taas kiihtyi, ja Olli-poika lauloi lauluansa ja pyyhki kädellä
silmiänsä, seisoi ylhäällä ylimmällä tunturin huipulla pieni
valkotukkainen tyttö nojaten sääteri-tuvan seinää vasten, -- vähän
matkan päässä hänestä seisoi nuorukainen.
Tyttö näytti karttavan poikaa, sillä hän katsoi tunturia kohti toiselle
puolelle, poika näytti tekevän samoin, mutta katsoi alas järvelle päin.
Kumpikin seisoi siinä ikäänkuin yhden sanan lumoamina, sellaisen sanan,
jota, kun se kerta on lausuttu, tulee sovittaa, muuten vaikuttaa se
ikuisen eron.
Silloin sääterituvan ovi aukeni ja vanhanpuoleinen vaimo astui ulos
tuvasta kantaen koko joukon maitopyttyjä, jotka hän asetti seinän
viereen kuivamaan.
Tämä herätti tytön hänen mietiskelemisestään, ja hän astui ripeästi
seinän luota mennäksensä pois. Mutta samassa poika vilkkaasti astui
hänen luoksensa. -- Niin he taas seisoivat alallansa, tyttö katsoi
maahan, mutta poika katsoi tyttöön. Tämän kasvot olivat vallan
punaiset, ja hän näytti kovin alakuloiselta. Hänen silmäluomensa olivat
alas luodut ja kovasti kokoon puristetut huulensa olivat sinetin
kaltaiset, joka oli painettu vakaasen mutta surulliseen päätökseen.
Poika sitä vastoin näytti kolkolta ja kovalta. Hänen jykeät
kasvojen piirteet olivat kauniit, mutta näyttivät jäykistyneen
uhkamielisyydessä. Ainoastaan silmissä oli levoton hehku, joka milloin
paloi rakkaudesta, milloin kiilui vihasta.
"Sinun pitää sanoa se vielä kerta," lausui vihdoin poika ja astui pari
askelta lähemmäksi tyttöä.
Tämä vaan surullisesti pudisti päätään.
"Luuletko että joku toinen poika voi rakastaa sinua niinkuin minä?"
kysyi poika.
"Minä en ole toista poikaa ajatellut," sanoi tyttö.
"Hyvä ettet sitä tee," uhkasi poika, "sillä jos minä saisin sellaista
kuulla, niin minun kyllä ensin pitäisi sopia hänen kanssansa."
"Oi Jesus!" huokasi tyttö ja kääntyi pois hänestä.
"Älä pelkää, Sigrid!" rukoili poika lempeästi, astui lähemmäksi tyttöä,
pani käsivartensa hänen vyötäistensä ympärille ja veti häntä tunturin
laitaa kohti. "Sinä olet ikäänkuin ruoka ja päivänpaiste minulle! Minua
ei huvita ja ilahduta mikään, kun sinä et luonani ole... Minä kiroon
aurinkoa ja nielasen ruokaa, eikä siitä mitään siunausta tule."
"Se on sentähden ettei sinulla ole sellaista rohkeutta kuin sinulla
tulisi olla," kuiskasi tyttö, koettaen vetäytyä pois hänen luotaan.
"Sinulla aina on niin paljon moittimista minuun nähden," sanoi poika ja
kiersi käsivartensa kovemmin tytön ympäri. "Ovatko toiset sitte niin
paljon parempia? Ei ole yhtäkään minun vertaistani; mihin minä panen
yhden sormen, siinä toiset tarvitsevat koko käden, -- ei, Thore
Sten'istä, se vasta poikaa on!"
"Hyi, älä nyt rupea noin hurjaksi taas," keskeytti häntä tyttö ja
riisti itsensä irti hänestä.
"Älä lörpöttele, tyttö!" huusi poika rajusti ja veti tytön jälleen
luoksensa. "Eihän kaikki voi täällä kuhnustella ja huokailla elämän
kurjuutta. Kyllä minäkin vielä rauhoitun... Sinä voit viedä minut mihin
tahdot, Sigrid!... Minä unohdan sekä pienet että suuret asiat kun sinua
katselen, sillä sinä olet kuin kedon kukkanen keskellä päivänpaistetta.
