vastannut, ja hetken aikaa he seisoivat siinä vastatusten. Silloin
nuorikko loi kyynelten vallassa olevat silmänsä nuorukaiseen ja huulet
vapisivat; ne ei enää olleet lapsenkasvot, jotka keskellä itkua
kääntyivät nauruun, ei -- -- nuorikko oli tällä hetkellä tullut
aikaihmiseksi, ja oli oppinut elämää käsittämään. Hän tunsi, että
hänellä oli sydän, joka voi olla täynnä tuskaa ja iloa -- kumpaakin
taisi se nuorukainen, joka seisoi hänen edessään, antaa hänelle yhdellä
ainoalla sanalla.
Niilo seisoi vähän aikaa sykkivin sydämmin häntä katsellen, ja se, mikä
ei tullut sanotuksi, oli yhtä selvä hänelle kuin selvä sana. Silloin
epävakaisuus kokosi itsensä päätökseksi, ja hänen silmänsä loisti ja
ääni sai voimaa. "Sinä kukaties tiedät että minä huomenna lähden pois?"
sanoi hän.
Nainen katsoi hämmästyneenä häneen silmänräpäyksen ajan, sitten loi hän
katseensa alas, kuoleman kalpeus peitti hänen kasvonsa ja hän vapisi
kuin haavan lehti -- tuntui siltä kuin hän vaipuisi polvilleen.
"Ole varoillasi!" kehoitti nuorukainen ja tuki häntä. "Sinun ei ole
hyvä seista täällä, tule, mennään kotiin miehesi varmaankin sinua
odottaa."
Mutta nuorikko ei paikalta liikkunut, hän ojensi vaan itseään, ja
vetäysi pois nuorukaisen luota. Silmät olivat ummessa, ja ääneti hän
seisoi siinä, kuin tahtoisi hän sulkea itsensä kaikesta yhteydestä
muiden kanssa.
"Tule!" pyysi nuorukainen vapisevalla äänellä ja ojensi taas kätensä
hänelle.
Silloin nainen aukaisi silmänsä ja katsoi lempeästi häneen, sysäsi
hiljaa käden luotansa ja huokasi -- se oli hänen ensimmäinen
huokauksensa, mutta se kehitti mieltä elämän todellisuutta kestämään.
-- "Kiitoksia, minä menen yksin," kuiskasi hän, ja ikäänkuin jälitellen
kaavaa, lisäsi hän voimakkaammin: "Mieheni varmaankin vartoo minua."
Hän meni nuorukaisen luota, taakseen katsomatta, ja katosi tien
mutkaan.
Niilo seisoi mielipahasta rammistuneena ja katsoi hänen jälkeensä.
Hänen teki mieli kutsua häntä takaisin, ja kuitenkaan hän ei millään
muotoa sitä tahtonut tehdä. Silloin kuului lyhyt, ilkeä nauru hänen
vieressään, hän säpsähti ja katsoi sinnepäin -- se oli Sylvi!
"Ha ha! -- sellainenko teidän välinne oli!" huudahti tyttö ja astui
lähemmäksi. "Sinä pakenet minua'" lisäsi hän, kun nuorukainen väistyi
syrjään ja katsoi vihaisesti häneen.
"Niin, jos minä pakenen," vastasi nuorukainen, "niin en sinun edestäsi
pakene, vaan pahan edestä. Monta kertaa olen paennut sinua, mutta se
oli sentähden että teki mieli lähetä sinua, ja joka kerta ajattelin
että olin hullu, joka rohkenin sellaiseen ryhtyä."
"Ajatteletko vieläkin niin?" kysyi tyttö.
"Sen teen," vastasi nuorukainen.
"Etkö rakasta häntä," kysyi edelleen tyttö.
"Hän miellyttää minua vaan niinkuin jokainen kaunis nainen yleensä
miellyttää miestä," sanoi poika, mutta tuntui niin vaikealta sitä
sanoa; sillä hänestä tuntui melkein kuin hän tahtoisi häntä kieltää --
ja kuitenkin se oli totta.
