hän seisoi yhdessä kohti ja katseli nuorukaista tämän mitään
aavistamatta. Sitten hän lähti tietä astumaan ja hetken kuluttua hän
oli aivan nuorukaisen vieressä. Nyt vasta tämä hänet huomasi ja
säpsähti; mutta, neuvottomana kuin oli, hän ei uskaltanut mennä häntä
vastaan. Hän seisoi paikallaan ja näki hänen tulevan.
"Mitä täällä teet?" kysyi tyttö ja katsoi peljästyneen näköisenä
Niiloon. "Aiotko hukuttaa itsesi?"
"En suinkaan," sanoi nuorukainen, vallan varmana siitä että sitä hän ei
millonkaan ollut aikonut.
"Niin, kunpa se olisi tehty," huokasi tyttö ja kädet vaipuivat
voimattomina alas.
"Eihän sinun mieleesi milloinkaan ole sellainen ajatus tullut?" kysyi
nuorukainen, mutta samassa hän sulki hänet syliinsä, sillä hän näytti
siltä kuin vaipuisi hän maahan.
"Oh, en tiedä," vastasi tyttö. "Minä olen enemmän kyllästynyt siihen
kuin milloinkaan ennen. -- -- Nyt hän riippuu hänessä kiinni joka hetki
ja hän ei välitä kenestäkään muusta."
"Etkö uskaltaisi elää minun kanssani sellaista elämää kuin työ voi
antaa?" kuiskasi Niilo.
"Senkötähden sinä vaan tulit?" kysyi tyttö.
"Minä tulin tänne sentähden etten enää voinut kestää sellaista elämää,
minun täytyi saada sinut nähdä," vastasi Niilo.
"Sinä tiedät mielipiteeni, minä en kahta kertaa sitä sano," vastasi
tyttö. "Hän saisi siitä aihetta ylpeilläksensä." Ja Sylvi ojensi
itsensä ylpeästi ja katsoi kylmästi nuorukaista silmiin.
"Entäs jos lähtisit Amerikaan niinkuin muut?" sanoi Niilo.
Tyttö säpsähti ja katsoi peljästyneenä nuorukaiseen. "Lähdetkö sinä
sinne?" kysyi hän.
"Lähden," vastasi Niilo rohkeasti.
"Minä tulen kanssasi," sanoi tyttö ja kävi tulipunaiseksi.
"Hyvä," sanoi Niilo ja tarttui hänen käteensä, joka oli kylmä ja
vapisi. "Ja kun tulemme sinne, niin menemme kohta naimisiin -- kai
sielläkin pappeja on? -- -- -- Mutta piakkoin tämä pitää tapahtua,
ensimmäinen päivä on paras, senhän käsität?"
"Kyllä," vastasi tyttö äkisti ja katseli levottomasti ympärilleen. "Nyt
saat mennä. Minä tulen huomenna sinun luoksesi. Minä olen menevinäni
kirkkoon. Ei kukaan saa tietää tästä mitään, muuten käy hullusti; kun
olemme lähteneet, niin tulkoon mitä tahansa, minä en siitä välitä."
"Mutta se maksaa paljon," sanoi nuorukainen hitaasti ja katsoi arasti
tyttöön. Hän oli siliä aikaa ajatellut sitä, joka laimensi hänen
intoansa -- ilman rahaa ei kumpikaan heistä voinut lähteä matkalle!
Tyttö katsoa tuijotti silmänräpäyksen ajan epätietoisena hänen
kasvoihinsa, sitte loi hän silmänsä maahan, ja hänen otsansa ja
poskensa kävivät taas kuolon kalpeiksi. -- Hetkinen kului siten, eikä
kumpikaan tiennyt sanaakaan sanoa. Nuorukainen oli nojannut tunturiin,
joka kohosi heidän ylitsensä, ja hän näytti miettivän jotain, joka
herätti levottomuutta ja kauhua, sillä suonet hänen otsassaan paisuivat
ja silmissä loisti hurja tuli. Vihdoin tyttö alkoi käsittää että oli
mahdoton päästä edemmäksi tässä asiassa, ja syvään huoaten ja
surullisesti päätään nyykäyttäen hän sanoi nuorukaiselle jäähyväiset ja
meni pois.