-- Ja nyt vietämme häitä, -- nyt, niin pian kuin mahdollista...
kuuletkos sen, tyttöseni!"
"Ei, Thore! älä puhu siitä."
"Kyllä, Sigrid, tietysti se tapahtuu! -- Minä ikävöin sinua niin että
milten ole joutua mielenvikaan. Kun olen sinun seurassasi, ei minulla
ole mitään rauhaa, sillä minä tiedän että minun täytyy sinusta erota;
ja kun olen poissa sinun luotasi, hyökkään suinpäin korkeata ja matalaa
vasten päästäkseni sinun luoksesi. Onko se nyt laitaa?"
"Minä en voi sinua hillitä, Thore, meidän täytyy erota täksi elämäksi."
"Ota minut semmoisena kuin olen, Sigrid, sinä voit parhaiten minun
rauhoittaa."
"Herra Jumala taivaissa!" huokasi tyttö nöyrästi ja purskahti itkemään.
"Etkö enää minua rakasta?" kysyi nuorukainen kärsimättömästi.
"Kyllä," vastasi tyttö hiljaa, "minä en ole huikentelevainen."
"Hyvä, niin yhdymme sitte koko elämäksi!" huudahti nuorukainen ja
tarttui innokkaasti tytön käsiin. "Nyt jään sinun luoksesi iltaan
saakka, sitte sinä annat tuon vanhan piian ankaroita täällä, ja me
menemme Bergslieniin... Minä tahdon päätöstä asiassa, näetkös. -- Jos
sinä minua rakastat niinkuin minä sinua, niin häitämme vietetään
kuukauden jälkeen."
"Ei, Thore, sitä en voi, älä suutu minuun!" rukoili tyttö itkien ja
vavisten.
"Perkele!" huusi nuorukainen ja työnsi tytön luotansa, jotta hän
keikahti, mutta itse hän kääntyi ja lähti tiehensä.
Silloin kuului huuto sääterituvan luota, nuorukainen kuuli naisäänen
huutavan hänen nimeänsä; mutta hän ei välittänyt mistään. Suutuksissaan
kuin oli riensi hän pois tunturin poikki, hyppäsi pengerryksestä
pengerrykselle ja liukui pitkät matkat rinnettä alas, niillä paikoin
missä rinne oli tasainen, kunnes hän sattui pysähtymään Olli-pojan
viereen, joka nyt oli laulunsa lopettanut ja oli hyvin tarkoin ja
säännöllisesti pannut tavarat lippaasen, asettanut sen viereensä ja
koetti nyt juuri kapuella huonoille jaloilleen taas.
"Ota romusi pois siitä, missä ihmisten pitää kulkea," ärjäsi poika ja
potkasi lipasta niin että se vieri penkereestä penkereelle alaspäin
pojan jälkeen, eikä pysähtynyt ennenkuin tunturin juurella.
"Se oli Thore Sten'istä!" huudahti Olli-poika hetkeä myöhemmin, sillä
ensi tuokiossa oli hän vallan tunnottomaksi mennyt, -- nyt hän
ikäänkuin koetti saada asia selväksi ja panna se muistoonsa. Sitten hän
kärsivällisesti liukui tunturia alas vähän matkaa, kömpi sitten
eteenpäin kunnes hän saapui lippaan luo, ja lipas kädessä hän sitten
lähti samaa hankalaa tietä takaisin, jota hän pari tuntia ennen oli
kulkenut.
Mutta tällä kertaa hän ei levännyt missään. Taukoomatta hän astui
ylöspäin kunnes hän tuli ensimmäiselle tunturitasangolle, jonka
alapuolella oli hedelmällinen tunturi-laakso; järven puolella tunturi
kohosi tasaisissa pengerryksissä ylös harjulle saakka.
