-- "Ahkeruus on ilomme, herra kapteeni!" -- reuhasi Nikolai. Pjotr

Petrovitsh jatkoi kertomustaan:

-- "Entä mitä tekivät Martta Petrownalle? Veivät tytön tyrmään...

Viattomana veivät ja yöllä raiskasivat, roistot... Tyttö on vasta

nelitoistavuotias ja isä sodassa... Ja kolme miestä vielä piti

tyttöpoloisen kestää... Hei, isäntä! Joko tiedät nyt, mikä on

byrokratia?... No, kun tiedät, niin pidä turpasi kiini, äläkä hauku

kunnollisia ihmisiä byrokraatiksi!... Juo, Ivan Ivanovitsh!...

Terveydeksenne, teidän jalosukuisuutenne!"

-- "Terveydeksenne, teidän korkea-arvoisuutenne!" -- vastasi

Harhama renttuillen. Hän oli kuunnellut äskeistä kertomusta

hampaitaan pureksien. Hän päihtyi siitä, muisti Looljan kohtaloa,

ja vallankumouksen veriset vaatteet alkoivat houkutella

purppurapunaisina hameenhelmoina.

-- "No, jo sattui kaksi korkeasukuisuutta!" -- pisti arpikasvoinen,

päihtynyt, keski-ikäinen nainen äskeisen puheen johdosta.

-- "Aaa!... Minun kaunottareni!... Mistä viskasikin sinut tänne!"

-- huudahteli Pjotr Petrovitsh, jatkaen: "Nöyrimmästi pyydämme...

Suuteleleppas, Annushka, Ivan Ivanovitshia minun terveydekseni!...

Suutele, kyyhkyläiseni!"

Nainen totteli ja suuteli Harhamaa, joka vetäisi hänet polvellensa.

Päihtynyt jatkoi:

-- "Kas niin, Ivan Ivanovitsh... Kisuuttele hyväsestään Annushkaa!...

Kisuuttele ja leikittele!... Niin, niin... Annushka on herttainen...

Suuteleppas minuakin, Annushka!... Niin... Vielä kerta!... Tattis!

Jumala, taivaallinen Isä, sinulle palkitkoon!... Elämä olisikin

muuten niin tuiki karvasta, mutta kun saa muiskun, niin... Annas

kun vielä muiskaan!... Ah, miten maukas!... Sin' oot neitsykäinen,

Annushka..."

Ja tarjoojalle hän huusi:

-- "Hei siellä, ihminen! Tuopas silliä ja kurkkua muiskun

sakuskaksi!... Sukkelaan!... Ah, tätä elämää! Kun ei olisi viinaa ja

muiskua, niin ei, koira vie, maksaisi elää... Yhtä ainoaa katkeruutta

on koko elämä... Milloin antaa liistakkoa luille, milloin kasakan

pamppua, milloin mitäkin nagaikaa... Älä, Jumala, anna ihmisen

elää!..."

-- "Ja itse äsken lauloit että elämä on viinan vaahtoa... Entä sinä,

Ivan Ivanovitsh!... Et käännä huomiota minuun", -- tarttui nainen,

vetäen Harhaman käden povellensa. Harhama likisteli naista. Juopunut

joi kulauksen viinaa ja hetken mietittyänsä lausui vaistomaisen

totisena:

-- "Viinaa!... Mitäs muuta se elämä on, kuin viinaa... Ruunun

viinaa... _Elämä on sappikatkeraa viinaa_... Juot sitä, niin päihdyt,

tulet iloiseksi ja saat kohmelon... hyvä jos muiskun... Kuolet...

Siinä se on koko elämä."

-- "Se on ikänsä ollut semmoinen... Ei sure paljon", -- puheli nainen

jatkaen: "Enkö olekin vielä aika herttainen?"

-- "Mainio!... Kerrassaan komea tyttö", -- vastasi puhuteltu,

hyväillen naista.

Nainen hymyili, kietaisi kätensä Harhaman kaulaan ja kysäisi, kuin

havahtuen, muistellen:

-- "Vanjkako sinun nimesi on?"

-- "Sepä tietty", -- vastasi Harhama.

-- "Minä jo arvasin että Vanjka... Kasvon piirteistä arvasin...

Sinä oot niin hyvä... Suutele minua!... Kas niin!... Minua sanotaan

Annushkaksi... Onko sinulla, Vanjka, vaimo?"

Harhama vavahti. Pitkän ajan, monen kuukauden kuluttua, muisti hän

taas olevansa vihitty... Mutta nyt oli rohkeuksien päivä. Hän nieli

alas karvaan palansa, likisti naista ja reuhasi:

-- "Vaimoko? Hittoako minä vaimolla, kun on tämmöinen Annushka

polvella!... Ah, sinä, lintunen!"

Nainen riemastui ja alkoi puhua:

-- "Niin, eikö totta, että minä olen aika miellyttävä? Yhteen aikaan

minä olin vielä kauniimpi, mutta kun on kuusi kertaa sairaalassa

semmoista tautia potemassa, niin muuttuu... Elämä on semmoinen, kuin

se on... Poskeen jäi tuommoiset arvet viimeisestä sairaudesta...

Vanjka! Anna puoliruplainen viinaan!"

Harhama täytti pyynnön.

-- "Jumala ja Hänen pyhänsä sinulle palkitkoot!" -- kiitteli nainen.

* * * * *

Ravintolan omistaja oli poistunut. Melu oli yltynyt. Kaikki

keskustelivat siitä hirmuteosta, jonka Pjotr Petrovitsh oli

äsken kuvannut: raiskatusta tytöstä ja kadulla, lyönnin johdosta

synnyttäneestä vaimosta. Joukkoihminen kokosi voimiansa... Joukkoviha

yltyi ja tempasi Harhaman taas mukaansa, kuin kulkija varjonsa.

Annushka palasi viinapulloinensa ja ryhtyi tarjoilemaan Harhamalle,

päihtyi ja alkoi kertoa samalla surullista elämäntaruansa. Hän puheli

sen lopussa:

-- "Näes, Vanjka! Minäkin olin kerran nuori ja kaunis... Suoritin

kurssin tyttöinstituutissa. Mutta minkä sille elämälle teet, kun se

on semmoinen!... Oletko sinä, Vanjka, ollut Hiiden myllyssä?"

Terävä hammas tuntui puraisevan Harhamaa. Hän murahti:

-- "Olen... Olen ollut!"

Annushka jatkoi:

-- "Minulla oli sulhanen, mutta hän kuoli..."

Hän keskeytti ja pyyhkäisi kyyneleen silmästänsä, puhellen Harhamalle:

-- "Juo, Vanjka, juo!... Älä ole surullinen!... Sitten minä hupsu

uskoin nuorta herraa... Hänen nimensä on Pawlof. Hän vei minut

petoksella... Juotti ensin päihdyksiin... Hän on nyt kenraali... Ja

minkä sille voi, kun elämänvirta vetää... Eikö totta, Vanjka, että

elämänvirta vetää kovasti?"

-- "Kyllä... Kyllä se vetää", -- vastasi Harhama. Pawlof ilmestyi

hänen eteensä ihmiskunnan seulana... Hänessä ryöpähti katkera viha.

Annushka jatkoi:

-- "Sinullakin, Vanjka, on varmasti joku suru... Olet niin

surullinen... Jokaisella ihmisellä on oma kivensä sydämellä... Katso:

Se elämänvirta veti minut Hiiden myllyyn..."

Hän vaikeni hetkeksi, joi viinaa ja mietti. Sitten kuivasi hän taas

kahden keskisormen päillä kyyneleen silmästänsä ja lausui itkun

seasta:

-- "Elämä on niin katkera... Se ei sääli ketään... Onko sinua,

Vanjka, elämä säälinyt?..."

Harhama ei vastannut mitään. Kapakan höyryt ja hajut tuntuivat

hänestä tiivistyvän sakeaksi, ilkeäksi elämänsumuksi, joka

säälimättä painoi, jäyti ja palelsi jokaista, repaleisten pukimien

heilahdellessa sen lippuina. Annushka jatkoi:

-- "Kyllä sinulla on varmasti kivi sydämellä... Mutta kyllä on

hyväkin, että elämä on katkera ja että on kivi sydämellä... Silloin

huomaa aina ilon, kun sitä sattuu... Esimerkiksi muistaa nuoruuttansa

ja yhtä ja toista... Kun olisi aina päiväpaistetta, niin eihän sitä

huomaisikaan, että se on päiväpaiste... Kun minullekin on elämä

katkera, niin silloin on niin onnellista muistella nuoruuttani ja

sulhastani... Hän oli niin hyvä ja kaunis..."

Harhama hajosi. Puoli-päihtynyt Annushka itki hetken, kuivasi sitten

taas kyyneleensä likaisella käden selkämällä ja jatkoi, nikahduksen

joskus hänen puhettansa katkaistessa:

-- "Sentähden on niin hyvä, että elämä on katkera... Eikö totta, että

eivät ihmiset ole pahoja, vaan elämä pakottaa heidät pahoiksi?... Se

pakottaa ne poloset tekemään toisillensa vääryyttä, että he sitten

voisivat iloita vähästä onnestaan, kun löytävät sen siitä pahasta,

kuin kesän viimeisen kukkasen syksyisen rapakon reunalta... Ja minkä

sille voi, kun elämä pakottaa... Eikö totta?"

Mutta Harhama ei vastannut mitään, sillä Annushka oli puheellansa

pistänyt häneen elämän suurkysymyksen tulipuikon, joka häntä poltti

ja painoi. Hän ajatteli Annushkan elämää, vertasi sitä elämään

yleensä ja katsellen Annushkaa ja kurjaa joukkoa, kysyi itseltänsä:

"Tämäkö on elämäntarkotus ja kaiken tulos?..." Hän kysyi ja masentui.

Kaikki haihtui yleiseen meluun ja hävisi savuun. Annushka huomasi

Harhamaa painavan jonkun, muisti omat monet tuskansa, pettymyksensä

ja kärsimisensä ja sääli häntä ja alkoi, häntä lohdutellen, puhua

elämän puolesta.

Niin: Annushka seisoi maailmankurjuuden ja lankeemuksen keskellä.

Hänen edessänsä melusi alhaisin katuaateli, loisti repaleisena,

alastomana, eläimellisen likaisena, elämän kovakouraisen käden

likaan, paheeseen ja nälkään painamana. Hänen edessänsä kukki elämän

ohdakemaa, haisi sen lika, rapa ja perkkeet ja irvisteli alastomuus

ja repaleisuus. Hänen edessänsä avautui maailmankurjuus kaikessa

räikeydessään ja rivoudessaan. Elämä seisoi ihmisen hartioilla

kivi kovana, polki sitä jaloillansa eläinkuntaan, kuristi sitä

kivikourillansa, tukahdutti siinä ihmisyyden merkit ja repi sen yltä

häveliäisyyden pukimet. Se elämä piteli armottomimmin ehkä juuri

häntä, Annushkaa. Ja kaiken sen ohessa ja sen painamana kohosi hän

elämän haisevimman likaviemärin pohjalta _ihmisenä_. Koko hänen

olemuksestansa aivan kuin valui viemärin rapa ja loka tippui joka

hiuksesta. Ja kumminkin, semmoisten elämänlahjojen likaamana, nousi

hän elämää niistä kiittämään... Taudin syömänä, petettynä, kaikkien

halveksimana, kaikkien kunniallisten ovien hänelle sulkeutuessa ja

pilkan- ja häpeänkellojen kaikkialla hänelle soidessa, häpeälaulujen

kaikuessa ja tienvierien nauraessa, nousi hän, Harhamaa lohdutellen,

elämän puolesta puhumaan. Hän lausui:

-- "Älä ole surullinen, Vanjka!... Äläkä ole elämälle katkera,

vaikka se on kova ja häijy!... Hyvä tarkotushan sillä on... _Elämän

tarkotus on tuskallansa opettaa ihmistä tuntemaan ja huomaamaan

onnen pisarat_... No, Vanjka! Itketkö sinä, kun on silmäkulma

kostea?... Älä sure!... Kun me nöyränä alistumme elämän alle, niin

on helpompi... Meidän ei tarvitse silloin tuntea sen kovaa kouraa

ja säästämme voimia... Eikä tule mielikään niin katkeraksi, kuin se

tulisi pakosta totellessa... Elämä se kumminkin voittaa... Juovuttaa

ja makaa, vaikka petoksella, tai väkisin... Eikö totta, Vanjka?..."

Harhama vaikeni. Melu ja joukkoviha kuohuivat sekaisin. Hän tunsi

olevansa, kuin joukkoihmisen varjo, joka pysyttelihe alitsensa

soluvan elämänvirran pinnalla, virran juoksun kiskoessa mukaansa ja

joukkoihmisen vihaa pidellessä rinnallansa ja elämän ristiriitojen

häntä taas sotkiessa. Annushkan elämäntarina ja äskeinen Pjotr

Petrovitshin hirmukuvaus loihtivat hänen silmiensä eteen taas

maailmankurjuuden kärsivän, apua-anovan haahmon, joka huiskutteli

hänelle kauneimpia kiitollisuuden liepeitä, kutsui häntä, piteli

kädessänsä kuolemattomuuden kruunua ja lausui surullisena: Tämän

saat, jos...

Nikolai istui äänetönnä, hieman synkkänä. Hänen korkea otsansa

muistutti Looljan kohtalosta... sen äidistä... isästä... nälkäisestä

siskoparvesta... Pawlof, Geldners ja kaikki vilisivät nyt Harhaman

silmissä ärsytellen häntä keihäänpistoilla. Ja hän oli taas valmis

syöksymään pommi kädessä _sitä_ elämää vastaan, joka on kaikkeen

siihen syypää. Hän oli valmis taas nousemaan sitä yhteiskuntaa

vastaan, joka oli kaiken sen kurjuuden valmistanut...

Pjotr Petrovitsh istui äänetönnä. Hän oli kuunnellut Annushkan

puhetta ja vahvisti alakuloisena:

-- "Kyllä Annushka totta puhuu... Tietysti!... Elämä puristelee

meille jalokivet itsestämme... Se puristaa meistä hyvät muistot ja

sanoo: 'Siin' on teille'. Ihailkaa niitä ja olkaa onnellisia!..."

* * * * *

Melun ja savun seasta lähestyi Annushkaa nuorehko mies. Harhama

muisteli häntä jossain nähneensä.

-- "Ah! Vanjka! Milloin palasit Moskovasta?"

-- "Tuonnottain palasin."

-- "Hän on minun hyvä ystäväni. Hänen nimensä on Ivan Osipovitsh ja

sukunimi on Popof", -- selitti Annushka Harhamalle.

Harhama tunsi nyt miehen samaksi Vanjkaksi, joka juopuneena soitteli

harmonikkaa ja herjaili alastonta Maria Petrownaa, Nikolain

vanhempien asunnon vieressä. Vanjka alkoi puhua.

-- "Tiedätkö, Annushka?" -- Ja korottaen äänensä, niin että kaikki

sen kuulivat, jatkoi hän: "Tiedättekö veljet, että nyt on syntynyt

uusi vapahtaja, _oikea_ vapahtaja?"

Kaikki oudostuivat. Vanjka jatkoi:

-- "Tiedättekö, mikä renttu minäkin olin?... Join... Irstailin...

Varastelin. Minä luulin, että en ole ihminen ja että siksi saan elää,

kuin eläin... Mutta nyt. Nyt minä tapasin vapahtajan ja se sanoi,

että minä olen ihminen... Tiedättekö, veljet, mikä on sen vapahtajan

nimi?... Ette tiedä... Se on _sosialismi..."_

-- "On jo kuultu... Tiedämme... Tiedämme. Eläköön sosialismi!" --

keskeyttivät huudot. Joukko ihminen oli noussut haltioihinsa. Vanjka

jatkoi:

-- "No, hyvä että tiedätte. Se on syntynyt Moskovassa... Se sanoi

että minä olen ihminen ja minä oitis aloin elää ihmisiksi... Teen

työtä... En juo... Kunnioitan naista... Annushka! Minä olen sinunkin

edessäsi syyllinen... Minä olen sinuakin vienyt likaan..."

-- "No, mitä niistä!... Elämä on semmoinen",- keskeytti Annushka

oudostuneena, surullisena. Eräs repaleinen, keskikokoinen mies, jolle

asia oli vielä aivan hämärä, huomautti väkijoukosta Vanjkalle:

-- "Puhut, että se syntyi Moskovassa... uusi vapahtaja tarkotan...

Mutta minulle kerrottiin että Kijef'issä syntyi..."

-- "Valehtelevat... Älä usko!... Ihan varmasti syntyi Moskovassa...

Ja äitinsäkin siellä elää. Andrei Ivanovitsh puhui minulle ja hän on,

tiedät, viisaita ihmisiä. Tunnethan hänet?" -- keskeytti innostunut

Vanjka.

-- "Kuinka en tuntisi Andrei Ivanovitshia?... Entä syntyikö tämäkin

vapahtaja seimessä... sosialismi, tarkotan?" -- uteli vielä äskeinen.

-- "Kuinkas!... Tietysti seimessä... Hän on köyhistä vanhemmista...

Ei rikkaammista, kuin herrasväen vapahtaja", -- selitteli innostunut

Vanjka.

-- "No sitten hän on oikea vapahtaja, jos kerran köyhistä

vanhemmista", -- myönsi kyselijä.

Ja kaikki ihastuivat taas, kuin Betlehemin köyhät paimenet ja

toivoivat jotain, jota eivät ennen olleet saaneet. Vanjka innostui

ja alkoi kuvailla heräämistänsä. Hän kuvaili sosialismin siksi

vapahtajaksi, joka sanoo kaikille maailman kurjille: "Tulkaa minun

tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä

tahdon teitä virvottaa!" Hän kuvaili nykyisen yhteiskunnan vääryyden,

ottaen esimerkiksi Pjotr Petrovitshin äsken kertomat tapaukset. Hän

kuvaili ne hirmuväreillä, seisten uuden vapahtajan kirkastamana

ihmisenä uudestaan sarastavan elämänsä edessä, vapahtajansa

apostolina. Ja kun Harhama katseli häntä, näki hänet uuden opin,

uuden vapahtajan ylösnostamana, uutena ihmislapsena, kirkastui

hänelle sosialismin puhdistava voima, viha leimahti nykyistä

yhteiskuntaa vastaan ja käsi hapuili jo vaistomaisesti tikarinkahvaa

ja pommia...

