kuohui! Luonnotontahan olisi ollutkin ell'eivät he, samaan päämaaliin
pyrkien, törmäisi yhteen tiellä, etenkin kun tyttö vähitellen alkoi
huomata, mitä he tahtoivat, ja väistyi heidän tieltään. Hän oli tosin
rukoillut Jumalalta veljien hyvyyttä ja rakkautta: mutta se ei ollut
veljenrakkautta, joka loisti häntä vastaan noista levottomista
silmistä, joka leimusi niin äkisti ja piiloitteli arkamaisesti samassa
silmänräpäyksessä.
Oli vielä toinenkin, joka tätä huomasi, vaikka hän kulki kuin myyrä
heidän joukossaan eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta kuin omaa
riitaisaa olemistansa, ja se eli Lauri Karhu. -- Jos Lauri olisi ollut
kylässä asuva, niin hän kyllä olisi löytänyt yhtä tai toista väärää
tavaraa, jota yhteiskunta tarjoo tappion korvaukseksi: sillä Lauri ei
ollut milloinkaan itsessään hakenut syvemmältä kuin siihen, mistä
mielijohde pulppusi ylös, ja kun työ oli hänelle vastenmielistä, eikä
kukaan viihtynyt hänen seurassaan, niin hän kuljeskeli ympäri ja
vaivasi itseään; mutta niinkuin nyt asiat oli, sai hän odottamattoman
avun siitä kauheasta rajuilmasta, jonka hän näki hitaasti, mutta
vakavasti lähenevän taloa.
Lauri melkein kokonaan toipui tästä! Tappelu karhun kanssa esiintyi
hänen sisällisten silmäinsä edessä kahta vertaa uljaampana kuin se
todella oli; hän nauroi itsekseen, hän nauroi ja joi aika kulauksia
siitä oluthaarikasta, joka aina oli täynnä olutta häntä varten; väliin
sattui niinkin että Lauri joi poikiensa kanssa, mutta useimmiten joivat
kuitenkin erikseen.
"Kaksi poikaa ja yksi tyttö!" nauroi hän silloin ja maiskutti
huulillaan. "Se jakaminen ei helppoa ole!... Täytyy koettaa hyvyydellä,
pojat, minä koetin hyvyydellä, minä, kun karhua hyväilin! Ha, ha,
ha!... Oli siellä useampiakin! Mutta eihän voi syleillä kuin yhtä
kerrallaan sentään!"
Veljet katsoivat toisiinsa sivultapäin, kun isä puhui. He eivät olleet
kauniit muutenkaan! mutta rumemmaksi he kävivät tästä kieroon
katsomisesta, jolla toinen ikäänkuin salaa tahtoi toista tutkia. Ja kun
isän pilkkanauru kaikui heidän korvissaan ja saattoi heitä häneen
katsomaan, istui tämä ilkkuvaisena ja nauroi ja joi ja pöyhisteli
itseään paksuna ja leveänä pöydän päässä.
"Kumpi teistä oli vanhin poika?" kysyi hän ystävällisellä äänellä,
koputtaen tuhan piipustansa. Ja kun ei kukaan vastannut, ja Aagot hääri
valkean ääressä, jotta näyttäisi siltä kuin hän ei kuulisi, niin sanoi
hän hetken kuluttua, sytyttäessään piippuansa ja katsellessaan siitä
nousevia kipinöitä:
"Aamundhan se oli joka ensimmältä ääntä päästi?"
"Ohoh!" kuului mörinä häntä vastaan siltä puolen, jossa Niilo istui.
"Mitä?" kysyi Lauri Karhu ja katsoa tirkisti Niiloon. "Sinä et ollut
olemassakaan kuin hän äänen sai... Ei, Aamund saa Lukne-talon, niin
sinä saat ottaa sisaresi mukaasi Skjaerehougeniin ja jäädä sinne
asumaan."
"Tyttö ei ole hänen sisarensa enemmän kuin minunkaan," sanoi Aamund, ja
hän katsoi säkenöivin silmin Niiloon; mutta Niilo ei siihen mitään
virkkanut, sillä hän ei kääntänyt silmiään tytöstä, joka hehkuvin
poskin seisoi tulen ääressä.
