käännetty nuorukaiseen, se oli selvä, vaikka sitä ei lausuttu: hän ei
pakoon pääsisi! -- Mutta kun pappi lausui viimeiset sanansa, ja väki
huomasi että nuorukainen piakkoin oli haastettava mitä ankarimman
tuomion eteen, minkä se tunsi, niin rauhattomuus asettui; mutta
kuitenkaan ei hävinnyt se ankaruus, joka vaati todistusta ja sovitusta
lain edessä, se näkyi ikäänkun sukulaisuuden tunnusmerkkinä kaikissa
kasvoissa.
"Lähdethän kirkkoon nyt!" sanoi pappi, ja koetti poistaa mielestään nuo
kamalat ajatukset. "Seuratkaa minua, lapset."
Ja hän viittasi heitä kaikkia seuraamaan häntä kirkkoon. -- He
seurasivatkin häntä, mutta hitaasti ja vitkalleen, ja vaikka ei kukaan
suoraan katsonut nuorukaiseen -- tuliko hänkin mukaan! -- niin ei ollut
yhtäkään, joka olisi häntä näkyvistä laskenut.
Niilo ei tosin ollut pakoa ajatellutkaan. Se, joka oikealla tavalla
häntä katseli, huomasi pian että hän oli mukautunut välttämättömään
kohtaloonsa ja meni juromielisenä ja surullisena sitä kohti. Hän astui
niinkuin mies, joka jo on tottunut käymään kädet ja jalat raudoissa --
mutta hänestä tuntuikin kuin olisi hän sidottu hamaan hengittämiseen
saakka!
Sillä välin kuin asiat täten olivat kehittyneet, seisoi vähän taampana
Knut Bedseth ja toisella puolella häntä seisoi vaimo, toisella tytär,
molemmat loistavissa kirkkovaatteissa, mutta kuitenkin vallan erilaiset
ulkonäköön ja käytökseen nähden. Nuorikko tosin ei enää voinut kaikille
näyttää iloisia kasvojansa, ne, jotka likemmin häntä katselivat, voivat
kyllä nähdä kovan taistelun jälkiä muutamissa jäykistyneissä piirteissä
suun ympärillä, -- mutta hänen käytöksensä osoitti kuitenkin sitä
varmuutta, jota hänen asemansa tuotti. Hän oli kunniassa pidetyn miehen
vaimo, ja hän käsitti mitä se oli, sitä hän ei tehnyt edellisellä
kerralla, jolloin hän oli ollut tällä samalla paikalla näytettävänä,
-- silloin se vielä oli ollut lapsenleikkiä, nyt se oli täyttä totta!
-- Sylvi sitä vastoin näytti siltä kuin hän olisi armosta mukaan
päässyt. Vaikka hän kuinka mielellään olisi tahtonut, niin hän ei
voinut heidän rinnallaan astua. Hän oli auttamattomasti yksinänsä. Ja
olihan hän tullutkin tänne ikäänkuin todistamaan sitä kieltoa, jota isä
itse tahtoi nuorukaiselle ilmoittaa, ja hän näyttikin siltä kuin hän
voisi hyväksyä mitä Knut sanoi. Hän ei oikeastaan ollut milloinkaan
oikein mieltynyt nuorukaiseen; kun hän huomasi että äitipuoli koetti
päästä pojan suosioon, suuttui hän häneen; mutta siihen yhtyi monta
syytä, ja syvin syy ei saanut mitään sijaa; sillä nuorukaisessa oli
kuitenkin jotain, joka häntä miellytti. Sitten hän oli turvautunut
nuorukaiseen huolissaan, ja siihenkin oli tämä syvempi syy ollut
aiheena, mutta siitä ei Sylvi saanut selkoa sen sekasorron tähden, joka
hänen henkeänsä ahdisti.
Mutta tällä hetkellä, kun noita uhkaavia syytöksiä tehtiin nuorukaista
kohtaan, kävi se yht'äkkiä hänelle selväksi, että hän oli likeisessä
suhteessa häneen, ja että sitä suhdetta ei noin mistään muusta
huolimatta kävisi rikkoa. Hän ei epäillyt sitä että Niilo oli rikoksen
tehnyt; hän muisti hänen kauhistavaista käytöstään, kun hän edellisenä
iltana oli hänestä eronnut, mutta olkoon tämä rikos mitä tahansa, Sylvi
tunsi että hän oli osallinen siihen.