"Mutta hän rakastaa sinua," keskeytti häntä tyttö ylpeästi. "Ja hän
hiipi täällä, -- ja hän uskoo häntä kuin Jumalan sanaa!"
"Tarkoitatko isääsi?" kysyi nuorukainen. "Silloin en tiedä ketään,
johon hän paremmin voipi luottaa tällä hetkellä. Me tapasimme toinen
toisemme täällä, mutta sattumalta; minä tarjouduin taluttamaan häntä
kotia, sillä hän näytti minusta vähävoimaiselta, mutta hän ei siihen
suostunut."
"Mitä hän sinulle sanoi?" kysyi Sylvi, ja hän loi terävän ja
läpitunkevan katseen nuorukaiseen.
"Ei sanaakaan, jos minua uskot."
"Mutta minä tiedän mitä hän tarkoitti," keskeytti häntä tyttö ja
kääntyi hänen luotaan.
"Se oli vaan hyvää, sen minä tiedän," vastasi nuorukainen. "Mutta sinä
ajattelet pahaa äitipuolestasi, ja se ei ole hyvä."
Sylvi käänsi päätään ja loi pilkallisen katseen häneen.
"Mutta se on yhdentekevä minulle," sanoi Niilo ynseästi. "Minä lähden
täältä jo huomenna, -- ja minä en välitä siitä, mitä sinä ajattelet."
Sen sanottuaan Niilo meni tytön luota, joka jäi seisomaan paikalleen
tietämättä mitä tehdä.
Vasta myöhään illalla tuli nuorukainen tupaan. Illallinen oli jo syöty
ja palkolliset olivat menneet levolle, ainoastaan Knut istui vielä
pöydän-päässä ja nuori vaimo hänen rinnallaan. Niilo jäi seisomaan oven
suuhun eikä uskaltanut puhua; toisetkin olivat ääneti, ja siten kului
hetkinen. Mitä oli tapahtunut? Knut näytti vanhentuneen siitä kuin
Niilo hänen viimeksi oli nähnyt, oli kuin hän olisi kuoleman tautia
sairastanut, -- ja nuorikko nojasi häneen kalpeana ja silmät ummessa,
ikäänkuin ihminen, joka lepää taistelun jälkeen.
Vihdoin Knut sanoi raskaalla äänellä: "sinä lähdet pois täältä
huomenna, sanoo vaimoni?"
"Niin on aikomukseni ollut," vastasi Niilo hiljaa.
"Lähde Jumalan kanssa," lisäsi siihen mies.
"Kiitoksia kaikesta hyvästä!" sanoi Niilo suruisesti ja kääntyi
mennäksensä pois.
"Kiitoksia sinullekin!" sanoi Knut vakavammalla äänellä, nosti
varovasti vaimon päätä ylös ja meni käsi ojennettuna nuorukaisen tykö.
Niilo katsoi häntä suoraan silmiin ja aikoi sanoa jotakin, mutta Knutin
kasvoissa oli jotain, joka esti häntä sitä tekemästä, ja hän oli
ääneti, -- he puristivat toinen toistensa käsiä, ja nuorukainen lähti.
Jo päivän koittaessa oli Niilo ylhäällä ja hankki lähtöä. Hänestä
tuntui oikein helpolta, kun oli lähtö käsissä, ja toivoisa lempeys
valtasi hänen mielensä, kun hän nousevan auringon valossa lähti
talosta. Yön yksinäisyydessä oli hän päättänyt lähteä pappilaan
tarjoumaan työmieheksi, ja kun hän tiesi, että pappi oli hyväluontoinen
ja ystävällinen, rauhoitti häntä tämä päätös. Sitä paitsi tuntui
hyvältä eilistä päivää ajatella, -- se, mikä oli ollut pahaa, oli
ikäänkuin muuttunut hyväksi. Hän kulki nyt yksinäisyyden tietänsä,
nuorikko oli tullut täydellisesti käsittämään sitä asemaa, johon hän
ikäänkuin leikillä oli joutunut, -- ja Knut Bedseth oli saanut silmänsä
auki käsittämään edesvastausta tässä erilaisessa naimisessa. Oli
ainoastaan yksi, joka ei sovintoa antanut eikä vastaan ottanut -- se
oli Sylvi. Ja kuitenkin hän kulki heidän joukossaan katkeruus
sydämmessä ja esti menestyksen kaikesta niinkuin kylmä lumi! -- parasta
oli unohtaa hänet! -- ja hän koetti jo ajaa se ajatus luotaan, kun
tyttö tuli hänelle vastaan samasta tunturin halkeamasta, joka
edellisenä päivänä oli kätkenyt hänen läsnä-olonsa Niilolta.
