itseään tuskissansa.
"Ei, Isä Jumala taivaissa ulottuu kaikista pitemmälle!" keskeytti häntä
Kari lujasti, "sillä perkele lyö maahan, mutta Herra kohoittaa
jälleen."
"Sano minulle ystävällinen sana, Olli, se voi tulla minun hyödykseni
kolkkona hetkenä," pyysi Thore surumielisesti ja kumartui sairaan luo.
"Lippaani, Thore!" pyysi tämä.
"Sen saat," sanoi Thore, -- jätti jäähyväiset Knapstad'in Karille ja
lähti pois.
Seuraavana hetkenä hän kulki tunturia alas uljaan näköisenä. Hän oli
tehnyt lujan päätöksen ja se rohkaisi häntä. Hän näki tosin, kaksi
herraa matkallansa, ja hän tiesi että hän taisi molempia palvella,
mutta ainoastaan yhtä toden perään. -- Oli siis tehtävä valinta, ja hän
ymmärsi että, jos hän mieli oikein valita, niin täytyi itserakkauden
vaipua maahan ja nöyryyden voittaa.
Mutta nöyränä hän oli ollut koko tämän pitkän yön tautivuoteen ääressä,
niin nöyränä ettei hän ollut voinut löytää lohdutusta mistään menneessä
ajassa. Hän tapasi itsensä ylpeydessä kaikkialla, ja oikeus ei
milloinkaan näyttänyt olevan hänen puolellaan. Nyt istui hän keskellä
vääryyttä ja omatunto kävi tuomiota hänen kanssaan joka hetki. Näytti
tosin ensimmältä kuin hän ensi kerran olisi tehnyt väärin, sillä hän ei
ollut milloinkaan ennen ollut niin tyytymätön itseensä, -- mutta kun
suru kävi syvemmäksi, katkesi tämä tue niinkuin hämähäkin verkko tuulen
puuskassa ja hän näki koko elämänsä yhtenä ainoana vääryytenä. Mutta
tästä hän jälleen kohosi mennäksensä sitä virtaa vastaan, jota myöten
hän ennen oli kulkenut.
* * * * *
Näin istui nyt Knapstadin Kari tautivuoteen vieressä ja täällä hän oli
sekä lääkärinä että pappina. Hän oli erinomaisen tarkka huomaamaan
elämän ja kuoleman merkkejä, vaikka hän ei koskaan ensi katsannolta
sitä käsittänyt, vaan täytyi tutkimalla ottaa siitä selko. Ja niin
kauan kuin tätä tutkimista kesti, hän ei voinut yhdessä kohti pysyä,
vaan hääri ja puuhasi, kulki edes takaisin ja oli hyvin epävakainen
mielessään, -- mutta siitä hetkestä kuin hän tuli varmaksi asiasta,
istui hän lujamielisesti ja tyynenä vuoteen viereen, ja sekä terve että
sairas oli turvallisena hänen läheisyydessään, tulkoon sitten elämä tai
kuolema; sillä kumpaiseissakin tapauksessa näkyi se selvästi hänen
katsannostaan ja koko hänen käytöksestään. -- Hän ei koettanut millään
tavalla totuutta salata. "Se oli Jumalan tahto, eikä kukaan saanut sitä
vastaan napista!"
Päiviä ja viikkoja kului. Auringonpaiste heikontui, ja ainoastaan
keskipäivällä valaisi vaaleankeltainen hohde vanhan mökin
ikkunanruutuja, mutta ei milloinkaan tunkenut pielen sisäpuolelle.
Vihdoin sekin katosi, ja talvi ympäröi heitä hiljaisessa,
kukistamattomassa ankaruudessa. Ja hyvä oli niin kauan kuin se oli
hiljaa; sillä kuu se kohoitti ääntänsä ja puhui myrskyn kielellä,
silloin vapisi sekä elävät että elottomat kauhistuksesta, ja Karin
tutiseva mökki, joka sijaitsi tunturitasangon keskellä, luminietoksia
seinien ympärillä ja matalalla katolla, näytti siltä kuin se olisi
vaipunut polvilleen ylivoiman alta eikä enää voinut kohota ylös.