"Nyt taitaa olla turhaa puhutella häntä," sanoi Knut. "Eikä edes sovi
minulle sitä tehdä, -- sentähden arvelen että lähdemme suoraan kotia."
"Lähde vaan -- minä jään," sanoi Sylvi vavisten ja kuolon kalpeana.
"Sinulla ei ole mitään sen kanssa tekemistä," sanoi isä ankarasti.
"Kyllä -- minä tiedän kyllä kenenkä syy on," sanoi tyttö ja vetäysi
isän luota.
"Jokainen aika mies hallitsee itseänsä," väitti isä, "se, joka on
rikoksen tehnyt, saa vastata siitä."
Mutta samassa nuorukainen katsoi sinnepäin, missä Sylvi seisoi, ja loi
surullisen katseen tyttöön viimeiseksi jäähyväiseksi. Silloin he ensi
kerta kohtasivat toinen toisensa rakkaudessa; sillä tytön loistava
katse ei tällä hetkellä tullut omanrakkauden kylmästä pohjasta, vaan
sydämmestä -- surua ja ikävöimistä ilmoittaen -- se meni nuorukaista
vastaan.
Silloin juuri pappi käski väkeä kirkkoon ja viittasi Niiloa tulemaan
mukaan. Vielä kerta kääntyi hänen katseensa tyttöä kohtaan epätoivon
tuskaa ilmoittaen, -- sitten hän meni muiden kanssa kirkkoon. Silloin
oli Sylvin mielestä kuin hänen elämänsä valo olin sammunut! Ei
kertaakaan ollut nuorukaisen kauniit kasvot ja loistavat silmäykset
houkutelleet häntä hänen luokseen, -- nyt, kun onnettomuus kuvastui
niissä ja epätoivo vääristeli joka piirteen hänen kasvoissaan, nyt hän
niin mieltyi häneen, että, tulkoon häpeä tai hätä, elämä tai kuolema,
hän seuraisi häntä!
"Minä menen tuonne hänen luokseen -- isä," kääntyi hän Knutiin, ja hän
katsoi vakaasti ja tyynesti isän kasvoihin.
Isä aikoi sanoa jotain, mutta sana tukehtui sisälliseen vapistukseen.
Hän tunsi että tässä ei enää seisonut tytär, vaan vaimo, joka vaati
oikeuttansa, ja otti edesvastauksensa yksin suorittaaksensa -- tästä
tie erosi! -- -- silmänräpäyksen ajan hän katseli tytärtänsä, suruisena
ja peloissansa; mutta tämän voimakkaissa kasvoissa oli kirjoitus
luettava, joka oli helppo selittää: hän oli järkähtämätön. Isä ei
kernaasti häntä laskenut, mutta hän tiesi että tämä oli asia, jossa
tytön tuli saada noudattaa omaa mieltänsä, niinkuin hän itsekin oli
tehnyt.
"Jumala sinua siunatkoon -- ja kiitos kaikesta!" kuiskasi tyttö, -- loi
lempeän silmäyksen isään, nyykäytti päätään äitipuolelle ja lähti
samassa heidän luotaan.
Isä jäi sinne seisomaan kyyneleet silmissä; hän katseli nuorta
vaimoansa, joka oli liian hyvässä puvussa ja liian turvallinen
ymmärtääksensä minkälaiseen kurjuuden verhoon tytärpuoli nyt aikoi
pukeutua, ja hän huokasi syvään, hän tunsi mielessään jotain tällä
hetkellä, joka vaivasi häntä; -- melkeinpä oli kuin kadehtisi hän
tytärtänsä, sentähden että tämä astui sitä rohkeaa tietä, jota hän
olisi kyennyt käymään, mutta ei milloinkaan tullut käyneeksi.
