Produced by Tapio Riikonen
UUSIA KERTOMUKSIA
Kirj.
Magdalena Thoresen
Suomensi H. F. [Hanna Favorin]
Wickström, Helsinki.
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa,
1883-84.
SISÄLLYS:
Ensimmäinen vihko:
I. Kirkossa
II. Olli-poika
III. Lukne-talo
Toinen vihko:
I. Niilo
ENSIMMÄINEN VIHKO.
I.
Kirkossa.
Oli iltapäivällä. Pilvet riippuivat harmaina ja raskaina yli kaupungin;
näytti siltä kuin olisi aurinko aikaa sitten laskenut, ja illan väritön
yksitoikkoisuus peitti maan. Mutta vähitellen sumu laskeutui
ylimmäiseltä tunturiharjalta alas keskimmäisille pengerryksille ja
muodosti ikäänkuin esiripun lehdittömien puiden ja pensaiden yli.
Silloin yht'äkkiä ylimmäinen ilmakerros selkeni; milt'ei samassa
hetkessä aurinko tuli näkyviin, ja yksitoikkoisen, värittömän ilman
läpi tunkivat iloiset, riemulliset säteet. Mutta se oli ainoastaan
hetken ihanuus; tunturin-rinne punoitti jo kohdatessaan laskeuvaa
auringonkehää, -- ja kuitenkin se oli kylläksi karkoittamaan
vuorokautista varjoa ja uudestaan herättämään uskoa ijäiseen valoon.
Oi siunattu olkoon tämä loistava auringon säde! Tuhat kertaa siunattu
sille, joka keskellä surun pimeyttä äkisti tuntee että Jumalan oma
sormi koskettaa hänen kylmää otsaansa!
Seuratkaamme auringonsädettä.
Nyt se juuri kulkee ikkunan ohi, jossa on pienet himmeät ruudut.
Sisäpuolella kierteleikse muratti ikkunanpielestä pitkin ja
ikkunanlaudalla on ruusu, jossa on monta pientä nuppua. Ruusu parka!
Sen lehdet riippuvat alaspäin. Eikö tämän ikkunan sisäpuolella ole
ketään, joka iloitsee tuoksuvasta ruususta ja hoitaa nuppuja?
Mennään eteenpäin auringonsäteen kanssa.
Laattian poikki se rientää, katsos, kuinka se kaunistaa köyhää
huonetta! Siinä on pieni puinen kehto. Nyt se hyväillen liitää kahden
pienen käden yli, jotka värisevät ja ovat vallan palavat polttavasta
kuumeesta. Nuori nainen on polvillaan kätkyen vieressä; hänen otsansa
on merkitty surun kirjoitusmerkeillä -- nuoruus on ikäänkuin kasvanut,
sentähden ne tunkevat niin syvälle, -- hänen silmänsä ovat luodut
lapseen; ne ovat turpuneet itkusta ja valvomisesta, tuskin luulisi että
ne mitään huomaisi, ja kuitenkin -- auringonsäde koskee kivistäviin
silmäluomiin; se oli Jumalan sormi! Hän aukaisee silmänsä ja katselee
ikkunaan päin, nousee ja katsoo ympärilleen kamarissa.
Hänen jalkojensa vieressä on käsityö; olkoon siinä vähän aikaa.
Silmä-parkain on täytynyt näiden monien päiväin ja öiden kuluessa
tautivuoteen ääressä jakaa tointansa elämän tarpeiden hankkimisen ja
elämän loppumisen pelon välillä -- -- -- olkoon siinä.
Hän katselee vielä ympärilleen pienessä huoneessa. Mikä lohduttava
näky! Vanhan puinen pöytä ikkunan edessä, piironki oven vieressä ja sen
päällä kahvikupit, kipsivaasit; pieni iloinen ajatus, olkoon sen nimi
Toivo, kiitää läpi hänen sielunsa. -- Äkisti hän kääntää kasvonsa
pientä kuvaa kohti, joka riippuu seinällä. Se on kalpea ja ilman
varjoja, mutta se on kuitenkin nuoren miehen näköinen, jolla on kauniit
kasvot, korkea otsa ja uljas katse. Kuihtunut myrttiseppele on
kierretty pariin kertaan kuvan ympärille ja muodostaa kehyksen.
Nuori nainen yhä katselee sitä; yhä enemmän hän vaipuu katsomiseen.
Jäykistyneet kasvojen piirteet pehmittyvät, -- suru muuttuu
surumielisyydeksi ja surumielisyys kauneudeksi, otsa selkenee, katse
kirkastuu, posket punoittavat hiukan ja suu muodostuu iloisiksi
sanoiksi... Vielä auringonsäde valaisee hänen pientä maailmaansa, ja se
näky, jota hän tavoittaa, saapi varmaankin värinsä siitä.
Hän näkee itsensä kaksi vuotta nuorempana. Myrtti-seppeleessä on
tuoreet, tuoksuvat lehdet ja pienet valkeat nuput pistää esiin
kaikkialla viheriäin lehtien väliltä; se soveltuu hyvin yhteen
valkoisen otsan ja paksun ruskean tukan kanssa. Onnellinen morsian!
Iloisena kuin tanssiin seuraa hän häntä, -- häntä, josta seinällä oleva
piirustus on vaan huono kuva, -- alttarille. Siinä seisoo pappi, miksi
luo hän niin kummallisen, surumielisen katseen kauniisen sulhaseen'
Morsiankin katselee häntä, -- kuinka uljaalta ja reippaalta hän
näyttää. Ei ole hätää, kyllä hän johtaa vaimoansa turvallisesti ja
tukevasti. Nyt ojentaa pappi kätensä siunataksensa heitä; hän tuskin
notkistaa päätänsä, hän, joka katsoo yli papin ja alttarin ja koko
kirkon -- suureen, iloiseen maailmaan, joka odottaa häntä raskaiden
kirkon-seinien ulkopuolella.
Niin kierretään myrttiseppele hänen kuvansa ympärille; mutta se ei
silloin ole siinä, missä se nyt riippuu, vaan se on toisessa kodissa,
missä varallisuus asustaa; sillä tuo kaunis aviomies on taitava
työmies. Ja sillä välin kun morsiusseppele kuihtuu, kietoo onni joka
päivä tuoreita ruusuja ja tuoksuvia lehtiä siihen seppeleesen, joka
kierteleikse heidän nuorien sydämiensä ympäri.
Mutta ilo ei joka päivä ole yksin täyttämässä talon maljaa; harmi ja
tyytymättömyys astuvat myöskin esiin ja sekoittavat pisaroitaan siihen
-- ja vakuuttavat vielä että se maistuu hyvälle, niinkuin lääkäri
pahanmakuisesta lääkkeestä. Silloin on hyvä, jos rakkaus on laskenut
perustuksensa uskon pohjalle, jotta se pysyy lujana kun sade lankeaa ja
tuulet puhaltavat! sillä onni on oikullinen ja arka; kun perustus
horjuu, katoaa se, ja silloin kummittelee huokaus, kuni kaiku tyhjällä
paikalla.
Oi, nyt aurinko laski!
Mihin joutuivat nyt nuo nuoret kasvot?... Mihin joutui kulta köyhässä
huoneessa?... Oliko se vuosi, joka ensimmäistä seurasi, ilman iloa?
Oliko se näky, jota aurinko hiljan valaisi ja jonka yli varjo nyt
vetäytyy, kenties kuva hänen menneestä elämästään?
Hiljainen vaikeroiminen kuuluu kätkyestä. Äiti-parka kumartuu
tuskallisena lapsen yli, jonka kasvot ilmoittavat kovaa tuskaa. Hetken
aikaa kesti jännitys; hänen sydämensä oli melkein herennyt
tykyttämästä. Silloin suonenveto vähitellen helpoitti, kasvot saivat
entisen näkönsä, ja äiti vaipui hervotonna samalle paikalle, jossa
auringonsäteen taikavoima muutamia silmänräpäyksiä sitten oli koskenut
häneen ja kajonnut hänen nuoreen sydämeensä, jotta elämän halu vielä
kerta sai auaista lämpimät laineensa ja vuodattaa itsensä tuskallisten
haavain yli, joilla ei vielä ollut aikaa ollut tehdä arpia.