Silloin oli Karin hankala kulkea lumi-aukion yli hankkimaan ruokaa
sairaalle. Itseään hän ei ajatellut, -- se vähä, minkä hän tarvitsi,
kävi vähemmäksi päivä päivältä; sillä väheneväin elinvoimain kanssa
väheni myöskin elintarpeet. Ja kuitenkin tämä oli hänen elämänsä
onnellisin aika, vaikk'ei iloisin!
Bergslien oli hänen lähin turvansa, ja sinne hän ei milloinkaan turhaan
mennyt. Sigrid ei unohtanut sitä apua, minkä Kari oli hänelle suonut
epätoivon hetkellä, ja hän ei näyttänyt voivan milloinkaan kyllin
kiittää sitä, joka oli tuonut hänelle Thoren tervehdyksen ja sanoman;
sillä nyt hän toivoisasti katseli talvea ja tuiskuvaa lunta -- odottaen
kesää!
Hänestä kyllä Kari yhä enemmän kutistui kokoon ja kävi ikäänkuin
pienemmäksi joka kerralta kuin hän talossa kävi, mutta se oli vaan
satunnainen ajatus, joka kalevan valkean tavalla kiiti sielun ohi.
Sigrid ei nyt katsonut niin paljon sitä, joka oli olemassa; hän katsoi
eteenpäin sitä kohtaan, joka tuleva oli.
Olli makasi hiljaisena vuoteellaan tietämättä mitä oli tulossa. Hän
kyllä näki lumen tupruavan pienen ikkunan ohitse kun tuuli kävi
sieltäpäin, mutta hän ajatteli kuitenkin kevättä niin raittiiksi ja
ihanaksi kuin suinkin, ja silloin hän ajatuksissaan jo otti lippaan
käteensä, ja alas tunturia hän meni -- liikaten ja vierien, miten vaan
sattui, kunhan vaan eteenpäin meni!
Mutta sellaisina hetkinä hän kuitenkin tunsi että hänen täytyi pitää
tämä ajatus salassa Karilta; sillä juuri kuin hänellä oli kuva valmis
kevätaurinkoineen ja kukkineen, peitti sitä hallayö Karin tyyneistä
silmistä, ja silloin kaikki oli kuollutta, -- ei ollut ei niin yhtäkään
keinoa enää elämään.
Sitten hän _taisteli_ vastaan -- pilkkasi ja riiteli ja näytti
elinvoimaa kahdessa vapisevassa käsivarressa, -- mutta Kari ei
väistynyt. -- Sitten rukoili Olli ja itki. Kai hän saisi elää, hän,
joka oli niin toivoa täynnä! -- "Ei, ei!" huokasi Kari ja itki
nöyryydessä! sellainen tähtituike silmissä ei ole tätä maata varten, ja
sellaiset tulipunaiset ruusut kuihtuneella poskella eivät olleet elämän
seppeleesen sidottavat.
Silloin tuli vihdoin se vaikea hetki, jolloin viimeinen matka riippui
hänen ylitsensä kuin riippuva kiertokasvi, joka kiertelee puusta
puuhun; mutta kuitenkin tavoitti hän sitä ja kokoili kaiken
heikkoutensa pontevaan itkuun.
"Kari!" huudahti hän äkisti ja kääntyi häneen. Hän olisi tahtonut sanoa
enempää, mutta raskas hengittäminen teki sen mahdottomaksi. Eikä sitä
tarvittukaan, Kari ymmärsi häntä kuitenkin.
"Ei, ystäväni, se on kuolema," kuiskasi Kari lempeästi.