Vanjka lopetti:

-- "Porvarit opettavat meille, että tee syntiä, vaikka miten paljon,

kun vaan maksat papille palkan ja uskot, niin kaikki on hyvin...

Mutta sosialismi sanoo: Elä hyvin!... Tee työtä!... Kunnioita

naista!... Se sanoo, että hänelle yleensä ei tarvitse pappeja

palkata! Otetaan esimerkiksi minut... Miten minä loukkasin Maria

Petrownaakin ja vein likaan!... Entä nyt? Koetan häntä pelastaa.

Eilen ostin poloiselle hameen Aleksanderin torilta... Sosialismi on

oikea vapahtaja..."

Yksi joukosta, jolle oppi oli vielä uutta, keskeytti puhujan kysyen:

-- "Entä paratiisi? Onko sillä vapahtajalla paratiisi ja taivas

antaa?"

-- "Ei", -- yritti Vanjka.

-- "No, mihin hän sitten kelpaa... Vapahtaja ilman paratiisia ja

taivasta ei kelpaa mihinkään... Ajattele: Mihin sielu joutuisi

silloin?" -- keskeytti kysyjä. Vanjka jatkoi selitystään:

-- "Sillä ei ole kuoleman jälkeistä, vaan kuoleman edellinen

paratiisi..."

-- "No, sitten on asia toinen... Vielä parempi, kuin kuoleman

jälkeinen", -- myönteli kysyjä. Vanjka innostui, kuvaili edelleen

uuden vapahtajan suloisuutta, lopettaen:

-- "Eläköön sosialismi!"

-- "Eläköön!... Eläköön!..." -- huusivat sadat puolijuopuneet kurjat.

Päihtynyt Pjotr Petrovitsh oli istahtanut. Hän oli muistanut

jotakin... Hän oli muistanut _elämän_ ja vertasi kaikkea uuteen

oppiin. Pää alaspäin riippuen toisti hän äskeiset sanat: "Elämä on

sappikatkeraa viinaa." Sitten nousi hän ylös, kulautti pullosta

viinaa suuhunsa ja alkoi puhua:

-- "Vanjka puhuu oikein. Elämä muuttuu, kun uskomme sosialismiin

ja nousemme byrokratiaa vastaan... sortajia vastaan... riistäjiä

vastaan. Me nousemme kerran ja tapamme koko byrokratian...

Hirtämme... kuristamme..."

-- "Suus kiini siellä, tai minä sinulle annan byrokratiaa!" -- huusi

kapakan isäntä, joka oli rientänyt paikalle, kuultuansa melun.

-- "Koitappas!" -- huusivat silloin useat juopuneet.

-- "Vieläkö tekin sekaannutte?" -- uhmaili isäntä. Melu yltyi.

-- "Älä alota toraa!" -- varottivat juopuneet. -- "Sinä olet

byrokratian puolesta, mutta me olemme hänen puolellaan. Hän puhuu

oikein..."

-- "Alas byrokratia!" -- huusi intoa saanut Pjotr Petrovitsh.

-- "Alas!" -- melusi joukko.

-- "Jumaliste kutsun poliisin!" -- uhmaili kiivastunut isäntä.

Mutta hälinä yltyi. Repaleiset, likaiset miehet kinasivat keskenään.

Silmät paloivat. Nyrkit tekivät liikkeitä.

-- "Viinuri siellä!... Hei!... Mitä töllistelet?... Mene nouda

poliisi!" -- huusi isäntä raivoissaan.

Mutta kiihkoutunut joukko ei päästänyt viinuria ulos. Pjotr

Petrovitsh jatkoi:

-- "Poliisia!... Sinäkö poliisia?... Oletko koskaan maistanut kasakan

ruoskaa?"

-- "Suus kiini!" -- yritteli isäntä.

-- "Et ole maistanut... Oletko maistanut liistakkoa?... Entä nälkää

ja kylmää?... Et niitäkään... No sitten pidä suusi kiini, sillä

silloin sinä et tunne elämää... Sinä et ole vielä ihminen vaan

kapakoitsija. Sinä et ole maistanut elämän ainoita herkkuja, etkä

siis tiedä miten katkera on elämä ja miten suloinen sen palkka..."

-- "Palkka!... Mikä palkka?... Tuki suusi, tai" -- yritteli isäntä.

Pjotr Petrovitsh keskeytti hänet, kysyen:

-- "Mikäkö palkka? Etkö sinä edes tiedä mikä on elämän palkka?

Tyhmä!... _Elämän palkka on kuolema_... Että tiedät nyt... Älä

silloin puhu sosialismista, kun et tunne elämää, vaan usko siihen!...

Eläköön sosialismi!"

Melu yltyy. Eläköönhuudot kaikuivat. Isäntä ärjyi ja sähisi

voimatonna. Joukkoviha tempasi taas kaikki hartioillensa.

-- "Alas byrokratia!" -- huusi taas Pjotr Petrovitsh.

-- "Alas byrokratia!" -- melusi repaleinen, likainen joukko. Miehet

kiihtyivät. Isäntä lähetti noutamaan poliisia. Vallankumouksellisten

pöytäseura huomasi ajan tulleen kiirehtiä. Miehet alkoivat kiireesti

ryyppiä viinojansa ja poistua, ennen kun poliisi ehtisi melua

asettamaan. He olivat viime yön loppuosan viettäneet kaupungin

hienoimmassa ravintolassa, olleet iloisia, rohkeita ja toivorikkaita

tämän päivän suhteen. Nyt olivat useat vakavia. Reippaimpia

olivat Nikolai ja Harhama, joka oli aina ennen ollut joukon

vakavin. Nyt eivät toverit häntä tunteneet entiseksi. Hän näytteli

huolettoman, ryypiskelevän työmiehen osaa niin luonnollisesti,

puhui katusukkeluuksia, kuin olisivat ne olleet hänen luonteeseensa

kuuluvia. Itse hän tunsi jonkunlaista tylsää välinpitämättömyyttä ja

väsymystä, mutta virkistyi juotuansa viinaa, ja äskeiset tapaukset

nostivat hänessä taas vihan kuohumaan... Hän keinui joukkovihan

vaahdolla... Ja siinä keinuessa levitteli sen-päiväisen tehtävän

suuruus hänen eteensä hämäriin haihtuvia reunojansa näköpiiristä pois

riutuvina iltaruskoisina viivoina.

Hän oli saanut taas hapuiltavaksensa jotain janoomaansa _suurta_.

Tämä oli aijotun kuolemanleikin viimeinen valmistus. Sana tuotiin,

että salaneuvos Regime oli lähtenyt asunnostansa. Kamala pöytäseurue

nousi ja lähti panemaan tuomiotansa täytäntöön.

* * * * *

Koko se katu, jota myöten salaneuvos Regime'in piti ajaa, oli jaettu

vannoutuneiden kesken. Jokaisen piti vartoa omalla osallansa ja jos

huomaisi, että katu on hänen kohdallaan tyhjempi, kuin se tulee

olemaan seuraavien väijyjien kohdalla vaunujen niiden ohi ajaessa,

tai jos sovittuun paikkaan asetettu tarkastelija antaisi merkin,

oli hänen heitettävä pomminsa. Jos vaunut olisi päästetty kaikkien

muiden ohi, piti viimeisen väijyjän heittää pomminsa, vaikkapa väkeä

olisi katu täynnä. Ainoastaan silloin, kun vartija antaa sovitun

kieltomerkin, saa viimeinenkin peräytyä pommia heittämättä. Jokainen

katuosa oli merkitty numeroilla joista vedettiin arpa. Harhaman

osalle sattui aivan viimeinen osa. Sitä paitsi oli määrätty, että

jokaisen pitää antaa sovittu merkki, kun vaunut ovat hänen ohitsensa

kulkeneet, jotta jälellä olevat voivat varmemmin seurata niiden

kulkua ja ajoissa varustautua.

* * * * *

Jokainen oli jo paikallansa. Jokaiselle oli määrätty oma tehtävänsä,

ettei vartoomisellansa herättäisi salapoliisien huomiota, sillä

niitä tiesivät pommimiehet kaikkialla olevan vartijoina. Joku

kaupitsi paperosseja laudalta, jota kantoi edessänsä. Toinen seisoi

kurkkuastiansa vierellä. Yksi pari riiteli keskenänsä katuosansa

rajalla. Nikolai renttuili harmonikkansa kanssa, ja toiset tekivät,

ken mitäkin. Harhama kaupitsi ohikulkijoille pieniä hengellisiä

kirjasia. Vaikka järjestön jäsenet asettuivat paikoillensa niin

myöhään, että odotus-aikaa jäi korkeintaan kymmenen minuuttia,

tuntui odotus sittenkin Harhamasta ijankaikkisuudelta. Se reipas

rohkeus, joka oli tähän asti hänessä, oli nyt poissa. Sen sijalla

oli jonkinlainen tylsyys. Ajatukset olivat niissä odotettavissa

vaunuissa, kuin kiini naulatut. Hän kuvitteli niiden kokoa, hevosten

väriä, kuskin pukua ja ajonopeutta. Kaikki mitä hän teki, tai puhui,

tapahtui aivan konemaisesti. Kuoleman ja kaiken muun ajatukset olivat

poissa. Joskus tunsi hän kylmänväreen, vaikka ilma oli lämmin.

Vihdoin ilmaantuivat vaunut näkyviin, kaukana kadun alkupäässä.

Sovittu merkki ilmotti että ne olivat ne odotetut vaunut. Harhama

tunsi silloin äkkiä herpautumisen kaikissa jäsenissänsä. Aivot

alkoivat salaman nopeina laskea, missä on vähimmän väkeä, millä

kohdalla pommi heitetään... Vaunut kiitävät vinhaa vauhtia. Se oli

oikea kuolemanjuoksu kuoleman kujaa pitkin... Harhama herpoutuu yhä

enemmän. Vaunujen edessä ja takana ajaa tiheä joukko ajureita ja

yksityisten ajoneuvoja, mutta jonkun matkan päässä niiden edellä on

pitkä, aivan tyhjä väli matka. Vaunut ajavat nopeammin, kuin toiset

kulkijat, ja lähenevät yhä sitä tyhjää välimatkaa... Harhama laskee:

"Nyt ovat ne sen tyhjän välin jo saavuttamaisillansa... Siis ei hänen

tarvitse heittää pommia..."

Sen huomattua Harhaman valtaa suuttumus siitä, että hän _ei saa_

sitä suurta tehtävää suorittaa... Hän alkaa ajatella: "Olisi niin

ylistävää, kun järjestön ensi kokouksessa minä olisin se joka...

Jospa hyvinkään eivät ehdi siihen tyhjään aukeamaan... Eivätkä

näytäkään ehtivän..."

Tyhjä välimatka lähenee yhä Harhamaa... Vaunut ovat jo ajaneet

kolmen... neljän ohi... Siis jää se tehtävä hänelle...

Mutta silloin muuttuu taas sielun jännitys: Nyt hän _pelkää_ sitä

tehtävää, toivoo, että joku muu sen suorittaisi... "Ja ehkäpä

suorittavatkin", -- lohduttelee hän itseänsä, hätäytyy ja laskee

taas sitä tyhjää välimatkaa. Vaunut näyttävät sen saavuttavan ja

ei saavuttavan. Kaikki vilisee silmissä. Auringon valo tuntuu

polttavalta. Pöly kiiltää ilmassa harmaana. Väliin ei näy mitään. Hän

hikoaa, hätäytyy väliin, väliin riemastuu...

Ja taas alkaa hän laskea, toivoa ja pelätä. Vaunut likenevät jo

sanottua väliä... Harhaman kaikki hermot jännittyvät... Nyt saapuvat

jo vaunut aukeamaan... Puuttuu enää hiukkasen... Ne saapuvat jo

siihen aivan heti... Siis on hän pelastettu... Ajatukset alkavat

sotkeutua... Vaunut ovat jo päässeet tyhjään paikkaan.

Mutta samassa ajaa poikkikadulta vaunujen eteen uusi joukko... Nyt

ne ovat taas väkijoukossa ja tyhjä välimatka lähenee lähenemistään

Harhamaa... Harhama tuntee polviensa vavahtavan... Jokainen

hermonsäije vapisee... Mutta kuski kiirehtii hevosiansa. Kaikki

vilisee salamoina... Vaunut kiitävät nuolena... Ne lähenevät taas

uutta tyhjää välimatkaa... Ne näyttävät aivan lentävän... Taas

saapuvat ne siihen toisten ajajien ohi... Vielä on kaksi vahtia ennen

Harhamaa... Harhama tuntee taas helpotusta... Hän on pelastettu.

Mutta samassa ajaa taas vaunujen eteen poikkikadulta joukko

kulkijoita ja vaunut kiitävät toisten ympäröiminä. Vauhti kiihtyy...

"Kun ajaisi edes hiljempää, että ehtisi laskea!" kiukuttelee Harhama.

Hänen vihansa kääntyy silmänräpäyksen ajaksi kuskiin, joka ajaa niin

kovasti... Jäsenet vapisevat... Aurinko tuntuu huikaisevan silmiä.

Hän ei näe enää selvästi... Ilma tuntuu olevan punertava kuumuudesta

ja silmiin tuntuu tunkeutuvan kirpeä, hieno savu. Vaunut syöksyvät

häntä kohti epäselvinä... Kaikki on pölyä ja vilinää... Vaunujen

edessä on taas tyhjä välimatka... "Miksei se kuski aja nopeammin,

että ehtisi siihen!" tuskailee Harhama. Korvat soivat, kädet

herpoavat... Hän jatkaa laskujaan. Mutta taas lähestyvät vaunut sitä

tyhjää väliä... Ne syöksyvät toisten edelle aivan... "Jumalan kiitos,

ne ehtivät ennen minua!" -- riemuitsee hän jo. Mutta nyt kiiruhtavat

edellä ajajat... Aurinko tuntuu paahtavan taivaalta, kuin ahjosta

temmattu tulinen rauta pyörä. Kaikki aivan paistuu sen kuumuudessa...

Ei kuulu enää mitään. Kaikki tukehduttaa ja tukahtuu.

Taas alkaa Harhama laskea: "Ehtivätköhän siihen tyhjään ennen minua?"

vapisee hän... Ne lähestyvät jo sitä väliä. Hän ilostuu hieman ja

äkkiä tuntuvat korvat menevän tukkoon, pää käy raskaaksi ja hän alkaa

laskea: "Kuolenkohan minä itse pommin räjähdyksestä? Ja jos kuolen,

niin koskeekohan se?... Ja minkälaiseksihan se repii?... Sieppaakohan

pään pois hartioilta?... Ja jos sieppaa, niin viskaakohan

kauvaksi?... Ja vieläköhän minä silloin ajattelen?"

Sekunnit tuntuvat tunneilta, tunnit sekunneilta... Kaikki ajatukset

kiintyvät taas vaunuihin. Ne lähenevät... Ne ajavat aivan tyhjän

paikan edessä... Yksi vahti on enää jälellä... Ehtivätköhän?...

Jäsenet vapisevat, silmissä mustenee... "Ah, että kuski ei aja

nopeammin!" -- hoputtaa Harhama. Nyt pääsevät ne kohta tyhjälle

välille... Viime-vahtiin on vielä muutamia metrejä... Harhaman aivot

ovat kuumat, korvat soivat ja hermot jännittyvät... Herra Jumala,

jos eivät ehdi!... Nyt ne jo pääsevät siihen... Oi! Nyt ne ajoivat

viimeisen vahdin ohi... Nyt on katu tyhjä...

-- "Se on minun vuoroni... Sekunteja on enää jälellä", -- löi

Harhaman päähän kylmä ajatus.

Silloin tekivät hänen aivonsa silmänräpäyksessä tunnin työn. Hän sai

voimansa takaisin, kuin salaman iskeminä, ja teki päätöksensä, kuin

pitkäaikaisten kylmien harkintain kautta. Hän päätti hypätä hevosten

eteen ja kuolla itse oman pomminsa iskusta. Hän ehti laskea senkin,

että pelastus olisi hänelle ehkä mahdollinen, jos hän heittäisi

pomminsa niin kaukaa, ettei se satuttaisi häntä itseänsä. Mutta hän

ei huolinut pelastua. Hänessä heräsi puukkosilla olijan raateluhalu.

Hän halusi piirrellä vaikka omaa ihoaan... Ja voisiko hän pakoon

pelastua, jos säilyisi pommilta!... "Turhaa!... Joutuu vaan hirteen",

-- ehti hän vielä naurahtaa.

Nyt lähenevät jo vaunut... väliä on enää neljä-... kolmekymmentä

metriä... kaksikymmentä... Nyt saapuvat ne... Harhama tarttui

pommiinsa kylmäverisenä, kuin koskenlaskija melaansa, nähdessään

veneensä karille törmäävän... Nyt...

Kuului huumaava pamahdus. Harhama tunsi ensin polviensa horjuvan.

Sitten hän luuli pirstautuvansa kappaleiksi. Hän luuli pomminsa

räjähtäneen itsestänsä, silponeen hänet ja ihmetteli, miks'ei se

koskenut... "Ja miksi minä olen kuin elävä?... Tämmöistäkö se kuolema

onkin?" -- vilisi hänen aivoissansa. "Ja repäisiköhän se minulta

pään?... Ja vuotaakohan verta kovasti?"

Hän ajatteli kaikki nämä pitkät ajatukset silmänräpäyksessä, mitään

näkemättä, mitään tajuamatta. Ja lopuksi hän ajatteli päätänsä

tapaillen: "Mihinkähän se viskasi pään?"

