Hän oli joutunut suuren mustan käärmeen syleilyihin... Hän kiemurteli

nyt sen puristuksessa, luut ruhjoksi menemäisillänsä ja koko

menneisyyden lokana pursutessa hänen puristetusta olemuksestansa.

Harhama vapisee. Hän on saanut taas yhden vastauksen kysymykseensä:

"Mikä on elämä?" Hänen sielunsa jokaikinen rauhanen tiuhkuu visvaa...

-- "Oi!" -- karkasi hänen rinnastansa huokaus.

Munkki Pietari lohduttelee kiemurtelevaa käärmeen saalista:

-- "Sisareni!... Älä pelkää sitä käärmettä, vaan usko!... Jeesus

Kristus on polkeva rikki sen pään."

-- "Onko Hän sen tekevä?... Onko, isä Pietari?... Se puree... Se

puree... Se puree", -- valittaa lohduteltu.

-- "On, on... Hän polkee sen rikki... _Usko_ ainoastansa!" --

vakuuttaa munkki Pietari lempeästi.

-- "Minä uskon... Minä uskon... Minä uskon", -- kiemurtelee Anna

Petrowna.

-- "Herra armahda!" -- rukoilevat naiset.

-- "Hän on tanssinut pirunpolskansa loppuun", -- mutisee eräs

miehistä.

-- "Hän on löytänyt pelastuksen... Jumala on häntä armahtanut", --

siunailevat naiset.

Mutta Maria Petrowna vaikeroi yhä epätoivonsa kynsissä. Hän itkee ja

huutaa, särkyy ja repeilee. Kaikki se lika, jonka elämä oli hänen

olemukseensa koonnut, pursuaa nyt hänestä saman elämän puristamana.

Hänen silmänsä palavat epätoivoisina, avuttomina. Tukka heiluu

hajanaisena, risaiset vaatteet ovat joutuneet epäjärjestykseen:

Pusero on avautunut ja hame on päältä putoamaisillansa. Juoppouden

pöhettämät kasvot on tuska vääntänyt punaisiksi, apua-anoviksi. Hän

taistelee kuin hengenhädässä, kyynelien virtana valuessa. Miehet ja

naiset siunailevat, hätäyvät ja pelästyvät. Maria Petrowna tuntee

taas käärmeen kylmän ruumiin puristuksen. Hän luulee jo luittensa

ruhjoutuvan sen mustan käärmeen kietoutuessa monin kerroin hänen

ruumiinsa ympäri ja pujottaessa mustaa päätänsä ylös puseron

kauluksen alta, korvallisen sivuitse. Siinä äärimäisen hädän ja

avuttomuuden huipulla ja elämän haaksirikkoisena seisten, elämän

kurjimman haaksirikon keskellä, taustana, ainoana turvana, hautausmaa

ja kauhistunut, hätäytynyt, avuton väkijoukko, on hän heidän ja

ihmisten voimattomuuden vertauskuvana ja munkki Pietariin kääntyen

parkaisee kauhuissansa, tuskissansa, hirvittävän hädän kynsissä

kiemurrellen:

-- "Voi, Herra Jeesus!... Auta!... Minä uskon... Minä uskon... Auta

minua, Jeesus!... Auta minua, Jeesus Kristus, sillä minä rutistun

käärmeen puristuksesta!..."

* * * * *

Kun onneton nainen oli saatu rauhotetuksi, kysyi eräs vaimo joukosta:

-- "Isä Pietari! Eikö tämä ole uutta oppia?... Me emme ole sitä ennen

kuulleet."

-- "Ei", -- jatkoi munkki Pietari vastaukseksi. -- "Ei tämä ole

uutta oppia. Nämä ovat vanhoja sanoja, joita te olette kuulleet,

mutta joihin kätkettyä aarretta te ette ole tahtoneet etsiä. Ne

sanat olivat teistä liika vanhoja, te ette uskoneet niiden kätköissä

olevan mitään etsimisen arvoista. Te luulitte ne olevan tomua täynnä

ja vasta tarkasteltuanne huomaatte, että jokainen tomuhitunen onkin

kallis kivi.

"Te olette kuin lapsia, jotka lähtevät isänsä kotoa vieraalle maalle

työn hakuun, ansaitaksensa rikkautta. Te lähdette Jumalan luota

etsimään turvaa ja viisautta ihmisten opeista. Mutta kun poika on

harhaillut vieraalla maalla, palaa hän kerran nääntyneenä isänsä

tuvalle ja huomaa, että työ odottikin häntä omalla peltosaralla.

Ja hän ilostuu. Hän luulee nyt löytäneensä uuden aarteen, uuden

totuuden. Hän ihastuu ja hämmästyy. Mutta kohta huomaakin hän, että

se 'uusi' onkin vanha, rakas, lapsuuden tuttu, jonka arvoa hän ei

ennen ymmärtänyt.

"Niin on teillekin käypä, jos lähdette ijankaikkisen totuudenlähteen

reunalta etsimään uutta totuutta. Kerran palaatte te totuuden hausta

Isän luo, kuulette Hänen lempeän äänensä, ihastutte ja hämmästytte

ja luulette löytäneenne jotain uuttaja huomaattekin, että Isän sanat

ovatkin vanhoja, rakkaita muistoja, jotka huokuvat kotiraamatun

tutuilta lehdiltä niin ihanina, kuin äidin riipimien lehtien tuoksu

vanhassa luhdissa, jossa lapsina nukuitte... Palatkaa siis ihmisten

opista takaisin raamattuun! Etsikää sen kellastuneilta lehdiltä

vanhoja rakkaita kätköjä, kirkkaita viisauden helmiä! Rakentakaa

Jumalan valtakunta isänmaahanne, niin kaikki muu, vapaus, rikkaus ja

valo puhkeavat teille, kuin kukka nupustansa.

"Älkää etsikö maallista onnea, sillä se on haihtuvaa sumua ja pettävää

kiiltoa, vaan etsikää onneanne Jumalassa! Silloin puhkeaa teille

maallinen onni, kuin isän ja äidin ilo lapsen onnesta. Silloin

valkenee teille onni joka aamu uutena, kirkkaana, kuin päivännousu.

Se valkenee loppumattomana, sillä vaikka ijankaikkisuus loppuisi,

pysyy Jumala."

-- "Hän pysyy... Hän pysyy", -- vahvisti joukosta joku itkien. Munkki

Pietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi:

-- "Kun tämän teette, silloin on vaiennut Venäjän suuruuden ja rauhan

päivä. Missä ennen kukki köyhyys ohdakkeena, siellä rehottavat

silloin ruusumaat joissa rikkaudet hohtavat. Varas on muuttunut

lähimäisensä omaisuuden, murhamies hänen henkensä vartijaksi ja

aviovuodetta ei haureus häpäise. Missä ennen vartijat huonetta

vartioivat, siellä vartioi silloin Jumalan sormi. Jokainen koti on

silloin Jumalan valloittamaton linna, jossa vaimo on puhdas, tytär

siveä ja mies jalo. Portot ovat silloin riisuutuneet paheestansa ja

puhdistaneet sielunsa loasta, sillä Jumala asuu silloin jokaisen

sydämessä ja polttaa niissä himonidut. Mitä ei inhimillinen laki voi

tehdä, sen tekee Hän. Etsikää vaimojenne siveellisyyden vartijaksi

yksin Häntä! Sillä jos voitte sanoa, että Hän on vaimonne sydämessä,

on elämänne hänen suhteensa armasta ehtoo-unta. Hän herättää hänessä

siveellisyyden, kuin hohteen kirkkaassa jalokivessä ja kodin puhtaus

ilmestyy teille silloin, kuin kesäinen sunnuntairauha väsyneelle, tai

kirkonkellojen kaunis soitto Herranhuoneeseen ikävöivälle..."

-- "Kyllä niin on... Kyllä niin on", -- vakuuttavat naiset.

Munkki Pietari jatkaa:

-- "Hän puhdistaa ihmisten suut, kuivattaa panettelun juuret ja

polttaa valheen siemenet ruumeniksi.

"Hän ajaa eläimen pois miehestä ja porton naisesta..."

Naisten joukosta kuuluu hiljaista nyyhkytystä. Repeämien kivut

ovat hieman talttuneet. Munkki Pietarin lempeät sanat laskevat nyt

kuulijoihin, kuin lämmin iltasade päivän paahtamaan tuhkaan. Hän

jatkaa:

-- "Venäjän paljon kärsineet lapset! Tulkaa siis Jumalan lapsiksi!

Silloin ruskoittuu taivaan ranta ja siitä nousee Venäjän onnen,

rikkauden ja mahtavuuden päivä. Venäjän suuruus ilmestyy silloin

itsestänsä, kuin loistavat revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle.

Venäjän pimeältä tasangoilta leimahtaa silloin uusi, suuri valo, joka

kirkkaudellansa huikaisee maailman. Sanoma kuuluu silloin armaana

enkelilauluna halki maailman: 'Jeesus on uudestaan tullut maailmaan.

Hän on syntynyt Venäjän kansan keskuudessa. Jokaisen venäläisen

sydän on Hänen syntymäseimensä. Venäjän kansan viisikymmentä yksi

on ottanut Hänet ensin vastaan. Muut ovat sitten avanneet hänen

seimeksensä sydämensä ja koko kansa on asettanut Hänet elämänsä

peruskiveksi.

"Kansat heräävät silloin kummissaan. He näkevät sen uuden suuren

valoviirteen, joka nousee entisen pimeän Venäjän paikalta, kirkkaana

ja suurena. Venäjä hohtaa silloin valon terälehtenä maailman

kartalla ja Venäjän suuri kansa seisoo siinä valossa puhtaana, kuin

Jumalan lapset ylösnousemisen suuren päivän aamuvalaistuksessa.

Venäjän nainen on silloin puhtauden ja uskollisuuden vertauskuva,

siveellisyyden lakastumaton kukka; sen mies Jeesuksen ylevä opetus

lapsi, joka vie vapautuksen taivaan avaimet maailman kaikille

kansoille, päästää kansat toistensa orjuudesta, köyhät rikkaiden ja

kaikki ihmiset synnin ja himojensa kahleista.

"Jokainen Venäjän maja on silloin Jumalan huone. Tuhannet temppelit

hohtavat siinä uudessa kirkkaassa valossa ja ihastuneen maailman

edessä palvelee Venäjän suuri kansa taivasten ja maailmojen ainoaa,

ijankaikkista Jumalaa, kirkonkellojen soidessa ja avaruudessa

kiertelevien lukemattomien maailmojen todistaessa Hänen suuruuttansa,

kunniaansa ja voimaansa.

"Kun sitten ylösnousemisen päivä valkenee ja Herra Jumala avaa

kirkkomaittensa haudat, tulvaavat Venäjän hautausmaiden porteista

tuhansien vuosien sukupolvet, puhtaina ja kirkastettuina, ihaellen

sen päivän ihanata, kelmeätä valoa, niin kuin kirkkoväki ihailee

sunnuntaipäivän herranrauhaa..."

* * * * *

Mutta Pjotr Petrovitsh Petrof oli masentunut ja särkynyt. Puheen

loputtua tuli hän ja lausui munkki Pietarille:

-- "Kiitos, isä, kiitos!... Sinä olet osottanut meille uuden aarteen

vanhoista sanoista... Ja me kun olemme ajatelleet ja ajatelleet,

että mistä löytää se totuus... Mutta miten sen löytää ja mistä...

Tiedät että on totuus, mutta et tiedä missä se on... Me olemme kaikki

syntisiä Herran edessä... Miten siinä silloin tiedät... Mutta nyt

tulit sinä ja osotit meille sen, jota etsimme... Tietysti Jumala

lähetti sinut... Me, syntiset, emme ehkä jaksa sitä totuutta seurata,

mutta sekin jo on hyvä, että tietää mikä on totuus... Kiitos sinulle,

isä, kiitos!..."

Ja kun ihmiset näkivät, että yksi uskoi, niin useat uskoivat. He

katselivat toisiansa, näkivät toistensa ajatukset ja ajattelivat:

"Kas niin, Aleksej Osipovitsh uskoo... Ja Maria Petrowna uskoo...

Ja Olga Pawlownakin jo uskoo... vaikka eilen vielä käveli... ja

Loolja, joka pääsi sairashuoneesta... Ja entäs Pjotr Petrovitsh...

Hänkin uskoo..." Ja niin levisi usko, tarttui ja vei mukanansa

monta. Toiset taas epäilivät, tai pysyivät kylminä. Ne taas, jotka

uskoivat, olivat ihastuksissaan. Munkki Pietarin sanat kirkastuivat

heille yhä enemmän, kuin päiväksi helähtävä aamunkoite. Toiset

tunsivat jo puhdistuvansa ja vapautuvansa, tunsivat haalealla vedellä

pestävän sielustansa tippuvaa likaa. Toiset jo näkivät köyhät, pimeät

kotinsa sen uuden valon valaisemina, siisteinä, havut lattialla ja

palsami pikkuisella akkunalla. He elivät jo lauvantai-iltaa, jolloin

perheelle on jaettu puhtaat vaatteet, ravitseva illallinen odottaa ja

lamppu tuikuttaa Jumalankuvan edessä...

Kaikki ne, jotka uskoivat, istuivat jo kädet ristissä. Rinta pakahtui

onnesta ja elämänrauha levitti lauvantailiinansa vierähtäneen viikon

huolien yli.

Ja sitten laajeni kuva, kirkastui koitteesta sen uuden päivän

punaksi. Ihmiset olivat jo näkevinänsä sen uuden, suuren

valomeriselän, joka hulmuili Venäjän laajalta tasangolta. Se tasanko

leimusi, kuin olisi pimeässä yössä auennut ikivalon silmäterät,

joiden katse yhä kirkastui, yltyi maailmoidenpaloksi, vyöryi yli

Venäjän rajojen, tulvi yli korkeiden vuorien, ryöppysi syvien

kuilujen päällitse. Sen hohteesta välkkyi loppumaton kirkontornien

metsä ja lukemattomat majat, joissa Jeesus oli syntynyt ihmissydämien

seimessä.

* * * * *

Mutta Harhaman sielussa olivat raottuneet ne valtavat kivimöhkäleet,

jotka joukkotunteiden voimalliset mainingit olivat hänen sieluunsa

kasanneet. Joka raosta pursusi katkera epäilyksen sappi.

Ruumiintoukka, joka nakerteli pääkalloa, tuntui syövän hänen

sieluunsa uusia reikiä, joista kihisi katkera, polttava vaahto.

Hänkin kiemurteli sen suuren mustan käärmeen inhoittavassa

puristuksessa, tunsi sen huounnan ja näki sen terävän, lipovan kielen.

Silloin hän unohti kaiken muun. Välttelyt ja kaikki hajosivat

akanoiksi. Hän halusi, vaistomaisesti, puhua munkki Pietarin

kanssa. Kun tämä oli pois lähdössä, meni Harhama hänen luoksensa,

tervehti ja kiitti saarnasta. Munkki Pietari puheli hänen kanssansa

lempeästi, ikäänkuin hän ei olisi huomannut mitään vieraantumista,

kyseli Harhaman vointia, sekä hänen elämäänsä. Ja mitä kauvemmin

he astuessansa puhelivat, sitä enemmän kasvoi Harhaman luottamus.

Hänessä heräsi halu puolentaa itseänsä, puolentaa tulvillaan olevaa

olemustansa, vastaillen kyselyihin avoimesti. Kun nyt ystävät olivat

hajonneet, tuntui, kuin olisi tämä munkki ainoa, johon hän rohkeni

luottaa. Hän alkoi kertoa varovin sanoin sitä, mitä hän uskalsi

ilmottaa osanotostansa vallankumouksen pyörteisiin. Hän odotti, että

munkki Pietari tuomitsisi hänet, ajaisi pois luotansa vaarallisena

henkilönä, ja hämmästyi kun munkki, joka oli muutamista sanoista

käsittänyt kaikki, lausui lempeästi lohdutellen:

-- "Sinä, veli, olet erehtynyt, mutta älä anna mielesi masentua. Me

ihmiset polemme jokaisella askeleella neulankärelle, mutta Jumala

antaa meille voiman parantaa kipeät kantapäämme. Hän lainatkoon

sinulle avun ja viisauden, ja antakoon Hän anteeksi erehdyksesi."

* * * * *

Eräässä tienpolvessa tuli heitä vastaan äkkiä Nikolai, joka oli

harhaillut metsässä. Hetken aikaa katsoivat munkki Pietari ja Nikolai

toisiansa silmästä silmään, niinkuin kahden suuren voiman edustajat,

jotka taistelevat maailman herruudesta. Uuden ajan kaiken uskon

kieltämys seisoi Nikolain henkilössä munkki Pietarin edessä niin

voimakkaana, mahtavana ja itsetietoisena, kuin usko oli noussut

kristinuskon alkuaikoina. Ja munkki Pietari seisoi sen edessä

uskon esikuvana ja edustajana, yhtä järkkymättömänä, tietoisena ja

voimakkaana, kuin edellinenkin. Nämä kaksi valtaa mittelivät nyt

toisiansa, tietoisina toistensa voimista ja varmoina omastansa. He

tiesivät, että heidän kesken oli kysymys siitä, kumpi hallitsisi

tulevaisuuden ihmiskuntaa: usko vaiko täysi uskottomuus. Ei ollut

enää kysymys pakanuudesta ja kristinuskosta, vaan vielä enemmästä:

täydellisestä _kaiken uskon kieltämisestä ja uskosta_. Kummaltakaan

puolen ei saanut epäilyskään tulla kysymykseen... Niiden välillä

ei voinut enää olla mitään sovittelua, ei keskustelua. Ei voinut

olla puhettakaan ihmiskunnan _jaosta_ ja _suvaitsevaisuudesta_.

