peloittaa, hän ei millään muotoa tahtonut ajaa häntä tyköään! Hänen
kauttansa oli Olinalle uusi ja hauskempi elämä alkanut ja siitä hän ei
aikonut luopua. Mutta armosta tuli pojan ottaa vastaan mitä hän sai!
Olina oli tosin vähän levoton, kun hän näki tuon kauniin, kookkaan
nuorukaisen, joka nyt oli kahdenkymmenen vuotias, ja joka herätti
kaikkein huomiota, mihin hän vaan tuli; sillä voisihan tulla päivä,
jolloin hän rupeaisi itsenäiseksi ja lähtisi Olinan luota pois, ja tämä
jäisi taas yksinäisyyteen ja ikävään, nuo "kaksisataa taalaria
lohdutuksena:" "mutta vanhana ja niiden pilkan alaisena, jotka nyt
eivät suoneet poikaa hänelle" -- huokasi hän jälestäpäin. Ja hänen
mielensä kävi niin ihmeellisen raskaaksi; hän kohteli Niiloa hyvästi,
sanoi häntä "Niilo Pladseniksi" ja puhui tytöstä, joka oli katsellut
häntä kirkolla viime sunnuntaina -- ja muuta samankaltaista, jota poika
antoi mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos -- hän tunsi jo
tämän salatien!
Mutta tästä heidän keskinäisen suhteensa asteesta oli vaan yksi askel
seuraavaan, voisi sanoa: välttämättömään. Poika tunsi yhtä hyvin
valtansa Olinan yli, kuin Olina tunsi valtansa hänen ylitsensä -- oli
vaan kysymys kuka uskaltaisi ensi rynnäkön tehdä? Tietysti se, joka
vähimmin menetti.
Vihdoin eräänä päivänä, heidän ruoalla ollessaan, sanoi poika:
"Jos sinä panisit parikymmentä talaria likoon tuon suon viljelemiseen,
niin saisit ne kyllä takaisin, sillä siitä tulisi hyvä pelto."
"Jumala tiennee mistä minä ne rahat ottaisin," vastasi Olina lempeästi
ja veti pitkän henkäyksen, joka oli olevinaan huokaus.
Poika nauroi ja jatkoi syömistänsä.
"Sinä kukaties et usko mitä sanon?" kysyi Olina.
"Oh," sanoi poika pilkallisesti, "kyllä kai sinulla on sekä
kaksikymmentä että kaksikymmentä vielä lisään, kun siksi tulee."
"Pidätkö sinä lukua minun rahoistani, sinä?" huudahti Olina.
"En minä tiedä rahoistasi mitään," vastasi poika ja katsoi rohkeasti
hänen silmiinsä.
"Noh, sinä tiedät minkä tiedät -- mutta minäpä tiedän sekä sen että
muuta lisään," vastasi Olina painavalla äänellä, ja uhkaus alkoi suurin
piirtein kuvastua hänen kasvoissaan.
"Minun puolestani saat tietää mitä tahdot," keskeytti häntä poika ja
viskasi lusikan pöydälle.
"Älä viskaa lusikkaa," sanoi Olina vakavasti, "voi tapahtua että
viskaat ruoankin samalla."
"Minä teen tehtäväni ruoan puolesta," sanoi poika.
"Oli aika, jolloin et sitä tehnyt," kähisi Olina.
Silloin poika hypähti seisaalleen, laski molemmat kätensä pöydän
laitaan ja katseli uhkaavaisesti Olinaa kasvoihin:
"Se aika ei minuun koske."
"Ei suinkaan, kun hiiri on saanut kylläkseen, ovat jauhot karvaita, se
on vanha asia."
"Koska minut otit, niin täytyihän sinun minua elättää," huusi Niilo
Olinalle. "Olisit antanut minun mennä, minä en pyytänyt saada tänne
jäädä."