Mutta pian selvisi hän taas, näki tomupilvestä pirstoutuneet vaunut,

kuuli voihkinaa ja melua ja käsitti kaikki nopeasti, vaistomaisesti:

Toinen järjestö, jota he eivät tunteneet, oli ehtinyt kymmenen

sekuntia ennen heitä...

* * * * *

Aluksi heräsi nyt Harhamassa käsittämätön halu heittää pomminsa aivan

huvikseen, aivan tiheimpään väkijoukkoon. Sitten kuohahti hänessä

verinen jano nähdä silpoutuneen ruumiin jäännökset, sisälmykset

erittäin ja katsoa, minkä näköistä jälkeä pommi tekee... Mutta yhtä

nopeasti hävisi se halu, kuin oli syntynytkin. Hän tunsi itsensä

nyt sanomattoman turvattomaksi. Hän tunsi seisovansa ulkopuolella

yhteiskunnan suojaa. Hän kaipasi nyt sen saman yhteiskunnan turvaa,

jonka hän silmänräpäystä ennen oli aikonut kumota. Poliiseja juoksi

paikalle kaikilta tahoilta, ja kaikilta puolilta kuului niiden

pillien vihellys. Hänet valtasi nyt aivan liiallinen arkuus. Hän

mietti miten paeta paikalta. Jos hänellä ei olisi pommia pelastuisi

hän parhaiten siten, että tunkeutuisi murhapaikalle uteliaana

ruumista katsomaan. Mutta nyt voivat tarkastaa ja löytävät pommin...

Hän alkoi poistua paikalta hitaasti, rauhallisena. Jonkun matkaa hän

jo ehti astua, kun poliiseja tuli vastaan, pidätellen epäiltäviä

henkilöitä. Hän hätääntyi ja mietti myödä henkensä... Poliisit

lähenivät. Harhama kuuli heidän jotain huutavan. Hän poikkesi silloin

erääseen porttikäytävään, aikoen piilottaa pomminsa. Siinä tuppasi

häntä vastaan mustalaistyttö ja huudahti:

-- "Herra Harhama!"

-- "Soonja!"

-- "Antakaa, kun katson kättänne!" -- vastasi Soonja.

-- "Kätke tämä!" -- hätäili Harhama, työntäen Soonjalle laatikon

muotoisen pomminsa. -- "Kätke joutuin!" -- kiirehti hän. Soonja

käsitti jotain himmeää, pisti pommin poveensa, sukkelasti, kuin lintu

saaliinsa, ja alkoi "katsoa kättä". Samassa syöksyi porttikäytävään

kaksi takaa-ajavaa poliisia.

-- "Kuka sinä olet?" -- tiuskasi toinen Harhamalle.

-- "Entä mitä asiaa sinulla on?... Tulet häiritsemään, kunnoton!"

-- kiukustui Soonja. Ja alentaen äänensä matelevaksi, lisäsi hän

poliiseille: "Antakaa hopearaha, niin katson kättänne!"

-- "Jätä!... Piru heidät vieköön!" -- kiirehti toinen poliiseista

toverillensa rauhottuneena Harhaman levollisuudesta ja mustalaistytön

röyhkeydestä. Toinen viittasi kädellänsä, jonka jälkeen molemmat

poistuivat. Harhama oli pelastettu. Ottaessansa Soonjalta pomminsa

takaisin, huomasi hän kihlasormuksensa hänen sormessansa...

* * * * *

Nyt alkoi taas Harhaman sielussa nostaa päätänsä se ratkaisematon

arvoitus: Mitä on elämä ja sen pyrinnöt ja pettymykset? Lujat kalliot

olivat taas hänen aitansa sumuina sortuneet. Suuret suunnitelmat

olivat kuplana halenneet. Kuukausia kestäneet ponnistukset olivat

jättäneet ainoaksi perinnöksensä sanomattoman raukeuden. Hän tuskin

jaksoi porttikäytävästä pois lähteä...

Päivänpaiste paahtoi ihoa. Hän käveli raukeana katua pitkin, pommi

povella, mielessä myllynkivi. Ajatukset tekivät työtä tylsinä,

raskaina.

Hän oli suunnitellut täällä isänmaansa vapautusta, mutta asioista

päättivätkin nyt toiset, hänelle tuntemattomat miehet. Ne eivät

vastanneet hänen järjestönsä sitoumuksista. Hän oli aikonut

pelastaa köyhälistön ja nyt oli hän kykenemätön ajattelemaan omaa

pelastustansakaan...

Väsyneenä, katkerana poikkesi hän ensimäiseen likaiseen kapakkaan,

tilasi pullon viinaa ja istahti tuolille, kuin elämänsä

ruumenläjälle... Siinä muisti hän äskeiset Pjotr Petrovitshin sanat:

"_Elämä on sappi karvasta viinaa."_

Hänen sielunsa rauhaset alkoivat vuotaa... Ja kun elämä oli nyt taas

paljastanut hänelle mitättömyytensä ja turhuutensa, kun kaikenhäviö

taas imi itseensä kaikkia hänen pyrinnöltänsä ja puuhiansa, kohosi

hänen eteensä kuoleman musta haamu. Se kohosi kaukaa äärettömyyden

rantojen takaa, viikate kädessä ja katsoi häneen tutkivasti. Hänen

henkinen hätänsä puhkesi silloin, kuin paisumasta puristunut märkä...

Hän vapisi, hapuili taas pelastusta ja silloin avautui hänen eteensä

taas teoksensa suuri ajatus. Koko sen luonnos, jota hän säilytti

muistissansa, levisi hänen eteensä paratiiseilla ja hohtavilla

kultapilvillä siroteltuna maailmana. Hän muisti toispäiväiset

paroonitar Lichtensteinin kertomat ennustukset, jotka hän sovitteli

teokseensa. Hän muisti kaikki muutkin ennustukset. Hän ikäänkuin

syöksyi taas teoksensa paratiiseihin lymyytymään sinne, etsimään

siellä turvaa, pakenemaan sinne kuoleman niittomiestä, kuten arka

vuorikauris pakenee petoa, syöksyen äkkijyrkkien kuilujen yli omiin

piiloihinsa.

Niin istui hän likaisessa kapakassa myöhäiseen yöhön.

* * * * *

Etäältä elämän virtojen pohjilta paistavat pimeät päivät. Kuiden ja

aurinkoiden mustina kuvina kierivät ne mittaamattoman pohjattomuuden

perukoilla.

Kun pommi räjähti, avautui sen kohdalle avaruuden onkaloon maan

alle pimeä luola, jonka seinillä sihisivät mustat käärmeet... Ne

kiemurtelivat pihdeissä, jotka polttivat, kuin tulinen rauta, vaan

eivät kuluttaneet. Katossa riippuivat ilkeät yököt, tulikuumissa piti

missä... Ne olivat Perkeleen erehtyneitä palvelijoita. He kärsivät

ijäistä rangaistustansa.

Oli kamala pimeys. Käärmeet kiemurtelivat tuskiensa tulessa. Luolan

seinät kiehuivat niistä mustina. Yököt huusivat pitimissänsä.

Tuli hehkui niiden sisälmyksistä. Pimeys vapisi. Valitus sai

vihlonnallansa senkin värisemään...

Pimeä huoahti. Perkele hulmahti siitä hirnahduksesta synkkään

luolaan. Käärmeet valkenivat. Yököt lakkasivat huutamasta. Kalkki

kestivät kipunsa äänettöminä...

Tuska vetäytyi pakahtumaksi, kivut rauhaisiinsa. Kiukkuisena

tömisti Perkele luolan permantoa. Hänen eteensä ilmestyi silloin

palvelijoittensa lukemattomat laumat. Regime'in veren väri välähti

seinälle punaisena hahmona. Sen hohteesta säteili verinen valo.

Se ei ollut valoa, eikä valottomuutta. Se oli punaista pimeää,

ihmissilmälle outoa valoa. Se eli ja värisi. Perkeleen palvelijat

häämöttivät siinä, häilähtelivät ja hävisivät, kuin varjot verivirran

pohjalta. Herransa eteen polvistuneina veisasivat ne sen ylistystä:

"Pimeys sinua tottelee.

Sinua kaikki palvelee

ja kaikki kehrää sulle

ikuista valtarihmaa."

Kuului pitkä, vihlova valitus. Verivalo vapisi... Regime'in verenääni

huuti kostoa.

-- "Korvennettavat! Kuuletteko?" -- raivosi Perkele. Ja viha suitsusi

hänestä tulena.

Palvelijat vapisivat... Perkeleen katse tunki heihin tuliorana. Hänen

äänensä kirveli, kuin poltinrauta. Veri huuti yhä kostoa. Perkele

toisti kysymyksensä:

-- "Kuuletteko?"

-- "Kuulemme... Me kuulemme... Se huutaa Jehovan _vihaa_

surmaajalle... Se, jota Jehova vihaa, on sinun omasi... on

pelastettu... on lunastettu... Voitto on sinun", -- vapisivat

palvelijat. Perkeleen vihaa peläten.

-- "Mutta se ei huuda kostoa _Harhamalle_... _Hänen_ piti antaa isku

Jehovalle", -- puhkui Perkele.

-- "Jehovan ansa on ollut hänen tiellänsä vielä _tämän kerran_", --

puolustautuivat vapisevat palvelijat.

Ihmishenki laskeutui luolaan. Verihaahmo tarttui siihen tautina.

Tulisyöpänä alkoi se sitä kalvaa. Tuskanhuuto puhkesi silloin

ihmishengestä ja alkoi ijankaikkisuutensa...

* * * * *

Palvelijat odottivat tuomiotansa... Varjoina värisivät he verivalon

epäselvässä hämäryydessä... Seinät kiehuivat käärmeistä, katto

yököistä...

Mutta Perkele hillitsi vihansa. Ihmishengen tuskanhuuto oli

lepyttänyt hänet... Se oli hänelle suitsuava uhrisavu. Mietteissänsä

puhui hän taas:

-- "Se oli Jehovan sadin. Hän ei uskalla... ei rohkene antaa Harhaman

iskeä _kainin-iskua_... Hän _pelkää..._"

-- "Hän on _viisastunut_... Hän tuntee jo sinun voimasi", --

oikaisivat palvelijat imarrellen, rauhottuneina.

-- "Niin", -- ilkamoi Perkele. -- "Hän _katuu_ jo että loi ihmisen...

että loi ja antoi sille _vapauden_... Hän _katuu_... Katsokaa!"

Luola humahti. Sen perälle avautui suuri muinaisuuden näkö: Ikimetsä

seisoi luonnon suurena kukkana... Purot kiertelivät sininauhoina sen

sisässä. Virta valui vesivyönä kukkapenkereisten rantojensa lomitse.

Sen varjo oli vilpoinen; sen siimeksissä oli ikuinen rauha. Linnut

rakastelivat oksilla ja kukka armasteli kukkaa nurmikolla... Lammikot

läikkyivät kuvastimina, lellitellen lummetta pinnalla, päivän

kirkkaita kuvia pohjalla...

Se oli uusi paratiisi, Luojan palkka ihmistyössä... Se kohosi entisen

erämaan sijalle...

Oli kesä kypsimmillänsä. Taivaalla helotti päivänterä, kuin armas

helteenhete... Puut punottivat hedelmistä... Metsässä makasi riista

päivänpaisteessa, kesynä: Luojan punoma paula kaulassa. Se odotti

ihmistä vaan ottamaan... Viinirypäle ei jaksanut hedelmäänsä kantaa.

Se pakahtui mehuunsa, kuin imemätön äidin rinta...

Kaikkea oli kyllä. Kukka koristi maata, lumme vettä ja tähdet

taivaankupua. Sirkka lauloi ruohokossa... lintu oksalla... joutsen

vesillä... kiuru ilmassa.

Ihmiset viettivät viininjuhlaa. Luonto oli heillä aarreaittana. Se

ruokki heitä antimillansa, lellitteli päivänpaisteellansa... Se

huumasi kukkiensa tuoksulla... mairitteli sävelillänsä... viihdytteli

kauneudellansa.

_Hän_, joka sen antoi, odotti kiitosta... Hänen henkensä häämötti

päivänvalona luonnonlaelta...

Juhla alkaa. Ihmiset _syövät. Hän_ odottaa turhaan uhria... Perkele

riemuitsee.

Näky jatkuu:

Ihmiset tanssivat viinimaljat käsissä... Viini kuohuu valkeana

vaahtona... Ihmiset _juovat_... Nainen juo miehen keralla. Hän juo

_kilpaa_ sen kanssa... Mässäys alkaa... Viini kuohuu maljoissa, veri

kuumenee suonissa... Miehet tulevat _rohkeiksi_, naiset maksavat

rohkeuden suuteloilla... Viini tekee työtänsä...

Perkele hymyilee. Näky jatkuu:

Ihmisten silmät palavat himontulina... Miehet hehkuvat. He ovat jo

riisuneet ihmisvaipan pedon yltä... He ovat jo eläimiä... Naiset

odottavat vielä... ujostelevat... kainostelevat... arkailevat... Nyt

nekin jo riisuvat kainouttansa, naisen hienointa pukua... He riisuvat

_naista_ "naisen" yltä... Kohta on "nainen" alasti... Eläin on

päässyt ihmisihosta...

Perkele suli ilosta. Näky kulki kulkuansa.

Miehet ovat hillittömiä... Naiset nostavat rintojansa... Metsän

suloinen siimes kiehtoo, kukka nurmi kutsuu ja linnun laulu kietoo

kuherteluillansa... Naisella on enää naisen rippeet pukimina...

hieman häpyä helminä... ujouden viime riekaleet koristeina... Mies

vaanii, milloin sortuu sekin veräjä, avautuu viimeinen portti...

-- "Oivallista", -- lausui perkele.

Viini vaahtoaa vallattomampana... Nainen on viskannut pois

viimeisetkin pukimensa, riisunut naisen ihanan ujouden loput...

Hän ärsyttää kimppuunsa metsästäjää: _miestä_... Hän kiehtoo sitä

rinnoillansa... Hän houkuttelee sitä huulillansa... mairittelee

hymyllä... kutsuu kiemailuilla... Hän _tarjoaa_ itseänsä...

_antautuu_, sanovat toiset... Mies pääsee valloillensa. Hän näkee

raja-aidan sortuneeksi, kainouden kukistuneena, esteet pois

raivattuina... Hän näkee ihmisen otuksena, naisen riistana...

Käsivarret kietoutuvat kaulaan... Mies sieppaa riistansa... riista

syöksyy sieppaajansa syliin...

Suuri luonto on muuttunut himojen uhrialttariksi...

"Ihmiset söivät, joivat, naivat ja kuolivat..."

Silloin Hän, joka odotti ihmisen palvelevan Häntä ja kumartavan

Häntä, _Hän katui että oli luonut ihmisen_...

-- "Näettekö?... Hän _katuu_", riemuitsee Perkele.

-- "Ei Hän _kadu_, vaan _Hän tunnustaa sinun voimasi_" -- selittävät

imartelevat palvelijat.

Näky jatkuu: Taivas pukeutuu mustaan vesivaippaan. Virtana alkaa

vesi kohista maan päälle. Myrsky riehuu synkeässä pimeydessä... Vesi

nousee... Pilvet pakahtuvat. Avaruus virtaa vetenä... Syvyyden kaikki

hetteet heruvat, lähteet pursuavat maan puristamina... Kaikki peittyy

puoli-pimeyteen...

Näky jatkuu: Kosket huutavat... kohisevat... kuohuvat... Vuorilta

syöksyvät sadat virrat rotkoihin ja laaksoihin... Ärjyen viskautuvat

ne kallion kielekkeiden yli... Kauhun lyöminä vesikäärmeinä

kiemurtelevat ne rotkelmien pohjilla... heittäytyvät vuorensärmien

yli... syöksyvät kuiluihin huutaen ja pauhaten... törmäävät yhteen...

tappelevat keskenänsä tiestä... särkyvät vaahdoksi ja pauhaavat

hirmuhuutona alhaalla kohoavaan veteen, myrskyn vinkuvan ruoskan

ajamina ja salamien piiskaamina...

Perkeleen palvelijat laulavat herransa ylistystä. Perkele riemuitsee.

Näky jatkuu:

Vesi nousee. Se peittää maat merellä... Ihmisten kauhu on rajaton...

Pelko on karkottanut pedosta pedon luonnon... Se on ajanut miehestä

pois pedon, naisesta eläimen: Se on katkonut himon siivet... Kaikki

unohtuu kuoleman edessä... Kaikki laskee siipensä... taivuttaa

polvensa... unohtaa herkkunsa...

-- "Jehova hävittää kättensä töitä... Hän korjaa _erehdystänsä_", --

riemuitsee Perkele.

-- "Hän tunnustaa sinun voimaasi niissä... Sillä Itsellensä ja

Itsensä edessä on Hän erehtymätön", -- oikaisevat imartelevat

palvelijat.

Näky jatkuu: Vuoret ovat jo saarina. Ihmisten avunhuuto sekaantuu

petojen hätähuutoon... Kuohuvat aallot nousevat vuorenhuippujen

tasalle... niillä kasvavien puiden latvojen tasalle. Taivas vuotaa

seulana. Musta pilvi vyöryy uhkaavana likellä maan rajoja. Vihuri

ulvoo ja vesi pauhaa...

Kirkkaat salamat halkovat taas mustaa pilveä. Sen huikeassa valossa

näkyvät onnettomien hukkuvien haamut vuorien huipuilta ja puiden

latvoista. Se on hirmunäky... Taivas kiehuu mustana, vesi kuohuu,

myrsky riehuu... Ihminen vääntelee epätoivoissansa, kasvot tuskan

runtelemina, silmissä kamala ilme... Käärme kiemurtelee toisten

päälaella, etsien siinä pelastusta... Himo on sammunut... Kauhu

ottaa kaikki luukynteensä... Pedot ulvovat henkensä takaa... Linnut

parkuvat, kuin kuristaisi kuolema kaulasta... Kuikkakin uikuttaa

hirveän hädän käsissä...

Kaikki huutavat, kuin kuoleman tahotulla terällä seisten...

