virvoittavaa ruokaa ja juomaa hankittiin ja ystävälliset kädet
tarjosivat sitä Laurille; lempeät silmät katselivat niin kauan hänen
suljetuita silmäluomiansa, että ne vihdoin aukenivat ja kiitollinen
katse kohtasi katselijain silmäystä. Ja nyt alkoi hiljainen,
rauhallinen elämä Lukne-talossa, rakkauden elämä, ei ruumiin hyväksi,
vaan sielun virvoitukseksi. Ja Lauri makasi niin hiljaisena vuoteellaan
ja kiitti kaikesta. Sellainen päivä oli tuleva Laurille, jolloin hän
unohti Karhun-ottelun ja vastaanotti leivän omalta pöydältänsä lahjana.
Täytyi tulla niin suuri onnettomuuden päivä hänelle, että hän vaipui
polvilleen sen painosta, sillä seisoaltaan hän ei voinut Jumalan tykö
tulla -- konttaaminen esiin kurjuudessa oli hänen ainoa tiensä.
Vihdoin pitkän talven jälkeen paistoi kevät-aurinko taas, ja sen
lämpimät säteet valaisivat Lauri Luknen kuihtuneita kasvoja ja ristissä
olevia käsiä -- se oli sanaton puhe: vapahduksen anomus kovan taistelun
jälkeen lihaa vastaan. Se tulikin kuulluksi. Ennenkuin aurinko
uudelleen vaipui kylmiin sumuihin, kuoli Lauri. Hänen viimeinen
tahtonsa tähän elämään katsoen oli se, että Thor ja Aagot saisivat
periä talon ynnä kaikki mitä hänellä oli; ja kun hän rauhallisesti
nukkui kuoleman uneen, sulkivat rakkaat kädet hänen silmänsä ja
siunasivat hänen tomuansa.
Se oli Lukne-talon kolkko juttu.
Myöhemmin, kun vuosi oli kulunut, oli taas kirkas keväinen päivä.
Lumivalkoisia pilvenhattaroita väikkyi heleänsinisellä taivaan laella,
ja pääskyt kiitivät edes takaisin uuden aitan ympärillä, jonka
perustuksena oli neljä vahvasti yhteen liitettyä kivimöhkälettä. Hiukan
ylemmällä oli rakennettu uuden asuinhuoneuksen hirsikerta; se oli leveä
ja iso ja joka huoneessa oli pitkät auringonsäteet, ja perustus sen
ympärillä oli hiljan raivattu. Se oli uusi Lukne-talo, jolle kurkihirsi
tänään pantiin. Kuului vilkkaita ääniä, jotka huusivat toinen
toisilleen korkeilta paikoilta. Kirveen hakkaamista kuului ja hirren
päitä putosi alas ja vieri pitkin maata, naurua kaikui väliin ja koiran
haukunta sekaantui yleiseen iloon.
Keskeltä kattoa kohosi pitkä salko ylöspäin; sen ympärillä seisoi kolme
miestä ja hääri innokkaasti, ja tärkeää se mahtoi olla, koska kaikki,
jotka alhaalla seisoivat, hartaasti sinne katsoivat.
Vähän erillään tästä joukosta seisoi Thore Lukne vaimonsa kanssa. Hän
oli voimakkaan ja lujamielisen näköinen, ja katse, joka seurasi tointa
tuolla ylhäällä katolla, osoitti että sydän oli muassa. Aagot oli vähän
vaalea, mutta yhtä lempeän näköinen ja kaunis kuin ennen. Hänellä oli
pieni lapsi sylissä, jonka kultakutrinen pää lepäsi hänen rinnoillaan,
ja vilkasluontoinen kolmenvuotias poika piti äidin hameesta kiinni ja
katseli, ei ainoastaan loistavilla suurilla silmillään, vaan nenällään
ja suullaankin ylöspäin.