"Ei," vastasi Lauri hiljaisesti, "jos voitte saada puolet kumpikin,
niin..."
Samassa Aamund löi nyrkillään pöytään niin että jyrähti ja senjälkeen
hän ryntäsi ulos ovesta.
"He, he!" nauroi isä hänen jälkeensä. "Se poika ei saanut turhan päätä,
etusijaa... Hän ei ja'a, hän!"
"Hänen täytyy kuitenkin tehdä se!" ärjäsi poika, joka tuvassa oli.
"Tarkoitatko taloa vai tyttöä?" kysyi Lauri hymyillen.
"Minä tarkoitan sitä, jota tarkoitan," vastasi poika.
"No, no, muista toki että pitää kysyä sisarennekin mieltä," lisäsi
Lauri.
"Aagot ei ole meidän sisaremme," sanoi Niilo, nousi penkiltä ja astui
takan luo ja asettui seisomaan tytön rinnalle.
Aagot oli vähällä huutaa, kun poika tuli niin lähelle häntä; mutta hän
rohkaisi mieltään ja käänsi kasvonsa häneen. Se, mikä juuri oli
lausuttu, oli saattanut häntä sellaiseen tuskaan että kyyneleet olivat
silmiin nousseet; mutta poika loi häneen hurjan, levottoman katseen, ja
se rukoileva ajatus, joka loisti hänen silmistään poikaa vastaan,
sammui kohdatessaan tämän intohimoa. Silloin tyttö peloissaan hiipi
pois ja kätki itsensä omaan kamariinsa, ja täältä nousivat hänen
rukouksensa Hänen tykönsä, joka sekä kuuli että ymmärsi niitä, jo aikaa
ennenkuin ne sanan muodon saivat. Täältä hän seuraavana aamuna astui
rohkaistuna ja rauhoitettuna työhönsä. Mutta vaikka hän oli
iloisimmassa nuoruudessaan, hän ei kuitenkaan nuoruuden iloa tuntenut,
ja kauneus, jonka Jumala oli hänelle suonut, tuli kärsimyksen ristiksi
sen sijaan että sen olisi pitänyt olla elämän juhla-ajan koriste.
Hän oli mielessään vallan varma veljien tarkoituksesta. Molemmilla oli
sama halu ja sama tahto, ja toisella oli yhtä voimallinen käsi häneen
tarttuakseen, kuin toisella. Voisiko hän aina tällä tavoin mennä
molempien ohitse, tulematta toista lähemmäksi kuin toista' Hän ei
tiennyt miten tästä selkkauksesta päästä. Jos hän olisi toista
rakastanut, mutta toista ei, niin hän kyllä olisi tiennyt miten
menetellä; mutta hän päin vastoin pelkäsi molempia. Mutta, vaikka ei
niin olisi ollutkaan, vaikka hän olisikin toisesta enemmän pitänyt kuin
toisesta, niin hänen olisi täytynyt sitä salassa pitää, jotta ei riita
syntyisi, joka ei milloinkaan päättyisi.
Silloin tapahtui jotain, joka äkkiä kypsytti tämän kohdan, tai
oikeammin epäkohdan. Ei se auttanut että Aagot kärsivällisesti ja
sävyisästi kierteli silkkilangan näiden rajujen ynseäin rautaisten
tahtojen ympärille, se päivä oli kuitenkin tuleva, jolloin ne tulisimat
särkemään Fenrisinkin kahleet.
Lauri oli, niinkuin jo on mainittu, ollut renkinä talossa, ennenkuin
hän isännäksi tuli. Hän oli köyhää sukua; mutta hän oli naimisensa
jälkeen ikäänkuin poistanut koko lapsuutensa olot mielestään. Ei
ollutkaan yhtään hänen omaistaan, joka olisi ollut niin suuressa
puutteessa, että olisi hänen puoleensa kääntynyt, ja senkautta tämä
sukulaisuuden suhde itsestään ikäänkuin kuoli. Silloin tuli eräänä
päivänä nuorukainen taloon, joka toi terveisiä Laurin sisarelta, joka
hiljan oli kuollut, ja joka oli elänyt viimeiset päivänsä köyhyydessä.