* * * * *
Tuolla kaukana, missä laaksoa rajoitti jyrkkä kallionhuippu, oli rikas
talo, nimeltä Bergslien; sitä ympäröi toisella puolella lavea salomaa
ja toisella rehoittavia, hyvin hoidettuja peltoja. Talon maalla asui
moniaita mökkiläisiä, ja niiden asunnot olivat lähempänä tunturia;
mutta lähinnä oli pieni yksinäinen rakennus, joka oli suojuksen
kaltainen, rakennettu heinän tai muun säilyttämiseen, johon sitä ei
enää käytetty, ja siis oli siinä ihan ilman mitään hyötyä.
Siltä näytti, mutta niin ei kuitenkaan ollut; sillä katolla oli pieni
aukko, jota ympäröi heikko rivi irtonaisia tiilikiviä; se oli olevinaan
uuninpiippu. Ja keskiseinässä oli pieni ikkuna, jonka rikkinäisiin
ruutuihin oli liisteröitty paperia tai oli ne tukittu rievuilla; se oli
siis jonkun elävän olennon asunto, vaikka kurjalta näyttikin.
Ja niin se olikin; siellä asui vanha tyttö, jota tavallisesti
sanottiin vaan Kariksi, mutta väliin ja ikäänkuin selitykseksi
Knapstadin-Kariksi. Hänellä ei ollut maata eikä elukoita hoidettavana
tai elatuksen varaksi, ja kun hän puuhaeli sellaisissa toimissa, joka
tapahtui melkein joka päivä kaiket kesät, oli se vierasta omaisuutta,
ja siitä hän eli sen ajan; mutta, kun talvi tuli ja jäähdytti kaikki,
sekä ulkona että sisällä, silloin hän kehräsi lankaa, neuloi sukkaa, ja
missä oli kärsivä ihminen tai kipeä elukka, siinä hoiteli ja toimieli
hän mitä missäkin tarvittiin. Sillä tavoin hän oli elänyt neljäkymmentä
talvea tässä kurjassa mökissä.
Mutta sellaisena kuin se tänä iltapäivänä näkyi siinä kanervamättäiden
ja heleänviheriäin katajapensaiden välissä, tuntui se kumminkin
erinomaisen iloiselta, aivan niinkuin kurjuus hymyilee ja sanoo:
Tervetultua! vaikka sillä ei ole mitään muuta tarjottavaa.
Tasangolla vallitsi hiljaisuus ja yksinäisyys, ainoastaan kaukaa kuului
koiran haukuntaa yksityisten äänien välillä. Silloin köyryselkäinen
olento vähitellen yleni tunturin laidan yli, josta jyrkkä tie kulki
täältä kedolle -- se oli Olli-poika. Hän seisahtui hetkeksi
hengittääksensä hankalan matkan jälkeen, sitten hän jotenkin reippaasti
astui Knapstadin Karin mökkiä kohti.
Mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammaksi kävi kulku; vihdoin
hän pysähtyi nähtävästi huoataksensa ennenkuin hän astui mökkiin, --
mutta likemmältä katsottuna tämä viivytteleminen oli pelkurimaisuutta;
oli aivan selvää ettei hän uskaltanut mennä lähemmäksi mökkiä, vaikka
se silminnähtävästi oli hänen matkansa päämaali.
Vihdoin viimein hän hiukan rohkaisi mieltänsä ja liikkasi ovelle. Hän
otti hatun päästänsä ja pyyhki hihallaan otsaa, koetti ylipäänsä
oikaista itseänsä ja tarttui oven ripaan; mutta ovi oli lukossa, --
silloin hän hiipi ikkunalle ja tirkisti sisään, mutta päätään pudistaen
hän lähti sieltä -- ei ollut ketään kotona.