Sillä välin nuorukainen oli mennyt kirkolle päin. Sinne oli vaan vähän
matkaa, eikä kukaan olisi kompastunut sillä tiellä, mutta Niilo astui
kuin horjuvalla maalla, hän kulki silmät maahan luotuina, mutta hänen
sisällinen katseensa näki erinomaisen selvästi uhkaavia silmänluonteita
hänen ympärillään. -- Silloin yht'äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi
tullut häntä lähelle, lähemmäksi kuin kukaan muu. Se oli joku, joka
hiljaa ja lempeästi tuli hänen luokseen ja alkoi käydä hänen
rinnallaan. -- Häntä värisytti, ja hän aikoi vetäytyä syrjälle, mutta
samassa hän nosti silmänsä ja tytön suuret, surulliset silmät
kohtasivat hänen silmiään; tytön posket olivat kalpeat kuin se kaulus,
joka hänellä oli kaulassa, ja hänen huulensa vapisivat itkusta, mutta
Niilo ei ollut milloinkaan kirkkaampaa ja toivollisempaa näkyä nähnyt
ja tätä tyttö tarjosi hänelle, epämaineiselle, joka kulki hänen
rinnallaan! Hänestä tuntui vieläkin kuin pitäisi hänen väistyä
syrjälle, jotta hän ei tyttöä saastuttaisi; mutta astuihan tämä hänen
vieressään, eikä siis tahtonut hänestä erota! Silloin hän irroitti
kätensä, jotka hän oli pitänyt selän takana; toinen niistä vaipui hänen
kupeelleen ja siinä se yhtyi vavisten tytön käteen -- mutta ne pysyivät
yhdessä! oli vallan kuin kumpikin olisi vertaisensa löytänyt!
Tämä teki kummallisen vaikutuksen kirkkoväkeen, ja toinen ajatus yhtyi
yleiseen mielipiteesen. Moni oli kyllä nähnyt tytön menevän isän tyköä
ja tulevan tänne nuorukaisen luo, mutta useimmat olivat luulleet että
hän teki sitä uteliaisuudesta. Nyt, kun hän kulki käsi kädessä tämän
kanssa, huomasivat he että sillä oli toinen tarkoitus, ja silloin
ruvettiin ihmettelemään ja arvaamaan: "Noin varakkaan miehen lapsi! --
Ainoa tytär -- kaunein tyttö! Isä ja tämän nuori vaimo ovat kenties
häntä vähän halveksuneet mutta hän on kuitenkin rikkain naimaikäinen
tyttö tällä seuduin. -- Voi, voi, sentään sitä nuorisoa! Siinä hän nyt
käy, vallan kuin se, joka tahtoo kaikki jakaa toisen kanssa, tulkoon
sitten elämä tai kuolema, -- -- sepä jotakin on, tuo! Ja jos nyt tulis
niinkuin kuolemaksi, hyi!" -- Siihen he jäivät, eivätkä uskaltaneet
edemmäksi.
Jumalanpalvelus meni tavallista kulkuansa, huolimatta kiihoitetusta
odotuksesta, joka ikäänkuin takaa sitä joudutti; mutta kirkossa ei
ollut monta tänä päivänä, joiden mielestä sekä kaava ja veisuu ei ollut
tavattoman pitkä. Vihdoin päättyi kuitenkin jumalanpalvelus, ja yhtä
leppymättömänä ja ankarana väki seurasi nuorukaista ja pappia Olinan
taloon.
Kaikki tunkivat oven eteen, mutta kun se oli säretty ja oli selällään,
väistyi joukko arasti syrjään, ja ainoastaan muutamat vanhanpuoleiset
miehet ja vaimot menivät papin ja nuorukaisen kanssa tupaan. Se oli
mieltä jännittävä hetki. Niilo oli laskenut tytön käden irti, sillä hän
ikäänkuin tunsi että hänen tuli olla yksin. Hän seisoi keskellä
laattiaa ja odotti sillä välin kuin pappi liikutettuna meni vuoteen
tykö ja seisoi silmät maahan luotuina kuolleen vieressä. Näkyi selvästi
että hän pelkäsi seuraavaa hetkeä, sillä hän kävi vallan kalpeaksi,
siinä seisoessansa, ja hengitti raskaasti kuin olisi kova tuska häntä
ahdistanut. Mutta tuota kauhistuttavaa piti katsoa -- vanhurskauden
täytyi tapahtua! -- Hän kohoitti verkalleen katseensa ja loi sen
kuolleesen, mutta vähitellen tuska haihtui, ja kirkas heijastus loisti
hänen silmistään.
