sekä ääneen että kuiskaten lausuttavan Lukne-talon väen kesken, kun
Lauri vähän väliä ulvoi kuin haavoitettu susi, joka ei pakoon pääse.
Mutta hänen vihansa ja epätoivonsa täytyi mukautua miten parhaiten ja
nopeimmin taisi, muuten olisivat hengen vieneet; sillä voimat
vyöryivät hänessä kuin Ragnarökissä, ja jos hänellä olisi ollut
puoliakin niistä, niin hän olisi ollut kahta väkevämpi.
Niin hän siis raivosi eläviä ja elottomia vastaan niin kauan kunnes hän
sai paikan tyhjäksi ympärillään, ja sitten hän istui pöydänpäähän ja
tuijotti punaisilla, turpuneilla silmillään ympäri huonetta. Vähän
väliä tuli säikähtynyt piika sisään ja pani ruokaa ja olutta hänen
eteensä: "Hän ei tahtonut maistaa olutta eikä ruokaa!" -- "Itsellesi
siitä suurin vahinko on," ajatteli tyttö, ja hiipi jälleen ulos. Ja
hänen ainoa seuransa oli iso kärpänen, joka alinomaa lensi
ikkunaruutuja vastaan eikä pitänyt mistään väliä, katsoiko Lauri sitä
vihasin silmin vai ei. Se oli tavallansa sekin olevinaan Lauri Karhu,
töytäsi ruutua vastaan yhtä perää, eikä huomannut että oli pantu aitaus
juuri siihen paikkaan, mistä se pyrki ulos.
Talonhoidon kanssa kävi niin ja näin. Lauri oli kyllä perää pitänyt,
mutta älykäs vaimo oli kuitenkin kättä ohjannut, ja sentähden kaikki
edelleen kävi tämän sanan ja ajatuksen mukaan, vaikka palkolliset
saivat omin päin toimia. Siten vaimo tavallansa vielä haudassa piti
edesvastausta perinnöstään.
Hän olikin ollut viimeinen suuresta suvusta, jonka hän tavallaan
lopetti; sillä hän oli niin hieno ja miellyttävä, niin hiljainen ja
lempeä kuin olento voi olla, kun hämmennykset vihdoin viimein kokonaan
sulavat yhteen ja selvityksen pohjaan jää kiteytynyt pisara, -- mutta
sitten ei sen edemmäksi menekään. Vanhalle rungolle ei siitä mitään
hyötyä ollut että uusi suku oli elämän puuhun istutettu; sillä kun
uudet vesat eloon tulivat, särkivät he alkuperänsä.
Mikä se sitten oli, joka vaikutti sen, että Lauri Karhu sai sellaisen
vaimon niin häneen mieltymään? Oliko syynä siihen se, että vaimon onni
oli siinä että hän voi sitoa miestänsä, ja miehen onni oli olla
vaimonsa sitomana? Se on varma, että kun vaimo nuoruudessaan suostui
Laurin vaimoksi rupeamaan, kävi tämän hurja luonto sanomattoman
iloiseksi, ja näytti siltä kuin hän kuristaisi vaimon kuoliaaksi
syleillessään häntä; mutta nainen katseli hurjuutta suurin, vakavin
silmin, -- silloin Lauri sulki hänet syliinsä, ja senjälkeen hän kuin
katuvainen pyysi päästä hänen luokseen, joka kerta kuin hän tuli.
Mutta tämä vaikutus ei kestänyt hetkeä pitemmälle. Hän oli kesytetty,
mutta ei pehmennetty. Jos hän olisi nainut toisellaisen naisen, joka
olisi ollut iloisempi luonteeltaan ja jolla olisi ollut kylläksi
hyvyyttä pannaksensa lempeyttä kovuutta vastaan, silloin hän olisi
voinut ottaa vaikutusta hänen luonteestaan, ja osa hänen ylimääräisestä
elinvoimastaan olisi tasoittunut; hiljaisen, henkisen vaimon rinnalla
hän vaan kätki sitä, sillä he olivat liian erilaiset, ettei toisen
vaikutus toiseen voinut tapahtua, ja sentähden peto hyökkäsi esiin
jälleen, kun side katkesi.