Olina mietti oikein mahtavaa vastausta; mutta sanat tarttuivat hänen
kurkkuunsa ja pelko pauloitti ne kiinni; sillä poika otti samassa
lakkinsa, astui penkin yli ja lähti pois pöydän luota. -- Yksi ainoa
paha sana olisi ajanut hänen vihamielessä tuvasta, mutta kun sitä ei
kuulunut, jäi hän sinne ja kääntyi Olinaan, joka suu auki ja
hämmästyneen näköisenä istui pöydän ääressä. Silloin poika katui
pikaisuuttansa ja palasi takaisin -- mutta tällä kertaa hän meni väärää
tietä!
Olinan oli pelko ja harmi ikäänkuin sitonut siihen paikkaan, mutta kun
hän näki pojan takaisin kääntyvän, irtautui solmu ja hän ryntäsi ylös
kuin muniansa hautova kana: "Sinä et kiitä hoidosta etkä ruoasta! --
Sinä väijyt rahojani, sinä! Mutta kyllä minä varoillani olen, minä
huomaan että sinussa on taipumusta hupsumaisuuteen."
Poika oli astunut taaksepäin ja tuijotti häneen jääkylmin katsein; ja
vaikka Olina oli luonut pistävät silmänsä häneen, käänsi hän silmänsä
pois pelvolla.
"Sinä näytät siltä, kuin tahtoisit minua lyödä," sanoi Olina ja koetti
nauraa kaikki hyväksi.
Mutta se tuli vähäsen liika myöhään. Poika hakea haparoi samassa jotain
ilmassa. "Se sinua lyököön!" ärjäsi hän, kääntyi, meni ulos tuvasta --
ja pois talosta.
Olina istui vallan mykkänä ja antoi hänen mennä. Hän näki hänen
kulkevan vallan ikkunan ohi, -- hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat
viheriäisen lasin läpi katsottuina; silloin Olinan teki mieli kutsua
häntä takaisin; mutta samassa vanha paha ajatus pääsi valloilleen:
kyllä hän tulee takaisin! Mitenkäpä hän aikaan tulisi, oliko hänellä
muuta turvapaikkaa? -- Hän alkoi hääriä ja puuhata, juoksi edestakaisin
porstuan ja tuvan välillä! mutta kuin hänen vihdoin täytyi levätä, ja
hän istui takan ääreen, kuunteli hän tarkoin hiljaisuudessa, kunnes
ilta tuli, ja yö tuli, ja yksinäisyys teki hänen mielensä niin
raskaaksi, että tuntui kuin kivi olisi vieritetty hänen rintansa
päälle: "Mutta kyllä kai se helpoittaa, kun päivä tulee, pojan viha
asettuu varmaan, kun hän ruokaa kaipaa!"
Tämä ajatus rauhoitti Olinaa sen verran, että hän meni levolle.
Mutta Niilo oli kulkenut joutuisasti eteenpäin, ja se, joka häntä
kohtasi, ei voinut muuta huomata kuin että hänen matkallaan oli
päämäärä; mutta kaukana siitä -- hänellä oli tarkoitus, -- ei
päämaalia. Hänen päätarkoituksensa oli se, että hän pääsisi niin pian
ja niin kauas kuin suinkin Pladsenista, ettei hän milloinkaan enää
eläissänsä palaisi siihen taloon, joka neljätoista vuotta oli ollut
kuin koti hänelle ja jossa kaikki, mitä hänelle oli annettu ja luvattu,
oli ollut valhetta; ja eteenpäin hän riensi!
Tämä tapahtui heinänteon suloisena aikana. Päivä oli pitkä ja yön
lepäävä varjo kuin puoleksi nukkuvan unennäkö. Maa oli peitetty
tuoksuvilla kukilla, ja aurinko laski ikäänkuin tulimereen, joka peitti
kaikki kukkulat ja loi punertavan heijastuksensa laaksoihin. Pieniä
koivikkoja kasvoi kukkulain juurilla ja tuoksuivat suloisesti illan
viileässä, ja yksinäinen lintu lauloi luonnon hiljaisuudessa. Mutta
poika ei nähnyt, ei kuullut tästä kaikesta mitään. Viha kalvoi hänen
mieltänsä, ja kuitenkin se täytti sijan niin ettei ollut tilaa muulle.