Kuolleesen, joka lepäsi tässä hänen edessään, oli vaan Jumalan oma käsi
koskenut. -- Väkivallan merkkiä ei näkynyt missään. Kuolon enkeli oli
helposti tarttunut saaliisensa, sillä kaikki jäykät piirteet, kaikki
oman rakkauden vääristelemiset olivat kadonneet noista vanhoista
kasvoista ja muuttuneet hymyksi. Itse oli vainaja nähtävästi
järjestänyt kaikki kuolemaa varten. Tuvassa oli kaikki kalut
paikoillansa. Sängyssä oli puhdas lakana pään alla ja kuolleella oli
uusi peite päällä. Kädet olivat ristissä rinnalla, ja pienellä rahilla
sängyn vieressä oli vähän kuusen oksia ja koivunlehtiä, jotka vielä
olivat vihannat ja tuoksuvat.
Pappi kääntyi nuorukaiseen, joka ei vielä ollut liikahtanut eikä luonut
silmiään maasta. "Tule tänne, Niilo Pladsen," käski hän lempeästi,
"sinä et saanut sopia elävän kanssa, sovi nyt kuolleen kanssa. Näethän
että hänellä on kädet ristissä rukoillakseen -- lue sinä rukous hänelle
Jumala kuulee ja tuomitsee."
Papin sanoja seurasi kuolon hiljaisuus, vaikka niin suuri joukko
kansasta, kuin suinkin mahtui, vähitellen oli tunkeunut tupaan ja
seisoi niin likitysten kuin mahdollista oli ja katseillaan ja
ryhdillään ilmoitti jännitettyä odotusta. Mutta kun Niilo astui ruumiin
luo ja laski tukevasti kätensä kuolleen ristissä oleville käsille, ja
alkoi lukea Isämeitää -- vapisevalla mutta kovalla äänellä, niin
jännitys mielissä asettui, ikäänkuin nostettu ase vaipuu kädestä, kun
rosvo on vaan tien yli lankeava varjo. Ja rukoillessa kävivät
nuorukaisen kasvot kirkkaiksi, sillä hänen mielensä rauhoittui, ja niin
se muuttui juhlaksi, joka luultiin rikoksen ilmisaamiseksi.
Kun hän päätti rukouksensa ja pappi lisäsi siihen "Amen, Jesuksen
nimeen," pannen kätensä Niilon käden päälle, niin Niilo nyyhkäyttäen
vaipui kasvatti-äitinsä ruumiin yli ja rukoili hartaimman, palavimman
rukouksensa, tämän kylmässä sylissä -- kylmempi kuitenkin elämässä kuin
kuolemassa!
Tämä päästi läsnäolijat jännityksestä. Se ihminen, joka nähtävästi ei
ollut yhtään välittänyt heidän vihastaan ja uhkaavista katseistaan ja
joka ei näyttänyt heiltä sääliväisyyttä anovan, hän makasi nyt ruumiin
yli ja itki kuin lapsi äidin rinnalla! -- silloin hän sai huokauksia ja
itkua joka taholta.
Mutta pappi, joka tiesi mihin raja oli pantava, jotta ei vaikutus
katoaisi, veti hiljaa nuorukaisen pois kuolleen luota, ja käski väen
vetäytyä vähän syrjään; sitten hän otti kuusenoksat tuolilta ja pani ne
Olinan rinnalle, sen tehtyä hän kääntyi väkeen: "Te olette nyt kaikki
olleet todistajia siihen mitä tällä hetkellä on tapahtunut; luullakseni
me kaikki iloitsemme siitä, ettei mikään rikos ole tehty. Täällä ei
mitään väkivaltaa ole tehty; siitä kuin Olina Pladsen on laskenut
levolle, on ainoastaan hän, joka kulkee lukittujen ovien läpitse, ollut
hänen luonaan -- rauhaa tomulle, armoa sielulle!"