Niilo hyppäsi tunturin suojasta ja katsoi hänen jälkeensä. Hän hengitti
tavattoman nopeasti ja veri lensi tumman-punaisena hänen kasvoihinsa;
oli kuin hän olisi taistellut jonkun voimakkaamman kanssa ja vihdoin
voimallisen iskun kautta päässyt voitolle. "Sinä voit tulla aivan
huoleta, minä hankin rahat, -- minä!" huusi hän tytön jälkeen. Tämä
pysähtyi äkisti ja katsoi häneen. "Mene sinä vaan nyt, ja tule,
niinkuin olet luvannut," lisäsi Niilo, sitten hän kääntyi äkkiä ja
lähti vastakkaiseen suuntaan kotiapäin -- katsomatta ainoatakaan kertaa
jälkeensä.
Tyttö oli jäänyt seisomaan paikalleen ja näytti melkein siltä kuin
nuorukaisen viimeiset sanat olisivat kiinnittäneet hänet maahan. Hän
nosti pari kertaa päänsä ylös ja katsoi Niilon jälkeen; -- viimeisen
kerran kuin hän häntä näki, kääntyi hän tunturin toiselle puolelle ja
hävisi äkkiä näkyvistä taakseen katsomatta -- näytti siltä kuin häntä
olisi talosta pois ajettu! -- Vielä tyttö vähän aikaa seisoi siinä,
sitten hän väsymyksestä vaipui maahan, ja istui tien viereen.
Hän oli yhdessä hetkessä ikäänkuin tullut äkkijyrkän toiselle puolelle,
-- sen äkkijyrkän, joka teki eroituksen sen välillä, minkä hän itse
kutsui esiin ikuiseksi tyytymättömyydeksi itselleen, ja sen, joka oli
kutistamaton todellisuus, ja hän peljästyi niin, että hän menetti
jalansijan. "Mitä hän oli tehnyt? Luvannut vieraalle nuorukaiselle
lähteä hänen kanssaan maasta, -- ei julkisesti, vaan häpeällä ja
salaa!" Ja hän oli vähällä huutaa nuorukaista takaisin.
Tätä hän ajatteli yhdessä hetkessä; sillä kauhistus joudutti häntä --
päättämisen kauhistus, joka ei kärsi mitään estelyä ja väittämistä. --
Hän haki silmillään jotain tukea, sillä hänen asemansa oli mielestään
niin epävakainen kuin hän olisi irroittuneella lumi-vieremällä
seisonut. Silloin hänen sinne tänne kulkeva katseensa pysähtyi
kotitaloon, joka oli järven toisella puolella ja jota laskeva aurinko
valaisi. Rauhallisena ja hiljaisena se kohosi solakkain lehtipuiden
väliltä, tunturi ikäänkuin selän tukena, joka ei milloinkaan horjunut.
-- Pari tuntia vielä ja sitten hän ei milloinkaan enää sitä tulisi
näkemään! Niin, jos hän kodin sijasta saisi rikkautta ja kunniaa, niin
olisi kaikki ollut hyvä; mutta ankara työn tekeminen leivän edestä
halvan rengin kanssa! -- Se oli hänestä samaa kuin kuolema.
Silloin isä samassa tuli portaille ja puhutteli palvelijoita, jotka
yksitellen tulivat pihalle kokoontuakseen illalliselle. Hetken kuluttua
kurkisti äitipuolen suloiset kasvot ovesta ja näytti siltä kuin hän
olisi heille kaikille sanonut: "Tervetultuanne!" eikä viipynytkään
kauan ennenkuin he olivat sisällä tuvassa. Silloin isä äkisti uudelleen
tuli portaille, hän katsoi joka taholle, meni huoneuksen nurkan
kohdalle ja teki siellä samoin, -- silloin tyttö hyrähti itkuun; hän
kyllä tiesi ketä isä haki! Seuraavana päivänä hän tulisi toisella
tavalla tytärtänsä etsimään -- ja sitten ei milloinkaan enää!