Silloin nostettiin vihdoin viimein viheriäinen ristiseppele tangon
päähän, ja raikuva hurraa-huuto kuului kaikkein sekä ylhäällä että
alhaalla olevien suusta.
Sitten kulki pullo ja lasi kädestä käteen ja maljoja juotiin "uuden
talon ja uuden isäntäväen onneksi."
"Ja kiitos hänelle, joka voiman antoi," sanoi Aagotin surumielinen
katse, kun hän nyykäytti päätään Thorelle ja sitten lapset sylissään
kyynelsilmin katseli vanhaan huoneukseen päin, missä niin paljon
onnettomuutta ja syntiä oli asunut, ja missä ei nyt menestynyt mitään
muuta kuin sieni, hävityksen kukka, jota ei saatu hävitetyksi, vaan
joka vuosi vuodelta yhä lisääntyi ja tarttui.
Mutta iloinen hurraa-huuto kaikui hänen korvissaan ja johti hänen
ajatuksensa takaisin päivän iloon. Niin sai vanha rakennus huokauksen
ja kyyneleen, uusi sai luottamuksen hiljaisen hymyilyn.
TOINEN VIHKO.
Niilo.
Lumella peitetyssä laaksossa, jonka takana kohosi korkeat tunturit ja
jonka edessä oli matala-rantainen vuono, oli muutamia isompia ja
pienempiä rakennuksia. Yhdestä tällaisesta huoneesta tuli
köyryselkäinen naisihminen ja pieni poika juoksi hänen jälessään; he
kulkivat laakson poikki, mutta äkisti pysähtyi nainen ja katsoi
taaksepäin kuin hän olisi jotain unohtanut. Poika tömisteli sillä välin
lumen pois jaloistaan ja pisti kätensä niin syvään taskuihin, että ne
tulivat näkyviin, yhtä sinisinä vilusta, pitkän matkan alempana kuin
mihin taskut tavallisesti ulottuvat. Nainen lähti hitain askelin
takaisin samaa tietä kuin oli tullut, kunnes hän saapui erään pienemmän
huoneuksen tykö, ja sinne hän meni sisään.
Siinä huoneuksessa ei ollut yhtään huonekaluja eikä muutakaan. Uuninsuu
ammotti häntä vastaan kuin tyhjä silmänkolo, eikä mikään kesken jäänyt
toimi ilmoittanut että huone vaan ajaksi oli autioksi jätetty, kaikki
oli viety pois -- itse hajukin! Mutta kuitenkin hän seisoi sen katon
alla, joka oli suojannut hänen parhaimmat elinvuotensa -- onnellisiksi
vuosiksi niitä voi sanoa, vaikka köyhyys aina oli ollut mukana tuttuna
vieraana. Nyt oli mies kuollut pari kuukautta sitten ja kaikki heidän
tavaransa myytiin velan suorittamiseksi. Itse hän oli väsynyt ja
rasittunut, hänessä ei ollut kykyä päätöksen tekemiseen eikä sellaisen
toimeen panemiseen -- hän oli valmis! Se, minkä luonto oli antanut
hänelle käytettäväksi -- se oli käytetty. -- Niin oli joku sanonut
hänelle, että hänen tuli lähteä pappilaan apua hakemaan -- toiset
olivat antaneet hänelle vähän ruokaa ja lainannet hänelle kala-veneen,
ja senvuoksi hän nyt oli matkalla rantaan. Silloin hänen mieleensä tuli
vielä kerta mennä katsomaan paikkaa, missä hän oli elämänsä elänyt,
ennenkuin hän lähti pois -- kenties ainaiseksi! Ja niin hän seisoi,
poika rinnallaan, molemmat tuijottaen samaa tyhjyyttä.