-- Laurille tämä sanoma ei ollut oikein mieleen. Jos sisar olisi
kuollut niin, ettei kukaan hänen läheisyydessään olisi siitä tietoa
saanut, silloin Lauri ei olisi siitä ensinkään välittänyt, vaikka tämä
sisar olisi ollut kuinka köyhä tahansa; mutta nyt siitä puhuttiin ja
juteltiin hänenkin kuullen, ja silloin hän häpesi niin että hänestä
tuli ulkokullattu, -- sitä hän ei vielä ollut ollut.
"Äitisi ei siinä oikein tehnyt," sanoi hän lempeästi nuorukaiselle,
joka seisoi oven suussa ja näytti köyhältä, vaikka rohkeus loisti hänen
silmistään. "Hän olisi voinut minulle sanan toimittaa: minulla on kyllä
sen verran, ettei sisaren olisi tarvinnut kuolla sellaisessa
kurjuudessa."
Poika arveli "että niinkauan kuin itse toimeen tulee, ei saa muiden
vaivaksi ruveta. Hänen äitinsä oli ollut sitä mieltä, että jokaisen
tulee ristiänsä kantaa."
Kun se oli sanottu, pyyhki Lauri silmiänsä, ja sysäsi oluthaarikan
Thorelle, se oli pojan nimi, ja vähän aikaa mietittyänsä, sanoi hän
että Thore saisi jäädä hänen luokseen ja elää asianhaarain mukaan
Lukne-talossa.
Niin, poika kiitti ja vei takaisin enonsa luo haarukan, ja kaikki oli
päätetty ja tuumittu; kun mielenliikutus oli asettunut, lisäsi Lauri
pienen selityksen: "Sinä saat ruveta rengiksi, ymmärräthän... Niin
sinulla on palkka, ja se on kyllä hyvä se."
Niin, se oli nuorukaisenkin tarkoitus, eikä viipynyt kauan aikaa
ennenkuin hän ryhtyi työhön.
Alussa veljet kohtelivat häntä ystävyydellä. Toinen oli alkanut, se oli
kylläksi toiselle koettaa olla vielä ystävällisempi. Mutta Thor oli
kaunis mustatukkainen nuorukainen; hänellä oli vaaleansiniset,
loistavat silmät ja leveä, selkeä otsa. Kun hän kävi paikasta paikkaan
ja teki kaikki, sekä mahdolliset että mahdottomat, työt nurkumatta,
niin heidän mielessään oli jotain, joka ei mielellään tahtonut myöntää,
että hän oli oikeassa, ja joka ei suinkaan ollut hyvillään hänen
kauniista kasvoistaan; sillä sen verran he itsestään tiesivät, että
kauneutta ei ollut heidän osakseen tullut.
Mutta vaikka nuorukainen olikin hilpeä ja reipas, niin tuli ajan
pitkään kumminkin hetkiä, jolloin hän mieluisemmin meni Lukne-poikien
tieltä kuin heitä vastaan. Kun työ oli päätetty, istui hän useimmiten
yksinäiselle paikalle, tahi lähti hän metsään, jossa hän heittäysi puun
alle lepäämään, sen sijaan että hän, kuten ennen, olisi ollut tuvassa
muiden kanssa. Se oli kuitenkin veljien mieleen, ja sentähden he
antoivat hänen olla omassa vallassaan; mutta kun vähän väliä tapahtui
että toinen tai toinen heistä tapasi Aagotin Thoren seurakumppanina
tämän yksinäisillä matkoilla, niin he alkoivat toista laulua laulaa!
"Näyttää siltä kuin sisarenne mieltyisi nuorukaiseen," alkoi Lauri
eräänä iltana, istuessaan tuvassa olutta juoden tapansa mukaan, ja
mulkoillen poikiin viekkailla silmillään.
