kanssa ja he iloisesti ajattelivat tulevaisuutta, katsellessaan
peltoja, jotka rehoittivat kevään ihanuudessa, suloisessa lämpimässä
päivänpaisteessa, -- silloin hänessä oli luja päätös ja tahto; mutta
isän kuoleman jälkeen ohjasi päätös toisaalle ja tahto jakaantui. Nyt
hänen sielussaan oli ikäänkuin kolmisävel -- ei sopusointuun vaan
eripuraisuuteen. Se oli vallattomuus, epätoivo ja heikkous. -- Yksi
ainoa hurja ja raaka sana saattoi hänet vallan raivoon ja hän oli yhtä
hurja kuin muutkin; mutta sitten valtasi hänen mielensä synnin tuska,
ja silloin hän kernaasti olisi myynyt henkensä yhdestä killingistä, jos
omatunto olisi otettu kaupanpäälliseksi. Sen jälleen seurasi kolmas
mielen tila, joka oli tavallinen; se vaihteli tylsämielisyyden ja
itseänsä ylläpitämisen vainun välillä; mutta se oli ilman tahtoa ja
kykyä, se oli vaan hiljaisuus, johon hän tuhlasi yhden raivon
puhkeamisen, ja kokosi voimia toiseen, -- laiskuuden syvyys, jossa
intohimot olivat väijyksissä.
Näin kuluivat nuoruuden vuodet kokoilemalla heikkoutta ja tauteja
vanhuudelle. Silloin kansa vihdoin otti häneltä oikean nimen pois ja
sanoivat häntä sen sijaan Olli-pojaksi, -- sillä nimellä hän oli
yleensä tunnettu.
Vihdoin hän rupesi jonkunlaiseksi lähetystoimen kulkukauppiaaksi, mutta
omassa nimessään. Hän lauloi taloissa, joissa hän oli yötä, väliin
vanhan laulun, tahi luki hän kertomuksen kristinuskon voitosta
pakanuuden yli. Hän osasi myöskin kertoa kauheita juttuja pakanain
julmuudesta Jumalan sanan selittäjiä kohtaan, ja hän osasi esittää sitä
sellaisella kavaluudella, joka oli välttämätöntä saattaaksensa kuulijat
värisemään -- ja ostamaan kirjaa; ja silloin Olli-poika ajaksi oli
autettu. Mutta kaiken tämän hän teki niin ylpeästi kuin mahdollista
oli. Vanha voima leimahtikin vähän väliä uudestaan esiin hänessä, --
mutta se oli vaan leimu, jonka kautta rappeutunut tulen pesä näkyviin
tuli, ja se sammui kohdakkoin jälleen.
Kari oli sillä välin omaa tietänsä kulkenut, ja se oli yksinäinen;
mutta se oli hänen mieleensä. -- Tuli kyllä yksi ja toinen nuorukainen,
joka pyrki hänen suosioonsa, sillä vaikka suru ja harmi olivat
poimineet kauniit ruusut poskilta, niin silmissä oli vielä tuo kirkas
valo ja hiukset olivat kullan karvaiset. Mutta Kari kulki niin vakaasti
ja koskemattomasti kaikkein ohitse, että hän vihdoin sai luoduksi
ympärilleen sen erämaan, jonka hiljainen, puhumaton suru aina luo.
Ja vuodet kuluivat. Kari muutti vanhana tyttönä Bergslienin maalla
olevaan mökkiin, ja sinne tuli Olli-poika väliin ja täällä parannettiin
ne haavat, joita vallattomuus ja hurjuus olivat häneen lyöneet, vaikka
Kari vallan hyvin tiesi että hän sillä vaan antoi Ollille voimia
koettamaan uutta tappiota.