Tunti tunnin jälkeen kului siten. Kävi pimeäksi hänen ympärillään; hän
makasi vielä pienen kätkyen vieressä ja kaikki ky'yt näyttivät
yhdistyneen kuuntelemaan lapsen vaihtelevaa hengittämistä.
Silloin hän kuuli jotain ratisevan oven luona, hän säpsähti. Hitaasti
hän käänsi päätänsä ja kuunteli... Nyt se taas liikkui! Joku oli
ulkona, se oli varmaa. Oliko se kenties lääkäri? Ei, hän tuli aina
reippaasti ja astui samassa sisään, Kuka se mahtoi olla?... Hän kuuli
selvään hengähdyksiä, niin raskaita kuin jok'ainoa olisi ollut
surullinen huokaus. Kenties se oli vanha Martha, hänen ystävällinen
naapurinsa, hänen ainoa apunsa hädässä ja hänen vertaisensa maallisessa
tilassa... Hänen täytyi katsoa kuka se oli, ja hän nousi ylös. Silloin
hän kuuli liikkeen ulkomaisen oven kohdalla ja tuo raskas hengittäminen
oli vaiennut. Vielä hän kuunteli hetken aikaa; mutta hiljaisuus
vallitsi kaikkialla hänen ympärillään, ja ainoastaan kaukaa kuului
yksinäisen vaeltajan askeleita.
Tämä tapaus oli kuitenkin saattanut häntä ajattelemaan jotain, joka ei
koskenut sairasta lasta, mutta joka kuitenkin kuului sen hoitamiseen:
olihan sekä pimeä että kylmä, itse hän vapisi reilusta. Ja nyt hän
kiireesti sytytti kynttilän ja yhtä suurella kiireellä viritti
sammuneen tulen pienessä kakluunissa.
Se teki kolkon huoneen hiukan hauskemmaksi, -- se ei ollut
auringonsäde, mutta se muistutti sitä.
Nyt asetti hän kynttilän pöydälle; kaunis, puoleksi kuihtunut ruusu
nostettiin ikkunasta ja pantiin sen eteen niin että sen tuuheat oksat
lieventäisivät valoa. Oi! -- siinä hän päästi surkean huudon; eikö
luulisi että sisilisko oli häntä purrut? Mikä se oli, joka oli koskenut
häneen niin äkisti ja niin tuskallisesti?
Aikaa ennenkuin hän oli kuullut tuota raskasta hengittämistä
ulkopuolella ovea, oli miespuolinen haamu kulkenut edes takaisin
huoneen edustalla. Hänen käyntinsä oli horjuva, hänen ryhtinsä veltto
ja voimaton. Pari kertaa oli hän lähestynyt huonetta ja neuvotonna
jälleen kääntynyt takaisin. Silloin hän yht'äkkiä teki päätöksen; hän
hiipi nopeasti pieneen porstuaan ja pani korvan avaimenreijän kohdalle.
Siinä seisoi hän vähän aikaa kuunnellen siksi, kunnes kuului liikettä
huoneesta; silloin hän äkkiä ja varovasti hiipi pihalle takaisin kuin
varas. Nyt oli sisällä sytytetty kynttilä ja ikkunasta hän vapaasti
taisi katsella pieneen huoneesen.
Oliko tämä se Helena, joka kaksi vuotta sitten oli hymyillyt koko
maailmalle ja jolle koko maailma oli hymyillyt, ikäänkuin
vastapuhjenneelle ruusulle aamu-auringon valossa?... Tämä kalpea,
surullinen raukka, joka väsyneenä ja köyryselkäisenä hääri tuolla
sisällä?... Hyi! häntä värisytti. "Jumala armahtakoon sitä, joka on
syynä hänen kurjuuteensa! -- Siinä makasi kipeä lapsi, ehkä se olisi
ollut terve nyt, jos se olisi parempaa hoitoa saanut, jos ei äitiparka
olisi ollut yksin sitä hoitamassa? Kaksi kättä ei kauas riitä, neljältä
kävisi vallan toisin, -- oi, Helena-parkaa!" -- Ja mies painoi
vaikeroiden kuoleman-kalpeat kasvonsa pieniä ruutuja vasten. Mutta
juuri silloin vaimo huoneen sisällä nosti viheriän kukkasen pois
ikkunasta. "Oi, hän varmaankin säikähti häntä! Hän oli vähällä horjua".
-- Mutta nyt joku tuli kävellen taloa kohti, ja mies vetäysi hiukan
syrjälle.
Huoneessa nuori vaimo vielä seisoi ja piti vapisten kiinni tuolista.
Silloin kuului ripeitä askeleita porstuassa; ovi avattiin nopeasti ja
lääkäri astui sisään.
Se on mitä kamalimpia hetkiä elämässä, jolloin lääkäri seisoo
tautivuoteen ääressä semmoisena, joka on sovittanut itsensä
välittäjäksi elämän ja kuoleman välillä, ja hänen suustansa odotetaan
se sana, jota ainoastaan taivaallisessa neuvostossa voidaan päättää. Ja
kun hän seisoo siinä epätoivon keskellä ja näkee rukoilevaiset ja
tuskalliset katseet luotuina häneen, ja hän sellaisena hetkenä viskaa
toivon hauraan olkikorren hukkuvalle, niin hänen ei tarvitse katua,
vaikka hän tietää että he kuitenkin hukkuvat; sillä vaikeaa on, vaikka
olisi oikeinta, sanoa lyhyesti: ei ole apua enää.
Pari minuuttia lääkäri katseli äänettömänä sairasta lasta, sitten hän
pudisti päätänsä, ojensi äidille kätensä kasvot toisaalle käännettyinä,
pani hatun päähänsä ja lähti pois, Tuomio oli langennut.
Vaimo-parka ei ollut sanaakaan sanonut lääkärin siellä ollessa, hän oli
vaan hänen kasvoistaan hakenut sitä lohdutusta, jota hän ei löytänyt.
Hän ei ollut sanonut hänelle hyvästi, ei katsonut hänen jälkeensä, kun
hän meni, tämä kaikki oli sellaista varten, joka toivoo, -- hän oli
ilman toivoa. Silloin torninkello ristikirkossa löi yksitoista; lyönnit
seurasivat toisiaan hitaasti ja kun viimeinen lyönti kaikui, hävisi se
yön haudantapaiseen hiljaisuuteen.
Silloin oli yht'äkkiä kuin valistava ajatus olisi tunkenut hänen
sieluunsa ja vetänyt säteen jälkeensä hänen väsyneihin silmiinsä. Hän
kumartui rivakasti lapsen yli, otti vaatteen ja peitti sen pienet
kädet, katseli ympärilleen huoneessa, ja oli seuraavassa
silmänräpäyksessä poissa.
Ulkona naapurin talon kohdalla hän pysähtyi ja kolkutti ikkunalle. Se
avattiin kohta, ja vanhanpuoleinen nainen pisti ulos päänsä.
"Herra Jumala, sinäkö se olet, Helena", huudahti nainen, "onko lapsesi
kuollut?"
"Ei, Jumalan kiitos, Martha", vastasi Helena, "niin pahasti ei vielä
ole. Mutta pane vaatteet päällesi ja tule minun luokseni ... minulla on
jotain mielessä, jossa sinun pitää auttaman minua".
"Herra siunatkoon, mitä sinulla on mielessä, lapsi?" kysyi vanha
nainen, lähti samassa ikkunan luota ja tarttui vaatteisinsa.
"Minä en uskalla viipyä kauemmin, Martha", kuiskasi Helena. "Mutta en
milloinkaan ole ollut niin avun tarpeessa kuin tällä hetkellä. Siihen
on Jumala todistajani?"