Silloin istui hän kynnykselle, laski lippaan viereensä ja katseli
surkean ja aran näköisenä tyhjää tasankoa; vihdoin hän hyrähti itkemään,
pettymys ja yksinäisyys vaikuttivat hänessä samallaista alakuloisuutta
kuin ala-ikäisessä lapsessa. Mutta ala-ikäinen Olli-poika olikin
suurimmassa määrässä, vaikka hän läheni suurin askelin sitä
ajanmittaa, joka on ihmisille suotu. -- Eihän vuodet teekään ihmistä
täysi-ikäiseksi, vaikka laki niin sanoo, se on ainoastaan tahto, joka
määrää ihmisen kypsymisen kantaa, -- ja Olli-poika ei ollut missään
suhteessa kypsynyt.
"Holohei!" huusi pieni vuohipaimen hänelle pieneltä lähellä mökkiä
olevalta kummulta.
Olli-poika hyppäsi kynnykseltä ja tarttui lippaasen.
"Sinäkö olet Olli--poika?" kysyi poika ja tuli lähemmäksi.
Olli-poika ei viitsinyt vastata siihen niin mitään.
"Kari on kai Bergslienissä," arveli poika ja sylki joka kerta kuin hän
oli puhunut, antaakseen enemmän painoa puheelleen.
Olli-poika katseli epävakaisesti Bergslieniä kohden, kääntyi pojan
luota, joka nähtävästi oli toivonut saada hiukan pakinoida, ja lähti
horjuvin askelin mainittua taloa kohti kulkemaan. Ja täällä hän
menetteli vallan samalla tavalla kuin ennen, -- ensin rohkeasti,
niinkuin se, joka tietää olevansa tervetullut, sitten pelkurimaisesti
ja vitkallisesti, kuni se, jolle ei milloinkaan ole sanottu: terve
tulemasta.
Vihdoin viimein hän tuli Bergslienin maalle. Ulkona pihan takana seisoi
pieni vanha nainen, joka levitti pestyjä vaatteita pensaille kuivamaan.
Hän huomasi kohta tulijan, mutta hän ei ollut häntä näkevinään.
"Hyvää päivää, Kari!" sanoi Olli-poika peloissansa ja pyyhki hien
otsasta.
Nainen katsoi häneen älykkäillä, loistavilla silmillä; hänen kasvonsa
olivat vanhat ja alakuloiset ja hän nyykäytti päätään vastaukseksi.
Mutta tämä tervehdys oli vallan välinpitämätön, se ei käskenyt häntä
menemään eikä jäämään.
"Minä olin tuolla mökin tykönä," lisäsi tulija ja istui pölkylle naisen
lähelle.
"Minä jään tänne yöksi," sanoi Kari, hetken äänettömyyden jälkeen;
mutta hän ei katsonut mieheen.
"Niin, kai sinä sen teet," huokasi tämä kohtaloonsa tyytyen.
"Sinä saat mennä sinne ja asettaa itsellesi omin päin miten voit,"
lisäsi nainen hetken kuluttua.
"Tyhjässä talossa?" kysyi mies surullisella äänellä.
"Minä en voi olla sekä siellä että täällä," keskeytti nainen häntä
jyrkästi.
"Siellä ei minulla mitään hauskuutta ole, kun sinä et ole siellä."
"Niin, tuntuu siltä kuin sinä et juuri olisi hupaisuuden tarpeessa,"
virkkoi nainen vähän pilkallisesti.
"Minä ikävöin sinua niin että sydän on pakahtua," sanoi mies vakaalla
äänellä.
"Hiljaa!" käski Kari ja katsoi taloon päin, "sinä et saa puhua niin
kovaa, muuten en kuule jos minua käsketään sisään; Sigrid ei ole
terve."
"Suokoon Junnila että minä olisin hänen sijassansa, niin olisi kai
joku, joka pitäisi minustakin huolta ... enkä kuljeksisi näin ympäri
kyliä kuin koditon koira," huokaili Olli ja ääni tukahtui itkuun.
"Siitä ei voi mitään sanoa," lausui Kari ja meni samassa miehen luo ja
istui hänen viereensä. "Se, joka ei todella ryhdy mihinkään, kuljettaa
mukanaan taudin, mihin vaan tulee; sillä pahin tauti on levottomuus."