Silloin Olli katsoi häneen vakavasti, sitten sulki hän silmänsä ja
hänen kasvonsa osoittivat kovaa tuskaa, se oli kiertokasvi joka
katkesi! -- Ja nyt Kari nousi vuoteen ääreltä ja hoiperteli kirstun
luo, jonka kanteen oli maalattu kukkia. Tästä hän otti vanhan
ompelutyönsä esille, -- sen, joka monen vuoden kuluessa oli ollut hänen
pyhä-ilonsa! -- Virsikirja otettiin esille vanhasta kankaasta ja neula
ja rihmaa löydettiin pienestä rasiasta. Nämä kapineet kädessään hän
jälleen hiipi vuoteen luo ja istui sairasta vaalimaan.
Syvä hiljaisuus vallitsi vanhassa mökissä; ei mikään kello ilmoittanut
ajan kulkua, ei hiiskauskaan ilmoittanut elämän voittoa. Ja Kari
neuloi. Tutiseva käsi veti rihmaa suurella kiireellä, ja punaiset
risti-pisteet liittyivät epätasaisesti yhteen, -- mutta hänestä se ei
silta näyttänyt. Hänen silmänsä seurasivat neulaa varsin tyytyväisesti,
ainoastaan yhden kerran piti hän ompeletta päivää vasten tarkemmin sitä
katsellaksensa, ja silloin kaikki oli hyvää. Oli jäähdyttävän kylmä
hänen ympärillään, vaan hän ei sitä huomannut; hän ei ensinkään
ajatellut itseänsä, ja kuolevaisellehan oli kyllin lämmin!
Silloin Olli äkisti aukaisi silmänsä selkomen selälleen ja loi
kysyväisen katseen häneen. Näytti siltä kuin sairas olisi jotain
miettinyt. Kari nyykäytti lempeästi hänelle päätä.
"Sinä näytät niin iloiselta, Kari," kuiskasi Olli.
"Mahtanen toki näyttää," vastasi Kari vilkkaasti, "kun saan työn
valmiiksi, jota olen neljäkymmentä vuotta tehnyt, niin tottahan
kannattaa näyttää iloiselta."
Ja Olli loi levottomalla arkamaisuudella katseensa ompeleesen.
"Se on sulhaispaitasi, näetkös?" Ja hän levitti sen vuoteelle sairaan
eteen. "Siinä puuttuu ainoastaan nimi, sitten se on valmis. Mutta sinun
pitää saada se päällesi Jumalan edessä, sentähden olen kiirehtinyt, ja
tässä näet nimen. -- Tässä näetkös on O, se on Olli, ja tässä on G, se
tarkoittaa Gravsejdet -- Gravsejdetin Olli! Se vasta on nimi, se!"
Mutta samassa sairas heittäysi takaisin vuoteelle ja voivotti
surkeasti. Hurjasti säkenöivät hänen silmänsä ja hän työnsi
käsivarsiaan ilmaan ikäänkuin puolustaaksensa itseään vihollista
vastaan.
"Näetkö häntä tuossa?" ähkyi hän, "Olli-poika! Näetkös kuinka hän
hiipii tänne -- pidä häntä kiinni! -- Älä laske häntä irti! -- Kas
niin! Työnnä hänet tunturia alas! --."
"Jumalan nimessä," huokasi Kari ja pani kätensä hänen rinnallensa.
"No niin -- anna hänen maata siellä!" jatkoi Olli rauhaisemmin.
"joutava retkale hän oli, -- kerskailemista ja valhetta täynnä hän oli,
-- Jumalan sanaa lippaassa, mutta paholainen mielessä, -- hyi! --."
"Anna hänen olla siinä missä hän on!" keskeytti Kari.
Silloin Olli voimakkaasti nousi istumaan ja katseli hurjin silmin
Karia. "Tiedätkö kuka häntä löi?" kysyi hän, "... sen teki Olli, uljas
poika Gravsejdetistä!" Sen kautta oli taistelu päätetty sen kanssa,
joka ijäti voittaa. Hiljaa ja säveästi hän antoi Karin panna häntä
levolle, -- samassa hetkessä hän vaipui hiljaiseen uneen, ja sielu
lepäsi viimeisen kerran matkallaan ajan rajan ulkopuolelle.