Hän ei tiennyt itsekään kuinka pitkän matkan hän tahtoi Olinan
kuivaneen elämän ja oman voimakkaan elämänrohkeuden välille, sentähden
hän ohjasi kulkuaan kaukaisuuden epämääräisen johtotähden mukaan, eikä
katsonut siihen, mikä oli häntä lähellä. Luonnon juhlallisuus ei häntä
koskenut, se sopi etanalle, joka ojentelihe mättäällä -- ja sen
vertaisille; hänellä oli muuta tekemistä!
Mutta yö tuli. Niilo oli nyt hyvän matkaa toisella puolen sitä saloa,
joka rajoittui pappilan viljeltyyn maahan. Täällä hän ensi kerta
seisahtui tuntien että hänellä oli ruumis, ja että tämä ruumis vapisi
väsymyksestä. Vähän matkan päässä hänestä suikerteli pieni köynnöskasvi
kallionhalkeamaa pitkin ja yksinäisiä, solakkavartaloisia koivuja
kasvoi pitkin kallion juurta; tässä hän pian löysi lepopaikan, ja kun
hän rupesi varjoisten puiden juurelle maata, asettui viha ja väsymys
pääsi valtaan, ja hän nukkui yhtä rauhallisesti ja hiljaisesti, kuin
yöllä äidin kuoleman jälkeen, kun hän ensi kerta makasi Olinan
penkillä.
Tunti tunnin jälkeen kului. Yön hämärä hävisi ja päivänkoiton kylmää
koittoa seurasi kirkas päiväpaiste; mutta poika nukkui yhtä sikeästi,
Henki oli kuitenkin vironnut raskaasta horrostilastaan ja alkoi
epämääräistä vaikutustansa. Tunnettuja ja tuntemattomia kuvia kiiti
sielun ohitse. Ensin oli niissä aina jotain suurta ja mahtavaa, mutta
sen mukaan kuin tietoisuus muodosti ne, päättyivät ne kaikki pitkään,
äkäiseen nenän-nipukkaan ja Olinan kyyristynyt haamu tuli häntä
vastaan, niinkuin se neljätoista vuotta joka aamu oli tehnyt,
herättämään häntä. Silloin hän unessa heitteli käsiänsä, kuin hän olisi
hyttystä pois ajanut, ja hänen kauniissa kasvoissaan näkyi ilme,
niinkuin hän olisi katkeraa yrttiä syönyt. -- Vähitellen tämä ilmaus
katosi ja vihdoin kasvojen piirteet osoittivat syvää surua.
Mutta tässä hetkessä olikin uni repinyt sen peitteen rikki, jota
unohdus monen huolettoman vuoden kuluessa oli kutonut sielun yli. --
Hän näki edessään köyhän majan; kalpea, riutunut nainen istui tuolilla
kädet ristissä. Pieni poika nojasi vapisevana ja viluisena häneen, ja
vähän matkan päässä heistä oli miehen ruumis, jonka laihoissa kasvoissa
näkyi kovan taudin merkit. Sitten tämä kuva vitkalleen muuttui
harmaaksi sumuksi, ja esille vyöri aaltoileva meri. Kurja vene liikkui
sen pinnalla ja siinä istui sama kalpea nainen, ja sama vapiseva,
viluinen poika, työn kolkko pimeys peitti taivaan ja maa näkyi vaan
kuin mikähän uhkaava vaara etäisyydessä. Silloin vene viskattiin
karille, ja nainen putosi mereen; mutta samassa hetkessä hän tuli
näkyviin veneen vieressä, ja katsoi pojan kasvoihin tuijottavin silmin.
-- Molemmat nämä kuvat astuivat sielun eteen selvinä kuin
ijankaikkisuuden kirkkaus, eivätkä kadonneet. Silloin elämä vihdoin
murti itselleen tien tuskasta täydelliseen tietoisuuteen; poika aukaisi
silmänsä ja näki että oli päivä; hän pyyhki hikipisarat otsastaan ja
koetti muistutella mieleensä mitä oli tapahtunut.