"Niin, osoitapas minulle sitä, mihin minä voin ryhtyä," valitti mies ja
itki vielä katkerammin.
"Turvaa Jumalaan."
"Hän on niin kaukana."
"Sitten sinä itse sen määräät," sanoi nainen vakaasti.
"Sinä olet riitainen nyt, sinä, Kari," huokasi mies, "sinun luoksesi ei
voi tulla surussa."
"Siitä on pitkä aika kuin tulit ilossa, ja kuitenkin kulutat aikaa
tullaksesi tänne tunturin yli."
"Tuolla alhaalla on niin kurja elämä... Siellä väsyy."
"Ei ole kumma että väsyy, kun pitää olla muassa kaikellaisissa
seuroissa," tuumaili nainen suutuksissaan.
"Voisi melkein vannoa sen päälle, että siinä on jokin tenhovoima,"
väitti mies. "Toisena hetkenä inhoittaa toisena tekee mieli --."
"Minä sanon sinulle yhden asian," keskeytti häntä nainen lyhyesti,
"sinussa on ikäänkuin kaksi ihmistä. Toinen on nuorukainen, jota
hurjapäisyys vaivaa, toinen on raajarikko-raukka, joka rauhaa ja lepoa
halajaa. Sinun täytyn eroittaa ne. -- Ihminen ei voi olla nuori ja
vanha yht'-aikaa, lörppömäisyys ja totisuus eivät milloinkaan vedä
yhtä."
"Niin, sinä kyllä kaikki asiat tiedät, sinä! -- Toisen raukan täytyy
kuin täytyykin kärsiä typeryyttä," huokaili Olli-poika hiukan
rauhoitettuna.
"Kaikkien täytyy kärsiä typeryyttä," lausui Kari painavasti. "Mutta
Herra Jumala on sanonut: Älä anna pahan sinua voittaa, vaan voita sinä
paha hyvällä."
"Minä olen kai jo käynyt liian vanhaksi pahuudessa," sanoi mies
nöyrästi -- mutta, se ei sydämen syvyydestä tullut.
"On ainoastaan yksi, joka on liian vanha pahuudessa, ja se on itse
perkele!"
"Älä ota niin kovasti kiinni, Kari!"
"Täytyy olla kova laiskuuteen nähden."
"Olenko minä laiska!" huokasi Olli-poika närkästyneenä, "minä en suo
itselleni lepoa missään."
"Niin, se on juuri pahin laiskuus, se," sanoi nainen, "sillä sinä
pakenet ajattelemista! Joka kerta kuin Herra laski kätensä sinun
päällesi ja sai sinua seisahtumaan, olit sinä kuin riivattu.
Muistatkos, kuinka panit vastaan, kun Isonkylän Lauri selkäsi katkaisi
ja sinä makasit täällä monta viikkoa ja taistelit elämän ja kuoleman
välillä? Rauhoittuiko mielesi silloin? Kannoitko ristiäsi, Olli? -- Et,
sinä viskasit sen luotasi ja otit sen taas, niinkuin tauti teki sinun
kanssasi. -- Ja miten silloin kävi kun polveasi alkoi pakoittaa
puukonpistosta, jonka sait Bolstad Örenin tykönä kahdeksan vuotta
takaperin, oliko laitasi silloin parempi? Ei, se ei ollut parempi..."
"Jos sinä olisit ollut minulle uskollinen, Kari!" vonkui mies, ja tällä
kertaa tuntui kuin se olisi tullut syvemmältä.
"Milloin minä sitten sinun hylkäsin?" kysyi nainen ankarasti.
Olli-poika käyristyi kokoon soppeen, jossa hän istui, ja näytti melkein
siltä kuin hän ei olisi voinut tehdä itseänsä kyllin pieneksi naisen
rinnalla; sillä vaikka hän kyllä väitti vastaan, osoitti hänen
käytöksensä kuitenkin arkamaisuutta, joka todisti että nainen puhui
totta.