Mutta poika, joka tiesi että oli jotain uutta odotettavana, kävi pian
kärsimättömäksi. Äidillä oli muisto ja siinä hän löysi kaikki, mitä ei
enää olemassa ollut; pojalla oli vaan muistelma, ja kun se on piirtänyt
kadonneen ympäryksen, on se valmis. Sitä paitsi loisti elinvoimaa pojan
sinisistä silmistä, joiden ympärille puute ja kurjuus olivat piirtäneet
mustia viivoja, ja joka kerta kun hän katsoi ylös äitiin, joudutti
hänen levoton katseensa tätä. Vihdoin äiti lähti huoneesta, yhtä
nöyränä kuin hän oli tullut sisään, ja taaksensa katsomatta kiiruhti
hän alas rantaan.
Päivä oli lyhyt ja iltapäivän valo katosi nopeaan sumuiseen
talvihämärään. Nainen sousi voimiensa takaa vuonon poikki, mutta
seuraus ei vastannut rasitusta; pimeässä katosi vähitellen maa
näkyvistä, ja lumisumusta nousi jäähdyttävä tuuli, joka kiiti yli meren
ja tointui läheisien tunturien välillä. Hän ei puhunut pojalle mitään,
ja joka kerta kuin poika katsoi hänen silmiinsä ja kohtasi hänen
toivottomia, suruisia kasvojaan, värisytti kamala pelko hänen
jäseniänsä, -- hän näki selvästi isänsä makaavan ruumiina sängyssä
ikkunan alla kotona.
Hyvän aikaa sitten oli nainen tau'onnut soutamasta; hän nosti kyllä
airoja, mutta hän laski ne alas samaan paikkaan. Niin tuuli ajoi
venettä ja heitti sen vihdoin viimein niemen nenään, joka ulottui kauas
vuonoon, pitkänä karina, jonka yli aallot loiskivat valkoisena
vaahtona.
Poika päästi hirveän huudon veneen työntäessä karia vasten ja äiti
kumartui veneen laidan yli, etsiäkseen jotain tukea; mutta vene
kallistui hänen painostaan yhdelle syrjälle, ja hän syöksyi suinpäin
syvyyteen. Vähän ajan perästä tuli hän jälleen näkyviin veneen
vieressä, ja kun tuuli silmänräpäyksen ajaksi hiljeni, näytti siltä
kuin hän olisi seisonut veden päällä ja katsoa tuijottanut poikaa
kasvoihin -- sitten hän jälleen painui suoraan alas ja aalto kiiti yli
sen paikan, mihin hän oli uponnut. -- Kuolon ovi avattiin ja
suljettiin -- ja poika oli orpo! Itse hän pelosta ei tiennyt mitä
tehdä, tuskin hän tiesi missä oli. Mutta elinvoima pitää väliin
parhaiten itse huolta itsestään! Kun vene uudelleen viskattiin karia
vasten, irroitti hän oikeaan aikaan kätensä tuhdosta ja tarttui kallion
kulmaan, sieltä hän suikerteli kuin käärme toiselle kalliolle ja yhä
eteenpäin kivien ja lumen yli, kunnes hän, äärimmäisestä vaarasta
pelastuneena, istui niemen korkeimmalla harjalla.
Vähän aikaa vallitsi yhtä kolkko pimeys hänen sydämmessään kuin häntä
ympäröivässä luonnossa, mutta kun tuulen humina vihdoin herätti häntä
jälleen tunnoillensa, hakivat hänen silmänsä äitiä, ja hän kuunteli
eikö joku tuulen kummallisista äänistä ollut ihmisen äänen kaltainen!
-- Mutta sen mukaan kuin ajatus selveni, kävi myöskin se kauhistavainen
tosi-asia hänelle varmaksi: äiti oli hukkunut. Kun tämä seisoi veneen
vieressä, oli poika selvään nähnyt että hän kävi yhä pienemmäksi,
kunnes aallot hänen peittivät.
Mutta tätä ajatellessaan valtasi uusi pelko hänen mieltänsä; hän
hyppäsi seisaalleen ja lähti juoksemaan tietämättä mihin, -- kuoleman
pelon ajamana, elämänhalun vetämänä; hän hyppäsi kiveltä kivelle,
kaatui väliin maahan, nuljahtaen lumessa, konttasi pitkät matkat nelin
jaloin, kunnes hän vihdoin saapui lakealle maalle, joka aukeni hänen
edessään kuin suuri lumi-aukio.