Mutta tuo "ei milloinkaan" kävi vähitellen kauheaksi tuskaksi hänen
mielessään, ja vihdoin siitä tuli oikein ruumiillinen vaiva. "Mitä hän
oli tehnyt? -- Mikä häntä odotti?" Jos hänellä olisi ollut päivän ja
viikon aikaa miettiä asiaa, niin siitä ei olisi muuta tullut kuin
miettiminen, mutta täällä ei ollut aikaa arveluun, vaali oli tehtävä.
-- Silloin kumpiki puoli sai puheen vuoroa, ja järkähtämätön totuus
tuli ilmi. -- Hän tiesi tällä hetkellä että isä ei milloinkaan ollut
häneltä hänen lapsenoikeuttaan riistänyt, että äitipuoli ei milloinkaan
ollut ylpeästi häntä kohdellut, ja että tämä aina oli ollut hyvä
hänelle. Mutta hän tiesi myöskin että hän itse ei ollut sitä
vastaanottanut, ennenkuin hän oli ikäänkuin valanut katkeruutta sen
yli. Että äitipuoli oli kaunis ja kävi hyvissä vaatteissa, hän, joka
vuosi takaperin oli ollut piikana talossa, se kiusasi häntä aina, --
niin hän kävi huonoimmissa ryysyissä, mitkä hänellä oli, näyttääksensä
eroitusta ja herättääksensä epäilystä. -- Hän ei kärsinyt sitä että isä
iloitsi nuoresta vaimostansa, ja kun hän ei voinut riistää häneltä
iloa, oli hän ottanut siunauksen ilosta. -- Vihdoin viimein hän tiesi
-- ja se vaivasi häntä hirveästi -- että se oikeus, jota hän niin
ylpeästi oli vaatinut, ei ollut muuta kuin vääryyttä.
Aurinko oli tämän ankaran sieluntutkinnon kestäessä laskenut
tunturiselänteen taakse ja sinertävä iltasumu laskeutui hiljaa
laaksoon, ja hiljainen vesi kävi mustaksi tunturin varjossa.
Se oli yön enne, yksinäisen yön monine näkyineen ja hiljaisuuksineen,
joka muistutti kuolemaa! Hän värisi ja katsoi peljästyneenä
ympärilleen, ja kuitenkaan tämä ei ollut pahin, pahintahan se oli että
joka hetki kuin kului, tuli viimeiseksi hetkeksi kodissa, ja että
sitten tuli tuo tietämätön -- joka oli viehättävä ja houkutteleva
päivän valossa, mutta kauhistavainen yön aikana! -- Nuo monet monet
ihmiset, jotka ahdistivat toinen toisiaan -- ja ne monet onnettomuudet,
jotka voisivat tapahtua -- --.
Silloin tuska saattoi hänen päästämään huudon, jota kaiku kuljetti
etäämmälle, kunnes se taas kääntyi häntä vastaan kuin vaikeroiva
huokaus kaukaa -- sieltä; jossa tuo uhkaava tietämätön oli!
Tyttö ei ollut milloinkaan luullut, silloin kun hän ikäänkuin
kyllästytti itsensä omalla onnettomuudellaan, että hän tulisi käymään
niin ankaraa tuomiota itsensä kanssa, kuin hän näinä lyhyinä hetkinä
oli tehnyt. Jos joku toinen olisi vaikka vaan viitannutkin siihen, että
hänessä vikaa oli, niin hän olisi nostanut koko tunturin
itsevanhurskautta ja ylpeyttä hänen ja itsensä välille. Nyt hänellä oli
edessä omapäinen toimi, ja muutamissa tunnissa se oli tehty, ja itse
hän tahtoi edesvastauksen ja kaikki seuraukset kestää! Hän huomasi että
hän itse oli pakoittanut itseään tähän, jos hän mieli palata, oli vaan
yksi tie, ja se oli nöyryyden tie; mutta se oli vielä ikäänkuin kuilu
hänen edessänsä; hän ei uskaltanut sen yli mennä!
