"Sinä lausuit tänä iltana sanan, kun oli puhe minusta... Se ei ollut
totta, Aagot."
"Mitä se oli?" kysyi tyttö.
"Sinä sanoit: 'En minä ole poikaan mieltynyt, eikä hän ole mieltynyt
minuun.'"
"Niin, sinun ei tarvitse olla epätietoisena siitä," vastasi Aagot
reippaasti. "En minä ole mieltynyt sinuun, enkä keneenkään toiseen."
"Niin," virkkoi poika hitaasti siihen ja huokasi. "Olkoon se niin,
mutta siinä oli kuitenkin jotain, joka ei ollut totta ... ymmärrätkös
mitä tarkoitan?"
"En," vastasi Aagot, "minä en huomaa mitään muuta kuin pahaa."
"Sinä sanoit," jatkoi poika arasti: 'eikä hän ole mieltynyt minuun...'
ja tuo nyt ei ollut oikein totta, Aagot, sillä, jos sinä tahtoisit
samaa kuin minä..."
"Oi Jumala, älä virka mitään, minä pelkään kaikkea mitä kuulen!"
keskeytti häntä Aagot, purskahti itkuun ja riensi makuukammariin
katsomatta poikaan.
Kun puoli tuntia oli kulunut, tulivat veljet kotiin, kukin haaraltaan.
-- Sekä Lauri Lukne että hänen kaksi poikaansa nukkuivat hyvästi ja
kauan tämän rajuilman jälkeen.
* * * * *
Myrskyisen ja sateisen syksyn jälkeen tuli talvi. Vuono oli jään ja
lumen vallassa ja jokapäiväinen elämä sujui hiljaista kulkuaan ilman
mitään keskeyttämistä. Lauri Lukne oli paljon heikompi kuin ennen ja
makasi usein; hän oli juonikas ja kiukkuinen, ja tytär-puoli ei osannut
mitenkään tehdä hänelle mieliksi, vaikka kuinka koetti. Aagot kärsi
kuitenkin kaikki vaikka surumielinen olikin, hänellä ei muuta kotia
ollut maailmassa, ja kun hänellä ei ollut mitään oikeutta siihen, niin
antoi hän palkinnoksi sen, minkä hän taisi. Mutta Lauri, hän ei ottanut
eikä antanut, -- hän vaati hoitoa, eikä siitä kiittänyt. Veljien oli
laita sama. He olivat tuon myrskyisen syys-illan jälkeen seljenneet
kylmyydeksi ulkopuolella, ja oven sisäpuolellekin oli kylmyys tunkenut.
Aagot oli niin hyväntahtoinen ja nöyrä kuin ennenkin, vieläpä
nöyrempikin; sillä olkoot asiat miten tahansa, hän tunsi kuitenkin
olevansa syynä veljien tylyyn mieleen sekä isää että toisiaan kohtaan,
sentähden hän siinäkin kohden antoi sovinnoksi parhainta, minkä voi.
Mutta voidaksemme antaa siunauksella, täytyy sitä vastaanottaa
kiitoksella, ja se ei tapahtunut, -- niin hän ei sen pitemmälle tullut.
Tavallansa oli nyt hiljaisinta jokapäiväisessä elämässä, mutta rauhaa
ei ollut; rauha tulee pohjasta ja kasvaa ylöspäin, hiljaisuus sitä
vastoin voi laskeutua ulkonaisten olojen yli ja pettää sekä väsymyksen
että sisällisen eripuraisuuden, -- ja niin oli laita täällä.
Kahta sellaista rajua luontoa, kuin Aamund ja Niilo olivat, ei niin
helposti kesytetä, he olivat korkeintaan sidotut. Mutta sen mukaan kuin
isä kävi heikommaksi ja usein viikkokausia oli vuoteen omana ja melkein
horroksissa, kasvoi poikien omatahto vihdoin hiljaisuuden yli ja
puhkesi ilmi siellä täällä, ikäänkuin murretaan heikkoa suojusta --
mutta kun kerta reikä on tehty, niin pian kaikki itsestään kaatuu
nurin!