"Mene, mene!" huusi vanha vaimo kammarista, "minä tulen koht'siltään
sinun luoksesi".
Helena sulki ikkunan ja lensi, katsellen arasti ympärilleen pimeällä
kadulla kuin pelonoloinen pääsky, takaisin pieneen huoneesensa. Tuskin
oli kaksi minuuttia kulunut ennenkuin vanha Martha oli hänen luonansa.
"Nyt sinun pitää sanoa minulle, Helena", kuiskasi Martha, "millä voin
sinua auttaa?"
"Lääkäri kävi täällä hetken aikaa sitten", vastasi tämä kiireesti, "hän
ei puhunut mitään; mutta minä huomasin kyllä mitä hän sanomatta jätti.
Aamulla sanoi hän: Jumalan avulla!"
"Se on köyhäin lohdutus", keskeytti häntä vanhus; "mutta hyvä sille,
jolla on vähän, ett'ei paras mitään maksa."
"Mutta minä uskon, Martha, että Jumala vielä voi auttaa. Sentähden olen
aikonut mennä kirkkoon..."
"Nyt ... tällä hetkellä!" huudahti vanhus hämmästyneenä.
"Juuri keski-yöllä sinne tulee mennä", kuiskasi nuori vaimo ja hääri
lapsen vuoteen vieressä.
"Se ei voi olla tarpeellista", väitti Martha. "Kunnian Kuningas tuli
majan ovesta sisään... Jos katto on matala, niin on taivas korkea, ja
taivas on kattona sille, joka rukoilee."
"Ei, ei, Martha, ei se ole niin, kuin sinä luulet", huokasi Helena ja
pudisti päätänsä. "Etkö sinä ole kuullut sitä vanhaa luuloa, että kun
joku kuolintautia sairastaa, niin voi se, joka enin häntä rakastaa,
pelastaa hänen henkensä sillä että keski-yön aikana menee kirkkoon ja
kirjoittaa sairaan nimen alttaritaulun taakse?"
"Kyllä olen sen kuullut", vastasi vanhus.
"Kello on vasta vähän yli yksitoista", sanoi Helena rohkeasti ja
järjesti vähäsen köyhää pukuansa. "Kun sinä olet lapsen tykönä, niin
olen huoleton, ja niin viimeinen keino uskalletaan".
"Minä en paikalta liikahda", vastasi Martha ja oli hetken aikaa ääneti.
Mutta kun äitiparka oli suudellut sairasta lastansa ja nyt läheni ovea
mennäksensä, pysähdytti Martha häntä sanoen:
"Minä tahdon kuitenkin sanoa sinulle yhden asian, Helena, jotta voit
varoa kaikkia, mitä voi tapahtua. Ei voi tietää mitä kirkossa on
yöllä".
"Kirkko on Jumalan oma huone", sanoi Helena.
"Se on kyllä totta", sanoi vanhus; "mutta kun ei ole siellä mitään
tekemistä, on parasta pysyä sieltä poissa".
"Äidillä, joka menee pelastamaan lapsensa henkeä, on asiaa kyllä",
vastasi nuori vaimo tyynesti.
"Avuksi huuda minua hädässä!" lausui vanhus juhlallisesti. "Se on
Herran sana; mutta on toinenkin sana, joka sanoo että kirkko ei
milloinkaan ole tyhjä. Minä tunnen yhden, joka kerta samassa asiassa
sinne meni; mutta hän ei toista kertaa mene, sen minä takaan, vaikka
hänellä olisi miehen rohkeus."
"Oliko siellä joku, joka häntä peljätti?" kysyi Helena ja meni vielä
kerta kehdon luo katsellaksensa lasta.
"Oli niin", sanoi Martha juhlallisella äänellä, "että kun hän tuli
kirkkoon, näki hän alttarin edessä vanhan papin, joka monta vuotta
sitten oli kuollut, ja hänen ympärillänsä oli kuori täpö täynnä
kuolleita polvillaan, ja pappi piti kätensä heidän ylitsensä, ikäänkuin
hän olisi heitä kaikkia siunannut."
"Martha!" keskeytti äkisti nuorempi häntä, "katso, hän ei enää purista
käsiänsä yhteen ... katso kasvoja, kuinka hiljaisilta ne näyttävät ...
oi Jumala! joko hän nyt kuolee!"
Vanha Martha katseli tutkivaisesti pienokaista. "Sinä saat olla
huoletta siitä, Helena," kuiskasi hän, "tämä ei ole kuolema ... minä
pikemmin luulen että se on elämä. Jätä sinä matkasi."
"Ei, ei," huudahti Helena, "minä en uskalla siihen luottaa, ja jos
jotain tapahtuisi, niin katuisin sitä koko elinaikani. Minun täytyy
mennä, -- hyvästi, Martha." Ja hän lähti.
"Jumala sinua seuratkoon, lapsi!" huokaili vanhus ja istui hiljaa
vuoteen viereen.
Nuori äiti kiiruhti sitä kirkkoa kohti, jossa hän pari vuotta sitten
oli vihitty ja jossa hänen kipeä lapsensa oli kastettu -- totta kai se
oli oikein!
Yö oli pimeä, ja kylmä tuuli kiiti yksinäisten katujen läpi, kaikkialla
häntä kohtasi unen kuva, ja hänestä näyttivät kaikki nämä pimeät
huoneet, jotka seisoivat siinä äänettöminä riveissä, olevan kuoleman
pettymättömät todistajat. Oliko hän siis ainoa koko kaupungissa, joka
valvoi suruisena ja pelonalaisena?
Vihdoin viimein hän saapui kirkolle. Se oli vielä kolkompi ja
yksinäisempi kuin huoneet, ja se näytti pimeydessä niin kummallisen
uhkaavaiselta. Hän meni sykkivin sydämin lähemmäksi -- miten hän
tällaisessa pimeässä löytäisi alttarille? Mutta avain! Sitä hän
tuskassansa oli kokonaan unohtanut. Oi, kaikki oli turhaa! Ja
kauhistus, joka oli suurempi pimeän ja yön pelkoa, pani hänen jäsenensä
jäykistymään. Silloin hän näki kynttilänvalon läheisen huoneen
ikkunasta, -- se oli papin talo. Se oli papin omassa kammarissa, hän
muisti sen tarkoin siitä päivästä kuin hän harmaassa puvussansa oli
asettunut erään puoleksi avoinna olevan oven suojaan ja pyytänyt papin
kastamaan hänen kolmen kuukauden vanhaa lastansa.
Mitäs jos hän menisi papin luo ja kertoisi hänelle hätänsä; nyt oli
pappi yksin, ja hänen ei tarvinnut hävetä köyhyyttänsä. Pappi ei
suinkaan kieltäisi häneltä kirkon avainta, hänellähän aina oli
lohdutuksen sana ja neuvo murheellisille!
Hiljaa hän läheni huonetta, pani päänsä aivan lähelle ikkunaa ja
kuunteli. Kyllä, se oli hän, hän käänsi lehden kirjassa, -- yhden
silmänräpäyksen vaimo mietti asiaa, silloin torninkello löi puoli
kaksitoista! Rohkeasti hän kolkutti ikkunaa -- vielä kerta kovemmin;
sen pappi kuuli. Vaimo kuuli papin nousevan, -- häntä pyörrytti.
Silloin ovi aukeni, -- ja seuraavassa hetkessä seisoi Helena papin
huoneessa.
Sanomattomasta sielun ja ruumiin väsymyksestä vaipui hän sille
tuolille, jonka pappi joutuisasti toi hänelle, ja kova nyyhkytys mursi
sen mielenjännityksen, joka tähän saakka oli häntä voimassa pitänyt.
Hetken aikaa olivat molemmat ääneti, -- sielun tuskalla ei alussa
sanoja ole.