Yö läheni lähenemistään. Sen varjot peittivät raskaina ja äänettöminä
tunturit ja laaksot, syleillen kaikki pitkään lepoon, ja vielä tyttö
seisoi epätietoisena paikallaan. Silloin kukko lauloi kanahuoneessa ja
yön hiljaisuus toi laulun tänne ikäänkuin varoituksena puoleksi auki
olevasta ovesta. Tyttöä värisytti, päätös oli tehtävä -- "miten hän
saisi sanansa takaisin? Sitoiko se niin, ettei sitä milloinkaan voinut
irroittaa? Hän tahtoi mennä nuorukaisen luo -- kohdakkoin hän aikoi
mennä! Tämän piti antaa hänelle lupaus takaisin, sitten Jumala saisi
häntä neuvoa -- täytyikö hänen nöyryyttää itseänsä? Kyllä, hän tahtoi
hyvästi kohdella sekä isää että äitipuolta, eivätkä he milloinkaan
saisi mitään tietoa tämän yön varomattomuudesta."
Tämä päätös tuli hänen hurmautuneesen mieleensä kuin valotornista valo
loistaa yli meren; pimeys kyllä jälleen pääsee valtaan, mutta suunta on
selvässä.
Vihdoin alkoi päivä koittaa tunturein kohdalla, ja yö vaipui maahan,
hiipien kuin käärme mättäiden välillä, mutta päivän hohde valaisi
erästä vapisevaa lehtipuuta ja herätti pikkulinnut sen latvassa. Tyttö
oli nyt vähän matkaa toisella puolella järveä, eräällä tiellä, joka vei
talon ulkohuoneiden ohi. Hän ei niin tarkoin miettinyt sitä, tokko joku
häntä kaipaisi, hän ei ollut tottunut siihen; hänellä oli ainoastaan
yksi päämäärä: pääseminen pappilaan nuorukaista tapaamaan -- ja saamaan
sanansa takaisin, sitten oli vastaanotettava mitä sen jälkeen seuraisi.
Mutta juuri kuin hän aikoi poiketa syrjätielle, tuli mies hänelle
vastaan. Hän pysähtyi ja vapisi, hän oli vähällä maahan vaipua, sillä
hän näki että se oli hänen isänsä! -- Silmänräpäyksen ajan isä seisoi
hänen edessänsä, odottaen että hän sanoisi ensimmäisen sanansa; mutta
Sylvi ei tällä hetkellä voinut sanoin ilmoittaa mitä oli sanottavaa,
hän vaan itki epätoivon katkeraa itkua.
Isä silitti leveällä kädellään hänen kalpeita kasvojaan. "Lapseni,"
kuiskasi hän, "miksi kuljeksit sinä yöllä?" Mutta vanha mies hengitti
raskaasti, eikä voinut enempää sanoa. Vielä kerta hän hyväili tytön
kasvoja, tarttui hänen käteensä ja talutti häntä varovasti taloon. --
Tämä pyhä-aamu tuli vallan toisellaiseksi kuin Sylvi oli luullut.
Tultuansa käsi kädessä isänsä kanssa huoneesen, istui isä penkille ja
veti häntä viereensä istumaan niinkuin katkennutta ruokoa sidotaan
tukeen kiinni, ja vähitellen hänen mielensä lauhtui ja hän kertoi
kaikki; sillä vaikka katumus häntä vaivasi, ei hän mielellään vikaansa
tahtonut tunnustaa.
Päivän tullessa tuli äitipuolikin saapuville ja vaikka hän hiukan
vaaleni kuullessaan mitä oli tapahtunut, ja surettava muisto tuli hänen
mieleensä, toipui hän pian, ja päätettiin että kaikki kolme menisivät
kirkolle, -- siellä isä puhuisi nuorukaisen kanssa ja tekisi kaikki
selväksi. Sen jälkeen istuivat he iloisesti murkinoimaan, ja päivä
loisti ikkunasta ja valaisi ystävällisiä kasvoja ja lempeitä katseita.