Eikä apua mistään näy, ei kuulu. Pieni arkku soutelee aalloilla. Se

on sulettu ja luoksepääsemätön...

Perkeleen palvelijat riemuitsevat. Perkele ilkamoi taas:

-- "Jehova korjaa erehdystänsä: 'Syö vapaasti kaikkinaisista

puista!'... Huonosti korjattu... Hän korjaa sitä uudella

erehdyksellä... Ne hukutetut eivät nousseet Jehovaa _vastaan_...

Mutta sen _pelastetun_ siemen _on_ nouseva... Harhama _on nouseva_

Jehovaa vastaan..."

-- "Kun sinä _tahdot_, niin kaiken _täytyy_ totella", -- vakuuttivat

palvelijat.

Jo peittyvät vuorien korkeimmat huiput... Linnut kirkuvat

kauhuissansa, kun siivet alkavat väsyä... Kiviriippana painaa heitä

väsymys rannattoman meren pauhaaviin aaltoihin... Jo pettävät

siivet... Ruumis retkahtaa alas... tapaa vettä... Kuuluu parahdus...

vielä yrittää lintu lentää... Apina tappelee ihmisen kanssa

viimeisestä puunlatvasta, käärmeet viimeisestä päälaesta... Salama

välähtää ja valaisee viimeisen ihmisen vajoamista aaltojen alle...

Kuuluu viimeinen parahdus, joka haihtuu jyrinään...

Sitten hiljenee kaikki... Ihmissuku on hävitetty... Mykkänä

vesipallona raivoaa maa vinhaa lentoansa avaruuden äänettömässä

onkalossa...

-- "Maa todistaa mykkänä sinun voimaasi... Sinun pakottamanasi on

Jehova hävittänyt kättensä työt... Hän palvelee sinua, _Hänkin_", --

ylistävät Perkeleen riemastuneet palvelijat.

Perkele käveli ylpeänä. Mutta taas huomasi hän arkin, joka ui, kuin

yksinäinen kuikka meren selällä, Hän harmistui ja vannoi uudelleen:

-- "Hänen erehdyksensä paljastumiseen ei ole kuluva pitempi aika kuin

Evan luomisesta sen kääntymiseen. Katsokaa!"

Uusi näky avautui: Veden jättämästä liejusta nousi luonto entistä

rehevämpänä. Kaikki kasvoi kilpaa. Puut hohtivat keltaisina,

täynnä nuoruuden voimaa ja mehua, kuin naiseksi tuleentunut tyttö,

koristeina kypsynyt hedelmäpaino, auringon valovaippa hartioilla.

Viinirypäle pakahtui mehuunsa... Se tarjoili itseänsä herkullisena,

maukkaana, mehevänä... Noan uhrisavu nousi rauhallisena, kuin

kaunis kirkkolaulu taivaan tummaa sineä kohti... riutui kirkkaan

ilman suuteloihin... raukesi sen syleilyihin... haihtui kuin elämä

armaaseen onneen ja hävisi näkymättömäksi...

Mutta Noa oli langennut viinimaljansa viereen... Hänen poikansa

peitti isänsä häpeän... Perkele kerskui yhtenä ilona:

-- "Jehova yritti polkea rikki minun pääni, mutta..."

-- "Hän polkaisi terävään tutkaimeen... Sinä olet taas Hänen

häntäpäänsä puhkaissut", -- keskeyttivät palvelijat. Perkele kohisi

ilosta ja vannoi:

-- "Jehova on vielä katkeramminkin katuva, että Hän säästi Noan

Harhaman siemeneksi. Hän on _nyt_ onnistunut punomaan paulansa

Harhaman tielle, mutta Hän on sortuva omaan hiuskarvaansa", --

vannoi Perkele jatkaen: "Niin kuin Hän erehtyi Noan suhteen,

hukuttaessansa hänen tähtensä muut, niin on hän erehtynyt Harhamankin

suhteen, uhratessaan hänen sijastansa toisen... Hän jätti Harhamalle

työvapauden ja rauhan nousta Häntä vastaan... Ja hän on nouseva..."

-- "Jos sinä tahdot, että ijankaikkisuuskin loppuu, niin sekin

tapahtuisi", -- mielistelivät palvelijat.

-- "Jehova tietysti myös pelkää jo kättensä työtä... Hän ei uskalla

päästää Harhamaa antamaan Hänelle Kainin iskua... Siksi lähetti Hän

_toisen_ Harhaman tilalle", -- selitteli Perkele ilkeillä eleillä...

Hetken kuluttua lisäsi hän:

-- "Jehova saa kohta huomata vedenpaisumisessa tekemänsä erehdyksen

nyt uudistuneen..."

-- "Sinä kirkastat sen Hänelle... Sinä osotat Hänelle voimasi...

Sillä jokainen Hänen tekonsa on Hänelle erehdys _sinun_ viisautesi

voimasta", -- keskeyttivät palvelijat.

Uusi näky ilmestyi: Ihanassa laaksossa näkyivät Sodoman ja Gomorran

kaupungit, kuin kaksi luonnon povelle nukahtanutta neitoa...

Auringosta vuoti armas valo, lehdon siimes oli suloinen, tuoksu

huumaava. Somat ihmisasunnot lymysivät puiden lämpöisissä varjoissa.

Lähteet lorisivat lintujen laulun säestäminä. Luonto lypsi maan

rinnoista mehua... kokosi ne maukkaisiin nisiin: kypsyviin hedelmiin,

meheviin marjoihin, herkullisiin rypäleihin. Onnellisina katselivat

kaupungit kuvaistansa lahden tyynestä pinnasta...

Ja ihminen eli elääksensä... armastellaksensa _... nauttiaksensa_...

Nainen koristautui _lihalle_... Se ei etsinyt ylevämpää... Se

seppelöi itsensä _ihmiselle_... hohti sille naaraksena... koreili

sille, kuin lintu sulissa... uneksi siitä... unohti ylemmät... mateli

_miehen_ kupeessa... ei halunnut puhtaampata... Hän kulki ihmisestä

emoa kohti...

Ja mies kieppui naisen kukissa... Hän ei hapuillut vuorien korkeita

huippuja... Hän soitteli himonsa kukille... ei ylistellyt taivaan

korkeaa sineä... Hän katseli naisen koruja: sen ihoa... mehua...

maireutta... nuoruutta... rintojen kypsiä nisiä... huulia ja

seppeleitä ja sulkien värejä... Hän ei katsonut syvemmä... ei etsinyt

ihmispovesta henkensä ikihelmeä... Hän ei etsinyt naisessa jalointa:

sen puhtautta... sen hyvettä... sen kaipuuta korkeuksia kohti... sen

ikävää... sen ihmistuskaa... Hän ei etsinyt naisessa _ihmistä_...

Päivät kuluivat... Mies soitteli lihalle... Nainen tanssi sen

ympärillä... Kumpikin sammutti paremman, tukahdutti jalomman, tappoi

ihmisen, kutitteli eläintä kehittymään... Kumpikin etsi elämän

iloja viinimaljasta, kun väsyivät omaansa, saivat kyllänsä omasta

kupeesta...

Lahdelman reunalla oli kaunis Lootin maja, viheriöiden puiden ja

kukkaisten köynnösten sisään kätkettynä. Sen portaikolla istui

Lootin nuori vaimo, Itämaan kaunis kukka, ja katseli kauniita

kultakoristeitansa... Nuori mies istui veneessä portaikon edustalla

ja soitteli harppua ja katseli nuorta vaimoa... Nuori vaimo

kuunteli... Soittaja soitti ja lauloi laulua "Sodoman kukka". Hän

lauloi:

"Sodoman kukka, Itämaiden helmi,

sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan!

Mun harpunkielein sävel arkaellut

vuoskaudet pitkät ikävöiden on.

Kuin arka pikkulintu varvullansa,

se harpunkielellä on värjötellyt;

se surrut, sekä ikävöinyt on.

Arkaillen, onnetonna, se nyt lähtee

kaunista kaikuansa etsimään...

Sodoman kukka, Itämaiden helmi!

Kun riutuneena sävel harpunkielen

sun luoksesi nyt vihdoin uskaltaa,

suo sille kaunis kaiku suuteloksi,

ja sääli onnetonta sävelparkaa,

kun luoksesi se onnen nou'antaan

niin onnenjanoon riutuneena saa!

Sodoman kukka, Itämaiden helmi,

sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan!

Ymmärrä harpunkielen kerrontaa!"

Laulu ja soitto tapasivat kauniin kaikunsa... Itämaiden helmi painoi

katseensa maahan... Jordanin rantojen ruusu punehtui... Sydän tapasi

sydämen ja katse katseen ja molemmat puhuivat sanatonta kieltä...

Soitto vaikeni... Vene laski rantaan, vaan nuori vaimo istui yhä

portaikolla... Soittaja polvistui portaikon eteen, vaan nuori vaimo

ei paennut... ei kutsunut... Hän pelkäsi ja toivoi... Soittaja

polvistui hänen jalkoihinsa... Nuori vaimo kätki kasvonsa käsiinsä,

mutta hän ei paennut majaansa _yksin_...

Perkele hymyili ja lausui:

-- "Kielletynpuun _harppu_ soi nyt... Se kantaa monenlaisia

hedelmiä..."

-- "Jotka kaikki ovat ihania nähdä ja kauneita kuulla", -- jatkoi

Lempo, yksi kuudesta pääenkelistä. Perkele puhui edelleen:

-- "Jehovan palkka vedenpaisumisestaan... Pelastetun Noan henki

elää..."

-- "Todistaen viisauttasi ja voimaasi", -- lisäsivät palvelijat,

veisaten herransa ylistystä.

Näky muuttui: Punainen viima kulki maita... Korkeuteen kohosi

punainen pilvi. Sodoma ja Gomorra vapisivat. Miehet juoksivat

avuttomina, naiset epätoivoisina... Pilvi punertui tuliseksi... Pauhu

halkoi avaruutta, tuli vyöryi vaahtona taivaan laella...

Kauhu kulkee maita... Naiset parkuvat... Alastomat vartalot

kiemurtelevat käärmeinä... Miehet pakenevat... syöksyvät petoina

pelastusta etsimään... hylkäävät naisensa... tallaavat niitä

tiellänsä kuoliaiksi... polkevat paetessansa sitä lihaa maahan, jolle

äsken ylistystä lauloivat... Tulisade alkaa tiuhkua pilvestä...

Ihmiset parkuvat, pakenevat ja tappelevat pakotiestä ja piiloista...

Tulisade yltyy rankaksi... Ihmisliha kiemurtelee sen poltosta

muodottomaksi, pelottavaksi... Alkaa sataa pieniä tulikiviä...

Ihmisliha palaa ja käryää tiellä. Säästyneet tukkeavat sen hajulta

sieramiansa... Tiilikivet suurenevat, muuttuen mukulakiviksi. Ne

valuvat rankkana sateena punaisesta pilvestä...

Kohta ovat kaksi kaupunkia hehkuvana tuliläjänä...

Perkeleen palvelijat alkavat veisata herransa ylistystä. Piru lausuu

sen vaiettua:

-- "Jehova paransi sinun pistämääsi kantapäätänsä..."

-- "Mutta aina Hän koettaa kantapäästänsä jotakin pelastaa... Taas

uusi paratiisista häätö", -- lausui Perkele, osottaen poistuvaa

Lootia.

-- "Mutta pelastetun kantapään jäännöksen pistät sinä uudestaan", --

huomautti taas Piru. "Noin!... Se oli sinun pistosi!..." riemuitsi

Piru osottaen suolapatsaaksi muuttunutta Lootin vaimoa... Se oli

muistanut nuorta harpunsoittajaa... Perkele hulmahteli ja leimusi

ilosta. Hän puhui taas:

-- "Niin. Jehova yrittää parantaa kantapäätänsä polkemalla rikki

minun pääni, mutta sitä tehdessänsä on Hän yhä polkeva kipeän

kantapäänsä aina terottuvaan tutkaimeen, kunnes Hänen kantapäästänsä

ei ole jälkeäkään jälellä..."

Palvelijat polvistuivat hänen eteensä ja ylistivät häntä kauniilla

laululla. Perkele jatkoi puhettansa:

-- "Ihmisten täytyy kulkea vielä kerran Jehovan ruoskan alitse,

ennen kun oppivat Hänen hirmuisuuttansa inhoamaan... Hah-hah-haa!

He uskovat, että Hänen siveysoppinsa on parempi kuin minun, jota

he _eivät edes tunne_... He eivät tiedä, että tässä on kysymys

siitä, kumpi meistä hallitsee, _eikä opista_. Kysymys on vaan siitä:

_Minäkö_ vaiko _Jehova_... He luulevat että elämä olisi mahdoton

minun henkeni vallitessa... Kirottu Jehovan syöttämä petos!" --

raivostui Perkele lopettaen: "He eivät tiedä, että elämä mukautuu

vallitsevan maailmanlain mukaiseksi, olkoon sen lakina minun tai

Jehovan henki..."

-- "Sinä olet se, joka on oleva... Sinun oppisi valkenee, kuin

nouseva päivä. Se himmentää kerran Jehovan opin", -- todistivat

palvelijat...

Perkele alensi äänensä kavalaksi, puhuen häijyllä eleellä:

-- "Harhaman _täytyy_ riuhtaista itsensä Jehovan ansasta."

-- "Hänestä täytyy myös saada _uusi vesa_. Sillä hänessä on oikea

siemen. Hänessä on minun henkeni jo isiltänsä perittynä... Mutta

hankkikaa sille siemenelle semmoinen maaperä, johon Jehova ei ole

syläissytkään!"

-- "Sinun käskysi täyttäminen on meidän elämämme", -- lupasi

enkelijoukko. Perkele oikaisi itsensä majesteetilliseksi.

Hulmahteleva tulivaippa levittäytyi hänen hartioillensa

verenvärisenä. Hän puhui juhlallisena:

-- "Jos te erehdytte, niin --"

Hän keskeytti, ja antoi merkin. Luolaan ilmautuivat silloin tuhannet

tuomitut... Heidän luunsa hehkuivat tulikuumina rautoina ja hohtivat

lihan läpi... Maksassa kiehui sappi ja sydämessä paloi sinervä

liekki... Onnettomat hehkuivat tulisina luurankoina... Tuska oli

luiden ytimenä... Tuli poltti naisten povia... tippui niiden nisien

sijoista, ja miesten rintoja raatelivat ruton hampaat. Perkele

lopetti lauseensa tuomituita osottaen:

-- "Jos erehdytte, niin siinä on osanne."

-- "Niin totta, kuin sinun helvettisi ei koskaan sammu, emme me

asiaasi häpeään heitä", -- vannoivat palvelijat.

Perkele rypisti silmiänsä ja näky muuttui:

Avautui ihana Edeni. Siellä häilyivät lemmen hämärät rihmat.

Päivänpaisteena oli ikuinen lemmen silmänräpäys... Povi riutui

povella... Siellä raukesi liha ja kaikki siteet aukesivat... Hekkuman

hetteet vuotivat... Nautinto kukki... heilimöi... kypsytti hedelmän.

Rinta kypsyi, lempi hehkui... Kaikki riutui suudelmaksi... Jo soivat

ikuiset viulut... Vietti kutitti vietin hereille, kutsui sitä häihin

morsiameksi... Se kutsui sitä ikuiseen suuteloon... kosi sitä...

armasteli... miellytteli... Ne alkoivat ainaisen häähetkensä... sen

maallisen silmänräpäyksen ikuisena... keskeytymättömänä.

-- "Jos täytätte tehtävänne, saatte _sen silmänräpäyksen_... Te

saatte sen _loppumattomaksi_-- lausui Perkele majesteetillisena,

hohtaen tulisäkenien muodostamasta kehästä, tulisessa viitassa ja

elävä tulikäärme valtikkana kädessä."

-- "Sinun palkintosi ovat suuret. Silmänräpäys sinun valtakuntasi

vapautta on suurempiarvoinen, kuin ijankaikkisuus muuta onnea. Sitä

ansaitaksemme kärsimme me vaivat ilolla... Kärsimme vaikka tuhannen

tuhatta maailmankautta", -- vannoi ihastunut palvelijajoukko.

Näky katosi. Verivalo himmeni. Regime'in veren ääni huusi kostoa

synkeässä pimeydessä... Avaruuden onkalo ummistui... Mustat päivät

hävisivät elämän virtojen pimeältä pohjalta... Salaisuuden seinän

raot sulkeutuivat... Kaikki haihtui ja hävisi Perkeleen palvelijoiden

ylistyslauluun...

Saarna viidestäkymmenestä yhdestä ja peruskivestä.

Elämä on suuri musta käärme...

Taivaanlaella heloitti aurinko jo syyssurujensa sumentamana. Kesäiset

helteen hetteet alkoivat kylmetä sen povessa.

Kesä oli jo riisunut parhaat koristuksensa. Se oli koonnut ahoilta

punaiset mansikkaliepeensä, nurmilta kauneimmat kukkasliinansa.

Viikate oli kulkenut nurmilla ja heikko äpärikkö viheriöi jo sen

jälillä. Omenapuun oksat nuokkuivat surullisina, kypsyvän hedelmä

paineen tuudittamina, muistellen keväällistä kukka-aikaansa, jolloin

värit kisailivat vallattomina valon kanssa.

Kesä suikkaili jo suuta syksylle.

* * * * *

Pommiyrityksen jälkeisenä päivänä oli järjestön määrä kokoontua

eräällä hautausmaalla, jonka viereistä rauhallista metsää pidettiin

turvallisena keskustelupaikkana. Mutta kun järjestön jäsenet

sanottuna päivänä yksitellen saapuivat paikalle metsän läpi, näkivät

he kaikkialla ihmisiä. Eräässä paikassa, hautausmaan aidan vierellä

oli niitä koolla suurempi joukko. Jokainen luuli tämän väen kokouksen

olevan yhteydessä heidän kiinniottamisensa kanssa. He arvelivat,

että joku seurasta oli ehkä kavaltanut heidät, pelastaakseen sillä

itsensä. Aroissa mielissä virisi oitis usko, että kiinniotto oli

houkutellut utelijoita paikalle. Jokainen kääntyi sen tähden takaisin

ja pakeni.