Kun Olli oli hoidettu ja taas oli saanut sen verran elonvoimaa, että
hänen taas teki mieli ulos matkoille, niin istui Kari yksin, -- vähän
entistä köyhempi maallisista tavaroista, ja myöskin köyhempi onneen
nähden; sillä hänen ainoa huvinsa, hänen vanhan sydämensä kultainen
unelma oli kumminkin ajatuksissaan olla uskollinen "sulhaselleen,
Gravsejdetin Ollille, -- uljaalle nuorukaiselle, joka ei ollut pelkuri
eikä viallinen!" Ja vaikka tämän ja Olli-pojan välillä ei ollut juuri
mitään yhtäläisyyttä, oli se kuitenkin sama henkilö. Niin hän tällä
tavoin yhdisti: surua iloon, ja iloa suruun. Kyynel seurasi aina
mukana, kun muutos tapahtui. Sillä aikaa kuin Olli oli poissa hänen
luotaan, oli tämä vielä sulhanen -- joka varmaan ei milloinkaan tule
takaisin! -- mutta sydän ajatteli kumminkin häntä ja työ sujui
paremmin; sillä se oli niin ihmeellisen viehättävää! aina jotain
odotettavaa.
Kun viikko oli lopussa ja pyhäpäivä tuli veisuineen ja lepoineen,
silloin myöskin tuli pyhäpäivä-työ esille, joka oli "sulhaispaidan
ompeleminen Ollille." Se ei vielä ollut valmis! vaikka Kari ompeli ja
ompeli, ja oli lakkaamatta kaiket nämä vuodet sitä tehnyt. Mutta hän
tiesi että hän ompeli sitä, joka ei milloinkaan tulisi käytettäväksi,
ja sitä paitsi hän ompeli niinkuin se, joka katsoo eteenpäin
käyttämisen päivää kohti.
Niin hän istui pöydän päässä silmälasit nenällä, syrinki sormessa, ja
hyräili hiljaa pistellessään tiheitä pisteitä koruompelukseen paidan
rintamuksessa. Joutuisasti työ ei sujunut; sillä näkö ei enää ollut
selvä opas varmalle kädelle. Mutta eihän ollutkaan kiirettä -- piti
vaan siltä näyttämän.
Tämä samalla surullinen ja iloinen työ oli kuitenkin ainoastaan
talvella esillä; kesällä Karin täytyi olla sekä siellä että täällä,
missä ihmiset häntä tarvitsivat. -- Kun lumi tuiskui mökin ympärillä ja
tuuli tarttui siihen voimallisin käsin että tuntui siltä kuin se
aikoisi nostaa koko mökin maasta ja tanssia sen kanssa yli tasankojen,
-- kun kuului ikäänkuin monen ihmisen ääni, joka kumisi sekasorrossa,
silloin hän kuunteli ja hymyili hiukan: "Näin Olli melusi, kun hän
tahtoi saada ääntänsä kuulluksi yli hälinän."
Mutta sitten tuli taas se aika, jolloin Olli itävöiden liikkasi
tunturin yli Karin mökille. Kun Kari silloin näki hänen tulevan,
puutteen-alaisena ja alakuloisena, ja istuvan oven suuhun kurjana kuin
hylkylaiva, silloin ei sulhaispaitaa ajateltukaan, -- silloin Karille
samassa kävi selväksi toinen puoli heidän suhteestansa toisiinsa, ja
tämä huomio herätti hänessä samankaltaista surullista iloa. Silloin oli
vallan varmaa että hänellä oli oikeus hoidella häntä ja vaalia häntä,
-- ja senpätähden Olli juuri tulikin hänen luokseen!
Niin istuivat he tuntikaudet yhdessä ja puhuivat vähä-pätöisistä
asioista; mutta ei kumpikaan heistä milloinkaan puhunut siitä mitä he
ajattelivat, ja senvuoksi he istuivat tuttavallisesti lähellä toisiaan
ja kumminkin niin kaukana toisistaan todellisuudessa. Se elämänpuu,
joka yht'aikaa oli juurtunut heidän sydämissään ja joka rivakasti
kasvoi valossa ja ilossa, hakattiin maahan nuoruuden aikana, sentähden
oli vielä nestettä kyllä juuressa näihin moniin liika-oksiin, mutta
runkoa ja latvaa se ei milloinkaan enää saanut.