Keskipäivä oli aikaa sitten ohitse, ja yhä vaan Olli nukkui. Hänen
kasvoissaan näkyi vähän väliä vavahdus, se oli sanomaton kertomus,
mutta joka kerralta irtautui jotain vanhasta ihmisestä ja katosi,
kunnes vihdoin koko näkö oli kirkkaan ja rauhallisen näköinen. Silloin
irvikuva oli kadonnut ja tomu oli saanut kunniansa takaisin!
Sillä aikaa istui Kari kuunnellen ja odottaen kumartuneena hänen
ylitsensä, näytti melkein siltä kuin tahtoisi hän ottaa kiinni
pakenevaa sielua sanoaksensa sille sydämensä viimeiset hellät
jäähyväiset matkalle.
Silloin Olli aukaisi silmänsä ja katseli tarkasti häneen. Hurja katse
oli kadonnut ja ikuisen päivän koitto loisti häntä vastaan.
"Jesuksen nimessä!" kuiskasi Kari ja katsoi hellästi ja kysyväisesti
häneen.
Hiljainen yritys liikuttaa huulia, pään nyykähdys ja sanomaton
sopusointu loistavassa katseessa oli Ollin vastaus. Hän vaipui
vuoteelle, ja sielu ja ruumis olivat eronneet täksi elämäksi.
* * * * *
Päivä kului joutuisasti ja yksityisiä veripunaisia säteitä tunki
auringon laskiessa paksujen pilvien välitse. Kolkko tuulen puuska kiiti
yli tunturin kuin uhkaava enne, pyörytti lumen pylväänä ylös ilmaan ja
laski sen äkisti alas; muuten erämaan hiljaisuus levisi yli yksinäisien
tasankojen.
Ja keskellä tätä erämaata puuhasi Kari kuolleen kanssa, tarkasti ja
juhlallisesti ikäänkuin koko maailma olisi hänen tointansa
tarkastellut. "Ei kukaan saisi sanoa että Gravsejdetin Olli pantiin
kirstuun kuin kerjäläinen," se oli Karin ainoa ajatus; mutta se oli
myöskin se kehoitin, joka ylläpiti hänen vapisevia jäseniänsä.
Vihdoin oli tuo raskas työ tehty ja Olli lepäsi sulhaispaita yllään
vuoteella. -- Pieni, palttina-vaatteella peitetty pöytä nostettiin
sängyn viereen, lamppu sytytettiin ja pantiin pöydälle ja virsikirja
avattiin ja asetettiin lampun viereen. -- Sitten Kari hetken aikaa
seisoi alallaan ja katseli tekoansa. "Siinä ei ollut mitään
korjattavana. Olli ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis kuin tällä
hetkellä!" Ja sitten hän käänsi huomionsa itseensä: Tämän näköisenä ei
sopinut olla kun oli juhla käsissä! sitä paitsi hänen päivän koittaissa
täytyi lähteä väkeä hakemaan, -- oli niin paljon toimitettavaa.
Kari meni kirstunsa luo, otti sieltä kauneimman pukunsa ja riisui
vanhan päältänsä; mutta joka kerta kun uusi vaatekappale oli päälle
pantava, nousi pieni vastus, sillä yksi oli liian väljä, toinen ahdas.
Niin hän vihdoin oli puettu juhlaansa varten; mutta suurin osa yötä oli
kulunut ennenkuin kaikki oli reilassa, ja kuitenkin oli hän koettanut
kiirehtiä ja toimittaa kaikki kunnollisesti, hän kun "ei enää mikään
lapsi ollut," niinkuin hänen oli tapa sanoa. Mutta Kari ei oikein
huomannut sitä että heikkenevän ky'yn on sama laita kuin enenevänkin;
toinen tahtoo mitä ei vielä voi, toinen ei voi mitä vielä tahtoo.
Heikkous on molemmissa päätunnusmerkki.