"Millä tavoin minä voin sinun auttaa, lapseni?" kysyi vihdoin viimein
pappi hiljaa, kun vaimo oli hiukan rauhoittunut.
Nainen loi sanomattomasti rukoilevan katseen totiseen mieheen, joka
seisoi hänen edessänsä.
"Mikä on nimesi?" kysyi hän, kun nainen ei näyttänyt voivan vastata.
"Nimeni on Helena Halvarsen", kuiskasi nainen, "minä olen vanhan
kalanpunnitsijan Gudmund Baage'n tytär; isäni kuoli viime vuonna --
pastori kyllä hänen tunsi". -- Ja hän melkein kyyristyi kokoon sen
katseen edessä, jonka pappi hämmästyneenä loi häneen.
"Kyllä minä häntä tunsin", sanoi pappi hetken aikaa vaiti oltuansa. "Ja
sinun myöskin tunsin. Eihän sitten ole kuin kaksi vuotta kuin sinä olit
morsian."
"Ei", kuiskasi nainen tuskin kuultavalla äänellä.
"Jumalan nimessä", huudahti pappi, "mikä kauhea onnettomuus on sinua
kohdannut? Sinä olet tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha, ja jok'ainoa
piirre kasvoissasi osoittaa kalvavaa surua. Kerro kaikki, lapseni.
Sentähden kai tulet näin myöhään minun luokseni. Ilmoita tuskasi
minulle; -- on kai sinulla jotain, jonkatähden voit elää tai olkoon
niin -- kärsiä?"
"Kyllä", nyyhkytti nainen, "pieni tyttöni! jonka pastori kastoi pari
kuukautta sitten, -- mutta hän sairastaa kuolintautia -- ja hän
kuolee!"
"Mutta miehesi?" kysyi pappi.
"Oi hän", huokasi nainen ja peitti laihoilla käsillään silmänsä.
"Ehkä hän on kuollut?" lausui pappi sääliväisesti.
"Oi, jospa hän olisi kuollut!" huudahti nainen vaikeroiden.
Hetken aikaa olivat taas vaiti. Sitten pappi uudestaan alkoi:
"Niin, se on totta, on paljon tässä maailmassa, joka on kuolemaa
pahempi. Jos miehesi oli pahantekijä ja jos hän oli vaan itseänsä
kohtaan pahantekijä, jos hän häpäisi Jumalan kuvan maan päällä ja
raivosi sokeassa intohimossa omaa lihaansa ja vertansa vastaan, -- jos
hän oli juomari", lisäsi hän epäilevästi.
Surkea huudahdus pääsi onnettoman vaimon rinnasta.
"Oi, älkää nimittäkö häntä niin!" huusi hän; "tuo inhoittava,
kauhistava sana!"
"Mutta jos se on oikea?" sanoi pappi tyynesti. "Moni kulkee sitä tietä
näillä seuduin. Ensimmäisestä Jumalan ja itsensä unhoittamisesta
iloisessa seurassa viimeiseen paatumuksen tylsämielisyyteen ei ole
monta askelta".
"Oi, Jesus! eikö siis ole mitään pelastusta hänelle?" valitti nainen.
"Missä hän on?" kysyi pappi.
"Kolme kuukautta sitten hän lähti kaupungista ja meni pohjoiseen päin.
Luultavasti hän nyt on kalassa", vastasi nainen.
"Siellä hän tuskin pelastustansa löytää", sanoi pappi.
"Niin, kyllä minä olen kärsinyt!" huudahti nainen. "Naimisemme
ensimmäisenä vuotena tapahtui kyllä väliin -- i!" keskeytti hän
itseänsä kiivaasti ja hänen kasvonsa lensivät vallan punaisiksi -- "ei,
minä en tahdo sitä sanoa -- en milloinkaan tahdo nimittää Christian'ia
semmoisella kauhealla nimellä... Minullakin on vikani...? Enkö minä
ylpeydessäni kieltänyt häntä tuomasta ystäviänsä kotiimme? -- Eikö se
ollut hän, joko itse oli maksanut sen ja tehnyt työtä sen edestä?...
Minä ajattelin näin: Kun paha kerta pääsee taloon, niin ei viivy kauan
ennenkuin se istuu pöydän päässä. -- Yhdessä paikassa toivon hänen toki
voivan kohdata Jumalaa. -- Mutta sentähden tuli paljon onnettomuutta
osakseni."
"Vaikka koko maailman viha sinua kohtaisi, niin se, mikä on oikea
Jumalan edessä, on tehtävä, -- ja sinä olet sen tehnyt", sanoi pappi.
"Oi, kun hän vaan ei olisi tuttavuutta tehnyt tuon huonon ihmisen
kanssa!" huudahti nainen entistä kiivaammin. "Hän sanoi häntä
ystäväkseen; mutta hänestä on kaikki onnettomuutemme tullut. Hän on
syynä kaikkeen."
"Älä syytä ketään, olkoon hän kuka tahansa", keskeytti häntä pappi.
"Laki on sama kaikille, ja valinta on vapaa. Kiusauksen käärme
kierteleikse kaikkialla. Ja se, joka ei sen päätä muserra, saa sen
hammasta tuta. -- Mutta miksi et tullut minun luokseni ennen?" kysyi
pappi leppeämmin, kun nainen epätoivossa horjui. "Paljon voi parantua
kun joku astuu esiin, joka puhuu Jumalan asian puolesta. Yhdellätoista
hetkellä on moni tullut varoitetuksi ja viimeinen lyöntikin on
herättänyt katumushuokausta. -- Mutta tuntuu siltä kuin hän jo aikaa
sitten olisi hukassa, ja varmaankin köyhyytesi saattaa sinua yön
pimeydessä apua hakemaan -- ja sen sinä saat."
Ja hän otti avaimen pöydältä ja meni erään syrjässä olevan kaapin luo.
Mutta onneton vaimo hyppäsi tuolilta ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Ei, ei! Minä en vielä tarvitse mitään", huudahti vaimo innokkaasti.
"Minä olen tehnyt työtä yöt päivät, -- minä olen koonnut kaiken sen
ajan, jonka hän viskasi pois, ja käyttänyt sitä niin hyvin kuin taisin.
Minä ajattelin aina: Se voi tulla hänen hyväksensä -- kenties itse
Jumalalle --, sillä vaikka hän tekisi mitä tahansa, miksi maailma häntä
nimittäneekin, minä tahdon pitää häntä sydämessäni -- niin, sen tahdon
tehdä. Oi, ei Jumalalaan häntä hylkää! hän oli niin hyvä, -- oi! hän
oli kuninkaan näköinen, mutta nyt ... nyt!" Ja tuskallisesti tarttui
hän tuoliin ja katsoi ikkunaa kohti. "Minä näin näyn -- kotona ikkunan
ulkopuolella -- se oli hänen näköisensä; mutta ei ollut hän -- ei,
minun mieheni se ei ollut, sen varmaan tiedän. Hän kyllä väliin oli
vähän kalpea -- mutta sellaiset kasvot, jotka näyttivät maan alta
kaivetuilta -- minun Christian'i ei. Oi, Jesus. Kello lyö kaksitoista.
Avain! Oi, minua onnetonta, nyt unohdan taas kaikki hänen tähtensä."
"Avain?" kysyi pappi kummastellen.
"Niin, kirkon avain", huusi vaimo hirmuisessa tuskassa. "Minun täytyy
tällä hetkellä olla siellä."
"Mitä sinulla on kirkossa tekemistä tähän aikaan?"
"Enkö ole sanonut että pikku tyttöni on kuolemaisillaan? -- Mutta jos
minä saan kirjoittaa hänen nimensä alttarin taakse -- juuri nyt
sydänyön aikana -- silloin tiedän varmaan että hän paranee."