"Niin, ihmisten silmissä kyllä siltä näytti," jatkoi nainen hetken
kuluttua, "mutta Jumalan silmissä en ole milloinkaan sinua hyljännyt."
"Kenties se vielä voi muuttua," kuiskasi mies nöyrästi.
"Se ei ikinä muutu," huokasi nainen ja itki hiljaa.
"Etkö itse sanonut sinä päivänä, kun erosimme: 'Kun vaan oikein tahtoo,
niin kyllä onnistuu'... ja nyt minä tahdon," huudahti mies ja ojensi
itseänsä.
"Niin, suokoon Jumala että niin olisi!" huokasi nainen ja pyyhki
silmiänsä. "Mutta sinussa on kaksi tahtoa, se on onnettomuus. Vähät
hyödyttää että valjastat kaksi hevosta auran eteen, kun toinen pyrkii
sinne toinen tänne."
"Minä olen nyt sanonut sen, ja tällä kertaa pysyn sanoissani," vakuutti
mies rohkeammin ja nousi lähteäksensä.
"Menetkö mökille?" kysyi Kari.
"En, minä menen alas kedolle jälleen."
"Jos tapaat Thoren Stenistä, niin vältä hänen seuraansa, se on tunnoton
poika," sanoi nainen ja nousi äkisti.
"Hän tulla karkasi alas tunturia, kun minä istuin lepäämässä hiukan, ja
potkasi lipastani niin että se vieri rinnettä alas. Minä luulin että
hän oli hupsu," sanoi Olli.
"Hän on suurisuinen veijari, joka kerskailee ja kopeilee ikäänkuin ei
kukaan voisi sellaiseen vastata."
"Mutta se on poikaa, se, joka rohkenee puukonkärkeä vastaan mennä!"
huudahti Olli ja hurja ilo leimahti hänen kasvoissansa.
"Kyllä, hän alkaa siitä, mistä sinä neljäkymmentä vuotta sitten
aloitit," sanoi Kari kuivasti. "Sinä kenties et tiedä mitä tässä
talossa on tapahtunut? Mutta mitenkä sinä sen tietäisit... Sinä tiedät
että Sigrid, talon tytär, jo vuosi sitten luvattiin Thorelle... Vähän
aikaa kaikki kävi hyvin, mutta sitten asiat muuttuivat. Thore on
ruvennut hevoiskauppiaaksi, ja sitä ei tyttö eivätkä tämän vanhemmat
hyväksy, sillä se ei ole tarpeen, Bergslien kyllä elättää miehensä!...
Nyt on Sigrid monta kertaa tahtonut purkaa kihlauksen, mutta tänään
siitä tuli täyttä totta; silloin Thore oli ylhäällä sääterintuvalla
tytön kanssa ja kiusasi ja houkutteli häntä kuin paha henki. Mutta kun
tyttö pysyi lujana päätöksessään, työnsi Thore häntä vihoissansa niin,
että hän kaatui ja pyörtyi, ja jollen minä olisi ollut tuvan ovessa ja
nähnyt miten hänen kävi, en tiedä mitä loppu siitä olisi tullut."
"Entäs sitten, hoida häntä!" huudahti Olli-poika äkäisesti.
"No, en minä sitä niin erittäin tärkeänä pidä," jatkoi nainen, "kun
kerta on saanut yhden kolauksen, voi kyllä toistakin kestää."
"Niin, mutta henki, Kari!"
"Voipi ennemmin menettää henkensä tällaisesta, kuin kadottaa ilon
ainaiseksi," huokasi nainen ja nousi.
"Älä puhu tuolla tapaa, Kari!" pyysi Olli suruisesti.
"Voi, vähät elämästä, kun täytyy elää ainoastaan saadaksensa siitä
loppua," lisäsi nainen hiljaa, -- sitten hän nyökäytti päätään Ollille
ja käänsi hänelle selän.
"Oi Herra Jumala!" pääsi ikäänkuin hätähuuto miehen suusta samassa.