Hetkeä myöhemmin istui Kari pöydän ääreen rauhallisena ja juhlallisena,
sillä nyt oli kaikki niin, kuin se tuli olla, -- hän aukaisi
virsikirjan ja alkoi veisata. Myrsky kiihtyi yhä yöllä ja raivosi
kauheasti vapisevan mökin ympärillä, summattoman suuret luminietokset
irtautuivat maasta ja pyryelivät myrskyssä, niin että taivas ja maa
katosi äärettömään sumuun. Mutta Kari ei siitä välittänyt, hän vaan
veisasi, -- ja hänen äänensä oli ihmeellisen sointuvaa, vaikka
huoneessa ei kuulunut hiiskaustakaan, se tuntui vaan niin Karin omasta
mielestä.
Ja värssy seurasi värssyä, -- mistä tulivat ne monet sanat? -- Mistä se
tuli että ne loistivat kuin hohtava kulta tummalla pohjalla? ja sanat
kävivät yhä suuremmiksi! Vihdoin ne yhdistyivät kummalliseksi
tähti-kirjoitukseksi; silloin Kari sulki silmäluomensa, kirjoitus kuin
huikaisi niin. Mutta silmäluomien sisäpuolella näkyi toinen valo, se ei
itkusta heikoiksi käyneitä silmiä vaivannut; se levisi vienosti kuin
päivänvalo yli kukoistavan laakson ja kohoitti tumman kivikirkon
loistavaan pilveen. -- Ja kaikkialla oli juhla, missä väsynyt sielu
ikäänkuin jäähyväisiä sanoakseen tapaa katoavan elämän --, hääriemua se
oli! -- Morsian seisoi iloisen tyttöjoukon keskellä, hän oli kaunis ja
loisti kuni aurinko pelkästä ilosta, ja morsiuskruunu hohti kuin puhdas
kulta. -- Toisella puolella seisoi sulhanen, suorana ja solakkana kuin
kuusi tunturilla, uljaana ja reippaana kaikin puolin, -- kuinka morsian
häntä ikävöi! Ikävöi niin että tuskin voi hengittää, -- niin että
ikävöiminen teki sielun vallan tyhjäksi -- ja otti viimeisen
huokauksen.
Ja päivä valkeni ja hämärä seurasi sitä, sekä tänäpäivänä että
seuraavana päivänä, mutta Karia ei kuulunut tunturilta.
Silloin Sigrid Bergslienissä kävi levottomaksi; kuuteen päivään ei
Knapstadin Kari ollut talossa käynyt, -- mitähän lie tapahtunut, kun
tällaista voi sattua? Niin pitkälle kuin hän muisti aikaa takaperin oli
tuskin kulunut kolme päivää ettei hän ollut Karin kanssa puhunut, --
joku onnettomuus oli varmaan tapahtunut! -- Ja kun ilta tuli ja päivän
toimet olivat päättyneet, otti tyttö mukaansa sekä yhtä että toista
ruoka-ainetta ja lähti ripeästi astumaan jäätyneen lumitunturin yli.
Kauhea aavistus valtasi hänen mieltänsä, kun hän vihdoin seisoi
Knapstadin Karin oven edessä. Sellaista hiljaisuutta hän ei milloinkaan
ennen ollut tuntenut. Tuntui siltä kuin hän olisi ainoa elävä olento
koko maan päällä, ja niinkuin ijankaikkisuus olisi ammoittanut
ylt'ympäri häntä! -- Hän pani korvan lähelle ovea ja kuunteli, ei
kuulunut mitään ääntä sisästä. Hän hiipi ikkunalle. Myrsky oli repinyt
rievun ruudusta, siitä hän tirkisti sisään: isoja luminietoksia oli
ikkunan sisäpuolella, muuten hän ei voinut eroittaa juuri mitään, sillä
ainoa valo oli lumen heijastus, ja hän lähti ikkunan luota.
Mutta, Jumalan kiitos! tuossa nousi joku ja astui ovelle.
"Voi, voi, kuinka säikähdin, Kari!" huudahti tyttö iloisesti, kuu ovi
aukeni. Mutta hän jäi pelosta seisomaan siihen paikkaan, sillä se ei
ollutkaan Kari, niinkuin hän oli luullut, vaan Thore, joka tuli häntä
vastaan.
