Ovi avautui jo lähteville ja siitä tunki pajaan rankkasateen ja

tuulen kohina. Nopeasti hyppäsi kolme miestä kynnyksen yli ja katosi

salamoiden punaamina sateen puolipimeään.

* * * * *

Ulkona raivosi yhä rajuilma. Taivas vuoti, kuin seula. Mustat pilvet

vyöryivät likellä maanrajoja raskaina vesivaippoina, rajusään

ajamina. Vallitsi öinen pimeys. Salamat sinkoilivat ristiin

rastiin... Takaa-ajajat kiiruhtivat juoksuansa tavataksensa Nikitinin

erään rantalehdon kohdalla, yksinäisellä tiellä, jota myöten hänen

piti kulkea. Silloin tällöin avautui musta taivaan vesivaippa

ja kirkas salama iski takaa ajajien eteen. Väliin satoi salamia

rankkana. Taivas tohisi. Pauhu ajeli pauhun kintereillä.

Takaa-ajat juoksivat voimainsa takaa. Eräässä paikassa teki tie

mutkan. Oli kierrettävä muuan yksityinen puisto. Sanattomina,

kuin sopimuksesta, tölmäsivät juoksijat suoraan. Lauta-aita

rusahti sortuessaan. Mutta toisen sivun aita oli luja. Äänettöminä

heittäytyivät miehet sen yli. Kuolema tuntui kierivän kantapäillä.

Salamat aivan kuin ruoskina piiskasivat, kiirehtien juoksijoita.

Jo tulivat he rantalehdon kulmaukseen. Nikitin käveli rauhallisena

sen ohi kulkevan kadun puolivälissä. Hurja juoksu alkoi. Jos Nikitin

ehtisi vielä muutaman sata metriä etemmä, voisi sattua vahtipoliisi

näkemään tapauksen. Rajusää tuntui yltyvän. Taivas herui hetteenä.

Salamoita satoi punaisenaan.

Takaa-ajajat juoksevat, kuin kuoleman kynsissä... Pelissä on muutakin

kuin oma elämä. Ei mistään tarvita sopia... Ei puhuta mistään.

Käsissä ovat kuoleman pelin viimeiset kortit...

Jo lähenevät he Nikitiniä... Matka vahtipoliisin paikalle on

täpärällä... Takaa-ajajat eivät huomaa enää rajuilman pauhua,

eivät rankkasadetta ja salamatulitusta. Kaikki himmenee yhdeksi

punakirjavaksi. Kaikki ajatukset tarraavat siihen yhteen asiaan:

elämän ja kuoleman arpapeliin.

Sade valuu virtana. Katu virtaa jokena. Taivas rätisee. Harhaman

valtaa halu tehdä se teko yksin, ennen muita. Hän juoksee kuin hullu,

ehtiäksensä toisten edelle. Epäselvänä laskee hän miten "se tehdä".

Hän laskee: "Juoksen eteen... katson silmiin terävästi ja sanon:

'Juudas!'... Mitähän se ajattelee silloin?... Ja ehtivätköhän toiset

siihen?" -- mietti hän juoksuansa kiiruhtaen...

Ilma synkkenee pimeäksi yöksi... On jo sydän yön aika... Paikalla ei

näy ketään. Rajuilma on karkottanut öisetkin kulkijat koteihinsa.

Harhama laskee laskujansa... Taas välähtävät salamat... Nyt

saavuttavat he jo Nikitinin... He loikkaavat varpaisillansa, kuin

kissat, ettei Nikitin kuulisi... Se on tarpeetonta... Myrskyn

kohinalta ei kuulu mitään...

Vesi purskahtelee ja roiskuu kissamaisista askelista. Takaa-ajajat

loikkaavat tiikereinä. Vielä hyppäys. Harhama on muiden edellä...

Hänessä herää _kunnianhimo_... Saada sanoa: "Minä sen tein"... "Kun

ehtisi vaan sanoa sen: 'Juudas!'" -- laskee hän vielä. Nyt syöksähtää

hän jo Nikitinin eteen... Hän pyörähtää nopeasti rauhallisesti

kulkevaa Nikitiniä päin... Ladattu browning on jo ojona.

-- "Kädet ylös... Juudas!" -- huudahti hän. Nikitin kalpeni. Salamana

oli sattunut häneen odottamaton käsky. Hän ei pelästyksestä kyennyt

käsiänsä nostamaan. Hän käsitti kaiken olevan lopussa. Hän tiesi

mistä on kysymys... Hän tiesi, että takaa-ajajat taistelivat henkensä

edestä. Kului vielä silmänräpäys... Harhama painoi jo lipasinta...

hana kohosi...

-- "Juudas!" -- toisti hän. Samassa ehti paikalle kolmas takaa-ajaja,

syöksähti Harhaman rinnalle ja heti oli toinenkin browning ojennettu

vapisevan Nikitinin rintaa kohti.

Nikitinin jokaikinen jäsen vapisi, Browningien hanat kohosivat. Ei

puhuttu sanaakaan. Samassa saapui paikalle Nikolai, hän tarttui

voimakkailla käsillänsä takaapäin Nikitinin pitkään tukkaan ja

painaen toisella kädellänsä hänen hartioitansa, nujersi yhdellä

nykäyksellä petturin niskat nurin. Hartiat nytkähtivät niskan

taittuessa... Kuului taittuvan niskaluun heikko nisahdus ja ruumis

retkahti hengetönnä maahan...

Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului browningin lyhyt, kuiva

laukaus. Toinen ojennettu ase oli lauennut...

Nikolai kokosi nopeasti paperit ja passin Nikitinin taskuista...

Harhama oli hänellä apuna. Sitä tehdessä sattui hänen sormensa luodin

lävistämään reikään... Siitä pulppusi lämmin veri... Sen lämpö tunki

väreenä läpi Harhaman ytimien...

Salamat iskivät... Pilvi puskui vettä... Jyrinä tärisytti maata...

Vesi pulahti virrassa ja alkoi keinutella vapauden taistelijan

ruumista meren ikuisiin kätköihin...

Eikä kukaan ole hänen salaisuuttansa paljastanut, eikä hänen nimeänsä.

Mutta Perkele sävähti salamasta ja istahtaen puun oksalle lehtien

peittoon, lausui:

-- "Se Abel ei enää vartioi veljeänsä Hiiden myllyssä..."

* * * * *

Taivaan kannella vyöryivät vielä riippuvat vesivaipat. Ne

myllertelivät mustina, uhmaavina. Salama sävähteli vielä silloin

tällöin terävänä, punaisena. Harhama ja Nikolai lähtivät samaa tietä

tapahtumapaikalta. Synkkinä, sanattomina kulkivat he. Kumpikin halusi

sisimmässänsä toisellensa jotakin sanoa, mutta pelkäsi samalla koskea

_siihen asiaan_... Se oli heille, kuin tulinen rauta. Se poltti

heissä nyt ilmitulemisenkin pelon...

Ajatuksettomina saapuivat he eräälle portille ja istahtivat sen

edustalla olevalle penkille, ikäänkuin ennalta tehdystä sopimuksesta.

Se oli sama penkki, jolla Harhama oli istunut munkki Pietarin

kanssa hääyönänsä, jäisessä talvi-ilmassa, kuun kylmän sädetulvan

valelemana. Harhama muisti sen nyt äkkiä... Sanattomina, murhan

synkeä muisto mielessä istuivat he kauvan rankkasateen pieksäminä.

Viimein huokasi Nikolai raskaasti ja lausui mutisten:

-- "Ah!... _Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta..._"

He istuivat vielä kauvan aivan sanattomina, mielet mustina mujuina.

Viimein nousivat he, kuin sopimuksesta. Kuului kaksi lyhyttä

huokausta. Käsi puristi kättä ja he erosivat...

Päivän koittoon kuleksi Harhama yksiksensä, muistamatta, missä. Häntä

nakerteli ilkeänä hiirenä yksi ainoa ajatus. Hän mietti: "Olikohan se

minun browningini, joka laukesi, vai sen toisen?... Sillä yksi ainoa

laukesi..."

Hän kohotti jo sadasti aseensa, katsoaksensa, oliko sen luotireikä

tyhjä... Sadasti laski hän taas aseensa alas sitä katsomatta...

Hänestä tuntui, että luotireijästä, jos se on tyhjä, näkyy tulinen

helvetti ja Nikitin, joka huiskuttelee veristä nenäliinaansa, seisoo

keskellä helvettiä, katsoo häneen kalman kalpeana, pää taaksepäin

hartioille retkahtaneena. Ja hän ei uskaltanut katsoa...

Päivä oli valennut, kun hän likomärkänä saapui kotiansa. Hän peitti

aseensa, paljastamatta itsellensä sen salaisuutta ja mutisi: "Jos

_se_ luoti on säilynyt, on se säilynyt itseäni varten..."

Turtuneena, tylsistyneenä yritti hän nukkua. Sormet tuntuivat silloin

uppoavan Nikitinin rintaan, luotien lävistämiin reikiin. Hän hyppäsi

vuoteeltansa ylös ja puistalti kauhuissaan käsiänsä, ikäänkuin

karistaaksensa sormien päistä tiuhkuvan veren, tai niitä pureksivat

ilkeät hiiret...

Väki tanssi, kun viulut olivat viritetyt.

Elämä on tulikuuma kukka...

Viulut vingahtivat kenraali Pawlofin huvilan loistavassa salongissa.

Orkesterin johtajan tahtipuikko laskee ja viulujen kielistä

alkavat vuotaa valssin lumoavat sävelet. Venäjän ylhäisön pojat,

notkeavartaloiset hovipaashit ja henkivartioväen nuoret upseerit

kumartavat kohteliaasti kauneille, ylhäisille naisille... Naiset

nousevat ja asettavat kätensä sulavasti tanssittajiensa olkapäille...

Miehet kietovat kätensä hoikan vyötäisen ympäri... Soitto kiihtyy.

Parit pyörivät lattialla keveinä, kuin sävelaaltojen vieminä...

Loistavat puvut, arvomerkit ja jalokivet vilisevät tanssien

pyörteissä... Naisten hienot hameet hulmahtelevat köykäisinä, kuin

utu, ja niiden alta vilahtaa pieni, kaunis kenkä, jonka kärki tuskin

koskee lattiaan.

Jo hengästyvät neitoset. Notkeat tanssittajat vievät heidät

paikoillensa levähtämään... He vilvottelevat hengästyneitä kalleilla

viuhkoilla... Naiset hymyilevät... Miehet kuiskailevat hienoja

kohteliaisuuksia...

Parit vaihtuvat, tanssi jatkuu ja neidot punehtuvat hengästyksestä...

Hetkeksi taukoaa sitten soitto ja pulahtaa iloinen puheen sorina.

Kohteliaisuudet pulppuavat, kuin lähteen vilpas lorina. Ne

helmeilevät huulilla, hiottuina, hienoina... Huolettomat neidot

nojaavat sulavia vartaloltansa pehmeitten istuimiensa selkämyksiin.

Silmä säteilee onnea... Kohteliaisuuksiin vastataan naisen parhailla:

Väliin helähtää vastauksena vallaton nauru, väliin kiehtova hymy,

väliin silmäys, josta taivaat avautuvat...

Puhelu jatkuu... Jalokivet hohtavat, naisten paljaat rinnat

kohoilevat huounnasta... Huone on täynnä tuoksuavia kukkia... Ne

kilpailevat kauneudessa naisen, tuoksussa hajuveden kanssa... Hieno

kiemailu heilahtelee jo hapsena huoneessa. Kaikki peseytyy jalokivien

hohteessa, ui tuoksussa, kylpee sävelissä...

Sitten vingahtavat taas viulut ja niiden kielistä alkaa virrata

tulinen mazurkka. Notkeat miehet kumartavat taas naisillensa...

Naiset helähtävät taas istuimiltansa perhosparvena, tai loistavana

ihmiskukikkona. Nopsina asettuvat he tanssiin kumartajiensa

rinnalle, silmät ilosta loistavina... Mazurkka vuotaa viuluista

virtana... Lattialla aaltoilee Venäjän nuori ylhäisö häikäisevässä

sävel- ja valomeressä, jalokivien ja kunniamerkkien välkkeessä...