"Rakas lapseni!" -- sanoi pappi sääliväisesti ja tarttui hänen
käteensä, "vaikka kirjoittaisit nimen kuinka pyhään paikkaan tahansa,
niin se ei voi lastasi pelastaa, jos Jumala on pyhkinyt sen elämän
kirjasta, niin ei yksikään ihminen voi sitä siihen jälleen kirjoittaa."
"Oi, älkää kieltäkö sitä minulta!" rukoili nainen epätoivoisena. "Minä
tulen katumaan sitä koko elinaikani."
"Ja tällaisessa tilassa sinä tahdot mennä pimeään kirkkoon ihan yksin?"
kysyi pappi.
"Pankaa minut hautaan, kun vaan voin pikku Signen hengen pelastaa!"
nyyhkytti nainen. "Nyt kello herkeni lyömästä; Herran nimessä
armahtakaa minua, antakaa minulle avain!"
Pappi oli hetken aikaa kahdella päällä, astui askeleen eteenpäin,
pudisti päätänsä ja jäi taas seisomaan.
"Pastori ei tahdo?" nyyhkytti nainen. "Jumal' auttakoon minua, minä
tulen hulluksi." Ja hän horjui kauhean tuskan valtaamana ovellepäin.
"Jumalan nimessä, sinä saat sen", huokasi pappi, ja otti samassa
pöydältä avaimen. "Tässä se on", jatkoi hän vastahakoisella liikkeellä.
"Se on taika-uskon tekoa, jota menet tekemään, -- kuitenkin voi Jumala,
joka näkee sydämiin, nähdä uskon taika-uskossasi ja armahtaa sinua
armossa. Mene nyt lapsi-parka."
Samassa hetkessä kuin avain oli vaimon kädessä, oli hän jo ulkona
huoneesta. Kiireesti astui hän tuon lyhyen matkan kadun yli, joka
eroitti papin talon kirkosta, ja muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen
astui hän kirkkomaan portista ja seisoi kuoleman vihityllä maalla.
Mutta tässä oli tie unohdettu päämaalin tähden. Kiireesti kulki hän
hautojen yli ja vihdoin seisoi hän kirkon vanhan tammiportin edessä. --
Käsi vapisi, mutta kuitenkin ovi aukeni samassa hetkessä, -- hiljaa ja
varovasti, kuni pelkäisi hän herättää jotakin, pani hän sen jälleen
kiinni, -- ja hän oli yksin tykyttämän sydämensä ja kovan
sieluntuskansa kanssa hiljaisessa kirkossa.
Vähän aikaa seisoi hän silmät kiinni lähimmäisen pylvään luona, joka
urkuja kannatti, hän ei uskaltanut jalkaansa nostaa, tuskin hengittää;
sillä hengittäminenkin herätti kaikua hiljaisessa huoneessa.
Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja lähti liisteelle, -- kuni
varjo hiipi hän pitkin käytävää -- hän ei vielä ollut uskaltanut
silmiänsä nostaa. Joka askeleelta kävi rinta ikäänkuin täydemmäksi ja
hengittäminen raskaammaksi.
Hiljaa! Siellä jokin liikkui, -- huokaus, pitkä, raskas huokaus, kuin
olisi se tullut haudasta tahi yksinäisen katuvaisen rinnasta. -- Veri
suhisi hänen korvissansa, ja hän oli vähällä vaipua maahan. Voiko hän
vielä rukoilla? Oi! mistä löytää rukous tässä taika-uskon tuskassa? --
Mutta nyt taas oli hiljaa kuin haudassa, alttarin takaa vaan kuului
hiljainen ratina, joka ei ollut kovempi kuin taskukellon raksutus --
vihdoin sekin taukosi. Voi! se oli luultavasti mielikuvitusta
kaikkityyni! ajatteli hän ja hiipi taas eteenpäin.
Vihdoin hän seisoi sillä portaalla, joka vei kuoriin, ja yhä vielä
hänellä oli silmät maahan luotuina. Herra Jumala! Oliko se totta,
mitä Martha oli kertonut, että keski-yöllä kuolleet pitävät
jumalanpalvelustaan täällä, ja seisoiko vanha pappi nyt siellä ojentaen
kätensä polvillaan olevien kuolleiden yli? Hän vapisi pelosta. Mutta
kerta täytyi hänen kumminkin katsoa ylös -- kuta pitemmin sitä parempi!
ja hän nosti silmänsä. -- Oi! siinähän tuo ihana alttari oli valkoisine
vaatteineen. Heikko valonsäde kadulla olevasta lyhdystä valaisi sitä ja
tuota kiiltävää kalkkia, joka oli juuri vastapäätä häntä. Tämä näky ei
ollut ensinkään kammoittava. Hän meni lähemmäksi. Tuolla hän selvään
näki lyhdyn valossa kauniin alttaritaulun, jossa näkee lempeän
Kristuksen ehtoollis-pöydän ääressä opetuslapsiensa kanssa. Ja tämän
kuvan yläpuolella toinen. -- Oi! sehän oli kärsimyksien äiti, hän,
josta oli sanottu että kaksiteräisen miekan piti käymän hänen sydämensä
läpitse, ja siinä hän makasi nöyränä rukoillen, käsivarret ristin
ympärille kiedotut. Ja ylinnä katsoi Jumalan silmä pilvistä kirkon yli.
-- Oi! Kuka hän sitte oli, koska hän rohkeni nurkua tuskan alla ja
ikäänkuin pakoittamalla hankkia itselleen apua ja armoa. Hän vaipui
alttarin astimelle; sanomaton huojennus täytti hänen tuskanalaista
mieltänsä; hän ei milloinkaan ollut tuntenut olevansa niin lähellä
Jumalaa, sielu oikein virkosi, -- ajatus sai siivet ja ylennyksen hetki
opetti hänelle nämät sanat: Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan
niinkuin sinä! -- Hänelle tuli nyt selväksi että hän itse surussaan oli
unhoittanut Jumalaansa, ja että hänen hurja tuskansa oli ainoastaan
sydämen ikävöiminen ilon perään. Yhä enemmän selveni kaikki hänen
mielessänsä, ja vihdoin sanat irtautuivat rauhaisesti ja vakaasti hänen
huuliltansa. Hän rukoili ääneen sairaan lapsensa edestä, rukoili
hartaasti ja tulisesti hänen edestänsä, onnettoman miehensä edestä,
jonka hän luuli kadotetuksi, ja hän rukoili itselleen nöyryyttä ja
uskoa. Nyt oli taika-uskon sumu haihtunut, nyt tunsi hän itsessään
kyllin voimaa odottamaan Jumalan määräystä.
Taas kuului liike alttarin takaa ja sama raskas huokaus, -- ja silloin
pelko uudestaan iski kyntensä hänen sydämeensä; sillä kuului siltä kuin
joku olisi itkenyt. -- Oliko se henki? Tai oliko se ihminen, --
rauhaton sielu, joka, niinkuin hänkin, hädän hetkellä oli tullut tänne
pelastusta hakemaan? -- Hän oli noussut seisaalleen, nojasi matalaan
alttarinpöytään ja katseli nyt arasti sinnepäin, josta liike kuului.
Silloin mies astui esiin alttarin takaa. Se oli surullisen näköinen.
Epätoivon merkki näkyi hänen otsallaan ja huulillaan. Hän läheni
horjuen naista. "Helena!" kuiskasi hän ja vaipui laattialle vaimon
jalkain juureen.
Yhden silmänräpäyksen oli vaimo vallan tunnotonna; pelko oli yht'äkkiä
lannistanut koko hänen mielensä, mutta kuullessansa tämän äänen,
tointui hän samassa hetkessä jälleen.
"Sinäkö se olet, Christian?" kysyi hän vapisten.
"Minä, Helena, minä se olen", huokasi hän; "Jumala antakoon minulle
anteeksi, jos olen sinua säikähdyttänyt. Minä olin tänä iltana sinun
ikkunasi ulkopuolella ja näin sinun istuvan pikku Signen kanssa, ja
minä huomasin että hän mahtaa olla kovin kipeä. Sitte tuli lääkäri
sinun tykösi, ja minä näin ainoastaan epätoivoa sinun kasvoissasi.