Vuosikausiin ei ollut sellaista pyhäaamua ollut talossa; sillä vaikka
äitipuoli oli turvallista elämää elänyt, niin oli häntä kiusannut joka
hetki nähdä toisen vihaa ja isästä oli tuntunut kuin joku vaara häntä
uhkaisi kaikissa hänen toimissaan -- nyt oli kaikille ikäänkuin kirkas
päivä koittanut sade-yön jälkeen, ja kaikki heidän ympärillään oli
loistoa ja iloa. Ainoastaan pieni varjo näkyi väliin tytön kasvoilla --
hän ajatteli nuorukaista.
Isä oli tosin sanonut että hän otti sen asian toimittaaksensa, -- mutta
voisiko tämä hänen puolestaan kaikki selväksi tehdä? Ja vihdoin: kuinka
kummallinen nuorukaisen käytös oli ollut, kun hän meni hänen luotaan!
Eikö tuntunut siltä kun hän kuolemaan menisi? -- Hän koetti kyllä
katsella nuorukaista siinä valoisassa väri-loistossa, jossa hän itse
oli, mutta se ei onnistunut, päinvastoin! Tämä väistyi joka kerralla
yhä kauemmaksi hänen luotaan ja vaipui vihdoin siihen yönpimeään, josta
hän itse pari tuntia sitten oli palannut.
* * * * *
Alhaalla laaksossa, missä pääkirkko sijaitsi ja missä tänä pyhänä piti
olla jumalanpalvelus, valaisi sama lämmin aamuaurinko rauhaisampaa
seuraa. Kirkon takana olevassa metsässä, missä vielä aamusumut
uinailivat honkien ja valkorunkoisten koivujen välillä, lauloi
kulo-rastas ja peipponen kumpikin lyhyttä ja yksitoikkoista
lauluansa, joka tapahtui niin säännöllisesti toinen toisen jälkeen,
että tuntui siltä kuin toinen olisi määrätty alkamaan, toinen
päättämään ikuista vuorolaulua. -- Kirkon monet pienet ikkunanruudut
vetivät auringonsäteitä luokseen ja heittivät ne jälleen luotaan
tuhatkertaisessa värähdyksessä, ja tornin ympärillä väikkyivät pääskyt,
mutta katon harjalla lensivät varpuset edes takaisin ja visertivät
parhainta minkä tiesivät. Kaikki kutsui juhlapitoon, -- onnellinen se,
joka voi olla iloinen vieras!
Pappilassa seisoi pappi täydessä kirkkopuvussa tulevaa
jumalanpalvelusta varten avonaisen, puutarhaan päin antavan, ikkunan
ääressä. Hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena ja katsoi suoraan
eteenpäin. Silloin hän vilahdukselta näki ihmisen, joka hiipi puutarhan
aitaa pitkin sinnepäin, missä ovi oli. Vähän myöhemmin pisti pää esiin
sen auki olevan ikkunan kohdalla, jolla pappi seisoi, ja kalman kalpeat
kasvot tulivat näkyviin ja katosivat samassa hetkessä. Pappi säpsähti
tätä nähdessään ja kumartui ulos ikkunasta katsellaksensa kuka se oli;
mutta niin kauas kuin hänen näkönsä ulottui ei ollut ketään, joka olisi
ollut sen ihmisen näköinen, jonka hän oli nähnyt. Silloin hän sulki
ikkunan ja lähti pois sen luota; hän alkoi taas miettiä ja näky
unohtui. --
Vihdoin tuli kirkko-aika; kellot soivat ja kansa kokoontui suurempiin
joukkoihin; -- ajajia tulla karahutti tietä myöten ja vilkasta elämää
oli kaikkialla. Silloin pappi tyynesti lähti ulos huoneestansa
yhtyäkseen kansaan, aavistamatta mitä tänä päivänä tulisi hänen
tehtäväkseen. Olihan taivas sininen, ilma tyyni, ei ainoatakaan pilveä,
joka uhkasi häiritä luonnon juhlallisuutta! -- Mutta nuo monet ihmiset
kukin eri luonteinensa? Siinä kumminkin voi olla uhkaavia pilviä, joita
ei kukaan nähnyt ennenkuin rajuilma tuli.