Soleavartaloiset naiset lentelevät tanssittajien kainaloissa,

kuin kauniit perhoset... Pienet jalat tekevät kauniita liikkeitä,

hipaisevat lattiaa, kaartuvat kauniisti, taipuvat sulavina... --

Parit pyörähtävät... Keveä hame hulmahtaa utuna... sen helma kauniina

unelmana... onnen sumuna... verhona... Pikkuinen kengän kärki tuskin

hipaisee laattiaa... Avonaiset rinnat punehtuvat, katseet ovat arkoja

lintuja...

Ilta kuluu... Kohteliaisuudet pulppuavat yhä vilkkaampina,

häilähtelevät naisen hienona ihona... perhosena... kukan värinä...

Kiemailu käy lumoavammaksi, silmäykset yhä kiehtovammiksi...

Naiset lämpenevät. Siellä täällä nojaa neitonen jo hellänä nuoren

tanssittajansa rintaan... Hän haaveilee _onnesta_... lemmestä

ja _onnesta_... häistä ja _onnesta_... ikuisesta rakkaudesta ja

onnesta...

Elämä kukkii... nuoruus on vallatonta viiniä... Mies kietoo naisen

käsivarsillansa... nainen kiehtoo miehen katseillansa... Kiemailu

kutoo kaunista verkkoansa... Ihmispoven armaimmat avautuvat...

Yö hymyilee jo lämpimänä... Naiset tuutivat tanssittajiensa

syleilyissä... Viulu soittaa tuutulaulua... Neito kätkeytyy

tanssittajansa rintaan, kuin lintu varvulle, pääskysenpoika

pesäänsä... Hän tahtoisi siihen jäädä... nukahtaa onnenutuihin...

Silmäluomi laskee jo aran silmän päälle... Katse käy vältteleväksi,

araksi, ujoksi, kuten sen, joka on ensi kertaa tavannut itsensä

lemmen maailmasta...

Venäjän ylhäisö kuhertelee hienosti, kauniisti, huolettomana, kuin

lintu varvulla... perhonen kukassa... Kuuluu iloinen puheen sorina...

Joskus pulahtaa naurahdus... Väliin puhkeaa kaunis ihastuksen

huudahdus... Kaikki käy luontevasti... kauniisti... sulavasti...

Kaikki vuotaa, kuin kangaspuilta...

Kaikkialla hohtaa, kuin kesäpäivä taivaanlaella kaunis: _"Elämä on

onnea"_.

* * * * *

Ulkona valkenivat yön pellavat nurmikoilla, kesäyön kelmeänä valona.

Eräässä sivuhuoneessa istui tanssin väliaikana Harhama ja puhui

paroonitar Lichtensteinin kanssa, joka oli heittäytynyt sohvaan

huolettomana, tanssista hiukan hengästyneenä... Harhama oli saanut

tietää, että paroonitar oli kenraali Pawlofin perejuhlien ja

vastaanottojen välttämätön vieras ja pyytänyt sentähden suosijoitansa

laittamaan niin, että hänet kutsutaan myös. Hänen toivomuksensa

oli täytetty. Hänet esiteltiin Pawlofin pereelle ja hän pääsi sen

ystävyyteen. Nyt oli hän tullut kutsuille nuoren paroonitar Roslingin

ja hänen veljensä seurassa, ja paroonitar Rosling esitteli hänet

Lichtensteinille noin muka sattumalta, Harhaman omasta pyynnöstä...

Paroonitar Lichtenstein oli syntyänsä venäläinen ruhtinatar, nuori,

harvinaisen kaunis, ihmiskauneuden kukka, hemmoteltu perhonen,

nuoruuden ja kauneuden loistaviin vaippoihin puettu naisen sulouden,

viehkeyden ja kiemailun itseoikeutettu kuningatar. Hänen sielunsa

oli ihmisonnesta ja hemmottelusta puhennut kukka, jota taide ja

rikkaus olivat kastelleet, valaisseet ja hellineet... Hän oli

ollut yhden vuoden naimisissa ja erilaisia huhuja liikkui hänen

miehensä äkillisestä kuolemasta. Jotkut luulivat sen tapahtuneen

hänen nuoren vaimonsa toimesta... Hän oli rikas. Miehensä jättämä

omaisuus muodosti yhdessä hänen oman omaisuutensa kanssa suuremmoisen

pääoman. Hänen ympärillensä kokoutui kohta miehen kuoltua loistavia

ihailijoita perhosparvittain, mutta hän pysyi niille kylmänä.

Hän kukoisti omalle kauneudellensa. Salaneuvos Regime, jonka

vallankumouksellinen järjestö oli määrännyt murhattavaksi, oli ainoa,

jonka kanssa hän oli läheinen ystävä. Mutta se ystävyys oli salainen.

Ainoastaan pari uskotuinta siitä tiesivät, aavistaen sen ystävyyden

olevan enemmänkin, olevan suhteen. Harhama oli siitä saanut tiedon

sattumalta ja siihen luottaen toivoi hän paroonitar Lichtensteinilta

saavansa urkituksi tiedot salaneuvos Regime'in matkoista, joita

pidettiin salassa, ja etsi sopivaa tilaisuutta saada tutustua hänen

kanssansa. Nyt oli hänen halunsa toteutunut.

Paroonitar Lichtenstein oli kuullut Harhamasta puhuttavan parin

hänen mieltänsä kiinnittävän asian yhteydessä, Silloin oli hän

lausunut, että hän haluaisi Harhamaa nähdä, kuten kuriositeettia,

outoa olentoa. Hän katseli nyt tämän miehen luisevia kasvoja

mielenkiinnolla. Harhama oli ensimäinen suomalainen, jonka kanssa

Lichtenstein oli puhunut, ja se vielä lisäsi hänen haluaan tutustua

Harhaman sieluun. He olivat puhuneet pitkän aikaa Shakespeare'ista

Venäjän näyttämöllä, kun paroonitar Lichtenstein käänsi puheen

kesäsesongiin. Hän kertoi itse jääneensä kesäksi, vastoin tapaansa,

Pietariin, jossa asui huvilassansa. Kun Harhama kohteliaasti sanoi

oudostuvansa sitä ja ihmetteli, kuinka hän voi viihtyä kesäisessä,

verrattain tyhjässä Pietarissa, jossa kesäisin kaikki "high life"

[ylhäinen elämä] on lakannut, huudahti paroonitar sulavasti:

-- "Ah!... Minun aikani menee kuin siivillä. Päivät lentävät aivan

perhosina, joita ei saa kiinni... Minä olen oppinut jo elämäntaidon,

_le savoir-vivre'in_... Tiedättekö millä estetään... miten minä

sanoisin, no: _elämänikävä... l'ennui de la vie...?"_

-- "Kyllä... Ehkä... Sanotaan että kauniit perhoset ihailevat omia

siipiänsä. Mutta..."

-- "Noo... Mitä 'mutta'?" -- keskeytti paroonitar Lichtenstein

Harhaman vastauksen, sulavasti naurahtaen ja vilkaisten häntä

vallattomalla, kiehtovalla katsahduksella.

-- "Tietääkseni Te, paroonitar, ette ole niin itsekäs... Te sallitte

_muidenkin_ Teitä ihailla", -- lopetti Harhama kohteliaasti.

-- "Ai!... Kuinka Te sanotte!... Kiitos hienosta kohteliaisuudesta!"

-- naurahti paroonitar Lichtenstein... "Se oli _les plus gracieux

complimenis_" [hienoin kohteliaisuus, mitä olen kuullut.]

-- "Ikäväkseni minä en kohteliaisuuksia osaa puhua", -- huomautti

Harhama. Paroonitar Lichtenstein jatkoi puheluaan, kuin perhonen

kukissa lentoa:

-- "Minun aikani kuluu niin erinomaisesti... niin _mainiosti_, että

sitä ei odottaisi elämässä. Ja arvatkaa miksi? Siksi että minulla

on aivan verraton _dame de chambre_ [kamarirouva]... Hän on osannut

laatia minulle niin oivallisen päiväjärjestyksen, että, tiedättekö,

joutilasta aikaa ei jää hetkeäkään sille elämänikävälle... Siinä koko

minun _savoir vivre'ini_... Tahdotteko kuulla _dame de chambre'ini_

elämän-reseptin?... Hyvä! Minä kerron teille: Hän pitää ensiksikin

aikaisesta ylösnoususta, sillä hän sanoo aamupäivän valon puhdistavan

ihoa. Jo kello yksitoista herättää minut nuori _Kammerfräulein_

[kamarineiti] soittamalla jonkun minun lempikappaleistani... Ah,

kun minua alussa kiusasi niin aikainen nousu! Mutta nyt siihen jo

tottuu..."

-- "Olettekin nähtävästi kumminkin kuuliaisesti seurannut _dame de

chambre'inne_ neuvoa", -- huomautti Harhama huomaavasti, ikäänkuin

ohimennen hiukkasen kumartaen.

-- "Kuinka niin?" -- huudahti paroonitar Lichtenstein iloisena

jalokiviensä välkkeessä hohtaen, kuin perhonen kukkamaan keskellä.

-- "Siitä päättäen, että kaunis, hieno ihonne on puhtaampi, kuin mitä

se yleensä voi ihmisellä olla", -- vastasi Harhama kohteliaana ja

vakavasti.

-- "Äs, Teitä!" -- huudahti paroonitar Lichtenstein viehkeästi

naurahtaen ja jatkoi: "No niin!... Kello yksitoista nousen ylös.

_Dame du lit_ [makuuhuoneen hoitajatar] tuo lasin punaista viiniä ja

kylpypuvun... Heti ylös noustua otan kylvyn. Ljuusenjka [hyväilymuoto

nimestä Olga], -- minä en koskaan sano _dame de chambre'iani_

neidiksi, vaan Ljuusenjkaksi... Niin... Hän on niin herttainen,

Ljuusenjka rukka!... Hän on määrännyt minulle kylvyn joka aamu heti

vuoteesta noustua... Oletteko jo kuullut minun kylvyistäni?"

-- "Kyllä, paroonitar, mutta Teidän kertomananne on vanhakin asia

uutta. Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte niistä kertoa", -- vastasi

Harhama kohteliaasti, hieman kumartaen. Paroonitar Lichtenstein

helähti yhdeksi iloksi ja onneksi ja jatkoi jalokiviensä, nuoruutensa

ja kauneutensa sädekehän sisältä:

-- "No, niin! Se on taas Ljuusenjkan keksintö sekin. Hän on

kieltänyt minulta kaikki kosmeettiset ja höyrykylvyt. Litra puhdasta

sitruunamehua sekotetaan tarpeelliseen määrään puhdistettua

vettä... Siinä kaikki... Kylpyhuone on hiukan parfymoittu minun

lempihajuvedelläni. Kylpyaikana joku kamarineiti soittelee

viereisessä huoneessa... Eikö olekin yksinkertaista ja hienoa ja

nerokasta... _ingenieux'tä_ aivan... Vai kuinka?"

-- "Oo! Sehän on hienompaa, kuin teatterimaiset roomalaiset kylvyt...

Jo semmoisen kylvyn ajatuskin on niin puhdas ja runollinen", --

myönnytteli Harhama. Paroonitar Lichtenstein heittäytyi huolettomasti

sohvan selkämää vasten ja jatkoi:

-- "Nykyään on minulla _erittäin_, erittäin taitava _Badefrau_

[saunottajatar]... Minä elän hänen käsissänsä ollessani aivan kuin

_kauniissa_, kauniissa saippuakuplassa. Hänellä on kaikki niin

hienoa ja kaunista... saippuat ja peseminen ja kaikki... kaikki...

kaikki. Minä aivan nautin hänen pesustansa... Hän pitelee minua,

kuin saippuakuplassa. Koko maailma näyttää ja tuntuu kirkkaalta

vesikuplalta, joka vaan keinuttelee ja loistaa... Tiedättekö:

Elämänikäväkin tuntuu silloin sen hymyilyltä... Ah, niin!... Olin

unohtaa hieronnan... Olen onnistunut saamaan maailman parhaan

_massageuse'in_ [hierojattaren]... Hän on verraton. Mutta minä en

pidä pitkäaikaisesta hieromisesta... Se väsyttää... Elämä tuntuu

silloin niin pitkältä... ikävältä... semmoiselta veltolta... Ennen

hieromista minä juon lasin valkeaa viiniä... Sillä aikaa kun

_massageuse_ hieroo, lukee joku _Kammerfräulein_ sanomalehdistä

tärkeimmät uutiset... eilisistä vastaanotoista... nimipäivistä...

hovitapauksista... konserteista ja semmoisista... Se kaikki tapahtuu

ajan säästämiseksi..."