"Toinen, tai toinen!" -- se oli niiden kahden voiman ainoa sanottava

toisillensa. Hetken aikaa katsoivat nämä miehet toisiansa silmiin,

äänettöminä, voimakkaina, arvokkaina ja arvonannolla, kuten katsotaan

arvo kasta, vertaistansa vihollista. Heidän kauttansa oli sanottu

maailmalle se viimeinen sana: "Toinen, tai toinen!"... Enempää ei

voida enää sanoa...

Ja he sanoivat sen vielä jyrkästi, itsetietoisina, ilman sovitteluja.

He eivät sanoneet: "joko sinä, tai minä!" -- vaan: _"et sinä, vaan

minä!..."_

Se oli suuri silmänräpäys. Munkki Pietari ja Nikolai olivat niin

kaukana toisistansa, kuin äärettömyyden vastakkaiset rannat... Ja

nyt seisoivat he vastatusten... mittelivät toisiansa katseilla...

törmäsivät yhteen äärettömyyden vastarantoina, ihmishengen

äärettömyyksien vastakkaisina reunaviivoina...

Harhama käsitti kaiken sen näkymättömän ja sanattoman. Hänen henkensä

kohosi hetkessä sen "suuren" siiville ja alkoi harhamatkansa.

Ja itse hän hurmautui molemmista ja hajosi ja repesi nyt niiden

välille silmänräpäyksessä täydelliseksi epäilykseksi, kosketellen

rajattomuuden molempia ääriviivoja...

Mutta silläkin matkalla tippui nyt hänen henkiolentonsa jok'ikisestä

riekaleesta sen ainainen visva...

* * * * *

Hetken kuluttua lähti munkki Pietari äänetönnä jatkamaan matkaansa

ja Harhama seurasi vähän matkan päässä puhellen Nikolain kanssa.

Nikolaikaan ei ollut tavannut muita, kuin asianajaja Zaikon, joka oli

ilmottanut matkustavansa pois paikkakunnalta kaikkia mahdollisuuksia

pakoon. He alkoivat neuvotella missä kohdata huomenna, ettei kohtaus

herättäisi urkkijain huomiota, ja miten löytäisivät järjestön jäsenet

ja saisivat ne koolle päättämään enemmästä toiminnasta. Mutta he

eivät ehtineet vielä tulla mihinkään päätökseen, kun tienpolvessa

tuli heitä vastaan Looljan turmelija nuori parooni Geldners, joka

asui lähellä olevassa huvilassa.

Silloin tapahtui käänne. Nikolai vilkaisi nopeasti ympärillensä.

Ketään ei ollut näkyvillä. Munkki Pietarikin oli ehtinyt edelle

ja hävisi seuraavan tienmutkan taakse. Nikolai syöksähti silloin

ravakasti Geldnersin eteen, vetäisi taskustansa browningin, ojensi

sen Geldnersin rintaa kohti ja lausui aivan kuiskaamalla:

-- "Kädet ylös!... Ei hisahdustakaan!"

Parooni Geldners sävähti kalman kalpeaksi ja nosti nopeasti kätensä

ylös. Nikolai lausui hänelle vihlovalla äänellä, pitäen yhä asetta

ojennettuna hänen rintaansa vastaan:

-- "Minä olen sen Looljan veli, jonka sinä raiskasit. Minulla olisi

nyt tilaisuus antaa sinulle vapaa kyyti taivaaseen raiskaamaan

Jumalasi enkeleitä, mutta pereen häpäisijä ja naisen raiskaaja on

koira. Ja mies ei koskaan tapa koiraa, vaan tekee sen vaarattomaksi,

merkitsee poltinraudalla, ja jättää kärsimään häpeäänsä."

Sen sanottuaan vetäisi hän nopeasti tikarin povestansa ja tuossa

tuokiossa oli Geldners tehty kykenemättömäksi, Nikolain lausuessa

ylpeänä, halveksivasti:

-- "Kun et nyt enää voi naisen lihassa _muuten_ elostella, niin

voithan kaivella siinä _runoilijatoukkana_... ylistellä sen makua ja

näkyä..."

Sen sanottuansa hyppäsi hän aidan yli ja katosi metsään. Hän oli

merkinnyt häpäisijän...

Harhama pakeni nopeasti paikalta. Jonkun aikaa juostuansa hän kuuli

Geldnersin avunhuudon ja luuli sitä takaa-ajajien huudoksi. Hän

hätääntyi ja juoksi minkä jaksoi. Yht'äkkiä tunsi hän tavattoman

turvattomuuden tunteen, hengästyi juoksusta, eikä jaksanut selvästi

ajatella. Takaa kuului Geldnersin avuksi rientävien hälinää...

Harhama tunsi polviensa herpoutuvan jännityksestä ja pelosta...

Hälinä tuntui kierivän kintereillä. "Ne ajavat takaa", -- hätäili

Harhama. Sanomaton turvattomuudentunne valui hänessä läpi luiden.

Hän juoksi, minkä jaloista pääsi, hengästyi, hätääntyi...

Äkkiä puikahti hänessä halu antautua oikeuden käsiin

vapaaehtoisesti... "Menen vaikka hirteen", -- uhmaili hän. Hän

pysähtyi jurona, katsahti taaksensa. Ketään ei näkynyt. Samassa tuli

tienpolvekkeen takaa edestäpäin näkyviin munkki Pietari, joka oli

kääntynyt häntä noutamaan. Harhama käveli rauhalliseksi pingottuneena

häntä vastaan. Muutamia askelia yhdessä käveltyänsä tulivat he

vilkasliikkeiselle kadulle. Siellä näytti taas epäluulo paistavan

Harhaman kasvoja vastaan jok'ainoan katseesta. Hän halusi taas

piilottautua, eikä myös tahtonut sekottaa munkki Pietaria asiaan.

Kuumeisesti puristi hän munkki Pietarin kättä selitellen:

-- "Isä Pietari!... Minulla on asiaa täällä... täytyy poiketa...

Hyvästi... Olisin niin mielelläni puhunut kanssanne..."

Munkki Pietarissa puhkesi taas hento säälinoras. Hän näki Harhaman

taas sinä harhanhenkenä, joka taivaantuulen tavoin ajelehtaa vailla

päämäärää, ulappa tienä, hämärä tienpäänä. Eikä hän olisi sitä

tahtonut laskea menemään oman onnensa varaan. Hänessä kuiskutti

Jumalan ääni: "Hillitse sinä häntä". Hän pyyhkäisi hien otsaltansa ja

lausui:

-- "Veli, tule huomenna Kasaanin kirkkoon! Minä odotan sinua siellä."

-- "Kiitos!... Minä tulen", -- virkahti Harhama, kumarsi ja hävisi...

* * * * *

Silloin Perkele, joka oli harakkana seurannut mukana, välähti

linnusta läheiselle kirkonharjalle ja kiukutteli:

-- "Helvetin tuliset padat!... Nyt ovat verkot sotkuksissa... Jehova

liikkuu satiminensa hautausmaillakin... Ja talonpoikien pellot

kuivuvat sateen puutteesta... Sateen Herra ei jouda satamaan... ja

kumminkin kantaa kymmenyksiä -- sateestansa...

"Mutta Harhama ei livahda minun rihmojeni raon läpi..."

Kullattu risti välähti ja Perkele hävisi sen välkähdyksenä.

* * * * *

Mutta Harhaman sielussa puikahti uusi neulankärki: Hädän kourissa,

elämä ruumenina ja ajatukset usvapyrynä, halusi hän nähdä kohtalonsa,

vaikkapa vaan huomispäivää myöten. Taikausko valui mustana

mutavellinä hänen sieluunsa.

-- "Morskaja-katu!" -- murahti hän ajurille istahtaen sen rattaille.

Hetkeä myöhemmin koputti hän "Siperialaisen noidan" ovelle. Ovi

raottui. Tulipunaiseen pukuun puettu nuori nainen kysyi raosta puoli

pimeässä:

-- "Kuka siellä?"

-- "Kohtalonsa kysyjä", -- vastasi Harhama kuiskaten.

Nuori nainen saattoi hänet kolmen puolipimeän, salaperäisen huoneen

läpi. Hän huomasi yhdessä pimeässä huoneessa epäselvänä häämöittävän

hautaristin. Toisessa huoneessa, joka oli verhottu punaisella

veralla, oli pöydällä pari pääkalloa, jotka pimeässä näyttivät

lumipalloilta. Eräästä kohdasta kiiluivat krokodiilin silmät. Kolmas

huone oli verhottu mustalla kankaalla ja miltei tyhjä. Ainoastaan

keskellä huonetta törötti suuri ampiaispesä, ihmisen sääriluista

laitetulla kolmijalalla. Puolipimeässä tekivät huoneet kaamean

vaikutuksen.

Harhama astui neljänteen huoneeseen. Sen akkunat olivat kokonaan

peitetyt. Huone oli verhottu mustilla verkalaskoksilla, ja sitä

valaisi pääkallosta laitettu lamppu tuskin huomattavalla valolla,

joka tuikutti pääkallon silmäreijistä. Molemmissa peränurkissa seisoi

hampaaton luuranko avonaisessa ruumisarkussa... Muutamista komeroista

kiiluivat pöllöjen silmät, salaperäisinä, tutkivina, ja keskellä

huonetta oli pöytä, sekä kaksi jakkaraa. Huoneessa oli jotain

kamalaa...

-- "Varo kohtalonkättä!" -- kirkaisi papukaija eräässä komerossa, kun

Harhama astui huoneeseen.

Veripunaiseen puettu tyttö kumarsi hieman ja poistui...

Kohta avautuivat uutimet ja Siperialainen noita astui huoneeseen. Hän

oli mustaan, väljään pukuun puettu. Musta, nilkkaan saakka ulottuva

tukka hulmusi hajalla. Laihoissa kasvoissa kiilsi musta silmä pari

terävänä. Niiden katse tunki neulankärkinä Harhamaan.

Molemmat olivat vaiti, mittelivät toisiansa.

-- "Olen tullut kohtaloani kysymään", -- lausui vihdoin Harhama.

Nainen katsoi häneen tuikeasti. Alkoi uusi äänettömyys.

-- "Niin... Minä tahdon kuulla kohtaloni", -- uudisti Harhama

jyrkemmin.

Nainen astui hänen eteensä, laski luiset kätensä hänen olkapäillensä

ja katsoi hänen silmiinsä, kuin olisi niitä tulipuikoilla kaivellut.

-- "Kohtalo kiehuu maankoloissa", -- kirkaisi papukaija.

Nainen tuijotti yhä sanattomana Harhaman silmiin, kuin kiskoisi hän

niistä ihmiselämän näkymättömiä sisälmyksiä. Luisilla käsillänsä

kouristi hän Harhaman olkapäitä, kuin pihdeillä.

Äänettömyys rutisti hartioita. Naisen mustat silmät kiiluivat syvällä

silmäkuopissa. Harhama hermostui ja hikosi.

-- "Tahdot kuulla kohtalosi... Hyvä!... Sinä olet _kelvollinen_...

Astu tänne!" -- lausui viimein noita käskevästi, osottaen pöytää.

Harhama lähestyi pöytää. Siinä oli sadanruplan seteli. Noita katsahti

siihen kysyen:

-- "Osaatko lukea?"

Harhama ymmärsi. Hän pani sata ruplaa pöydälle. Noita nosti niiden

päälle pääkallon ja käski Harhaman panna kätensä ristiin pääkallon

laelle. Harhama totteli nöyränä lapsena. Noita sekotti kortit ja

alkoi ennustaa:

-- "Sinulla on suuria suruja... Ajattelet matkaa... Sinä yrität

kiertää kohtalon kättä..."

-- "Varo kohtalonkättä!" -- kirkaisi taas papukaija ilkeällä äänellä.

Noita jatkoi:

-- "Eräs asia painaa mieltäsi... Sinä kirjoitat siitä... ei se ole

miehelle... ei naiselle... mutta sinä kirjoitat... Ja se kirjoitus

tuo sinulle onnea..."

Harhama upposi taikauskon liejuihin umpipäihinsä. Pohjolaisnoidan

ennustus tuikutti hänelle noidan sanoista. Siinä oli taas se

_kirja_... "Varmaankin se teos," -- ajatteli Harhama ja muisti

taas samalla paroonitar Lichtensteinin kertomuksen saman noidan

ennustuksesta, jonka hän silloin, kertomusta kuullessaan, oli oitis

sovittanut teokseensa.

-- "Minkä kirjan?" -- uteli hän kiihkoissaan.

-- "Vaikene!" -- komensi äreänä noita, joka oli niistä sanoista

saanut käsiinsä langanpään... Kortteja uudelleen seaten, kähisi hän:

-- "Älä kurottele liian syvälle kohtalon pataan!"

Harhama kiihtyi, hermostui ja sotkeutui taikauskon verkkoon.

Teoksensa ja kaikki hämärä sotki häntä. Noita povasi edelleen:

-- "Se kirjoitus tuottaa sinulle onnea... Musta verinen mies

palkitsee sinut..."

-- "Mustaverinen... Perkele varmaankin!" -- tärisi Harhama.

Noita jatkoi:

-- "Siinä on kyllä välillä esteitä... Eräs ristiverinen nainen on

tielläsi... Se sekaantuu jotenkin asioihisi, mutta sinä panet kirosi

häneen... Hän menee nyt kiroinensa tuon miehen kanssa... Hänestä ei

ole estettä..."

Kortteja kootessansa mutisi hän:

-- "Sinun kirosi kestävät... Mutta kohtalon silmä on kylmä..."

Taas olivat kortit levällä. Noita jatkoi:

-- "Se ristiverinen nainen tuottaa sinulle onnettomuutta..."

-- "Mitä?" -- säpsähti Harhama. Hänen jokainen hermonsa värisi ja

kuumeni.

-- "Vaikene!" -- uhkaili nainen jatkaen:

-- "Sinä tapaat sen ristiverisen naisen kohdakkoin... Mutta pakene

häntä!"

Ja heittäen pöydälle levälleen suuren joukon mustia kortteja, ristiä

ja pataa, mutisi hän:

-- "Katso!... Noin paljon mustaa surua on edessäsi sen naisen

tähden... Nouse!... Olet kuullut kaikki..."

Harhaman hermot tärisivät. Hän tahtoi kurkistaa syvemmälle. Ennustus

mustatukkaisesta, arpirintaisesta naisesta tanssitteli häntä

tutkaimilla. Noita oli poistumaisillansa huoneesta. Harhama kavahti

ylös jakkaralta, kuin pakenevaa elämää kiini sieppamaan, astui noidan

eteen ja kyseli kiihkoisena, hätäillen:

-- "Onko sillä naisella arpi rinnassa?"

Noita katsoi häneen ivallisesti, kuivasti ja tutkivasti. Molemmat

olivat vaiti. Harhama värisi, kuin olisi seisonut hiiri kourassa.

Hänestä tuntui ja hän oli varma, että nyt oli elämän joku äärettömän

suuri silmänräpäys menossa, että oli menossa hetki, josta riippui

koko elämä. Kohtalon selitys näytti olevan niin likellä ja se

loisti aivan selvänä, kirkkaana kultaomenana. Hän menetti kaiken

mielenmalttinsa ja tavotteli sitä omenaa, kuin hukkuva viimeistä

vesikuplaa. Hermostuneena, kuumeisena hoki hän vielä:

-- "Onko sillä naisella arpi rinnassa?... Onko?"

Noita katsoi häneen vihaisena. Harhama ärtyi.

-- "Onko?" -- ärjäisi hän käskevästi.

-- "Häh?... Vaikene!" -- sähisi noita.

Harhama ärtyi yhä enemmän. Kohtalon kultaomena hohti selvempänä ja

kirkkaampana. Hän vapisi. Hän tahtoi saada sen siepatuksi... Elämä

tuntui olevan kysymyksessä...

Ja samalla kirkastui hänelle ennustus hänen teoksestansa. Sen sivut

näyttivät muuttuvan jo linnuiksi ja lähtevän seppelettä noutamaan.

Siitäkin hän tahtoi kuulla enemmän... Hänen sormensa paloivat, hermot

olivat tulikuumat. Noita yritti poistua. Harhama astui hänen eteensä,

tukkien tien ja kiihkoili:

-- "Onko sillä naisella arpi rinnassa?... Ja sitten se kirjoitus?...

Onko se kirja?... Onko?"

Noita katsoi hänen silmiinsä taas, kuin olisi tahtonut ne puhkaista.

Ja taas yritti hän poistua. Harhama ärtyi ja kiihkoutui. Hän menetti

lopunkin malttinsa. Hän tukkesi taas noidan tien ja jalkaa polkien

tiuskasi:

-- "Onko sillä arpi rinnassa?... Ja onko se kirjoitus _kirja?"_

Noita astui ylpeänä ohi. Harhama raivostui, kiihtyi, tapaili

kohtaloansa käsin kiini, syöksähti taas noidan eteen ja avasi

takkinsa. Sen alta välkkyi tikari ja ladattu browningi.

-- "Puhu... perkele!... Taikka!" -- huusi Harhama uhaten, käsi

tikarinkahvassa.

Noita katsoi häntä, kuin saituri kultamurua, kylmänä, mutta

sisällisesti hätäytyneenä. Hänen kyntensä näyttivät vetäytyvän ulos

sormenpäistä. Silmissä leimusi piruntuli.