Mutta Kari ei siitä ollut millänsäkään, vaan meni sisään. Hän oli niin
monta kertaa nähnyt Ollin sydämen sortumusta, hän ei tahtonut sitä
jälleen nähdä. Ollin suru oli niinkuin itkevän lapsen, joka kaukaa
näkee lohdutuksen kädessä makeisen.
Ja sen tiesi Olli-poika itse. Hän tunsi vallan hyvin oman heikkoutensa,
hän tiesi että hän oli kerkeä ja luja päättämisessä ja huikentelevainen
ja heikko toimeenpanemisessa, jota vastoin Kari oli hidas jotain
päättämään, mutta järkähtämätön toimeenpanemisessa. Mutta siitä
huolimatta oli Kari hänen ainoa, maallinen lohdutuksensa, ja sitä hän
oli ollut yli neljäkymmentä vuotta. Olli oli kyllä vuorotellen
viskannut sen luotansa ja taas tarttunut siihen; mutta joka kerta kuin
hän sen uudelleen omisti, pelkäsi hän kauheasti sitä kadottavansa.
Sentähden hän ei voinut mennä pois sanomatta muutamia sanoja Karille,
vaikka hän ei ensinkään tiennyt mitä hän tahtoi sanoa. Hän hiipi taloon
ja aukaisi kammarin oven, nöyränä ja itsensä kieltäväisenä kuin
katuvainen syntinen, mutta kun hän seisoi ovessa ja hänen silmänsä
kohtasivat Karin silmiä, niin hänen katseensa ilmoitti surua,
toivottomuutta, ja Olli kääntyi ja lähti pois sanaakaan sanomatta.
Kari katsoi hänen jälkeensä, kun hänen katala muotonsa kulki ikkunan
ohi ja katosi huoneen taakse; sitten istui hän hiljaa ja vaipui
surullisiin ajatuksiin, ja niinkuin hän tällä hetkellä entisyyttä
katseli, niin hän oli sitä neljäkymmentä vuotta katsellut. Aika ei
ollut sitä himmentänyt eikä muuttanut; se oli samallainen kuin silloin
kun hän ratkaisemisen hetkenä oli sulkenut itsensä sisään sen kanssa.
* * * * *
Knapstadin Kari, niin nimitetty isän jälkeen, joka oli köyhä
mökkiläinen nimeltä Niilo Knapstad, oli iloinen kahdenkymmenen vuotias,
kaunis ja riski tyttö, kun hän rupesi piiaksi Gravsejdet nimiseen isoon
taloon naapuristossa. Emäntä oli kuollut jo aikoja sitten, ja isäntä
oli hyväntahtoinen ja hyvänsuopa mies, joka antoi Karin toimiella
enemmän niinkuin tytär talossa kuin vieras, ja niin kului vuosi
iloisesti ja hauskasti.
Talossa oli Olli nuorin kolmesta täysi-ikäisestä pojasta. Hän oli
hyväksi tunnettu ja yleensä suosittu, sillä hän oli hyvä-avuinen ja
samalla kaunis ja reipas nuorukainen. Kun Kari tuli Gravsejdetin
taloon, oli samassa hetkessä ikäänkuin päätetty asia, nuorison kesken,
että se oli tyttö Ollille, ja Olli oli poika, joka sopi Karille; sillä
molemmat olivat siitä asti kun ensi kerran tapasivat toisiaan kuin
kaksi lintua, jotka hyppelivät ja lauloivat kukin oksallaan, iloiten
kaikesta mutta enin kuitenkin ihaellen toinen toistaan, kukin
itsekseen.
Sitten kun talvi tuli ja metsän verhosi lumi, kokoontuivat he yhteiseen
suojaan ja elivät siinä iloisesti, eikä ollut sitä kohtaa, joka olisi
ollut heille tiellä; sillä toinen tasoitti tietä toiselle. Mutta
kevätpuoleen, kun linnut taas samosivat metsään, yhtyivät hekin
viheriällä oksalla ja kumpaisellakin oli korsi nokassa saman pesän
rakentamiseen.