Paroonitar Lichtenstein korjautuu mukavampaan asentoon. Toinen

avonainen rinta pullistui silloin puvun paljasteesta, niin että

rinnanpää miltei näkyi. Pieni jalokivi oli koristeesta pistänyt

rinnalle ja paloi sen hienolla, herkullisella hipiällä, huikaisevan

kirkkaana. Harhama, joka paloi uuden aatteensa tappurana,

vertasi sitä Nikolain kuolevan äidin, Nataalian rinnanpäässä

kiiltävään, jäätyneeseen veritippaan ja oitis leimusi hänen vihansa

jalokivivälkkeen seassa. Hän katseli paroonitar Lichtensteiniä, kuin

myrkyllistä, kaunista käärmettä, jonka pää on rikki polettava. Mutta

hän puristi kaikki tunteensa hienoihin kohteliaisuuksiin, tuntien

olevansa urkkija. Paroonitar jatkoi:

-- "Hieromisen jälkeen minä otan _hienon_, hienon hajuvesisuihkun. Ja

siinä koko kylpy!..."

-- "Roomalaisilla olisi syytä Teitä kadehtia... Kylpynne viehätys,

paroonitar, on juuri sen yksinkertaisuudessa", -- huomautti Harhama

teeskennellyllä ihailulla. Paroonitar Lichtensteiniä se tunnustus

viehätti. Hän jatkoi innostuneena:

-- "Niin... Meidän ihmisten täytyy palata takaisin luontoon...

puhtaaseen, luonnon valmistamaan sitruunamehuun. Keinotekoiset

kylvyt turmelevat vaan ihoa... Kylvyn jälkeen... No Te tiedätte?" --

katkaisi hän kysyvästi.

-- "Luonnollisesti suvaitsette pukeutua!" -- vastasi Harhama

osanotolla.

-- "No, niin... kevyesti... _à la matinée_ [aamupukuun]... Semmoiseen

harsovaippaan, että ilma pääsee vaikutta maan ihoon... Minähän olen

raittiin ilman ihailija... _Coiffeuse_ [kähertäjä] laittaa sitten

tukan ja siinä menee noin puoli tuntia. Ja ajan voittamiseksi kertoo

samalla vanhempi _dame de Compagnie_ [seuranainen], mitä erityistä

on sattunut lukemaan tai kuulemaan... Sitten seuraa puvun valinta

_modiste'in_ [muotiompelija] kanssa. Sillä lailla kuluu aika...

Ennen kun _dame de toilette_ [pukijatar] on minut pukenut ja päästy

chokoladiin asti, on kello jo yksi... Mutta erehdytte, jos luulette

Ljuusenjkan jättävän minulle ruoka-aikaakaan vapaaksi: Sillä aikaa,

kun juon chokoladini, lukee nuorempi _dame de Compagnie_ jotain

kevyttä, uusinta kirjallisuutta... Totta kait teidänkin maassanne on

kirjailijoita?"

-- "Kyllä!" -- myönsi Harhama, koettaen olla niin huomaava, kuin

mahdollista. Paroonitar nojaili solevaa vartaloansa sohvan selkämään.

Pari suortuvaa oli valahtanut silmukaksi otsalle... Hän näytti

uinailevan ja leijailevan elämän mukavuudessa, kuin saippuakuplassa.

Hän jatkoi kertomustansa viattomana, kuin lapsi, ja kiehtovana, kuin

kaunis käärme:

-- "Chokoladin juotua on Ljuusenjka määrännyt vähän lepoa... noin

kaksikymmentä minuuttia... Taikka oikeastaan silloin tuodaan

hedelmiä... Siis tavallaan ei leporauhaakaan jää", -- lisäsi hän

naurahtaen ja kysyi sitten viattomasti: "Tiedättekö, käyttävätkö

talonpojat aikansa näin tarkkaan?"

-- "Tietääkseni heinäväki poutapäivänä ei lepää, mutta ruokarauha

lienee silloinkin", -- vastasi Harhama, tekeytyen yhä huomaavammaksi.

Paroonitar jatkoi sievästi haukotellen:

-- "Sitten alkaa taas työ. _Dame de Compagnie_ ja _Kammerfrau_

lukevat teatteri-, konsertti- ynnä muut huvi-ilmotukset. Niistä

täytyy valita ja antaa määräykset... tai sopia vastaanotosta. Kun

se on tehty, seuraa yksinkertainen aamiainen: Ainoastaan neljä

ruokalajia, kolme lajia viiniä ja jälkiruoka... Ja aamiaisen

aikana..."

-- "Taas työ!" -- keskeytti Harhama hieman naurahtaen.

Paroonitar Lichtensteinin miltei lapsellinen viehkeys oli hänessä

välistä muuttanut osanotoksi sen vastenmielisyyden, jota hän

vallankumous-sosialismin höyryistä huumautuneena tunsi jokaista sen

aatteen vastustajaa kohtaan.

-- "Niin... Ajatelkaas!" -- myönsi paroonitar ja jatkoi, tehden

kädellään sieviä plastillisia liikkeitä: "_Dame de Compagnie_

ja _Kammerfrau_ lukevat silloin eilisen-päiväisten konserttien

ja näytäntöjen arvostelut. Samalla sovitaan, miltä kannalta on

seuraelämässä niitä arvosteltava... Silloin onkin jo kello kolme...

Minä saan lasin samppanjaa ja levähdän... no, kymmenen minuuttia...

Levähtäessäni syön yhden pähkinän ja jonkun makeisen...

"Kello kolme odottavat jo hevoset. Täytyy lähteä ostoksille...

muotimakasiineihin... taidemyymälöihin... Joskus poikkean

aamuvierailulle... Kello viisi, kun palaan kotiin, odottaa jo

yksinkertainen päivällinen: kuusi ruokalajia... hedelmiä... neljä

lajia viiniä... Ei mitään ylellisyyttä... Tuskin olen päivällisen

jälkeen ehtinyt tarkastaa modistin ehdotuksen ilta-ajelupuvuksi --

säähän ja muihin asioihin katsoen -- ja ehtinyt juoda kahvin, kun

jo palvelija tulee pukemaan... Ilta-ajelulla menee noin tunti...

Kotiatultua seuraa kahvi... Sitä juodessa luetaan iltaposti. Silloin

jo alkavat konsertit... teatterit... vastaanotot... ja lopuksi

illallinen: neljä ruokalajia... Niin että kello on aina kaksi jopa

kolmekin yöllä, ennenkun pääsee lepoon... Sitten olisi vanhemman

_dame de chambre'_n määrä kertoa päivän tapahtumista... Mutta

joskus olen minä silloin jo _niin_ väsynyt, _niin_ väsynyt, että

tuskin jaksan mitään kuulla... Tekee aivan hyvää kun _dame de lit_

tulee riisumaan ja _Badefrau_ pesee -- iltapesua varten minä käytän

puhdasta _l'eau de Cologne'ia_ -- ja pääsee levolle. Kyllä semmoinen

elämä väsyttää... Vai kuinka luulette?" -- kysyi hän heittäytyen

lumoavan väsyneenä sohvan selkämää vasten.

-- "Kyllä, paroonitar," -- myönsi Harhama.

-- "Mutta juuri sentähden minä siitä elämästä pidäkettä se väsyttää.

Tuntuu", -- jatkoi paroonitar -- "niin virkeältä aamusilla, kun on

väsymyksestä nukkunut koko yön niin hyvästi... Ja toinen hyöty on se,

että aika kuluu niin, ettei sitä huomaakaan... Sille _elämänikävälle_

ei jää aikaa... Ja sehän on pääasia elämässä... Minä tuskin voisin

enää joutilaana elää. _Voilá mon savoir-vivre_... Siinä on koko minun

elämänviisauteni... Koettakaapas Tekin, herra Harhama, seurata minun

päiväjärjestystäni, niin huomaatte, että ette koskaan tunne ikävää."

Harhama naurahti hieman ja lausui kohteliaalla äänellä:

-- "Kiitos, paroonitar luvastanne, mutta sanotaan että: _Quod licet

Jovi, non licet bovi_." [Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle.]

Paroonitar Lichtenstein oli antanut viuhkansa solahtaa polvillensa ja

nojasi uinaillen sohvan selkämään.

Hän oli todellakin kaunis, kiehtova ja viehättävä. Kasvojen piirteet

olivat puhdasta taidetta, jota verhosi jumalien ja epäjumalien

iki-hieno sulo, viehätys ja pehmeys. Vartalon jokainen liike oli

kaunis kiemaus. Hipiä oli hieno ja puhdas. Katse oli kirkas, lumoava

ja kaino samalla. Se oli pakanallisen kauneuden jumalattaren

kiehteistä kiedottu. Hän oli kaunis perhonen... Elämä oli hänen

kukkansa ja ainainen päivänpaiste oli hänen poluillensa liinaksi

levitetty. Yksille hän oli onnenkupla, toisille kaunis kirous.

Kun Harhama nyt katseli hänen ihania kasvojansa, arkoja, hurmaavia

silmiänsä ja hentoa vartaloansa, joka houkutteli käärmeen sulavilla

kiemahduksilla, ei hän voinut häntä vihata... Hän sääli häntä

ja kietoutui hieman hänen sulonsa rihmoihin. Hän aivan naurahti

ajatellessansa, miten väsymättä ja säännöllisesti hän varasti ja

kulutti toisten työtä. Hän varasti sitä viattomasti ja kauniisti,

kuin hyvä lapsi.

* * * * *

Oli syntynyt hetkisen vaitiolo. Harhama mietti, miten saada puhe

käännetyksi salaneuvos Regime'iin. Paroonitar Lichtenstein katseli

häntä tutkivasti, salavihkaa, hieman surullisena. Harhama huomasi

sen. Molemmat säpsähtivät silloin hienosti, kuin olisivat toisensa

varkaista tavanneet. Paroonitar Lichtenstein teki kädellänsä pienen

liikkeen, vilvottaen kasvojansa ja virkahti:

-- "Huh, kun täällä on kuuma!"

-- "Sallikaa!" -- lausui Harhama, otti hänen viuhkansa ja vilvotti

häntä sillä, puhuen: "Minä ehkä häiritsen... Mutta suvaitkaa vaan

käskeä, niin minä saatan Teidät oitis toisten seuraan."

-- "Ette suinkaan! Kuinka te häiritsisitte!" -- huudahti paroonitar

hymyillen huolettomana. Ja uudella äänenpainolla, ikäänkuin olisi

puhe kääntynyt toiseen asiaan, lisäsi hän:

-- "Miksi Te luulitte että häiritsette?"

-- "Olen kuullut ja huomannutkin, että Teillä on yhtä hieno maku

seuraanne, kuin kylpyjännekin valitessa, ja siksi..."

-- "Juuri siksi ette häiritse. Kuulkaa: Älkää oudoksuko, minä

halusinkin Teihin tutustua... Olen kuullut Teistä pari kertaa

puhuttavan", -- keskeytti paroonitar Lichtenstein hilpeästi ja

jatkoi: "On hauska tutustua Teidän kauttanne kansaannekin. Minä olen

pienenä kuvitellut, että kaikki suomalaiset ovat joko noitia, tai

karhuja..."

-- "Ja kumpi ajatus Teistä nyt tuntuu oikeammalta? Olisin halukas

kuulemaan sen _Teiltä_, sillä kauniissa peilissä, sanotaan, näkee

aina oikean kuvansa", -- keskeytti Harhama hieman naurahtaen.

-- "Ette saa niin kysyä!" -- venytti paroonitar teeskennellen äänensä

moittivaksi. -- "Te teitte minuun aivan kokonaan toisen vaikutuksen,

kuin mitä odotin... Te näytte minua ymmärtävän paremmin, kuin kukaan

muu... Niin, niin. Muut puhuvat kaikkea tavallista... semmoista

ilveilyä, kun minä satun kertomaan elämästäni. Mutta Te nähtävästi

ymmärrätte sitä... Minua miellyttää ajatuksenne, kun sanoitte

kauneuden olevan _yksinkertaisuudessa_... Se on aivan uusi ajatus.