Kun pappi astui kynnyksen yli, sattui hänen jalkansa esineesen,
joka oli sen tiellä; hän katsoi siihen -- se oli iki-vanha,
messinkihakasilla varustettu virsikirja, ja kun hän otti sen ylös ja
katseli sitä tarkemmin, näki hän että lehdet pullistuivat ulospäin
yhdessä paikassa, johon oli pieni paperikääry pantu. Hän mietti vähän
aikaa tätä ihmeellistä tapausta ja meni takaisin huoneesensa likemmältä
kirjaa tarkastelemaan; sillä varmaankin se oli pantu tähän paikkaan
siinä tarkoituksessa että hän sen ottaisi -- mikä lieneekin ollut
siihen syynä. -- Se oli pian tehty. Paperikääryssä oli joukko suuremman
ja vähemmän arvoisia setelejä, jotka olivat nauhalla kiinni sidottuina
ja niiden ympärillä oli ohut paperipalanen, joka oli kellastunut ja
tahraantunut paljosta sormien koskettelemisesta. Kirjan ensimmäiseen
lehteen oli kirjoitettu pitkä rivi syntymä- ja kuolin-päiviä; ja
alilaidassa oli nimi Olina Olavintytär Pladsen: tämän nimen alle oli
neulalla piirretty hyvin epäselvään nimi: Niilo Pladsen. -- Epäilemättä
tämä oli Olina Pladsenin kirja ja rahat; mutta millä tavoin ne olivat
porstuaan tulleet?
Pappi tiesi että niillä kerroin, kuin hän oli käynyt ulkona tänä
aamuna, se ei ollut siellä ollut. Olikohan Olina itse sen sinne pannut
ennenkuin hän meni kirkkoon? Se ei mahdotonta ollut. Tämä oli edellisen
päivän illalla käynyt papin puheilla. Koko tämän toimen hän oli ollut
heikkona ja huomasi että loppu oli lähenemässä, hän oli odottanut ja
toivonut että Niilo tulisi hänen luokseen, mutta niin ei tapahtunut,
sentähden hän oli tullut Niilon luo, mutta hän ei häntä tavannut, se
koski häneen kovasti -- hän oli niin hyvin itseään valmistanut! Hän oli
niin nöyrä heikkoudesta että hän mielellään olisi polvillaan ryöminyt
nuorukaisen tykö, jos hän olisi tiennyt missä tämä oli. -- Se, minkä
pappi oli hänelle puhunut rahoista, oli kenties vaikuttanut sen, että
hän tahtoi päästä taakasta, jota tuo kurja paperikääry tuossa kirjassa
oli koko hänen elämällensä pannut. -- Mutta olihan hän papille sanonut
että nuorukainen tulisi häntä perimään, -- miksi hän siis tällä tavoin
pani rahat luotaan? Pappi jätti kirjan ja meni toimeensa. Mutta sattui
niin kummallisesti! Vasta tapahtunutta miettiessänsä hän ei, tapansa
mukaan, mennyt tavallista tietä, joka yhtyi kirkkoon vievään tiehen,
vaan hän meni puutarhan läpi, josta hän tuli pienelle niitylle, jonka
poikki polku vei valtatielle. Kun hän aukaisi puutarhan portin niitylle
päin, vetäytyi mies siitä toiselle puolelle, ja kun pappi tuli polulle,
näki hän Niilon piilevän pienen pensaan taakse, vähän matkaa siitä
paikasta, missä hän seisoi. Pappi säpsähti nuorukaista nähdessään. Hän
ei ollut milloinkaan muistaaksensa nähnyt niin kalman kalpeita ja
laihtuneita kasvoja; -- kyllä, hän muisti niitä kasvoja, jotka hän
avonaisesta ikkunasta oli nähnyt!