Siten kului vähän aikaa eteenpäin, ja kun Lauri oli käyttänyt
osan voimiaan rajuun mielentilaansa, väsyi hän siihen määrään että
ikävöi lepoa ja rauhaa, mutta hän ei kuitenkaan ollut lempeämmäksi
tullut, sillä kun suru ei vaikuta nöyryyttä, paaduttaa se mielen
taipumattomaksi, ja Lauri eleli vielä hiljaisuudessa niinkuin se, jota
on pannut pää ettei hän milloinkaan enää ilahuta itseään eikä muita,
vaikka olisi syytä siihen joka hetki päivässä. Pahin oli kuitenkin
hänen suhteensa lapsiin. He olivat viaton syy äidin kuolemaan, he
muistuttivat häntä alituisesti hänen kärsimästään tappiosta, ja hän ei
kärsinyt nähdä heitä silmäinsä edessä. Häntä suututti heidän
avuttomuutensa, ja heidän vinkumistaan hän ei kärsinyt kuulla! Vasta
myöhemmin, kun kaksoiset alkoivat vaurastua, alkoi hän vähin kiinnittää
mieltänsä heihin, ja kun he kahdenvuotisina rupesivat osoittamaan
pientä omaa tahtoa kukin erikseen, eivätkä millään tavoin kasvaneet
samanlaisessa järjestyksessä, vaan päinvaston ikäänkuin kaksi
itsepäistä oksaa kasvoivat kukin omaan suuntaansa, silloin Lauri
vähitellen alkoi kiinnittää huomiota heihin, ja kun he myöhemmin kuin
sudenpenikat vähimmästäkin syystä hyökkäsivät toistensa kimppuun,
nauroi hän niin että tutisi, ja se oli hänen paatuneen surunsa
ensimmäinen vapautus.
Talon palvelijoita ja vieraita ihmisiä, jotka sen näkivät, suututti
monta kertaa tällainen meteli; mutta ei kukaan tahtonut puhua Laurille
siitä, ja niin sitä jatkettiin, niinkuin oli aloitettukin. Mutta pojat
kasvoivat, eivätkä näyttäneet ensinkään turmeltuvan riidasta; mutta
turmion tuotti riita kumminkin, vaikka se oli kätketty elinvoiman
sekoitukseen, niinkuin taimessa on sekä orjantappuran piikin että
kauneimman ruusun aihetta.
Myöhemmin, kun toinen heistä edistyi enemmän kuin toinen, sai heidän
vihansa luonnollisen syyn purkaamiseen; mutta missä molemmat olivat
yhdenvertaiset, siinä luonnottomuus astui esiin; sillä toinen ei
suvainnut että toisella oli, mitä hän itse ei kuitenkaan tarvinnut. He
olivat toistensa tiellä, ei ainoastaan Lukne-talossa, vaan koko
elämässä.
"Sinulla on kaksi kelpo poikaa, Lauri," sanoi yksi ja toinen, joka
talossa kävi.
"Niin on," vastasi Lauri tyytyväisesti. "Ne ovat nokalla ja kynsillä
varustettuja lintuja, toinen ei anna toiselle perään, ennenkuin
höyhenet ja karvat lentävät korvien ympärillä." Ja Lauri nauroi niin
että hän tärisi, ja sitten hän kutsui Aamundin luokseen; koska, niin
selitti hän, Aamund oli tavallaan vanhempi, koska hän tuli maailmaan
paria tuntia ennenkuin toinen, joka oli Niilo nimeltään; ja kun Lauri
kutsui vanhemman pojan, niin oli tuskin sana lausuttu, ennenkuin Niilo
tuli kiitäen katsomaan mitä Aamundilta tahdottiin, ettei vaan jotain
tälle annettaisi, jota hän ei saisi. Ja kun he molemmat saapuivat isän
luo, viskasi tämä mielellään pari vaskirahaa heille kiistan-esineeksi,
ja he ryntäsivät molemmat niiden yli ja tappelivat niinkuin kaksi
ärsytettyä koiraa yhdestä luusta.
