksuvat pihkaansa ja muuta mukavaa tervettä hajuaan, linnut

laulaa lirittelevät, hyttysen hyrräävät ja leipä kasvaa pelloilla

ja perkkiöillä, että ihan kohina kuului — hänenkin, mökin miehen,

muokkauksilla — ja kaikki on kirkasta, lämmintä ja leppoisaa, ruumis ja

sielu kuin onnessa, mukavassa raukeudessa muhjottaen.

* * * * *

Serukka oli saapunut sillä välin kylämatkaltaan kotiin.

Hän oli purkanut pirtissä pullean ja painavan nyyttinsä ja tyhjentänyt

sen sisällön, kahvit, ryynit, sokerit ja monet muut pienet ja

suuret pussit ja mytykät lajinsa mukaan sinne, missä niitä kutakin

säilytettiin. Sitten hän oli sipaissut yltään pyhäpukunsa ja laittanut

sen laskoksilleen vaatearkkuun. Pujoteltuaan päälleen arkiasunsa

hän oli siepannut rainnan ja mennä vilistänyt veräjälle. Siellä hän

oli saanut huudella ja huhuilla puolisen tuntia Kullankukkaa ja

Hellantettaa ennenkuin keksi ne lepikon tiheimmästä siimeiköstä, jonne

ne olivat pakkautuneet paarmoilta piiloon märehtimään.

Lypsettyään lehmät, ruopoteltuaan pässiä, lampaita ja sikapossua

ja viskattuaan pari hyväilevää sanaa hörhöttävälle Perhollekin hän

oli palannut pirttiin, siivilöinyt maidon puhtauttaan tuoksuaviin

pyttyihin, siistinyt vuoteen ja lakaissut eilen lähtiessään vain

hotaisemansa lattian — ja alkanut oudostella Topin, kotimiehen,

poissaoloa, kun ei miestä näkynyt, ei kuulunut. Olisiko ehkä joutessaan

jaloitellut taas perkkiölleen, jossa se jurraili päivät pääksytysten

ja tuskin yöksikään malttoi kotiin tulla? Tai lähtenyt ikävissään

soutelemaan selän toiselle puolelle naapureihin tupakkaturinalle?

Serukka pistäytyi pirtin portaille katsomaan olivatko veneet valkamassa.

Siellä oli nuottavene tuomen alla, mutta onkivene oli poissa.

Soutelemaan se oli sitten lähtenyt, mihinkä lienee lapiskoinutkin.

Serukka varjosti kädellä silmiään, kyetäkseen katselemaan auringon

alitse, ja tähysteli etäisiä selkiä ja salmia. Häntä hieman harmittikin

mokoma kotimies, joka jätti kodin autioksi ja tuvan oven tulla ja mennä

kenen tahansa. Eipähän siltä, että tänne korpeen olisi kuka tullut,

mutta kuitenkin —

Katsahdettuaan vielä Kaislalahdelle hän näki siellä ruohikon reunassa

onkiveneen. Ja siellähän se oli Topikin, keulassa onkia kököttämässä.

Serukkaa hykäytti silloin hyvästä mielestä. Ei se, ikuinen jörökki,

ollut toki raskinut loitota kauas konnultaan ja pesäänsä kaitsematta

jättää. Olikin semmoinen kotirakas miehekseen. Vain joutessaan ja

jotakin tehdäkseen oli lähtenyt ongelle. Ehkä oli saanutkin. Se oli

oiva onkimies, kun tuli sille työlle työntyneeksi. Monet keitot se oli

Kaislalahdelta kotiin kiikuttanut, varsinkin kun keväällä nuottakin

tarttui puuttoon eikä ollut vielä tullut peräintä parsituksi.

Serukankin mieli alkoi vetää vesille. Ei onkiakseen, vaan Topin

kalastusta katsoakseen ja siinä sivussa kylän kuulumisia jutellakseen.

Ei näet haluttanut kuumaan tupaankaan jäädä — ainahan tuota sai siellä

kyllikseen oleilla — eikä ruveta tällaisella helteellä tapansa mukaan

sapatin pyhittämiseksi aitan rapuille sanaakaan lukemaan, eikäpä tähän

pihallekaan pysähtyä toimetonna Topia tähyämään.