Heidän intohimoinen rakkautensa Aagotiin ei ollut sammunut, se poltti
vaan salaisuudessa kaikki ne hienot langat, joista nuori mieli kutoo
kainouden harson. Ennen se oli heidän mielessään toivo, joka pyysi
tyttöä, nyt se sitä vastoin oli hillitsemätön tahto, joka repi hänet
luokseen paljaalla katseella. Aagot huomasi muutoksen, ja hän luuli
sitä ensin vihaksi, joka mieluisimmin tahtoi riistää armoleivän hänen
kädestään ja ajaa hänet talosta; mutta kun hän vihdoin sai toisen
käsityksen heidän luonteestaan, niin hän oli mielestään kuin pieni
laululintu häkissä, jonka ulkopuolella kissa rautalankojen välitse
koettelee kuinka pitkälle kynnet ulottuvat.
Missä oli turvaa? Hän tuskin sitä tiesi. Siinä, missä hän vältti
toista, tapasi hän toisen, ja missä ei veljet olleet, siinä hän kohtasi
Thoren rukoilevaa katsetta, -- mihin hän vaan kääntyi, oli tahto joka
häntä himosi, yksi sekaantui toiseen, ja se mikä oli hyvää kävi
tuhon-alaiseksi pahuuden rinnalla.
Siten kului talvi vitkalleen. Silloin tuli vihdoin eräs ilta; veljet
olivat päivällä olleet jäällä kalastamassa avannosta. Niilo meni
varhain levolle, ja Aamund seurasi häntä hetken perästä. Aagotin oli
tapa, ennenkuin hän levolle meni, katsoa perään oliko kaikki paikat
lukossa ja muuten kaikki järjestyksessä seuraavaksi päiväksi, ja kun
vielä oli vähän lihaa leikattavana, meni hän lyhty kädessä
ruoka-aittaan, joka oli vähän etäämpänä päärakennuksesta.
Hän kuunteli arasti ja varovaisesti, kun hän seisoi portailla ja pani
avaimen lukkoon, mutta kun hän ei mitään kuullut eikä nähnyt ja oli
melkein varma siitä että sekä Niilo että Aamund olivat liian väsyneet
ollakseen ulkona näin myöhään illalla, jätti hän oven auki ja meni
hiljaa hyräillen työhönsä.
Sattui kuitenkin niin, että Aamund ei ollutkaan vielä makuulla ja että
hän vähäistä myöhemmin kulki aitan ohitse ja näki oven olevan auki. Hän
luuli ensin että tyttö huolimattomuudesta oli sen jättänyt auki ja
mietti jo kuinka hän seuraavana päivänä sättisi tyttöä siitä; mutta kun
hän tuli ovelle ja näki valonsäteen sisimmästä osasta, arvasi hän kuka
se oli, ja kepein askelin ja viekkaasti kuin käärme hiipi hän sisään ja
paiskasi oven kiinni jälkeensä.
Samassa hetkessä tyttö kääntyi ja nosti lyhtyä katsoakseen kuka se oli;
mutta Aamund oli jo hänen rinnallaan ja sysäsi lyhdyn syrjään.
"Mitä minusta tahdot?" kysyi Aagot, kalpeana kuin kuolema.
"Mitä minä tahdon'" vastasi Aamund. "Sinä kysyt sitä, niinkuin se olisi
kuollut teko. Tiedäthän sinä että minä rakastan sinua; ja nyt voin
sanoa sinulle että Niilolla on toiset tuumat mielessä..."
"Se on yhdentekevä," keskeytti häntä tyttö ja työnsi hänet luotaan,
"minä en huoli sinusta enkä Niilosta. Olenhan minä omassa vallassani."
"Tuskinpa," vastasi poika ja meni rohkeasti käsivarret ojennettuina
taas tyttöä vastaan.
"Varo puukkoa!" sanoi tyttö kylmästi ja muutti lihapuukon toiseen
käteen.
"Sinä olet kopea!" ärjäsi poika ja vetäysi taaksepäin.