Syntyi pitkä äänettömyys. Noita tuijotti yhä Harhamaan ilkeästi,

kuivasti hymyillen. Harhama vapisi, ärtyi, raivostui. Hän tempasi

vasemmalla kädellänsä noitaa ryntäistä kiini, sieppasi oikealla

kädellänsä tikarin ja nostaen sen ylös valmiiksi iskuun, sähisi:

-- "Ei sanaakaan!... Ennustatko loppuun?... Saatana... Minä olen

tshuhna [suomalaisten venäläinen haukkumanimi]..."

Noita pysyi yhä kylmänä. Viimein kuiskasi hän:

-- "Minä ennustan..."

Harhama pisti tikarin tuppeen. Noita tarttui hänen käteensä, puristi

sitä sormenpäistä, kuin luupihdeillä, puhellen:

-- "Minä tahdoin säästää sinua liikoja kuulemasta."

Ja taluttaen hänet pöydän luo, lausui hän käskevästi:

-- "Lue!"

Harhama laski uuden sataruplasen pöydälle.

Mutta noita tiesi jo mitä ennustaa. Miksi muuten Harhama olisi

puhunut siitä arvesta, jos ei hän semmoista naista tuntisi.

-- "Sinä tahdot tietää, onko sillä naisella arpi rinnassa?...

Niinkö?... Häh?" -- tutki hän.

-- "Ennen en lähde pois."

-- "Hyvä!... Astu tänne!"

Noita vetäisi mustan verkauutimen syrjään. Sen takana oli pieni

komero, komeron perällä aasin pääkallo ja sen päällä kiemurteli,

lasiastiassa, musta kyykäärme.

-- "Laske polvillesi sen eteen!" -- käski noita.

Harhama polvistui aasin pääkallon edessä. Siinä, käärmeen ilkkuvien

silmien kiehteessä, mietti hän sekaisin sitä arpirintaista naista ja

suurta teostansa...

Sitä teosta, jolla hän oli kumoova Jumalan oikeudet maan päällä...

Noita sytytti lampun pienen astian alle. Astiasta alkoi nousta höyry.

Noita tuijotti höyryävän astian pohjaan ja loihti:

"Raotu, aukene,

kohtalon sokea siima!

Näyttäydy näkymätön!

Puhu olematon!

Valkene valoton!

Nouse kohtalonkupla!"

Ja hetken päästä lausui hän Harhamalle:

-- _"Sillä naisella on arpi rinnassa... Ja se kirjoitus on kirja..."_

Harhama nousi ylös. Hän seisoi taikauskon sakeassa, kylmässä sumussa.

Noita näytti hänestä paholaiselta. Synkkänä, mieli mustana, kysyi hän

vielä noidalta:

-- "Millä voi sen onnettomuuden kiertää?" Noidan katse tunki häneen

taas tuliokaana. Hän odotti. Vihdoin lausui noita:

-- "Osta ensimäinen hevosenkenkä, jonka näet!" Sen sanottuansa hän

hävisi, kuin varjo...

* * * * *

Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi Harhama erään kultasepän

myymälän akkunan edessä. Akkunassa oli näytteillä pari kalvostimien

hopeanappeja. Molemmissa oli hevosenkenkä korkokuvana. Se sattuma oli

Harhamasta kohtalon sormi. Hän astui myymälään ja pyysi saada ostaa

näkemänsä napit. Ne maksoivat kymmenen ruplaa. Hän tapasi rahojansa

maksaaksensa, mutta kukkaro oli tyhjä. Hän oli antanut viimeiset

rahansa noidalle...

Mutta hänen kalvostimissansa loistivat kallisarvoiset, jalokivillä

koristetut kultanapit. Hän päästi ne irti ja jätti maksuksi

hopeanapeista...

Kun hän tuli ulos, kulki kirkollinen kulkue ohi jumalankuvinensa ja

lippuinensa. Kuoripojat veisasivat, liput liehuivat, ihmiset ristivät

silmiänsä...

Harhama liittyi kulkuetta seuraamaan rauhottuneena.

Sillä hänellä oli nyt turvana hevosenkengät kalvostimissa...

Tsaarien haudoilla.

Elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen poroksi...

Ylpeänä kotkana levitteli Venäjänmaa vilja-ulapoitansa. Se heitteli

äärettömiä tasangoltansa kaikkialle, näkymättömiin, kuin raskaita

multasiipiä, joiden varassa maa lentää ikilentoansa. Satamiljoonat

touhusivat niiden levittymillä, korjaten vuoden satoa. Joet matelivat

vitkalleen, synkkinä, mustina matoina, harmaat kylät kertoivat

ihmiskurjuuden suurta satua ja haikeat laulut ihmispoven ikikaipuuta,

ihmisen kärsimystä ja maailmantuskaa.

Harhama oli matkustanut sinne Venäjän suurille vilja-ulapoille,

hevosenkengät kalvostimissa. Niiden suojassa oli hän lähtenyt

etsimään rauhaa niiltä tasan goilta, missä ihmistuska on suurin,

tasangoilta, joilla ei tilanpuute ole ollut estämässä sitä

kehittymästä äärimäisyyteensä asti...

Hän ei ollut uskaltanut enää palata asuntoonsa. Siksi matkusti

hän maalle väärällä nimellä ja kirjoitti sieltä munkki Pietarille

pyynnön saada tavata häntä myöhemmin, erään sovitun kirkon luona.

Mutta maakylän yksinäisyydessä tunsi hän olevansa vieläkin

turvattomampi. Hän kirjoitti Zaikolle, mutta ei saanut vastausta.

Hän oli kykenemätön saamaan jalkainsa alle mitään lujaa pohjaa,

jolla hän voisi seisoa ja alkaa uudestaan. Hänen haaksirikkonsa oli

nyt täydellinen. Maakylä oli hänestä hauta. Se suuri elämänkysymys

kirpeli häntä terävämmin, kuin koskaan ennen. Hermosto oli ärtynyt.

Pienikin vire särki hänessä koko pinnan vaahdoksi.

Hän mietti sitä suurta elämänpulmaa, riippuen kuin yökkö kuoleman

luukynsissä...

Hän pakeni silloin etsimään seuraa ja matkusti hyvän tuttavansa

Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn luo, joka oli hänen ja Zaikon

kanssa yhtiössä pelannut pörssissä, voittanut ja hävinnyt. Hänet

otettiin avosylin vastaan.

-- "Pyytäisin saada muutaman päivän levähtää aivan tuntemattomana",

-- pyysi Harhama, ilmottaen väärän nimen, millä häntä olisi

puhuteltava. Hänen salaisista asioistansa ei talon väellä ollut

aavistustakaan.

-- "Se oli onni ja ilo, että tulitte luoksemme pitemmäksi aikaa!

Olemme teitä niin monesti kaivanneet", -- huudahteli talon nuori

rouva Tatjaana Nikolajewna, ojentaen valkean kätensä Harhaman

suudeltavaksi.

* * * * *

Harmaa elokuun päivä häämöitti kuolon-hiljaisena. Liikkumattomat,

ohkaiset pilvet varjoilivat taivaan vaaleanharmaaksi. Varis

haukotteli aidalla, syyskesä hiiviskeli puutarhan kukkamailla

askareillansa ja houkutteli kesää talven kosiomiehenä sen

morsiameksi, sovitellen sen ensimäisiä kihloja kesän kauniisiin

käsiin.

Vladimir Aleksandrovitsh Kovalewskijn huvilan hienosti sisustetussa

vierashuoneessa istui talon nuori, hienon-näköinen, sivistynyt isäntä

Harhaman kanssa puolipäivän teetä juomassa. Pöydällä höyrysi aistikas

teekeittiö ja pieni tyttönen leperteli lattialla. Molemmat miehet

istuivat äänettöminä, synkkinä, miettivinä. Selvästi voi huomata,

että he olivat äsken puhuneet jostain vakavasta, raskaasta.

Viimein huokasi Vladimir Aleksandrovitsh raskaasti ja puhui

teelasiinsa tuijottaen:

-- "Niin! Kyllä oli erehdys, että ryhdyimme keinottelemaan... Koko

omaisuuteni ja vaimoni suuri perintö on mennyt viimeistä penniä

myöten."

Molemmat vaikenivat taas. Harhaman silmissä kuvastui sanomaton tuska

ja hän itse tunsi suupieleensä ilmestyvän katkeran piirteen. Pieni

tyttönen tuli isänsä luo, asetti kätensä hänen polvillensa ja katsoi

enkelinsilmillänsä isänsä silmiin, sopertaen herttaisella äänellä:

-- "Isä!"

-- "Mitä, lintuseni!" -- huokasi Aleksander Vladimirovitsh, nosti

tytön polvellensa, silitteli sen kiharaista tukkaa ja jatkoi

puhettansa äänettömälle Harhamalle:

-- "Vaimolleni en uskalla edes paljastaa asiaa... En raaski, suoraan

sanoen."

Hän suuteli lastansa, huokasi ja ryyppäsi teetä.

Piinallinen, pitkä äänettömyys venyttelihe taas huoneen läpi ja

akkunoista kurkisteli syyspäivän harmaa hiljaisuus. Aleksander

Vladimirovitsh laski tyttö sen lattialle, nousi itse, käveli

surullisena huoneen pariin kertaan edestakaisin, istahti uudelleen ja

mutisi:

-- "Millä tässä vaan kohta elettänee!"

Ja taas vaikenivat molemmat miehet. Harmaasilmäinen elämä katseli

kaikkialta huulet rypyssä, sirotteli laihoista hyppysistänsä

kaikkialle jotain ilkeää... mustaa... painostavaa... synkkää ja

raskasta. Vladimir Aleksandrovitsh huokasi ja lausui:

-- "Ah, niin!... Ah, niin!... _Kyllä elämä on oikea tulikukkainen

orjantappuraseppele_... Se polttaa ja repii kantajansa..."

Harhama oli oitis omassa maailmassansa. Hänessä oli sairaloisuus

etsiä ja poimia ihmisten puheista ja lausunnoista ainoastaan ne,

jotka koskevat elämän kysymystä. Niitä hän etsi, kuin saituri

kultajyvää, väijyi niitä, kuin nälkäinen kissa hiirtä, ja huomasi

niitä ihmisten ajatuksettomissa puheissa, kokosi muistoonsa ja

säilytteli, kuin varkain saatua, suurenteli niiden merkityksen

vallattoman mielikuvituksensa mukaiseksi ja verhosi ne jollakin

salaperäisellä...

Nyt oli hän taas näkevinänsä elämän asettele massa tulikukkaisia

orjantappuraseppeleitä ihmisten päähän ja ihmisten valmistautuvan

tanssimaan hehkuvat seppeleet päässä.

Ja taas kuului kaksi huokausta ja äänettömyys venyttäytyi huoneeseen,

ikäänkuin tulikukkaista orjan tappuraköynnöstä jälessänsä vetäen.

Lapsi hyräili jotain lauluansa, tuli sitten isänsä luo ja katsoi

hänen silmiinsä mitään puhumatta. Vladimir Aleksandrovitsh lohkaisi

kuivasta kahvileivoksesta puoliskon, tarjosi sen lapselle ja lausui

masentuneena:

-- "Vaimo rukkani!... Hänellä ei ole vihiäkään asioista... Hän luulee

kaikki olevan hyvin..."

Harhama mietti taas jotain rajatonta. Vladimir Aleksandrovitsh, joka

oli luonteeltaan pessimisti, ei ollut hänen nähtensä koskaan ennen

ollut masentunut.

-- "Niin... Elämässä on jotain tutkimatonta ja määrittelemätöntä", --

lausui vihdoin Harhama.

Aleksander Petrovitsh laski lasiinsa teetä ja lausui:

-- "Ja mitäpä se niistä määrittelemisistä sitten paranisi. Vaikka

sen voisi tutkia ja määritellä tarkemmin, kuin iin pisteen, niin

elämäksihän se sittenkin jää... Ovathan vaan ne tutkimiset ja

määrittelyt elämän muiden hullutuksien lisänä... Mikähän onni minulle

lähtee siitä, että onnistun keksimään ja sattuvasti määrittelemään,

mikä minun sormeni!... Sama hyöty, kuin siitä keksinnöstä, että

aurinko vetää maata, mutta ei jaksa sitä kumminkaan vetää... pitelee

vaan kiini... Ei ole miljoonissa vuosissa jaksanut tuumaakaan

lähemmäksi vetää... Hullutuksia!... Saako sinulle laskea teetä?..."

-- "Ei... Kiitos!... Niin... Elämä on elämä", -- lausui Harhama

ajatuksissansa. Vladimir Aleksandrovitsh jatkoi:

-- "Paras on ne määrittelyt hylätä, eikä pistää sormeansa elämän

orjantappurapiikkeihin... eikä koko elämään... Sormensa siinä vaan

saa verisiksi... Sen määrittelemiset kuuluvat narrien tehtäviin...

runoilijarenkuttelijoiden ja muiden semmoisten valmiiden ajatusten

märehtijöiden. Koko elämään sekaantuminen on ihmiselukoiden

tehtävä... porttojen ja kullankokoojien ja höyhenillänsä

pöyhistelijöiden ja semmoisten..."

Mutta sitä mukaa, kuin Vladimir Aleksandrovitsh kuvaili elämän

mitättömyyttä, kirkastui se Harhamalle. Häntä kiehtoi yksinpä elämän

_mitättömyydenkin_ suuruus. Sama se, mitä se oli, kuuhan se vaan

oli _suurta_. Elämä näytti nyt hänestä kielletyltä puulta, jonka

kauniita tulikuumia orjantappurakukkia Vladimir Aleksandrovitsh

osotti halveksien ja varoitti: "Älä koske niihin! Ei se maksa vaivaa!

Jätä ne narreille!" Ja oli kuin olisi se kielto nyt kiehtonut

hänen ajatuksensa elämän tulikukkiin, kuin kukan väri perhosen

ja kielletyt hedelmät Evan. Hän kieppui niissä, muisti elämänsä

nykyisen hädänalaisen tilan, pettymyksensä, ja ajatteli tuntematonta

tulevaisuuttansa ja kärsi ja tuli synkäksi. Vladimir Aleksandrovitsh

lopetti:

-- "Jos emme mekään olisi sekaantuneet elämän turhuuteen ja lähteneet

pörssissä narrien kanssa kultapalaa takaa-ajamaan, niin eivät nyt

olisi sormiemme päät veriset... Ainoa oikea elämänviisaus on se, joka

kuuluu: Älä koske elämään!..."

Hän ryyppäsi taas teetä ja huokasi:

-- "Vaimo-rukkani!... Tatjaana-parka!"

Ovi avautui ja talon nuori, kaunis rouva Tatjaana Nikolajewna astui

sisään kepeänä, kuin perhonen, kasvot ilosta loistavina, mieli

illanpunana, elämän huolettomuus hartioille heitettynä. Hän suuteli

miestänsä puolivallattomana, ojensi kätensä Harhamalle ja puheli,

Harhaman suudellessa hänen kaunista kättänsä:

-- "Anteeksi, että annoin odottaa, mutta minulla oli tuolla vähän..."

Hän keskeytti ja lopetti veitikkamaisesti: "pikku salaisuuksia..."

Sitten nosti hän lapsen syliinsä, suuteli sitä palavasti, leikitteli

sen kanssa, imi siitä äidin onnea, päivänpaistetta, iloa, ja

huudahteli sen lukemattomia hyväilynimiä. Harhama, samaten kuin

Aleksander Vladimirovitsh'kin, koetti tekeytyä huolettomaksi...

Nuori vaimo leikki lapsensa ja miehet elämän todellisuuden kanssa,

peitellen sitä, jälkimäiset teennäisillä, edellinen haihtuvilla

iloilla.

Elämä kisaili taas, pyyhkien pois ihmisten iloja. Tatjaana

Nikolajewna asettui peilin eteen ja katseli siinä vartalonsa sulavia

piirteitä, joita hieno _empire-_puku somisti. Hän laitteli tukkaansa,

ihaili kauniita kasvojansa... ihastui... tuli onnelliseksi...

nautti kauneudestansa, kuin nuori tyttö, joka näkee kuvansa

lähteensilmästä... Hän ihaili itseänsä... elämäänsä... kotiansa,

huolettomana, mieli palsaminpunana... Hänen miehensä huokasi.

Harhaman katse harhaili seinillä, ajatukset elämänkysymyksen

ympärillä.

-- "Ah, herra Harhama! Säestäkääpä taas kerta minua, niin laulan!"

-- huudahti ihastunut Tatjaana Nikolajewna lopuksi, kuin onnestaan

havahtuen, jotain muistaen. Hän ojensi Harhamalle kätensä ja vei

hänet pianon ääreen, kuin vallaton tyttönen, puhellen:

-- "Odottakaas nyt!... Minä valitsen täältä erään... Missä se nyt

on?... Siinä on niin hienot kirjoitetut sanat... Ah, täällä!"

Hän asetti nuottitelineelle erään laulun, jatkaen puheluaan:

-- "Minä pidän niin paljon tämän sanoista... Siinä on sana

_'Rendez-vous'_ [Antautukaa; tarkottaa rakastavien salaista

kohtausta] käännetty sanaksi 'Kuutamokohtaus'... Eikö olekin hienosti

ja nerokkaasti ajateltu?"

Harhama säpsähti. Laulun nimi oli "Tyttö meni kuutamokohtaukseen".