Ja nyykäyttäen päätään toisille ja tervehtien toisia ilmoitti pappi
että nyt oli heille oikeus tapahtunut, ja nyt heidän velvollisuutensa
oli lähteä pois. He menivätkin hyvässä järjestyksessä ja nurisematta.
Nuorukainen oli heidän mielestään täydellisesti todistanut itsensä
syyttömäksi, mutta tämä hänen viattomuutensa toteen näyttäminen tuli
paljon enemmän kätten päällepanemisesta kuin siitä todisteesta, jonka
kuollut, niin sanoaksemme, itse esiin toi. Mutta jotakin jäi kuitenkin
jälelle, ja likemmältä asiaa kertoaksemme, ei ainoakaan ihminen
lähtenyt paikalta, ennenkuin hän oli kulkenut huoneuksen ympäri ja
vielä kerta katsellut murrosta laudoituksessa. Ja päätös oli sama:
varas oli siellä ollut. Pappi oli tosin sanonut että rahat oli hänen
luonaan, mutta pappi oli myöskin sanonut: "sillä, joka on aikonut
varastaa, on varkaus sovitettava Jumalan edessä, eikä maailman." --
Sopikoot sitten siitä! Ja rauhoitettuna kukin meni kotiansa.
"Tuletko minun kanssani, vai jäätkö tänne?" kysyi pappi, kun hän ja
poika olivat kahden kesken tuvassa.
"Se on papin vallassa," vastasi Niilo. -- "Jos olen vapaa, niin jään
tänne," lisäsi hän nöyrästi, ja hän loi silmänsä maahan, sillä hän ei
voinut kestää sitä vakaata, tutkivaa katsetta, joka oli häneen luotu.
"Oletko rangaistusta ansainnut?" kysyi pappi.
"Olen," kuiskasi nuorukainen. Mutta samassa tyttö tuli esiin nurkasta
ja asettui hänen viereensä. Oli sama surullinen katse, joka luotiin
nuorukaiseen, sama luottavainen ryhti, joka oli valmis jakamaan kaikki,
tulkoon elämä tai kuolema!
"Jää sitte sinne kussa olet," sanoi pappi surumielisesti; "ei vesi ja
leipä suljetun oven takana, tahi kahleet jaloissa, sovita pahantekijää
Jumalan kanssa -- sellaisissa siteissä moni hairaus kehittyy paheeksi
ja moni arkamaisuus valheeksi. -- Taivaan Jumalalla on myöskin kahleita
ja suljetuita ovia ja vartijan silmiä, joita ei kukaan voi peittää, --
rupea hänen vangiksensa ja palvele uskollisesti vankeus-aikasi loppuun!
-- Kun rikos on sovitettu, tunnet sen kyllä luonnossasi, jos totuutta
rakastat; sillä silloin sinä olet vapaa Jumalan armosta, ja
häväistyksen merkki on poistettu sielustasi. Se on se tie, jonka minä
voin sinulle osoittaa, uskallatko vaeltaa sitä?"
"Uskallan," vastasi nuorukainen ja katsoi vakaasti pappia silmiin.
"Jumala sinua rohkaiskoon," kuiskasi pappi ja kääntyi hänen luotaan
tyttöön. "Ja sinä aiot ruveta hänelle kumppaniksi?" sanoi hän tälle.
"Minä kyllä ajattelin toisin, mutta nyt en tiedä parempaa," sanoi tyttö
ja katsoi lempeästi nuorukaisen silmiin.
"Hyvä, kun kaksi yhtyy rakkaudessa, niin se vähentää vaivaa, -- mutta
ei velkaa," sanoi pappi varoittavasti.
Sitten hän meni, ja nämä kaksi jäivät yksin kuolleen kanssa. He
valvoivat yhdessä ja sydän antautui niin hellästi sydämmelle, että
tunnustus ja katumus -- suru ja uskallus virtasi yhdestä sielusta
toiseen ja loi saman ajatuksen ja päätöksen sitä elämää varten, joka
heidän edessään oli.