Hän asteli valkamaan ja läksi soutaa lipaskoimaan nuottaveneellä Topin

luo.

Päästyään onkiveneen likelle pakkasi Serukkaa ihan ääneensä

naurattamaan.

Onkivene oli perästään riipalla ankkuroitu, ja keulassa kuuhotti

Topi ja veti unta niin, että hiljainen kuorsuun hyrinä kuului kuin

hyttyslauman laulu. Piippu oli pudonnut rinnoille, — hyvä, ettei ollut

polttanut koko miestä, ja onkivapa oli olevinaan vieläkin kädessä,

vaikka riippui holtitonna puoliväliin vedessä.

Serukkaa oikein kutkutti kiljaista, niin että ranta olisi raikunut,

jotta olet sinäkin koko kalamies, kun nukut kesken ongintaasi — taikka

härnätä muulla tavalla. Mutta sitten hän arveli, että nukkukoon, kun on

kerran saanut unen päästä kiinni. Ei tuo usein liikoja nukkunutkaan,

tuskin kaikin kiirein ajoin kyllikseenkään. Väsynyt tuo raukka näytti

olevankin, kasvot kelmeät ja posket rypyssä. Nukkukoon, kun nukkuu!

Näkyihän tuo saaneen kalojakin, jotta ei ollut jouten istuskellut.

Tämä ilmakin oli semmoista unettavaa, että pakkasi painostamaan

virkeämpääkin ihmistä. Tottapahan heräisi, kun alkaisi nälkäkin näin

veden hengessä hiukaista.

Serukka kiinnitti hankavitsalla veneensä Topin veneeseen ja asettui

hänkin keulaansa pitkäkseen — Topin valveutumista vartoamaan.

Niin — ilmakin, tämä tällainen kesäinen ilma, oli sellaista unettavaa

ja uuvuttavaa, että hohhoijaa — ihan olivat maisematkin kuin

horroksissa, semmoisessa maidonkarvaisessa uniudussa, savuako sitten

lie vai auersumua. Ja vedet ihan kuin peili, sileäpintaisia ja koreasti

heijastavia, ja taivas syvänsininen, että hohhoijaa — eipä ollut näin

koreita ilmoja sattunutkaan monena siirtyneenä suvena.

Oli se tuo taivaskin — mikähän lie sekin? Niin kuului olevan pitkä

ja leveä, ettei ollut muka mittaa eikä määrää missään, ei loppua

ollenkaan. Eikä vaikka kuinka vauhkolla varsalla mennä vilistäisi, jos

kuinka korkealle, niinkuin tuo pääskynen ihan näkymättömiin, niin ei

olisi vasta kuin esikartanoissa, porstuassa. No, kaiketi sillä toki

taivaankin tuvalla edes jossakin oli jonkinmoinen pirtin peräseinä, jos

ottaisi ja oikein tarkasti tähystäisi.

Ja Serukka sovittelihe selkäkenoon ja alkoi tarkastella taivasta.

Ei sillä näkynyt olevan. Yhdeltä suurelta siniseltä pyöreältä

vain paistoi. Ja kuta kauemmin sitä katseli, sitä ylemmäksi se

kohosi. Oikein pakkasi jo pyörryttämään semmoinen korkeus. Piti

ihan sulkea silmänsä, kun niin huimasi. Ja vastahan ne kuuluivat

tuon sinisen takana olevan tähdetkin, joita talvipakkasilla

kuin taivaan reikinä tuikki — joitakin ratojaan ja renkaitaan

rullaamassa ja surraamassa, kuten siitä jokin valkotakkinen maisteri

muuanna kesänä kirkonkyläläisten juhlissa ihan tosissaan jutteli.

Ja niitä tähtiä, niitä olikin vähän paljon — ihan toistensa

takana ta-ar-ho-hohhoijaah-hoina ja ta-aarhohoijjaah-hojen

ta-ar-hooh-hoijaa-ah-haijaa...

* * * * *

Topi näki unta.