Sen sanat oli hän kerran kirjoittanut "pikku Tamaralle"

sävellykseen... Hän huokasi, alkoi soittaa, ja Tatjaana Nikolajewna

lauloi sydämensä pohjasta Harhaman kirjoittamaa romanssia, jossa

kerrottiin, kuinka nuori tyttö meni syyskesän keskiöiseen kuutamoon

sulhoansa tapaamaan. Siinä kerrottiin kirkkaasta kuutamosta...

ja lemmestä... ja onnesta... ja suudelmista... ja ijäisestä

uskollisuudesta, syleilyistä ja kyynelistä ja kukista ja nuoruudesta.

Sävel oli surullinen, kuten sanatkin. Harhamalle niistä tuoksahti

joku tuttu, elämänkukan polttava tuoksu. Hän oli sitä monesti

soitellut, Tamaran laulaessa elämänsä puhkeavassa kukassa. Koko laulu

tuntui nyt tulikukkaiselta orjantappuraköynnökseltä, jota elämä

veti perässänsä. Jokaisesta kukasta hohti jotain kuumaa ja kaunista

ja surullista. Tatjaana Nikolajewna lauloi jo romanssin viimeisiä

säejaksoja:

"Ja tyttö onnen nou'antaan

kuun kylväessä hopeitaan

käy syleilystä armaan.

Kuin lintunen

sylihin sen

kuun turviin vaipuu luottaen...

Kuu maat ja taivaat hopeoi,

hellimmät lemmen kielet soi

ja sataa suudelmoita.

Vaan kirkas kuu

se punehtuu,

kun tyttö onneen unehtuu...

Niin: kuutamoiden hopeaan

nukahti onnen nou'antaan

luo armaan mennyt tyttö...

Kuu kirkas on,

vaan turvaton

oot hoivissa sen, onneton...

Oot yksin, tyttö turvaton,

kuu kylmä vartijas kun on.

Kenties jo aamun tullen

sä itket vaan,

kun murheissaan

kuu kaunis kertoo kaskujaan..."

Harhamasta tuntui laulu tavallista surullisemmalta. Hän katsahti

Tatjaana Nikolajewnaa silmiin. Molempien katseet kohtasivat

toisensa, eikä kumpikaan tiennyt, miksi he vavahtivat, kuin olisivat

ne katseet suikanneet toisillensa käärmeensuudelman. Elämän

orjantappuraköynnöksestä oli pistänyt silmään tulisen kukan terävä

väri... Tatjaana Nikolajewna punehtui hieman ja loi silmänsä maahan

surullisena. Hän katsahti kotiansa... Se näytti päivänpälveltä, jossa

onnellinen lapsi leikitteli... Elämä näytti iltaruskon liepeeltä,

jossa hän kisaili lapsensa kanssa ja kumminkin...

Niin: hän ei tietänyt, miksi jotakin katkeraa nousi kurkkuun, surua

mieleen ja kyynel pyrki silmään. Hän pani kätensä tuolin selkämälle,

katsahti arasti Harhamaan ja jatkoi haikeaa laulua, mieli surullisena

säveleenä:

"Levolle laskee kaunis kuu.

Pesäänsä lintu unehtuu

ja tyttö luokse armaan...

Hän rau'ennut

on onneen nyt...

Hän suudelmiin on riutunut.

Hän on kuin lintu nukkunut

povelle kullan. Muistanut

ei ollut, ett' on yksin...

Vaan vaihtunut

on laulu nyt...

On ihmis-onni haihtunut..."

Soitto ja laulu loppuivat hiljaiseen huokaukseen. Vladimir

Aleksandrovitsh nojasi pöytään kyynäspäätänsä vasten, varjostaen

silmiänsä. Tatjaana kääntyi akkunaan, selin huoneeseen, nypisteli

kukkaa ja kertasi hiljaa, surullisena, säkeitä:

"Vaan vaihtunut

on laulu nyt...

On ihmis-onni haihtunut..."

Sitten vaikenivat kaikki äänet, eikä kukaan tiennyt miksi. Oli, kuin

olisi huoneen keskelle kannettu pöytä, peitetty se valkealla liinalla

ja asetettu sille elämänkukka, sen punainen palsami, jota kaikki

katselivat äänettöminä, kuin rakkaan lapsen ruumista, joka pikku

arkussansa kukkii kalpeana kalmankukkana, kuolinhuoneen keskelle

asetetulla alustalla, kun hämähäkin verkkoon pukeutunut harmaa

kuolema hymyilee nurkassa ja odottaa omaansa, hävitäksensä sen kanssa

omille maillensa.

Hetken perästä katsahti Tatjaana Nikolajewna Harhamaan, nypisteli

taittamaansa punaista kukkaa hyppysissään ja lausui surullisena:

-- "Siinä laulussa kukkii ihmissuru niin hienona ja kauniina, kuin

tuo kukka... Eikö totta?..."

-- "En tiedä... Ihmissuru kauniina... Kyllä", -- vastaili Harhama

hajanaisena.

* * * * *

Palvelija astui silloin huoneeseen ja lausui, keskeyttäen Harhaman

puheen:

-- "Eräs rouva pyytää saada puhutella vierasta herraa."

Harhama värähti. Hän luuli tulleensa ilmi, sillä kelläpä olisi

asiaa hänelle täällä, missä kukaan ei häntä tuntenut. Hän nousi

hätääntyneenä ja kumarsi Tatjaana Nikolajewnalle pyytäen lupaa

poistua:

-- "Sallikaa, Tatjaana Nikolajewna!"

-- "Olkaa hyvä!" -- vastasi tämä surullisena päätänsä nyökäyttäen.

-- "Anteeksi, Aleksander Vladimirovitsh!" -- virkahti Harhama, mennen

puhutellun ohi.

-- "Ole hyvä!" -- myönnytti tämä.

Eteisessä odotti hienosti puettu nuori nainen. Harhama punastui.

-- "Tamara!... Sinä täällä!... Miten hauskaa!"

-- "Minulla on pari sanaa sinulle sanottava... Ne koskevat sinua...

Ole hyvä, seuraa puistoon!... Täällä on korvia", -- puhui Tamara

nopeasti.

He kävelivät puistikon perälle sanattomina ja istahtivat penkille.

Tamara katsoi surullisena maahan. Tuntui kuin olisivat he yhdessä

kantaneet menneisyytensä ruumisarkkua, laskeneet sen maahan eteensä,

avanneet kannen ja katselleet nyt siinä kuolleena lepäävää entistä

aikaa... Molempien mieli teki itkeä sen kukkia... runoutta...

säveliä... iloja... huolettomuutta... He tunsivat olevansa kaksi

ystävää, joiden välillä mateli musta, myrkyllinen käärme...

Harhaman otsa rypistyi. Tamara alkoi puhua. Hiljaisella, varovalla

äänellä lausui hän:

-- "Tulin sinua varottamaan..."

-- "Mistä?" -- keskeytti Harhama, kuin kipinä olisi hänen ihoonsa

hypännyt. Tamara jatkoi:

-- "Niin. Olen naimisissa... Ja..."

Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, eikä hän tietänyt miksi.

Harmaa elämä tuntui häntä varottavan jotain varomatonta sanomasta,

vartioivan häntä, kuin tyttöä, joka on lähtenyt kuutamokohtaukseen...

Hän otti nenäliinansa ja kuivasi silmänsä salaa, toisaanne kääntyen.

Harhama hätääntyi. Hän pelkäsi jo joutuneensa ansaan ja Tamaran

kyynel ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

-- "Tamara!" -- virkahti hän, kuin anteeksi pyytäen ja jotain

selittämätöntä katuen ja surren sitä joka oli heidän edessänsä

ruumisarkussa, kukkien ja muistojen peittämänä, kuoleman surullinen

hymy huulilla. Hän unohti hetkiseksi sen edessä oman hätänsäkin...

-- "Niin!... Elämä on elämä!" -- kuiskasi Tamara puoli-itseksensä ja

huokasi raskaasti.

Ja molemmista tuntui, kuin kulkisivat he luvattomilla teillä:

kuutamokohtauksessa. Tamara oli _vaimo_ ja se tieto oli heidän

välillään nyt, kuin raja-aita, jonka takana ja molemmin puolin

soivat tutut kellot, entisajat paistavat päivinä ja kuuluvat yhdessä

lauletut laulut... Kesäinen aalto loiski hiekkarantaan ja kertoi

uimamatkoista... Ja niin monta muuta tuttua säveltä sieltä kuului...

Nyt olivat niiden muistotkin kuutamokohtauksia... Kaikelle soivat

sielukellot, ja havutettu tie osotti, että se mennyt oli siitä

vainajana kulkenut...

Molemmat muistivat sitten kirotun sormuksen... Ja väärinymmärrykset

selkenivät hiukan... Paljonkin... Ja sen selkenemisen avaamasta

raosta tulvi heidän eteensä joku muu himmeä ja käsittämätön ja

epäselvä. Sieltä tunki elämän yleinen hämärä, johon ihmisonni haihtuu

juuri silloin, kun on lähtenyt kuutamokohtaukseen sitä noutamaan

armaansa sylistä, suudelmasateesta ja luullut sen saaneensa... ja

nukahtaa siihen... väsyy... raukee suudelmiin... unohtuu liian

kauvaksi aikaa... silmänräpäykseksi vaan ja huomaa onnen haihtuneen...

-- "Tamara!" -- lausui Harhama.

-- "Ei puhuta nyt siitä... Oh... Ei puhuta... Ei puhuta", -- kiirehti

Tamara keskeyttämään, jatkaen: "No niin!... Menemme asiaan: Juuri

tuli virallinen sähkösanoma, jossa käsketään ottaa sinusta selkoa...

kuka sinä olet ja... Ne asiat kulkevat mieheni käsien läpi... Hän

tuntee sinut ja puhui sivumennen asiasta minulle... Käsität, että

miestäni rangaistaan ja hän menettää virkansa, jos tulee ilmi,

että olen sinua varottanut... Ja minunkin tähteni ymmärräthän olla

hieno... Mieheni voisi luulla välillämme olevan rikollista..."

Harhama alkoi hätäillä.

-- "Ei... Ei... Ei... Ole huoleti, Tamara... Ette te tule ilmi, et

miehesi etkä sinä... Kiitos varotuksesta... ja sormuksesta... ja

kaikesta! Olet nyt kostanut hyvällä... Asutko täällä?" -- hätäili

Harhama.

-- "Kyllä!... Läheistössä... Nykyään pidetään silmällä jokaista

outoa, jokaista epäillään", -- puheli Tamara.

Syntyi äänettömyys. Harhama oli neuvoton, sanaton. Tamara piirusteli

päivänvarjollansa jotain hiekkaan. Niin istuivat he kauvan, hämärästi

muistellen entisiä päiviä, katsellen niitä vainajana ruumisarkussa

makaamassa. Viimein kohotti Tamara sen ruumisliinaa hieman,

varovasti. Hän lausui hiljaa, maahan katsoen:

-- "Se oli sinun runosi... Minun lempiromanssini, jota soitit..."

Harhama oli vaiti. Menneiden päivien laulut kuuluivat etäisiltä

mailta. Niiden muistot tuikkivat kynttilöinä elämän harmaasta

sumusta. Hetkisen päästä lisäsi Tamara alakuloisena, ruohonkortta

nypistellen:

-- "Minä lainasin sen jollekin kerran ja ne ovat siitä

jäljentäneet..."

Ja taas kurkisti hiljaisuus ja suru joka pensaasta, tirskutteli joka

ruohon juurella, kiilsi joka kukassa. Kaunis vainaja katsoi heihin,

kuin kuollut lapsi sure vaan äitiinsä.

-- "Miksi olet Magdan hylännyt?" -- kysyi Tamara kuiskaten, ikäänkuin

ruohonkorrelle puhuen.

-- "En ole häntä ottanutkaan", -- virkahti Harhama, heräten siihen

muistoon, kuin neulanpistosta.

Taas oltiin ääneti, itkettiin salassa... ikävöitiin... siunattiin

kukkiinsa kuollutta... Viimein purskahti Tamara katkeraan itkuun.

Harhama oli neuvoton. Joku hyvin raskas painoi häntä. Hän yritti

puhua:

-- "Tamara! Anna anteeksi!..."

-- "Eihän siinä ole mitään anteeksiantamista... Tai on kaikki

sitten... Katso! Sinähän olet ollut minua kohtaan itse asiassa

hieno... Sinähän et mennyt sen aidan yli, joka olisi ollut

niin heikko... Ai... jai... jai!... Se aitahan _ikävöi_ vaan

sortumistansa, vaikka se pelkäsi sitä samalla... Meidän välillämmehän

ei ole ollut mitään muuta, kuin kaunista ja... Niin: se oli minun

puoleltani rakkautta... Ja kumminkin ja kumminkin!... _Sitäkin_

täytyy pyytää elämässä anteeksi!... Elämän _hyvääkin_ täytyy

katua!... Sen _parastakin_ täytyy anteeksi pyytää!... Katso, Harhama,

mitä on elämä!" -- puhui Tamara surullisena, itkussa suin.

Ja Harhama katsoi mitä on elämä. Hän katseli harmaata syyspäivää,

mieli harmaana ja koko olemus masentuneena. Hän todellakin katui

nyt katkerasti elämänsä valoisimpia, sen _ainoita_ valoisia,

puhtaita päiviä. Hän katui kukkiansa, makeisiansa, runojansa,

kolmivaljakoitansa, puhtaita ystävyydentunteitansa ja kaikkea sitä,

mikä oli johtanut Tamaran ikävöimään ja pelkäämään raja-aitojen

sortumista. Ikäänkuin jotain katuen katsoi hän Tamaraa silmiin, eikä

voinut estää kyyneltä varastautumasta silmästänsä. Tamara huomasi sen

ja lausui surullisena, hitaasti, ajatuksissansa:

-- "Niin. Katso! Se romanssihan, jota säestit, on meidän yhteinen

rakas lempilapsemme. Sävellys on minun... Me sitä rakastimme ja

nyt... Niin, nyt me itkemme sitä tavatessamme..."

Molemmat vaikenivat, ajattelivat ja musertuivat. Kuin nöyrästi

anteeksi pyytäen, tarttui Harhama Tamaran käteen suudellaksensa sitä.

-- "Ei... Ei... Ei", -- huudahti Tamara, vetäisten nopeasti kätensä

pois, nousi, katkaisi kukan, suuteli sitä palavasti, kasteli

kyynelillänsä, rutisti sen hermostuneesti käteensä ja ojentaen

kätensä jäähyväisiksi, puristi Harhaman kättä nopeasti, kuumeisesti,

jätti kukan siihen käteen ja hävisi elokuun hiljaiseen harmaaseen,

kuolinpäivän surullisena iltahämäränä; ruumisliinan lieve laskeutui

taas kauniin vainajan kasvoille ja peitti sen äänettömänä.

Harhama nousi. Elämä kohosi hänen eteensä joka puolella tuhansina

tulisina puukonterinä uhaten häntä joka taholta.

Hän meni sisälle. Aleksander Vladimirovitsh tuijotti teelasiinsa,

pidellen sitä pöydällä molemmin käsin, lapsi leperteli lattialla ja

Tatjaana hyräili omalla säestyksellään äskeisen laulun viime sanoja:

"Vaan vaihtunut

on laulu nyt...

On ihmis-onni haihtunut..."

Kun Harhama tuli sisälle, nousi Tatjaana Nikolajewna pianon äärestä,

meni peilin eteen ja alkoi laitella suortuviansa silmukoiksi.

Peilistä näkyivät hänelle elämän kaikki päivänpälvet: Hän näki

oman suloutensa, nuoruutensa ja kauneutensa. Lattialla leikitteli

onnellinen lapsi nukkensa kanssa, ja aistikkaasti, hienosti

sisustettu koti loisti kauniina rikkaudenkuplana. Uusi, hieno puku

somisti hänen hentoa, sulavaa vartaloansa, tyttöaikaiset ihailijat

koristivat menneisyyttä kukillansa ja makeisillansa ja tulevaisuus

hymyili nimi ja syntymäpäiväkukat kädessä, vilkutellen rakasta van

miehen valoisaa elämänuraa. Ja sitä kaikkea näytti hän katselevan,

kuin kaunista kukkaa, josta ihmistuska heloittaa niin hienona ja

kauniina, tuskin huomattavana. Hän ihaili sitä tuskaa, kuin perhonen

kukan väriä: hienosti hymyillen, hieman surullisena, ikävöivänä...

Harhama katseli häntä ja käsitti hänen ajatuksensa. Viimein kääntyi

Tatjaana Nikolajewna pois peilistä ja onnellisen näköisenä hymyillen

puhui Harhamalle:

-- "Te tunnette elämää ja olette sitä ajatellut. Eikö totta, että

elämänkukan kaunein väri on hieno suru?"

Harhama ja Aleksander Vladimirovitsh katsahtivat toisiinsa.

Harhamakin katseli elämän kaunista, suruväristä kukkaa ja lausui

vastaukseksi:

-- "Jos _Teistä_ niin on, Tatjaana Nikolajewna, niin silloin ei

elämä toki raaskine koskaan olla iloinen ja siten pahottaa Teidän

mieltänne... Olisihan se epäkohtelias ja julma, jos se ei aina

hymyilisi surullisesti, kun kerran tietää sen Teitä miellyttävän."

Tatjaana Nikolajewna nyökäytti päätänsä ja lausui puolivallatonna:

-- _"Merci pour les compliments!"_ [Kiitos kohteliaisuudesta!]