"Sinäkö kurkistit ikkunasta vähän aikaa sitten?" kysyi pappi ja meni
pari askelta lähemmäksi nuorukaista. Niilo katsoi pappiin mutta ei
mitään vastannut.
"Minä näen että se olit sinä," jatkoi pappi. "Mitä Herran nimessä se
tietää -- onko sinulle onnettomuus tapahtunut, tai oletko itse
sellaisen tehnyt?" Mutta nuorukainen hengitti vaan raskaasti, eikä
vastannut.
"Tule minun kanssani kirkolle," pyysi pappi, "sittemmin sinä ja minä
puhumme tästä asiasta. -- Jos sinua on onnettomuus kohdannut tai jos
olet pahaa tehnyt, niin kyllä me neuvon keksimme kumpaankin. Tule nyt!
Aika on täpärällä." Ja pappi astui edellä ja Niilo seurasi hitaasti
jälessä, -- aivan kuin jonkun voiman vetämänä, jota hän ei voinut
vastustaa.
Kirkkotiellä oli kummallinen levottomuus kansassa. Keskellä suurta
ihmisjoukkoa seisoi naapurin isäntä ja renki, eivätkä ehtineet yhdelle
vastata ennenkuin toinen kysyi. Hämmästyksen ja kummastuksen huutoja
seurasi häntä, ja näytti todellakin siltä kuin jotakin olisi
tapahtunut, joka tuotti hämmästystä ja surua kaikille.
Kun pappi tuli Niilon kanssa, vaikenivat huudahdukset ja kaikki
katsoivat odottavaisesti häneen.
Nyt kysyttiin suuremmalla mahtavuudella ja tyydyttäviä vastauksia
seurasi: naapurin isäntä ja renki olivat tänä aamuna kulkeneet vanhan
Olinan talon ohitse. He olivat silloin huomanneet että laudoitus
vasemmalla puolella huonetta siiroitti ulospäin seinästä kummallisella
tavalla, ja kun he menivät lähemmäksi, näkivät he selviä kirveen jälkiä
monessa paikassa -- luultavasti tehdyt jalansijaa varten -- vinnille
saakka, jossa kokonainen lauta oli irroittunut seinästä, ja vaikka
ikkunanpielet olivat paikoillaan, näkyi kuitenkin selvästi että ne oli
olleet ulos otettuina ja taas paikoilleen pantu. -- Tämän oli
luultavasti tehnyt murtovaras, ja epäilemistä ei ollut, että hän oli
Olinan rahat varastanut. -- Tämän havainnon jälkeen he olivat menneet
Olinan ovelle ilmoittamaan hänelle mitä oli tapahtunut, ja kun ovi oli
sisältäpäin suljettu, olivat he hetken aikaa kolkuttaneet sitä. Vihdoin
oli renki kurkistanut ikkunasta sisään ja nähnyt Olinan makaavan
sängyssä osoittamatta mitään elon merkkiä. Renki kutsui isäntäänsäkin
katsomaan, ja kun he yhdessä olivat Olinaa katselleet, tulivat he
siihen päätökseen että hän oli kuollut. Sitten he vielä olivat
kolkuttaneet entistä kovemmin sekä ovelle että ikkunaan; mutta kaikki
oli ollut turhaa. -- He olivat silloin päättäneet ilmoittaa siitä
papille, jotta hän olisi ensimmäinen, joka tarkastaisi ruumista: oliko
häntä kuolema kohdannut ihmiskäden kautta tai Jumalan oman käden
kautta.