"Minä olen mitä olen," vastasi hän, ja sanoja seurasi silmäys, joka oli
ollut hänellä jo lapsena tietämättä mihin, mutta joka tänä ja monena
muuna vaaran hetkenä tuli suojaksi, jota hän ymmärsi käyttää.
"Sen saat maksaa," sanoi poika, ja hänen hurja leimuava katseensa
lupasi enemmän kuin sana. "Minulla on valta, kun vaan tahdon!"
Mutta samassa tyttö juoksi portaille, paiskasi oven kiinni ja pani
lukkoon jälkeensä. "Nyt saat pitää huolta hiiristä tänä yönä!" huusi
hän pojalle ja juoksi kiviportaita alas asuinhuoneita kohti.
Seuraavana hetkenä istui hän vavisten makuukammarissaan, ja mietti mitä
hän oli tehnyt. Tähän saakka oli viha määrännyt hänen tekojaan; nyt kun
viha asettui, käsitti hän että tämän jälkeen seuraa kovat päivät,
pahemmat kuin ne, mitkä hän jo oli kokenut, ja voisiko hän niitä
kestää? Silloin tuli hänen mieleensä ajatus, joka monta kertaa ennen jo
oli itseään ilmoittanut, mutta jota pelko ja epätietoisuus aina oli
pois ajanut: voisihan hän paeta talosta!
Hän mietti sitä vähän aikaa, ja katseli, niin sanoaksemme, sekä eteen
että taaksepäin. Ensin oli kysymys: päästä pois, sitten: mihin. Silloin
kuului jyrisevä kolkutus aitanovelle ja tyttö hyppäsi sängynlaidalta,
missä hän istui. Tässä silmänräpäyksessä lensi tuo ankara varjo hänen
henkensä silmien ohi, ja hän ajoi pelon sieluunsa yhdellä ainoalla
silmäyksellä. "Tuliko vaaraa, hän uskaltaisi -- tuliko vaivaa ja harmia
jälestäpäin, hän kyllä sitä kestäisi! Pappilaan oli kolme penikulmaa,
jäätä myöten voi vielä ajaa kun ajoi varovasti ja kiireesti, ja jos hän
kertoisi papille kaikki, tämä ei suinkaan neuvoaan ja apuaan kieltäisi.
-- Hänen äitinsä oli tuonut mukaansa taloon vanhan hevosen, sen hän nyt
voi valjastaa re'en eteen, joka virui puuliiterin takana, ja vähät
vaatteensa hän pian kokosi. Oi! hän tosin oli luvannut hoitaa
isä-puolta, -- mutta jonki täytyi särkyä, jotta jokin voisi kestää!"
Se oli Aagotin lyhyt miettiminen, ja hän pani viipymättä päätöksensä
toimeen. Mutta hän oli kokenut niin paljon onnettomuutta ja niin paljon
oli vielä odotettavissa, että se ei ainoastaan synnyttänyt rohkeutta,
vaan se tuotti myöskin sitä itseensäluottamusta, jota nainen aina
saapi, kun hän varmaan tietää olevansa vallan yksin! Kun Aagot hetkisen
kuluttua vakavin askelin meni talliin, osoitti hänen ryhtinsä niin
lujaa ja reipasta mieltä, että sitä olisi voinut sanoa miehen mieleksi
-- jollei sitä yhtä hyvin voisi naisen mieleksi nimittää.
"Tule tänne ja aukaise ovi!" huusi Aamund aitassa. "Minä kuulen kyllä
että häärit siellä."
"Saat odottaa siksi kuin saan hevosen sisään, se on päässyt irti ja käy
täällä ympäri," vastasi Aagot valjastaessaan hevosta re'en eteen.
"Aukaise, tyttö, tahi sären oven!" huusi hän taas.
"Sinun täytyy vartoa, minä en nyt voi tulla," vastasi tyttö, tarttui
ohjaksiin ja läiskäytti hevosta selkään ajaaksensa sitä jäälle.