Aamund ja Niilo istuivat kumpikin piippu suussa pöydän takana. Aagot
oli hiljan hiipinyt ulos tuvasta, ja Thor oli tavallisuuden mukaan
kohta ruo'an jälkeen mennyt ulos. Kului hetki äänettömyydessä. Pojat
olivat kyllä kuulleet vanhuksen sanat, mutta he eivät vastanneet
mitään.
"No niin, eihän siihen ole mitään sanomista," lisäsi Lauri vähän ajan
kuluttua, "jos mieltyivät toisiinsa, niin ovathan he toistensa
vertaisia. -- Toisella ei ole mitään, ja toisella ei ole milloinkaan
mitään ollut, sehän sopii varsin hyvin yhteen."
"Minä tiedän yhden, joka kyllä tahtoo lausua sanan siinä asiassa,"
sanoi Aamund ja nousi kiivaasti ylös. Hän näytti melkein uroolta
seisoessaan pöydän takana, ja hänen pitkä varjonsa ulottui katolle
saakka takassa palavan tulen valossa.
"Minä tiedän yhden, minäkin," lisäsi Niilo siihen, kovasti ja terävästi
kuin hän olisi hakannut joka sanan kiveen. Mutta hän istui vallan
tyynenä paikallaan.
"Sepä kummallista puhetta," nauroi Lauri piipun ja hampaiden välissä,
niin että se tuskin kuului, eikä siihen mitään lisätty.
Hetken kuluttua Aamund lähti ulos, ja kun kotvasen aikaa oli kulunut,
nousi Niilo ja meni samaa tietä.
Ulkona porstuassa seisoi Niilo vähän aikaa kynnyksellä ja katseli
ympärilleen, hän ei ketään nähnyt; sitten kulki hän hitaasti seinän
viertä pitkin ja meni nurkan ohitse. Täällä hän kohtasi Aamundin, joka
tuli toiselta puolelta, ja he hiipivät toistensa ohitse kuin kaksi
koiraa, kumpikin luu hampaiden välissä. Niilo lähti pellon poikki, ja
näytti siltä kuin hän kulkisi vaan ajan vietoksi; ja Aamund meni alas
ruoka-aittaa kohden -- hänkin kulki vaan kävelläkseen, sillä hän meni
oven sivutse; mutta miten oli, sattui niin että Aamund seuraavassa
hetkessä hiipi vallan tallin portaiden ohi, jossa Thor seisoi piippu
suussa puhellen Aagotin kanssa, joka istui kivenpaadella, ja Niilo tuli
samassa vastakkaisen nurkan takaa.
"Kuljetko sinä salaa pojan kanssa, sinä?" sanoi Aamund ilkkuen ja kulki
edelleen.
"Ai, ai!" huusi Thor, ja samassa hän kaatua törmähti maahan. Niilo oli
pannut ämmänkoukkua hänelle kun hän suuttuneena Aamundin sanoista
tahtoi vetäytyä pois tytön luota.
"Kaaduitko?" kysyi Niilo kuivasti ja meni pois.
Hetken kuluttua istui Aagot tuvassa takan ääressä ja kutoi sukkaa;
mutta työ ei tahtonut sujua, sillä sitä tehtiin vapisevin käsin ja
silmät, joiden tuli puikkoja ohjata, olivat kyynelten vallassa. Tänä
iltana häntä oli syytetty jostakin, ja hän kyllä tiesi ettei hän voinut
siinä kohden itseään syyttömäksi sanoa. Hän tiesi että tästä hetkestä
ei ainoastaan hän saisi kärsiä veljien vihaa, vaan nuorukainenkin; ja
mitä hän ei oikein saanut selväksi ajatuksissaan, mutta joka
kauhistavaisena aavistuksena tunki hänen sieluunsa, oli se, että veljet
olivat tätä kohtausta katselleet saastaisin silmäyksin. Oliko tämä
paikka tästä hetkestä sopiva koti hänelle? Äiti oli kyllä
kuolinvuoteellaan pyytänyt häntä palvelemaan isä-puolta ja hoitamaan
häntä hänen vanhoilla päivillään; mutta vaikka hän vakaasti lupasi
tehdä sen, niin uskalsi hän kuitenkin tällä hetkellä tutkistella tätä
lupaustaan ja koetella sitä oman-avun ja edesvastauksensa suhteen
Jumalaa kohtaan.