"Tällä tavoinko me toisiamme tapaamme, Sigrid?" kuiskasi hän, ja ääni
vapisi.
Sigrid ei saanut sanaa suustansa, hän vaan katsoi Thoreen.
"Sinä näytät niin iloiselta, Sigrid. Näyttää siltä kuin soisit minulle
hyvää."
"Minä en tiedä että koskaan olisin sinulle pahaa suonut," sanoi Sigrid
hiljaa.
"Et olekaan; se, joka minulle pahinta soi, se oli minä itse," huokasi
Thore. "Mutta nyt olen mieltäni koettanut, Sigrid, se ei toivo mitään
muuta kuin sinua."
"Jospa niin olisi!" kuiskasi tyttö lempeästi.
"Kyllä. Minä aioin jäädä tänne yöksi ja huomen-aamulla tulla
Bergslieniin, ja sinä tulit ikäänkuin minua vastaan, Sigrid, -- olkoon
se hyvä enne!"
"Minulla on tässä jotain Knapstadin Karille, hän varmaankin sitä
tarvitsee," sanoi Sigrid liikutettuna ja astui kynnyksen yli.
"Ei, Sigrid-kulta!" sanoi Thore suruisesti ja tarttui hänen molempiin
käsiinsä. "Ei Olli eikä Kari enää tarvitse tässä maailmassa mitään. He
ovat molemmat kuolleet. Minä tulin tänne päivän laskun aikana ja siitä
asti olen istunut täällä -- ja olen ajatellut monta asiaa!"
Ja hän vei vapisevan tytön tupaan. Siellä he istuivat Karin kirstulle
ja puhuivat elämästä niin hyvin kuin voivat sitä tehdä kuolema silmien
edessä. Ja he jäivät sinne yöksi, mutta se ei tapahtunut keskenäisen
päätöksen kautta, vaan ainoastaan siitä että heillä oli sama ajatus.
Ja kun aamu koitti tunturilla, alkoivat he järjestellä tuvassa. Lumi,
joka peitti kaikki esineet, luotiin pois ja sitten arveli Thore että
heidän piti asettaa vuode niin että Kari voi levätä armaansa rinnalla
-- "sillä nyt Hän kanssa tyttönsä häitä viettää, niinkuin Ollin
laulussa sanotaan!" sanoi Thore ja katsoi rukoilevin katsein Sigridin
silmiin.
Silloin sama ajatus taas tuli heidän mieleensä, joka kohosi yli surun
yhtä valoisena ja iloisena kuin aamu-aurinko yli lumitunturin, ja he
astuivat rohkeasti Bergslieniin, mutta auringonsäteet loivat
juhlallisen valon Olli-pojan ja Knapstadin Karin hiljaiseen
morsiuskammioon.
III.
Lukne-talo.
Kun tyynellä ilmalla soutelin leveän vuonon poikki, niin päivän valossa
voi nähdä saman vuonon kapeaa, pitkää haaraa, joka suikerteli tunturien
välissä ja hävisi näkyvistä lukemattomiin mutkiin, joita vasten korkeat
huiput kallistuivat ja joita ne suojasivat. Ulkona aavalla selällä
myrsky usein ajoi vaahtopäisiä aaltoja edellään tunturia kohti, joita
vastaan se itse törmäsi ja särki mahtavat siipensä; mutta kun ohjasi
veneensä kapeaan, mustaan mutaan tunturien välillä, niin pian tuli
tyveneesen veteen, joka laineettomana hellästi lepäsi kivirannikkojen
välissä; ja kun souti vielä edemmäksi, teräväin huippujen ohitse,
esiinpistäväin tunturikulmain ja taipaleiden ympäri, niin tultiin taas
paikkoihin, jossa vesi alkoi käydä leveämmäksi ja jossa sen tumma pinta
siinsi hohtavien pilvien heijastamisesta. Täällä tunturi vähitellen
väistyi etäämmälle ja tasoitti lakeuden edessään, jossa paikka paikoin
oli pieniä viljeltyjä maatilkkuja, jotka ilmoittivat elämän tointa,
mikä varmaankin enemmin lannistaa kuin ylentää mieltä.