Harhama saapui paikalle viimeisenä. Hänkin hämmästyi nähdessään

väkijoukon tällä yksinäisellä hautausmaalla. Hän mietti jo pakoa.

Tyynnyttyänsä hän luopui kumminkin siitä aikomuksestansa ja kätkeytyi

metsään seurataksensa sieltä asioita. Tapaus oli hänelle yllätys.

Hän kävi levottomaksi, kun yhtään toveria ei näkynyt. Kiihtyneeseen

hermostoon vaikutti se masentavasti. Ja sitä mukaa, kun hän odotti,

lisääntyi myös hänen levottomuutensa, hän tuli alakuloiseksi ja

tunsi olevansa haaksirikossa, yksin jätettynä. Kaikki suunnitelmat

ja toiveet olivat pirstautuneet eilen pommin räjähtäessä ja nyt

olivat ystävätkin hajonneet akanoina. Vähitellen muuttui masennus

uhkamieliseksi tylsyydeksi. "Tuli, mikä tuli!" -- mutisi hän,

istahtaen puiden suojaan. Hänen henkensä harhaili taas omilla

vesillänsä, kohtalon kilpa-ajoissa...

Jonkun ajan kuluttua huomasi hän ihmeekseen munkki Pietarin

lähestyvän väkijoukkoa ja tervehtivän sitä. Kohta alkoivat ihmiset

hitaasti kokoutua hänen ympärillensä. Toiset istuutuivat maahan,

toiset seisoivat puihin nojaten. Munkki Pietari nousi hautausmaan

aitakivelle ja alkoi puhua kansalle. Hän oli alkanut pitää

kokouksiansa metsän rauhassa, hiljaisuudessa. Siellä ne eivät

herättäisi huomiota, ja samalla oli voitettu huoneuston puute ja

ihmiset saivat tilaisuuden virkistyä raittiissa ulkoilmassa.

Sen jälkeen, kun Harhama oli joutunut vallankumouksen satimiin,

oli hän aivan karttanut munkki Pietaria... Hän kunnioitti häntä

edelleenkin rajattomasti, värisi joskus hänen edessänsä, kuin noidan

ja Jumalan edessä. Mutta hän tiesi nyt kulkevansa tietä, jota munkki

Pietari piti rikoksen polkuna, ja siksi oli hän vältellyt häntä. Nyt

hän tunsikin itsensä joksikin pahantekijäksi. Se tunne sai alkunsa

pakollisesta, vaistomaisesta piilottelusta. Epäluulo, tai syytös

näytti paistavan häntä vastaan jokaisen vastaantulijan katseesta.

Ikuisesta epäilystä oli hänen sieluunsa juurtunut myös ainainen

_epäröiminen_ -- epäröiminen ensin itse _teon_ ja myöhemmin uhman

ja sitten taas aluksi epäröiminen teosta johtuvan _vastuun_ edellä

ja taas lopuksi uhma. Hänessä ei ollut nyt taas miehuutta astua

tekoinensa ja erehdyksinensä ihmisten eteen oitis niiden tehtyä.

Jokaista erehdystä seurasi hänessä aina epäselvä häpeäntunne. Hän

piilottautui silloin ystäviltänsäkin, kunnes jonkun päivän kuluttua

taas uhmaten näyttäytyi heille, pahotellen, että ei ollut tehnyt

suurempaa erehdystä...

Nytkin hän häpesi munkki Pietaria. Hän päätti kumminkin kuunnella

hänen puhettansa, kiersi takaapäin hautausmaan aidan yli

hautausmaalle ja istahti puhujan selän taakse eräälle heinäiselle

hautapenkereelle, puolilahon, kallistuneen puuristin suojaan.

Ilma oli tyyni ja päivänpaisteinen. Horsmat kukkivat hiljaisina

unohdetuilla haudoilla. Lehtipuiden oksien lomitse kurkistelivat

päivänsäteet tähän kuolleille vihittyyn maahan, arkoina ja

surullisina, ja niiden paisteessa näytti karkeloivan hieno

elämänpöly. Aivan Harhaman vierellä oli avonainen yhteishauta,

josta näkyi ruumisarkun musta kuve. Hiukan loitomma istahti harakka

puolilahon hautaristin päähän.

Tämä kalmiston omituinen rauha lisäsi vieläkin Harhaman

yksinäisyydentunnetta. Lahonneet puuristit töröttivät mykkinä, jotkut

puolivinossa, toiset suorina. Ne vilkuttivat, kuin elämän merilyhdyt

viimeisen sataman suulla. Ruohottuneilla hautakummuilla nyökyttivät

kastikaiset, tai sinervät kissankellot päitänsä surullisina. Ne

kertoivat, miten lyhyt on ihmismuisto, miten haihtuva ystävän suru:

Puuristi ei ollut vielä lahonnut, kun jo väsyi ystävä, heitti haudan

hoitamatta.

Siksi nyökytti kissankello ja kastikainen kumartui surullisena.

Mutta Harhama kuuli niiden kertomuksen ja oivalsi sen. Hän ymmärsi

nyt sirkan sirinän ja ruohon puhelun ja surullisen päivänpaisteen

kielen. Hänen sielussansa oli alkanut väristä joku surullinen kieli...

Ja avonainen hauta puhui ruumisarkkunsa mustalla kupeella. Se

saarnasi ihmiselämän mitättömyydestä. Siellä mätäni ihminen,

sanattomana, inhottuna, pelättynä... Sitä raateli siellä kuoleman

luukynsi...

Se oli se sama kynsi, jossa Harhama kiemurteli. Kaikki tuntui

saarnaavan elämänturhuutta... elämän mitättömyyttä... Kaikesta nousi

haihtuva elämänsavu.

Ruohokkoon, aivan Harhaman jalkoihin, oli osunut irvistelevä

pääkallo. Se oli noussut mullasta hautaa toiskertaan kaivaessa. Se

ei ollut vielä loppuun mädännytkään. Takaraivossa riippui vielä

tukku pitkiä naisen hiuksia. Niiden juuressa kaiveli inhottava

ruumistoukka. Silmäkuopat ammottivat tyhjinä ja nenäluiden väliin oli

ahtautunut multapaakku.

Harhama liikutteli pääkalloa kengänkärellänsä, ajatuksessansa. Sitä

tehdessä alkoivat hänessä yhä nopeammin avautua ne sopukat, joihin

elämän suuret kysymykset joskus hetkeksi lymysivät. "Mitä on elämä?"

-- kysyi hän taas itseksensä.

-- "Mitäkö se on?" -- irvisteli pääkallo ja lisäsi: "Katso minua!"

Harhama käänsi varpaallansa pääkalloa, kuin tutkiaksensa sitä. Sen

valkea hammasrivi nauroi hänelle ja puheli:

-- "Tämä on sinunkin kohtalosi... Kulkija potkaisee sinunkin luitasi

kerran. Se ei edes kysy: hyvääkö olet tehnyt, vaiko pahaa... Aika

leikkaa poikki muistonrihmat. Kissankello vaan soittelee sitä

kesäisin haudallasi..."

Mutta kuka kuulee kissankellon ääntä?

-- "Ei kukaan, ei kukaan... Täällä ei kuule korva, eivät soi täällä

maineenkellot", -- vastasi hautausmaan torkkuva hiljaisuus.

Se suuri kaikenhäviö seisoi taas Harhaman edessä. Sanatonna laski se

hänen päällensä raskaan kalmankouransa...

Harhama vavahti. Katkera epätoivo kurkussa teki hän taas sen ainaisen

kysymyksensä: "_Mitä_ varten minä sitten _elän_?"

Ja hänelle vastasi ruumiskirstun musta kuve, ja irvistelevä pääkallo.

Ruumiintoukka kohotti inhottavaa päätänsä sanoaksensa:

-- "Päästä kohtalosi juoksijat valloillensa! Anna niiden mennä! Eivät

ne eksy... Tänne tuovat ne sinut... Ja kohta... kohta... kohta... Ja

minä olen sinun viimeinen ystäväsi..."

Ryppy nousi Harhaman otsalle ja hänen sieluunsa valui katkera sappi.

Elämä näytti hiiviskelevän hänen edessänsä hautausmaan ruohokossa,

arkana kissana, vetäytyen, vatsa maassa, hautojen välitse, ruohojen

peitossa, samalla kun kuoleman hiiret vilkkuivat joka kivenkolossa

vikkelinä, rohkeina ja eloisina...

Hän huokasi raskaasti. Ja taas leimahti hänen sieluunsa Jumalaa

vastaan suunnittelemansa teoksen suuri, revontulinen luonnos.

* * * * *

Sillä välin oli munkki Pietari alkanut puhua lempeällä, vakuuttavalla

äänellä. Hän puhui yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisusta ja

ihmiselämän perustuksesta. Kuulijat olivat niitä onnettomia Hornan

luolan ihmisiä. Tai olivat ne paheiden ja kurjuuden pesien asukkaita.

Harhama oli viime ajat elänyt osaksi heidän keskuudessaan, aina siitä

lähtien, kuin "tyttö tuli leivän hausta". Hän, samoin kuin muutkin

kuulijat olivat alussa välinpitämättömiä, mutta sitä mukaa, kuin puhe

jatkui, lämpenivät monet kuulijoista. Munkki Pietari puhui:

-- "Onnelliset ovat ne, jotka rakentavat elämänsä oikealle

peruskivelle."

Kuulijat tekivät ristinmerkkinsä. Harhama muisteli sitä peruskiveä,

jota hän oli eilen kantanut povellansa uuden yhteiskunnan

peruskiveksi. Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä:

-- "Me etsimme uusia totuuksia, vaikka emme ole vielä tahtoneet oppia

tuntemaan vanhaa, ijankaikkista, ainoaa oikeaa totuutta... Me etsimme

kaukaista viisautta, vaikka vanha, kotoinen viisaus, viisauksien

viisaus on meille joka hetki tarjolla raamatussa. Me etsimme

kaukaista siveellisyyttä, vaikka tupiemme nurkissa on tarjolla kaikki

siveellisyys. Me etsimme uusia peruskiviä ja hylimme sitä tehdessä

sitä ainoaa, joka kestää...

"Teille opetetaan: Kun sosialistinen yhteiskunta järjestys

toteutetaan, kun se pannaan peruskiveksi ja kansa saa vallan, silloin

loppuu vääryys ja köyhyys, eikä kukaan voi toiselta sen työn hedelmää

ottaa.

"Älkää uskoko niitä, jotka niin opettavat! Sillä jos sosialistisessa

yhteiskunnassa, jossa jokaisella on yhtä suuri valta, viisikymmentä

yksi sadasta liittyy neljääkymmentä yhdeksää vastaan, käsityöläiset

kyntäjiä, rikkaammat köyhempiä vastaan, niin eivätkö he pidä näitä

neljääkymmentä yhdeksää orjuudessansa? He haravoivat sen, mitä ne

neljäkymmentäyhdeksän niittävät. He panevat ne vähempilukuiset

palvelijoiksensa.

"Uskokaa sentähden, mitä Jumala sanoo: 'Muuta perustusta ei ole, kuin

Jeesus Kristus.' Jos Hän on niissä viidessäkymmenessä yhdessä, niin

silloin, _vasta_ silloin vallitsee oikeus. Silloin he eivät haravoi

toisen niittämää luokoa.

"Ei ole siis muuta yhteiskuntaa ihmisille annettu, jossa oikeus

vallitseisi, kuin Jumalan valtakunta, ei muuta peruskiveä kuin Jeesus.

"Etsikää siis ensin sitä, rakentakaa se valtakunta maan päälle, niin

jokainen inhimillinen yhteiskuntajärjestys on hyvä. Tsaarin valta

on silloin yhtä hyvä, kuin kansanvalta. Sillä Jumalan valtakunnan

lapset eivät ota toisen omaa, eivätkä tee toiselle vääryyttä missään

yhteiskunnassa."

Kuulijat kuuntelivat Pietarin puhetta tarkkaavina. Joku jo sanoi

itsekseen: "Tämä on taas uutta sanomaa". Pietari jatkoi:

-- "Me ihmiset etsimme uusia oikeuden ja onnen maailmoita, vaikka

valmis maailma odottaa meitä, ikävöiden, milloin me sen muutamme

onnen maailmaksi, istutamme sen maaperään ijankaikkisen oikeuden

taimen... Etsikää tässä _valmiissa_ maailmassa itsellenne ja niille

viidellekymmenelle yhdelle Jumalan vanhurskaus, niin kaikki muu

kirkastuu teille, kuin päivän armas valo aamuruskon liepeestä!"

Kuulijat käyvät miettiviksi. Jotkut heistä ovat näkevinänsä munkki

Pietarin leikkelevän aamuruskon liepeistä päivän kirkkautta ja

levittelevän sitä ihmiselämän tomuisille tanhuoille. Harhama

miettii... Elämän sotkuiset vyyhdet selkenevät hänelle ja sotkeutuvat

uudelleen. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Jokainen ihminen, joka siis yrittää hävittää Jumalan

vanhurskauden, on verrattava mieheen, joka tahtoo luoda uuden

maailman ja sitä varten viskaa entisen hylkynä pois, luullen

pysyvänsä avaruuden varassa."

Auringon säteet tunkevat puiden oksien lomitse munkki Pietarin

korkealle otsalle ja kirkastavat sen. Useat katselevat häntä, kuin

Jumalan kirkastettua Poikaa. Harhaman silmissä vaihtelevat taas ne

harhanäöt, joissa hän oli usein nähnyt munkki Pietarin ilmestyvän

Jumalan vaippaan pukeutuneena noitana. Saarna jatkuu:

-- "Me ihmiset etsimme uusia totuuksia, vaikka Jumalan ijankaikkinen,

muuttumaton totuus paistaa meille kirkkaana, kuin aurinko korkeuksien

laelta.

"Teille opetetaan, että rikkaat ovat varkaita. Eivät ne kaikki ole

varkaita. Varkaita ovat ainoastaan ne, köyhät ja rikkaat, jotka eivät

täytä Jumalan käskyä: 'Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi!'

"Sosialistisessakin yhteiskunnassa voi viisikymmentä yksi elää

varastamalla neljältäkymmeneltä yhdeksältä. Mutta Jumalan valtakunnan

lapset tottelevat Herran käskyä: He syövät otsansa hiessä leipänsä.

"Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että kaikki muuttuu hyväksi

ja köyhyys häviää yhteiskuntajärjestyksen muuttuessa. Ei. Kaikki

tulee hyväksi ainoastaan _mielen muuttuessa_, ihmisten muuttuessa

Jumalan lapsiksi, joiden peruskivenä on Jeesus.

"Etsikää siis ijankaikkista totuutta, niin oikeus ja totuus ja onni

nousevat teille itsestänsä, kuin kirkas aurinko yön usvista."

-- "Miten ihanasti sanottu!" -- kuuluu joukosta. Yhdet kuulijoista

vaikenevat, toiset istuvat mietteissänsä. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Joka siis lähtee ijankaikkisen, ainoan totuuden luota etsimään

uutta totuutta, hän on verrattava mieheen, joka keskellä kesäisen

päivän kirkkautta lähtee etsimään aurinkoa kaivoksien syvyydestä."

-- "Kuulkaa! Kuulkaa!" -- puhuvat kuulijat, -- "Eikö hän puhu

oikein?" -- kuiskaavat jotkut taaimmaiset. Harhaman tarkkaavaisuus

terottuu neulankäreksi. Hän seuraa puhetta mieli jänteenä. Harakka

katselee häntä ristinpäästä tarkkaavana... Munkki Pietari jatkaa

lempeällä äänellä:

-- "Ja joka tahtoo sen totuuden hävittää, hän on verrattava auringon

etsijään, joka tahtoo sammuttaa taivaalla paistavan auringon, että

hän paremmin löytäisi sen etsimänsä uuden..."

Kuulijoiden päät painuvat alas. Useat nyökyttävät surullisina.

Harhama katselee munkki Pietaria puoli-tylsänä, mutta sairaloisen

uteliaana, kuten miestä, joka rauhallisena levittelee elämän suuria

kysymyksiä valkenemaan ihmisten eteen, kuin pellavia nurmelle...

Hän sotkeutuu omiin ajatuksiinsa ja tylsistyy, ja hänen sairaloinen

uteliaisuutensa kiihtyy. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Seuratkaa siis Jeesuksen neuvoa: 'Kaikki mitä tahdotte ihmisten

teille tekevän, se tehkää te myös heille!' Kun sitä seuraatte, niin

jokaisessa yhteiskunnassa laskee lakkaamaton siunaus ihmiselämälle,

kuin kesä-öinen kaste kukkanurmelle. Köyhyys häviää silloin sumuna

ja ihmiskunnan onnenaika valkenee, kuin armas aamusaraste, ja rauhan

ja työn ikävöity juhlapäivä koittaa lempeänä, kuin alati kirkastuva

aamutähti."

-- "Miten kauniisti hän puhun", -- kuuluu joukosta. Munkki Pietari

pyyhkii otsaansa ja jatkaa rauhallisena:

-- "Me taomme uusia aseita, etsimme uutta turvaa itsellemme ja

maallemme, vaikka Jumalan sana on aina meille tarjona teräväksi

hiottuna miekkana. Me etsimme uusia elämämme vartijoita, vaikka

Jumalan sana on meille tarjolla vartijaksi, ja vaikka se on

uskollisempi, kuin lastansa vartioivan äidin silmäterä.

"Teitä opetetaan: Jumala pitää teitä orjanansa ja te ette Jumalaa

tarvitse. Ne valehtelevat, jotka niin puhuvat. Jumala on teidän

palvelijanne ja vartijanne. Hän on teidän aina valvova silmäteränne.