Tässä hän hiukan lepäsi ja koetti kiinnittää lapsellista ajatustaan
johonkin määrättyyn päämaaliin. Hän ei tiennyt missä hän oli, mutta hän
tiesi että missä on näin avaralta lakeaa maata, siinä ihmisiä
tavallisesti asuu. Hän tiesi myöskin että äiti oli ollut matkalla
pappilaan -- kukaties tämä lavea maa oli pappilan maata?
Tämä ajatus rohkaisi hänen mieltänsä ja hetken kuluttua hän käydä
tallusteli eteenpäin lumitasangon poikki. Kauan aikaa hän kulki
löytämättä mitään tietä, ja itku, joka vähän väliä oli kohoomaisillaan
hänen rinnassaan, tukehtui äkisti pakkasessa ja yksinäisyydessä --
raukka! hän ei paljon tuntenut ihmisiä ja vielä vähemmin Jumalaa, -- ja
ihminen ei voi itkeä vallan itsekseen -- täytyy olla joku, joka ottaa
vastaan.
Silloin vihdoin viimein suoraan hänen edessänsä näkyi yksi ainoa
jalanjälki, joka vei jotain mustaa kohden, joka oli alasvierineen
kallion lohkareen kaltainen; mutta kun poika tuli lähemmäksi, näki hän
että se oli huone, ja kun hän saapui sen luokse, loisti leimuava tulen
valo häntä vastaan vanhasta ikkunasta. -- Uskaltaisiko hän kolkuttaa
ovelle? Häntä valtasi vanha arkuus, jota hän oli tuntenut, lapsuuden
ijästä huolimatta, joka kerta kuin hän äidin kanssa oli astunut sisään
johonkin taloon, missä ei vielä kukaan ollut heille sanonut "terve
tulemasta." Mutta kurkistaa ikkunasta katsellakseen mitä sisällä oli,
sitä hän uskalsi -- vaan yhden ainoan kerran!
Hän hiipi varovasti pitkin seinää ja kurkisti sisään. -- Pienellä
ikkunan alla olevalla pöydällä oli ruoan jäännöksiä; oli vähän
kaurapuuroa puukupissa ja vähäsen maitoa savi-kipposessa, mutta poika
ei voinut silmiään kääntää siitä -- sellaista herkkuruokaa hän ei ollut
moneen aikaan nähnyt! -- Takassa paloi kourallinen katajanoksia, jotka
rätisivät kovasti ja joista levisi pieniä keltaisia ja sinisiä liekkiä,
jotka loistivat vaan vähän aikaa ja tuottivat hyvin vähän lämpöä --
mutta, oi Jumala ja isä, mimmoinen lämpö tulvasi häntä vastaan! --
Tulen valossa istui vanha nainen ja kehräsi. Hän oli ryppyinen kuin
kuihtunut kasvi ja pisti pitkän vihaisen nenännipun melkein kuontalon
sisään; joka kerta kuin hän pyöritti rukin pyörää, liikkui koko hänen
ruumiinsa, sillä pyörä oli vanha ja koukero eikä sujuvampi liikkeissään
kuin vanha lehmä ajotiellä -- mutta kuinka hyvältä tämä nainen näytti!
Poika muisti sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä istui kotona takan
ääressä ja kehräsi ja hän itse leikki värttinän kanssa, josta hän aina
sai sormilleen, mutta jota hän aina joka läjäyksen jälkeen uudelleen
alkoi.