Lauri oli sillä välin mennyt levolle ja nukkui sitkeää unta. Oli
syyspuolella; tuuli vinkui ovissa ja ikkunoissa ja tunkeutui pitkänä
valitushuutona uuninpiipun läpi. Oli jo myöhäinen; mutta vaikka ei
ollut mitään, joka pakotti häntä ylhäällä olemaan, pani hän kumminkin
vielä pari männynoksaa tuleen, jotta se leimahti uudelleen ja loi
levottoman hohteen tupaan. Hän oli niin tuskallinen ja huolissaan että
hän yhtä paljon pelkäsi sulkeutua omaan huoneesensa, missä hän muuten
oli yötä, kuin jäädä tupaan, ja niin istui hän epävakaisena ja aika
kului.
Silloin joku tarttui oveen varovaisesti. Aagot säpsähti ja katsoi
sinnepäin. Se oli Aamund; hän astui melkein kuulumattomin askelin oven
suusta ja tuli tyttöä vastaan.
"Hiljaa! jää paikallesi," kuiskasi hän kun tyttö nousi.
"Ei minulla ole mitään täällä tehtävää," sanoi tyttö ja kääntyi
lähteäksensä pois, vaikka jalat vapisivat.
"Oliko sinulla enemmän tekemistä tallin oven luona tänä iltana?" kysyi
Aamund ja astui hänen eteensä, niin että hän kääntyi takaisin ja jäi
seisomaan takan ääreen. Pian Aamund tuli hänen luokseen ja katsoi häntä
kasvoihin; mutta vaikka hän tällä hetkellä kovin taisteli itsensä
kanssa voidaksensa näyttää rauhalliselta, koska hän tiesi sen olevan
ainoan keinon, millä tyttöä voisi taivuttaa, niin raivosi hänen
mielessään sellainen myrsky, että se kuvastui hänen katseessaan, ja sen
sijaan että se olisi ollut puoltaja, tuli se kavaltajaksi. Siihen oli
sekoitettu kaikki, mikä hänessä oli hyvää ja pahaa; sentähden siinä oli
vähäinen valonkohta, joka hyvin hoidettuna ja puhdistettuna kyllä olisi
voinut valaista kapeaa, tasaista elämäntietä, mutta joka ei tahtonut
riittää, kun sen tuli kajastaa intohimon ja itserakkauden, joka oli
varsinainen täyte hänen luonnossaan.
Hän katsoi, kuten jo sanottiin, hetken aikaa tytön kasvoihin, ja hän
tahtoi kai lukea vähäsen sitä kirjoitusta, jota jokainen kirjoittaa
omalla tavallaan ja lukee tavallaan; mutta hän ei sitä ymmärtänyt.
Aagot rukoili tällä hetkellä alakuloisesti puolestansa joka liikkeellä
kauniissa kasvoissaan; mutta se oli kuitenkin sisar, joka puhui veljen
sydämelle, ja kuinkapa Aamund voisi käsittää sitä, joka oli niin
kaukana hänen ajatuksistaan?
"Pelkäätkö minua?" kuiskasi hän ja pani käsivartensa tytön vyötäisten
ympärille.
"En tiedä mitä olen," vastasi tyttö ja väistyi syrjälle; mutta samassa
hän päästi huudon, sillä ikkunan ulkopuolella näkyi Niilon kasvot.
Seuraavassa hetkessä au'aistiin ovi ja Niilo tuli hiljakseen kävellen
takan luo, otti lakin päästänsä ja pöyristi kädellään tukkaansa, niin
että se lensi otsan ympäri kuin hevosharja, ja pani sitten toisen jalan
takansyrjään, virittäen tulta männynpuikolla.
"Mitäs tahdot?" kysyi Aamund.
"Minä tahdon mitä tahdon," vastasi Niilo ja näytti tyyneltä.
"Minulla on jotain kysyttävää tytöltä," lisäsi Aamund ylpeästi.