Minä itsekään en ole vielä siltä kannalta ihaillut kylpyäni...

Mutta mitä kukkia Te silloin minulle suosittelisitte?... Lähtekääpä

valitsemaan!"

He lähtivät yhdessä puistoon kukkia etsimään. Harhama mietti juuri

miten kääntää keskustelu paroonitar Lichtensteinin tuttaviin ja sitä

tietä salaneuvos Regime'in matkoihin, kun tämä itse kysyi:

-- "Ketä Te sitten minun seurapiiristäni tunnette?"

-- "Läheisesti ainoastaan jonkun naisista... rouva Vronskajan ja

paroonitar Roslingin... Mutta olen kuullut, että olette salaneuvos

Regime'in hyvä ystävä... Onko hän nykyään kaupungissa?" -- puheli

Harhama nopeasti, ettei sopiva tilaisuus pääsisi käsistänsä.

-- "Kyllä, mutta hän matkustaa ylihuomenna klo 10... No, hänkin on

semmoinen _bon vivant_..."

-- "Tsyt!" -- katkaisi paroonitar lauseensa säpsähtäen. Pensas oli

risahtanut. Perkele ilkkui siellä itseksensä:

-- "Delila leikkasi Simpsonin hiukset... Kunpa sitoisi niillä myös

filistealaisensa!... Nyt ei ole Harhamasta Kainiin, kuin hiuskarva."

Harhama oli näin odottamattoman huomaamatta saanut haluamansa tiedon.

Hän kuunteli sitä ihastuneena, mutta tyynenä. He olivat jo kävelleet

kukkaistutusten ohi laajan puiston metsikköön. Siellä kasvoi

tienvarrella muutamia kanervia. Harhama taittoi niistä pari pikkuista

kukkaa, ojensi ne paroonitar Lichtensteinille ja lausui:

-- "Minun makuni, kuten nyt näette, ei ole yhtä hieno, kuin Teidän,

paroonitar. Jos minun sallisitte kukkanne valitsevan, niin valitsisin

Teille kanervankukat... Niiden kauneus on niin yksinkertaisen hieno,

että ainoastaan se voi sopia Teille. Kaikki muut kukat ovat Teille

liian _vulgair'eja_ [jokapäiväisiä]..."

-- "Ai, kuinka hienoa!" -- huudahti paroonitar Lichtenstein

kiinnittäen puolet kukista rintaansa. -- "Tiedättekö? Tästä lähtien

ovat kanervankukat minun lempikukkiani... Kiitos Teille!"

Sitten katkaisi hän suortuvan hiuksistansa, sitoi niillä nopeasti

jäännöskukat ja ojensi ne Harhamalle lausuen: "Palkkioksi."

-- "Kiitos, paroonitar! Minä en halua ottaa ansaitsematonta

palkintoa, mutta olen onnellinen, jos sallitte nämä ottaa

muistoksi..."

-- "No, hyvä, hyvä!... Mutta... No, minä sanon sitten," -- keskeytti

paroonitar alotetun puheensa naurahtaen.

* * * * *

Puistossa ripsehti kesäyö askareillansa: Se levitteli hämäriänsä

nurmikoille. Kukkia se sirotteli kastehelmillä. Pensaiden välissä

se harjaili hämäränsä näkymättömän-hienoja kuituja... Sirkka sirisi

jossakin ruohon juurella... Lintu nukkui varvulla... Metsä torkkui

äänetönnä... Koko elämä istui äänettömänä pöllönä yöpuullansa.

Harhama seurasi paroonitar Lichtensteiniä syvemmälle puiston

perälle... Molemmat ajattelivat jotain yhtä hämärää, kuin yö oli.

Ikäänkuin alkaaksensa taas puheen, kysyi paroonitar Lichtenstein:

-- "Onko Suomessa paljon kanervia?"

-- "Kyllä... Ahot ja metsät täynnä," -- vastasi Harhama.

-- "Ai, miten kaunista!... Maat valkeina kanervankukista! Siellä

ovat varmaankin talonpojatkin onnellisia... Saavat aina ihailla

kanervankukkia. Eikö totta?" -- huudahti paroonitar Lichtenstein.

-- "Niin... Niin... Kyllä", -- naurahti Harhama.

YÖ tihenteli verkonsilmiänsä... Kulkijat kävelivät tietänsä... He

olivat istahtaneet eräälle puistopenkille. Kumpikin oli hetkisen

vaiti... Kumpikin mietti omia mietteitänsä... Yön verkkokäpy

heilui... Uni sipsutteli kylvövakka kainalossa, kylväen unta elämän

silmiin... Yön verkon silmissä vilahteli joku surunsuortuva...

Pimeässä varjopaikassa neuloi kuolema kylmiä sukkiansa... Sirkka

sirisi surullisena ja hämärä pisti puikolla jotain murhemustaa

ihmisten mieliin...

Yhä jatkui äänettömyys. Harhama mietti suurta asiaansa. Se kirkastui

hänelle väliin, joskus himmeni taas kaikki yön hämäriin, joista

tuikki jumaluuden ikituli, elämänkysymys. Paroonitar Lichtenstein

katseli salaa Harhaman luisia kasvoja ja ruskeita silmiä. Lapsuutensa

tarut suomalaisista noidista muistuivat hänen mieleensä. Oli kuin

olisi suomalainen noita seisonut hänen edessänsä ilmielävänä. Hän

halusi siltä kysyä jotain salaista, kauvan kytenyttä, kuulla sen

suusta jonkun hämärän asian selityksen. Mutta hän epäröi, pelkäsi,

sekaantui.

Vihdoin loppui pitkän-pitkä äänettömyys. Ikään kuin havahtaen, kysyi

paroonitar Lichtenstein:

-- "Tehän olette hyvä ystävä Anna Pawlownan kanssa?"

-- "Kyllä... Minun puoleltani..."

-- "Hän Teitä aivan jumaloi", -- virkkoi siihen paroonitar

Lichtenstein.

Äänettömyys sipsutteli taas villasukissa. Kumpikin oli vaiti ja

mietti jotakin... Kuoleman sukkapuikot vilisivät elämän kukkamailla.

Paroonitar Lichtenstein oli näkevinänsä viisasten noitien

kurkistelevan Harhaman silmäkuopista. Hän yritti taas kysyä, vavahti

ja peräytyi...

Vihdoin yritti hän taas uudestaan. Hän lausui, Anna Pawlownaa

tarkottaen, kanervankukkaansa haistellen:

-- "Hän on Teistä minulle puhunut kerran niin paljon hyvää ja suurta."

-- "Anna Pawlowna?... Vai niin!" -- virkahti Harhama mietteissänsä.

Hänelle se ilmotus oli odottamaton. Hänessä oli kaiken muun lisäksi

sekin sairaloisuus, että hän salaili harvoja ystävyyksiänsä, jopa

tuttavuuksiansakin. Jälkimäisiä niistä hän ikäänkuin häpeili,

edellisiä joita oli ainoastaan Anna Pawlowna, munkki Pietari, osaksi

myös Zaiko ja nyt Nikolai, hän peitteli maailmalta, kuin jotain

pyhyyttä, jota hän ei halunnut paljastaa jokapäiväisten ihmisten

pilkan sormille, joita hän sairaloisesti halveksi. Anna Pawlownaakin

hän oli pyytänyt olemaan hänestä yleensä puhumatta ja mietti nyt,

miksi tämä oli paroonitar Lichtensteinille sittenkin puhunut, tehnyt

poikkeuksen. Hän mietti sitä kaiken muun hämärän ohella.

Ja taas syntyi matona mateleva hiljaisuus. Kumpikin oli hieman

surullinen. Kumpikin sotkeutui joihinkin hämäriin rihmoihin.

Paroonitar Lichtenstein kääriytyi taikauskon utuihin, oli

seisovinansa salaperäisen olennon edessä, jommoisena hän oli oppinut

suomalaisia pitämään ja jommoiseksi Anna Pawlowna oli hänelle

Harhaman parilla himmeällä sanalla kuvannut. Vihdoin rohkaisi hän

itsensä ja lausui:

-- "Minä haluaisin kysyä Teiltä jotain... jotain omituista...

Oi-joi!... Älkää nyt hämmästykö!... Minä tahtoisin kysyä Teiltä

jotain _suurta_... Mutta en minä tiedä..."

-- "Suvaitkaa vaan tehdä minulle se kunnia, vaikka minun täytyykin

edeltäpäin ilmottaa, että en kykene _suuriin_ kysymyksiin

vastaamaan", -- lausui Harhama. Hän oli värähtänyt, luullen

paroonitar Lichtensteinin tarkottavan sitä asiaa, jonka johdosta hän

oli urkkimassa.

Ja taas seuloi hiljaisuus antimiansa. Koko luonto oli korvana, vaan

ei kuulunut mitään. Hetken kuluttua rohkaisi paroonitar Lichtenstein

mielensä ja alkoi puhua:

-- "Minä olen kuullut... Anna Pawlownalta etupäässä... että Te...

minä en osaa sanoa... Te tunnette elämän... tai että Te olette

toukkana tunkeutunut elämän sydämeen, kun me muut emme pääse sen

sisään... Te tiedätte _mitä on elämä_... se _ydin_."

Hän oli pistänyt tulikuumalla sukkapuikolla Harhaman kipurauhaseen...

Harhaman otsalle nousi pieni ryppy. Mieli sytenä lausui hän puoli

itseksensä:

-- "Niin... Elämä... _Mitä on elämä?_..."

-- "Niin... Sanokaapa Te minulle: _Mitä on elämä_?" -- keskeytti

paroonitar Lichtenstein, kuin olisi hän tahtonut siepata ohikiitävän

onnen.

Harhama vaikeni... mietti.

-- "Niin, niin, _mitä on elämä_?" -- toisti paroonitar Lichtenstein,

lisäten: "Te kuulutte sen ytimissä elävän, kun me muut emme pääse sen

pähkinänkuorta etemmä."

-- "Elämä... En tiedä mitä se on... Mutta Te, paroonitar, olette

herttainen perhonen... Jos minun vallassani olisivat elämän rihmat,

niin minä laittaisin, että elämä _olisi_ Teille kaunis kukka...

Eikä hän elämä hennonnekaan Teille muuta olla", -- vastasi Harhama

hajanaisena ajatuksenriekaleena.

Paroonitar Lichtenstein huokasi. Silmään nousi sumea katse. Hän

nypisteli kanervankukkaa ajatuksissansa ja antoi äänettömyyden

hetkisen seuloa tupsutella hiljaisia antimiansa... Yön pellavat

valkenivat nurmella... Sirkka sirisi heinänjuurella... Lopuksi lausui

hän vitkaan, surullisena:

-- "Elämä on kukka... Todellakin elämä on _kaunis_ kukka... _Elämä on

tulikuuma kukka_..."

Puikko poltti Harhamaa. Hän kysyi hämillänsä:

-- "Kuinka niin?... Tulikuuma... Miksi _tulikuuma?_..."

-- "Oi, se polttaa... Se polttaa... se polttaa... se polttaa...

Ah, älkää kysykö!... Ei... ei... ei... Ja siitä tuoksuaa myrkkyä

ja kuumuutta. Katsokaa! Kun minä kerran olin onneton, puhui Anna

Pawlowna _tästä_ ja Teistäkin... salaisuutena tietysti... Minä olen

siitä lähtien halunnut Teihin tutustua kysyäkseni tätä... Teissä

on... en minä käsitä mitä, mutta minä niin luotan Teihin", -- värisi

paroonitar Lichtenstein, varjostaen kasvojaan käsillään, kuin

estääksensä myrkyllisen kuumuuden niitä polttamasta.

Harhama väänteli käsiänsä tuskasta... Hän seisoi kavaltajana

turvattoman naisen edessä... Hän ehkä juuri veti sen naisen

elämänrihmoja niin, että elämä oli ylihuomenna tulikuuma kukka...

Sitä mietti Harhama... Ja hänen sieluansa nakerteli silloin suuri,

musta, ilkeä rotta. Hän itse kiemurteli sen kysymyksen tulikuumissa

pitimissä, jonka paroonitar Lichtenstein oli hänelle tehnyt, ja koko

elämä hohti hänen edessänsä tulikuumana kukkana, josta nousi tuoksuna

kuoleman mustanpunerva myrkyllinen savu.