Nuorukainen pysähtyi ja miltei väistyi taaksepäin; mutta kuitenkin hän
tuli iloiseksi, ja sydän lensi vielä kerta tyttöä vastaan hänen
loistavan katseensa kautta. Tyttö oli ääneti ja näytti olevan kahdella
päällä.
"Onko tämä sattumus, vai tuletko tahallasi?" kysyi Niilo.
"Minä en tahdo että sinä sanot minua pahaksi," vastasi tyttö.
Poika tahtoi puhua. -- "Ei, ole sinä vaiti," keskeytti tyttö, "tästä ei
saa sanakiistaa syntyä. -- Minä tiedän että sinä ajattelet niinkuin
kaikki muut -- että minä vihaan äiti-puoltani. Niin, en minä pidäkään
hänestä. Siitä on tuskin vuosi, kuin äitini kuoli, ja nyt istuu isä
siinä uuden vaimon kanssa! Minä saan kunnian sitä katsella, ja minä en
kärsi sitä! -- Äitini otti hänen tänne taloon -- hän oli pieni
kerjäläistyttö, ilman vanhempia ja siskoja!"
"Ihan kuin minä," keskeytti nuorukainen.
Sylvi katsoi häneen ja mietti vähän aikaa. "Mutta sinä et ole
viekoitellut itsellesi mitään, luullakseni, ja sen on hän tehnyt. Nyt
hän istuu siinä ja ylpeilee, ja minä saan taampana seisoa, -- semmoinen
harmittaa ja suututtaa."
"Hän suo sinulle hyvää," sanoi Niilo.
"Minun tulisi suoda hänelle -- eikä hänen minulle," sanoi tyttö.
"Lähde pois heidän luotaan," sanoi Niilo rohkeasti.
"Tarkoitatko että minä menisin palvelukseen?" kysyi Sylvi, ja katsoi
kylmästi nuorukaiseen.
"En," vastasi tämä, "sitä en tarkoittanut, -- mutta -- -- -- jos sinä
tahtoisit samaa kuin minä -- -- jos sinä minua rakastaisit -- -- ja jos
uskaltaisit minua seurata -- --."
"Niin, sen päivän täytyy kenties tulla, jolloin minä lähden talosta
rengin kanssa, jolla ei ole taloa eikä kotia!" keskeytti Sylvi häntä ja
nauroi pilkallisesti.
"Mutta jos hän sinua rakastaisi niinkuin omaa henkeänsä, ja jos hänellä
olisi rohkeutta tietä raivaamaan?"
"Ei, kiitoksia," sanoi Sylvi, nyykäytti päätään ja lähti pois.
"Odotas!" huusi nuorukainen hänen jälkeensä. Tyttö seisahtui ja katsoi
taaksensa.
"Kenties minä kuitenkin jonkun neuvon keksin, -- missä minä sinut
tapaan, kun aika tulee."
Tyttö loi silmänsä häneen, ja tuo loistava katse kohtasi vielä kerta
nuorukaista. "Jos niin on, tapaat minut täällä," sanoi tyttö vakaasti,
sanoi jäähyväiset ja lähti joutuisasti kotiin.
Niilo jäi seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä siksi kuin hänen solea
vartalonsa hävisi näkyvistä, -- sitten hän itse astui reippaasti
eteenpäin, ja onnellinen hymy näkyi hänen huulillaan. Selvää oli että
hän tällä hetkellä oli saanut uuden elämäntoivon, ja se näytti olevan
tukeva.