Se oli Knapstadin Karin ja Olli-pojan kurja elämä. He olivat vielä
tavallansa kihloissa; sillä erillään toisistaan elivät he uudestaan
mennyttä aikaa, ja se vei heidät yhteen. Hiljaa ja moittimatta tunsi
toinen oikeuttaan toiseen nähden, tuo saavuttamaton sekä irroitti että
yhdisti heidät. -- --
Ensi kerta näiden vuosien kuluessa oli Kari nyt tänä päivänä puhunut
Ollille menneestä ajasta ja hänen kadotetusta elämästään, mutta se
oli sentähden että hänellä oli silmäinsä edessä kuva omasta
onnettomuudestaan sairaassa tytössä, jota hän hoiti. Kaikki katkeruus,
jota hän pisaroittain oli ko'onnut, vuosi yli reunojensa tällä
hetkellä, ja kuristi hänen vanhaa sydäntänsä kokoon kauheassa tuskassa.
Sentähden hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt totuutta niin
alastomana kuin nyt. -- "Se ei ollut Gravsejdetin Olli, se oli vaan
Olli-poika!"
"Minusta Olli tänään oli enemmän rappiotilassa kuin milloinkaan ennen,"
huokasi Kari, kun Olli oli mennyt. "Mies-parka! Jumala suokoon että
pian kävisi itsensä väsyksiin, jotta hän saa rauhan maailmassa." --
"Minusta Kari ei ollut niin hyvä, kuin hän tavallisesti on," jupisi
itsekseen Olli, kun hän Bergslienistä kulki takaisin tunturin yli. "No
niin, tukala on hänen elämänsä, mutta ei minunkaan osani ole parempi.
-- Mutta hän on kuitenkin oikeassa," jatkoi hän hetken kuluttua,
istuutuen tunturin kärjelle ja katsellen alas tasangolle. "Eihän se
oikeastaan ole muuta kuin laiskuutta, kaikki toimeni. Näyttää tosin
siltä kuin jotain voittaisi tällaisella kaupalla, -- turhaa kaikki
tyyni! -- Kun vaan jotakin neuvoa tietäisin! -- Kummallista se on! joka
kerta kun mieleni tekee tähän paikkaan, on minusta kuin Kari vielä
olisi nuori, -- minä muistan silloin että hän aina hiipi oven taakse
peloittaaksensa minua, ja sitten hän nauraen juoksi esiin kun minä
tulin, -- niin, se oli siihen aikaan, se oli tuolla Gravsejdetin
talossa! Mutta nyt hän kumminkin on vanha, ja minäkin olen vanha, --
niin!" Ja hän huokasi uudelleen.
Samassa hetkessä aurinko meni mailleen tunturin taakse ja loi
vaaleankeltaisen hohteen läntiselle taivaalle. Raitis tuulen puuska toi
töminän meluavasta markkinapaikasta ylös Ollin luokse tunturille, jossa
hän istui katsellen ympärilleen ikäänkuin hän jotain etsisi, jolla hän
voisi itseään lohduttaa; sillä sitä alakuloisuutta, jonka hän oli
tuonut mukaansa tänne, hän ei tavallisuuden mukaan ollut jättänyt
jälkeensä Knapstadin Karin mökkiin, päin vastoin se oli lisääntynyt ja
hänen mielensä oli melkein epätoivon partaalla.
Silloin huuto kuului ja sitä seurasi raikas nauru.
"Nyt mellastellaan taas tuolla," huudahti hän suruisesti ja kuunteli
tarkoin.
Taas kuului raakoja huutoja, naurua ja melua.
"Täytyy kai koettaa kömpiä tuonne alas laaksoon," huokasi hän
kepeämmällä mielin ja nousi. "Eihän tuota tiedä vaikka sattuisi kauppa
onnistumaan."
"Hei!" huusi yksinäinen ääni keskellä hälinää.