Mutta kun poika täten mainitteli äitiä esille, astui toinen kuva äkisti
hänen eteensä, yön pimeydestä äiti taas kohosi niinkuin merestä, kuolon
kalpeana ja silmät selällään tuijottaen häneen. Silloin iloinen ajatus
katosi ja hän huokasi syvään, kyyristyi kokoon ja istui lumelle; ja kun
tuuli vähitellen oli koonnut voimiansa monelta haaralta pitkäksi
vinkuvaksi ulvomiseksi, lieventyi pojan katkera suru ja hän nyyhkytti
elävää suruansa tuulen hengettömään valitukseen.
Silloin nainen nousi rukin äärestä -- ei sen näköisenä kuin olisi hän
ajatellut: nyt olen kylläksi kehrännyt tänä iltana; vaan suuttuneena
siitä että häntä oli häiritty. Hän oli ensin nähnyt ikäänkuin varjon
liikkuvan ikkunan ohitse, ja nyt hän kuuli ääntä, josta hän ei saanut
selkoa, ja hänen täytyi lähteä ulos katsomaan! Hänellä oli vaan yksi
käsitys siitä, mitä hän näki ja kuuli huoneensa läheisyydessä yön
aikana, ja se oli joko varas tai hupsu.
"Kas hupsua!" huusi hän, kun hän tuli ulos ja näki tuon kurjan pojan,
joka istui kyyryssä ja itki. "Aiotko murtautua sisään, minun
nukkuessani, ryöstääksesi jotain?"
Ja samassa hän tarttui poikaan ja nosti häntä kuihtuneella
rautakynnellään lumelta. Mutta kun poika ei mitään vastarintaa tehnyt,
eikä vastannut mitään, vaan itki, niin hänen vihansa vähän asettui, ja
hän veti pojan mukanaan tupaan, asetti hänen tulen ääreen ja tarkasteli
häntä joka kulmalta sammuvan valkean valossa. Hänen mieleensä ei tullut
panna enemmän katajia tuleen: hän ei milloinkaan pannut puikkoakaan
tuleen muuta kuin itsensä takia!
Katseltuansa kylläkseen poikaa, alkoi kuulusteleminen, sillä
kysymyksiksi näitä uteliaisuuden pikku-nykäyksiä ei sovi sanon. --
Pojan kertomus ei ollut pitkä; mutta vaikka hän ei vielä ollut tullut
siihen ikään, jolloin kerskaus korvaa puutteet, niin hän tietämättänsä,
naisen uteliaisuuden takia, kehui vanhempansa ja kurjan kotinsa olleen
sellaisissa varoissa, kuin hän oli nähnyt taloissa, missä hän oli
kadehtinut koiraa porstuassa. Mutta yhteen koottuna siitä kuitenkin
tuli se päätös, että hän oli koditon, avuton ja ilman sukulaisia...
Vihdoin tämä toimi päättyi ja nainen mietiskeli vähäsen; pojan kertomus
äidin kuolemasta oli liikuttanut häntä ja saattanut häntä uikuttamaan,
jonka jälkeen hän hengitti raskaasti. Jos hänen sielussaan, niinkuin
enimpäin ihmisten sielussa, olisi ollut hedelmällinen maanlaatu, niin
hän olisi itkenyt pojan kanssa; mutta liikutus ei päässyt tunkemaan
kuivaan savimaahan, ja hän ei tullut entistä enemmän ihmismäiseksi.
Sen verran hän kuitenkin huomasi että pojan oli tarvis ruokaa, ja hän
vei hänen takan luota pöydän ääreen, jolla vielä oli hänen oman
ateriansa tähteet -- hän ei tullut ajatelleeksi että olisi pitänyt
tuoda ruokaa lisää! Mutta kuta kauemmin poika söi, sitä enemmän hän
ihmetteli tämän ruokahalua, ja kun hän oli laskenut kymmenen
lusikallista, joita poika melkein yhtä monessa henkäyksessä oli vienyt
kupista suuhun, vaipui hän penkille istumaan ja löi käsiään yhteen:
sellaista ahneutta hän ei milloinkaan ollut nähnyt! -- Hän ei
ymmärtänyt että se oli nälän äärimmäinen kiire, hän ei ollut
muistaaksensa milloinkaan nälistynyt, -- ruokaa oli aina saapuvilla!