* * * * *

Kun paroonitar Lichtenstein ja Harhama palasivat sisälle, oli

illallisen syönti alkanut. Kenraali Pawlof itse keskusteli parooni

Geldnersin kanssa. Huomattuansa Harhaman tulevan, huudahti hän

hänelle:

-- "Herra Harhama! Me Teitä juuri kaipailimme... Suvaitkaapa istua

seuraamme!... Ja Te, paroonitar, suvaitkaa myös, niin emme ryöstä

Teidän hurmaavaa seuraanne herra Harhamalta ja kumminkin saamme

itsekin siitä nauttia."

Puhutellut tottelivat vitkastellen. Samassa tarjosivat loistaviin

pukuihin puetut lakeijat hopeaisilta asettimilta ensimäistä

ruokalajia. Toiset lakeijat kulkivat mukana ja kaatoivat pikareihin

samppanjaa. Orkesteri soitti erästä kohtaa ooppera "Faust'ista".

Vieraat olivat jakautuneet seurueisiin. Nuoret miehet mielistelivät

naisiansa kumarruksilla ja kohteliaisuuksilla. Naiset kiemailivat

heille vastaukseksi. Kaikkialla hyrski vallaton ilo, nuoruus kukoisti

kukkana, jonka mairittelevana tuoksuna tuntui naisten rintojen

hienosta hipiästä nousevat tanssin hengähtymät. Parooni Geldners

jatkoi puhelua Harhamalle:

-- "Eikö totta, että suurin osa Suomen maanviljelijöistä on tilatonta

väkeä, torppareita, vai miksi niitä sanotaan?"

-- "Kyllä, parooni", -- myönsi Harhama välinpitämättömästi, katsellen

läheisyydestä tyhjää pöytää, joka ei olisi aivan likellä puhujia.

Parooni Geldners kääntyi nyt kenraali Pawlofille puhumaan:

-- "Sanoinhan minä Teille, kenraali!... Ja silloin oli kenraali

Bobrikofin politiikka aivan oikea. Hallituksen pitää vetää

puolellensa nämä tilattomat, tipauttamalla niille piee-ni... pieni

pala kerrallaan tilallisten maita."

Harhama halusi kuulla enemmän... Läheinen pöytä oli tyhjä. Hän

kumarsi hieman paroonitar Lichtensteinille, osottaen pehmeää

nojatuolia, ja virkahti:

-- "Suvaitsetteko?"

Paroonitar Lichtenstein istahti. Harhama ryhtyi seurustelunsa ohella

seuraamaan Pawlofin ja Geldnersin keskustelua, tekeytyen sitä

kuulemattomaksi.

-- "Suvaitkaapa keskeyttää!" -- keskeytti kenraali Pawlof Geldnersin.

-- "Minun käsittääkseni ei korkeimman vallan pidä koskaan _ostaa_

alamaistensa kuuliaisuutta. Sen pitää käskeä." -- Ja Harhaman ja

paroonitar Lichtensteinin puoleen kääntyen lisäsi hän lasiansa

nostaen: "Suvaitkaapa juoda, paroonitar ja herra Harhama!...

Samppanja väljähtyy... Terveydeksenne!... Ja Te, parooni!"

Kaikki vastasivat isännän tervehdykseen. Lakeijat kiiruhtivat

täyttämään vajautuneita pikareja. Harhama puri huuliansa kenraali

Pawlofin puhetta kuullessansa. Se loihti taas hänen eteensä sen

suuren asian, jonka urkkijana hän oli. Pawlof jatkoi:

-- "Ja mitä varten semmoinen nöyrtymys alamaisten edessä?"

-- "Sillä tavalla", -- vastasi Geldners -- "tehdään tilattomat

hallituksen ystäviksi. Semmoisissa joukoissa juuri on Venäjän vallan

turva rajamaissa... Ei pidä vaan annettavaa antaa niin tarkkaan,

ettei mitään jää myöhemmin annettavaksi."

-- "Mutta armahtakaa nyt, parooni!" -- keskeytti kenraali Pawlof.

-- "Kumousliike voi nousta ja käyttää samaa asetta. Sekin voi ostaa

tilattomien kannatuksen tilallisten mailla."

Harhama seurasi keskustelua tarkkaavasti, mutta välinpitämättömänä.

Hän uskoi sairaloisesti, että kaikki ne keskustelut olivat joutavia,

sillä ne kysymykset tulee ratkaisemaan uusi tekijä, se veriruskea

vallankumous, jonka punaisilla siivillä hänen henkensä lenteli

vakoilijana tässä loistavassa joukossa. Se toivo teki hänestä

sorisevan vierasjoukon kylmäverisen vihollisen.

Loistava seuraelämä ryöppysi virtana. Loistavat puvut kohisivat.

Jalokivet paloivat. Arvomerkit loistivat tähtinä. Nauru helähteli.

Naisten avonaiset rinnat houkuttelivat. Katse kietoi paulojansa. Ei

näkynyt huolen hämärääkään. Elämä hohti koreana kuplana.

-- "Kurjuuden maaperästä kasvanut elämänkukka", -- mietti Harhama.

Osottaen huomiota paroonitar Lichtensteinille, seurasi hän taas

samalla keskustelua.

-- "Joutavaa pelkoa!" -- vastasi Geldners. -- "Kapinalliset eivät

voi ilman korkeimman vallan lupaa _antaa_ mitään... eivät tuuman

alaakaan. Hallituksen pitää sallia niiden _luvata_, vaikkapa

vuosikymmenkin, ja tehdä vaan lupaukset tyhjiksi... Torpparit ja

muut houkuteltavat väsyvät odottamaan ja silloin voi hallitus astua

esille." -- Sikariansa sytyttäen jatkoi hän loppuun: "Valtiollisessa

toimessa täytyy aina seurata kylmää järkeä, eikä tunteita. _Kylmä

järki on kaiken peruskivi_..."

Kenraali Pawlof näytti tuskastuvan. Kuvaavan kädenliikkeen tehden,

keskeytti hän Geldnersin:

-- "Mutta sallikaa... sallikaa kysyä: Onko mitään sen kylmempää

järkeä, kuin se, mikä on miekan terässä? _Miekka ja hirsipuu_ ovat

korkeimman vallan kädessä paljoa mahtavammat aseet kuin palanen

torppareille tarjottavaa perunamaata... Terveydeksenne, paroonitar ja

herra Harhama!... Miks'ette juo?... No, kuinka suvaitsette viihtyä

kesällä, paroonitar?" -- kääntyi hän taas puhuteltuihin.

-- "Vallan hyvin... Terveydeksenne, kenraali!" -- vastasi paroonitar

nyökäyttäen päätään.

-- "Terveydeksenne, herra Harhama!... Ja Teidän kylpynne, paroonitar,

yhä vaan viihdyttävät hurmaavaa kylpijätärtänsä?" -- jatkoi kenraali

Pawlof.

-- "Oo, kenraali!... Ne ovat minun elämäni",- vastasi puhuteltu

vilkkailla eleillä.

Lakeijat tarjosivat toista ruokalajia. Pikarit täytettiin

hochheimer-viinillä. Orkesteri soitti kappaletta ooppera "Ruslanj ja

Ljudmiila'sta". Parooni Geldners jatkoi puhelua:

-- "Minä myönnän teidän olevan oikeassa, jos korkeimman vallan miekka

ja hirttonuora olisivat aina sen _omassa_ kädessä... Mutta..."

-- "Mutta kun ne kerran ovat sen kädessä, ei sen sovi ruveta

niistä kauppoja hieromaan", -- keskeytti Pawlof kiivastuneena. --

"Kaikki myöntymykset istuttavat kansaan sitä mieletöntä uskoa, että

sillä muka onkin _oikeus_ ei ainoastaan tarkastella ja arvostella

korkeimman vallan toimia, vaan myös... ajatelkaa sitä hävyttömyyttä:

osaltaan _päättää niistä_... Se on todellakin hallituksen miekan ja

hirttonuoran tavottelemista ja anastamista. Ja se on tukahdutettava

alkuunsa..."

-- "Mutta miten?" -- keskeytti parooni Geldners puhaltaen savun

suustansa huolettoman näköisenä.

-- "Kuinka miten?... Kummallinen kysymys!... Ettekö Te sitä tiedä?

Siten, että jokaiselle, joka tavottelee korkeimman vallan miekkaa ja

hirttonuoraa, annetaan ne heti _kaulaan_... Terveydeksenne, parooni!"

-- jatkoi kenraali Pawlof kiivastuneena.

-- "Terveydeksenne, kenraali!... Kun ei vaan päähän menisi... Mutta

vielä yksi asia: Hirsipuu on menettänyt voimansa heti, kun siihen

ripustetaan yksikään ainoa _kunniallinen_ mies... Siitä on tullut

silloin kunniahirsi, johon kaikki pyrkivät... Sitä on siis säästäen

käytettävä, muuten siihen pyritään kilpaa... Ja entä sitten?"

-- "Mitä 'entä sitten'?... Menkööt siihen kutka haluavat! Menkööt

Jumalan nimessä!... Hallituksella Jumalankiitos riittää nuoraa,

riittäköön vaan halullisilla kauloja," -- tarttui kenraali Pawlof.

Harhama istui ääneti. Hän mietti puhetta kuunnellessaan tulevaa

pommipäivää, laski mitä katua salaneuvos Regime'in täytyi ajaa.

Kenraali Pawlof kiihtyi. Parooni Geldners puolestaan säilytti

ulkonaisen tyyneytensä. Karistaen poroa sikaristansa lausui hän

huolettomasti:

-- "Niin... Muistakaa, että roomalaisten ristinpuu on raahattu

kirkonkatolle!... Samoin ne voivat tehdä Venäjän hirsipuullekin..."

-- "Ah Te, parooni! Te olette tänä iltana turhan arkailija ja

järkeilijä. Raahatkoot ne vaikka tuhannesti kirkon katolle kaikki

hirsipuut! Miljoona roomalaisten ristinpuita loistaa kirkkojen

katoilla ristinä, mutta löytäkääpä parikaan, jotka haluaisivat

niihin riippumaan!... Nöyrimmästi kiittävät kunniasta... Siinä se on

koko juttu... Kirkonkatolle!... Ettekö huomaa kuinka ne teidän niin

sanotut 'ihmiset' jo kaikin voiminsa kiskovat Rooman ristinpuita alas

kirkonharjalta?... Korjaavat hullutusta uudella hulluttelulla..."

Lakeijat tarjosivat jo kolmatta ruokalajia ja rüdesheimer-viiniä.

Orkesteri soitti Mozartin sävellyksiä. Harhama seurasi keskustelua,

kuin vakoilija, mutta välinpitämättömän näköisenä ja puhellen

paroonitar Lichtensteinin kanssa kirjallisuudesta... Kenraali Pawlof

jatkoi:

-- "Millä te, parooni, tyydyttäisitte esimerkiksi meidän omien

talonpoikiemme vaatimukset?... Jos jakaisitte niille aateliston,

luostarien ja valtion maita vaikka kuinka säästäen, loppuisivathan ne

kumminkin kerran... Mutta miekkaa ja hirttonuoraa riittää maailman

loppuun asti... Hyvinkin riittää. Kiitos Jumalalle!... Ja lisäksi:

Jos ostatte talonpoikien alamaisuuden aateliston mailla, teette

aateliston korkeimman vallan vihollisiksi... Ja millä te sen suosion

taas ostatte?"

-- "Tietysti heidän omilla, talonpojille jaetuilla maillaan", --

vastasi parooni Geldners kuivasti. -- "Viihdytellään kumpaakin

samalla maalla... _vuoron perään_, niin ei _maakaan_ lopu koskaan...

Sitäpaitsi on hallituksella muutakin annettavaa, kuin maa.

Esimerkiksi Suomessa on hallituksella valta. Siellä kilpailevat

eri puolueet keskenään. Annettakoon, Herran tähden, niiden olla

vuoron perään Venäjän hallituksen palvelijoina... no sanokaamme:

_suosiossa!_"

Lakeijat tarjosivat jo neljättä ruokalajia ja tokaijer-viiniä.

Orkesteri soitti Tshaikowskijn sävellyksiä. Iloinen puheen

sorina kuului kaikkialla. Kaikkialla näkyi kiemailua, iloa

ja huolettomuutta... Elämä kohisi valkeana vaahtona. Ihmiset

kuhertelivat elämän kultaoksalla. Nauru helskyi vallatonna...