"Jos he tällä tavoin yhä edelleen jatkavat tappelemista," sanoi eräs
naapuri, kun molemmat pojat punaisina ja vihaisina seisoivat kukin
vaskiraha kourassa, "niin on varsin hyvä että Lukne-talo on niin iso,
että voit jakaa sen kahtia ja panna aita väliin."
"Ohoh," nauroi Lauri Karhu, -- sillä tällä hetkellä hänen käytöksensä
osoitti, että hän kerta oli karhua hyväillyt -- "Ohoh! Väkevin saa
talon! Tänne vaskirahasi," kääntyi hän Aamundiin. "Sinä, vanhin poika,
olet saanut pienemmän! Tänne sinunkin, Niilo. -- se, joka saapi isomman
rahan, hän saa talon, -- pienempi raha voi saada Skjaerehougenin."
Ja samassa Lauri viskasi molemmat rahat uudestaan laattialle, ja
ahnaat pennut ryntäsivät niiden kimppuun, ja leikki päättyi siten, että
läsnä-olijain täytyi eroittaa ne toisistaan, jott'ei se päättyisi mitä
kauheimmalla tavalla.
Tällainen oli Lukne-talossa elämä, siksi kuin pojat täyttivät yhdeksän
vuotta. Silloin jotain tapahtui, joka ainakin ajaksi loi valoa näihin
kolkkoihin oloihin. Ensimmältä se tosin oli ainoastaan kuin häilyvä
valo ovenraosta; mutta sitten, pilkkopimeän yön jälkeen, valkeni
kuitenkin siunattu aamuhetki siitä.
Lauri oli siihen aikaan noin neljänkymmenen yhdeksän vuotias. Surun
kolkkous oli, kuten jo on mainittu, suureksi osaksi haihtunut; hän
taisi hymyillä ja hän hymyili usein; se tosin ei ollut mikään hyvä
nauru, -- ei vapautumiseksi, niinkuin filosoofit sanovat, ei, se oli
ennemmin voittamiseksi, sillä hän nauroi vahingolle, mutta se oli
kumminkin liikutus mielessä, joka järisytti paatumuksen muurin erilleen
ja ikäänkuin Memnonin patsaassa sai sortuneet säveleet lauluksi
sointumaan. Lauri rakastui, rakastui niin, kuin hän ei milloinkaan
ollut rakastunut; sillä hän oli tosin kyllä lempinyt vaimo-vainajataan,
mutta se oli kuitenkin ollut enemmän siveellinen voima, joka salpasi
hänen hurjaa luontoansa, kuin se, missä tunto antaa saman mitan, jolla
sille mitataan. Jos ensimmäinen vaimo olisi elänyt, olisi Lauri Lukne
elänyt elämänsä loppuun, tietämättä ja tuntematta mitään omista
tunteistaan. Nyt hän oli kuin uudesta syntynyt ja näki kaikki ihan
toisessa valossa, ja mennyt aika vaipui äkisti unohdukseen, niinkuin
kivi uppoo mereen ja veden pinta sulkeutuu hiljaa ja tasaisesti yli
halkeaman. Niin kävi siis Lauri Karhu sitä ihmeellistä sokean kulkua,
jota moni häntä ennen oli käynyt; uneilemisen ja ikävöimisen
johdattamana, tulisena kuin nuorukainen, vaikka hän oli 49 vuoden vanha
-- mutta rakkaushan onkin nuoruudenlähde, -- missä esiintyneekin, se on
nuoruus!