Pappi oli ääneti kuullut heidän kertomustansa. Kauhistavainen vavistus
valtasi hänen mieltänsä, kun hän rinnakkain asetti Niilon ulkonäön
tämän tapauksen kanssa. Olina oli sitä paitsi edellisenä iltana
katuvaisesti kertonut hänelle viimeisestä yhteensattumisestaan
kasvattipojan kanssa, ja kun hän vertasi tätä tämän pojan kummalliseen
käytökseen tänä aamuna, tuli hän siihen päätökseen, että poika oli
syyllinen. -- Mutta hän ei ollut ainoa joka sitä luuli, sen hän
piakkoin huomasi; sillä kun hän nosti silmänsä hakeaksensa Niiloa, oli
tämä jo saanut häväistyksen merkin kaikkein silmistä, jotka uteliaina,
uhkaavaisina ja väijyvinä tarkastivat häntä kiireestä kantapäähän ja
kantapäästä kiireesen, mutta onneton mies ei voinut ainoatakaan
silmäystä kohdata.
Pappi huomasi kohta kaiken tämän. Oliko nuorukainen syyllinen vai
syytön? Sitä hän ei voinut tietää -- kaikissa tapauksissa hän oli
onneton. "Oletko kuullut mitä on tapahtunut?" kysyi pappi lempeästi
häneltä. Nuorukainen ei vastannut, mutta loi silmäyksen pappiin, ja
tämä huomasi hänen silmissään sielun sortumuksen. "Niin -- minä arvaan
että sinun on hirvittänyt sitä kuulla," jatkoi pappi sääliväisesti ja
astui lähemmäksi ikäänkuin suojellakseen häntä.
Silloin kuului nurina kansan joukosta, joka äkisti kiihtyi
kova-ääniseksi. Katkonaisia lauseita viskattiin nuorukaista kohti. Yksi
ja toinen kääntyi selin hänelle ja puhui sanoja ilmaan, ikäänkuin
päästäksensä edesvastauksesta -- mutta se oli sanottava!
"Hiljaa!" käski pappi ja viittasi kaikkien olemaan ääneti. "Olkaa
varallanne miten tuomitsette! Se, joka näkyy, ei aina ole se, mikä on.
-- Olinan kaksi sataa talaria ovat minun tykönäni -- on mahdollista
että joku on aikonut ne varastaa, se on asia Jumalan ja hänen
välillään. Se, joka päätti ruveta varkaaksi, vaikk'ei hän siksi
tullutkaan, hänellä on varkaantyö sovitettava Jumalan edessä. -- Miten
Olina kuoli, siitä kyllä selko saadaan, väkivalta syyttää itseänsä. --
Sinä, Niilo," kääntyi hän nuorukaiseen, jonka silmissä loisti toivon
vilahdus, "sinä seuraat minua, ensiksi kirkkoon, sitte kasvatus-äitisi
taloon. -- Sinä olet hänen perillisensä. Hän oli eilen illalla minun
luonani; hän tuli sinua hakemaan, mutta sinä et ollut kotona, puhui
paljon sinusta ja hyvää vaan, ja hän katui katkerasti teidän viimeistä
kohtaamistanne."
Nuorukainen nosti päätänsä ja loi epätoivoisen katseen pappiin; näkyi
selvästi, että, jos hän tällä hetkellä olisi saanut kuoleman kolauksen,
niin se ei olisi häneen niin koskenut kuin nämä harvat sanat, jotka
tuntuivat niin lohduttavilta ja lempeiltä, mutta tunkivat kuin
tulenliekit hänen sydämmeensä. "Voiko tätä tyhjäksi tehdä?" kysyi joka
piirre hänen kasvoissaan.
Pappi pudisti päätänsä, hän arvasi onnettoman nuorukaisen ajatuksen.
"Siihen, mikä on tapahtunut, ei voi kukaan mitään, sinä olet häntä
hakenut, ja hän haki sinua, te ette löytäneet toisianne oikeassa
ajassa, eikä mitään sovintoa saatu toimeen, nyt saat sopia kuolleen
kanssa -- mutta Jumala, joka elää ijankaikkisesti, ottaa sen vastaan --
muista se! Hänen edessään tulee sinun todistaa, jos olet oikeassa, niin
hän todistaa sinun puolestasi jälleen."