"Hei!" huusi Olli-poika ja hypähti, mutta samassa hetkessä oli hän
vallan muuttunut. Silmät säihkyivät, kasvot olivat uljaan näköiset,
hartiat kohosivat hiukan ja koko pelkurimaisuus katosi hänestä kuin
kuivettunut kalvo, joka ei ollut rohkeutta kahleihin pannut, vaan
ainoastaan suojellut sitä sillä aikaa kuin se kasvoi.
Ja nyt ei kulunut monta silmänräpäystä sen välillä, jolloin hän istui
ja huokaili syntisen luontonsa takia, ja sen, jolloin hän reippaana ja
vilkkaana liikkasi tasaista metsäpolkua pitkin markkinapaikkaa kohti.
"Rohkeutta, Olli-poika!" huusi käheä ääni hänelle eräästä joukosta,
jossa oli moniaita juopuneita miehiä, "mitä sinulla on lippaassasi?"
"Minulla on sielun lääkettä sekä sinulle että minulle," vastasi Olli
juhlallisesti ja tunki lähemmäksi.
"Onkos sinulla sitä, hä?" huusi mies nauraen. "Niin, kyllähän se on
tarpeen, -- tule tänne lippaasi kanssa!"
"Anna minun pitää mikä omani on," sanoi Olli ja työnsi miehuullisesti
miehen luotansa.
"Onko totta että sinulla on laulu perkeleestä Amerikassa?" kysyi pitkä,
unisen näköinen nuorukainen, joka kädet taskussa oli tuupannut itsensä
väkitungoksen läpi päästäksensä Ollin luokse.
"Minä en tiedä mitään siitä että paholainen on toisellainen siellä kuin
täällä," vastasi Olli-poika kylmäkiskoisesti.
"Kyllä," sanoi nuorukainen ja loi pahajuonisen silmäyksen toisiin.
"Sekä sen kompurajalka että sarvet ovat puhdasta kultaa, ja täällä ne
eivät ole muullaiset kuin jokaisella lehmällä on."
"Herra siunatkoon! kuinka jumalatonta puhetta!" huudahti muuan muija,
joka seisoi pienen pöydän takana, jossa oli väkeviä juomia kaupan.
"Älä nyt siitä milläsikään ole, muija!" nauroi ko'okas roteva
nuorukainen.
"Miten on rohkeutesi laita, Olli-poika?" kääntyi hän Olliin.
"Luullakseni sinä itkit, kun istuit tuolla tunturilla."
"Eipä minulla ole enemmän rohkeutta kuin tarvitsen, Thore," vastasi
Olli ystävällisesti ja koetti vetäytyä pois hänen luotaan.
"Tule tänne juomaan, niin se vahvistuu," sanoi Thore ja tarttui toisen
käsivarteen. "Sitä paitsi minun kai täytyy maksaa sakkoa siitä että
potkaisin lippaasi tunturia alas."
"Kiitos tarjoomastasi," vastasi Olli-poika alakuloisesti, "mutta minä
mieluisemmin olen juomatta."
"Olet juomatta!" sanoi Thore ja piti lasin hänen suunsa edessä, "tuossa
on, juo, tyhmeliini! sellaista ei sinulle kaksi kertaa tarjota."
Olli-poika seisoi hetken aikaa epäileväisenä, mutta sitten hän tarttui
lasiin ja joi siitä.
"Kaikki, viimeiseen pisaraan saakka! Thore Stenistä tarjoo nyt!"
Ja Olli tyhjensi lasin ja liikkasi pöydän ääreen pannaksensa sitä
sille. Mutta nyt hän ei enää näyttänyt arkamaiselta; hän katsoi yhtä
rohkein silmin Thoreen, kuin kaikki muutkin.
"Kuinka monta sellaista sinä tarvitset tullaksesi mieheksi?" kysyi
Thore ja kaasi uudelleen viinaa lasiin.
"Luullakseni yhtä monta kuin sinä tarvitset naiseksi tullaksi," vastasi
Olli uljaasti ja tyhjensi yhdessä kulauksessa toisen lasillisen.
"Eihän sitä silmillä voi nähdä noin pientä miestä," sanoi Thore. "Sinun
pitää seisoa täällä pöydällä, jotta olet muiden tasalla." Ja hän
tarttui Olliin ja nosti hänen syrjällä olevalle pöydälle.