Silloin renki astui läävänseinän takaa ja asettui hevosen eteen. "Minä
kyllä näen mitä aiot tehdä," kuiskasi hän ja tarttui ohjaksiin
pidättääksensä hevosta. "Oletko oikein asiaa miettinyt? Jää on heikko,
siinä on avantoja vähän väliä ja hevonen on huono, se ei kauas jaksa."
"Näetkös että minä te'en mitä tahdon," vastasi tyttö lyhyesti. "Laske
hevonen irti, minä lähden ennenkuin hän murtaa itsensä ulos aitasta ja
herättää Niilon. Minä en pelkää henkeäni, jos Jumala tahtoo sen ottaa,
niin ottakoon Jesuksen nimessä. Minä pelkään sitä mitä pahempaa on.
Laske nyt, ja pidä sinä huolta Aamundista ettei hän pääse minua takaa
ajamaan."
"Minä en voi pitää huolta pahasta luonnosta, mutta minä voin pitää
huolta sinusta," vastasi poika rohkeasti, ja samassa hän tarttui
ohjaksiin, hyppäsi kannaksille ja ajaa karautti jäälle.
Nyt ei enää mikään salaisuus ollut mahdollinen. Hevonen korskui, ja tie
jytisi joka kavionkapseelta. Silloin kuului kauhea jyske talosta,
Aamund oli särkenyt oven ja kiljaisi raivoissansa heidän jälkeensä;
sillä hän huomasi mitä oli tapahtunut, ja samassa Niilokin oli hänen
rinnallaan.
Tyttö oli paennut -- ei heidän luotaan, vaan Thoren kanssa! Niin olivat
asiat ensi katsannossa, ja sentähden he tekivät yhteisen päätöksen.
Ensi kerta elämässään heillä oli yksi tahto, yksi tarkoitus, jossa
olivat samaa mieltä, yksi viha, joka ei koskenut toista. Oli vaan se
eroitus että sillä aikaa kuin Aamund raivosi tyhjää ilmaan, meni Niilo
talliin, toi hevosen ja valjasti sen re'en eteen. Hän ei virkkanut
mitään sitä tehdessään, hymyili vaan itselleen Thorelle, joka oli
heittänyt parhaimman hevosen ja parhaimman reen. Mutta vaikka he nyt
ajaa ryntäsivät jäälle kukin tarkoituksella temmata tyttö itselleen,
niin heissä kyti niin vimmattu viha Thoreen, että se antoi sopua
kaikkeen, ja se lupaus, minkä kukin ajatuksissaan itsekseen teki, oli
Thorelle yhtä hyvänsuontuinen!
Se oli hurja matka talvi-yön hiljaisuudessa ja pimeydessä. Lumitunturit
kohosivat molemmin puolin ja niiden yläpuolella oli paksuja pilviä,
ikäänkuin yön läpitunkemattomana muurina. Ei mikään merkki taivaasta
eikä maasta antanut tien viittausta, -- jään epaluotettava heijastus
voi yhtä hyvin olla kuoleman viittaus kuin elämän. Missä päämaali oli,
sitä ei kukaan tietänyt, ei takaa-ajajat, eikä ne, joita takaa
ajettiin; eteenpäin vaan mentiin kauhealla vauhdilla, -- tahto ja
mielenjännitys kiihoittivat, tuskan jännitys edellä, koston jälessä.
Päästä pakoon -- saavuttaa karkureita, se oli ainoa, -- kuolema tai
elämä? Se ajatus ei löytynyt sielussa -- siinä ei ollut tilaa sille.
"Hiljaa!" huudahti tyttö äkisti ja tarttui ohjaksiin, jotta hevonen
pysähtyi. "Kuuletkos?"
"Se on nuoren hevosen astunta," vastasi poika. "Nyt he ajavat meitä
takaa! Täytyy ajaa kovemmin että pääsemme ennalle."