Venäjän ylhäisö loisti kesäyön kauniina perhosparvena... Paroonitar

Lichtenstein kertoi Harhamalle erästä uusinta aviorikosjuttua...

Harhama unohti hetkeksi pommin ja kiintyi keskustelua seuraamaan.

-- "Teidän periaatteenne, parooni, merkitsee sitä, että kansalle

pitää antaa hirttonuoran pää... vuoroon yhdelle ja vuoroon toiselle

puolueelle", -- jatkoi Pawlof.

-- "Mutta jos sen _pään_ annatte, voitte olla varma, että ne vievät

_koko nuoran_... Ja _kaulannekin_ ne syntiset vievät... Oman päänne

ne katumattomat vievät lopulta..."

-- "Ei suinkaan minun periaatteeni sitä merkitse", -- väitti parooni

Geldners. -- "Jos hallitus on kylliksi viisas ja luja, voi se

hirttonuoransa lainata... sanon _lainata_ kansalle, vuoroon yhdelle

ja vuoroon toiselle puolueelle... Itse voi se asettua sopivalla

ajalla ahdistetun suojaksi ja... olkoon menneeksi: antaa nuoran

sille..."

-- "Mutta entä jos lopulta Pilatus ja Herodes tulevat ystäviksi?" --

tarttui Pawlof jyrkästi, kiehahtaen.

-- "Silloin heittää hallitus niille _kultaisen omenan"_, -- vastasi

parooni Geldners kylmäverisesti.

Harhaman viha kiehahti. Hän puri hampaitansa. Mutta

mielenliikutuksensa hän salasi tyyten... Sairaloisuutena kyti

hänessä ajatus omasta tärkeydestänsä. Hän kuvitteli, että hän on,

ehkä jo ylihuomenna, sanova sen uuden sanan, joka puhaltaa tomuna

kaikki nyt tehdyt laskelmat ja peruskivet. Hän kuvitteli itseänsä

jo maailmankurjuuden edustajaksi, joka voimansa tuntien kuuntelee

vihollisensa keskusteluja ynsein mielin ja ylenkatseella.

Lakeijat tarjosivat viidettä ruokalajia ja satavuotista madeiraa.

Orkesteri soitti ooppera "Demouw'ia". Paroonitar Lichtenstein

ja Harhama keskustelivat ruhtinatar O:n ja amiraali K:n

aviorikoksesta... Iloinen puheen sorina on yltynyt. Jalokivien

loiste ja palavat silmäykset kilpailevat keskenänsä loistosta.

Kohteliaisuudet sekaantuvat pukujen kohinaan ja luonteviin

naurahduksiin. Notkeat, kiemailevat naiset hallitsevat

seura-miehiänsä suuren maailmannaisen hienolla taidolla, pysytellen

kaikki rajoissansa ja vieden kaikki arimmille rajoille hienosti...

huomaamatta aivan... Kaikki kulkee heidän ohjaksissaan... He itse

kieppuvat ohjattaviensa orjina. Aisti-elämän säikeet kulkevat täällä

hienoina... Ne purkautuvat kuin runokeriltä... Ne hehkuvat kukkana,

jolle laulut helskyvät ja jonka väreinä ovat vietit... vietit tai

tunteet, tunteet tai vietit... ken mitenkin sanoa tahtoo.

Äskeinen keskustelu jatkui:

-- "Sitäpaitsi", -- jatkoi parooni Geldners -- "älkää unohtako,

että hallituksella on vielä eräs voimakas ase kädessään. Tarkotan

_uskontoa_... Hallituksen pitää vaan osata sitä käyttää _taidolla_.

Joukkoihin on saatava lähtemättömästi juurtumaan se usko, että

esivalta on Jumalalta ja sen käskyt siis Jumalan käskyjen

ilmauksia. Ja se on jo kylliksi, jos uskonnollinen harrastus vetää

joukkojen ajatukset pois maallisista, yhteiskunnallisten asiain

harrastuksesta..."

Harhama kuunteli nyt puhetta tarkkaavana. Hän muisteli Nikolain

äskeistä pajassa pitämää puhetta. Hän oli huomaamattansa keskeyttänyt

puhelunsa paroonitar Lichtensteinin kanssa Ja tämäkin seurasi

nyt keskustelua... Lakeijat tarjosivat kuudetta ruokalajia ja

malaga-viiniä. Orkesteri soitti kappaletta "Tannhäuser'ista". Parooni

Geldners jatkoi:

-- "Vallankumoukselliset tietävät, miten mahtava ase uskonto

on hallituksen kädessä ja koettavat ensi sijassa järkyttää sen

perustusta. He tietävät, että joukkoja ei _voida_, ei _saada_

nousemaan esivaltaa vastaan niin kauvan, kun ne uskovat kirkon

vakuutusta esivallan jumalallisesta alkuperästä. Hallituksen pitää

ottaa tämä opiksi ja lujittaa juuri _sitä_ kohtaa, mitä vastaan

huomaa hyökkäyksen olevan kohdistetun... Niin moniuskoisessa maassa,

kuin Venäjä on, täytyy hallituksen tietysti olla suvaitsevainen eri

uskontoja kohtaan... Toisin sanoen: Sen pitää heittää kultainen omena

kirkkojenkin keskuuteen... Maailmaa hallitsee kylmä järki. _Se on

myös Venäjän mahtavuuden peruskivenä_..."

Parooni Geldnersin jatkaessa puhettaan tarjosivat lakeijat jo

seitsemättä ruokalajia ja vanhaa lacrima christi-viiniä. Orkesteri

soitti Glinkan sävellystä. Molemmat keskustelijat, joista toinen

edusti kylmää järkeä, toinen väkivaltaa, olivat koko ajan pysyneet

ulkonaisesti verrattain tyyninä. Kenraali Pawlof oli sotilas, joka

voi kylmänä, silmiänsä räpäyttämättä, seisoa luotisateessa. Hän oli

samalla itsevaltiuden lihaksi tullut ihailija. Mutta nyt kiehahti jo

veri hänen päässänsä ja hän lausui, niin kovalla äänellä, että koko

seurue sen kuuli:

-- Hullutuksia, parooni!... Heikkoutta!... Rikollista arkailua

ja tinkimistä oikean kanssa... _Venäjän mahtavuuden ja suuruuden

peruskivenä on miekan terä ja itsevaltiaan tsaarin rautainen

tahto_... Maailmaa hallitsee _miekka ja hirsipuu_...

Koko loistava vierasjoukko kohahti sen kuullessansa, kuin loistava

perhosparvi.

-- "Oikein!... Oikein!... Hyvä!... Hyvä!" -- kuuluivat

hyväksymishuudahdukset. Kirjavapukuiset lakeijat kantoivat juosten

jälkiruokia ja samppanjaa. Orkesteri soitti kappaleita oopperasta

"Henki Tsaarin edestä". Puhelu valuu virtana. Kohteliaisuudet

pulpahtelevat siitä kauneina kuplina. Helmikirkkaat naurahdukset

helähtelevät. Palavat katseet salamoivat jalokivien vallattomassa

välkkeessä. Mielittely tuulahtelee, hivelee mieliä, kuin neidon

näkymätön suortuva ihoa... Posket hehkuvat, tunteet riutuvat. Naisten

valkoisiin avonaisiin rintoihin on hillitty veri nostanut hienon

punan...

Tähän loistavaan seuraan putosivat kenraali Pawlofin sanat, kuin

maineen ja kunnian kultapallo. Koko joukko kuohahti. Venäjän suuruus

ja mahtavuus kohosi loistavana leijana ihailtavaksi. Miesten tiet se

sirotteli maineen seppeleillä, naisille se rakenteli ritarilinnoja ja

tarjoili vallan loistavia rihmakeriä.

Puhe syöksyi kepeänä ryöppynä Venäjän suuruuteen ja mahtiin.

Puhuttiin maailmanvallasta, Venäjän tulevasta rikkaudesta ja

loistosta... Pietari Roomana -- Neva ja Volga maailman valtasuonina

ja Venäjän Tsaari sivistyneen maailman _imperaatorina_, itsevaltiaana

keisarina... Se ajatus ajoi kepeät mielet kunnianhimon loistaville

merenselille... Puhuttiin myös sodasta... suurista voitoista...

vallankumouksesta, mutta kaikesta kevyesti, kuin höyhenellä

koskettaen. Parooni Geldners vastasi kenraali Pawlofin äskeiseen

huudahdukseen kuivasti:

-- "Miten tahdotte uskoa. Mutta Tsaarin rautaisinkaan tahto ja

Venäjän mahtavuus eivät voi kauvan seisoa miekan terällä kahtia

leikkautumatta... Ei leijonakaan voi juosta miekan terällä..."

-- "Mutta ei leijona myös pysy leijonana, heittämällä pentunsa

ensimäiselle tyytymättömälle lurjukselle, joka uskaltaa sen eteen

astua... _Kynsiänsä_ sen pitää semmoisille hävyttömille näyttää...

kynsiänsä ja hampaitansa," -- keskeytti kenraali Pawlof kovaäänisesti.

Loistava seura kietoutui keskustelun ympärille. Se säesti sitä

parvissa ja kaksittain. Isänmaallisten tunteiden kuohu nousi

valkovaahtona. Hetken kuluttua sekaantui puheeseen paroonitar

Lichtenstein kysyen:

-- "Mutta mistä johtuu kansan tyytymättömyys? Onhan heillä..."

-- "Sanokaas muuta, paroonitar! Valittavat, että ei ole leipää...

Kapinoitsijoiden oppeja!" -- keskeytti Pawlof kiivastuneena ja

lisäten innoissaan: "Sallikaa juoda maljanne, paroonitar!... Ja Te,

herra Harhama! Terveydeksenne!"

-- "Mutta", -- huomautti paroonitar Lichtenstein -- "miksi talonpojat

eivät syö enemmän _liharuokia ja vihanneksia_?... Esimerkiksi

raparperia... tilliä... ja...? Pitäisi perustaa keittokouluja

ja opettaa talonpoikia valmistamaan ja syömään liharuokia ja

kasviksia... Sentähden niiden vartalokin on niin jäykkä, kun syövät

yksinomaan leipää... Tiedättekö, kenraali, minä en syö leipää kuin

kymmenisen grammaa päivässä... Miks'ei hallitus käske talonpoikia

lihaa syömään?..."

Harhama puri huuliansa. Pawlof käveli edestakaisin lattialla

kiihtyneenä. Hieman itseänsä hilliten vastasi hän:

-- "No... Voi olla, että niillä ei maalla ole aina lihaakaan...

Mutta kasvattakoot karjaa ja juokoot maitoa!" -- ja tarjoten sikaria

Harhamalle kysyi hän: "Ettekö polta, herra Harhama?..."

-- "Kiitos, kenraali! En."

-- "Todellako?... No se on harvinaista... Minulle on tupakka toinen

luonto."

Ja jatkaaksensa vastaustansa paroonitar Lichtensteinille puhui hän

sikaria sytyttäessänsä:

-- "Voi olla... Voi olla, että köyhyyttä on, mutta..."

-- "Mutta", -- keskeytti paroonitar Lichtenstein vilkkaasti

-- "miksi ei silloin panna useammin toimeen esimerkiksi

hyväntekiäis-tanssiaisia ja arpajaisia ja...? Ajatelkaa, kenraali:

Minä olin viime talvenakin kuusissa tanssiaisissa köyhien

hyväksi... _Kuusissa_ tanssiaisissa, ajatelkaa!... Lisäksi kolmissa

arpajaisissa, joissa myös tanssittiin... Jos kaikissa kaupungeissa

pantaisiin toimeen tanssiaisia, vaikkapa... no, vaikkapa kerran

viikossakin, niin kokoontuisihan siitä jo rahaa."

-- "No, niin", -- keskeytti kenraali Pawlof. -- "Te, paroonittareni,

tanssitte siis viime talvena _yhdeksän_ kertaa niiden hyväksi ja

tiedättekö miksi ne meitä sanovat palkkioksi?... _Verenimijöiksi_..."