Mutta ihmeellinen velttous valtasi hänet, kun hän muisti viimeisiä
tapauksia; oli kuin viha olisi kalvannut rikki kaikki siteet hänen ja
Olinan välillä. Koko heidän suhteensa toisiinsa riippui kuin
rikkinäinen kangas hänen edessään; mihin hän vaan koski, sai hän vaan
säikeen käsiinsä. Silloin kaikki vihdoin selveni hänelle, ja se teki
eron täydelliseksi. Olina ei ollut milloinkaan häntä rakastanut eikä
hän Olinaa; mutta jos Olina olisi kerrankin osoittanut hänelle
hyvyyttä, niin hän olisi sydämmensä siitä antanut -- se oli niin varmaa
kuin että Jumala on olemassa. Nyt he vaan olivat hyötyneet toisistaan
ja väijyen, kuin kaksi koiraa saman luun ääressä, he olivat toinen
toistaan silmällä pitäneet. -- Poika nousi, häntä värisytti, ja hän
rypisti kulmakarvojaan; mutta hetken kuluttua otsa taas selveni ja se
osoitti rohkeaa päätöstä.
Vielä lapsuuden muisto säilyi sielussa, ja hän katseli innolla ja
vakavuudella sitä. Oli isä, joka oli pannut terveytensä alttiiksi sen
työn puolesta, jota hän teki hankkiaksensa kurjan ylläpidon itselleen
ja perheelleen; oli äiti, joka nuoruuden ijässä oli notkistunut
onnettomuuden painon alle, ja joka vihdoin oli vaipunut kuolemaan, kun
hän oli hankkeissa toimittaa ainoalle lapselleen leipää. -- -- -- Miksi
oli muisto näin kauan antanut kaiken tämän pimeydessä olla? Herra
Jumala, miksi' Joka päivä ja hetki oli hän kaivannut jotain rakkauden
esinettä, ja tässähän se oli valmiina hänellä -- niin lämpimänä ja
täydellisenä kuin suru ja hätä voivat sitä tehdä yhtä hyvin kuin elämän
onni. Tässähän oli paikka, johon hän voi astua ja josta hän voi
aloittaa; tässä oli se side, joka ei irroittunut siihen tarttuessa,
vaikka se oli kudottu kurjuuden huokauksesta ja kuolon kylmyydestä.
Kummallinen tunne valtasi pojan mieltä ja uusi ihminen ikäänkuin kasvoi
hänessä; sillä isän-perinnön hän nyt otti haltuunsa! -- Kyynel kiilsi
hänen sinisessä silmässään ja hän katseli hartaalla luottamuksella
loistavaa taivasta. -- -- -- Voisikohan tuota raskasta perintötavaraa
vaurastuttaa ja muuttaa kiitokseksi ja iloksi? Saa nähdä! -- --
Hetken kuluttua hän reippaasti astui viidakon läpi ja tuli maantielle,
ja täällä hän pysähtyi tuokioksi miettimään. Hän ei näyttänyt
iloiselta, mutta luja rohkeus loisti hänen kauniista kasvoistansa. Hän
tosin ei enää ollut Niilo Pladsen, joksi Olina häntä nimitti, kun hän
tahtoi vietellä häntä ylpeilemään -- Olinan omaisuudesta! mutta hän oli
mies valmiina elämän rasittavaan toimeen, ja hän otti toimimerkkinsä
Jumalan läsnäollessa.
Se oli iloinen sunnuntai-aamu. Pitkin tietä tuli jo kirkkomiehiä,
käyden ja ajaen; kaikkialla kuului tervehdyksiä ja hyviä sanoja; sillä
päivänpaiste ja pyhäpäivän lepo teki ihmiset puheliaiksi ja mielet
hyvänsuotuisiksi. Silloin tuli vanha mies liikaten kahden sauvan
nojalla sen paikan ohi, jossa nuorukainen seisoi. "Rohkeutta" kehoitti
hän, nyökäytti päätään ja kulki joutuisasti eteenpäin. Niilo hymyili
tietämättänsä -- oliko se kenties hyvä enne? Hän yhtyi kirkkoväkeen ja
lähti kirkolle.