Te näytte hämmästyvän, mutta minä selitän sen teille: Yksi teistä

makaa väsyneenä kedolla. Silloin tulee hänen vihollisensa ja nostaa

kätensä murhataksensa hänet. Ei ole ihmissilmä näkemässä, eikä

maallisen esivallan käsi vartioimassa. Mutta silloin sanoo Jumalan

ääni murhaajan sydämessä: 'Älä tapa!' -- ja nostettu käsi laskee alas.

"Nämä kaksi Jumalan sanaa suojelevat teitä jokaista enemmän, kuin

paksut lakiteokset, poliisit ja vankilat. Niissä vartioi teitä

Jumala nukkumatta, nurkumatta, kuin äiti lapsensa kehdon ääressä.

Niitä tottelevat ihmiset enemmän kuin hirmuisintakaan rikoslakia.

Kuka teistä siis tahtoisi hävittää tämän elämänsä turvan, Jumalan

käden? Kuka tahtoisi puhkaista ainoan silmäteränsä, joka ei koskaan

sulkeudu? Ja kuka voi henkensä turvaksi laskea lujemman peruskiven,

kuin Jeesus on?"

-- "Tätä me emme ole ajatelleet", -- kuiskaavat useat puheen välissä.

Harhamakin punnitsee äskeisten sanojen oikeutta sairaloisesti, mutta

ynseänä, eilispäivän tapauksien korkealla temppelinharjalla seisten.

Munkki Pietari jatkaa:

-- "Etsikää itsellenne ja viidellekymmenelleyhdelle sitä tylsymätöntä

miekkaa, mikä on kätketty Jumalan sanaan, niin elämän ja työn

rauha puhkeavat teille itsestään, kuin armain ilta-uni päivän

väsymyksestä..."

-- "Isä puhuu oikein", -- kuului kuulijoiden joukosta. Toiset

kuuntelevat ynseinä, mutta vakavina. Saarna jatkuu:

-- "Joka siis tahtoo hävittää Jumalan sanan ja etsiä itsellensä muuta

turvaa, hän on verrattava oksalla istujaan, joka sahaa poikki sen

oksan, joka häntä kannattaa, sahaa sen poikki, voidaksensa pudota

uudelle peruskivelle: allansa pistävälle keihäänkärelle..."

-- "Siinä on paljon perää", -- lausuu joku miehistä.

-- "On... On... Siinä on paljon totta", -- myönnyttelee toinen.

Munkki Pietari jatkaa:

-- "Me etsimme uutta pilveä, vaikka Jumalan ehtymättömät pilvet

vuotavat siunausta. Me etsimme uutta siveellisyyttä kotimme,

puolisoittemme ja lastemme puhtauden turvaksi, vaikka Jumalan sana

tarjoaa meille ja meidän omaisillemme ikipuhtaita vaippoja, joihin ei

pahe eikä turmelus tartu ja joihin pukeutuneita ei saastainen ajatus

likaa."

Kuulijat odottavat. Harhama seuraa saarnaa, kuin tautivuoteella

makaava sairas rippitoimitusta, mutta kuuntelee sitä oman

epäilyksensä läpi ja äskeisten suurten maininkien yhä kuohuessa.

Saarna jatkuu:

-- "Sillä katsokaa edelleen: Teidän talonne ovet ovat auki. Tai makaa

yksi teistä metsässä. Vieras voi tulla ja viedä omaisuutenne, eikä

esivallan palvelija ole sitä estämässä. Mutta silloin astuu Jumala

varkaan omaantuntoon ja lausuu: 'Älä varasta!' Ja varas hämmästyy ja

poistuu. Voiko kukaan teistä luoda lujemman lukon omaisuudellensa?

"Ja mikä muu voi suojella teidän tyttärienne ja vaimojen puhtautta,

kuin se Jumala, joka asuu ihmisten sydämissä?

"Yksi teistä lähtee metsään. Lähtiessä on kotiliesi puhdas, tytär

viaton ja vaimo synnitön. Havut tuoksuvat tuvan lattialla ja kukkanen

puhkeaa akkunalla. Mutta kun hän palaa kotia, on tytär langennut

ja vaimo mennyt vieraan mukana... Voiko kukaan teistä metsään

lähtiessänsä panna maallisen lain ja järjestyksen estämään sitä

tapahtumasta?

"Ei -- vastaatte te. Mutta kotia tultuanne sanotte te Marian sanoilla:

'Herra, jos sinä olisit ollut täällä, vaimoni ja tyttäreni sydämessä,

niin ei tätä olisi tapahtunut. Jos sinä olisit ollut huoneeni

peruskivi, ei olisi oven salpaa tarvittu.'

"Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että yhteiskuntajärjestelmän

muutos suojelee teitä pahaa vastaan, sillä Herran sana on se ainoa

linna, jossa teidän vaimonne ja tyttärenne tulevat varjelluiksi.

"Rakentakaa siis keskuuteenne se linna, viekää vaimonne ja

tyttärenne sinne, niin ei tarvitse lukita ovea, kun lähdette

metsään tai kedolle. Kaikki muut salvat pettävät. Jumalan sana on

ainoa siveellisyyden vartija joka palaa ihmisessä himmenemättä ja

kirkkaana, kuin helmi hiilessä..."

-- "Hän on oikeassa", -- myönnyttelevät naiset. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Tai luuletteko, että esimerkiksi sosialistinen yhteiskunta voi

_semmoisenaan_ suojella kotienne puhtauden ja vaimojenne ja miestenne

pyhyyden? Jos siinä yhteiskunnassa on viisikymmentä yksi sadasta,

joiden peruskivenä ei ole Jumalan vanhurskaus, niin eivätkö he voi

lain avullakin julistaa teidän vaimojanne ja tyttäriänne yhteiseksi

omaisuudeksensa, teidän kotejanne porttoloiksi?"

Kuulijoiden päät painuvat yhä alemma. Ynseätkin vaikenevat. Harhama

sotkeutuu taas kokonansa epäilyjensä rihmoihin. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Etsikää siis iankaikkista, jumalallista siveellisyyttä, niin

kotienne puhtaus, puolisoittenne pyhyys ja uskollisuus teille

aukenevat kuin hymy äidin armailta huulilta. Joka sen siveellisyyden

tahtoo hävittää, hän on verrattava mieheen, joka riisuu vaimonsa ja

tyttärensä yltä ijankaikkisen turvan ja vaihtaa sen yhteiskunnan

tarjoamaan loistavaväriseen, houkuttelevaan hameeseen, pukee

siihen hameeseen ne, joiden puhtaus on hänelle kalleinta elämässä

ja lähettää ne sitten maailman himokkaiden silmäyksien eteen,

painettuansa vielä alas niitä silmäyksiä varottavan Jumalan sormen."

-- "Hän on oikeassa", -- vakuuttavat hyvin monet. Mutta kun munkki

Pietari keskeyttää hetkeksi puheensa, kysyy Pjotr Petrovitsh, joka

oli rauhallisena saarnaa kuunnellut:

-- "Tuhansia vuosia on Jumalan valtakuntaa ja sanaa saarnattu, eikä

maailma ole paremmaksi tullut. Pitääkö meidän vieläkin sitä sanaa

uskoa?"

Munkki Pietari vastasi lempeästi:

-- "Oletteko koskaan kysyneet, onko vika Jumalan sanassa, vaiko

meissä ihmisissä itsessämme?"

Syntyy äänettömyys. Harhama tunnustelee kysyjää ja tuntee hänet

eiliseksi Pjotr Petrovitsh Petrofiksi. Munkki Pietari on hetken

vaiti. Pjotr Petrovitsh kääntää katseensa maahan ja voi huomata, että

hän on hämmästynyt munkki Pietarin kysymystä. Hän vaikenee edelleen.

Munkki Pietari jatkaa:

-- "Tuhansia vuosia on Jumala puhunut: 'Tulkaa Minun tyköni kaikki,

jotka työtä teette ja olette raskautetut ja Minä tahdon teitä

virvoittaa', mutta me emme ole tahtoneet tulla. Me emme ole astuneet

Hänen luoksensa, Hänen valtakuntaansa, jonka ovi on meidän omassa

sydämessämme. Me harhailemme ja etsimme uusia yhteiskuntia. Me

etsimme uutta tähteä, vaikka tähditetty taivas kupertuu kirkkaana

ylitsemme.

"Menkäämme _nyt_ siihen Hänen yhteiskuntaansa sisälle, viekäämme

rikkaat muassamme ja silloin katoaa vääryys. Rikkaiden sydämet

avautuvat, kuten Sakeuksen sydän. He itse jakavat vääryydellä

kokoamansa köyhille. Muuta tietä jos kulette, ette voi tehdä muuta,

kuin vaihtaa rikkaita."

-- "Mutta, isä Pietari, jos me odotamme vielä, milloin tulee tämä

valtakunta?" -- kysyy eräs vaimo kuulijain joukosta puheen välissä.

Munkki Pietari vastaa:

-- "Silloin, kun ne viisikymmentä yksi sadasta ovat tulleet Jumalan

lapsiksi, astuneet omissa sydämissänsä Jeesuksen luo, Hänen

valtakuntaansa. Silloin vääryys haihtuu savuna. Kahleet aukeavat,

eikä niitä tarvita muuna, kuin lehmien kytkyeinä. Silloin ei ole enää

köyhiä, ei rikkaita, ei varkaita, vaan toinen toisensa palvelijoita.

Jumalan valtakunta on valmis. Se odottaa meidän mielemme muutosta.

Meistä itsestämme riippuu, milloin tahdomme siihen astua.

"Rakentakaa siis sille oikealle peruskivelle, joka on Jeesus

Kristus! Jos muulle rakennatte, rakennatte pyövelin hartioille. Ja

pyöveli kantaa kirvestä niiden kuriksi, jotka hänen hartioillansa,

vallassansa ja varassansa ovat. Eikä lähde teille lohdutusta siitä,

että kansanvalta, sen 'viisikymmentä yksi' ovat pyövelinä Tsaarin

vallan 'viidenkymmenenyhden' sijasta."

-- "Kuulkaa!... Kuulkaa!" -- kuiskaavat kurjat kuulijat. Useat ovat

hämmästyneinä. Puhe tuntuu heistä uudelta. Harhama punnitsee sen

jokaista sanaa.

Munkki Pietari jatkaa lempeänä, rauhallisena, kuin Jumalan Poika:

-- "Te kysytte minulta: Miksi ei Jumalan valtakunta ole jo tullut

maanpäälle, vaikka sitä on vuosisatoja saarnattu. Mutta minä kysyn

teiltä: Oletteko uskoneet sitä saarnaa ja oletteko te mitään

tehneet tämän Jumalan valtakunnan rakentamiseksi itsessänne ja

lähimäisessänne? Vastatkaa: oletteko?"

Silloin monet katsahtavat toisiinsa kysyen: Oletko sinä, Maria

Petrowna, jotakin tehnyt?... ja sinä, Aleksei Osipovitsh?... ja

sinä, Feodor?... Ja olenko minä itse tehnyt jotakin sen hyväksi?...

Entä se ja se?... Ja heistä tuntuu, kuin saisivat he kaikilta saman

vastauksen: "Emme me ole mitään tehneet..." Munkki Pietari jatkaa:

-- "Tehkää ensin voitavanne ja sitten kysykää! Ja kun te totuudessa

teette, niin Jumalan valtakunta tulee pian. Se ilmestyy silloin, kuin

itsestänsä, kuten taivaan reunalle iltatähti, joka äkkiä tuikahtaa ja

sytyttää tähden tähden vieressä, kunnes koko taivaan kansi on yhtenä

kirkkaana tähtipalona."

Monet epäilevät taas voimiansa ja eräs kysyy:

-- "Voimmeko me?... Jaksammeko me?... Eikö ole sen tulemiselle muuta

tietä... helpompaa... lyhempää?"

Munkki Pietaria kirkastaa taas päivänvalo. Hän vastaa lempeästi:

-- "Ei ole muuta tietä. Sillä Jumalan valtakunta ei ole ulkopuolella

teitä. Se on _teissä_. Sen täytyy puheta teissä itsessänne, kuin

kukan nupussansa. Koettakaa siis! Pyrkikää ikuista valoa kohti, kuin

kukka auringon paisteeseen, niin te jaksatte, ja Jumalan valtakunta

puhkeaa teissä yhdessä toisensa jälkeen, kuin kukan värilehdet sen

nupusta, kunnes koko ihmiskunta on yksi ainoa ihana kukkamaa, jossa

jokainen vääryyden ohdake on tukahtunut..."

Jumalan valtakunnan ihanuus kuvastuu rääsyisille kuulijoille niin

ihanana, houkuttelevana. Monet ja monet tahtoisivat siihen päästä

ja koettaa voimiansa... Monet taas epäilevät voimiansa, jotkut

epäilevät kaikkea. Harhama sotkeutuu ajatuksiinsa ja huomaa vaan sen

ihanuuden, jonka munkki Pietari on levittänyt nähtäväksi. Hän näkee

sen kokonaisena, kuin valkenevat pellavalevittymät, josta hän ei voi

erottaa yksityisiä pellavia.

Munkki Pietari jatkaa:

-- "Älkää siis uskoko niitä, jotka kehottavat teitä rakentamaan

muulle perustukselle, kuin sille, jona on Jeesus Kristus!

"Älkää myös uskoko pappeihin, sillä ihmisiä hekin ovat. Vaan etsikää

_Itseänsä totista elävää Jumalaa!_ Ja jos totuudessa etsitte, te

löydätte Hänet. Hän ilmestyy eteenne, kuin tutun akkunan valo

pimeän korven kulkijalle. Ja jos te näette, että Hänen sanaansa on

väärinkäytetty, niin ei vika ole Hänen sanassansa, vaan niissä, jotka

sitä väärinkäyttävät.

"Kun te itse siis löydätte Jumalan, avatkaa Hänelle tie myös pappien

sydämiin, jotka ovat Hänestä luopuneet ja tehneet Hänen kirkkonsa

ryövärien luolaksi.

"Ajakaa väärät paimenet pois Hänen huoneestansa, ei väkivallalla,

sillä silloin vaihtuvat vaan sudet, vaan niin, että avaatte heidänkin

sydämensä Jumalan valtakunnalle. Silloin olette tehneet palveluksen

Jumalalle."

Monet ja monet heltyvät ja hajoavat, kuullessansa munkki Pietarin

asettavan oman itsensä, pappeutensa, heidän syntisten ja kurjien

vertaiseksi, astuvan nöyränä heidän joukkoonsa, tunnustavan itsensä

syntiseksi, aivan heidän arvoisekseen.

-- "Ah, isä, Pietari! Isä Pietari!" -- nyyhkyttää eräs naisista.

Munkki Pietari jatkaa surullisena:

-- "Älkää myös panko pappien kannettavaksi suurempaa kuormaa, kuin

minkä ihmiset yleensä jaksavat kantaa! Älkää heiltä vaatiko enempää,

kuin omalta itseltänne, vaan vaatikaa aina enimmän juuri omalta

itseltänne! Joka vaatii papilta ja ei itseltänsä, hänet on verrattava

mieheen, joka jättää taakkansa tien kannettavaksi, mieheen, joka

lähtee lunnaiden kanssa suuriin häihin, mutta jättääkin tien

kannettavaksi ne lunnaat, joilla hänen olisi pitänyt lunastaa juhlaan

pääsy. Kai ken parannuksen täytyy alkaa meistä itsestämme. Sillä ei

maailma parane, jos jokainen kohotamme itsemme pappien papiksi ja

tuomariksi ja samalla jätämme oman parannuksemme niiden huoleksi...

Parantakaa siis ensin itsenne ja sitten papit!...

"Joka alkaa muista ja lopettaa itseensä, hän on verrattava

matkamieheen, joka yrittää kulkea matkansa, lähtemällä sen lopusta,

Hänen taipaleensa jää silloin kulkematta.

"Ja jos te luulette, että veitsi on annettu teidän käteenne ja että te

olette kutsutut puhkaisemaan yhteiskunnan märkäpaiseita, niin eikö

teidän ensiksi täydy kysyä, ovatko omat kätenne puhtaat? Sillä jos

ne eivät puhtaat ole ja te niillä ryhdytte puhkomaan ja puhdistamaan

yhteiskunnan mätäpesiä, ettekö te ole verrattavat lääkäriin, joka

koleran saastuttamilla, pesemättömillä käsillänsä ryhtyy puhdistamaan

sairaan ruttopaisetta? Ja eikö silloin parantaja saastuta

parannettavaansa ja parannettava parantajaansa?"

-- "Niin ne saastuttavat... Niin", -- huokaavat monen suonet. Saarna

jatkuu:

-- "Väärin opettavat ne, jotka sanovat että sosialistinen, tai mikään

muu yhteiskunta voi parantaa papitkin, koska ne silloin ovat kansasta

riippuvia. Minä kysyn teiltä: Jos sosialistisessa, tai muussa

yhteiskunnassa ne viisikymmentä yksi ovat pahoja, eivätkö he aseta

mieleisiänsä pappeja, jotka heihin liittyvät?

"Mutta jos rakennatte Jumalan valtakunnan maan päälle, parannatte

itsenne ja ne ainakin viisikymmentä yksi muuta, niin pappiennekin

vanhurskaus teille ilmestyy itsestään, kuin kullattu kirkonristi,

joka kesäaamun kirkkaudessa ilmestyy kirkkoon vaeltavan väen eteen..."

-- "Mutta voimmeko me kaiken sen tehdä?... Voimme kasvattaa

papitkin?... Me olemme syntisiä", -- kuuluu taas uudistettu kuiskaus

joukosta. Pietari vastaa:

-- "Jos teiltä puuttuu voimaa, rukoilkaa sitä Jumalalta! Mutta

rukoilkaa _totuudessa!_... Sillä väärä rukous kuivettuu huulille,

kuin ohdake, mutta totinen rukous ei pysähdy huulille. Se on siemen,

joka kukkii _teossa_, tekee terää _elämässä_ ja hedelmöi _työssä_.

Rukoilkaa siis totuudessa, niin työnne sujuu ja siunaus vuotaa

rinnatusten.