Sitten nosti hän tyttösen syliinsä, alkoi vallattomana tyttönä

leikitellä sen kanssa puhellen:

-- "Tiedätkö, kukkani, minkätähden elämänkukka on surullisen

kaunis?... Se", -- hän suuteli lastansa -- "se tahtoo olla äidille

kohtelias ja", -- hän suuteli taas -- "ja olla sille mieliksi...

Minun kukkani, minun lapseni!... Hymyileekö sinullekin elämä

surullisesti, kun tulet suureksi?"

-- "Hymyilee", -- vastasi lapsi viattomana.

Tatjaana Nikolajewna puristi lasta palavasti rintaansa, suuteli sen

kauniita kutreja ja iloitsi.

-- "Niin, kultani... minun lintuni... onneni... Kyllä elämä hymyilee

surullisesti äidin perhoselle... Hymyileehän?"

-- "Hymyilee", vakuutti lapsi nauraen ja kietoen armaat kätensä

äitinsä kaulaan.

Ja onnellinen äiti puristi lastansa rintaansa vastaan, suuteli sitä

ja hoki ihmisonnensa ja suudelmiensa seasta:

-- "Hymyilee... Hymyilee... Se hymyilee... Niin, kultani!... Voi,

äidin herttainen!... Elämä hymyilee niin surullisesti..."

Kun Harhama viiden minuutin kuluttua sanoi jäähyväisiänsä, kiilsivät

kaikkien kolmen silmissä kyyneleet, kertoen näkymättömän elämäntuskan

kaikkialle pääsyä. Oli kuin olisi elämän punertava palsami taas

kukkinut keskellä huonetta surullisena, rauhallisena, ja odottanut

sitä ainoaa vettä, joka sen kostukkeeksi kelpaa: kyyneleitä...

Eikä kukaan raaskinut siltä niitä kieltää, sillä kaikki rakastivat

sitä, kuin kaunista surujen lasta, joka hymyili niin surullisen

kauniisti...

Kahden minuutin kuluttua, kun Harhama käveli syrjätietä seuraavalle

asemalle matkustaakseen sieltä maanteitse kaupunkiin, tuli häntä

vastaan kaksi ratsastavaa santarmia, jotka kysyivät häneltä Vladimir

Aleksandrovitsh Kovalewskijn huvilaa. Hän antoi pyydetyn tiedon ja

poikkesi syrjäpoluille. Hän pelkäsi kaikkea. Hän tiesi, että kaikki

ystävänsä karttaisivat häntä, kuin koleraa, jos saisivat tietää hänen

tilansa. Pitkäaikainen elämällä ja kuolemalla leikkiminen ja siitä

johtuva mielen jännitys olivat jo lannistaneet hänen ruumiillisiakin

voimiansa siten, että hän oli entisen itsensä varjo. Hän piilotteli

varkaan tavoin, eikä edes tiennyt, etsittiinkö häntä vai eikö.

Turhaan etsi hän toisia vannoutuneita. Ne olivat hajonneet akanoina,

jokainen epäillen tulleensa ilmiannetuksi. Poliisivirastostakaan

ei voinut enää saada mitään tietoja, kun järjestön asiamies oli

siirretty toiseen virkaan. Hän päätti matkustaa kotimaahansa ja

odotteli vaan sovittua päivää, saadakseen puhutella munkki Pietaria

ja sanoa jäähyväisensä hänelle ja Anna Pawlownalle.

Mutta aika nakerteli rauhassa ijankaikkisuuden kylkeä.

* * * * *

Sovittuna päivänä tapasi Harhama munkki Pietarin istumassa kirkon

portaiden korkealla alustakivellä häntä odottamassa. Syksyyn

kallistuva kesä näytti toimissansa väsähtäneeltä. Auringon valo

tuntui raukealta, arkailevalta ja surulliselta. Kesä tuntui surevan

ja ikävöiden muistelevan tyttöaikaansa, kevättä, sen kukkia ja

perhosia ja kuhertelevia ja pesissänsä hautovia lintuja. Ilmassa

tuntui olevan vanhuuden pölyä ja työntomua.

Munkki Pietari näytti hiukan väsyneeltä ja miettivältä. Hän tervehti

Harhamaa tapansa mukaan ristinmerkillä. Kaksi kerjäläistyttöä kulki

ohi almua pyytäen, saivat roponsa Harhamalta ja ristivät silmänsä.

Samana hetkenä ajoivat ohi komean nelivaljakon vetämät vaunut.

Etumaista hevosparia ohjasivat veripunaiseen verkavaippaan puetut

pojat, ratsastaen hevosiensa selässä.

-- "Korkeat hengelliset matkustavat", -- lausui munkki Pietari

surullisena. Hän, samaten kun Harhamakin, vertasi tätä hengellisten

purppuraloistoa kerjäläistyttöjen pukuihin. Samassa alkoivat läheisen

Pietarin-Paavalin kirkon kellot soida. Munkki Pietari pyysi Harhamaa

seuraamaan häntä sanottuun kirkkoon, jossa ovat Venäjän tsaarien

haudat.

-- "Siellä voimme rauhassa puhella ja sitten ottaa osaa

jumalanpalvelukseen", -- lisäsi hän. Harhama oudostui, sillä hän

ei ollut käynyt kirkossa jumalanpalveluksessa sen jälkeen, kun oli

ripille päässyt. Hän seurasi mukana hiukan epäröiden. He istahtivat

kirkossa seinän vierelle tsaarien hautojen väliin ja Harhama kertoi

munkki Pietarille tilansa ja hätänsä avoimesti, kuin rippi-isälle.

Pietari kuunteli häntä levollisena, osanotolla ja säälien. Hän

huomasi, että Harhama tarvitsi nyt yksinäisyyttä, jossa hänellä

ei olisi tilaisuutta antautua uusiin seikkailuihin. Hän lausui

Harhamalle:

-- "Veli! Palaa nyt kotimaasi rauhaan! Sen metsien yksinäisyydessä

olet turvassa maailmalta ja etenkin omalta itseltäsi... Siellä voit

rauhassa ensin hajota ja sitten koota itsesi. Jumala pitää huolen

lopusta."

Harhama oli aivan masentunut ja hätäytynyt. Hän oli kykenemätön

ajattelemaan mitään päättävää huomisen päivän suhteen.

-- "Niin olen itsekin päättänyt", -- vastasi hän. "Mutta en tiedä...

Olen vähän sekaisin sisällisesti. En jaksa selviytyä oman itseni

kanssa, enkä saa mistään kiinni, että voisi vielä kerran alkaa..."

Munkki Pietari oli huomaavinansa, että Harhamassa nousee uuden elämän

ja jumalauskon oras. Hän iloitsi siitä. Mutta samalla kävi hänelle

yhä enemmän Harhamaa sääli. Hän kysyi osanotolla, kasvoilla jalo,

kärsivä ilme:

-- "Veli! Oletko koettanut nyt kääntyä Jumalan puoleen, etsiä Häneen

uskomisesta peruskiveä?"

Harhama ajatteli hetken. Kaikki sekavat kysymykset alkoivat hänessä

pulputa pinnalle. Hän vastasi synkkänä, hitaasti ja ajatellen:

-- "Enhän minä voi _omaa itseäni_ pettää... Jos sanoisin voivani

uskoa ja uskovani Jumalaan, voisivat sen _muut_ uskoa todeksi,

mutta enhän minä voi saada itseäni uskomaan sitä, mikä ei _minusta_

ole totta ja sitä mitä pidän mahdottomana... Ymmärtäkää minua, isä

Pietari: Minä tahtoisin uskoa, mutta minä _en voi_... en voi...

en voi... _en voi_. Minä, jos sanon suoraan, tahtoisin toiselta

puolen saada edes täydellisen uskon kieltämisen, mutta en voi saada

_sitäkään_. Joskus kuleksin edestakaisin huoneessani päiväkaudet ja

mietin, mutta kaiken miettimisen tulos on epäilys... _Epäilyksenkin

epäilys_... Se on täydellinen sekasorto. Miekkojen teriä vedetään

minussa vastatusten ristiin ja rastiin, ja leikellään... _Antakaa_

minulle se usko, niin ikäni suutelen jalkojanne..."

Sääli sumensi munkki Pietarin silmiä. Hän ymmärsi ystäväänsä

täydellisesti. Hän oli nähnyt syvälle hänen sieluunsa, sillä

hänelle oli Harhama ollut verrattain avomielinen, koska oli nähnyt

hänessä yli ihmisen ja kaiken suuren janoisena lähestynyt häntä

kuin juopposairas viinamaljaa, vaikka hän usein siitä juotuansa,

mielestänsä liika avomielinen oltuansa, olikin tuntenut päihtymisensä

seuraukset ja katunut. Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä:

-- "Sinä, veli, erehdyt. Ei Jumalaan uskominen ole meissä itsiöllinen

tunne. Se ei ole refleksiivinen, vaistomainen luonnon pakkolain

luoma ja sen alainen ominaisuus, kuten vietti ja vaistot. Se on

täysin vapaaehtoinen, meistä itsestämme riippuva. 'Syö vapaasti!'

-- se on Jumalan käsky siinä... Jumalaan uskominen on siinä, että

sinä tunnustat Hänen käskynsä ja siveellisyytensä päteviksi ja

jumalallisiksi ja _semmoisina_ niitä noudatat. Kun sinä, veli,

niin ajattelet, niin sinä huomaat, että Jumalaan uskominen on ei

ainoastaan mahdollista, vaan myös helppoa..."

Harhama alkoi hajota ja yhä enemmän sotkeutua ajatuksiinsa. Hän

mietti pitkään ja lausui viimein surullisena, sanojansa tarkkaan

punniten:

-- "Enhän minä kiellä niiden käskyjen ja siveellisyyden pätevyyttä,

_oikeutta_... Mutta siinä on paljon muuta..."

Hän vaikeni ja katsoi maahan ja mietti taas.

-- "Mitä muuta?" -- kysyi munkki Pietari.

Harhama huokasi raskaasti ja alkoi hitaalla äänellä selittää:

-- "Sitä on niin vaikea sanoin sanoa... Minä en tiedä _kenen_ käskyjä

ja siveyttä ne ovat... Voinko minä uskoa, kun en..."

-- "Kun en näe -- tahdot sinä sanoa", -- keskeytti munkki Pietari ja

jatkoi: "Tuossa näet talon. Sinä et näe, et tunne sen omistajaa ja

kumminkin sinä omasta tahdostasi, vapaaehtoisesti tunnustat, _uskot_,

että semmoinen on olemassa. Niin on Jumalaan uskomisenkin laita... Se

on yhtä helppo, vapaaehtoinen ja mahdollinen, kuin päivätyö..."

Syntyi äänettömyys. Joku selittämätön käveli taas kirkossa

kaikkivaltiaana, näkymättömään vaippaan puettuna ja ikäänkuin sotki

Harhaman ajatuksia. Hän yritteli taas niitä selvitellä:

-- "Mutta", -- puhui hän. "Tuon talon suhteen minulla on toki _joku_

uskonperustus: Minä tiedän, että se ei ole _minun_... Sekin on jo

paljon... Katsokaa, isä Pietari! Kun minä olen rehellinen itselleni

ja Teille, niin minä sanon näin: Minä en kiellä jumalallisen

siveellisyyden pätevyyttä, oikeutta, mutta tulikysymys on siinä,

että minä tahdon tunnustaa niiden omistusoikeuden _oikealle_

omistajalle. En tahtoisi luovuttaa sitä aarretta _väärälle_, ehkä

olemattomalle, ja siten tehdä vääryyttä sille, jonka omia ne ovat...

Minä, puhuakseni raamatun sanoilla, en olisi tahtonut, en tahtoisi

antaa kunniaa muille, kuin _oikealle_, en ylistystä epäjumalille.

Siinä on sittenkin ollut tulisimpana kipinänä juuri _rehellisyys_...

Se rehellisyys on mennyt niinkin pitkälle, että minä sen tähden olen

unohtanut kaiken muun... Minä olen sitä takaa ajaessani unohtanut

_olevan, todellisen elämänrehellisyyden_, semmoisena vähäpätöisenä...

joutavana... ihmiskurjien ja olevan elämän mitättömänä pölynä...

Minä olen _sitä_ rehellisyyttä tavotellessani pettänyt itseäni...

maailmaa... kaikkea... Minä olen sen himon sokaisemana kulkenut

erehdyksestä erehdykseen, rikoksesta rikokseen, tuskasta tuskaan...

Sitä rehellisyyttä etsiessäni olen joutunut tuhannesti semmoiseen

epätoivoon, että minun on täytynyt jäähdyttää itseäni paheella...

Tuskiani olen tuhannesti pessyt ja pois huuhdellut lialla...

ravalla... rikoksilla ja kuivautunut elämänvalheella... oman elämäni

valheella... Paraskin minussa on ollut kissankultaa... petosta...

valetta ja... Äs!... Ei maksa puhua... Ei... Ei... Ei... Ei. Ei, isä

Pietari... Ei, isä Pietari..."

Hän keskeytti puheensa. Ja hänen silmistänsä vuotivat kyyneleet

tulvaamalla. Hän värisi ja itki, kuin lapsi. Munkki Pietarin

korkealle otsalle nousi säälin tuhkaharmaa pilvi. Hänen edessänsä

oli ihmiselämän suunnaton pulma, omaan verkkoonsa, itse punomaansa

paulaan sotkeutunut ihmissielu, joka taisteli siinä henkisen elämänsä

kuolinkamppailua. Hän katsoi maahan, teki ristinmerkin ja kysyi

hiljaa, lempeästi:

-- "Oletko sinä, veljeni, koskaan luottanut rukouksen voimaan ja

etsinyt siitä uskon siementä ja sen kasvuvoimaa?"

Harhama mietti hetken. Sitten vastasi hän surullisena, kuten tehdään

lapsuuden merkkitapauksista synkkinä hetkinä puhuessa:

-- "Minä olen rukoillut yhden kerran elämässäni: Kaksitoistavuotiaana

heräsi minussa halu päästä kouluun. Isän kuoleman johdosta oli

kotini köyhtynyt. Minä toivoin, varaton kun olin, pääseväni

eväspussineni koulukaupunkiin erään sukulaisen rattailla, jonka luo

äitini kyyditsi minut. Peläten, että sukulaiseni pettäisi minut

ja jättäisi tielle, menin minä metsään, poimin tuohkosen marjoja,

asetin sen sammalmättäälle uhriksi Jumalalle ja rukoilin: 'Jumala

anna minun päästä opintielle, niin minä ikäni tutkin ja ajattelen

Sinua!'... Mutta Jumala ei kuullut minun rukoustani, eikä huolinut

uhriani. Sukulainen ei ottanut minua rattaillensa. Silloin tulin minä

katkeraksi Jumalaa kohtaan... Ja minä en silloinkaan voinut löytää

muuta selitystä, kuin sen, ettei Häntä ole olemassa... Sillä miksi

Hän ei kuullut rukousta, joka oli niin _totinen_, niin harras ja

palava... Onhan Hän luvannut kuulla..."

Munkki Pietari kuunteli Harhamaa osanotolla, surullisena. Hänenkin

edessänsä oli nyt suuri pulma. Hän tahtoi lempein käsin selvitellä

Harhamaa niistä pauloista, joihin tämä oli kietoutunut. Hän kysyi

taas:

-- "Mutta etkö ole päässyt opintielle? Eikö Jumala ole sinulle

avannut kirjastoja ja muita tiedon aarteita?"

Harhama mietti taas hetken, taisteli omaa itseänsä vastaan, oman

itsensä puolesta, lähestyi sitä henkisen rehellisyytensä hämähäkin

verkkoa, muisti kaikki aikaisemmat elämänsä ponnistukset ja puutteen

ja mutisi sitten katkerasti:

-- "Omat käsivarteni sen tien ovat minulle, raivanneet."

-- "Ei, vaan Jumala on sen raivannut, vaikka sinun käsivarrellasi",

-- keskeytti Pietari. -- "Käsivartesi voimaa et sinä voi omasta

itsestäsi, siltä käsivarrelta ottaa. Sen lainaa Jumala ja Hän ottaa

myös lainansa pois. Hän ohjaa myös miehen käsivarren _oikeaan_

työhön. Hän kuletti sinua opintielle toista tietä, kuin mitä sinä

itse aijoit. Hän kuletti sinua _oman_ käsivartesi varassa, eikä

sukulaisesi rattailla... Ja voitko sanoa, kumpi kulku oli sinulle

parempi? Kumpi kulku kasvatti enemmän käsivartesi voimaa ja kohotti

sen arvoa omissa silmissäsi ja ihmisten edessä?"

Harhama kuunteli synkkänä. Ja taas muisti hän miten paljon hän oli

ponnistellut, kärsinyt puutetta, kerran nälkääkin, raivatessansa

itsellensä tietä, ja nyt hänen pitäisi siitäkin kiittää. Katkera

sappi nousi hänen rintaansa. Munkki Pietari jatkoi:

-- "Veli! Jos et voi uskoa Jumalaan, niin rukoile Jumalalta siihen

voimaa. Usko aluksi _oman_ rukouksesi voimaan! Ja jos rukoilet

rehellisesti, niin Jumala rientää avuksesi. Sinä saat rukouksesta

mielenrohkeutta semmoiseenkin asiaan ja työhön, joka ennen näytti

sinusta mahdottomalta. Sinä saat mielenrohkeutta uskomaan..."

Harhama kuunteli puhetta tylsänä, raukeana, väsyneenä, epäselvänä.