Edempänä, tahi oikeammin syvemmällä lahdessa kävivät rannat enemmän
asutuiksi, sen mukaan kuin niitä sopi viljellä, ja täällä samassa
päättyi veden rauhaisuus. Useampia pieniä jokia virtasi alas
tuntureilta, yhdistyivät siellä täällä järveksi, puhkesivat taas sieltä
esiin yhtenä virtana, joka häiritsi vuonon tasaista juoksua. -- Siinä
missä se vihdoin päättyi, leveni pieni rantalaakso ja siinä oli yksi
ainoa iso, hyvästi rakennettu talo, jonka ympärillä oli hujan hajan
pieniä huoneita, kukin eri tarkoitusta varten, vanhan tavan mukaan.
Talon nimi oli Lukne.
Talon omistaja oli nimeltään Lauri; yleiseen tunnettu nimellä
Luknenmies, väliin iloisessa seurassa: Luknenpoika. Mutta se, joka
toivoi olevansa tervetullut Lukne-taloon, hän tervehti hymyillen
isäntää: "Hyvää päivää Lauri Karhu", sillä silloin hän oli melkein
varma siitä, että hän sai vastaukseksi hymyilyn ja sitä paitsi
pullollisen talon parhainta olutta.
Nämä kolme liika-nimeä oli Lauri saanut eri tavalla. Luknenmieheksi
häntä nimitettiin oikeutensa johdosta, Luknenpojaksi muistoksi siitä
ajasta, jolloin hän halpana renkinä palveli tässä talossa ja jokainen
tiesi että kun Luknen isäntä oli maahan saatu, oli Lauri samassa talon
omistaja; sillä löytyi ainoastaan yksi perillinen, ja se oli
kahdenkymmenen vuotias tyttö, joka ei ensinkään sitä salassa pitänyt,
että hän poikaa lempi. Liikanimen Karhu oli hän tosin saanut saman
luonnonvoiman käyttämisellä, josta hänen oli toisiakin nimiä
kiittäminen; mutta hänen oli kuitenkin siinä tilaisuudessa täytynyt
ko'ota itselleen suurempi varasto.
Lauri oli näet kerta karhun kaatanut. Se nyt ei ollut niin järin
harvinaista seudussa, jossa karhu oli yleinen; mutta tapa, jolla se
tapahtui, oli tavaton, ja sitä kai liikanimi tarkoitti. Karhu oli
käynyt lehmän kimppuun, joka oli karannut aitauksesta ja lähtenyt
salomaahan, ja kun Lauri tuli juuri samassa kuin karhu iski kiinni
lehmän selkään, jotta lehmä vaipui polvilleen, niin hän ei miettimään
jäänyt, vaan riisti seipään siitä aidasta, jonka yli hän juuri oli
hypännyt, ja lähti karhua vastaan. Tämä, joka oli saanut veren ma'un,
ei antanut rankaisematta häiritä itseään hyvän aterian nauttimisessa,
vaan hyppäsi lehmän selästä ja hyökkäsi kahdella jalalla kulkien pojan
kimppuun, -- jo nyt seurasi syleily, jolla ei ollut enemmän
vierasvaraisuuden kanssa yhteistä kuin tuo keski-aikana tavallinen
kutsumus kuolemaan tuomitulle ritarille: mennä _sinistä neitoa_
syleilemään!
Eikä Lauri ollut uskonut että kaksi käsivartta voisi puristaa niin
kauhean kovasti, hän, joka juuri uneksi vallan toisellaista syleilyä;
mutta jos osmo olisi tällä hetkellä tiennyt, että oli pitkä kappale
terästä sen oman karvaisen rinnan ja pojan rinnan välillä, niin ei se
olisi niin kovasti poikaa syleillyt; sillä kun se mölisten laski pojan
irti, oli tämän hyvä puukko tunkenut paksun nahan läpitse ja puhkaissut
pedon sydämen.