Täällä oli jo paljon väkeä koolla, ja joka vaan pääsi, tunki esiin
penkkien tykö ja hankki istumapaikan itselleen; kuitenkin jäi moni
seisomaan käytävälle, ja niiden joukossa oli Niilo. Hän seisoi vähän
kumarruksissa ja nojasi erään penkin selkälautaan, silmät maahan
luotuina; hänen teki mieli sulkea silmänsä kaikesta ulkonaisesta, ja
vaan ajatella lapsuuden muistoansa, joka vielä yhtä ihmeellisessä
kirkkaudessa pysyi hänen sielussansa.
Mutta sen penkin äärimmäisessä päässä, johon nuorukainen nojasi, istui
nuori, kaunis ja hyvin puettu nainen, joka näytti elävän vallan
toisellaisissa oloissa, kuin tämä. Tuntui siltä kuin nainen ei oikein
tietäisi miten olla. Hetken aikaa hän istui jäykkänä kuin kuva,
toisena hetkenä hän oli kuin hyönteinen, joka istuessansa joka
silmänräpäyksessä nostelee siipiään lentoon. Väliin oli jotain
korjattavaa soljessa, väliin esiliinassa, -- sitten nenäliina putosi,
se oli ylös otettava ja kierrettävä kokoon töröksi, jota hän sitten
vähän aikaa piti molemmissa käsissään; ja kaiken tämän puuhan ohessa
hän katseli väliin yhtä, väliin toista -- useimmiten nuorukaista. --
Niilo ei alusta siitä yhtään välittänyt, mutta vihdoin se kuitenkin
häiritsi häntä, ja hän katsoi alas naiseen. Mutta juuri kuin olisi tämä
sitä odottanut, kohtasi hän Niilon alakuloista katsetta iloisella
hymyllä. Niilo kummasteli sitä ja kääntyi kohdakkoin toisaalle; mutta
uteliaisuus kiusasi häntä, ja vähän väliä hän taas loi silmäyksen
naiseen -- sama hymyily kohtasi häntä! Silloin kummallinen tunne
valtasi hänen mieltänsä, ja vaikka hän vielä pari kertaa äkisti katsoi
toisaalle, tuli hän kuitenkin pian takaisin ja vihdoin hän hymyili
hänkin.
Jumalanpalvelus päättyi vihdoin ja väki tunki paikoiltaan voidakseen
jos mahdollista päästä kaikki yhtaikaa kirkosta. Tässä ahdingossa
hävisi tuo kaunis nainen nuorukaisen näkyvistä, ja vasta ulkona
kirkkotiellä, jossa yksityiset erosivat joukosta, näki hän hänen
jälleen; hän seisoi hartevan, vanhanpuoleisen ja älykkään-näköisen
miehen rinnalla. Nyt vasta näki Niilo että hänellä oli huntu päässä;
hänkö olisi naimisissa, ja kenen kanssa? Tuo mies, jonka vieressä hän
seisoi ja jonka kasvoihin hän loi niin iloisen katseen, oli kaiketi
hänen isänsä. Niilo meni lähemmäksi.
"Sinä olet tullut pitkän matkan kirkkoon tänään, Knut Bedseth," sanoi
yksi lähellä seisovista miehelle.
"No, täytyihän hänen tulla nuorikkoansa näyttämään," sanoi toinen, joka
seisoi lähempänä Niiloa ja joka nauroi omille sanoilleen.