Mutta lopuksi, ikäänkuin joku terävä olisi mielessä kirkastanut

kärkensä, kysyi hän:

-- "Mitenkä minä voin luottaa siihen, jonka ole massaolosta en ole

varma? Enkö silloin rakentaisi huonetta sannalle?... Miten voin

luottaa rukoukseen, kun en ole varma, onko olemassa sitä, jota

rukoilen?"

Munkki Pietari huokasi ja vastasi:

-- "Etkö sinä kaikissa töissäsi luota siihen, jonka olemisesta et

ole varma? Jos kylvät, kylvät sinä siihen luottaen, että kylvö tuo

sadon..."

-- "No se on sentään toista", -- yritti Harhama katkaista, mutta

munkki Pietari keskeytti hänet nopeasti, selittäen:

-- "Se ei ole ollenkaan toista. Koko ihmiselämä ja ihmisten työ ja

pyrinnöt ovat perustetut luottamukseen niiden onnistumisesta. Jos

niin ei olisi, jos epätoivo olisi vallitsevana, niin silloin ei

kukaan rohkenisi enää mitään yrittää. Olet kertonut minulle, miten

sitkeästi ja lannistumatta maasi talonpojat taistelevat hallaa ja

luontoa vastaan. -- Saarijärven Paavo vai mikä sen nimi oli? --

Miksi et sinä tahdo olla yhtä rohkea ja miehekäs rukouksen voimaan

luottaessasi?"

Munkki Pietari oli vedonnut Harhaman oikeaan kohtaan. Harhama ei

olisi mielellänsä tahtonut tunnustaa olevansa arka ja raukka. Mutta

yleisen sekasorron keskellä oli hänessä alkanut teoksensa ajatus

taas palaa roihuavana tulena, viimeisenä ja ainoana pelastuksena.

Ja hän etsi näissäkin keskusteluissa, niin rehellinen kuin hän

niissä olikin, teoksensa aatteen kirkastumista ja epäilyksiensä

tukahduttamista _kielteisessä_ hengessä. Hän etsi vahvistusta

Jumalankieltämyksellensä ja aivan kuin urkki sitä kaikkialta. Hän oli

rakentanut koko elämänsä teoksensa varaan ja siksi riippui hän siinä

kiini, kuin haaksirikkoinen karilla.

Nytkin etsi hän taas jotain tukea kieltämyksellensä. Hän ilostui

jokaisesta neulankärestäkin, mistä luuli sen tuen löytävänsä ja

tarttui siihen kuumeisesti. Ja jos se pisti, ei hän siitä enää

_voinut_ viisastua, sillä hän oli seisovinansa jollain kuoleman

aallonharjalla, oli syvyyteen ja häviöön vajoamaisillansa. Nyt

hän taas luuli löytäneensä pelastavan neulankären ja kysyi munkki

Pietarilta:

-- "Mutta teillä Jumalan palvelijoilla on monta Jumalaa ja uskontoa.

Suomalaisilla on oma uskontonsa, teillä venäläisillä omanne. Mikä

näistä on oikea? Kenen Jumalaa minun pitäisi rukoilla... jos kerran

rukoilisin?"

Munkki Pietari vastasi Jumalan palvelijan valmiudella:

-- "Ei ole mitään eri uskoja, vaan yksi usko. Ei ole edes kristityltä

ja pakanoita, vaan on niitä, jotka _uskovat_ Jumalaan ja etsivät

Häntä ja niitä, jotka _eivät usko_. Toiset meistä jo ovat lähempänä

Jumalan tuntemista, pakanoiksi sanotut ovat kauvempana. He etsivät

Häntä vielä, kuten näkyvää olentoa. Hän Itse kirkastaa meille

Itseänsä vuosituhansien läpi yhtä hitaasti, kuin Hän kehittää ja

täydentää luomakuntaansa. Hän on meidän edessämme alati valkeneva

päivä. Hän on ijankaikkisuuden aina kirkastuva aamuhämärä ja

aamurusko."

Harhama muisti Nikolain puheen "toisesta, tai toisesta": uskosta,

tai täydellisestä uskon kieltämisestä, ja hänessä välähti taas se

suuri, huimaava ajatus siitä jättiläistaistelusta, jonka Nikolai oli

suunnitellut: Toisella puolen ehdoton uskottomuus ja sitä vastassa

kaikki usko, kristityiden ja pakanoidenkin usko yhteen kytkettyinä.

Hän huomasi munkki Pietarin sanoissa saman suuren ajatuksen. Se

ajatus virkisti häntä hiukan rohkeudellansa ja suuruudellansa...

Virkistyneempänä kysyi hän edelleen:

-- "Ja koska tulee se _täydellinen_ Jumalan tunteminen?"

-- "Ei koskaan tässä elämässä. Niin kuin ihmisajatus ei voi koskaan

saavuttaa äärettömyyden rajoja, samoin ei se myös koskaan voi

käsittää täydellisesti Jumalan äärettömyyttä. Sillä Jumala on

loppumattoman suuri. Missä maailmat loppuvat ja toiset alkavat

ja taas loppuvat ja alkavat, siellä hallitsee vielä Jumala.

Joka silmänräpäys Hän luo lukemattomia miljoonia maailmoja ja

murskaa yhtä useita. Hänen kädestänsä vuotaa alati maailmoiden

rankkasade. Vesipisaran tavoin kirpoavat Hänestä maailmat, Hän on

niiden ehtymätön pilvi ja Häneen haihtuvat taas häviävät maailmat,

kuin sadevesi haihtuu sumuna syntymäpilveensä. Siellä, minne

lennokkainkaan ihmisajatus ja mielikuvitus ei ehtisi vuosimiljoonissa

kulkea, kierivät maailmat Jumalan kädessä tomuhituina, avaruudet

synnyttävät tuskalla alku-usvia ja alku-usvat kirvottelevat

maailmoita. Samalla taas toisaalla valmiit maailmat, totellen

Jumalan käskyä, hajoavat usviksi, nebuloosiksi, ja alkavat kieriä

nöyrinä tulikohtuina, joissa uudet maailmat kehkeytyvät, kuin lapsi

emättimessä. Hän on kaiken elon Herra. Hän käskee vaimon kohtua ja

miehen miehuutta, Hän käskee tyhjyyttä ja alku-usvia, ja kaikki

tottelevat ja alistuvat synnytyskivuille."

Munkki Pietari oli, kuvatessansa Jumalan suuruutta, koskettanut

Harhaman oikeaan paikkaan: siihen suuruudenjanon hermonpäähän.

Kaikki suuri, laaja ja mahtava oli hänelle kuin huumaava viina. Hän

juopui sen yhdestä siemauksesta. Monilla matkoillansa oli häntä

hurmannut ainoastaan meri, Alppivuoret, Kasbekvuori, Venäjän lakeudet

ja Volga ja semmoiset. Kaiken muun ohi oli hän matkustanut niin

välinpitämättömänä, ettei hän joskus muistanut niissä paikoissa

käyneensäkään. Luonnossa häntä hurmasi tähtitaivas ja avaruus

linnunratoinensa. Historiassa, joka oli kerran hänen lempiaineensa,

oli häntä viehättänyt harmaa muinaisuus: Egypti pyramiideinensa,

Babylonian ja Assyyrian suuruus ja vanhuus ja etenkin kristinuskon

ja pakanuuden välinen jättiläiskamppailu maailman herruudesta.

Kirjallisuudessa tempasi häntä enimmän Jobin kirja, Lermotofin

Demon, Goethen Faust, Danten Divina Commedia ja lisäksi Kadotettu

paratiisi. Rakennuksista oli hän ihaillut ainoastaan Colosseumin

raunioita. Kun munkki Pietari kuvaili Jumalan äärettömyyttä, hurmasi

hänet sen Jumalakäsitteen suuruus ja tempasi mukanansa, kuten valtava

joukkoviha ja joukkotunteen vuolas virta. Keskustelu alkoi kietoa

hänen mieltänsä verkkorihmoihinsa. Hän vilkastui hieman, hapuili sitä

ainaista suurta, jota hän janosi, joi siitä huumaavaa viinaa, ihastui

siihen taas, kuin lapsi leikkikaluunsa ja kysyi:

-- "Mutta mitenkä minä voin palvella Jumalaa, jota en jaksa edes

käsittää ja tuntea?... Mistä tiedän palvella sitä _oikeaa?"_

Munkki Pietari vastasi hymyillen:

-- "Jumalan suuruus on myös siinä, että Hän on _alaspäin, pienuuteen_

ääretön. Hän on jokaisen käsityksen ylettyvillä. Hänen täytyy

olla yksinkertaisen, uskovaisen -- jopa pakanankin -- oppineen

ja filosofin Jumalana, Hän on kehtolapsenkin ylettyvillä. Me

löydämme Hänet aina semmoisena, kuin kykenemme etsimään. Hän on

ihmiskunnan edessä aina valkeneva päivä ja Hänen valkenemisensa ja

kirkastumisensa ihmisen edessä päättyy siihen valoon, joka valkenee

ylös nousemisen suurena päivänä."

Harhama lappoi ainaisilta rukkinsa rullilta mietteittensä

pellavasyitä. Hän tapaili nyt kahden äärettömyyden: suuruuden ja

pienuuden ääriä...

Mutta hän ajatteli raskaasti. Ajatukset harhailivat ja puikkelehtivat

epäselvinä äskeisten suurten ajatuskuvien seassa. Hän hapuili taas

elämällensä peruskiveä, millä voisi seistä ja mille voisi rakentaa,

tai ottaa edes vauhdin. Hän vieritteli yhtä, vieritteli toista kiveä,

mutta ne olivat kaikki vieriviä. Hän tavotteli Jumalaa, suurta

tai pientä, vaikkapa pakanan puukuvaa, mutta kaikki pysähtyi taas

siihen ainaiseen epäselvään, siihen äärettömyyden pakenevaan ääreen:

epäilyyn.

Kirkkoon tulvasi väkeä. Harhama huomasi kauvempana hämärässä

ryysyisen, nuoren tytön rukoilevan hartaasti jalokivillä koristetun

Neitsyt Maarian kuvan edessä. Se näky oli hänelle naskali. Hän

närkästyi ajatellessaan, että tämä tyttö ehkä käy ryysyissä ja on

joutunut epätoivoon sen tähden, että hänen isänsä jalokivet ovat

kiskotut Neitsyt Maarian kuvan koristuksiksi... Hän puhui munkki

Pietarille väsyneellä äänellä, hajanaisesti ja katkonaisesti:

-- "En minä jaksa käsittää... Kun ajattelee räikeää köyhyyttä ja

kurjuutta, jotka rehottavat ulkona pakkaskipeinä ja vertaa niitä

näihin mahtaviin templeihin, niin on vaikea siitäkin syystä voittaa

epäilys... Eikö nimittäin kaikki ole keksitty tämän loiston ja

ylellisyyden turvaksi?... Ja miksi nämä jumalankuvat ja jalokivet

köyhien edessä?... Sehän on lyönti niiden kasvoja vastaan."

-- "Ei Jumala ole tätä temppeliä rakentanut, vaan ihmiset", --

keskeytti munkki Pietari jatkaen; "Ja usko: Jos Jumala tänä päivänä

hajottaisi kaikki kirkot, niin ihmiset itse alkaisivat huomenna niitä

uudelleen rakentaa. Ei Jumala myös voi olla poissa niistä huoneista,

joissa ihmiset Häntä etsivät. Jos kirkossa on vikaa, niin me ihmiset

olemme siihen syylliset. Me emme ole laskeneet kirkolle oikeaa

peruskiveä. Jos pappilat ovat ryövärien lymypaikkoja, osottaa se,

että pappilan peruskivenä ei ole Jeesus ja että pappi on susi eikä

paimen.

"Älä kiinnitä mieltäsi _ihmisten_ erehdyksiin: temppeleihin ja

kuviin, kun etsit Jumalaa! Jumala tarvitsee kuvia yhtä vähän, kuin

temppeleitäkin. Mutta anna sinä silti ihmisten pitää kirkkonsa ja

kuvansa, jos he kerran eivät jaksa etsiä ja löytää Jumalaa Hänen

laajemmista asunnoistaan! Älä ota ihmiseltä pois pienintäkään rasiaa,

missä he Jumalaansa säilyttävät, sillä se rasia on kallis. Jumala

itse on avaava rasioiden kannen, kun sen omistajan silmä kantaa

kauvemmaksi. Muista: Ei ole niin pientä rasiaa, johon ei Jumala

mahtuisi ja josta Häntä siis ei voitaisi löytää. Samalla on hänelle

äärettömyyskin liika pieni..."

Harhama huokasi raskaasti. Hän muisteli, kuinka Jumalaan uskominen

oli tuonut rauhan Nikolain kuolevalle äidille ja Looljalle, muisti

omat silloiset ajatuksensa erämaan lähteestä ja vesiastiasta ja hänen

teoksensa sivut aukenivat hänen muistossansa taas taivaan lakena,

jolla komeat päivänkangastukset leikkivät. Näkyi ratsastelevia

joukkoja: hänen teoksessansa esiytyviä autuaiden sotajoukkoja,

kadotettuja ja taas löydettyjä paratiiseja, joita hän oli teoksensa

sivuille muistossansa maalaillut. Ja samalla nousi hänessä kysymys:

"Pitääkö minun koko tämä ihanuus haudata yhden ainoan rasian tähden?

Pitääkö minun koko loistava, rehellinen elämäntyöni kätkeä yhden

ainoan vesiastian takia?"

Hän kysyi taas rehellisesti itseltänsä: "Mikä on se oikea Jumala?

Omalleko, vaiko munkki Pietarin Jumalalle kunniaa antaessani minä

annan sen epäjumalalle?"

Hän kyseli ja hajosi ja repeytyi ja sotkeutui. Hän huokasi raskaasti,

kuin olisi hän sillä puolentanut tulvivaa sisintänsä. Koko hänen

olemuksensa oli rikki lyöty, mieli oli tylpäksi puuksi tylsistynyt,

ajatukset tekivät raskaasti työtänsä. Mutta hetken kuluttua hän,

ikään kuin olisi jotakin muistanut, tai havahtanut tutkaimen terällä

kysyi reippaasti:

-- "Isä Pietari! Pitääkö meidän... uskotteko te, piti minun kysyä...

Uskotteko te esimerkiksi perkeleen ja..."

-- "Jos" -- keskeytti munkki Pietari -- "jos raamatun _ytimestä_

rahtukaan otetaan pois, on kaikki muukin mennyttä. Uskonpuu ei

siedä karsimista. Kirkolla ja uskovaisella täytyy olla voimaa ja

rohkeutta tunnustaa pieninkin rahtu, mistä on puhuttu raamatussa,

uskonnon ytimenä, kuinka naurettavalta ne viisastelijoiden silmissä

näyttävätkin. Usko minua: Kaikki ne salaiset voimat, jotka maailman

alusta ovat ihmiselämään vaikuttaneet, pysyvät maailman loppuun asti.

Voi sitä, joka ryhtyy niitä voimia hävittämään! Hän itse sortuu

niiden alle. Silloin kun ihmiskunta karsii uskonnosta pois perkeleen,

hävittää se hyvän ja pahan _olemuksen_ raja-aidan. Voi silloin

ihmisiä! Se _toinen_ sortuisi _heissä_ itsessänsä toisen mukana ja

kuka taltuttaisi silloin murhaajan mielen? Kuka kukistaisi pahan

himon ihmissydämessä? Lakiko? Koska voi inhimillinen laki sen tehdä?

Raamatussa voi kyllä olla inhimillistä erehdystä yksityiskohdissa,

sillä Jumala on sen kirjoituttanut erehtyvillä ihmisillä. Mutta

_sen ytimet_ pysyvät ja ovat oikeita. Väärän osan Hän kyllä siitä

aikanansa seuloo pois ja panee oikean sen sijalle... Ja jos me siitä

nyt monta kohtaa puutteellisesti ymmärrämme, niin Hän kyllä aikanansa

kirkastaa meidän ymmärryksemme tarpeellisen kirkkaaksi. Kaikki on

meidän uskottava, tai ei mitään jää..."

Harhaman mieli kävi yhä synkemmäksi ja vakavammaksi. Itse asiassa hän

itse milteipä ihaili perkele-käsitettä, koska se oli salaperäinen,

suuri, voimallinen ja loistava. Hän ihaili perkeleen väsymättömyyttä

ja viisautta, vaikka hän samalla tahtoi sen kieltää ja oli

kieltävinään. Nyt hänelle taas kirkastui perkele joksikin huumaavaksi

ja suureksi ja salaperäiseksi.

Mutta hiukan mietittyään huomasi hän taas ristiriidan ja alkoi

siitä pyrkiä pois ja silloin taas leimahti hänessä teoksensa ajatus

loistavana. Kurkussa tuntui jotain katkeraa. Koko elämä ja sen

pettymykset ja nykyinen sekasorto kirvelivät ja taas ja taas etsi

hän pelastusta teoksestansa, tietämättä ja kysymättä, minkälainen

se pelastus on. Hänen raskaat ajatuksensa kiintyivät tsaarien

hautoihin ja löysivät niiden valtavissa marmoriarkuissa uskon uuden

kompastuskiven. Hän kysyi munkki Pietarilta päättävästi, jyrkästi,

kuin olisi hän ollut varma saavansa ainakin epäröivän vastauksen:

-- "Mutta, isä Pietari! Täällä makaavat Venäjän tsaarit raskaiden

marmoriarkkujen alla. Uskotteko Te, että he kerran nousevat ylös

niiden alta?"