Se kävi näin: Lauri oli kirkon luona monta kertaa nähnyt nuoren lesken,
jonka mies hiljan oli kuollut ja joka ainoan lapsensa, neljänvuotiaan
tytön, kanssa eli köyhyydessä. Leski vetäytyi aina ujona ja nöyränä
kirkkomuurin lähelle taluttaen lasta kädestä ja katseli arasti väkeä.
Mutta hän oli kaunis, niin kaunis, että vaikka hän vielä suruvaatteissa
kävi, kuitenkin yksi ja toinen nuorimies häntä läheni ja lausui silloin
tällöin jonku ystävällisen sanan, jota kumminkin seurasi silmäys, joka
sanoi paljoa enemmän kuin sana; mutta Ingeborg, se oli lesken nimi,
vastasi tähän lyhyesti ja lempeästi, joka teki hänen kauniit kasvonsa
niin rakastettaviksi, että se vaan kiihoitti nuorisoa koettamaan
seuraavalla kerralla päästä häntä hiukan lähemmäksi. Tämän näki ja
huomasi Lauri Karhu vallan hyvin, vaikka hän vielä miehuullisesti pysyi
taampana; mutta kun puoli vuotta oli kulunut, ja kun kesä herätti
kaikki voimakkaat tunteet uuteen eloon hänen mielessään, kypsyi hänen
tahtonsakin. Silloin tuli pyhäpäivä, jolloin leski taas seisoi vanhalla
paikallaan ja samassa asemassa. Vähän matkaa siitä oli joukko nuoria
miehiä, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta silmät oli leskeen
päin luodut; mutta silloin Lauri Lukne leveänä ja vakavana astui lesken
luo, -- jos jonkun teki mieli katsella sinne, täytyi hänen ensin katsoa
Laurin selän läpi! Lauri puhui ensin ilmasta, -- sitten hän hellästi
tarttui lapsen käteen ja talutti sitä äidin rinnalla kulkien tietä
myöten.
"Totta tosiaan hän nyt lesken vie!" huudahti yksi pojista.
Ja Lauri vei hänen tosiaankin, sillä vaikka hän ei monipuheinen ollut,
sai hän kuitenkin sanotuksi enimmän siitä, mitä hän ajatteli; mutta se
on totta: ajatus ei ollutkaan kuin haarainen kiertokasvi hänen
sielussaan! Se oli niin yksinkertainen, että Ingeborg ymmärsi sen
puolesta sanasta, ja sillä välin kuin hänen sydämensä tykytti niin,
että huulet siitä vapisivat, heräsi hänessä arka ajatus, joka rukoili
pyhän muiston, ujouden ja muun sellaisen puolesta, mutta Lauri Karhussa
oli voima, joka valtaa lesken mielen! Hän oli rikas mies, jota ei
kissakaan ollut vielä tohtinut vastustaa, ja hän rakasti Ingeborgia
niin, että hän kyllä taisi vetää vertoja kahdenkymmenen vuotiaasen
nuorukaiseen. Kun he vihdoin tulivat portille, josta Ingeborgin kapeaa
polkua myöten piti mennä köyhään kotiinsa, pysähtyi hän ja nojasi
portin tolppaan, sillä hänen jalkansa vapisivat, ja hän veti tyttöä
luokseen ikäänkuin suojelukseksi.
"Minä saatan sinua sisään," sanoi Lauri ja sysäsi häntä hiljaa tolpan
luota ja sulki portin.
"Ei, ei se kannata että sitä te'et!" pyysi Ingeborg ja tarttui kovasti
porttiin vapisevin käsin.
Lauri katsoi visusti häneen: "Eikö hän voinut tehdä niinkuin hän
tahtoi?" Mutta se rohkeus, joka ilmaisi itsensä lesken silmissä, kun
hän loi ne Lauriin, tuli puhtaasta, hienosta naisen sielusta, ja
senvuoksi se poistikin lempeästi, mutta varmasti rohkean ajatuksen
Laurin mielestä, ikäänkuin hellä käsi vetää orjantappuran piikin
kipeästä haavasta.