Silloin ymmärsin miten asiat olivat; toivoamista ei enää ollut. Mutta
silloin muistui mieleeni mitä äiti-vainajani oli sanonut, että kun joku
on kuolemaisillaan, voi hän pelastua, jos joku uskaltaa mennä kirkkoon
sydän-yön aikana ja kirjoittaa sairaan nimen alttaritaulun taakse. Minä
ajattelin: sinä olet tuottanut surua ja kurjuutta sekä hänelle että
lapselle; se, mikä olisi heille tullut, sen olet sinä tuhlannut. Sinä
olet huono mies, joka et milloinkaan tule ansiolliseksi asumaan saman
katon alla kuin he; sinä voit yhtähyvin mennä pois ja heittää itsesi
mereen, niin olet saanut sen osan minkä ansaitset; mutta jos sinä voit
hänelle lapsen pelastaa, niin olet kuitenkin jotain tehnyt. -- Ja niin
tulin tänne, Helena. Nyt on pikku Signen nimi kirjoitettu tuonne
ylhäälle alttarin taakse. Mutta se ei ole ollut mikään helppo tehtävä.
Mihin vaan päätäni käänsin, tuntui siltä kuin Herra olisi katsellut
minuun silmillä, jotka olivat salaman kaltaiset. Ei ollut sitä paikkaa
mihin olisin voinut kätkeä syntistä sieluani, sillä silmät katselivat
ihan läpitseni. Mutta samassa minä muistin sinua ja mitä sinä olit
kärsinyt minun tähteni, -- niin saavuin tähän alttarille ja kiiruhdin
sen taakse; sillä juuri sieltä salamat iskivät minuun. Silloin sinä
tulit, Helena, -- minä näin sinun alttarin tykönä, ja minä arvasin mitä
toimesi oli täällä; mutta sinä menit oikeata tietä, sillä sinä menit
ensin Jumalan tykö. Minä aioin kätkeä itseäni, jotta sinä et minua
pelkäisi; mutta silloin kuulin että rukoilit minun edestäni. -- Minun
katalan puolesta, joka olen tehnyt sinua niin onnettomaksi, minun
puolestani sinä rukoilit niin, että kivikin olisi tullut liikutetuksi
-- oi, Helena! -- --" Ja hän vaipui kokonaan maahan.
"Christian!" rukoili vaimo ja nosti häntä hellästi ylös. "Voi, jospa
sinä oikein katuisit --"
"Kuule, Helena", lausui mies vitkallisesti ja nousi ylös, "juominen on
kauhea asia. Se on kuin tenhoaminen. Peto on ihmisen sijassa ja järsii
ja kalvaa siellä. Joka päivä tarvitsee enemmän tyydyttääksensä sitä, ja
vihdoin se on kuluttanut sekä ruumiin että sielun."
"Jesuksen nimessä! Käänny takaisin, Christian," huudahti nainen
kauhistuneena.
"Sen tahdonkin tehdä, Helena, tästä hetkestä."
"Sinä olet niin usein sitä luvannut," huokasi vaimo epätoivossa.
"Mutta tällä kertaa minä pidän lupaustani," lohdutti mies, "nyt tahdon
jäädä sinun luoksesi."
"Oi, kyllä niitä aina on, jotka houkuttelevat sinua pois minun
luotani," sanoi vaimo ja pudisti päätänsä.
"Sinä tarkoitat Sigvard Hansenia'" kysyi mies surullisesti. "Jumala
meitä auttakoon! Hänestä voit olla huoletta. Niinkuin varmaankin olet
kuullut, lähdimme me pohjaiseen yhtyäksemme kalastajiin tai muuten
hankkiaksemme itsellemme työtä. Mutta siellä vasta kurjuus valloilleen
pääsi. Joka päivä päättyi tappelulla ja jumalattomuudella -- meitä
ajettiin pois siitä paikasta, mihin ensiksi olimme tulleet. Sitten me
muutamain talonpoikain kanssa menimme kauemmas pohjaiseen erään
maakauppiaan tykö, joka tarvitsi paljon väkeä kalastamiseen, tie kulki
tunturin yli. Kun tulimme tunturin huipulle, oli vallan tien vieressä
vanha rikkinäinen puuristi kivirauniossa. 'Tässä on hyvä istuin,' sanoi
Sigvard ja heittäysi maahan ristin viereen.
"'Pois ristin luota, heittiö!' sanoi yksi talonpojista; se oli nuori
reipas nuorukainen.
"'Minusta on yhdentekevä onko se risti vai kirkko,' ilkkui Sigvard.
"'Sinun täytyy kuitenkin tulla pois täältä,' sanoi nuorukainen, 'sinun
ei pidä häväistä, mikä pyhä on.'
"'Tässä on hyvä pöytä minulle,' vastasi Sigvard ja otti laukustansa
sekä ruokaa että juomaa.
"'Minä kyllä pöytäsi tyhjennän, luota siihen,' sanoi nuorukainen ja
veti esille puukkonsa.
"'Hei! Sitäkö sinä tahdot?' sanoi toinen, hyppäsi ylös ja sylki
kämmeniinsä.
"Ja samassa hän riisti kirveen toisen talonpojan kädestä ja hakkasi
yhdellä iskulla puuristin maahan; tarttui sitten kappaleihin ja viskasi
pilkaten tunturia alas. Mutta silloin toinen nuorukainen kävi kalman
kalpeaksi ja valkoaiset välkkyivät hänen silmissään -- samassa
tuokiossa hyökkäsi hän Sigvardin kimppuun puukollaan, ja tämä puolusti
itseään kirveellä; se päättyi siten että nuorukainen makasi kuolleena
tunturilla --."
"Jumala armahtakoon, Christian," kuiskasi Helena ja katseli väristen
ympärilleen.
"Nyt on Sigvard vankeudessa täällä; sentähden minä tulin tänne, minun
täytyy olla todistajana tässä asiassa. Oi, Helena! Hän oli kuitenkin
kerran uljas nuorukainen. Kaikki ihmiset häntä rakastivat -- nyt hän on
kuolemaan tuomittu pahantekijä -- ja minä --."
"Ja sinä, Christian?" kysyi vaimo tuskissaan ja tarttui hänen käteensä,
"oletko sinä jotakin sellaista tehnyt?"
"En, Helena, minä vannon sen pyhästi sinulle!" Ja hän kohoitti kasvonsa
vaimoa kohti. "Sinä et voi uskoa kuinka minua kauhistutti, kun hän
hakkasi ristiä! Ja kun sitten näin nuorukaisen makaavan siinä kuolleena
ja näin toisen miehen verinen kirves kädessänsä, silloin äkkiä kaikki
kävi selväksi minulle, ja minä näin, kun hän lankesi, kuinka kauhea
kadotus oli, ja kuinka lähellä sitä itse olin ollut."
"Oi, Christian, kun vaan tahtoisit?"
"Minä tahdon, Helena!" huudahti mies.
"Mutta sinun pitää toden perään tahtoa, ja Jumalan nimessä," jatkoi
nainen.
"Niin, Helena, toden perään ja Jumalan pyhässä nimessä!"
"Amen!" Kuului ystävällinen ääni heidän takanansa.
Se oli pappi, jota pelko, että jotain voisi onnetonta Helenaa kohdata,
oli pakoittanut menemään kirkkoon, jotta hän voisi auttaa ja tukea, jos
tarvittaisiin. Nyt oli hän näkymättömänä kuullut katuvaisen nuoren
miehen tunnustuksen, ja tämän kohtauksen liiempi selitys oli tarpeeton.
Hän meni hitain askelin alttarille, ja siellä hän pani kätensä heidän
päänsä päälle siunaten heitä. Tornissa löi kello yhden ainoan väräjävän
lyönnin.