Niiloa tämä puhe loukkasi ja hän lähti pois joukosta ja asettui
syrjäiseen paikkaan, missä ajopelit olivat; mutta täälläkin hän näki
naisen pari kertaa vilahdukselta, ja antoi sen vietellä itseään,
niinkuin hyväily -- jota hän oli ikävöinyt, mutta jota ei milloinkaan
ollut hänen osakseen tullut! Vihdoin Knut Bedseth sanoi jäähyväiset
ympärillä seisoville, ja tuli nyt nuoren vaimonsa kanssa sinne, missä
Niilo oli. -- Hänen olennossaan oli jotain ankaraa, joka muuttui
lempeydeksi joka kerta kuin hän vaimoansa katseli; vaimo kulki hänen
rinnallaan levottomasti ympärilleen katsellen, ja oli aina vähällä joko
juosta eteenpäin tai syrjään pelkästä lapsellisuudesta ja hilpeydestä.
Mies veti nyt esille mitä kauneimmat kärryt, pannaksensa ne reilaan
kotimatkaa varten. Hän tuli sillä välin silloin tällöin katsoneeksi
nuorukaiseen; ensi kerta tervehtimättä, toisella kertaa ystävällisesti
päätään nyykäyttäen ja hyvää päivää sanoen. Niilo sai siitä rohkeutta
ja astui lähemmäksi häntä auttamaan, josta annista mies puolestaan
kohteliaasti kiitti, mutta nuorikko soi hänelle palkinnoksi mitä
suloisimman hymyilyn! Vihdoin oli ajopelit valmiina ja Knut Bedseth
nosti nuoren vaimonsa kärryihin, nousi sitte itse ylös ja istui hänen
viereensä, ja heilutti piiskaansa ajaakseen hevosta tielle, jolloin
nuorukainen sanoi jäähyväiset ja vetäysi syrjään.
"Mistä sinä olet kotoisin?" kysyi mies ja katsoi vielä kerta Niiloon.
"Oh -- minulla ei ole juuri mitään kotia," vastasi tämä.
"Mitä sinä sitte olet?" kysyi mies edelleen.
"Minä olen sitä kuin näette minun olevan," oli vastaus.
"Se voi olla monenlaista!" nauroi mies. "Palveletko?"
"Ei, niin hyvin ei ole asiat," huokasi Niilo ja loi silmänsä maahan.
"Jos mielesi tekee ruveta päiväläiseksi heinänteko-ajaksi, niin voit
tulla minun luokseni," sanoi mies ystävällisesti. "Taloni nimi on
Bedseth, se on tuolla puolella, ja minun nimeni on Knut Bedseth; -- jos
käyt joutuisasti, niin saavut sinne illaksi, ja tervetullut sinä olet."
"En tiedä," sanoi nuorukainen karttavasti; sillä hänen tosin teki mieli
mennä, mutta hänen sydämmensä oli levoton, ja se teki häntä
epävakaiseksi. Se hymyily, joka joka silmänräpäys loisti häntä vastaan,
houkutteli häntä kovin -- -- mihin se vie?
"Tee tahtosi," sanoi Knut ja läiskäytti piiskalla hevosta, niin että se
lähti juoksemaan voimiensa takaa.
Mutta kuta lyhempi aika, sitä varmempi päätös. Nuorukainen arvosteli
vielä kerta tarjousta, epäilys hävisi, ja hän huusi minkä jaksoi
ajavien jälkeen: "Minä tulen!"
"Tule vaan!" huusi mies takaisin, ja kärryt katosivat tomupilveen,
johon päivänpaiste ripoitti kultajyviä.
Niilo seisoi hetken aikaa kuin hurmauntuneena, -- tämä oli tullut niin
äkisti! Mutta jos hän mieli päästä perille, ei ollut aikaa turhaan
kuluttaa, muuten yö hänen saavuttaisi kodittomuuden kolkko kohtalo
seurassansa. Silloin hän reippaasti lähti kulkemaan kärryjen jälkeen,
joiden ratina hänestä oli kuin vilkutus iloiseen yhtymiseen.