He jäivät hetkeksi siihen seisomaan, eikä sanaakaan puhuttu. Silloin
rupesi selvenemään Laurin sydämelle, musta vihanpilvi katosi hänen
silmäinsä edestä ja hänen katseensa kohtasi lempeästi niitä lauhkeita,
hohtavia silmiä, jotka vielä olivat häneen luodut ikäänkuin
tervehdyksenä Jumalalta, ja hän kävi niin suopeaksi, että Ingeborg
alkoi itkeä ja pikku tyttö itki myös, eikä kumpikaan tiennyt
minkätähden.
"Jumala siunatkoon sinua ja lastasi," kuiskasi Lauri, ja hän oli
vähällä ruveta itkemään niinkuin toiset.
"Kiitoksia," nyyhkytti Ingeborg ja puristi lasta rintaansa vasten.
"Niin, niin," tuumasi Lauri ilomielin. "Minun pitää keskiviikkona tulla
sinun luoksesi, jotta saamme asiat selville, -- sillä onhan parasta
että panemme kuulutuksille sunnuntaiksi?"
"Niinkuin tahdot," huokasi Ingeborg.
Sitten ojensivat toinen toisilleen kättä jäähyväisiksi ja jokainen meni
kotiinsa.
Nyt kului pari päivää, jolla ajalla Ingeborg oli kovin onneton, ja
lakkaamaton itku oli hänen ainoa turvansa; mutta sillä olikin
vastustusvoima kukistettu. Väsymys ja alakuloisuus osoittivat hänelle
köyhyyttä kaikkine seurauksineen, ja elämänhalu, joka tirkisti esille
mielen murtamisen läpi niinkuin tähti sadepilvestä, puhui hauskuudesta
ja kunniasta, joka hänelle tulisi osaksi rikkaan talon emäntänä. Sen
kautta oli epätietoisuus voitettu, ja kun Lauri leveänä ja mahtavana
astui hänen huoneesensa keskiviikkona, vastaanotti hän rikkaan kosijan
nöyränä ja ujona.
Jos Lauri Karhu olisi voinut lakia ja tapaa vastaan rikkoa niin olisi
kuulutettu kaikki kolme kertaa yhtenä sunnuntaina. Mutta niinkuin asiat
nyt oli, täytyi hänen malttaa mieltänsä kuukautta myöhemmäksi, mutta
silloin pidettiinkin häät Lukne-talossa niin komeat kuin raha ja ylpeä
mieli voivat toimeen saada.
Uuden emännän kanssa tuli uusi ja parempi henki Lukne-taloon, sillä
vaikka ei Ingeborg, niinkuin ensimmäinen vaimo, ollut toimelias ja
neuvokas, niin hän kuitenkin oli, mitä lempeys ja kauneus aina on:
hiljainen ylivalta talossa. Hän muisti alhaisuuttansa, ja sentähden hän
ei milloinkaan tahtonut muuta kuin mitä Lauri tahtoi; mutta Laurista
tuntui kuitenkin siltä kuin hän tekisi vaan vaimonsa tahdon mukaan. Se
oli sävyisä ja hyvä elämä, se ei vienyt eteenpäin, mutta se ei myöskään
taaksepäin ajanut -- se oli tasaista kulkua! Ingeborg oli samallainen
kuin ennenkin, sillä se oli hyvin hiljainen kehoittava syy, joka oli
tehnyt hänet Lauri Karhun vaimoksi; Lauri sitä vastoin oli yhä edelleen
yhtä rakastunut häneen. Olihan Ingeborg kaksikymmentä vuotta nuorempi
häntä ja nuoruutensa ihanimmassa kukoistuksessa, kävipä hän aikaa
myöten vielä entistä kauniimmaksi, sillä hyvät päivät ja huolettomat
olot silittivät otsan ja hankkivat ruusuja poskille. -- Se oli hauska
elämä, nykyisyydessä; mutta se ei kasvattanut yhtään lehden nuppua
ijäisyyttä varten.