Mutta silloin hurjamaisuus pääsi Ollissa valloille, ja hän juoksi
pullojen ja pyöriväin lasien välillä kaikkien läsnä-olijain täyttä
kurkkua nauraessa, kunnes hän vihdoin hyppäsi pöydältä ja jäi
riippumaan Thoren kaulaan. Mutta samassa tämä viskasi hänen toiselle
puolelle, johon hän tunnotonna jäi istumaan maahan; lipas vieri
pöydältä tietä pitkin.
"Tuo tänne hänen lippaansa," sanoi Thore eräälle pojalle, joka koetti
saada kantta auki.
Mutta nyt oli Olli-poika hiukan toipunut, ja hän tulla konttasi
lipastansa ottamaan.
"Et, sinä et saa sitä ennenkuin olen nähnyt laulun lemmityisestä,"
huusi poika ja piti lipasta käsissään.
"Poika on oikeassa, täytyy oppia nuorra ollessaan," sanoi Thore, otti
lippaan ja aukaisi yhdellä iskulla kannen.
"Anna tänne lippaani," rukoili Olli ja nousi polvilleen, kuroittaen
molemmat käsivarret lipasta kohti.
"Hae nyt laulu, poika," sanoi Thore, ja käänsi lippaan ylös alaisin
niin että koko sen sisältö lensi ulos.
"Ette saa koskea siihen!" uhkasi Olli-poika ja kömpi taas vähän matkaa
eteenpäin.
Mutta rukous ja uhkaus olivat tyhjää ääntä, jota ei kukaan kuullut ja
josta ei kukaan välittänyt. Ennenkuin pari minuuttia oli kulunut,
olivat jo kaikki lentokirjat miesten käsissä, ja jokainen luki omaansa
ääneen tai hiljaa, mikä kunkin mielestä oli mukavinta.
"Tässä on laulu!" huusi poika ja piti vanhaa kokoon käännettyä paperia
päänsä yli.
"Tule tänne, näytä se minulle!" käski Thore ja tarttui paperiin.
"Ota se ja anna se minulle, Thore!" pyysi Olli-poika rukoilevalla
äänellä ja nousi taas polvilleen.
"Ei, nyt saamme nähdä mitä miestä sinä olet, osaatko sepittää oikeaa
laulua," sanoi Thore nauraen ja levitti paperin käsilyhdyn edessä, joka
oli pöydällä, sillä oli jo hämärä. Ja hän luki epävakaisella äänellä:
"On Gravsejd-talossa tyttönen,
Hän aikoo keväällä naimiseen.
Hän on niin sorea ja ihana
Kuin kauniin kukkanen kedolla."
"Voi sentään, Thore! että noin kiusaat minua," vonkui Olli-poika ja
kiersi käsivartensa Thoren jalkojen ympärille ja katseli ylös häneen.
"Laske jalkani irti, lurjus!" ärjäsi Thore vihaisesti ja potkasi Ollin
luotansa. Ja sitten hän jatkoi laulaen:
"Ja hänen poskensa hohtavat
Kuin kesän ruususet armahat.
Ja ilomielinen on hän vainen,
Kuin metsän lintunen laulavainen!"
"Kuin metsän lintunen laulavainen!" toisti poika hyräillen, ja siihen
sekaantui pari muutakin käheää ääntä.
"Niin, sellaisen tulee minun kultaseni olla," huusi poika kohti
kurkkua.
"Hiljaa!" käski Thore, "eihän täällä saa suun vuoroa tuolta tikalta
tuossa!"
"Anna minulle lauluni, Thore," rukoili Olli-poika, joka taas oli
kömpinyt lähelle muita. "Se on viimeinen mikä minulla on tässä
maailmassa," huokasi hän ja hengitti raskaasti.
"Missä sinun kaunis tyttösi on?" huusi poika.
"Oi raukkaa!" virkkoi muija siihen. "Se kukkanen on aikoja sitten
lakastunut! Se on Knapstadin Kari, tuolla tunturilla."