Asia oli se, että nuorukaisen mieleen tässä silmänräpäyksessä oli
tullut ajatus, joka yhtä nopeaan kehkeytyi vakaaksi päätökseksi: hän
tahtoi ottaa ensimmäisen askeleen Olinaa vastaan ja pyytää häneltä
anteeksi. Ja niin paljon valoa oli Sylvin kirkas katse luonut hänen
mieleensä, että Olinankin haamu astui hänen eteensä hyvän ja suopean
näköisenä, ja hän melkein katsoi itsensä syypääksi siihen, mikä oli
tapahtunut. Se sitä paitsi rohkaisi hänen mieltänsä: kuta suurempi
hänen vääryytensä oli ollut, sitä enemmän hän uskalsi toivoa! -- Kun
hän ensin oli saanut Olinan lepytetyksi, niin hän kyllä saisi hänet
suostumaan tuumiinsa. Mutta vaikeinta oli saada Olina lepytetyksi --
vastustaa hänen pilkallista ilkkumistansa, ja palkita sitä hyvällä! --
nuorukaista värisytti ja hän irvisteli rumasti sitä ajatellessaan;
mutta kumminkin hän astui eteenpäin, saapuaksensa Olinan luokse ennen
iltaa: "Jos Olina olisi äkäinen, aikoi hän olla nöyrä -- eihän hän
pyytänyt yksistään omasta puolestaan!"
Tämä ajatus oli ikäänkuin liehuva lippu hänen ylitsensä, ja vihdoin hän
auringon laskun aikana tuli Olinan talon alueelle. Oli vaan jälellä
pieni viljelemätön mäen rinne ja sen juurella joki; toisella puolella
oli Olinan laidun. Niilo istui lepäämään vähäksi aikaa. Hän oli hyvällä
mielin ja toivoi parasta -- hän ei aikonut hiiskahtaakaan.
Mutta samassa hän näki Olinan; tämä tuli pienestä viidakosta
katajakimppu selässä ja ajoi porsasta edellään, joka oli kiinni
köydestä, jonka hän oli kiinnittänyt oman vyötäistensä ympärille. Hän
kulki sauva kädessä köyryselkäisenä eteenpäin ja katajat törröttivät
pensaan näköisenä hänen päänsä yli, jotta hän näytti niin hullulta,
että nuorukainen oli vähällä purskahtaa nauruun; tällä hetkellä hän
ihmetteli miksi hän ei aina ollut häntä siltä kannalta ottanut. --
Mutta tässä Niilo erehtyi Olinan suhteen, Olinaa ei millään muotoa
voinut naurun kannalta ottaa, siihen hän oli liian kova. Jos niin olisi
ollut, niin hän ei olisi niin yksinäisenä elämän läpi kulkenut; sillä
se, jota naurun kannalta voi ottaa, hänellä on tavallansa kuitenkin
ystäviä -- ihmiset antavat aina anteeksi ne viat, joille saavat nauraa.
Nuorukainen oli noussut istualta ja oli valmis tervehtimään -- kaukaa!
Mutta Olina joko ei häntä nähnyt, tai ei tahtonut häntä nähdä; hän
kulki edelleen joellepäin mitään huomaamatta. Täällä hän seisahtui joen
yli vievän sillan kohdalla, kiinnittääksensä nuoraa kovemmin, ja
samassa hetkessä hän löi porsasta sauvallaan, jotta se juoksi eteenpäin
ja veti muijaa mukanaan; tämä horjui ja kompastui epätasaisella
sillalla -- sillä se oli kyhätty veistämättömistä puunrungoista, jotka
olivat kovin kallellaan; Niilo huomasi että jos hän pääsisi toiselle
puolelle, niin se oli onnenkauppa.
"Ole varoillasi!" huusi nuorukainen hänen jälkeensä ja juoksi rinnettä
alas.
"Kaikkia vielä!" huudahti Olina vihaisesti ja joudutti edelleen
porsasta kepillä, jotta se päästi hurjan kiljunnan ja ryntäsi suoraan
jokeen vetäen Olinan mukanaan. Ja siinä se ui aika kyytiä virtaa alas
ja veti Olinaa jälessään kuin vedenpinnalla ajelevaa katajapensasta.