"Odota vähän," sanoi tyttö ja veti ohjaksista kääntäessään kalpeat,
vakavat kasvonsa nuorukaiseen. "Astu sinä pois tässä. Tuossa alkaa
metsä, sinä löydät kyllä piilopaikan yöksi; mutta jos he meitä
saavuttavat, niin ei ole varma miten sinun käy. -- Minä kyllä rohkenen
heitä kohdata; mutta minulla ei ole uskallusta nähdä sinua heidän
kynsissään. Jumala kyllä minua auttaa!"
"Ei ole aikaa pitkiin puheisin," vastasi poika ja otti ohjakset
käteensä. "Minä en sinun luotasi lähde; jos Jumala auttaa sinua, niin
hän minuakin auttaa..."
"Sinulla voi vielä olla paljon hyvää odotettavana," kuiskasi tyttö.
"Se hyvä, mikä minulla on odotettavana, on sinun vallassasi," sanoi
poika lempeästi ja kumartui alas tytön luo.
"Älä niin sano," pyysi tyttö.
"Minä sanon sen Jumalan edessä."
"No, hän saa sen sitten päättää," huokasi tyttö ja pani kätensä
ristiin, mutta nuorukainen oli nähnyt hänen rakkautensa ensimmäisen
katseen.
"Jos meillä on yhteinen kohtalo odotettava, sinulla ja minulla, Aaqot!"
huudahti Thor, "niin en välitä mistään; -- tulkoon mitä Jumala tahtoo!"
Ja hän oikaisi itsensä rohkaistuna, sai ohjakset taas selville ja ajoi
korskuvaa hevosta uudelleen eteenpäin, jotta jää-sirpaleet lensivät
kipenöinä ja tähtinä heidän ympärillään.
Mutta huonolla hevos-raukalla ei ollut nuorukaisen tulta veressään. Se
juoksi hetkisen ja hiljensi taas käyntiin, -- se oli jo pannut
parhaimmat voimansa alttiiksi! Silloin kuului ripeä kavion-töminä
lähenemistään lähenevän, -- ja nyt oli vaarallisin matka jälellä, se,
missä vuono levenee ja missä jää käy yhä epätasaisemmaksi syystä että
sen alla käy virta, joka irroittaa sen rannoilta. Sitä paitsi oli
näillä paikoin tunturien välissä monta taloa, joiden asukkaat pitivät
avantoja kalastuksen takia monin paikoin. Ja vasta puolen penikulman
päässä tie vei maalle sillä puolen missä pappila oli.
Takaa-ajajat tulivat yhä lähemmäksi, ja joka hetki, joka kului, vähensi
välin heidän välillään. Thor tirkisti minkä taisi löytääksensä tietä,
ja kuta enemmän hän tuijotti, sitä höllemmäksi ohjakset kävivät. Hän ei
sitä paitsi enää saanut mielestään sitä ajatusta että tyttö oli hänen
omansa, kun kaikki hyvin kävi, ja sentähden täytyi kaikki hyvin käydä!
Mutta sen, minkä hän onneen nähden voitti, sen menetti hän rohkeuteen
katsoen, sillä edesvastaus siitä, mitä voi tapahtua, huoletti häntä, --
ja yhä lähemmäksi tuli jytisevä kavion töminä heidän takanaan. --
Silloin hevonen äkkiä hyppäsi syrjään ja jäi seisomaan, ikäänkuin se
olisi jotain säikähtynyt; se nosti korviaan pystyyn ja korskui kovasti,
-- mutta samassa susi tuli pienestä männiköstä ja kiiti jään yli
toiselle rannalle; kauhea ulvonta kuului samassa metsästä. Hevonen
vapisi ja työnsi taaksepäin; mutta samassa se nousi kahdelle jalalle,
hirnui niin hurjasti kuin kolmen vuoden vanha varsa ja lähti kiitämään
huimaa vauhtia eteenpäin, jotta jääkappaleita lensi kuin rakeita heidän
ympärillään.
Thor menetti sekä näön että kuulon, hän veti ohjaksista niin, että ne
haavoittivat hänen käsiään, mutta ei ollut mahdollista eläintä hallita.
Eteenpäin rytisevää, epätasaista tietä pitkin hurjaa kyytiä, kilvan
kuoleman kanssa -- kumpi voitti?