"Hiljaa!" käski Thore ja lauloi edelleen muiden kuunnellessa:
"Ja poika kankaalla kulkevi
Hän tyttöänsä nyt etsivi.
Hän hakee impeä, kultaansa,
Ja tyttö vastaapi armaallensa."
-- -- --
"Vaan tuttavista ei ainoakaan
Se aavista hänen onneaan.
Kun linnut keväällä metsiin kiitää,
Hän kanssa tyttönsä häitä viettää."
"Hän kanssa tyttönsä häitä viettää!" toisti koko joukko innokkaasti.
Mutta samassa hetkessä astui haamu Thoren eteen -- se oli Olli-poika.
Näytti siltä kuin hän olisi kasvanut puolta kyynärää sitten viimeisen,
niin mahtavasti hän ojensi vaivaisia jäseniänsä. Hänen kasvonsa olivat
kalman kalpeat ja hänen silmänsä säihkyivät.
"Mitä minulta tahdot?" kysyi Thore pilkallisesti hymyillen ja koetti
työntää häntä syrjälle.
"Minä tahdon antaa sinulle luvan valita tämän puukon ja laulun
välillä," sanoi Olli-poika.
Silmänräpäyksen ajan he katselivat toisiaan, toinen yhtä rohkeasti kuin
toinenkin.
Sitten Thore purskahti pilkalliseen nauruun ja, vaikka väki rupesi
nurisemaan, alkoi hän laulaa viimeistä värssyä:
"Mutt' kevätpäivät ne tulivat,
Ja kevät, syksytkin kuluivat.
Ei kuulu milloinkaan mitään siitä
Ett' tytön kanssa hän häitä pitää!"
"Onko tämä mieleesi?" kysyi Olli-poika ja piti oikeassa kädessään
puukkoansa.
"Osaanhan minäkin hiukan sitä, jota jokainen harjoittaa," vastasi Thore
ja otti puukkonsa tupesta ja laski sormensa siihen lähelle vartta.
"Hei! siinä on kyllä varaa lisätä," huudahti Olli-poika nauraen ja
töytäsi samassa puukon kärjen Thoren käsivarteen.
Thore loi rohkean silmäyksen häneen ja nosti käsivartensa ylös; mutta
samassa uusi ajatus tuli hänen mieleensä, ja hän pisti hitaasti puukon
takaisin tuppeen sillä välin kuin Olli yhä koetti tavoittaa häntä
puukollaan.
"No nyt on saatu kylläksi tästä leikistä!" sanoi Thore päättäväisesti,
ja hän väisti kädellään pistoa, jota Olli rajussa vimmassa oli
yrittänyt hänen kasvoihinsa. Mutta sen kautta puukko vielä suuremmalla
voimalla tunki hänen käteensä ja jäi haavaan.
"Peijakas!" huusi Thore vallan raivoissaan tuskasta ja löi nyrkillään
Ollin käsivarteen niin että tämä vaipui hervottomana maahan; mutta
samassa hän myöskin veti puukon kädestään ja viskasi sen kauas luotaan.
"Tänä iltana tahdot näyttää olevasi Gravsejdetin Olli," sanoi Thore,
"mutta nyt minä sinulle näytän kukas olet, poikaseni," ja tätä
sanoessaan hän leveillä käsillään tarttui Ollin vyötäisiin ja nosti
hänen ylös päänsä yli.
"Näettekö nyt että tämä on Olli-poika?" kysyi hän.
"Kyllä!" huusi pari ääntä.
"Hyvä! hän kiittää hyvästä seurasta," ja samassa hän viskasi Ollin
kauas mäen rinteelle.
Täällä makasi nyt Olli-poika vähän aikaa tainnoksissa ja
liikkumattomana; sitten hän nousi ja kaatui uudestaan, ja tätä hän
uudisti muutaman kerran, kunnes hän vihdoin keikahti alas rinnettä
irroittuneen kalliolohkareen kanssa, ja siihen jäi hän makaamaan.