Oli kumminkin yksi kohta, joka näytti hyötyvän tästä avioliitosta;
sillä vaikk'ei se perin pohjin muuttunutkaan, niin se kuitenkin monessa
kohden parani: se oli kaksoisten suhde toinen toiseensa. -- Lauri ei
nyt enää istunut kynnyksellä yllyttämässä heitä tappeluun, ja
äitipuolen huoli siitä, että molempia kohdeltaisiin samalla tavalla,
paransi aikaa voittaen heidän keskenäistä suhdettaan toisiinsa. Ei
tosin vieläkään ollut pitkä matka vihaan, ja rajumielisyys särki väliin
jyrkästi hyvän välin; mutta he eivät sentään alinomaa toinen toistaan
ärsyttäneet. He eivät enää seisoneet kukin sängyntolppansa vieressä
katsellen vihaisesti toisiinsa, -- he häpesivät kaunista
lempeäsilmäistä äitipuoltaan ja he häpesivät vielä enemmän, kun tyttö
seisoi hiljaa heidän edessään ja katseli vuorotellen toista ja toista
suurin kummastelevin silmin, ja kohta huomatessaan vähintäkin vihan
osoitusta heidän kasvoissaan, säikähtyneenä pakeni heidän luotaan. --
Kaikki tämä tapahtui hyvin hiljaisesti, mutta yhtä varma kuin se on
että löytyy kieli, joka on voimakkaampi kaikkia maan huutavia ääniä
yhteensä, yhtä varmaan nämät veljetkin kuulivat sen kehoitusta
sielussaan ja he ajattelivat ensi kerta tekojansa.
Sen mukaan kuin Aagot, se oli tytön nimi, kasvoi leikkien ja hyvien
päivien suojassa, kehittyi hän erinomaisen kauniiksi ja miellyttäväksi
sekä näköön että käytökseen nähden. Hän oli loistava ja puhdas kuin
lilja-kasvi; mutta hänen silmissään oli sen ohessa jotain, joka teki
että ne väliin loivat ankaran katseen siihen, jota ne kohtasivat. Siitä
lapsi ei mitään tiennyt. Vaikka hänen luonnossaan löytyi ankaruuden
voima, niin se ei häneltä lapsenleikkiä vielä riistänyt. Mutta veljet
tunsivat sitä, ja seisoivat monta kertaa ripillä tämän katseen edessä.
jota hän ei vielä luonut heihin muulla tavalla kuin hän loi sen puun
taittoon tien varrella. Tästä luonnonvoiman välittömästä kesyttämisestä
syntyi pian lähempi suhde. Siitä kehittyi jonkimoinen hiljainen
kilpataistelu heidän välillään siitä, kumpi heistä useimmin ja
pisimmäksi ajaksi voisi saada Aagotia puolelleen, mutta tyttö oli
säästäväinen antimensa kanssa, hän muisti aina riitaa, ja kaikki ne
hyvät ja houkuttelevaiset sanat, joita hän kuuli, tiesi hän tulevan
samasta suusta, joka oli vihaa ja häijyyttä lausunut. Hän antoi
kuitenki takaisin sen verran lempeyttä, kuin tarvittiin lisäämään hänen
valtaansa veljien yli, ja kun nämä ajan pitkään huomasivat että he
jokaisesta riidasta tai vihan ilmauksesta kadottivat osan tytön
suosiosta, jota oli niin vaikea saavuttaa, niin he vihdoin totuttivat
itseään harjoittamaan jonkimoista itsensä hillitsemistä, joka ensin
tuli tavaksi ja myöhemmin luonnoksi.