Nuorukainen ei kuitenkaan viipynyt avuksi rientämästä. Hän oli yhdessä
silmänräpäyksessä sillan yli ja joen toisella puolella, missä ranta oli
matalampi; täällä hän viskasi takin päältään, heittäysi jokeen ja sai
sekä Olinan että porsaan ajoissa pelastetuksi.
Olina istui vähän aikaa joen reunalla ja viihdytti mieltänsä
peljästymisen jälkeen, ja Niilo meni takkiansa ottamaan; mutta tuskin
oli Olina täydellisesti toipunut ja saanut kaikki selväksi, ennenkuin
hän hyppäsi seisoalleen, veti porsaan pois pienestä makupalasta, jota
se juuri nautti kylmän kylvyn päälle, ravisti sateenkuuran
katajapensaasta ja lähti nuorukaisesta välittämättä uudelleen
liikkeelle.
Niilo ei kuitenkaan ollut aikonut antaa tilaisuutta niin helposti
käsistään mennä, ja hän seurasi Olinaa.
"Enkö minä saa porsasta ottaa?" huusi hän.
"Minä tulen kyllä omin neuvoin aikaan;" sanoi Olina, "senhän olen
tehnyt jo kaksi kuukautta."
"Niin, mutta tuolla joessa olisi pahoin käynyt," sanoi nuorukainen
hymyillen.
"Ei kukaan pyytänyt sinua avuksi tulemaan," ärjäsi Olina.
"Ei, ei," sanoi Niilo tyynesti, "en minä aikonutkaan mitään pahaa
sinulle puhua, -- minä olen tehnyt kylläksi väärin sinua kohtaan
muutenkin."
"Vai niin! Joko nyt olet siihen tullut?" sanoi Olina pistävästi ja
nauroi.
Äkillinen kostonajatus tuli nuorukaisen mieleen, mutta lempeällä
tuulella kuin hän oli, ajoi hän sen luotaan huokauksella. "Sinun tulee
puhutella minua ystävällisesti, Olina!" pyysi hän. "Minä kyllä tiedän,
etten minä ole vastaanottanut sitä, jota olet minulle antanut, oikealla
tavalla, -- mutta ... minä sovitan kaikki..."
Olinan silmät loistivat ilosta, se oli vettä hänen myllyllensä: --
Mutta tämä mylly ei jauhanut viljaa Jumalan valtakuntaa varten! Tieto
siitä että nuorukainen oli nöyryytetty, se oli ilo; -- yritys saada
häntä pelkurimaiseksi ja alakuloiseksi, voidaksensa jälestäpäin antaa
hänelle leipää, niinkuin ryömivälle annetaan, se oli ainoa mikä Olinan
myllystä tuli. "Mitä sinä minulta tahdot?" kysyi Olina ja ravisti uuden
sateenkuuran katajapensaasta.
Nuorukainen hengitti raskaasti ja hänen päivettyneet poskensa lensivät
tulipunaisiksi. "Minä olen tavannut tytön," sanoi hän.
"Tytön!" huudahti Olina ja pöyhistelihe, "mitä sinä tytöllä teet? Köyhä
raukka! jolla ei ole mitään, ja jolla ei ole mitään odotettavaakaan."
"Minä ajattelin," jatkoi nuorukainen nöyrästi, "että jos sinä antaisit
asunnon..."
"Ohoh! nyt tuli asia ilmi! -- Niin, olisihan tuo vallan oikein että
sinä saisit taloni!"
"Minä panisin työni lisään, -- sinä et milloinkaan tulisi sitä
katumaan!" sanoi nuorukainen hartaasti.
"No, sen työn, mikä minulla on, jaksan itse tehdä," vastasi Olina ja
ajoi porsasta eteenpäin -- näyttääksensä kykyänsä.
"Mutta miehen työ ulottuu hyvän matkaa pitemmälle," sanoi Niilo
lempeästi. "Jos vaan panisit rahasi avuksi..."
"Niin, rahojani sinä juuri väijytkin," keskeytti Olina.