Kului hetken aikaa, jolla välin ei kukaan näyttänyt Olli-pojasta mitään
välittävän, vaikka kyllä se tyytymättömyys, jota osoitettiin Thoren
väkivaltaista tekoa kohtaan, osoitti että häntä muistettiin. Vihdoin
tämä nousi napinaksi, joka kiihtyi hurjaksi nurinaksi, mikä uhkasi
puhjeta ilmi vihaan. Mutta Thore vastusti sitä ynseästi ja tarjousi
tappelemaan kenen kanssa tahansa, -- ei vielä yhtäkään ollut, joka oli
hänelle vertoja vetänyt.
Sillä aikaa oli joku etsinyt Olli-poikaa ja löytänyt hänen. Kukkulan
juurella hän makasi, alas vierinyt kivi selän päällä, ja kun hän
vedettiin esille, ei kukaan voinut huomata oliko hän hengissä vai
kuollut.
Silloin kaikki kävivät kauhean synkeiksi; sillä Thore tosin oli se,
joka oli väkivaltaisen työn tehnyt, mutta siellä ei ollut yhtäkään,
joka tiesi olevansa syytön, -- kaikki olivat yhtyneet siihen
pilkkanauruun, joka oli yllyttänyt tuota onnetonta miestä raivoon, eikä
se suuresti auttanut, etteivät äsken tulleet ajatelleeksi kuinka
syvästi pilkallinen sana voi loukata sairasta ja epätoivoista mieltä;
sillä nyt tämä yht'äkkiä kävi heille selväksi.
Thorekin, joka seisoi ta'empana ja katseli mitä tapahtui, oli
kerrassaan vaipunut alaa uhkamielisyyden kukkulalta. Sanomaton tuska
poltti hänen mieltänsä, ja jos joku tällä hetkellä olisi pistänyt
puukon hänen ruumiisensa, niin hän ei olisi itseään puolustanut, vaan
ottanut vastaan sitä helpoituksena. Se ei kuitenkaan kauan kestänyt,
Thore ei mikään uneilija ollut, ja nyt oli jotain tehtävä raajarikolle.
Silloin hän astui Olli-pojan luokse ja kumartui alaspäin, ja eräs
nuorukainen, joka oli häntä seurannut, nosti varovasti tunnottoman
ruumiin ylös ja pani sen Thoren selkään, -- Thore nousi hiljaa kuorma
selässä ja lähti kulkemaan metsäpolkua myöten ja poika, joka häntä oli
auttanut, seurasi häntä.
"Nyt hän menee lemmikkinsä luo," sanoi muija ja purskahti itkuun.
Mutta ei kukaan vastannut tähän mitään. Alakuloisena joukko erosi, --
ja hetkeä myöhemmin oli markkinapaikka vallan autiona syysyön
pimeydessä.
* * * * *
Kävi raitis ja vilpas tuuli tunturilla, kun Kari seuraavana aamuna
kulki Bergslienistä kotiin omaan pieneen taloonsa.
Oi! hän ei kärsinyt nähdä sitä noin auringon valossa; öillä se
ikäänkuin viittasi ja vilkkui hänelle kullanhohtavine ikkunaruutuineen,
joiden ympärillä auringon säteet välkkyivät. Kaikki se hauskuus ja
rauha, jota se hänelle näytti tarjoovan, oli jotain, jota hän tavallaan
otti Ollilta, -- sillä ensi kerran pitkään aikaan oli Ollilta suljettu
se ovi, joka aina ennen avattiin kohta kun hänen kumarruksissa oleva
vartalonsa tuli näkyviin.
Mutta kun Kari astui tupaan ja näki Ollin makaavan kalman kalpeana
vuoteella ja Thoren istuvan rahilla vuoteen ääressä, silloin hän ei
hämmästynyt; sillä hän heti kohta arvasi mitä oli tapahtunut, -- eihän
ollut ensi kerta kuin Olli oli tuotu hänen luokseen semmoisessa
tilassa, jossa henki oli kysymyksessä.