Oli onkivinaan yhäkin, vaikkei enää äsken saanutkaan mitään. Uitteli

kuitenkin vielä onkeaan vedessä, että jos hyvinkin joku hottinen

nokkaisi. Ja kun vähän aikaa uitti, niin jo tuli toinen, äskeistä

isompi ahvenparvi. Se ui jostakin valkamasta käsin ja niin tuli

vauhdilla, että vesi lorinana edessä kohosi ja laineet laidoilla

liplattivat. Ne panivat Topinkin veneineen vähäksi aikaa lystisti

lelluilemaan. Parvi pysähtyi vienosti tyrkäten veneen luo ja jäi

siihen Topin ongittavaksi. Ja Topi onki. Niin veti, että alkoi kättä

pakottaa ja helmeilevän hien otsalle nosti. Mutta sitten kun ei enää

jaksanut vetää, alkoivat kalat itse kilvan kimpoilla veneeseen. Jotkut

hypätä leiskahtivat ylikin ja roiskuttivat lämmintä lahden vettä Topin

kasvoille. Se oli niin mukavaa menoa ja melskettä, että Topia alkoi

ihan naurattaa — kunnes äkkiä lentää hujelsi jostakin kauempaa oikein

kookas kala ja — ka, ka, kun oli kerrassaan kohti miestä tulla, mutta

laukaisikin päin laitalautaa, niin että pamahti, ja — Topi heräsi.

Serukkakin uneksi.

Oli olevinaan niissä taivaan aidattomissa avaruuksissa. Kuinka

merkillisellä tavalla lie sinne kupukaton päälle päässytkään! Ja

ympärillä hyrräsi ja surrasi taivaan tähtiä ja kaikenlaisia kiiluja

ja kiekkoja, että oikein pakkasi peloittamaan. Toiset mennä ujelsivat

ylitse ja toiset sivuitse ja kylmän henkäyksen jälkeensä jättivät.

Niitä oli niin paljon, että Serukan piti siirrellä, käännellä ja

väännellä itseään jos johonkin mutkaan, ettei eteen erehtyisi. Ja

niin oli touhuissaan ja kauhuissaan, jotta vallan vapisi ja hiessä

ui. Jostakin alkoi kuulua jotakin kummaa ääntä, vallan kuin kaukaista

huutoa, ja — samassa tulla tohisi päin häntä itse kiilujen kuningas

villillä vauhdilla, mutta paiskautuikin onneksi jonnekin ja jotakin

vasten, niin että kuuma vesi kasvoille räiskähti ja Serukka ärjähti ja

— heräsi.

Siristeltyään silmiään ja kohottauduttuaan istumaan Topi ja Serukka

katselivat kummissaan ja puoliunissaan ympärilleen, tietämättä ja

tajuamatta, missä oikeastaan olivat ja olivatko valveilla vai yhäkin

nukuksissa. Nähdessään toisensa he alkoivat hymyillä.

»No, johan ne vihoviimeinkin valveutuvat!» huusi joku nauraen jostakin.

»Kun saa viskellä rannan tyhjäksi kävyistä, kaarnoista, kivistä ja

mikäpähän käteen käynee, ennenkuin heräävät ja huomaavat.»

Topi ja Serukka kääntyivät katsomaan huutajaan. Se oli valkamassa

nauraa hytkyen seisova ja huivillaan huitova Muhosenmäen lähinaapurin

emäntä, Eveliina Eskelinen.

»No, mutta — tokko vieläkään alatte älytä laittautua sieltä lahdelta

rannalle? On nekin koko joukkoa, kun nukkuvat keskellä kirkkainta

päivää veneeseensä. Hyvä, että ette sinne yöksikin unohtuneet.»

Topi ja Serukka silmäsivät aurinkoa. Se oli jo kulkenut päälaelle ja

alkoi laitella toiselle laidalle laskeutumistaan.

»No, jopa sitä tulikin unta otetuksi», nauroi Serukka. »Eikö lie

nukuttu runsas rupeama!»

Topi murahti jotakin myönnyttelevää, harasi tuhdolle tipahtaneen

piippunsa suuhunsa ja alkoi meloa omaa ja Serukan venettä valkamaan.