"Me etsimme uusia voiman lähteitä, vaikka Jumalan sanasta pulppuavat

ijankaikkiset lähteet. Joka etsii muuta lähdettä, hän on verrattava

mieheen, joka istuu lähteen vieressä, eikä tahdo siitä juoda, vaan

nääntyy janoon. Ja joka tahtoo sen lähteen tuketa, hän on kuin

erämaan asukas, joka lähtee aavikolta vettä noutamaan ja lähtiessänsä

tukkeaa kosteikkonsa lähteen..."

Kuulijoiden joukosta kuuluu jo huokauksia. Useiden naisten silmissä

kiiltää kyynel. Päät painuvat yhä alemma, kuin kastikaismaalla

rauhallisina seisovien kastikaisten helpeiset päät.

Hautausmaan rauha häämöittää kaikille, kuin riuvulle kuivamaan

levitetty ruumisliina, johon käärittynä vainaja on maannut arkkuun

panoonsa asti. Kaikki ovat vakavia. Kaikkien mieliä tuntuu painavan

kuoleman kylmä sormi. Munkki Pietari jatkaa saarnaansa:

-- "Me etsimme uutta vapautta, vaikka Jumala on meille jo luomisessa

valmistanut ijankaikkisen vapauden. Hän on antanut meille sanassansa

ne aseet, joilla kaikki kahleet avautuvat..."

Kuulijoiden mielet jännittyvät. Ihmiset alkavat jo hajota.

Ynseyskin taivuttaa jo polviansa. Hautausmaan jokaisella ristillä

näyttää kuivuvan ruumisliina... odottamassa... valmiina... äsken

käytettynä... Ilmassa tuntuu kuoleman ummehtunut haju. Sen kukat

nyökyttävät. Sen laihat sormet suikkelehtavat kukkien juurella...

etsien... kopeloiden... siepaten sormien väliin kaiken... Kuuluu

nyyhkytyksiä... huokauksia... voihkinaa.

Munkki Pietari jatkaa:

-- "Sillä teille opetetaan: 'Jumalan sana on teille orjankahle'. Se

on vale. Jumalan sana on teille juuri vapaus.

"Jos ei se sana ole teissä, kulette te omien himojenne, halujenne ja

maailman viettelyksien orjina. Te kulette silloin niissä kahleissa,

jotka vievät teidät turmioon, vetävät teidät uhraamaan oman itsenne,

perheenne, kunnianne ja omaisuutenne synnille, himolle ja paheelle.

Katsokaa ympärillenne, eikö niin ole.

"Todellinen vapaus on ainoastansa Jumalassa. Herätkää siis te, jotka

kulette himojenne kahleissa pimeillä kaduilla, synnin ikiorjuutta

kohti! Synnin satimet tempaavat teidät niistä aikanansa. Voi teitä

silloin! Te sorrutte paheen pesiin, nukkumaan yönne haureuden liassa,

sulettujen akkunaverhojen takana.

"Kun te aamulla heräätte, näette te lian tippuvan sielustanne.

Päivänvalo polttaa teitä silloin. Ihmisten katse puree otsaanne

porttouden merkin. Päivät kuluvat. Lika syöpyy sieluunne ja te

huomaatte pian, ettette voi enää loasta nousta.

"Voi teitä silloin! Te jäätte ijäksi himojen ja synnin kahleisiin

sidottuina orjina makaamaan rapakon saastassa.

"Laskekaa siis vapautenne peruskiveksi Jeesus, silloin on se kalliolle

rakennettu..."

Silloin kuuluu kauvempaa naisten joukosta parahdus ja sitten

nyyhkytyksiä. Harhama nousee ylös nähdäkseen mitä on tapahtunut.

Siellä istuu Loolja, kokoon kytistyneenä, peittäen kasvojaan

käsillänsä. Tyttö-poloinen oli revennyt, kuin ihmisriepu. Hän itki

katkerasti, kuin olisi tuntenut lian sielustansa tippuvan. Sana oli

sattunut häneen...

Kuulijat katsovat säälien onnetonta tyttöä. -- "Oi-joi-joi!" --

valittaa onneton tyttö. Jotkut naiset itkeä nyyhkyttävät hänen

kanssansa. Näky koskee Harhamaankin kipeästi. Se hioo hänen

tarkkaavaisuuttansa yhä terävämmäksi. Munkki Pietari jatkaa

kovemmalla äänellä, päivänpaisteen kirkastaessa hänen päätänsä: --

"Avatkaa siis sydämenne Jeesukselle! Hän yksin voi sen puhdistaa.

Ainoastaan Hän voi irroittaa sydämestänne ne synnin kahleet, joissa

te kulette pimeitä kujia myöten niihin vuoteisiin, joissa ihmiselämä

tiuhkuu likana vuoteen loaksi."

-- "Ai-jai!" -- kuuluu naisten joukosta.

-- "Etsikää vapautta Jumalan sanasta! Pankaa se itsenne ja niiden

viidenkymmenenyhden peruskiveksi, niin vapaus avautuu teille ihanana,

kuin vesikaari taivaanlaelle. Joka muualta vapautta etsii, hän on

verrattava mieheen, joka lähtee vankilasta vapautta noutamaan..."

Naisten joukosta kuuluu hiljaista itkua. Loolja nyyhkyttää

ihmiskyttyränä, kokoon kutistuneena, onnettomana, avuttomana. Miehet

ovat totisia. Yhä useammat ja useammat alkavat itkeä nyyhkyttää,

saarnaa ja Looljan itkua kuullessaan. Miestenkin silmässä kimeltää

siellä täällä kyynel. Toisen on tullut sääli toista. Sydämet heltyvät

ja avautuvat... avautuvat kuin kukka valolle ja tulevat herkiksi

vaikutuksille. Sanat sattuvat niihin, kuin tulineulat. Loolja on

kytistynyt aivan mytyksi, josta katkera itku kuuluu tukahtuen

nyyhkytyksiin. Saarna jatkuu:

-- "Jeesus yksin pesee puhtaaksi teidän sielunne. Hän puhdistaa sen

vuotavasta liasta. Kun Hän on sydämessänne, ei likainen ajatuskaan

voi siellä idulle päästä. Sillä Hän polttaa paheen itiöt. Te kulette

silloin vapaina ja puhtaina, kuin aurinko, jota Herran käsi ohjaa

kaartansa myöten, ja te sanotte: 'Herra, jos Sinä jo ennen olisit

ollut sydämessäni, ei olisi tapahtunut sitä, mikä on tapahtunut. Lika

ei olisi sieluuni syöpynyt'. Särkykää siis että Hän pääsee sydämeenne

sitä puhdistamaan!..."

Silloin taas kuului parahdus. Maria Petrowna, sama, joka

ilkoalastomana tanssi pirunpolskaa, kun Harhama ja munkki Pietari

etsivät Nikolain äitiä sen kuolinpäivänä maanalaisessa synnin

pesässä, oli särkynyt. Häneen oli koskenut Looljan parahdus. Ja

sitten oli munkki Pietarin puhe repinyt häntä rikki, kuin liinaa.

Se oli tunkenut kyntensä hänen sielunsa lian pesiin ja vetänyt

sieltä ulos sen inhottavaa lokaa. Väristys kulkee hänen olemuksensa

läpi. Hän vajoaa kokoon, repeytyy ja särkyy, valittaen epätoivonsa

tulipihdissä:

-- "Herra, armahda!... Herra, armahda!... Armahda... armahda...

armahda!"

Kovat sydämet tärisevät sitä kuullessa. Harhama on kuin hämmästyksen

paksuihin sumuläjiin pudonnut. Munkki Pietari seisoo hänen edessänsä

taas, kuin pyhimys. Ilta-auringon valo säteilee kunniakehänä hänen

päänsä ympärillä, tunkien koivun oksien lomitse. Saarna jatkuu.

Munkki Pietari puhuu kuin pyhimys, lempeällä, mutta vakuuttavalla

äänellä:

-- "Jos te siis hylkäätte Jumalan sanassa tarjolla olevan vapauden,

ettekö ole verrattavat siihen, joka lähtee isänsä kodin vapaudesta

etsimään vapautta maailman orjuudesta?"

Monen monet muistavat maailman ankaruutta ja vertaavat sitä

lapsuutensa kodin vapauteen, äidin ja isän huolenpitoon. Ja he

särkyvät ja hajoavat. Saarnaaja kyselee edelleen:

-- "Sillä eikö maailmanpolulla ole ansa joka askeleella?"

Maria Petrowna ja niin monet muut muistavat ne tuhannet ansat ja

paulat, jotka ovat olleet heidän poluillaan pauloina... He muistavat

ensimäisen erehdyksensä... ja toisen... ja kolmannen. Monet ja monet

värisevät ja itkevät.

-- "Kyllä maailman viettelykset ovat suuret", -- nyyhkyttää moni

naisista. Useiden miesten silmissä kiiltää kyynel. Hekin muistavat

monesti astuneensa siihen paulaan, siihen katkeamattomaan,

houkuttelevaan ja kaikkialle viritettyyn ansaan, jonka silminä on:

_maailmanvapaus_. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Eikö maailmanvapaus ole teille se kahle, joka aina vahvistuu,

aina lujemmalle sitoo ja kiehtovana käärmeenä houkuttelee?"

-- "Oi... joi... joi!" -- valittaa Maria Petrowna väristen.

-- "Se käärme", -- jatkaa munkki Pietari -- "vartoo kaikkialla

maailmanvapautena. Se sikiää teistä itsestänne. Se matelee teidän

himoistanne ulos, pukeutuu maailmanvapauden hohteeseen, nostaa teille

elämän purppuraisia helmoja, ja kun te niitä tavotatte, kietoutuu se

jalkanne ympäri..."

Maria Petrownan jokainen jäsen vavahtaa. Hän on tuntevinansa kylmän

käärmeen kietoutuvan hänen säärensä ympäri, vapisee ja ikäänkuin

suojelee säärtänsä hameenhelmalla. Monet naisista huomaavat sen ja

suojelevat hekin sääriänsä helmalla. Saarna jatkuu.

-- "Se käärme, se maailmanvapaus vie teidät, jos ette Jumalan sanalla

sen päätä itsessänne muserra, se vie teidät likaisille vuoteille

ja sitoo teidät niihin himojenne orjiksi. Se kietoutuu koko teidän

ruumiinne ympäri ja puristaa teidät ja te olette tunteva sen voiman.

Te olette tunteva kuinka luja ja voimallinen on se käärmekahle, joka

matelee maailmanvapauden nimellä..."

Maria Petrowna parkaisee. Hän tuntee kavalan, suuren mustan käärmeen

häntä rutistavan. Hän tuntee sen kylmän ruumiin kietoutuvan

ympärillensä jaloista kaulaan asti ja rutistavan häntä. Ja sen

rutistuksesta tuntee hän elämänsä lian pursuvan ulos suusta ja

sieramista. Hän kauhistuu, vapisee ja vääntelee itseänsä. Useat muut

naiset itkevät, säälittelevät onnetonta ja tekevät ristinmerkkinsä.

Saarna jatkuu:

-- "Mutta jos etsitte vapautta Jumalan sanasta, jos tulette Hänen

tapsiksensa, niin vapaus aukenee ja puhkeaa teille, kuin sielun

rauha katumuksesta, tai kuin tyytyväisyydentunne hyvästä teosta ja

maamiehen ilo hyvästä sadosta ja kesäntulosta, kun se tuo ensimäiset

pääskyset räystään alle pesimään..."

Useat naiset itkevät katkerasti, toiset nyökyttelevät käsi poskella.

Miehet ovat kuin hautajaisväkeä. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Mutta kiirehtikää, sillä katsokaa: Jumala seisoo joka hetki

edessänne kuolema kädessä ja ainoastaan hautausmaan aita on teidän ja

kuolleitten maan välillä."

-- "Oi... joi... joi... joi!" -- vaikertelee Maria Petrowna.

-- "Jokainen askel minkä astutte täältä _poispäinkin_, vie teitä vaan

yhä likemmäksi sitä hautaa, jonka yli ei kukaan voi harpata", --

jatkaa Pietari.

-- "Voi hyvä Jumala!... Voi hyvä Jumala!" -- valittaa Loolja itkunsa

seasta. Miehet seisovat kyyneleet silmissä. Naiset itkevät. Saarna

jatkuu. Munkki Pietari puhuu puolituomitsevasti... kovasti:

-- "Voi teitä, jos sen reunalle saapuessanne huomaatte loan valuvan

sielussanne!"

-- "Kun Jumala vielä auttaisi!... Kun auttaisi!" -- kiemurtelee

Maria Petrowna saarnan lyömänä. Elämä näyttää hajoavan tomuksi, sen

pyrinnöt turhuudeksi, sen erehdykset vuotavat lokana. Kuoleman liinat

heiluvat, sen sormet etsivät kaikkia.

-- "Voi teitä, jos teidän täytyy likaisina laskeutua kuoleman

kylmälle vuoteelle!" -- jatkaa saarnaaja.

-- "Herra armahda!... Herra armahda!" -- nyyhkyttävät useat naiset.

Maria Petrowna pakahtuu itkuunsa ja hätäänsä. Miehet tekevät

ristinmerkkinsä.

-- "Voi teitä, jos tämän aidan sisäpuolelle astutte oman kätenne

varassa!"

Kuolema näyttää seisovan jo kalmistonsa portilla, ruumisliina

hartioilla. Sen väki lähtee sirpit kädessä satoa korjaamaan.

-- "Ai... jai... jai!" -- valittavat Loolja ja Maria Petrowna. Munkki

Pietari jatkaa suurena, surullisena ja jyrkkänä:

-- "Kuulkaa: Tällä aidalla seisoo yöt ja päivät Herra Jumala ja

tässä, Hänen ohitsensa kulkiessa, lakkaa ihmisen oman käden voima.

Jos Herra Jumala onkin lainannut ihmisen käsivarteen voiman, jonka

varassa hän on voinut kulkea, jos Hän on antanut ihmisen kulkea tähän

aitaan asti sen nojassa, niin tässä Hän sanoo: Seis! Käsi alas! Ja

kaikki tottelevat, kädet laskevat alas."

Päät kumartuvat alas, kuin painaisi niitä jo kuoleman raskas käsi.

Mielet masentuvat. Ynseys laskeutuu tomuna maahan.

-- "Herra auta minua!" -- huudahtaa Maria Petrowna tuskissansa. Ja

usko tarttuu. Yhä useammat hajoavat akanoiksi, särkyvät tomuksi. Yhä

voimallisemmin saarnaa munkki Pietari:

-- "Hautausmaalla polvistuvat kaikki Jumalan edessä. Siellä lakkaa

ihmisviisaus, ihmisvoima ja ylpeys."

Monet pelästyvät, näkevät hautausmaan aaveiden vaikeroivan

avuttomana. Harhaman silmiin pistää taas irvistelevä pääkallo. "Niin,

niin!... Täällä näkyy lakkaavan _kaikki_", -- kävi hänen läpitsensä

jääkylmänä väristyksenä. Munkki Pietarin saarna koskettelee hänessä

kireimmälle vedetyitä kieliä. Se saarna jatkuu:

-- "Älkää nousko Häntä vastaan, sillä Hän on tulinen tutkain. Älkää

paetko Häntä, sillä kaikki teidän pakotienne johtavat teidät tänne,

Hänen kirkko maallensa, Hänen käsiinsä..."

-- "Kaikki... kaikki vetää tänne!... Voi hyvä isä!... Voi hyvä

Jumala!" -- tuskittelee Maria Petrowna. Loolja itkee kokoon

vetäytyneenä. Vaimot valittavat silmiänsä ristien:

-- "Herra armahda!... Armahda!... Armahda!"

Harhama hermostuu. Katkera ajatus hulmahtaa hänessä: "Olen", --

ajattelee hän -- "paennut maallista valtaa ja pakotieni on johtanut

-- avonaisen haudan partaalle... Mihin _sitä_ paeta?"

Hänen mielensä synkkenee. Munkki Pietari jatkaa, kuin kiivas Mooses:

-- "Valmistukaa siis! Sillä kun tulette tämän aidan kohdalle, eivät

paarien kantajat enää pysähdy... Muistakaa aina: Koko ihmiselämä on

kuin ruumispaarit, joilla Jumala kantaa teidät äitinne kohdusta tälle

portille..."

Taas kuuluu parahdus. Yksi on taas särkynyt. Itku yltyy. Harhama

hermostuu. Hän säikähtää irvistelevää pääkalloa ja hätäytyy hieman,

tietämättänsä miksi.

Harakka räkättää ristinpäässä kiukkuisena...

Saarnaaja puhuu edelleen:

-- "Tämän aidan yli kulkiessa tunnustavat Jumalan kieltäjät Hänen

kätensä. He tuntevat Hänen tutkaimensa. Hänen huoneensa häpäisijät

vapisevat..."

Ilkeä väristys matelee Harhaman luiden läpi. Eräs lapsuusajan teon

muisto pistää puikkona häneen: Hän oli kerran jumalanpalveluksen

aikana toisten poikien kanssa tunkeutunut läheiseen, autioksi

jääneeseen venäläiseen kirkkoon ja häväissyt sen. Pelkoansa muilta

salaten oli hän etumaisena repinyt kuvia rikki ja lyönyt pirstaleiksi

ristin. Hautausmaalla olivat he sitten musertaneet erään vetelehtivän

pääkallon.

Hän oli siis se kirkon häpäisijä. "Sekin!" -- mutisi hän.

Hän muisti, kuinka hän seuraavana yönä oli nähnyt pitkän luurangon

lähestyvän ja kuristavan häntä. Kauhusta väristen oli hän noussut ja

tunkeutunut äitinsä vuoteelle, painautuen äidin rintaa vastaan.

Mutta seuraavana päivänä oli hän taas arkaillen hiipinyt samalle

hautausmaalle, etsinyt murskatun pääkallon ja sen luiden

hammasmaisista liitteistä salaisuudessa viikkokausia tutkinut sitä

sielunsa tulikysymystä. Hän oli pääkalloa murskatessansa huomannut

ne riimumaiset saumat, ja luuli kansan kertoman mukaan niitä

kirjoitukseksi, jossa olisi muka selitetty se suuri kysymys. Mutta

kun hän ei saanut vastausta, raivostui hän ja murskasi lopullisesti

pääkallon, johon hänen kiukkunsa oli kääntynyt.