"Minä kannoin hänen tänne," kuiskasi Thore ja nousi rahilta; "arvelin
että hän saa parhaimman hoidon sinun luonasi."
"Kuka häntä löi?" kysyi Kari vakaalla äänellä ja katsoi Thorea suoraan
silmiin.
"Minä en häntä lyönyt, mutta minä härsytin häntä, ja se on melkein sama
asia," sanoi Thore hiljaa.
"Menettelit kukaties samaten hänen kanssaan, kuin teit tytön kanssa,
jolta riistit jalansijan ja jonka annoit vieriä alas mihin sattui?"
arveli Kari vähän pilkallisesti ja istui samassa vuoteen viereen.
Thore seisoi siinä murtuneena hänen sanoistansa ja loi silmänsä
laattiaan. Hänen mielessään syntyi kova riita tällä hetkellä
itserakkauden ja syyllisyyden tunnon välillä, ja ne olivat mahtavia
taistelijoita; sillä ne olivat molemmat saman voimakkaan mielen
synnyttämiä ja kehittämiä.
Hän seisoi kauan aikaa liikkumattomana. Tuvassa vallitsi syvä
hiljaisuus, -- sairaan hengittäminen ei kuulunut ja Kari istui suruunsa
vaipuneena. Silloin hän kerrassaan kavahti kuni nukkuvainen, jota
herätetään, ja hän nosti kätensä otsalle.
"Kari," rukoili hän. Hän aikoi sanoa enemmän, mutta ääni vaipui ja hän
hengitti raskaasti.
Kari kääntyi surullisena häneen.
"Sigrid," sai Thore suustansa, mutta enempää hän ei kyennyt sanomaan,
vaan vaipui penkille ja purskahti itkemään.
"Älä nyt häntä ajattele," sanoi Kari ja kääntyi taas Thoren luota.
"Minun täytyy saada tietää," kuiskasi hän hetken kuluttua, "minun
täytyy saada tietää miten tytön on."
"Tyttö kyllä paranee, kun hän vaan saa olla rauhassa sinusta," vastasi
Kari kuivasti.
"Hän saa rauhan minusta," sanoi Thore ja nousi penkiltä.
Mutta nyt sairas alkoi valittaa ja liikuttaa käsiään.
"Lauluni," ähkyi hän ja loi samassa silmänsä selkomen selälleen ja
katseli ympärilleen uhkaavaisin katsein.
"Tässä on laulusi, Olli," sanoi Thore lempeästi ja otti tahraantuneen
paperin liivintaskusta ja laski sen sairaan rinnalle.
Silloin tapahtui Ollissa suuri muutos. Jäykistyneet kasvot kävivät
rauhaisemman näköisiksi ja katse muuttui lempeäksi. Hän kohoitti oikean
käden rinnalle ja tavoitti paperia, kunnes hän vihdoin sai sen
käteensä; hän puristi sitä kovasti ja katsoi samassa Thoreen, ikäänkuin
hän tahtoisi uhata häntä kuolemaan saakka.
"Minä en enää loukkaa sinua enkä yhtäkään ihmistä maan päällä," sanoi
Thore ja silitti hellästi Ollin kättä.
"Jumala auttakoon sinua sitä sanaa pitämään," huokasi Kari ja pyyhki
kyyneleet poskiltaan.
"Kuules, Kari!" pyysi Thore sydämellisesti: "Vie sana minulta
Sigridille. Sano että Thore lähtee nyt ajaksi tuonne alas, -- voit
kyllä sanoa että hänen ei ole hyvä olla, sillä hän on parhaimman
menettänyt! -- Mutta jos hän palaa tänne, niin se tapahtuu hyvässä
hetkessä, ja silloin tulee Sigridin ottaa häntä hyvästi vastaan, --
tahdotko sanoa sitä?"
"Kyllä minä sen sanon," vastasi Kari.
"Älä mene sinne enää," sanoi Olli, "sinun käy hullusti."
"Täytyy koettaa ennenkuin voi valita," sanoi Thore vakaasti. "Minä
ulotun koko joukon pitemmälle kuin sinä. Olli."