Mutta kun vielä hetki oli kulunut, sai hän uuden ihmettelemisen aiheen,
ja se oli se, että hänen itsensä teki mieli ruokaa. "Mikä Jumalan
nimessä oli syynä siihen, että hänen tähän aikaan oli nälkä? --
Tuntisiko hän sellaista mahdotonta halua? Se oli vallan hullua!" --
Mutta samassa hän pöydän laatikosta otti leipäkannikan sekä vähän
vanhaa juustoa ja voita, ja ennenkuin hän sai päähänsä mitä oli oikein
tehdä, antoi ruokahalu hänelle vastauksen. Hän mursi palasen
kannikasta, levitti siihen voita sormillaan, murensi juustoa päälle ja
pisti suuhunsa. Mutta kun ruokahalu oli hiukan asettunut, huomasi hän
äkisti että poika oli pannut lusikan pöydälle ja katsoa tuijotti
kysyvin silmin häneen, -- silloin hän suuttui itseensä ja herkesi
syömästä.
"Etkö ole tyytyväinen siihen mitä sinulla on?" kysyi hän äreästi ja
samalla hän pisti voin ja juuston takaisin laatikkoon.
"Kyllä -- hän oli tyytyväinen;" ja hän raappi kuppia, nuoli lusikkaa
vielä kerta ja kiitti ruoasta.
Sen jälkeen hän sai luvan panna maata penkille, ja kun nainen meni
levolle, sai poika hänen hameensa peitteeksi -- eihän hän itse sitä
yöllä tarvinnut! Mutta poika nukkui turvallisesti kuin vieraskammarin
sängyssä. Hän olisi kyllä nukkunut luminietoksellakin, jos niin olisi
sattunut, ja vieläkin turvallisemmin, heräten ikuiseen rauhaan -- tästä
unesta hän heräsi taisteluun.
Kun nainen seuraavana aamuna hääri tuvassa ja poika jo oli lähetetty
pieneen puu-suojukseen kokoomaan katajia ja sytykettä, oli hän kahdella
päällä mitä tehdä. Jos hän pitäisi pojan luonansa, niin hänellä aina
olisi apu lähellä, joka ei mitään maksaisi -- kyllä, maksoihan se
ruoan! Ja kukaties vähän vaatteitakin aikaa voittaen! -- Mutta poika ei
voinut vaatia mitään, se oli muistettava, hän teki hyvän työn häntä
kohtaan, jos hän jäisi. --
Aamupäivä kului tätä aprikoidessa; mutta kun vihdoin höyryävä puurovati
oli pöydällä, ja hän söi kilvan pojan kanssa, teki hän päätöksensä:
pojan tuli jäädä hänen tykönsä! Hänellä ei ollut eläissänsä ollut
sellaista ruokahalua, ja yökin oli ollut hauska, vaikka hän joka tunti
heräsi pojan kuorsauksesta. -- Niin oli poika siellä viikkoja ja
kuukausia; vihdoin ei enää ollut puhettakaan laskea häntä pois -- ei
sentähden että poika oli avuton, vaan siksi että hän itse oli sitä,
tietämättänsä. --
Olina Pladsen, se oli naisen nimi, joka nyt tavallansa oli ottanut
pojan ja antanut hänelle lapsen-oikeuden luonansa, oli vanhempainsa
ainoa lapsi; vanhemmat olivat jo aikaa sitten saaneet levon haudassa,
He olivat jättäneet hänelle kaksisataa taalaria rahaa ja tilan, jolla
hän asui, jotenkin huonossa kunnossa. Hän oli elänyt naimattomana, ja,
olkoon se sanottu, vapaasta tahdosta. Sillä vaikka hän nuoruudessansa
oli ollut yhtä paljon kuihtuneen kasvin kaltainen, kuin nyt, niin oli
kuitenkin mahdotonta, ettei kaikki, yhteen laskettuna, olisi kelvannut
leivättömälle kosijalle, -- on niitä, jotka myyvät itsensä sekä
miehelle että vaimolle paljoa vähemmästä! -- Mutta Olina ei ollut
milloinkaan kokenut sellaista tunnetta, joka sydämmestä tulee, ja koska
hänellä oli mitä hän tarvitsi -- "Jumala tiesi minkätähden hän sitten
naimisiin menisi?"