Juuri tähän aikaan, mutta päivän loistossa, oli hän kaksi vuotta sitte
pannut kätensä kirkkaan otsan ja kohoitetun pään päälle. Nyt oli otsa
kalpea ja ryppyinen ja pää nöyrästi alaspäin painettu -- lupauksen
teroitettu side liitettiin jälleen yhteen, ja tällä hetkellä pantiin
siihen solmu, joka kesti koko elämän.
Nuo jälleen-yhdistetyt riensivät nyt käsi kädessä kotiin. Pimeä oli se
maailma, joka heitä ympäröi, -- mutta tuntureilla näkyi heikko, kapea
valostus, ja vähitellen oli aamurusko kehittyvä siitä.
"Hiljaa!" kuiskasi vanha Martha heitä vastaan, kun Helena ensiksi astui
ovesta sisään, -- sillä hänen vaivalla hankittu kotinsa se oli, jonka
hän tarjosi sille sairaalle sielulle, joka häntä seurasi. Se oli liesi,
jota kaikki hyvät henget vartioitsivat, jonka hän väsyneelle
kuljeksivalle miehelle tarjosi.
Sentähden hän ensiksi tuli kynnyksen yli. Ja mies, joka häntä seurasi,
astui paljain päin sisään, kuin olisi se ollut kirkko.
"Herra olkoon kanssanne!" huudahti hämmästynyt Martha, ja löi kädet
yhteen, kun hän näki miehen.
Mutta nuori äiti viittasi hänelle että hän olisi vaiti, -- sillä
tuossa, pienessä kehdossa, nukkui lapsi niin rauhallisesti ja hiljaa
kuin ainoastaan terve ihminen nukkuu.
Ja vanha Martha meni pois. Ovessa hän vielä kerta hämmästyksestä
heilutti käsiänsä; mutta tällä kertaa hän vaan ilmaa tavoitti, hän ei
saanut pienokaista herättää, ja jotain hänen täytyi tehdä antaakseen
hämmästyksellensä valtaa.
Niin istui nyt mies ja vaimo käsi kädessä kehdon vieressä.
"Christian-raukka!" kuiskasi vaimo ja silitti hellästi miehen ryppyistä
otsaa. "Sinä olet ollut suuressa vaarassa."
"Niin, minä olin jo perikadon partaalla, Helena," huokasi hän; "mutta
en milloinkaan tule unohtamaan sitä kauhistusta, joka valtasi minun,
kun hän hakkasi ristin."
"Se oli Jumala, joka kutsui sinua, Christian," sanoi Helena,
"Jesuksen olkoon kiitos siitä että taisit kuulla häntä!"
Vielä nukkui lapsi terveyden turvallista unta, ja uskolliset vartijat
istuivat vuoteen vieressä. -- Silloin aurinko kohosi tunturin yli ja
valaisi loistossaan naapurin taloa.
"Katso, tuossa on aurinko, Helena!" huudahti mies vilkkaasti.
"Muistatko että siinä, missä me ennen asuimme, oli meillä
aamu-aurinko?"
"Niin, nyt se tulee vasta illalla meille," vastasi vaimo
surumielisesti; "mutta Jumalan kiitos! se lämmittää silloinkin."
II.
Olli-poika.
Hiljainen, selkeä syyspäivä valaisi Bosse-niittua. Iso, syvä Bossejärvi
lepäsi siinä hymyilevänä päivänloistossa ja auringonsäteet taittoivat
itseään siihen niinkuin teräslevyyn.
Tällä puolen järveä rannat levenivät tasaisina ja lempeinä iloista
veden loiskinaa kohtaan; mutta tuolla puolen oli korkea, totinen
tunturiselkä, joka kuvasti tummaa harjuansa yhtä jyrkästi heleänsinistä
taivasta kuin tummaa vedenpintaa vasten. -- Se muodosti mahtavan
kaksois-näyn, äärettömyyden ylä- ja alapuolella.
Hetken aikaa pysyi kuva häviämättä häiritsemättömässä rauhassa. On
hetkiä luonnossa, jolloin hengittäminen ikäänkuin taukoo ja kaikki
kuuntelee seuraavaa hengähdystä. Niitä voisi sanoa pysähdyksiksi,
jolloin kaikki säveleet vaikenevat kohta sen jälkeen suuremmalla
voimalla yhtyäksensä akkordiin.
Pienellä kummulla lähellä rantaa oli paikka, jossa kasvoi iso pihlaja;
se ei juuri ollut korkea, mutta leveä ja tuuhea ja täynnä hohtavia
punaisia marjoja. Vallan puun juurella makasi mies, pään alla
punaiseksi maalattu lipas, polvet ylöspäin vedetyt ja käsivarret
ojennettuina. Pihlajan latvassa istui joukko pikkulintuja, jotka
kiikkuivat yhdellä oksalla, hyppäsivät oksasta toiseen, teroittivat
nokkaansa, söivät kypsän marjan suuhunsa ja panivat vähän väliä päänsä
kallelleen ja tirkistivät uteliain silmin nukkuvaa miestä.
Äkkiä mies oikealla kädellään ajoi kasvoistansa nälistyneen hyttysen,
vaikka hän sitä ennen oli sammuttanut satojen nälän, ja hän käänsi
päänsä hiukan sivullepäin. Mutta samassa lipas vieri paikaltaan alas
rinnettä, koko lintujoukko lensi kirkuen puusta ja pakeni pelästyneenä
niityn yli; mies nousi reippaasti ylös ja katseli unisin silmin
ympärilleen ikäänkuin tähystääksensä missä hän oli.
Silloin hän näki lippaan, joka ei ollut pysähtynyt ennenkuin se saapui
veteen, ja kiikkui nyt aalloilla kuni mikä purjehdusmerkki. Tämä poisti
hänen uneliaisuuttaan, hän liukui kiireesti rinnettä alas, ja parin
turhan yrityksen jälkeen hän sai lippaan käsiinsä.
Seuraavana hetkenä hän taas oli puun alla, ja pyyhki lipasta; -- ensin
pienellä, kirjavalla nenäliinalla, sitten kädellä, -- varovasti ja
hellästi, kuin olisi se ollut lihaa ja verta ja käsi puuta. Sitten hän
aukaisi sen ja kurkisti sen sisään. Otti esiin sieltä pienen
kokoonkäärityn kauluksen ja tukun painetuita lentokirjoja, pyyhki niitä
ja pani ne viereensä päivänpaisteesen. Katseli siellä täällä muuta
sisällystä ja pani vihdoin yksitellen kaikki kapineet sisään ja lukitsi
lippaan. Mutta tämä tapahtui kaikki sillä omituisella, salaperäisellä
tavalla, millä ihminen hoitaa ainoata kätköänsä. Se, joka varallisuuden
rohkeudella levittää tavaroitaan sataan paikkaan, ei tiedä mitään siitä
ilosta, minkä yksi ainoa pieni säilypaikka voi tuottaa sille, jolla on
ainoastaan halpa pikkukalu kätkettävänä.
Mutta hetki, joka näytti levänneen, oli jo lopussa, ja nyt seurasi
liike liikkeen perästä.
Ylhäällä kankaalla ammui lehmä, innokkaasti kuin sanansaattaja koko
suvun puolesta, -- lintuparvet lentelivät puusta puuhun ja kiistelivät
kunnia-istuimesta, ja riistivät noita punaisia marjoja toistensa
suusta, -- kaukaa, sieltä missä kirkko sijaitsi vähäisellä kukkulalla
kylän pienet mökit ympärillään, kuului monen kovan äänen hälinää, ja
lähimmäisestä talosta laski vesille vene, jossa oli kolme miestä, jotka
nuolen nopeudella soutivat hiljaista vedenpintaa.