Täten kului kymmenen vuotta. Ingeborg oli vielä yhtä kaunis, ja näytti
siltä kuin luonto olisi määrännyt hänen viemään kesän kukkaa syksyyn,
ainoankaan lehden putoamatta kukan kuvusta. Laurille oli hän yhä vielä
sama silmän huvitus ja ilo, kuin silloin koska hän ensi kerran tapasi
hänen kirkkomatkalla; ja kun tämä kauneus oli heidän liittonsa solmu,
niin oli hyvä Ingeborgille, joka rakasti lempeyttä ja hyviä päiviä,
ettei se au'ennut ennenkuin kaikki raukesi.
Syksyllä on väliin päiviä, jolloin aurinko paistaa niin lämpimästi,
ilma on niin lauhkea, että koko kuihtuva luonto on hämmästyttävän
rehoittavan ja voimakkaan näköinen, mutta se on valhetta; sillä ravinto
on kulutettu, elinvoima on loppunut. Niin oli Ingeborginkin kauneuden
laita. Hänen elämänsä Laurin kanssa oli ollut mukava ja hyvä
ulkonaisesti, mutta sisästä se oli kulunut -- siellä ei ollut
tasapainoa! Ja siitä se tuli että vaikka hän vielä runsaassa mitassa
antoi toisille, väheni hänen oma elinvoimansa niin nopeasti, ettei
kukaan sitä aavistanut ennenkuin kuolema äkisti pani merkkinsä häneen.
Silloin Lauri heräsi ja ihmetteli sitä mitä hän näki: "Eihän toki
voinut olla mahdollista että Ingeborg voisi kuolla! Hän, joka oli niin
kaunis, niin suopea, niin lempeä? Hän, jonka kanssa hän oli niin
iloista elämää elänyt...?"
Kyllä, hänkin voi kuolla, ja hänen viimeinen hetkensä läheni suurin
askelin. Silloin Lauria valtasi epätoivo, jommoista hän ei milloinkaan
ennen ollut tuntenut. Hän rukoili Jumalaa, hän avuksi huusi Häntä, hän
heittäysi kuin hullu laattialle ja väänteli itseään; hän tarjosi
Jumalalle kaikki mitä hänellä oli Ingeborgin sijasta, paitsi elämää,
sillä elämän tähdenhän hän tahtoi häntä pitää. Mutta Lauri Karhun
täytyi tälläkin kertaa väistyä ylivoiman edestä. Kun kaksi viikkoa
oli kulunut ensimmäisestä epätietoisesta kauhistuksen merkin
ilmestymisestä, lepäsi Ingeborg haudassaan, ja Lukne-talossa oli
pidetty hautajaiset, jotka hankkivat vainajalle maineen, joka ulottui
paljoa kauemmaksi kuin hänen hiljaisen elämänsä vaikutus.
Lauri oli siis nyt taas leskimies. Pojat olivat täyttäneet
yhdeksäntoista vuotta, ja Aagot, joka hänkin oli niinkuin lapsi
talossa, oli viidennellätoista. Ensimmältä näytti kaikki tasoittuvan
hiljaiseksi elämäksi, toinen väistyi toisen tieltä, he soivat toinen
toiselleen sijaa ja siinähän kaikki ulkonainen rauha juuri onkin. Lauri
itse oli vielä niin surun vallassa, että oli kuin hän olisi kauheasti
kamppaillut ja ylivoima olisi polvellaan hänen rintaansa painanut;
sillä lyhyt ähkiminen osoitti että hän kyllä tahtoi nousta, mutt'ei
voinut.
Tätä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Ponteva elinvoima hänessä taisi
kyllä lannistua ajaksi, mutta se ei kuollut. Kun sentähden noin pari
kuukautta oli kulunut, virkosi hänen luontonsa jälleen vähitellen, ja
kun hänen rinnallaan ei ollut ketään, joka olisi voinut hallita, ja
hillitä sitä, niin Lauri alkoi juuri siitä, missä hän päätti
yhdeksäntoista vuotta sitten, kun hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli.