Olina oli siihen aikaan, kuin poika hänen tykönsä tuli, viidenkymmenen
vuotias. Se on vähäväkiselle heikkouden ja väkevälle surumielisyyden
aika; sillä elämä elää itselleen häviöksi, vaikka se antaakin joka
minuutissa omaisuuden. Mutta vaikka Olinaa ei millään tavalla voinut
sanoa voimakkaaksi, oli hän kuitenkin niin sitkeäluontoinen, että hän
ei luopunut mistään, ja kaikista vähimmin hän vastaanotti
surumielisyyden elämäntappion korvaukseksi. Hän oli aina ollut
itselleen kylläksi, ja nyt kun elinvoima alkoi vähentyä eikä mikään
sydämenhellyys sitä korvannut, suuttui hän vaan siitä, ett'ei jaksanut
tehdä kaikkea yhtä hyvin kuin ennen, ja vaivasi itseään kauheasti
voidaksensa sitä kuitenkin tehdä! -- Hän kulki aina ympäri niinkuin
ihminen, jolla oli jotain mielessä; mutta kun hän ei vastaanottanut
iloa, oli hän ihmisten kesken kuin kuiva lehti kukoistavassa
metsikössä; häntä muistettiin sillä hetkellä, jolloin hän oli
näkyvissä, ja samassa unohdettiin.
Tämä eroaminen kaikesta todellisesta yhteisöelämästä ei kuitenkaan
tehnyt hullua paremmaksi. Hän oli kuin puu, jolta on kuori juuren
ympäriltä kuorittu; se elää kuitenkin, mutta se tottuu päivä päivältä
vähempään ravintoon, ja se seisoo vihdoin siinä vaan puun kuvana,
ilman eloa. Mutta Olina ei tiennyt mitään parannusta tähän, sillä hän
ei omaa tautiansa tuntenut; hän taisi yhtä vähän mukautua uusiin
elämän-oloihin, kuin puu voi siirtyä parempaan maahan; mutta hän
kaipasi ravintoa tietämättä siitä, -- kuinkapa hän voisikaan käsittää
kaipausta, joka aina ilmestyi vihan muodossa kaikkia ihmisiä kohtaan,
joita hän tapasi? Mistäpä hän sen tietäisi, milloin ihminen oli hänelle
niin vastenmielinen, että hänen teki mieli seurustella sen kanssa?
Tätä suhdetta poika nyt teki paremmaksi; mutta Olina käytti tätä
vaikutusta hyväksensä myöntämättä oikeata syytä siihen, sentähden se ei
luonut mitään uutta henkeä häneen; se teki hänen vaan puheliaammaksi ja
saattoi hänen useammin muiden ihmisten seuraan. Eikä poika oli hänelle
hyödyksi, eikä hän pojalle, sitä ei parhainkaan saarna olisi saanut
häntä myöntämään, vaikkapa se olisi kestänyt kynttilänpäivästä
pääsiäiseen.
Poika jäi niin sinne, missä hän oli, ja kasvoi rohkeaksi ja kauniiksi
-- mutta samalla itsepäiseksi, sitä ei ollut kieltäminen! Olina oli,
kuten jo on sanottu, kuihtunut elämä, hän ei voinut antaa eikä
vastaanottaa; hän taisi vaan kuihduttaa sielua tai olla kuin kekäle
jokaisen äkillisen mielenliikutuksen vieressä.