Munkki Pietari aivan oikaisi vartalonsa ja hänen kasvonsa

kirkastuivat onnesta, että sai todistaa uskonsa lujuuden. Hänen

silmiensä edessä painoivat raskaat marmorimöhkäleet hautoja.

Hän oli nähnyt tuhansien ja tuhansien vaipuvan hautaan, eikä

palaavan sieltä. Hänen edessänsä avautui koko elämän kulku yhtenä

kuoleman heinänniittona. Harmaasta muinaisuudesta lähtien oli

ihmiskunta kantanut maahan ruumiita, turhaan odottaen niiden

ylösnousemista. Vankat maakerrostumat peittävät sukupolvien

maatumia ja säilyneitä luita. Lukemattomien luut olivat tuhaksi

palaneina hajonneet ja hävinneet maakerrosten tomuihin. Toisia

kalusivat koirat hautausmailla, tai metsissä. Koko se masentava näky

avautui hänen edessänsä kuolonkolkkona, toivottomana yönä, josta

moni-tuhatvuotisena, ehkäpä miljoonavuotisena aikana ei tuikahtanut

ainoakaan inhimillisen ylösnousemisen tähti. Ja sen edessä seisoi

munkki Pietari suurena, jalona, ylevänä, ihailtavana ja lausui koko

sielunsa vakaumuksella:

-- "Uskon. Minä uskon. Jumala joka luo tyhjästä maailmoita ja tomusta

eläimiä ja ihmisiä, voi koota Venäjän tsaarien tomun ja palauttaa

niihin hengen. Milloin ja missä muodossa he nousevat ylös, se on

meiltä salattu, mutta Jumala käskee kerran ja lattiapaadet nousevat,

haudat aukenevat ja tsaarit nousevat ylös ja kiittävät tässä

huoneessa Jumalaa, joka on heidät herättänyt unesta. He lähtevät

tästä huoneesta alamaistensa joukkoon, jotka Venäjän kaikilta

hautausmailta tulvaavat uuden maailman ihanaan valokirkkauteen.

Tsaarit kulkevat silloin tuomiotansa odottamaan samanarvoisina halvan

alamaisensa kanssa. Yhdessä he veisaavat Jumalalle ylistyslaulua

ja tunnustavat Hänen suuruutensa ja armonsa. Vasta sinä päivänä me

näemme Jumalan ja Hänen enkeliensä ääriviivat. Silmäterämme näkee

silloin hengen, kuin kukan, näkymätön puhkeaa edessämme näkyväksi,

kuin ruusu nupustansa. Me kuulemme silloin enkelien ihanan laulun

yhtyvän maanlapsien ylistyslauluun. Silloin ei käy tuuli ja vesi

on pysähtynyt koskissa... Maailmat seisovat silloin liikkumatta ja

Herra yksin puhuu. Auringonvalo on sammunut, ja Jumala itse loistaa

maailman valona, ylösnousemisen päivän suurena kirkkautena."

Harhamaa ihastutti se uskon lujuus ja ylösnousemisenpäivän suuruuden

kuvaus. Hän kuvaili mielessänsä sitä päivää, jolloin tässä mahtavassa

kirkossa laattiapaadet alkaisivat kohota, haudat aukaisisivat

mustat kitansa ja muinaisuuden mahtavat tsaarit nousisivat niistä

kirkastettuina, tuntisivat toisensa ylös nousemisen päivän uudessa,

armaassa valossa ja yhtyisivät yhtenä kuorona veisaamaan Jumalan

ylistystä. Hän ratsasteli taas niitä ainaisia sumuselkiä, kaikki

oman onnensa nojassa. Hän olisi tahtonut kaiken hinnalla saada

tämän munkki Pietarin järkkymättömän uskon, nousta sille sisällisen

sekasorron keskeltä, kuin harmaalle kalliolle. Tai olisi hän yhtä

tyytyväinen jos hän saisi Nikolain täydellisen uskon kieltämisen.

Kunhan vaan nyt pääsisi pois tästä epäilyksen ja sekasorron

pohjattomuudesta, joka kiskoi häntä satimillansa yhä syvemmälle,

polttaviin mutapesiin. Munkki Pietarin lempeät, vakuuttavat sanat

olivat häntä jonkun verran rauhottaneet, virkistäneet ja rohkaisseet.

Suuruuden kuvaukset olivat riuhtaisseet hänen ajatuksiansa hiukan

erilleen äskeisistä tapauksista.

Harhama vaikeni masentuen ja repeili ajatuksien riekaleiksi. Katse

oli kiintynyt marmoriseen ruumisarkkuun. Ylösnousemisen päivän

kuvailtu kirkkaus ja Jumalan suuruus kohosivat hänen eteensä jossain

äärettömyyden kaukaisimmilla perukoilla. Koko äärettömyys avautui

hänelle yhtenä näköalana, lukemattomilla maailmoilla koristettuna

tyhjyytenä. Jumalan suuruus laajeni... käsitti kaiken... kirkastui...

pieneni taas äärettömän pieneksi... aivan olemattomaksi ja

lopulta hävisi kokonaan omaan pienuuteensa, kadoten äärettömyyden

tyhjyyteen... ilmestyi taas... alkoi suureta... levisi ja repesi

yli äärettömyyden ja taas hävisi omaan suuruuteensa... Ja silloin

sattui taas Harhaman silmäys uskon kompastuskiviin: kylmiin

marmorisiin ruumisarkkuihin. Ne tuntuivat nousevan, latautuvan hänen

hartioillensa ja puristavan hänestä kaikki epäilynrauhaset vuotamaan

kylmää, ilkeää visvaa...

Hän huokasi raskaasti, nojasi kyynäspäät polviinsa, kätki otsansa

kämmeniensä väliin ja tuijotti synkkänä maahan.

Sillä välin oli suuri kirkko tulvannut rukoilijoita täyteen ja

Jumalanpalvelus alkanut. Ihana kirkkolaulu yhtyi munkki Pietarin

puheeseen, jolla tämä kuvaili ja ylisti ylösnousemisen suurta päivää

ja tunnusti järkkymättömän uskonsa sen päivän tuloon...

Munkki Pietari oli yhtynyt rukoilijoiden joukkoon. Kuoripojat

lauloivat ihanaa kirkkolaulua. Se laulu kaikui ja kierteli kirkon

mahtavissa kiviholveissa, kuin enkelien laulu. Pappi luki rukousta:

-- "Sinä kuningasten Kuningas ja herrojen Herra! Säre meidät tomuksi

ja tuhaksi!"

Ihmiset laskevat polvillensa ja rukoilevat papin mukana. Kuoripojat

toistavat rukouksen ihanalla veisuulla:

"Kuningasten Kuningas!

Säre meidät tomuksi!

Säre meidät tuhaksi!"

Pappi jatkaa:

-- "Kokoa meidät taas uudestansa ja puhalla meihin uusi elämä Sinusta

Itsestäsi! Armahda meitä, Jumala!"

Polvilleen laskeutuneesta joukosta kuuluu rukouksen kohina ja nousee,

kuin aamuauer kirkon korkeisiin holveihin, ihanan kuoripoikien laulun

kohottamana. Se liitelee sinne enkelinsiivin:

-- "Herra, armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda!"

Pappi rukoilee edelleen:

-- "Pole Sinä kantapäälläsi rikki koko meidän olemuksemme! Nöyryytä

meitä!"

Laulu ja rukouksenkohina kertaavat:

-- "Nöyryytä meitä, Herra!... Nöyryytä meitä!"

Ja yhä hartaampana nousee rukouksenkohina kirkon lattialta, laulu

soi lumoavampana. Harhaman mielessä puikahtelevat lapsuuden ajan

joulukynttilät ja joulukulkuset soivat kaukaa...

Silloin hän vielä uskoi lapsen uskolla...

Pappi rukoilee hartaammin:

-- "Polta meidän sydämemme hehkuvalla tulellasi poroksi! Polta sen

himo tulisella raudalla!"

Kuoro ja huokaukset toistavat palavina:

-- "Polta meitä Jumala!... Polta meitä armossasi! Herra armahda!...

Herra armahda!"

Yhä valtavampana kuohuu rukouksenkohina. Tuska ja epätoivo

kuvastuvat maahan langenneiden rukoilijoiden kasvoilta. Sadat

sydämet aukenevat, tyhjenevät ja kevenevät. Näky on liikuttava, kuin

kyynel silmänripsellä. Se avaa pienoisia rakoja Harhaman sydämen

kalliokovimpiinkin kohtiin.

Papin henki ylenee:

-- "Me olemme ylpeät... Me olemme paatuneita kiviä... Mutta lyö Sinä,

Herra, meidät tomuksi maahan!"

Kuoro ja rukoilijat särkyvät ja särkymistä tulvaa rukous:

-- "Lyö meidät tomuksi, Herra! Armahda ja masenna meitä!... Herra

armahda! Herra armahda!"

Rukoilijat ovat laskeneet kasvoillensa kivilattialle. Huokaukset

ja itku sekaantuvat rukouksenkohinaan ja lauluun. Silmät purkavat

kyynelkätköjänsä, mielet murheitansa. Harhaman mieli ylenee valtaavan

kohinan kohottamana. Näkymätön siivenkärki nostaa häntä maantomusta.

Pappi jatkaa:

-- "Sinä, Herra, olet voimakas. Revi Sinä meidät!"

Kuorolaulu helähtää. Rukoilijoiden rinnoista puhkeaa avunhuuto, itkun

säestämänä:

-- "Revi meitä, Jumala, revi!... Säre meidät, Jumala!... Polta

meitä!... Herra, armahda... armahda... armahda!"

Ja sydämet repeytyvät yhä enemmän ja repeämistä vuotaa niiden

polttava sisältö ja nousee kohisten holveihin.

Harhama ei järkeile ja laske, missä on rukouksen voima. Hän näkee

pensaan palavan ja sen outoa, ihmeellistä valoa katsoessa on

kaikki muu valo hetkeksi himmennyt, muut ajatukset sammuneet.

Kalliolohkareet raottuvat liitteistänsä.

Pappi kohottaa äänensä:

-- "Puserra Sinä, Herra, meidät kyyneleiksi!... Jauha tomuksi!...

Masenna mieli!... Polta himo!... Armahda meitä!... Nosta vuoret

hartioillemme!... Jauha meidät niillä tomuksi!... Puserra niiden

voimalla meistä huono ja paha!..."

Kuoro ja kohina ja itku anovat papin puheen lopulla:

"Herra, armahda!...

Herra, armahda!...

Herra, armahda!"

Ja sitten aukeaa ihana laulu ja kellot soivat, kertoen Jumalan

suuruutta ja armoa. Rukoilijat ovat vaipuneet maahan rikki

revittyinä. Kyyneleet vuotavat ja itku ja huokaukset yltyvät. On

kuin olisivat vuoret nostetut maassa tomuna makaavien rukoilijoiden

hartioille ja niiden rutistuksesta pursunneet ihmisistä ulos kaikki

tuskat ja kivut ja rinta rauhottunut ja mieli kevennyt. Ja elämä

aukenee uutena paratiisina. Ja yhä hartaampina huokaavat särkyneet.

Kyynel on kuumempi, huokaus palavampi. Laulu lähtee sydämen kielestä:

Herra, armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda! -- kuuluu

loppumattomiin holveista ja lattialla.

Harhama käveli mietteissänsä. Taas huomasi hän äskeisen tytön

rukoilevan Neitsyt Maarian kuvan edessä, kokonaan maahan sortuneena.

Likemmä tultuansa tunsi hän hänet Looljaksi. Rovoillansa oli hän

ostanut vahakynttilän. Se tuikutti nyt Jumalan kuvan edessä. Itse

hän oli yhtenä rukouksena. Kädet olivat ristissä, ojennettuina kuvan

puoleen. Avonaiset silmät katsoivat niin epätoivoisina Neitsyt

Maariaan ja niiden mustilla silmäripsillä kiiltävät kyyneleet

kilpailivat kirkkaudessa kuvan kalliiden jalokivien kanssa. Jonkun

ajan kuluttua huomasi Loolja Harhaman, nousi nopeasti ylös ja

kysyi kiihkeästi, levottomana, hätäytyneenä, katsoen kyyneleisillä

silmillänsä Harhaman silmiin:

-- "Herra Harhama!... Missä on Nikolai?... Minä tiedän kaikki...

Kaatja kertoi... Onko Nikolai hirtetty?..."

-- "Loolja rukka! Jos tiedät, niin vaikene!... Älä huolehdi! Nikolai

on turvassa", -- lohdutteli Harhama.

Loolja risti silmänsä, vapisi, värisi, oli kokoon luhistumaisillansa,

johonkin vajoamaisillansa.

-- "Kiitos Sinulle, Jumala!" -- hätäili hän.

Harhama oli vaiti. Looljan hätä ja avuttomuus tarttui häneen. Kaikki

alkoi pimetä, tummentua ja sotkeutua. Loolja jatkoi:

-- "Tulin tänne rukoilemaan Nikolain ja Teidän puolesta... Nikolai

sanoo, että Te olette hänen ainoa ystävänsä!"

Vedet kierivät Harhaman silmiin. Hänestä tuntui, kuin olisi hän

syypää Looljan tuskaan ja kyyneleihin, kuin olisi hän johtanut

Nikolain vaaralliselle tielle. Hän oli sitä opettanut, juottanut sitä

uusilla ajatuksilla, tiedoilla ja kaikella. Hän hätäytyi ja hajosi ja

halusi paeta yksinpä Looljaakin, päästä pois sen silmistä. Hän kiitti

Looljaa ja lausui hiljaa:

-- "Kun tapaat Nikolain, sano terveisiä minulta ja kerro, että olen

matkustanut..."

-- "Herra isä!... Matkustanut!... Minne?" -- keskeytti Loolja

hätäillen ja kyynelten yhä nopeammin karpaloidessa.

-- "Kotimaahani... Kauvas pois... Hyvästi, Loolja!" -- vastasi

Harhama.

-- "Oi!... Älkää vielä!... Älkää!... Antakaa minä rukoilen

puolestanne... onnea tiellenne!" -- hätäili Loolja, laski

hätäytyneenä polvillensa ja rukoili:

-- "Herra Jumala! Suojele Sinä Nikolaita ja hänen ystäväänsä! Ole

heidän turvanaan ja johda heidät luoksesi!... Armahda, Herra, heitä!"

-- "Herra armahda!... Herra armahda!... Herra armahda!" -- kertasi

taas ihana laulu. Loolja laski kasvoillensa lattiapaadelle. Musta

tukka hajosi kirkon kivilattialle ja ruumis vavahteli itkusta. Laulu

jatkui yhä. Kauniina kertautui: "Herra armahda! Herra armahda!"

Harhama tunsi vedet polttavan silmiänsä. Hän oli hajoamaisillansa.

Liikutustansa salaten suuteli hän Looljan kättä kiitollisena ja

lausui.

-- "Loolja rukka! Sinä olet onnellisempi minua... Sinä voit

_uskoa_... ja sinun elämäsi on _rakkautta_... Se on rakkauden kaunis

kukka."

Lahjakas tyttö tajusi paljon. Hänen henkensä luhistui kokoon; hän

ikäänkuin lyyhistyi laattialle ja hän haaveili itku suussa:

-- "Niin, niin... Elämä on rakkautta... rakkautta se on... Ai-jai,

herra Harhama... _Elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen

poroksi_..."

Terävät elämän hampaat tunkivat Harhaman luihin... Elämänkysymyksen

tulihiileen oli taas puhallettu liekki. Hänen edessänsä kohosi koko

hänen oma elämänsä synkkänä, katkerana, kylmä ivahymy huulilla.

Sen koruina olivat kaikki hänen harha-askeleensa, rikoksensa,

erehdyksensä, pettymyksensä ja rauenneet toiveensa. Se näytti

kurjimukselta, risaiselta, järjettömältä olennolta, mielipuolelta,

kuleksijalta. Kädessänsä se heilutteli jotain salaperäistä, harmaata,

risaista liinaa ja ilkkui: "Tämä on tulevaisuutesi..."

Kuoripojat veisasivat entistä kauniimmin, pappi rukoili hartaammin

ja rukoilijat huokailivat palavammin. Harhamasta näytti, että kaikki

kantoivat päässänsä elämän tulikukkaista orjantappurakruunua,

kärsivät, kuin Jeesus ristillä ja katsoivat apua-anovina Häneen.

Hänestä näytti särkynyt joukko seppelöidyltä kuoleman hääväeltä,

joka odotti morsianta, tulikukkaisten seppeleiden hohtaessa ohimolla

ja kuoleman istuessa jokaisella tsaarien marmoriarkulla, viulua

soitellen ja lohdutellen odottavia sillä tiedolla, että kyllä morsian

kohta tulee ja he saavat nähdä hänet ja astua hänen kanssansa

alttarin eteen vihittäviksi ja lähteä sieltä morsiushuoneeseen,

rauhaan, riisuutumaan ja heittämään pois tuliseppeleen, polttavan

hääkruununsa: elämän...

Hän huokasi raskaasti, suuteli Looljan otsaa palavasti, puristi hänen

kättänsä jäähyväisiksi ja lausui:

-- "Ole onnellinen, Loolja-rukka! Sano terveiseni Nikolaille ja

Kaatjalle!"

Loolja aivan lyyhistyi taas kokoon. Harhama lähestyi takaapäin

munkki Pietaria ja kuuli hänen rukoilevan puolestansa. Kaikki sumeni

silloin hänen silmissänsä. Koko elämä haihtui omiin sumuihinsa. Sen

sumun seasta tuikkivat palavat vahakynttilät himmeinä tulina, elämän

pikkuisina tulikuumina kukkina, ja laulu tuntui tulevan jostain hyvin

kaukaa, Jumaluuden asunnoilta...