Nuorukainen suuttui hirveästi tästä, hän nosti takkinsa ja oli vähällä
viskata sen Olinan päälle; mutta sydämmen ajatus astui samassa esiin,
ja käsivarsi vaipui jälleen alas. "Huomaathan että tarkoitan sinun
parastasi," sanoi hän hiljaa.
"Saat mennä sukusi tykö," pilkkasi Olina ja nauroi.
Niilo hengitti raskaasti ja pysähtyi. Koko matkan hän oli kulkenut
rohkeasti huolimatta niistä ohdakkeista, joita Olina oli hänen
jalkojensa eteen viskannut; mutta tällä kertaa Olina oli hänen
sydämmeensä tähdännyt, ja se oli tunkenut niin syvälle, ettei sitä enää
saatu ulos vedetyksi tässä elämässä. "Sinä olet paha aave!" huusi
nuorukainen Olinan jälkeen, kääntyi ja palasi takaisin.
"Nyt hän on saanut mitä hänen piti saada," jupisi Olina tyytyväisenä,
varisti katajapensasta, ajoi porsasta eteenpäin ja astua kapuroi
kotiinsa.
Mutta kun Olina oli saanut porsaan lättiin, katajatakan selästänsä ja
kuivat vaatteet päälleen, oli jo vahingon ilo vähän asettunut, ja kun
hän myöhemmin istui yksinäisen ateriansa ääressä ja hän muisti sitä
iltaa, jolloin hän oli vetänyt nälkäisen pojan pöydän luo, ja oli itse
tullut ihmeen nälkäiseksi siitä että näki tämän syövän, -- silloin
vahingon ilo hävisi kokonaan sen kaipauksen edestä, joka näinä kahtena
kuukautena oli häntä vaivannut, ja hän huokasi syvään: "Oliko hän
kenties ollut liian tyly Niiloa kohtaan? -- Tämä pyysi kuitenkin niin
kauniisti puolestansa -- -- -- ei, nytpä tuo sai jotain miettimisen
aihetta -- siksi kuin hän tulee takaisin!" Tällä pienellä puheella
Olina teki sovinnon omantuntonsa kanssa, ja kun hän sitte meni levolle,
nukkui hän vanhurskaiden unta.
Nuorukainen oli sillä välin kulkenut eteenpäin, sama viha mielessä ja
samaa tietä kuin kaksi kuukautta sitten. Täytyikö hänen siis, joka
kerta kuin hän tuli tälle paikalle siunausta etsimään, vaan saada
kirous palkinnoksi? Oliko se kenties sentähden että hän oli sitä
helpoimmalla keinolla etsinyt? Tämä kysymys kiintyi hänen mieleensä
kuni vastaus. Ja kuitenkaan hän ei tällä kertaa olisi kerjäämällä sitä
hakenut, jollei se olisi ollut hänen tähtensä, johon hänen
elämäntoivonsa oli sidottu kuin pelastus-ankkuriin! -- Hänen onnensa
tähden hän oli joutunut häpeään, kun hän tarjosi parhainta ja sai pahaa
takaisin. Mutta sen kautta oli toivokin rauennut. -- Tyttö ei enää
ollut olemassa hänelle! -- vaikka -- jos tyttö oikein häntä rakasti,
eikö tämä silloin ollut vallan mitätön asia? Eikö tyttö voinut elää
iloisesti hänen kanssaan myötä- ja vastoin-käymisessä? -- Tämä tulikin
ikäänkuin vastaukseksi hänelle, vaikka se kysymyksenä oli tullut hänen
mieleensä ja se vaivasi kovin hänen mieltänsä.