"Niin minullakin on," sanoi Niilo ja sylki tuleen.
"Aamundilla on ensin sanan vuoro," huusi Lauri käheästi ja uneliaasti
sängystä.
"Oh, sanan vuoro on sillä, joka sen ottaa," mutisi Niilo.
"Aamund on vanhin poika, hän tuli ensin maailmaan, hänellä on ensin
sanan vuoro," toisti Lauri.
"Sen asian laita on niin ja näin," sanoi Niilo.
"Mitäs te tahdotte täällä keskellä yötä?"
"Minä tahoon Aagotin kanssa haastaa, johan minä sen sanoin," vastasi
Aamund kiivaasti.
"Minä en tiedä mitä te tahdotte," sanoi tyttö vihdoin rohkeammin. "Jos
teillä on jotain puhuttavaa minun kanssani, niin ei suinkaan se ole
niin tärkeätä, ett'ette voi huomiseksi odottaa? Minä olen väsynyt, minä
menen maata nyt."
"Saat tehdä niin, mene vaan," sanoi Niilo tyynesti ja valmistihe
lähtemään samaan aikaan kuin tyttö.
"Sinä annat lupaa vallan kun olisit isäntä talossa, sinä!" tiuskasi
Aamund ja astui syrjään seuratakseen veljeä.
"No, nyt he käyvät toistensa kimppuun," huusi Lauri ja nauroi, jotta
hän oli vähällä tukehtua.
"Voinhan minä yhtä pian tulla isännäksi talossa kuin sinä," sanoi Niilo
tyynesti.
"Herra Jumala," huudahti Aagot, "muistakaahan toki että isänne vielä
elää.
"Aivan niin! ja hän elää vallan terveenä," kuului sängystä. "Jos olette
aikoneet hautajais-olutta minulle panna, niin totta tosiaan juon sitä
itse." Ja niin Lauri taas nauroi että ähkyi jälestäpäin.
"Minä en ole sitä ajatellut," vastasi Aamund uhkamielisesti.
"Mitä sinä sitte ajattelet?" kysyi isä ja kääntyi kiivaasti. "Jos
tahdot tytön, niin ota hänet. Ei sukulaisuus esteenä ole."
"Pitäähän tytön itse saada määrätä sitä," sanoi Niilo ja jäi
rauhallisesti seisomaan, molemmat kädet taskuissa, keskelle laattiaa.
"Kenties sinäkin häntä tahdot!" sanoi Lauri, ja alkoi uudelleen nauraa.
"Onhan minulla sama oikeus kuin Aamundilla."
"Tytön täytyy siis päättää asia," sanoi Lauri, ja hän nojasi
kyynäspäilleen ja katsoa tirkisti heihin.
"Jumala minua auttakoon!" huokasi tyttö ja itki ääneen. "Minä en tahdo
kumpaakaan heistä."
"Et kumpaakaan heistä?" ärjäsi Lauri ja nousi polvilleen sängyssä.
"Oletkos hullu, tyttö? Puoli Lukne-taloa on parhaimman talon vertainen
koko seudussa... Pelkäätkö häntä, Niilo? -- Tartu kiinni vaan, sinä
Aamund, sinä otit aina isomman vaskirahan ennen!"
Aamund ei tarvinnut monta sellaista sanaa. Hän astui askeleen tyttöä
kohti, ja hänen kasvonsa hohtivat, sillä hän tiesi olevansa
voimallisempi. Mutta samassa Niilo astui väliin ja eroitti heidät
toisistaan.
"Minun pitää myöskin olla muassa," sanoi hän tyynesti.
"Työnnä hän luotasi," huusi Lauri, "sillä minä huomaan että Aagot sinua
tahtoo."
"En, minä en suinkaan huoli Aamundista enkä Niilosta!" huudahti tyttö
ja vetäysi oven nurkkaan. "Minä pidän toisesta niinkuin toisestakin.
Olen vaan ajatellut että he ovat veljiäni... Jumala minua lohduttakoon,
minulla ei ole isää eikä äitiä!"