Silloin mies nousi lipas kädessä ja katseli kenttää kohti. Hänen
katseensa osoitti levottomuutta ja koko hänen käytöksensä
neuvottomuutta, -- näytti siltä kuin toinen puoli olisi tahtonut
eteenpäin ja toinen puoli takaisin. -- Hänen kasvonsa olivat
päivettyneet, ja otsa ja posket olivat hyvin ryppyiset, mutta ne eivät
kuitenkaan olleet merkkejä ajan tasaisesta kulusta, sillä siihen
sekaantui nuoruuttakin; näytti pikemmin siltä kuin se väliin
vihoissansa olisi seisahtunut ja uurtanut merkkinsä kasvoihin, jotta ei
kevytmielisyys seuraavassa hetkessä poistaisi ne jälleen.
Hänen vartalonsa näytti luonnostaan olleen kookas, mutta kohtalot
olivat vähitellen sitä vähentäneet. Hänen päänsä oli iso ja vahva ja
varustettu tuuhealla ruskealla tukalla, mutta niska oli vino, ja näytti
siltä kuin jäntereiden tue väkisin olisi pois riistetty. Selkä oli
leveä, mutta toinen olkapää oli paljon matalampi toista, ja oikea jalka
oli polven kohdalta käyristynyt.
Ainoastaan lyhyen ajan seisoi hän siinä ja vitkasteli ollen kahdella
päällä ottaisiko toisen askeleen eteenpäin, vai ei; mutta se aika oli
kylläksi näyttämään kuvaa miehestä, joka niin sanoaksemme ei
milloinkaan ollut tavannut itseänsä kotona, ja jolla joka kerta kun
sielu kolkutti ja vaati keskustelua kahdenkesken, pitkän tilinteon
tähden, aina oli niin kiire muiden toimien kanssa ulkona elämässä, että
velkojan välttämättömästi täytyi tulla takaisin toinen kerta. Mutta
"toinen kerta" on veitikka sanoo sananlasku.
Vihdoin viimein hän teki päätöksen ja lähti ketoa kohti astumaan. Hänen
käyntinsä oli hankala; joka askeleelta hän kyyristyi eteenpäin ja
hengitti raskaasti. Häneltä sujui kuitenkin kulku hyvin, sillä vaikka
hän oli vaivainen, niin hänen ryhdissään oli tuota kummallista
sopusointuisuutta, jota väliin huomaa luonnossa rajujen myrskyjen
jälkeen, jolloin rikkoontunut yhdistyy kokonaisuuteen erinomaisen
vapaasti ja sopusointuisasti.
* * * * *
Kentällä, josta tuo kova hälinä kuului, oli suuri väkijoukko koossa,
sillä oli tavalliset hevosmarkkinat, jotka aina pidettiin syksyllä
täällä.
Yksityisiä pikkupuoteja oli rakennettu markkinapaikalle, ja niiden
välillä oli pöytiä, joilla oli ruokaa ja juomaa tarjona. Tähän
kokoontui ja täällä kulki edes takaisin ostajia ja myyjiä, ahdistaen
tai karttaen toinen toisiansa sen mukaan houkutteliko vai peloittiko
kauppa heitä.
Siellä kuului sikin sokin kokkapuhetta ja kiistelemistä, hevosten
hirnuntaa, piiskan läjähdystä ja kauheaa kiroilemista. Ja kuitenkin oli
vielä täysi päivä, joka haihdutti väkeväin juomain hajun, -- vielä oli
jonkinmoinen säädyllisyys kaikessa, vaikka Bossen leveän otsan
jäntereet kiihoituksesta mahtavasti liikkuivat, ja sen järkevissä,
levottomissa silmissä vilahtivat salamat ikäänkuin kaukaisen rajuilman
enteenä. -- Hänen kätensä olivat vielä taskuissa, mutta ankara ote ei
sillä ollut salattu, ja kun hän rohkeasti kohoitti olkapäitään ja
ojensi päänsä suoraksi, ilmoitti se hurjan, kesyttömän luonnon kapinaa
sekä pahaa että hyvää vastaan.
"Hei Olli-poika!" huusi eräs nuorukainen, läjähyttäen piiskallansa
vanhaa, laihaa hevosta, jolla hän ratsasti, ja ohjasi sitä ontuvaa
miestä kohti, joka punainen lipas kädessä nyt juuri astui
markkinapaikan lähellä olevan huoneen takaa.
Mies muutti lippaan toiseen käteen, mutta ei vastannut mitään, vaan
kulki eteenpäin, ja näytti tahtovan välttää kansan liikettä.
"Tule tänne ostamaan, Olli-poika!" kuului toiselta haaralta ja suuri
nauru seurasi sitä.
"Etkö sinä ole todistaja siihen, sinä, Olli-poika! että minä viime
vuonna ostin hevoskonini ja annoin 35 talaria siitä ja piippuni vielä
kaupan päälliseksi?" huusi kolmas, joka talutti pientä, kurjan näköistä
harmaata konia suitsista; eräs ostaja repi sitä suusta ja poika-nulikka
löi sitä piiskalla jalkoihin tehdäksensä sitä vireäksi. -- Mutta
raskasmielinen eläin-raukka ei liikahtanut, yhtä hyvin olisi
savimöhkäle voinut sen häntään tarttua; vaikutus olisi ollut sama.
"Siitä en mitään tiedä," mutisi raajarikko ja ohjasi kulkuansa
toisaalle.
"Ole varoillasi, sinä Olli-poika! muuten annan hevoseni tehdä
koetushyppäyksen sinun ylitsesi," kirkasi uljas nuorukainen, joka antoi
ruskian, vilkkaan hevosen käännellä itseään joka taholle, kiepahdella
ja päätään nostella, jollaikaa hän painoi saapaskantoja sen kylkeen,
jotta se kavahti pystyyn ja kirkaisi raivoissaan.
Mutta Olli-poika ei kaksi kertaa sitä neuvoa odottanut. Äkisti hän
väistyi toiselle puolelle ja, pari kertaa törmättyänsä yhteen
markkinamiesten kanssa, saapui hän sille tielle, joka kulki pappilan
takapihan ohi pitkin järven rantaa pienen männikön läpi.
Vihdoin metsäpolku kätki hänet viheriään suojaansa. Silloin hän
helpoitti käyntiänsä, pyyhki hien otsastaan ja katsoi taaksensa. Mutta
samassa tulla karahutti suuri seurue nauraen ja meluten samaa tietä
pitkin, ja kuni peljästynyt metsän-otus kiiti mies taas pois
varjoisalta tieltä, ähkien kauheasta rasituksesta ja kyyristyi
kulkiessaan vielä enemmän kokoon.
Vasta kun hän oli saapunut eräälle pienelle tunturin pengerrykselle,
joka epätasaisesti kohosi metsän yli ja johon markkinanmelu kuului
ainoastaan kuin kaiku, oli Olli-poika rauhoitettu. Ja hän istui
kalliolle, otti lippaan syliinsä ja pani molemmat käsivartensa sen
ympärille niin hellästi kuin äiti, joka on pelastanut lapsensa
kuolemasta ja turmiosta.
Sitten istui hän hetken aikaa silmät ummessa. Hän ei kuitenkaan
väsymyksestä niitä sulkenut, vaan sentähden että hän käänsi katseensa
sisäänpäin sielua kohti ja katseli toisien päiväin surujen ja ilojen
kuvaa.
Silloin näytti uusi ajatus valtaavan hänen mieltänsä. Hän aukaisi
lippaan, otti sieltä esiin esineen toisen jälkeen niinkuin ennenkin,
mutta vähän kiireemmin, kunnes hän tuli pohjaan. Siellä oli pieni
kokoonkääritty kellastunut ja tahraantunut paperi, jossa oli suurta
kömpelöä kirjoitusta, sen hän varovasti otti esille ja levitti
polvelleen, silitti sitä kädellään ja alkoi sitte laulaa kirjoitettuja
sanoja. Se kuului heikolta ja raskasmieliseltä kuin vanha virrenvärsy,
vaikka sanat eivät näyttäneet sopivan sellaiseen nuottiin.