* * * * *
Kymmenen vuotta kului tämän päivän jälkeen. Se oli kova aika Niilolle
ja hänen uskolliselle vaimolleen; sillä epäluulo väijyi kauan aikaa
hänen tiellään niinkuin tulenkipinät heinäpieleksen ympärillä, -- hän
oli aina levoton, eikä milloinkaan oikein turvallinen. Se rikos, mihin
hän tiesi olevansa vikapää, vaivasi häntä sitä paitsi salaa, ja minkä
päivä helpoitti työllä ja elämäntoivolla, sen yö riisti häneltä
asettumalla hiljaiseksi todistajaksi hänen häpeäänsä. Uurros ja rikki
murrettu laudoitus ammoittivat vielä kuin avonaiset, paranemattomat
haavat vanhan rakennuksen seinässä; Niilo tahtoi niin, vaikka hänen
vaimonsa hartaasti pyysi että hän peittäisi nuo ikuiset soimauksen
aiheet. Ihmiset sitä vastoin eivät mitään siitä puhuneet, vaikka he yhä
edelleen käytöksessään Niiloa kohtaan olivat hiukan varovaisia. Niilo
oli hiljainen, umpimielinen mies, joka ei ketään loukannut; mutta
kuitenkin maine kuulumattomasti hiipi hänen jälkeensä, missä hän vaan
kulki, ja oli jo edeltäpäin saapuvilla, mihin hän vaan tuli, -- ja
vaikka Niilo rohkeasti kulki tietään, kohtasi tämä häntä niinkuin kylmä
tuulahdus näkymättömästä aukosta, ja hän katseli jälkeensä sen perään,
niinkuin ihminen, joka pimeässä silmillään hakee kummitusta.
Mutta kymmenen vuotta oli, niinkuin jo sanottiin, kulunut tästä
sunnuntaista. Se elämä, jota Niilo oli elänyt, oli tullut tasaiseksi,
salaiseksi velan suoritukseksi -- ja tätä maksua oli aina vaadittu,
yhtä salaa mutta tarkoin viimeiseen ropoon saakka!
Sitten tuli vihdoin helpommat ajat. Aika kului ja olot muuttuivat;
uutta väkeä tuli naapuristoon ja vanhat kuolivat. -- Silloin Niilosta
tuntui kuin se piiri, jossa hän oli, kävisi yhä leveämmäksi, yhä
valoisammaksi; -- ei tuntunut enää tuulahduksia ikäänkuin kätketystä
aukosta, vaan raitis ilman-virta ikäänkuin monesta avoinna olevasta
ovesta! Oliko hän nyt vapaa? -- Mutta vaikka Niilo ei saanutkaan
suoranaista vastausta tähän, niin tuli kuitenkin "on" häntä vastaan
ikäänkuin tuhansien ihmisten suusta!
Kevät heräsi hänen ympärillään ja kaikki nuo kukoistavaiset nuput
ilahuttivat häntä, -- tuli lintuparvia, ja kaikki visertelevät
pikkukielet lauloivat hänelle, -- tuli paljon väkeä kirkonkokouksiin,
ja kaikilla oli ystävällinen sana ja tervehdys hänelle; -- mutta tuli
vieläkin rikkaampi vapauden sanoma hänelle ja _hänen vaimollensa_, joka
oli taistellut vankeus-ajan kolkkoa taistelua hänen kanssaan; sillä
vaimo sai pojan -- se oli toivo, jota ei kumpikaan heistä ollut
maininnut, vaan josta he huokaen hiljaisuudessa olivat luopuneet! -- Ja
silloin Niilo tuli niin iloiseksi, että hän antoi hajoittaa koko sen
puolen rakennuksesta, jossa uurrokset olivat, ja teki koko rakennuksen
entistä suuremmaksi, rakennutti ulkohuoneet takapuolelle pihaa ja
teetti aitauksen koko tilan ympärille -- niin pitkälle kuin kaksisataa
taalaria riitti! Ja sitten hän pani talon nimeksi "Sörlien", eräissä
suurissa kemuissa, joita hän piti kaikille tuttavilleen.
* * * * *
Mutta uusi nimi jäi kuitenkin hänen pojalleen -- oli niin mukavaa
käyttää vanhaa nimeä! Niin se jäi hänelle niinkuin vankilan ilman
vaikuttama kalpeus, joka ei milloinkaan vangista luovu -- ja Olinan
perillinen nimitettiin Murtoreijän Niiloksi kuolinpäiväänsä saakka.