Ja taas ilmestyi sumuista hänen eteensä entinen elämänsä. Sen kädessä

oli nyt orjantappuraseppele, jonka tulikukkina loistivat hänen

erehdyksensä, rikoksensa ja pettymyksensä. Se lähestyi häntä ja laski

seppeleen hänen päähänsä ja osotti hautakiviä ja sanoi:

-- "Odota rauhallisena! Sieltä tulee morsian varmasti ja katselee

seppelettäsi ihastuneena, tai suru silmissä."

Hän kuuli munkki Pietarin yhä rukoilevan, mutta ei jaksanut enempää

kuulla. Liikutettuna, hajanaisena, hermostuneena ja sortuneena

lähestyi hän häntä ja kuiskasi:

-- "Minä lähden... Kiitos, isä Pietari, kaikesta!... Minä en

todellakaan ole kelvollinen Teidän ystäväksenne, vielä vähemmän

Jumalan palvelijaksi, jos Hänet joskus löytäisinkin."

Munkki Pietarin valtasi kuvaamaton säälintunne tätä perin

masentunutta ystäväänsä kohtaan, jota hän rakasti. Hän otti

taskustansa latinankielisen Uuden Testamentin, avasi sen, merkitsi

reunaviivoilla kertomuksen syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa

ja lauseen: "Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen joka

pantu on, Jeesuksen Kristuksen."

Ojentaen kirjan Harhamalle, lausui hän liikutettuna:

-- "Ystäväni! Ota tämä minulta muistoksi! Se aika tulee, jolloin sitä

tarvitset... Ja tulkoon se pian!"

Harhama puristi hänen kättänsä nopeasti, kuumeisesti, kyyneleet

silmissä, ja munkki Pietari siunasi hänet ristinmerkillä lausuen:

-- "Jumala kulkekoon mukanasi, veljeni, ja johtakoon sinut jalkojensa

juureen! Ole onnellinen ja synny uudesta!"

Ja kun Harhama lähti, katsoi Pietari hänen jälkeensä, teki

ristinmerkin ja lausui:

-- "Ole, Jumala, hänen kanssansa ja pelasta hänet! Hän lähtee

nyt jo nöyrtyneenä, masentuneena. Kiitos Sinulle, Jumala, että

olet ruoskallasi hänet jo niin kauvas kurittanut! Kiitos Sinulle

siitä, että olet hänet jauhanut ja masentanut, juurittanut hänestä

fariseuksen ylpeyden, avannut hänessä raon itsellesi ja valmistanut

hänet astumaan eteesi publikaanina!"

-- "Pau-uuu!" -- kumahti kirkonkello ja kuoripojat veisasivat

ylistystä Jumalalle.

Tunnin kuluttua sanoi Harhama jäähyväisensä Anna Pawlownalle.

Iltasella lähti laiva ja Venäjän ranta häipyi yön hämäriin...

Sinne jäi niin paljon toiveita, työtä, iloa, taisteluja ja

erehdyksiä ja rikoksia... Ja kun Venäjän ranta lakkasi näkymästä,

vaipuen taivaanrannan alle näköpiirin rajalla, tuntui Harhamasta,

kuin olisi koko siellä eletty elämä uponnut ikuisiksi ajoiksi

johonkin näkymättömään hautaan. Hän näki, rannan hävitessä, sen

vajoavan sinne, kuin arkun hautaan. Hän seisoi sen haudan reunalla

hätäytyneenä, tuskan repimänä, eikä tietänyt selittää, miksi hän

nyt niin kärsi sen elämän manalle menoa, joka oli hänelle ollut

usein niin raskas, kulettanut häntä pettymyksestä pettymykseen ja

viimein heittänyt haaksirikkoisena karille... Hän suri sitä, kuin

huikentelevaa, mutta eroamatonta rikos- ja onnettomuustoveriansa ja

kyyneleet kierähtivät taas hänen veristyviin silmiinsä...

Huomisaamuna kohosi merestä Suomen ranta... Kului vielä hetki

ja laiva laski kotimaan rantaan ja Harhama astui maihin, päässä

vieraalta maalta noutamansa loistava elämän orjantappuraseppele,

jonka tuli kukkina heloittivat hänen menneisyytensä teot, erehdykset

ja rikokset...

* * * * *

Äärettömyyden ontelo hohotti, kuin olemattomia reunojansa kaivaten.

Mykkinä kierivät maailmat sen autioissa sisälmyksissä. Kuin peikot

kiertelivät ne toisiansa, synkkinä, hirvittävinä avaruuden hirviöinä.

Ne kaartelivat toisiansa, kuin kauhun lyömät peikot.

Ijankaikkisuuden suuret viulut soivat... Kaikki muu tanssi...

Äärettömyys yksin pysyi... Sen peruskivi ei pettänyt... Se ei koskaan

radaltansa eksynyt... ei hairahtanut... ei tavannut suurempaansa...

Kaikkea muuta kalvoi ajanhammas... Äärettömyys oli ainoa, jonka

kylkeen sen hammas ei pystynyt... Se oli sille ainoa kivikova... Se

oli ainoa, jonka kylkeä ei ajanhammas löytänytkään.

Maailmat syntyivät, toiset hävisivät... Valo ja pimeys karkasivat

kaikkialla ikilentoansa. Raivoisina syöksyivät ne toistensa

kintereillä, kierrellen kuiden ja tähtien pintoja pitkin. Valo

pauhasi virtoina auringoista tähtiin ja kuihin. Kierivät maailmat

huiskuttelivat pimeitä varjoviuhkojansa, katkoen niillä valovirtoja,

itse katkeillen niihin...

Kaikki oli valon ja pimeyden taistelua... Kaikki oli elämän ja

kuoleman hääkarkeloa...

Mutta kaiken karkelon keskellä seisoi äärettömyys suurena

sulhasena... Se vietti suuria häitänsä, katseli kaiken karkeloa.

Ja sen morsiamena oli ainoa luoduista toinen lakastumaton, ainoa

kuihtumaton, kuolematon, ainoa ijäti uskollinen, ainoa ijäti-nuori.

Sen morsiamena oli _ijankaikkisuus_...

Se oli ainoa onnellinen morsiuspari, sillä se oli Luojan luomista

ainoa erehtymätön... ainoa kuolematon... ainoa, joka ei taistellut

turhasta, ei taistellut mistään... Se morsiuspari oli ainoa osaansa

tyytyväinen, ainoa, jonka tiellä ei ollut toista, ei polulla

kompastuskiveä... ei vastassa viettelijää... ei matkalla harhatietä.

Se pari seisoi suurena kaiken karkelon keskellä, viettäen ainaisia

häitänsä, elämän ja kuoleman niissä häissä karkeloidessa.

* * * * *

Suuret hääviulut soivat. Salaisuus availi loviansa. Äärettömyyden ja

iankaikkisuuden häissä liikkuivat suuret sotajoukot.

Kun munkki Pietari oli kiittänyt Jumalaa siitä, että Hän oli

masentanut Harhamasta fariseuksen ylpeyden, ja kun kirkonkello

kumahti, irtausi Perkele sen kumahduksesta, nousi ajatuksen

nopeudella korkeuteen, kauvas maan valorajojen yläpuolelle, pimeään

eetteriin. Avaruus kohisi, mykkä pimeys vapisi. Perkele antoi

kiukkuisan merkin, kutsuen sillä palvelijoitansa. Kohta oli hänen

ympärillänsä sata tuhatta loistavaa enkeliä, toisilla torvet,

toisilla tulisoihdut käsissä ja välkkyvät aseet vyöllä. Etumaisina

loistivat hänen kuusi pääenkeliänsä, Horna, Lempo, Hiisi, Kehno, Piru

ja Paholainen. Avaruus kohisi ylistyslaulusta ja soitosta. Perkele

puhui enkeleillensä majesteetillisena, loistavana, kirkkaan tulikehän

ympäröimänä:

-- "Jehovan munkki kiittää Herraansa siitä, että Hän on masentanut

Harhamassa fariseuksen ylpeyden ja tehnyt hänestä nöyrän

publikaanin..."

-- "Silloin on hän kiittänyt Jehovaa siitä, että Harhama kulkee sinun

tielläsi", -- todisti loistava sotajoukko. Perkele riemastui ja

jatkoi:

-- "Niin! Jehovan palvelija ylistää Herraansa _minun_ voitostani.

Sillä jo lähes tuhatyhdeksänsataa ihmisvuotta ovat Jehovan

fariseukset kiittäneet Herraansa siitä, että he muka ovat niinkuin

publikaani, ja publikaanit lyövät rintoihinsa ja sanovat: 'Tämmöinen

minä olen, enkä kurja Jehovan kumartelija...'"

Loistava sotajoukko veisasi ja soitti Perkeleen ylistystä:

"Sä olet suuri, voittamaton,

kiertämätön, tutkimaton,

loppumaton, mittaamaton.

On äärettömyys kiertämätön,

ijankaikkisuus on päätön,

vaan sinä suurempi oot vielä.

Jos Vihollises kunne kulkee,

jos kantapäänsä minne polkee,

niin sinun pääsi vartoo siellä.

Jos Hän sua kiertää, kaartaa,

sun paulas Häntä aina saartaa."

Perkele kohosi loistonsa ja ylpeytensä huipulle ja puhui:

-- _"Jokainen Jehovan sana ja teko on ase minun kädessäni..."_

"Kaikki sua palvelee,

kaikki sua tottelee.

Kaikki polut sinuun johtaa.

Kaikki käskystäsi läikkyy.

Kaikki kunniaasi hohtaa,"

todisti mahtava, kohiseva ylistyslaulu. Perkele viittasi kädellänsä

lausuen:

-- "Katsokaa!"

Maan päältä ilmautui näky: Hiiden myllyn portot ja irstailijat

loistivat helyissänsä, kohisivat silkissä, hohtivat jalokivissä

ja astuivat ylpeinä maailman eteen, loistaen paheen ja irstauden

vaipoissa ja niistä ylpeillen. Nuori portto astui ylpeänä

vaunuihinsa. Palvelijat sysäsivät hänen tiellensä sattuneen munkin

syrjään, ja kärkkyvät ihailijat riensivät palvelijoiden avuksi.

Munkki poistui nöyränä, porton häneen halveksivasti katsahtaessa.

Perkele ylpeili suurena:

-- "Katsokaa! Publikaanit eivät seiso enää 'taampana'..."

-- "Sinun palvelijasi kulkevat ylpeinä, sillä he tietävät herransa

suuruuden", -- kohisi sotajoukko.

Näky jatkui. Hiiden myllyn myllyväki: nuoret, keikailevat miehet,

kuleksivat saaliin haussa. Röyhkeinä, Hiiden myllyn kuninkaina,

päässä häpeän ja irstailun kruunu, kulkivat he tietänsä ihmis-otusta

etsien. Naiset sipsuttelivat koruissa ja helyissä, kohisivat silkissä

ja rimpsuissa, matkalla Hiiden myllyyn. Vanha pappi väistyi heitä

nöyränä. Perkele kerskui:

-- "Katsokaa! Publikaanit lyövät rintoihinsa... Ne ovat minun

myllymiehiäni... Ne jauhattavat minun Hiiden myllyssäni Jehovansa

käskyt pölyksi ja Hänen kuvansa tomuksi. He kulkevat jauhepussit

selässä minun myllyyni..."

-- "Sillä sinä olet heidät korottanut kunniaan: Sinä olet korottanut

heidät myllymiehiksesi. Sinä olet minut, pääenkelisi, korottanut

Hiiden myllyn hoitajaksi ja minä en nuku. Sinä olet Hiiden myllyssä

kruunannut heidät minun kauttani kunniasi kruunulla. Sinun käskystäsi

jauhatuttavat he itsessänsä miehen koirakseksi, naisen naaraaksi...

Kun kaikki ovat niiksi jauhetut, silloin on Jehovan valta loppunut",

-- vakuutti pääenkeli Hiisi ja koko loistava sotajoukko riemuitsi.

-- "Sen vallan täytyy loppua. Niiden, jotka eivät minun myllyssäni

jauhata itsestänsä pois Jehovan kuvaa, niiden jotka eivät jauhata

siellä itseänsä miehestä koirakseksi, naisesta naaraaksi, niiden

täytyy _tuhota_ toisensa", -- vannoi Perkele.

-- "Se on tapahtuva. Heidän täytyy toisensa tuhota. Hornan luolassa,

_sinun_ luolassasi, olen minä sinun voimallasi avaava ihmisten

silmät näkemään, että Jehova katsoo _toisiin_ lempeämmin", -- vannoi

pääenkeli Horna.

-- "Ja kullan temppelin esikartanolta on ikuisesti nouseva hiilinä

palavista ihmisistä lähtevä uhrisavu, nouseva kullanhohteena

korkeuteen ja välkkeellänsä todistava Hornan luolan katkeroittamille,

että Jehova on _toisten_ puoleen lempeämmin katsova. Siellä palavien

ihmishiilien täytyy savullansa nostaa Kainin käsi itseänsä vastaan",

-- vannoi koko riemastunut sotaväki.

-- "Minä, jolle sinä olet uskonut temppelisi: kullan temppelin

hoidon, olen pitävä sen uhritulia aina vireillä. Minä olen puhaltava

tulta siellä palaviin ihmishiiliin", -- lupasi pääenkeli Lempo,

kullan temppelin hoitaja.

-- "Ja minä, yksi sinun kuudesta pääenkelistäsi, olen vartioiva

minulle uskomaasi temppelinharjaa. Sieltä olen minä osottava

ihmisille kunnian ja vallan suloisuuden ja heidän täytyy himonsa

sokaisemina rientää sinne ja unohtaa Jehova," -- vannoi pääenkeli

Kehno, kunnianhimon temppelinharjan hoitaja.

-- "Ja minä, sinun sanansaattajasi, olen kaikkialla kulkeva sinun

vallanmerkkisi, käärme kädessä," -- vannoi Perkeleen sanansaattaja

Paholainen.

-- "Ja minä, sinun pääpappisi, olen kirkastava ihmisille sinun

henkesi oikeuden ja Jehovan hengen vääryyden... Minä olen sen tekevä

sinun voimallasi ja se on kirkastuva", -- vannoi Piru.

-- "Sen täytyy kirkastua. Minun henkeni pahan oikeus valkenee

ihmisille päivä päivältä", -- kerskasi Perkele.

Hiiden myllyn myllyväki kulki suuressa joukossa kirkon ohi,

karkotellen tieltänsä huonosti puettuja kirkonpalvelijoita.

Surkutellen katselivat he hurskasta nunnaa, joka kerjäsi almua. He

kiittivät Jumalaa, että eivät ole hänenlaisiansa. Perkele osotti

näkyä ja lausui palvelijoillensa:

-- "Niin ylpeinä lyövät publikaanit, ne Jehovan 'syntiset'

rintoihinsa... He ovat jo pussinsa, jossa oli Jehovan henki, tyhjiksi

jauhattaneet..."

Uusi näky ilmestyi Perkeleen vihjauksesta: Kullan temppelistä

poistuivat kullankokoojat... Palvelijat odottivat heitä nöyrinä.

Kaikki lakit nousivat. Kaikki etsivät kilpaa heidän ystävyyttänsä

ja suosiotansa. Kaikki pyrkivät syömään heidän kanssansa, odottivat

kutsua heidän loistaviin vastaanottoihinsa, pyrkivät vieraiksi heidän

ylellisiin koteihinsa. Perkele riemuitsi:

-- "Niin korskeina käyvät nykyajan publikaanit... Niin nousevat

heille kaikki lakit... He ylpeilevät siitä että ovat niinkuin

_fariseus_, eivätkä niinkuin publikaani..."

Perkeleen sotajoukko soitti ja veisasi herransa ylistystä. Sen

kestäessä ilmaantui maanpäälle ulkokultaisten joukko, joka nöyräksi

tekeytyen, kiitti Jumalaa publikaanin sanoilla. Perkele osotti näkyä

lausuen:

-- "Niin 'nöyrinä' kiittävät nykyajan fariseukset Jehovaa siitä, että

he muka ovat niinkuin publikaanit..."

Ihastuneet palvelijat veisasivat taas riemulaulua:

"Sinä kaikki Jehovan työt

omiksi aseiksesi lyöt,

Hänen tekonsa nurin käännät,

kaikki tutkaimeksi väännät

Itsellensä Jehovalle.

Viisas olet sinä, suuri,

sinä kaiken runko, juuri."

Avaruus kohisi soiton ja laulun sävelistä. Ylpeänä lopetti Perkele:

-- "Munkki Pietari _lähetti_ Harhaman Herransa portille, mutta hän

lähettikin hänet taas _minun_ paulaani... Hän kerskasi Jehovansa

aseena olevan Sitä vastaan tehdyn synninkin... Mutta hän ja koko

maailma on näkevä ja todistava -- ja se todistaakin jo sitä -- että

jokainen Jehovan teko ja sana on minun aseeni. _Jehovan hyvekin on

ase minun kädessäni_..."

Valtaava ylistyslaulu ja soitto kohisivat. Avaruus oli niihin

pakahtumaisillansa. Loistava sotajoukko järjestäytyi. Perkele

asettausi sen eteen ja laulun ja soiton pauhinassa, aseiden

välkkyessä ja kaiken loistaessa ja tulisoihtujen hohtaessa alkoi koko

sotajoukko kohisten ja pauhaten liikkua luodetta kohti Suomeen.