Paksut pilvet riippuivat vielä alhaalla kuni uhkaava rajuilma tunturien
yli, ja ainoastaan heikko sarastus idässä ilmoitti että päivä aukaisi
silmänsä yön kauhua katsellakseen. Vielä kiiti värisevä hevonen
eteenpäin, korskuen, korvat pystyssä ja vaahto suussa; mutta juoksu ei
enää ollut oikein tasaista, se oli säännötöntä ja osoitti väsymystä.
Hevois-raukka oli juossut vaaraa pakoon, mutta ei vanhuutta.
Vihdoin tultiin niin pitkälle että Thor alkoi taas saada sitä
hallituksi jälleen, ja kun vuono alkoi käydä vielä leveämmäksi, piti
hän ohjaksia kireillä katsellakseen millä paikoin sopisi ajaa ylös
pappilaan, sillä hänen mielestään sinne ei voinut pitkä matka olla.
Hevonen pysähtyikin, ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin kaikki kolme
ikäänkuin huoahtivat säikähtymisen jälkeen ja kuuntelivat. Mutta ei
kuulunut niin hiiskaustakaan äärettömässä hiljaisuudessa, joka
ikäänkuin uhkasi heitä salaisuudellaan.
"Näyttää siltä kuin he olisivat puolitiessä ruvenneet asiaa
aprikoimaan, niinkuin sinä iltana," sanoi poika, mutta hän puhui
kuiskaten ja katsoi arasti taaksepäin.
Silloin kuului vieno, räikeä ratina jäässä, se kulki rannasta rantaan
niinkuin kumupohja, joka halkee; mutta vaikka se oli niin vieno kuului
se kuitenkin tunturista tunturiin.
"Siinä jää halkesi," sanoi Aagot vavisten ja hiipi lähemmäksi
nuorukaista.
"Hei!" sanoi tämä, katsoi kiireesti ja varovaisesti ympärilleen ja
nykäsi ohjaksia. -- Hevonen pudisti harjaansa ja lähti vielä kerta
juoksemaan, -- mutta samassa se hengähti syvään ja kaatui kuolleena
siihen paikkaan. Poika oli samassa tuokiossa sen vieressä, -- ei ollut
enää mitään apua! Uskollinen hepo oli pannut kaikki ne voimat alttiiksi
yhden tunnin matkalle, jotka vielä kenties olisivat riittäneet pariksi
vuodeksi, -- sen tehtävä oli päätetty. Tyttö oli hänkin astunut re'estä
ja silitti hellästi sen vielä höyryävää selkää. Äiti oli aina pyytänyt
että se saisi elää, vaikka se ei miksikään hyödyksi ollut, ja niin se
oli saanut elonaikaa lisää. Äidin kuoltua oli Aagot pitänyt hellää
huolta siitä, -- ja nyt se oli kymmenkertaisesti häntä siitä palkinnut.
-- Tämä kuoleman kohtaus herätti heissä aavistuksen suurimmista
onnettomuuksista, ja heikko hohde tuntureilla tirkisti kummallisen
toivottomasti heihin.
Mutta kuolleelle hevoselle ei voinut enää mitään, ja nuorilla ei ollut
kuin yksi neuvo edessä, ja heidän ei sopinut viipyä valitsemisessa.
Päivä valkeni yhä enemmän ja he löysivät vihdoin tien maalle ja
aamupäivällä he käsi kädessä tulivat pappilaan. -- Siellä heitä kyllä
kohtasi yksi ja toinen karsas katse, sillä ihmiset eivät olleet
tottuneet näkemään pojan ja tytön tulevan sillä tapaa taloon, vaikka
heidän aikomuksensa olikin pitää yhtä elämässä ja kuolemassa, -- poika
kulki muuten aina edellä ja tyttö, ujona ja lyhyin askelin, jälessä.