Päivä oli jo mennyt mailleen tunturien taakse, kun Niilo tuli Bedsethin
taloon. Tykyttävin sydämmin hän astui tupaan, jossa Knut Bedseth istui
pöydän ääressä illallista syömässä nuoren vaimonsa vieressä ja talon
palvelijat heidän ympärillään. Häntä otettiin ystävällisesti vastaan,
ja pian istui hänkin pöydän ääressä vastapäätä nuorikon loistavia
silmiä. Mutta hän oli käynyt niin araksi, että hän vältti näitä --
tuskin itse tietäen miksi. Hänen mielessänsä oli vielä tällä hetkellä
lapsuuden muisto, ja tämän ja noiden vietteleväin silmäin välillä oli
niin syvä juopa, ettei hän voinut sen yli nähdä.
Silloin tehtiin hänelle pari kysymystä: elivätkö hänen vanhempansa, --
oliko hänellä siskoja? -- "Ei, hänellä ei ollut ainoatakaan omaista, --
hän oli löytölapsi, joka oli leipää itselleen hankkimassa." Tätä
sanoessaan hän loi silmänsä ylös ja kohtasi noita lempeitä silmiä, ja
kaikki mitä ne tällä hetkellä hänelle tarjosivat, hyvyyttä ja
lohdutusta, tunki niinkuin kirkas valo hänen mieleensä, ja tuo kolkko
muisto katosi. Hänestä tuntui niin helpolta, ikäänkuin hän olisi
raskaasta edesvastauksesta päässyt, ja hän antoi nuorikolle kiitoksia
ja hyvyyttä takaisin. -- Rohkeasti hän nyt katseli kokoontunutta
palvelija-joukkoa, tutustuaksensa heihin, ja kaikkialla häntä kohtasi
ystävällisyyttä; yksi ainoa oli, joka vastaanotti hänen lempeyttänsä
kylmästi, vieläpä pilkallisesti! Se oli eräs tyttö. Suorana ja
jäykkänä, kuin seinään kiinnitettynä, istui tämä muiden joukossa, ja
kylmästi hän kaikkia katseli. Hän oli erinomaisen kaunis, ihana ja
suloinen kuin kevätkukkanen, mutta posket olivat laihat ja harmin ja
katkeruuden ilmaus asui hänen kasvoissansa. Poika ei voinut silmiänsä
kääntää hänestä, hurmautuneena hän tuijotti häneen. Mikä oli syynä
siihen, että lapsuuden muisto jälleen tuli hänen mieleensä, ja että se
ikäänkuin astui esiin tytön katseesta? Hän loi silmänsä maahan hetkeksi
aikaa; mutta kun hän taas katsoi ylös, kohtasi häntä katse tytön
silmistä, joka oli niin puhdas ja kirkas, että hänestä tuntui kuin
hänen täytyisi kyyristyä kokoon pelkästä nöyryydestä, ja kuitenkin tämä
katse ikäänkuin loi valon hänen salaisimman ajatuksensa yli. Niin
voimakas ja selkeä hän mielellään tahtoisi olla!
"Se on Sylvi, tyttäreni, tuo," sanoi Knut seuraen nuorukaisen silmiä.
Tyttö kävi tulipunaiseksi. "Minä unohdin kertoa sinulle että tapasimme
hänen kirkolla," kääntyi isä tytön puoleen ja nyykäytti samalla päätään
Niilolle.
"Eihän se minuun koske," vastasi tyttö tylysti, nousi ja lähti äkkiä
tuvasta ulos.
"Hm," lisäsi Knut ja katsoi pahoilla mielin hänen jälkeensä.
Nuorukaisen mielestä tämä oli ikävää. Hän huomasi että tässä oli jokin
epäkohta, joka tuotti tyytymättömyyttä ja harmia; mutta kun hän
ikäänkuin selitystä saadaksensa loi katseen nuorikkoon, näytti tämä
hiukan peljästyneeltä, mutta pelko muuttui äkkiä hymyilyksi jälleen.