Mutta pahuus nuoruuden raittiuden rinnalla ei levitä sellaista
pahennusta ympärilleen, kuin silloin kun se vetää mustat piirteensä
vanhuuden lakastuneille kasvoille. Lauri Lukne ei edellämainitulla
ajalla kaikessa häijyydessään ja jumalattomassa vihassaan ollut niin
suurena kauhuna ihmisille, kun miksi hän nyt tuli, kun juuri sama mieli
ilmaisi itsensä samalla tavalla.
Aagot oli ainoa, joka nurkumatta kovia päiviä kesti; sillä hän oli
tosin kuin talon tytär, mutta hän tunsi kuitenkin sen perustan
epävakaisuuden, jolla hän seisoi, ja hän ei sallinut elämän kokonaan
itseään hallita. Voi tulla aika, jolloin Lauria ei enää ollut, ja voi
jo aikaa sitä ennen tulla päivä, jolloin hänen, Aagotin, täytyi lähteä
pois siitä talosta, jossa hänellä ei ollut mikään oikeus olla. Mutta
niin kauan kuin hän siellä oli, tahtoi hän tehdä kylläksi sen edestä
minkä hän sai, ja sentähden hän vastustamatta otti kaiken isäpuolen
luonnottoman häijyyden raskauden päällensä ja antoi pelkkää
ystävällisyyttä sijaan.
Tästä ajasta kului kaksi vuotta hitaasti ja ilottomasti; silloin Aagot
vahvisti kasteenliittonsa; mutta ei millään juhlallisuudella tätä
juhlapäivää vietetty. Aagot sousi talosta varhain eräänä syys-aamuna
molempain veljein ja muutaman palvelijan kanssa. Äidin virsikirja oli
ainoa rakkauden-seura mikä hänellä oli, ja kirja kädessä istui hän
surumielisenä ja hiljaisena koko matkan. Kotimatkalla sitävastoin tunto
siitä, että hänen asemansa Jumalaan ja ihmisiin nyt oli vallan uusi ja
tärkeämpi kuin ennen, saattoi häntä iloisemmalle mielelle, ja hän loi
terävän katseensa ihmeellisen hellästi veljien uhkamielisiin kasvoihin.
Hän ei milloinkaan ennen ollut niin selvään nähnyt että isäpuolen viha
ja vahingoniloinen luonto oli mennyt perinnöksi pojille, ja että se oli
pannut merkkinsä jok'ainoaan kasvojen piirteesen ja sävyyn. Kunpa hän
tällä hetkellä olisi voinut panna kätensä heidän päänsä päälle ja
siunata heitä, niinkuin pappi hiljan oli häntä siunannut! sillä se oli
sisällisesti vahvistanut häntä, ja hän tunsi itsensä ikäänkuin
suuremmaksi sen jälkeen.
"Voi sentään, jospa veljet olisivat kiltit häntä kohtaan, hänellä kun
ei ollut isää eikä äitiä, ei kotoa ei turvaa!" Ja niin hän uudelleen
loi rakkaudenkatseen heihin kysyäkseen ja tutkistellakseen mitä he
ajattelivat.
Mutta he eivät hänen silmissään näyttäneet veljiltä! Kauan oli jo tunne
kiehunut ja kuohunut heidän levottomassa mielessään, se oli, niin
sanoaksemme, muodostunut intohimoksi; nyt istui tyttö siinä niin
kauniina ja katsoi niin lempeästi heihin; nyt, kun kaikki se, mikä
tähän asti oli ollut puhkeamassa, ikäänkuin kerrassaan oli täyteen
kukoistukseen puhjennut, nyt he riistivät hänet luokseen, kukin
ajatuksessaan, niinkuin he lapsuudessaan olivat riistäneet heille
viskattuja vaskirahoja. Mutta he kätkivät tämän ajatuksen ja peittivät
sen ujoudella; sillä vaikka luonto hurjana riehuikin, kantoi se
kumminkin nuoruuden ensimmäistä toukoa!