Mutta jokaisesta taistelusta, joka ei pääty tylsämielisyyteen, kehittyy
vastustus. Kaksi kuukautta sitten oli Niilo pannut kunnianhimon sitä
suurta voimaa vastaan, jolla hän aikoi uudelleen aloittaa vanhempainsa
taistelua kohtaloa vastaan ja viedä sitä eteenpäin siihen valoon, joka
kehittyy jokaisesta pimeydestä. Nyt hän ryhtyi vastustukseen
kylmemmältä taholta, siitä missä ei kasva elämän viinirypäleitä, mutta
sitä enemmän rikkaruohoa! Tästä lähtien ei saisi hänen tiellään olla
ainoatakaan ihmistä, josta hän hyvää ajattelisi, tahi jonka kanssa hän
rakentaisi likempää tuttavuutta. Ystävällisyys oli heillä vaan
irtonaisena verhona, joka loisti, mutta ei mitään hyvää tuottanut --
hän aikoi vaan tehdä tehtävänsä, eikä mitään muuta.
Tätä ajatellessaan hän kulki pappilaa kohti, niinkuin hän jo ennen oli
aikonut, ja kerrottuansa papille suhteestaan Olinaan, sai hän
palveluspaikan pappilassa. -- Niin hän uudelleen alkoi elämäänsä, ja
kun hän oli voimakas ja rohkea nuorukainen, voitti hän pian kaikkein
kunnioituksen. Mutta hän kulki kuitenkin kuin suljetulla tiellä; hän
teki työtänsä, mutta ilman iloa, ja hän kartti kaikkea ystävällistä
seuraa muiden palveliain kanssa. Silloin kävi kaikki sekä kylmäksi että
paljaaksi hänen ympärillään, ja nuoruus pakeni hänen mielestään kuin
laululintuiset kuolleesta puusta.
Täten kului syksy ja talvi. Pari kertaa oli hän käynyt lähikylässä, ei
tyttöä tapaamassa, mutta kuitenkin se ajatus mielessä, jonka toivo
hiiviskelee enin toimettomankin mieleen. Siitä ei kuitenkaan ollut
tullut mitään muuta kuin jonkinmoinen kiertokulku Bedseth-talon ympäri,
ja tämäkin koski vaan sen äärimmäistä rajaa. Hän kyllä tiesi että, kun
hän ei voinut mitään tarjota, niin hänellä ei ollut oikeutta tavata
tyttöä määrätyllä paikalla. -- Vihdoin hän jäi kotiin, ja täällä hän
kulki sitä surullista kiertokulkua itsensä ympäri, joka käy sitä
ahtaammaksi, kuta kauemmaksi tulee omasta minuudestaan.
Silloin kuultiin monelta taholta ympäristössä kerrottavan että joukko
nuoria miehiä oli päättänyt kevään tullessa lähteä Amerikaan. Useat
vanhemmat ihmiset moittivat tätä yritystä, ja pappi pyysi heitä
luopumaan siitä. Mutta nuoret, jotka lähtöä hankkivat, tiesivät siihen
vastata että siinä maassa saa kovasta työstä hyvän palkan.
Seikkailuista ei kukaan puhunut, ja kuitenkin ne olivat ne, jotka
kuvasivat nuo valoisat kuvat sieluun ja loivat uskolle siipiä.
Niilo Pladsen oli äänettömänä kulkenut ympäri ja kuunnellut kaikkea
tätä puhetta asian haitallisista ja edullisista puolista, ja harras
toivo lähteä niiden kanssa oli hiukan herättänyt häntä hänen
haluttomuudestaan; -- mutta tämä valoisampi kanta saattoi häntä samalla
ajattelemaan tyttöä, ja vilkkaampi sydämmen sykkiminen herätti
vastustamattoman halun saada häntä omakseen. Hän tahtoi kaikin mokomin
pois siitä, mikä hänen luulonsa mukaan oli hänelle esteenä, hän tahtoi
tuohon seikkailuun ruveta! Mutta tytöstä hän ei voinut luopua.
Silloin tuli eräs lauantai-ilta. Nuorukainen oli aikaisin saanut työnsä
tehdyksi, ja kun hän oli pyytänyt lupaa työn tehtyä mennä kylään, lähti
hän, niin pian kun taisi, matkalle. Päämaali oli sama -- tytön
kotitalo! Ja kun hänellä tällä kertaa oli suurempi oikeus tyttöä
kohdata, niin hän pian saapui sinne. Mutta yhtymäpaikalle hän ei
uskaltanut mennä -- ainoastaan niin lähelle, että hän voi sitä nähdä!