-- "Olkaa nyt!" -- huudahti paroonitar, joka luuli Pawlofin

leikkiä puhuvan. Harhaman mieltä alkoi keskustelu jännittää ja

kaiken jännityksen ohella juoksivat hänessä omien mietteittensä

säikeet. Ylihuominen päivä nosti jo taivaanrannalle aamuruskoista

kannikkaansa. Hän osaksi unohti ympäröivän joukon. Pawlof jatkoi

puhettansa paroonitar Lichtensteinille:

-- "Uskokaa, tai olkaa uskomatta!... Vieläpä vaativat, että Teidän

täytyy jakaa heille omaisuutenne. Ajatelkaa: suorastaan _vaativat_,

hävyttömät!... Onko ennen moista kuultu?... No, parooni! Mitä Te

sanotte sosialismista?"

-- "Ne saarnaavat aikansa ja lakkaavat... Omistusoikeus on ihmisessä

synnynnäinen luonnonvietti, eivätkä sitä voi mitkään opit hävittää",

-- vastasi parooni Geldners kuivasti.

-- "Niin, niin. Mutta minä tarkotin: Pidättekö Te _oikeana_ sen

opin?" -- kyseli Pawlof innostuneena. Paroonitar Lichtenstein

ei näyttänyt käsittävän puhetta. Harhama seurasi sitä jo

kokonaan jännittyneenä. Parooni Geldners vastasi varovasti ja

välinpitämättömänä:

-- "Ihmiskunnan omaisuudet täytyy pitää taitavien käsissä. Jos ne

jaettaisiin kaikille tasan, laskeutuisivat joukot, kuin krokodiilit

liejuun niitä syömään, kunnes kaikki olisi lopussa. Ja tulevana

vuonna täytyisi ihmiskunnan tarttua kerjäläissauvaan. Jokainen

semmoisille joukoille heitetty liika muru on ihmiskunnan omaisuuden

tuhlaamista... no, ellen sanoisi sen _kassankavallusta_ ja

_varkautta_..."

-- "Ja ne riettaat opettavat, että ne, jotka hoitavat ihmiskunnan

omaisuutta, etteivät ne joudu maankiertäjien tuhlattaviksi, ovat muka

varkaita... Katumattomat!" -- tarttui Pawlof yhä kiihtyen, vihastuen.

-- "No vähäpä sitä muuta hulluutta saarnataan!" -- pisti Geldners.

Keskustelu jatkui. Orkesteri soitti. Venäjän ylhäisö tanssi

perhosina sosialismin punaisen haamun ympärillä. Pawlof ja Geldners

kumoilivat sosialismin oppeja nerokkaasti... rohkeasti. Harhaman

ainaiset epäilyksen rauhaset alkoivat vuotaa. Eivät sosialisminkaan

opit, eivätkä vallankumouksen terässormet voineet niiden mätäpesiä

puhtaiksi puristaa. Hänen maallisten epäilyjensä idut puhkesivat

alati uusina siitä suuresta epäilystä, joka etsi Jumalaa

äärettömyyden rantojen takaa... Joukkoviha oli vaan tarttumana

arpeuttanut sen vuotavat haavat.

Kenraali Pawlof jatkoi puhettansa:

-- "Vapaa kilpailu ja siihen perustuva yksityinen omistusoikeus ovat

ihmiskunnan kehityksen peruskiviä. Ne muodostavat ihmiskunnan seulan.

Kyvytön aines, joka ei kestä kilpailussa, sortuu siinä seulassa

paheisiinsa, tai nälkään, ja jälelle jää rautainen ja kykenevä aines.

Jos vapaa kilpailu ei polkisi huonointa ainesta häviöön, sikiäisivät

ne, kuin eläimet ja täyttäisivät maan veltoilla ihmislonkeroilla.

No ajatelkaa!... Sehän olisi eläinkuntaa kohti kulkemista. Katsokaa

neekereitä, joilla on sosialistinen yhteiskunta, mitä eläimiä ne

ovat... Ihmiset eivät kohoa eläintä korkeammalle, ennen kun ne

tekevät tulisen seulan, vapaan kilpailun, joka seuloo niistä eläimet

vähä-vähältään tautiin ja puutteeseen ja häviöön."

Harhama ei voinut vihastua, sillä hän näki kenraali Pawlofissa oman

itsensä sairaloisuuden terveen ilmiön: ihmisten halveksimisen. Ei

hän myös kyennyt tajuttavasti käsittämään, mikä hänen puheessaan

oli oikeaa mikä väärää. Hän ärtyi siitä vaan sokeasti sen aatteen

puolesta, jonka urkkijana hän oli. Kenraali Pawlof käveli kiihtyneenä

edestakaisin ja jatkoi:

-- "Ajatelkaa, parooni: Ihmistyö ei _keskimäärin_ riitä takaamaan

kaikille semmoista toimeentuloa, jonka turvissa voisi ihminen

kohota työeläimestä ihmiseksi... Silloin ei ole muu neuvona, kuin

vapaalla kilpailulla seuloa parhaat ihmisiksi ja loput polkea niiden

ruokkijoiksi..."

Ja yhä kiihkeästi edestakaisin kävellen:

-- "Sillä hävitetään samalla se kelvoton aines, tukahdutetaan se

ja estetään huonontamasta sukua ja täyttämästä, kuin rikkaruohot,

maailma ihmisloikareilla, jotka venyisivät, kuin haisevat krokodiilit

Afrikan järvien liejuissa... Niiden sikiämistähän ei voida lailla

estää ja kieltää. Täytyy siis turvautua seulaan ja seuloa sillä

ihmiseläimet ihmisistä häviöön..."

Harhama takertui puheeseen, kuin hyttynen hämähäkinverkkoon. Hänen

oma ihmishalveksumisensa nosteli päätänsä, mutta vajosi taas hänen

sielunsa nykyiseen yleiseen kuohuntaan, josta vallankumous nosteli

veristä päätänsä kaikkea muuta voimallisempana. Hänen asemansa

kavalana urkkijana oli hänelle se tulineula, jonka kärellä hän istui.

Sen pisto nosti hänessä alati kumouksen verihaamun kuristamaan muun

tukehduksiin. Kenraali Pawlof jatkoi korskeana:

-- "Ihmiskunnalle on edullisempaa, että sen muodostavat tuhat

rautaista ja henkisesti kehittynyttä olentoa, kuin että sen muodostaa

tuhannen miljoonaa velttoa, laiskaa, kyvytöntä loikaretta... Ne

verenimijöiksi kohonneet -- jos niin saan sanoa -- ovat juuri

ihmiskunnan kehityksen ensimäiset tekijät. Niiden _velvollisuus,

suora velvollisuus_ on polkea kykenemättömät häviöön... polkea ne

hiiteen, joko nälän, tai paheen kautta... Se on seula, joka toimittaa

valinnan matemaattisella tarkkuudella. Se vapauttaa ihmiskunnan

elättämästä turmiollisia kuhnureita, estää ihmisen huononemasta ja

vaipumasta eläimellisyyteen... Ah, parooni!... Se on luonnonlaki

ja siksi sitä ei, jumalan kiitos, hävitä mitkään sosialistiset

hulluttelut... Ne meluavat aikansa ja sitten alistuvat luonnonlain

alle aivan nöyrinä... alkavat haalia tavaraa ja hyviä päiviä ja

polkea veltot jalkoihinsa s.o. hävittävät kelvottoman aineksen...

Terveydeksenne, parooni!... Lakeija!"

-- "Mitä suvaitsette käskeä?"

-- "Täytä paroonittaren ja herra Harhaman lasit!" -- komensi Pawlof.

Lakeija täytti käskyn. Paroonitar Lichtenstein kuunteli puhetta

hämillänsä, kuin hieman hätäytynyt tyttö. Marmorivalkea, paljas

_décolleté_-rinta kohoili hermostuneista hengityksistä. Hän

nojasi kiehtovaa vyötäistänsä sohvan kaiteeseen. Toinen rinta

oli puristuksesta hieman pullistunut, pehmeänä, puhtaana.

Briljanttikoristuksen jalokivi pisti sille puvun reunaman yli ja

paloi taas sen hienolla hipiällä kirkkaana tulena. Sen palopiirissä

häikäisi rinnan iho silmää... Hienonhieno verisuoniverkko häämöitti

sinisuortuvana sen hipiän alta... Se heitti kuvansa katsojan

silmään... lämpimänä... herkullisena... hivelevänä... antoi silmän

sen viedä vireenä toivotuille perille... lähti aroille matkoille...

hienoille... hellille poluille... aistien lymysijoihin...

Veristen mietteittensä kutoutuessa huomasi Harhamakin sen kuvan...

Lapsellisen avonaisella äänellä, hieman surullisena, hämillänsä,

puuttui paroonitar Lichtenstein taas puheluun:

-- "Mutta, kenraali!... Minä en ymmärrä... Tai... se on...

Miten esimerkiksi _minä_ imisin toisten verta, kun elän omalla

omaisuudellani... En nauti edes eläkettä..."

Pawlof keskeytti hänet reippaasti:

-- "No, heittäkää ne!... Vähänpä ne puhuvat hävyttömät...

Puhukoot!... Hiis heistä!... Te olette perhonen... kaunissiipinen

perhonen, ja mitä olisi maailma ilman koreita perhosia?... Mitä

useamman tarpeettoman hyönteisen hävitätte, sen parempi... Yhdestä

tyytymättömästä päästään joka puremalla... Maljanne, paroonitar!" --

Ja vieraiden puoleen kääntyen lopetti hän: "Herrat! Kauniiden naisten

maljat!... Kaikki naiset ovat kauniita... Eläkööt!"

-- "Eläkööt!... Eläkööt!" -- vastasi ihastunut vierasjoukko. Pawlof

kääntyä taas puhumaan parooni Geldnersin kanssa, kysyen:

-- "Miten voimakkaaksi luulette kehittyvän sosialistisen liikkeen?"

-- "Se riippuu siitä, miten hallitus ymmärtää sitä hallita. Senkin

liikkeen keskuudessa voidaan kultamunaa vieritellä... Ja useimmat sen

johtajista etsivätkin juuri sitä... Paras on heittää se kultamuna

myös eri työryhmien kesken kierimään, eikä yksin johtajien kesken",

-- vastasi puhuteltu huolettomasti.

Viimeiset sanat puhalsivat taas Harhamassa kytemään sen suuren asian,

jonka urkkijana hän oli tässä loistavassa seurassa. Joukkovihan

tarttuma alkoi taas arveluttaa hänen epäilyjänsä, jotka olivat

heränneet niiden puheiden johdosta, joilla kenraali Pawlof ja parooni

Geldners nerokkaasti kumoilivat sosialististen oppien pätevyyden.

Ylihuominen verinen aamurusko loimotti hänelle houkuttelevana.

Parooni Geldnersin satimekkaat puheet ja niiden kyynillinen

häikäilemättömyys puhalsivat hänessä kytevään kekäleeseen. Omissa

silmissänsä hän kohosi taas sen uuden voiman edustajaksi. Viha alkoi

hulmautella hänessä liekkejänsä, kuin turpeen alta nouseva tuli,

katkerana, rajuna, mutta itsetiedottomana. Se viha ei tutkinut

mitään, ei kysellyt mitään. Se kulki joukkovihan maininkina, temmaten

kenen sattui. Sen tunnussanana oli: "Sama se, ketä vihata!" Niinpä

hän läsnäolevista paroonitar Lichtensteiniä vaistomaisesti sääli.

Vähät siitä, että hän oli yksi pääsyyllisistä! Hän katseli häntä

kuten lasta, joka huviksensa sytyttää makuuvaatteensa tuleen...

Harhama oli vihassansakin epäilyksen kinoksessa kahlaaja, joka

polkaisi sinne, minne jalka sattui. Mutta hänen olemuksensa ydin:

_epäily_, oli taas vireille puhallettu ja se nosti uhmaavana päätänsä

kaiken seassa. Hän alkoi sotkeutua omiin ajatuksiinsa.

Komeapukuiset lakeijat juoksivat taas huoneissa, makeisia ja hedelmiä

tarjoillen. Samppanja helmeili vaahtona. Orkesterin säveleet valuivat

virtanaan viulujen kielistä. Puheen sorina oli kukkeimmillaan...

Venäjän suuruuden ajatus oli läikähyttänyt kepeät mielet. Se varjosi

kaiken loistavilla väreillä. Elämä kuvastui purppuraselkänä,

jonka aalloilla maineenseppeleet lumpeina keinuivat. Saarilla oli

ritarilinnat. Niissä odotti tyttö miestä. Niistä etsi mies onnea...