Niilo yhtyi muuhun palvelusväkeen, ja ryhtyi innolla ja ilolla
tehtäväänsä. -- Mutta hänen sieluunsa oli nyt kylvetty kaksi siementä,
jotka kasvoivat rinnakkain ja saivat kehityksen voimaa yhdessä, --
täytyi tulla hetki, jolloin valitseminen eroitti ne toisistaan; sillä
mahdotonta oli molemmista hedelmää poimia. Tämä ajatus ei kuitenkaan
tullut nuorukaisen mieleen, häntä vaivasi vaan tuo yhä lisääntyvä
levottomuus, joka syntyy siitä, että sielu ehdottomasti pyrkii johonkin
elämän päämaaliin. -- Mutta koska tärkein elämän päämaali -- se, josta
kaikki muut kehittyvät täydellisiksi ja valmiiksi -- on miehelle ja
naiselle löytää elämän kumppani, niin levottomuus tietysti kääntyi
siihen suuntaan.
Aika kului nopeaan ja nuo kaksi kuukautta oli jo menneet; mutta Knut
oli niin tyytyväinen sekä Niilon työhön että seuraan, että hän ei
ainoastaan tarjonnut hänelle vakinaista paikkaa vaan oikein pyysi häntä
jäämään heille. Tämä pakoitti Niiloa tarkemmin miettimään asiaa. Tähän
saakka hän tavallaan oli ollut irtonainen, nyt oli kysymys sitoutua
pitemmäksi ajaksi -- kenties ainaiseksi. Kunpa hän tietäisi mihin tämä
vie?
Silloin hän eräänä iltana päivän laskun aikana istui yksinäisellä
paikalla vähän matkan päässä talosta. Lehtimetsä oli vielä vihanta ja
kaunis tummain tunturien rinnalla, ja isoon tyyneen järvenpintaan
kuvastui rusottavat pilvet. Niilo oli vaipunut miettimiseen, joka
päättyi sillä kysymyksellä kuin se oli alkanutkin: suostuisiko hän
Knutin ehdoitukseen, vai menisikö hän pois? Toisella puolella oli
epätietoisuus ja yksinäisyys, ja ne tarjosivat pitkää pimeää talvea ja
tylyjä ihmisiä, toisella puolella oli turvallisuus, hauskuus ja -- se
jota nuorukainen pelkäsi, mutta joka häntä veti puoleensa: nuorikon
hellä hyvyys -- ja Sylvin ylpeys. -- Tyttö oli kuin olikin sukua
lapsuuden muiston kanssa, ja ylläpiti tavallansa hänen silmäinsä edessä
kovaa elämän päämaalia -- ja tämä miellytti häntä enemmän; mutta
samalla aikaa vastaanotti hän nuorikon lapsellista hellyyttä, ja
ikäänkuin kääriytyi siihen suojellakseen itseään tytön kylmyyttä
vastaan. Väliin Sylvi kutsui häntä luokseen silmäyksellä, joka lupasi
hänelle mitä loistavaa vaan maailmassa oli, mutta kun hän rukoilevin
katsein pyysi luvan saada koko elinaikana tässä valossa kulkea, silloin
tyttö käski hänet luotaan tavalla, joka eroitti heidät toisistaan.
Näitä ajatellessa hän istui tässä, ja uinahteli vihdoin hiljaiseen
rauhaan, joka suli yhteen illan ihanan kuvan kanssa. Silloin tuli joku
joutuisasti käyden häntä kohden. Nuorukainen katseli siihen suuntaan,
ja hänen poskensa lensivät tulipunaisiksi, -- se oli nuorikko, joka
tuli suoraan hänen luokseen. Niilo nousi samassa seisoalleen, ja koetti
hymyillä hänelle, mutta se ei onnistunut -- hän oli levoton tietämättä
minkätähden.
Nainen kulki viimeiset askeleet hitaasti, vaikka hän oli joutuun siihen
saakka tullut. Ja vaikka hän oli lähtenyt kotoa tarkoituksella tavata
nuorukaista täällä, sillä hän oli nähnyt hänen sinne menevän, ja vaikka
hän koko matkan oli kulkenut hymysuin, seisoi hän nyt nuorukaisen
edessä pelko sydämmessä, ja koetettuansa pari kertaa hymyillä hänelle,
loi hän silmänsä maahan ja purskahti itkemään.