Se pääkallo oli hänelle sitten usein unessa irvistellyt ja

syyttänyt...

Ja nyt istui hän hautausmaalla, pääkallo edessä muistuttamassa, että

se aika on tuleva pian, jolloin joku raa'asti murskaa hänen luitansa.

-- "Oi!" -- pääsi hänen povestansa katkerana huokauksena. Hän nojasi

kätensä varaan taapäin. Käsi sattui silloin toiseen pääkalloon, jota

hän ei ennen ollut hautakummun ruohokosta huomannut. Sen silmäreijät

hohottivat avonaisina. Kylmä sisilisko luikahti sen sisästä hänen

kädellensä. Hän puistahti. Hänestä se oli se hänen _syyttäjänsä_, se

häväisty pääkallo...

Naisten joukosta kuului taas parahdus. Harhama sieppasi

vaistomaisesti, hermostuneena, pääkallon, kuin tulisen kekäleen, joka

häntä poltti ja paiskasi sen avonaiseen hautaan, mutisten:

-- "Hyi... saatana!"

Pääkallo sattui arkun kupeesen. Huonosti naulattu halennut kansilauta

luiskahti silloin sijoiltansa ja solahti alas. Arkusta irvisti ruman

miehen ruumis. Parralle oli karissut multaa, jossa tonki joku toukka.

Harhama säikähti, hyppäsi ylös, kuin joltain äärettömän ilkeältä, ja

nojaten läheiseen ristiin seurasi saarnaa edelleen.

Munkki Pietari jatkaa rauhallisempana:

-- "Toiset neuvovat teitä rakastamaan isänmaatanne. Mutta mitä

on isänmaanrakkaus semmoisenansa? Se on runoiltu saippuakupla,

väririkas ja pian hajoava. Se on väärää epäjumalan palvelemista.

Rakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin! Sillä kaikki rakkaus, joka

ei vuoda rakkauden alkulähteestä, on arvotonta kiiltoa, maineen- ja

palkkionhimoa, hajoavan vesikuplan hapuilemista.

"Mutta jos te rakastatte Jumalaa isänmaassanne, silloin te ahkeroitte,

että jokaisella veljellänne olisi valoisa pirtti, riittävästi leipää,

sekä onni ja siunaus elämässä ja rauha mielessä. Siten teette te

Jumalan kautta ja Hänen henkensä vaikutuksesta isänmaanne rikkaaksi,

sen köyhät kylät kukoistaviksi ja pellot viljaviksi. Ja isänmaamme

kukoistus puhkeaa teille silloin sen rakkauden palkkana, kuin kukan

kauniit värit sen kasvun palkkiona.

"Te itse olette silloin onnellisia, kuin kedonkukka, joka onnensa

löytää siinä, että saa terälehdillänsä kaunistaa isänmaamme nurmea ja

värillänsä tunnustaa ja ylistää Jumalan armoa ja viisautta.

"Rakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin ja istuttakaa se rakkaus

niihin viiteenkymmeneenyhteen, niin kaikki muu teille tulee

itsestänsä, kuin isän siunaus ja äidin hymy lapsen hyvästä teosta...

"Sillä mitä hyödyttää isänmaatanne, jos te itse kokoatte sen rikkaudet

aittoihinne ja toiset sen johdosta kärsivät puutosta?

"Rakastakaa siis Jumalaa, niin Hän on kaiken tekevä teissä ja teidän

kauttanne. Asettakaa Jeesus isänmaanrakkauden perustukseksi, niin

silloin kokoatte rikkautta isänmaalle, ettekä isänmaan rikkauksia

itsellenne!

"Väärin opettavat ne, jotka sanovat, että sosialistinen yhteiskunta

voi luoda isänmaankin kukoistuksen. Sillä jos sosialistisessa

yhteiskunnassa viisikymmentä yksi liittyvät syömään sen, minkä

neljäkymmentäyhdeksän ansaitsee, niin eikö isänmaa muutu kurjuuden

erämaaksi?"

-- "Oikein!... Kyllä hän puhuu oikein", -- myöntävät yhä useammat. Ja

yhä suurempana ja kirkkaampana ja hartaampana jatkaa munkki Pietari:

-- "Tulkaa siis kaikki Jeesuksen kaltaisiksi. Ajakaa Hänen tavoin

väärät paimenet pois Jumalan huoneista, puhdistakaa pappien sydämet

perkeleestä, niin ryövärien luolat muuttuvat taas Herran huoneeksi.

Masentakaa Jeesuksen voimalla paha yhteiskunnan varkaiden sydämessä,

niin yhteiskunta muuttuu Jumalan valtakunnaksi, jossa ei ole

vääryyttä. Kaikki muut tiet vievät harhanteille, kaikki muut keinot

ovat turhia, sammuvia tulia..."

-- "Oikein puhuttu... Oikein puhuttu", -- vakuuttavat monet. Munkki

Pietari jatkaa:

-- "Ottakaa siis isänmaanrakkaudenkin peruskiveksi Jumalan

vanhurskaus itsellenne ja niille viidellekymmenelleyhdelle, niin sen

onni ja siunaus nousee teille, kuin runsas sato pellon mehevästä

mullasta."

-- "Kyllä siinä on perää", -- myöntää Pjotr Petrovitsh. Harhaman

epäilyksen rauhaset avautuvat ja tukkeutuvat ja taas avautuvat.

Äskeiset suuret suunnitelmat vyöryttelevät kallioitansa nousemaan

yrittelevän uuden taimen päälle ja murskaavat sen. Saarna jatkuu:

-- "Vielä opettavat toiset, että kansojen vapautus toisten

kansojen orjuudesta on etsittävä inhimillisestä rauhanaatteesta ja

aseidenriisumisesta. Toiset taas sanovat, että kansojen turvana ja

peruskivenä ovat niiden lait ja sopimukset. Edellisiltä minä kysyn:

Onko inhimillinen rauhanajatus voinut suojella kenenkään taloa

varkaalta, joka asuu naapurissa, tai hänen vaimoansa vieraalta? Ja

jälkimäisiltä, jotka opettavat, että kansojen turvana ovat niiden

lait, minä kysyn: Mutta kuka tuomitsee kansojen välillä? Joku ehkä

vastaa, että toiset kansat. Mutta niille minä sanon: Miten käy

silloin, jos tuomitsijoista, niistä toisista kansoista, viisikymmentä

yksi, joiden herrana ei ole Jumala, liittyy neljääkymmentäyhdeksää

vastaan?

"Ei ole siis kansoillakaan muuta turvaa, ei muuta peruskiveä, kuin se

yksi: Jeesus Kristus. Ell'ei Jumala taivuta kansojen mieliä, kuin

vesipuroja, ell'ei Hänen tulensa polta niissä pois vääryyden henkeä,

eivät silloin rauhanaatteet voi muuta tehdä, kuin päästää hetken

lepoon käden, joka on väsynyt aseen kantamisesta...

"Levittäkää siis Jumalan valtakuntaa kaikkien kansojen keskuuteen,

niin ikuisen rauhan kellot alkavat soida, aseet laskeutuvat

itsestänsä maahan, kansat muuttuvat saman perheen veljeksiksi,

ikuinen rauha laskee maahan, kuin öinen kaste, tai kevään armas

päivänpaiste ja teille itsellenne avautuu onnen uneksittu aika, kuin

meren kirkkaat, tyynet ulapat..."

-- "Herra Jumala!... Herra Jumala tätä elämää!" -- kuuluu naisten

vaikerrus.

Mutta Harhama tuntee Pietarin viime sanojen koskevan häneen

itseensä ja kansaansa. Nikolain puhe ja nämä sanat kirahtavat hänen

olemuksessaan yhteen, kuin kaksi hiottua miekanterää, jotka iskevät

toisiinsa poikittain ja vetäistään ristiin toisiansa vastaan, terä

pitkin poikkiterää. Hän on tuntevinansa olemuksessansa niiden terien

ilkeän kirahduksen, vihlovana, repivänä...

Munkki Pietari saarnaa nyt lempeämmin:

-- "Me etsimme parannusta siitä, että _vaihdamme_ tsaareja:

Yksinvaltiaan tsaarin tahdomme me vaihtaa siihen tsaariin, jonka

muodostaa kansa. Sillä minä kysyn teiltä: Eikö kansanvaltaisessa

yhteiskunnassa hallitse itsevaltias tsaari: _kansa_, joka ei salli

kenenkään vastaansa nousta?"

-- "Kyllä niin on", -- vastaavat kuulijat itseksensä, hämmästyneinä.

Munkki Pietari kysyy edelleen:

-- "Jos siis siinä kansa-tsaarissa on viisikymmentä yksi huonoa, eikö

koko se tsaari ole huono?"

Yhä viisaammalta ja yhä yksinkertaisemmalta tuntuu suuri viisaus.

-- "Kyllä se niin on", -- ajattelevat kuulijat.

Munkki Pietari saarnaa entistä hartaampana:

-- "Älkää siis uskoko, että yksinvaltiaan Tsaarin vallan

kukistumisesta jo tulee parannus, sillä kansan valtakin on tsaarin

valta ja kansakin on huono, jos sen viisikymmentä yksi ovat huonoja.

Älkää etsikö parannusta tsaarin valtojen _vaihtamisesta_, yhden

tsaarin vaihtamisesta toiseen, vaan etsikää parannusta tsaarien ja

tsaarin valtojen _parantamisesta_, tsaarien tekemisestä Jumalan

tsaareiksi, niiden vallan muuttamisesta Jumalan valtakunnaksi!

Etsikää parannusta itsenne ja niiden viidenkymmenen yhden

parantamisesta, niin itsevaltiaankin tsaarin valta ilmestyy teille

rauhan ja levon sanantuojana, kuin iltakellojen soitto, se laskeutuu

teidän kannettavaksenne lempeänä, kuin virkistävä uni päivän työssä

rauenneelle.

"Parannus tulee pahuuden vallan kukistuessa ihmisten omissa sydämissä.

Älkää myös uskoko, että pääoman vallan kukistuminen tuo parannuksen

ja vapauden. Sillä onhan luonnonkansoillakin, joilla ei pääomaa

ole, orjansa, jotka tekevät työn, ja päämiehet, jotka sen sadon

kuluttavat. Parannus tulee siinäkin silloin, kun kukistatte vääryyden

vallan ja ahneuden ihmissydämessä..."

-- "Niin... Niin... Silloin se tulee", -- kuuluu joukosta, munkki

Pietarin jatkaessa:

-- "Yhteiskuntajärjestyksen muutos muuttaa vaan pyöveleitä. Muuta

se ei voi tehdä. Mutta jos te teette tsaarin vallan palvelijoista

ja tsaarista ne viisikymmentä yksi Jumalan lapsiksi, niin silloin

tsaarin vallastakin kirkastuu teille onnen valtakunta, kuin hohde

kullasta. Hänen valtikastansa julistautuvat silloin oikeat tuomiot,

kuin kirkas sävel kirkonkellon kuparista, ja hänen kruunustansa

avautuu teille vapaus, kuin aamuruskon punarailo aamutaivaan tummasta

rannasta, tai valo rauhallisesta tulesta, ja tsaari itse loistaa,

kuin Jeesus kurjien ja sorretuiden lohduttajana, suojaajana ja isänä:

ijankaikkisen oikeuden jakajana..."

Kuulijoista se tuntuu uudelta opilta, mutta samalla muistelevat he

sitä joskus ennenkin kuulleensa. Ja kun he sitä muistelevat, tuntuu

monesta, että se oppi onkin vanhaa kotinurkkaan unohdettua viisautta,

jonka arvoa he eivät olleet ennen ymmärtäneet. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Jos viisikymmentä yksi ovat pahoja, niin jokainen yhteiskunta on

paha. Mutta jos Jumalan vanhurskaus säteilee tsaarin kruunusta, jos

hänen oikeutensa välkkyy tsaarin valtikasta ja jos ne viisikymmentä

yksi hänen alamaisistansa ovat Jumalan lapsia, niin silloin helähtää

teille yksinvaltiaankin tsaarin vallasta kaikki maallinen hyvä, kuin

kaunis perhosparvi loistavalta kukkanurmelta..."

-- "Ei hänen oppiansa voi millään kumota", -- lausuu Pjotr Petrovitsh

vakavana. Harhaman kaikki epäilyksen rauhaset alkavat pakahtua. Ne

uhkaavat puheta. Ne polttavat... ajettuvat... pöhettyvät. Hän tuntee

masentuvansa. Mieli synkistyy sydänyöksi... Kuulijat nyyhkyttävät.

Päät painuvat alas. Munkki Pietari jatkaa:

-- "Muuttakaa siis mielenne! Kukistakaa ahneus ensin omassa ja

sitten muiden sydämissä! Mutta kai ken parannuksen täytyy tässäkin

lähteä teistä itsestänne. Sillä joka parantaa rikkaita ja jättää

itsensä parantamatta ahneuden paheesta, hän on verrattava mieheen,

joka sammuttaa metsäpaloa tulella, tai sammuttaa sitä vedellä, mutta

kantaa itsessänsä tulta, joka sen uudestaan sytyttää..."

-- "Kyllä hän on siihen verrattava", -- vahvistavat monet.

Huokaukset, itku ja nyyhkytykset kuuluvat, mielet masentuvat, sydämet

avautuvat. Saarnaaja jatkaa:

"Rukoilkaa siis ja tehkää työtä, että te itse ja ne _viisikymmentä

yksi_ muuta kääntyisivät ja laskisivat sen oikean peruskiven! Silloin

lakkaa pääoman valta ja _kaiken_ pahan valta. Ja silloin kaikki

onni ja hyvin vointi ilmestyvät teille, kuin ihanin päivänkangastus

aroseudun armaalle taivaalle..."

Kurjat kuulijat ihastuvat loistavaa vertailua kuullessansa. Useille

avautuvat jo taivaan ihanat tähdet ja päivänkangastukset ja rauha ja

ikionni.

-- "Tämä on kuin uutta oppia", -- ajattelevat hyvin monet nääntyneet.

-- "Tämä", -- jatkaa saarnaaja, -- "on ijankaikkista totuutta. Jotka

teille muuta opettavat, kuin tätä, jonka Jumala on ilmoittanut, ne

ovat verrattavat ihmisiin, jotka kehottavat teitä kaivamaan uutta

kaivoa vanhan lähteen viereen, koska lähteensilmä on teidän matkalla

ollessanne sammaloitunut ja lehtiä varissut sen veden puhtaalle

pinnalle. Älkää heitä uskoko, vaan puhdistakaa lähde lehdistä,

jakakaa sammal syrjään sen suulta ja juokaa sen lähteen virkistävää

vettä, joka on Jeesus Kristus! Sillä se, joka ryhtyy kaivoa kaivamaan

lähteen viereen, tukkii lähteen kaivonmullalla ja nääntyy itse

janoon..."

* * * * *

Joukosta kuuluu yhä hiljaista itkua. Särkyneet nyyhkyttävät, toiset

hokevat: "Herra armahda!... Herra armahda!... Armahda!... Armahda!"

Maria Petrowna vaikeroi maassa, kuin revitty liina.

Äkkiä juoksee väristys hänen ytimiensä läpi. Hän tuntee kylmän lian

valuvan sielustansa ja muuttuvan mustaksi käärmeeksi, joka matelee

hänen edessänsä, kiemurtelee ja sähisee. Silmät palavina ponnahtaa

hän ja loillensa. Sen näkymättömän madon pistoa vältellen voihkii hän:

-- "Uh!... Uh!... Voi!... Uh!"

-- "Mikä sille tuli?" -- kysellään väkijoukossa.

-- "Se pistää... Uh! -- Se pistää... Se pistää... Oi-joii!" -- kirkuu

Maria Petrowna, silmät hiirinä vilkuen.

-- "Herra siunaa!" -- mutisevat pelästyneet, tehden ristinmerkkinsä.

-- "Se puristaa... Se puristaa... Oi... Oi! Voi!" -- parkuu Maria

Petrowna hullun äänellä, tavotellen tallata ja vältellä sitä

olettamaansa mustaa käärmettä. Harvaksi kulunut tukka riekalehtaa

hajalla. Likaisen hamerisan alta vilahtelevat läntistyneet,

rikkinäiset kengät, ja paljaat karvottuneet pohkeet. Röijy oli

avautunut ja sivulle vetäytyneestä aukeamasta riippuu ja heilahtelee

toinen rinta, laihana, likaisena pussina. Hän on todellinen

ihmishylky, loppuun ajettu, yhteinen nainen...

-- "Sekottui päästään", -- murahti eräs miehistä.

-- "Jeesus auta", -- kuuluu naisten joukosta.

-- "Auttakaa!... Auttakaa!... Se puree... Se puree... Se... Oi-joi!"

-- rukoilee Anna Petrowna, väännellen itseänsä, kuin pihdissä.

Hälinä alkaa. Naiset ovat tyrmistyneitä. Taikauskoinen pelko

kummittelee herkistyneissä mielissä. Raivoavan silmissä välähtelee

jotain pelottavaa. Naiset ristivät silmänsä ja mutisevat:

-- "Herra armahda!"

Mutta Maria Petrowna parkuu, kuin olisi tulioas tungettu hänen

maksaansa. Hän syöksyy väkijoukon läpi, viskautuu munkki Pietarin

jalkoihin ja parkuu jalkojansa suojellen:

-- "Isä, Pietari!... Isä Pietari!... Auta minua!... Se syö, syö... Se

syö... Se syö!"

-- "Mikä syö?... Sisareni!... Mikä syö?" -- hätäilee munkki Pietari.

-- "Elämä syö... Elämä... Katso!... Auta, isä Pietari, auta!...

_Elämä on suuri musta käärme_... Voi!... Nyt se syö... Se syö", --

parkuu onneton tepastellen, vältellen sitä suurta mustaa käärmettä.