Viimeksimainittu kohta tuli tavaksi hänen ja pojan välillä. Pojan
luonne rehoitti raittiina ja kukoistavana hänen kuivuutensa rinnalla;
joka hetkellä oli pojalla jotain antaa -- ja hän ei voinut
vastaanottaa; jos hän olisi voinut sitä tehdä, niin hän kai olisi
voinut antaakin.
Tämä harmitti vihdoin poikaa. Hän ei itse tiennyt mikä siihen oli
syynä; mutta vaikka hän kuinka iloisena tahansa tuli Olinan luo
juosten, tämän häntä kutsuessa, niin hän tuskin oli kymmentä minuuttia
ollut hänen tykönään, ennenkuin hän oli häneen suuttunut.
Olinan mieleen ei milloinkaan tullut, että se, joka tällä tavoin ottaa
lapsen kasvatettavaksi, hän ottaa päälleen edesvastauksen sen
sielustakin; -- Olinan edesvastaus oli tätä laatua: kädestä suuhun.
Niilo, se oli pojan nimi, oli itsepäinen, mutta se oli hänen oma
asiansa; Olina itse oli itserakas, se taas oli hänen asiansa, mutta hän
ei milloinkaan tullut ajatelleeksi että hänen olisi tullut taivuttaa
poikaa johonkin parempaan ja kukaties itseään myöskin.
Mutta vuodet kuluivat ja Niilo perehtyi yhä enemmän kotiinsa.
Luonnolliselta tuntui että hän tulisi Olinan perilliseksi, sillä
Olinallahan ei ollut yhtään sukulaista, eikä kukaan voinut ajatellakaan
muuta, kun näki miten hän poikaa kohteli. Tällaista ei kuitenkaan vaan
ajatella, siitä puhutaankin, ja sellaisesta joutavasta puheesta syntyy
tapa, joka on olevinaan oikeus -- siksi kunnes tulee vääryydeksi koskea
siihen. -- Tämä puhe ei mennytkään pojan korvien ohi, ja tästä
ajatuksesta hän sai rohkeutta elämänkehitykseen. -- Se synnytti
luottamusta, mutta se synnytti samalla ylpeyttäkin!
Olina huomasi tämän mielihyväkseen, hän tunsi itse tavan oikeutta, eikä
hän ollut muuta ajatellutkaan, kuin että poika tulisi häntä perimään;
mutta jos poika oli uhkamielinen, niin hän oli sitkeä: poika ei nukkuen
saavuttaisi sitä, joka oli hänen vallassaan panna vastaan. Joka kerta
kuin poika ryntäsi häntä vastaan kuin nuori kukko, joka luulee ettei se
ole luotu muuksi kuin hallitsijaksi, kohteli Olina häntä mitä
tyynimmällä arvoisuudella, -- mutta samalla hänen rypistyneet kasvonsa
osoittivat jotain, jota voisi selittää näin: saat mennä sinne mistä
tulit, minä en sinua tarvitse! -- Sanat tosin eivät tulleet lausutuksi;
mutta ne olivat valmiina kielenkärjellä. Ja kun poika silloin
peljästyneenä väistyi pois -- sillä sehän oli ylivoima -- niin Olina
näytti tyytyväiseltä voitostaan. Mutta yhtä varmaan kuin vahingon ilo
on yksi ihmisen saastaisimmista paheista, yhtä varmaa on että se
myöskin toimittaa paholaisen palvelusta maailmassa!
Tällaiset kohtaukset herättivät tietysti vihaa, ja kun sellaisia usein
tapahtui, tuottivat ne paranemattomia haavoja. Niilo itki ensin
suuttumuksesta, ja se teki häntä hitaaksi työhön, mutta pitkällinen
harjoitus opetti häntä vihdoin panemaan kovaa kovaa vastaan. Hän ei
silloin enää väistynyt, kun uhkauksen merkkejä alkoi näkyä: hän tiesi
mitä oli pantava vastaan.