Mutta Thor ja Aaagot olivat kulkeneet yhdessä kuolemankin oven ohitse,
ja yö ja pelko oli tehnyt heitä sokeiksi tällaisten pikkuseikkain
suhteen. He tiesivät myöskin, kun he vähän myöhemmin menivät papin luo,
käsi kädessä, niinkuin olivat tulleetkin, että vihkimisen pyhä hetki
olisi heille astuminen kovaan ja köyhään elämään. Mutta he olivat niin
varmat siitä, että löytäisivät onnen toinen toisessaan, että kyllä
rohkenivat nähdä tuota kovaa ensin, ja sitten antaa toivon lisätä
siihen hiukan.
Niin he keskenään puhuivat ja miettivät vielä enemmän miten veljien
yöllinen jäämatka lienee päättynyt ja miten nyt oli Lukne-talossa
laita, ja oli melkein kuin he joka sanalta kuuutelisivat mitä kuului.
Seuraavana päivänä tuli sanoma.
Pojat eivät enää olleet Lukne-talossa, ei kukaan tiennyt missä he
olivat. Ei auttanut että Lauri Lukne raivosi vuoteellansa, että hän
viskasi tyynyjä ja hajoitti olkia ympärilleen, ja että hän loi silmänsä
keneen tahansa, joka häntä läheni: ei voitu kertoa hänelle muuta kuin
että paras hevonen ja reki oli poissa sekä pojat, muuten hiljaisuus
vallitsi hänen ympärillään.
Mutta tuo vieno, räikeä jäänhalkeaminen, jota Thor ja Aagot olivat
kuulleet, ei ainoastaan eroittanut rantaa rannasta, se eroitti talven
keväästä; sillä sitä seurasi useampia samallaisia, ja vihdoin koko jää
särkyi muutamassa myrskyisessä päivässä ja yössä. Silloin kuului kamala
huhu, että Lukne-talon pojat olivat vesi-ajona joutuneet rantaan, ja
että heillä oli kädet niin lujaan kierretyt toistensa ympäri, ettei
kukaan saanut tätä kuoleman kauheata syleilyä irroitetuksi.
Sillä paikalla siis, missä pelästynyt hevoisraukka oli vienyt nuo kaksi
nuorta syvyyden avonaisen kidan yli, siihen olivat veljet raivoissaan
ajaneet hevosineen päivineen, ja kuolema oli viettänyt lyhyen, hurjan
yöllisen pidon heidän kanssaan.
Mitä tuo eriämätön syleily ilmaisi? Oliko se sovinto kauhistuksen
hetkellä, tahi oliko se viimeinen mustasukkaisuuden kaappaus toiseen,
ettei toinen saavuttaisi sitä päämaalia, johon ei toinen voinut päästä?
Siihen kysymykseen ei tule vastausta tässä elämässä -- elämän näkö
ulottuu ainoastaan elämän rajaan, ja kuolema ei ilmoita mitä se tietää.
Lukne-talosta ei kuulunut mitään hyvää. Pojat haudattiin suurella
komeudella, hautajaisissa juotiin olutta, joka ei tuntunut olevan
hiljan pantua, ja oli mahdollista että Lauri Karhu oli maistanut oman
hautajaisensa olutta, jolla hän tuona iltana uhkasi poikiaan. Mutta
tämän tapauksen jälkeen vaikeni puhe vaikenemistaan, ja kun kuukausi
oli kulunut, ei ollut mitään Lukne-talosta puhuttavaa, paitsi mitä
jokainen tiesi: että Lauri Karhu kävi tuomiolle Jumalan kanssa tästä
kauhistavaisesta kuolemankohtauksesta, niinkuin edellisestäkin.
Aagot oli pappilasta lähettänyt hänelle terveisiä ja käskenyt kysyä
tahtoisiko hän Aagotia taloutta ja häntä itseä hoitamaan, mutta Aagot
sai pilkallisen vastauksen tähän, ja hän jäi pappilaan. Siten kului
kesä ja syksy tuli; ilma oli pilvinen ja satoi paljon; tunturit
seisoivat mustina ja raskaina ikäänkuin vettyneinä, ja vesi juoksi
rinteitä alas; niiden kolkot muodot kuvastuivat epäilevästi vuonon
pintaan.