"Oh, pidä sinä suusi kiinni semmoista puhumasta!" sanoi Lauri
äkäisesti. "Luulisinpa olleeni hyvä isä sinulle! Sinä olet syntynyt
kurjuudessa, muista se, ja minua sinun on kiittäminen siitä, mikä nyt
olet. Kun minä sanon että sinun pitää ottaa jompikumpi pojistani ...
minä tarkoitan Aamundia, sillä hän ensiksi äänen sai, niin sinun vaan
tulee kiittää ja suudella kättä, tyttö-rehjana!"
"Minä en ota Aamumdia enkä Niiloa," vastasi tyttö lyhyesti ja
päättävästi; sillä nyt hän oli tullut riitaiselle tuulelle, kun Lauri
puhui pilkallisesti hänen lapsuutensa oloista. Hän oli käynyt ylpeäksi,
ja se teki häntä rohkeaksi.
"Luultavasti tahdot Thorea," sanoi Aamund viekkaasti.
"Sisareni poikaa?" huusi Lauri. "Köyhää rottaa, jolla ei ole enemmän
omaisuutta kuin mitä hänellä on yllään. Oletkos hupsu, tyttö?"
"Oh, köyhempää rottaa olen nähnyt kuin hän on," sanoi Aagot ja katseli
rohkeasti toisesta toiseen.
"Huomispäivänä hän ajetaan talosta! Menköön sinne mistä tuli," lisäsi
Lauri, ja ähkyen vihasta hän viskasi ympärilleen vaatteitaan.
"Ei kenenkään huoli minun tähteni talosta lähteä," sanoi tyttö. "En
minä ole poikaan mieltynyt, eikä hän ole mieltynyt minuun."
"No, niin saat ottaa Niilon sitten," mörisi Lauri ja vaipui
hengästyneenä takaisin vuoteelleen.
"Minä en hänestä huoli," sanoi tyttö ylpeästi ja samassa hän käänsi
kasvonsa Niiloon ja katsoi häneen niin tyynesti ja kylmästi, ettei sitä
voinut väärin käsittää. Niilo katsoi taas silmänräpäyksen ajan tyttöön,
sitten hän kääntyi pois ja meni ulos; mutta hän ei viitsinyt itseään
vaivata oven avaamisella, hän potkaisi sitä niin että se lensi auki ja
hän jätti sen selkomen selälleen jälkeensä.
"Kas niin, nyt hän meni," sanoi Lauri hiukan rauhoitettuna. "Nyt sinä
voit tytön kanssa haastaa, poikaseni," kääntyi hän Aamundiin. "Sinua
hän enemmän suosii, sen minä nä'en hänen näöstään."
"Minä en ensinkään suosi Aamundia enemmän kuin Niiloa," sanoi tyttö ja
hiljainen pilkkanauru seurasi sanojen jälkeen.
"Sinun täytyy vielä tyytyä siihen, mikä pahempaa on," ärjäsi Aamund;
ryntäsi ovesta ja paiskasi sen kiinni jälestään niin että seinät
tärähtivät.
"Hän surmaa itsensä!" huusi Lauri sängyssä ja uhkasi tyttöä. "Sinä olet
syynä siihen. Minä olen sinulle elatuksen ja vaatteet antanut, ja nyt
sinä ajat poikani talosta... He tappavat itsensä kumpikin, minä tunnen
rotua, niin minä olisin tehnyt nuorena ollessani..."
Tyttö seisoi vielä nurkassa ja katsoi uhkamielisesti suoraan eteensä,
sillä uhkamielinen hän oli tällä hetkellä. Hän oli niin kauan
mukaantunut muiden tahdon alle, nyt hän ei enää sitä voinut:
silkkilanka irtautui, ja kun voimallinen nöyryyden kyky katosi, muuttui
se samassa määrässä uhkamielisyydeksi. Mutta se ei kauan kestänyt,
sillä isäpuolen valitus, joka tosin oli enemmän voimaton vihanpurkaus
kuin tuskan vaikuttama, alkoi hänen sydäntänsä liikuttaa, ja samassa
hänen mieltänsä valtasi sellainen kauhistus siitä, mitä hän oli tehnyt,
ja siitä, mikä voisi tapahtua, että hän itse purskahti suureen itkuun.