Oli kuitenkin seikka semmoinen että Ollin isä ei kohta heidän
liittoansa hyväksynyt; mutta Kari oli kelpo tyttö sekä iloinen että
joutuisa töissään, sentähden vanhuksen tyytymättömyys pian poistui ja
muuttui sitten todelliseksi mieltymykseksi.
Kun vuosi oli kulunut, kuoli vanhus. Vanhin poika sai talon haltuunsa
ja kaksi nuorempaa saivat hakea muualta toimeentuloa, mutta Kari jäi
taloon piiaksi.
Silloin Olli rupesi kauppaa tekemään. Ensin hän kaupitsi villoja ja
nahkoja ja muuta sellaista talontarvetta, mutta kun se ei kannattanut,
rupesi hän hevoiskauppiaaksi. -- Hän vaihtoi ja hän myi, hän uskalsi
siinä missä muut mietiskelivät, eikä hänen mielensä lannistunut
tappiosta. Niin ainoastaan talvi eroitti nuoret heidän onnestaan, sillä
Olli ansaitsi paljon rahaa; hän oli jo ostanut pienen rakennuksen
laaksossa ja keväällä aiottiin häitä pitää.
Mutta ei Olli ollutkaan kauppataitoa ilmaiseksi saanut. Jotain oli
annettava viekkauden ja rohkean kekseliäisyyden sijaan, sitä ei kukaan
tuntenut paremmin kuin Kari. Olli ei enää tullut Gravsejdetiin niin
usein, ja kun hän tuli, oli hänen käytöksessään jotain hurjaa, joka
paremmin olisi sopinut rajua hevosta kohtaan, jota oli hillittävä, kuin
pientä ujoa tyttöä kohtaan.
Ja se yhä kiihtyi. Ne monet matkat, jotka Ollin täytyi tehdä kauppansa
takia, paaduttivat sekä sielua että ruumista; sillä talvi oli kylmä,
täytyi panna paha pahaa vastaan, kova kovaa vastaan, jos mieli aikaan
tulla. -- Niin Olli joi muiden muassa, ensin vahvistukseksi ja
virvoitukseksi, sitten ajanvietoksi ja vihdoin tukehuttaaksensa oman
tunnon ääntä, ja vihdoin viimein hän oppi vannomaan valhetta todeksi,
kunnes totuus muuttui valheeksi ja valhe totuudeksi. Sanottiin tosin
vielä "Gravsejdetin Olli -- kas se on miestä, se!" mutta hänessä ei
kumminkaan enää ollut mitään vakavuutta, ja mihin vaan sitten astui
jalallaan, sinne liukui hän.
Ja niin tuli kevät, mutta ei häitä pidettykään Gravsejdetin talossa.
Mari ei ollut itkenyt itseään heikoksi, vaikka hän oli vuodattanut
kyyneleitä tuhansittain Ollin synnin ja jumalattomuuden takia.
Sentähden tulikin hetki, jolloin hän lausui sanan, jota hän itse oli
peljännyt ja jota hän oli hiljaisuudessa kätkenyt, siksi kuin se
oli koetettu ja voimallinen, ja tämä sana pani sen ankaran,
kukistamattoman eron heidän välilleen, jota ei mitään houkutus, ei
mikään itku, eikä mikään rukoileminen voinut tehdä horjuvaksi tahi
murtaa.
"Hän ei tahtonut olla avullisena suojelemaan kaikkea sitä rikkaruohoa,
jota Ollin mieleen pisti istuttaa elämään. Hän ei tahtonut valmistaa
synnille sijaa ja lukea Jumalan sanaa valheelle!"
Silloin nuorukaisen rohkeus masentui, mutta ei niin paljon, että se
nöyryyden ja katumuksen kautta olisi herättänyt vakaata päätöstä, ei,
-- Olli itki ensin, otti sitten vähän väliä lohdutusryypyn, ja vihdoin
hän nousi kaikkia vastaan ja kaikki häntä vastaan.