Lukne-talossa oli elämä vieläkin kolkompaa. Lauri oli vuoteen omana ja
se hoito, minkä hän sai, oli kyllä huono. Palvelusväki oli vallan
päällä, joko kukin erikseen tai kaikki yhdessä, miten milloinkin
sattui, -- Lauri oli pitänyt heitä koirinaan, nyt hän sai olla heidän
koiransa. Jos hänelle ei kelvannut se ruoka, mikä hänen eteensä
pantiin, niin hän itse sai siitä kärsiä! Se jäi pöydälle seisomaan
seuraavaksi atriaksi, ja jos hän ei silloinkaan sitä syönyt, tuli pian
kuokkavieraita saapuville, jotka ei kauan miettineet syödäkö hyvää
ruokaa, vai ei -- mutta ne olivat niitä vieraita, jotka eivät kiitä
ruo'asta!
Silloin suuttui Lauri vieläkin ja nousi vuoteelta; mutta nyt ei enää
ollut kysymyksessä kamppaileminen karhun kanssa, oli vaan muutamain
rottain karkoittaminen, jotka purivat toisiaan syystä että molemmat
tahtoivat ruokakuppia omistaa; mutta rotat eivät välittäneet Laurista
ja kaikista hänen kirkumisistaan edes niinkään paljon että olisivat
paikalta liikahtaneet. Silloin Lauria kauhistutti; se oli ensi kerta
kun hän oikein pelkäsi.
Vihdoin pappilaan kuului niin hirvittäviä asioita Lukne-talosta, että
Aagot rohkaisi mielensä ja päätti lähteä sinne ja väkisinkin tarjoa
isä-puolelleen sitä apua, jota hän välttämättömästi tarvitsi. --
Oli iltapuolella, kun hän sinne tuli. Lauri Luknen makuusuojassa oli jo
hämärä, kun Aagot varovasti ja vähän peloissansa astui sisään. Ilma oli
niin raskas ja tukehuttava että hän töin tuskin taisi hengittää, jotain
ratisi sängyn luona, Aagot kuunteli ja hiipi seinää myöten pään-aluksen
lähelle. -- Siinä makasi Lauri Karhu, silmät ummessa ja posket
vajonneena, puoli-kuollut jäännös ihmisestä; sillä raskas hengittäminen
oli ainoa, joka ilmoitti että hänessä vielä henki oli.
Aagot hyrähti itkemään tätä nähdessänsä, ja hän pyyhkäsi hiljaa ja
varovasti pois hyönteisen, joka kulki sairaan kasvoilla yhtä rohkeasti
kuin varpunen ruispellossa. Silloin Lauri aukaisi silmänsä ja katsoi
hetken aikaa Aagotiin ikäänkuin tunnustellaksensa kuka hän oli. Mutta
yht'äkkiä hänen keltaisista silmistään lensi vihan leimaus Aagotia
vastaan, ja hän löi nyrkillään voimallisesti sängyn tolppaan.
"Sinä olet poikani tappanut!" ähkyi hän epäselvästi.
Aagot vetäysi pelästyneenä hänen luotaan. "Minä tarkoitin parasta,"
huokasi hän ja lähti suruissaan ovea kohti.
Mutta silloin Laurille yht'äkkiä kävi selväksi kuinka kurja ja onneton
hänen elämänsä todella oli. Hän oli noussut istumaan sänkyyn ja nojasi
käsiinsä, ja hän katsoa tuijotti Aagotin jälkeen; mutta kun Aagot
tarttui ovenripaan, päästi Lauri huudon -- se oli vielä kerta ammutun
suden ulvonta, joka ei pakoon päässyt. Hän vaipui raskaasti ja ähkyen
vuoteelleen takaisin ja itki. Sitkeä side oli katkennut, missä Lauri
Karhu oli pitänyt itseään sidottuna siitä päivästä saakka, jolloin hän
oppi eroittamaan omaansa ja muiden omaa toisistaan.