"Oi, taivaan Jumala; mitä minä olen tehnyt?" valitti hän ja väänsi
käsiään tuskassa.
"Sinä olet poikani tappanut, sinä!" huusi Lauri ja alkoi itkeä ja ulvoa
niin että seinät tärisivät.
Silloin ei Aagot enää voinut tätä kärsiä. Tässä silmänräpäyksessä hän
taas oli sisar, ja nuo hurjat pojat olivat hänen veljensä, jotka hän
ylpeillä sanoillaan oli ajanut ulos yön pimeyteen. Hän huudahti ja
riensi ulos tuvasta. Porstuassa tuuli vinkui häntä vastaan, ja ulkona,
niin kauas kuin hän pimeässä taisi nähdä, sulivat suuret ja pienet
esineet yhteen ja näyttivät kummallisia uhkaavaisia näkyjä. Missä
veljet olivat? Hän ei uskaltanut huutaa heidän nimiään, hiljaa hän
kaikkialla etsi heitä, missä vaan oli tilaa ihmiselle; mutta vastausta
ei kuulunut. Kauas yli tien ja kedon hän kulki, niin kauas kuin hän
pimeässä pääsi. Vihdoin hän kääntyi takaisin taloon yhtä toimettomana
ja suruisena kuin hän oli mennyt; mutta isä-puolen luo hän ei
uskaltanut lähteä, ja kun hän ei voinut levollekaan mennä, jäi hän
seisomaan pihalle, nojaten tuvan seinään ja odottaen päivän
koittamista, vaikka se hänen mielestään vaan uhkasi valaista sitä
onnettomuutta, jota yö sääliväisyydestä vielä kätki epätietoisuuden
vaippaan.
Kun vihdoin viimein ensimmäinen päivän koitto näkyi pilvien ja
korkeiden tunturihuippuin välillä, ja vesi loi välkkeensä laaksoon,
näki Aagot miehen kiireesti tulevan tieltä seinää kohti, jossa hän
vielä seisoi ja värisi vilusta ja pelosta. Se oli Thor.
"Seisotko sinä täällä tähän aikaan, Aagot?" kuiskasi hän, kun hän tuli
tytön luokse. "Minä kyllä huomaan että olet levoton poikien tähden,
mutta nyt he molemmat tulevat. On parasta että menet levolle... Sinä
olet saanut kylläksesi heistä tänä iltana."
"Tiedätkö sinä mitä on tapahtunut?" kysyi Aagot.
"Joka sanan olen kuullut... Sillä minä tahdoin sitä kuulla, näetkös. --
Ensin arvelin antaa heidän mennä mihin tahtoivat, eikä edes katsoa
heihin; mutta sitten muistin kuinka sinä, Aagot, pelkäät, ja minä
lähdin heidän jälkeensä. Niilo oli ensimmäinen, ja hänen näin soutavan
vuonon poikki. Täällä on vaan yksi vene, niinkuin tiedät, ja minä en
voinut hänen jälkeensä lähteä; mutta kun Aamund tuli, seurasin häntä,
sillä hän kulki kiireemmin ja on hurja-luontoisempi kuin Niilo! Olen
kulkenut monellaisia teitä, ollakseni hänen läheisyydessään hänen
huomaamattansa; mutta kun hän vihdoin aikoi mennä tunturille, niin minä
ulvomaan kuin susi ja se taisi häntä pelottaa tunturille menemästä,
sillä hän kääntyi kotiinpäin. Ja nyt näen vuonolla esineen, joka yhä
lähenee, se on luultavasti Niilo, joka kenties aavistaa että nyt Aamund
lähenee kotia."
"Jumalan olkoon kiitos!" huudahti Aagot, "ja kiitos sinulle, joka olet
kovan yön kokenut tämän takia."
Poika katsoi lempeästi häneen ja oli kotvasen aikaa ääneti. "Sinulla on
kovat päivät täällä, Aagot," sanoi hän.
"Ei, et saa siitä puhua," vastasi tyttö ja aikoi lähteä.