Niin hiipi hän kuin varas takaapäin, kunnes hän tuli vastapäätä
tunturinhalkeamaa; siinä hän istui puunrungolle, ja koetti olla
niinkuin tavallinen matkustaja, joka lepää vähän aikaa, mutta jonka
matkan päämaali on toisaalla.
Niin istui hän kauan aikaa. Päivä oli laskemaisillansa, ja toivo ei
enää voinut mitään hänelle tarjota. Silloin kuului hitaita askeleita
tieltä; nuorukainen kurkisti piilopaikastaan -- se oli Sylvi! --
Raskaasti, kuin kulkisi hän onnettomuutta kohti, astui hän eteenpäin ja
meni yhtymäpaikalle. Silloin ei nuorukainen enää voinut itseään
hillitä; eikö se ollut käsky, voimakkaampi kuin monet sanat? --
"Sylvi!" huudahti hän niin voimakkaalla ja iloisella äänellä, että
tuntui siltä kuin koko elämän raskasmielinen kulku olisi murtunut.
Tyttö säpsähti ja katsoi häneen. "Miksi et mene tuonne?" kysyi hän
viitaten halkeamaa kohti.
Nuorukainen ei vastannut mitään, hän tiesi mitä kysymys tarkoitti.
Vihdoin hän loi tyttöön katseen, jossa koko hänen sydämmensä suru ja
ikävöiminen kuvastui -- se oli hänen vastauksensa.
Sylvi katsoi taas tutkivaisesti ja ankarasti häneen. "Minä luulin että
sinulla oli jotain minulle sanottavaa," sanoi hän, ja niin lähti hän
toisaalle sen enempää nuorukaisesta välittämättä.
Niilo nojasi siihen puuhun, jonka takana hän oli suojaa etsinyt, ja
sielusta nousi harmillinen ajatus. Se tyttö, joka tällä tavalla lähti
hänen tyköään, ei ollut milloinkaan häntä rakastanut. Hän oli hullu,
joka oli hänen tuntoansa sydämmessään kantanut ikäänkuin siunauksen ja
toivon ristinmerkkinä!
Mutta nuorukainen ei ollut sillä mielellä, että hän voi panna kovaa
kovaa vastaan. Hän ei katkerasta juomasta voimaa saanut, hän sai vaan
inhoa ja tuskaa. -- Kun vähän aikaa oli kulunut, nousi hän vihdoin
puunrungolta, ja lähti pois -- mutta ei kotiapäin; vielä kerta --
viimeisen kerran! hän kulki piirin ympäri, kunnes hän ehdottomasti
pysähtyi, ikäänkuin joku olisi häneen koskenut. Aivan hänen
alapuolellaan oli tumma tunturijärvi ja ylhäällä tuolla toisella
puolella oli Sylvin syntymätalo. "Pysähtyisikö hän tänne?"
Kului hetkinen, jolloin hän ikäänkuin mittasi hiljaisen veden syvyyttä.
Hän muisti, niin selvään kuin olisi se eilen tapahtunut, kuinka hiljaa
äiti oli vaipunut veteen hänen rinnallaan, vähintäkään apua hakematta,
Hän käsitti myöskin, mitä hän ei milloinkaan ennen ollut käsittänyt,
että ihminen voi tulla niin väsyneeksi ja raskasmieliseksi, että missä
vaan hauta avautuu, vaipuu hän siihen kuin levon suloisimpaan syliin!
Olihan tuo pian tehty: lyhyt taistelu ja ikuinen rauha! -- Mutta elämä
kuului sielun syvyydestä, sieltä missä vielä oli monta kehkeymätöntä
nuppua! missä sekä toivo -- ei tuo monivärinen ilveilijä, vaan vakaa
elämän toivo -- että usko, vieläpä kärsimyskin olivat puhkeamaisillaan!
Mutta elämä, joka vaan oli antanut hänelle nuo hyvät toiveet,
ottaaksensa ne pois häneltä juuri silloin kuin hän niitä tarvitsi, ei,
sitä hän ei voinut kestää! -- Ja kuitenkin se houkutteli häntä.