Se oli lyhyt, ankara tappelu, se kysyi henkeä! Ja kun karhu kuoleman
iskun saatuansa kellahti maahan, vaipui Lauri, verisenä ja
huimautuneena karhun viereen ja makasi kanan aikaa siinä avuttomana.
Kun ihmisiä vihdoin tuli paikalle, näkyi sekä ruumiista että
vaatteista, että joll'ei rohkea, harjautunut ryhti, tahi kenties onni
yksistään olisi pojan kättä ohjannut, niin karhu vähällä vaivalla olisi
avannut pojan elämänlähteen paikalla, missä sitä ei enää olisi voinut
sulkea. Niin kuin nyt oli, päättyi kaikki kunnialla ja ilolla, ja
puolitoista vuotta tämän tapauksen jälkeen oli Luknenpoika muuttunut
Luknenmieheksi.
Lauri eli onnellista elämää vaimonsa kanssa; hän oli tyytyväinen
kaikkeen, ja vaikka heidän avioliittonsa oli lapseton, se ei hänestä
mikään surun aihe ollut. "Hän ei rakastanut lapsia," sanoi hän ja
arveli "että se oli vallan luonnollista että Jumala ei hänelle
sellaisia lähettänyt." Mutta Jumala olikin toista mieltä siinä asiassa
kuin Lauri Karhu, ja kaksitoista vuotta häitten jälkeen synnytti Laurin
vaimo kaksoiset, kaksi vahvaa poikaa, jotka näyttivät vaatineen
elämänsä kehitykseen kaiken sen voiman, mikä äidillä oli, sillä tämä
kuoli muutamia päiviä lapsien syntymisen jälkeen, hiljaa kuin lamppu,
joka sammuu öljyn puutteesta.
Tämä kuoleman kohtaus teki mitä kummallisimman vaikutuksen Lauriin.
Häntä valtasi kyllä syvä, kauhistavainen suru, jota hän ei voinut
viskata luotaan eikä kantaa; mutta ilmaus oli niin omituinen ja
hirvittävä ettei kukaan voinut sääliä häntä ensinkään. Isku tulikin
niin odottamatta. Mitäs se oli että vaimo nyt, kun vaikein oli ohitse,
makasi noin heikkona ja kalpeni ja ikäänkuin tuumittain menetti
henkensä? Mitähän hän tarkoitti, kun hän kerrastaan nousi istualleen
vuoteella ja katsoa tuijotti mieheensä, jotta tämän mielestä tuntui
kuin hän olisi tahtonut polttaa merkin hänen sieluunsa ikuiseksi
muistoksi hänen rajulle mielelleen. Ja mitä se tiesi että vaimo kaatui
takaisin vuoteelle, ikäänkuin juuresta poikki hakattu puu kaatuu
maahan, ja että samat silmät nyt tuijottivat häneen niin kamalasti ja
jäähdyttävästi, että Lauri vapisi kiireestä kantapäähän ja tavoitti
sängyn tolppaan pystyssä pysyäksensä? Oliko se kuolema? Hänen vaimonsa
kuollut? Ja noin ilman mitään syytä: Ilman mitään ennettä oli ylivoima
käynyt hänen rauhalliseen, onnelliseen elämän-juoksuunsa ja sanonut:
Seis, Lauri Karhu! nyt saat koettaa yksin hetken aikaa.
Niin, vaimo oli todella kuollut! Ne kaksi silmää, jotka olivat
valaisseet hänen rauhattomuutensa, olivat ikipäiviksi suljetut. Silloin
raukesi yhtä haavaa koko se voima mitä hänessä oli, sillä hän ei ollut
milloinkaan itseään sitonut; suitset, jotka olivat hänen luontoaan
ohjanneet, olivat olleet ikäänkuin leikkikaluna kahdessa pienessä
laihassa kädessä, jotka nyt olivat ristissä vaimon rinnalla, tavan
mukaan niin asetettuina kuoleman rukoukseen!