Isänmaa oli kohonnut runo-ulappansa syvyydestä... Se oli puhaltanut

ihmisten sieluissa vyörymään isänmaan rakkauden loistavat aallot...

Kenraali Pawlofin ja parooni Geldnersin keskustelu jatkui. Se oli

kääntynyt suuriin, koko ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Parooni

Geldners yritti puhua:

-- "Menkäämme etemmä! Ottakaamme koko suuri ihmiskunta..."

-- "Ihmiskunta!... Koko _suuri_ ihmiskunta!" -- kiivastui kenraali

Pawlof keskeyttäen. -- "Mikä _suuri_ ihmiskunta?... Ja mikä on

ihmiskunta?... Mikä turhan nakertelija Te olette tänä iltana,

parooni!... _Ihmiskunta on pieni joukko valituita_ -- ehkä muutamia

tuhansia -- _joiden henki jaksaa kohota jokapäiväisyyttä ja

aistillisuutta korkeammalle_... Kaikki muut, kaikki ne sadat ja

tuhannet miljoonat ovat eläimiä... raakimuksia... työjuhtia...

kiimailijoita ja työvoiman siittäjiä, jotka eivät kohoa omaa

ylettymäänsä korkeammalle. Siinä on koko se suuri _ihmiskunta_..."

Parooni Geldners yritti taas puhua, kuivana, kylmän ihmisjärjen

perikuvana. Hän virkahti:

-- "Niin, niin... Kyllä... Te olette siinä oikeassa, mutta

_virallisesti_ täytyy kumminkin tunnustaa, että nekin ovat ihmisiä..."

-- "Sallikaapas!... Sallikaapas keskeyttää, parooni!" -- katkaisi

kenraali Pawlof kiihkeästi. -- "Ihmisiä!... Kummallista!... Mitä

ihmisiä ne ovat?... Virallisia ihmisiä!... _Quelle idée!_ [Mikä

ajatus]... Ihmisiä ovat _ainoastaan ne, jotka kykenevät tuntemaan ja

kestämään ihmistuskan, yleisen suuren maailmantuskan_, tuon ihanan ja

tulisen ihmishengen puhdistus- ja jalostustulen, sen kiirastulen...

Ja se tuli ei ole luotu kaikkia, vaan harvoja valituita varten..."

Syntyi hetkisen vaitiolo. Kaikki päät ikäänkuin kumartuivat, kaikki

polvet taipuivat, kaikki äänet vaikenivat maailmantuskan edessä,

joka kenraali Pawlofin sanojen loihtimana ilmestyi huoneeseen,

kuin tulikuumasta raudasta taottu tuskan lihaksitulemus, polttavaa

ikikuumuutta hohtava ja huokuva olento, joka piteli kädessänsä

hehkuvaa valtikkaa: elämän suurta tulikuumaa kiekkoa... Se seisoi

maailman loiston keskellä, tulikruunu päässä, jalokivien ja

kunniamerkkien sen kunniaksi säteillessä. Harhama näki sen tulikuuman

haamun silmiensä edessä, tunsi sen polttavan hehkun. Hänen henkensä

kyyristyi sen hehkussa kokoon, kuin kuumalle raudalle viskattu

käärme. Silmissä sumeni, pimeni. Paroonitar Lichtensteinin kasvoilla

säteili joku outo, kärsivä, surullinen ilme, kaunis tuskan väänne,

joka hienona suortuvana kulki hänen marmorikauniiden kasvojensa

yli. Parooni Geldners vaikeni, mietti jotain, huokasi hieman.

Kenraali Pawlof käveli kiivaasti edestakaisin, kasvoilla vakavuuden

ja ajattelun kylmä, veretön piirre, jota varjosti hänen kunnia

merkeistänsä säteilevä kirkas hohde. Ajatuksissansa jatkoi hän vielä:

-- "Ihmistuska on suurin elämänlahja... sen paras... Sitä ei riitä

joukoille... Leipä ja ruoska ja niiden oma liha on luotu joukkoja

varten, eikä ihmisyyden jaloin helmi..."

Parooni Geldners karisti tuhan sikaristansa ja lausui ajatuksissaan:

-- "Niin!... _Weltschmerz... Der Weltschmerz_." [Maailmantuska.]

Kenraali Pawlof jatkoi vielä ikäänkuin keskusteluun tuskastuneena:

-- "Uhritulet ovat luodut ainoastaan jumalia varten palamaan

ja maailmantuska ihmisiä suuriksi polttamaan, eikä ihmiskarjaa

jalostamaan..."

Sen sanottuansa hän käveli hetken edestakaisin ajatellen jotain

suurta, epäselvää. Tuntui kuin olisi elämä kulkenut huoneen läpi,

vallattomana tyttönä, juosten, kukissa ja helyissä hohtaen, kukkia

sirotellen, häviten nopeasti ja jättäen jälkeensä kaihon ja ikävän.

Kepeä seura oli sen huomannut. Oli syntynyt pieni hymyilevä

vaitiolo... Kaikki poimivat huoneen läpi juosseen tytön sirottelemia

kukkia, nypistelivät niitä, katselivat niiden ihanaa väriä, ihailivat

niitä ja ikävöivät sitä vallatonta kaunista tyttöä, sitä huoneen läpi

juossutta elämää.

Paroonitar Lichtensteinin kirkkaat silmät loistivat nyt, kuin

kyynelien kastelemat jalokivet. Hän näytti ajattelevan jotain

syvää... surullista... epäselvää.

Harhamaa häikäisi kenraali Pawlofin puhe ja puhuja kirkastui hänelle

joksikin, josta hän ei tiennyt, mikä se oli, ja sen kirkkaudessa

himmeni elämä oman itsensä hämäräksi arvoitukseksi, näkymättömäksi

tulisuortuvaksi, joka heilahteli kaikkialla, pakeni kaikkialta,

hävisi... poltti... haihtui... kiehtoi... raateli... repi ja

puhdisti ja kulutti. Hän näki ja tunsi kenraali Pawlofissa oman

itsensä sairaloisuuden: _ihmisten halveksimisen_ lihaksi tulleen

ilmiön, mutta semmoisen, joka oli puristettu häikäilemättömyyden

ja tarmon rautaiseen pähkinänkuoreen. Hän ihaili sitä, lankesi

velttona sen eteen: Hän kumarsi hetken ajan omaa itseänsä, omaa

sairaloisuuttansa...

Yö kuluu. Elämän hyrske yltyy... Yhä suuremmat ajatukset alkavat

kuohua kullan, jalokivien ja arvomerkkien kirkkaassa välkkeessä

ja hienon musiikin sävelhyrskeessä... Ihmistunteiden mainingit

nousevat helmeilevänä vaahtona, punertavina höyryinä ja heilahtelevat

kultahohteesta ommeltuina naisen ja jumalattaren helmoina. Onnen

ja kunnian kuplat tanssivat väriloistoisina, viekottelevina,

huumaavina, kutitellen kaikki mukaansa ihanaan tanssiin, kauneille

morsiusvuoteille, onnen pumpuleille ja ihmiselämän häihin.

Ja sen kaiken ihanan juurella mateli maailmantuska mustana, märkänä

matona. Harhama tunsi taas sen huounnan, tunsi sen matelevan

olemuksensa jokaista solua ja säijettä pitkin.

* * * * *

Yö solui aamua kohti. Kuu kelmeni käyrällä kaarellansa korkeudessa.

Harhama istui ääneti, koettaen vapautua ihmistuskan tulikynsistä,

etsimällä sen unohdusta vallankumouksen verisistä ajatuksista,

koettaen sen polttoa jäähdyttää kumousliikkeen tulisilla nesteillä.

Hän laski taas sitä ylihuomispäivää... miten "se" olisi tapahtuva...

ja mitä hän silloin tuntisi... ja mitähän muut ajattelisivat... Hän

mietti... sotkeutui epäilyihinsä... hajosi... tuli surulliseksi...

Ja miettiessä kohtasivat hänen ja paroonitar Lichtensteinin katseet

toisensa. Harhama värähti. Hän tunsi sielussansa rotan terävien

hampaitten nakertelua... Paroonitar Lichtenstein oli surullisen,

hajanaisen näköinen. Jotakin miettien kysyi hän Harhamalta:

-- "Miksi ihmiset ovat minulle pahoja?... Olenko minä tehnyt heille

mitään pahaa?... Katsokaa: Minä annan kaikille juomarahaakin niin

runsaasti... Ja esimerkiksi _dame de chambre'ia_ minä pidän aivan

kuin ei hän olisi palvelija, vaan... Niin, minähän jo kerroin: Minä

kutsunkin häntä Ljuusenjkaksi..."

Harhama istui tulisella neulankärellä. Paroonitar Lichtensteinin

äänessä oli niin paljon luottamusta ja avomielisyyttä. Ja hän oli

sitä käyttänyt ansana, johon oli suistuva ehkä se ainoa, joka

oli tälle naiselle edes jonkin arvoista... Ja lisäksi hän näytti

niin lapselta... voimattomalta... kauniilta... kiehtovalta ja

surullisen loistavalta ihmiskukalta... Kaikilla sielunsa voimilla

hapuili Harhama taas sitä vihan silmukkaa, joka kuristaisi hänessä

tukehduksiin sen tunteen joka häntä nyt kalvoi. Katse harhaili

elottomana. Otsalle nousi ryppy.

-- "Olenko minä tehnyt mitään pahaa?" -- toisti paroonitar

Lichtenstein surullisena.

-- "Ette... Ette... Ette Te," -- vastaili Harhama.

-- "No, kukas sitten?" -- jatkoi paroonitar avuttoman näköisenä,

alakuloisella äänellä.

-- "En tiedä, paroonitar... Ei kukaan... ja kaikki... _Elämä_ se on

paha ja polttaa ihmistä, kuin tulikuuma kukka... kuten Te suvaitsitte

kauniisti sanoa," -- tapaili Harhama vastausta.

-- "Miksi Te nyt niin puhutte... noin surullisesti ja

salaperäisesti?" -- keskeytti hämmästynyt paroonitar Harhaman,

lisäten: "Niin se on, että... Mutta" -- katkaisi hän -- "miksi se

minuakin, ja juuri _minua_ sitten tahtoo polttaa?"

-- "Niin, kuka sen tietää... Kauniit perhoset herättävät aina

ensimäisinä perhosten kiduttajien huomiota," -- tapaili Harhama

jotain vastata.

Ja aivan kuin jonkun käden painamana alkoi Harhama taas vajota yhä

syvemmälle niihin maaperiin, joissa elämänkysymys on aina tulikuumana

kukkana edessä. Paroonitar Lichtenstein oli vaiti. Elämä, se

näkymätön suortuva, kulki hänen lävitsensä, kuin leikkelevä jouhi.

Se kysymys häilähti hänelle harmaana hapsena. Hän hapuili sitä,

kuin lapsi kaunista saippuakuplaa. Ja Harhamalle se helotti silloin

tulikuumana kukkana, jonka myrkyllistä hehkua hän hengitti.

Pitkän vaitiolon jälkeen puhui paroonitar Lichtenstein taas

Harhamalle aivan hajanaisena, kysyen:

-- "Tunnetteko Siperialaista noitaa?"

-- "Anteeksi, en... Se on: olen kuullut..."

-- "Hän asuu Morskaja-kadun varrella... Hän ennustaa aina oikein," --

katkaisi paroonitar nopeasti.

-- "Vai niin!" -- virkahti Harhama. Paroonitar Lichtenstein jatkoi:

-- "Teidän pitää käydä häneltä kysymässä kohtaloanne... Hän on

nyt hyvin muodissa... Hän on jo vanha nainen, semmoinen hyvin

kummallinen... Minä olin hänen luonansa ja hän ennusti... Tahdotteko

kuulla?"

-- "Olen kiitollinen, jos luotatte niin paljon, että uskotte

salaisuutenne," -- myönnytteli Harhama uteliaana. Kaiken seassa nosti

hänessä taikausko nopeasti päätänsä.

-- "No niin! Minä olin silloin onneton... kuten jo sanoin... Olin

hyvin onneton... Se oli silloin, kun Anna Pawlowna puhui Teistä.

Poikkesin silloin häneltä kysymään. Ajattelin, että jos _hän_ jotain

voisi neuvoa... Hän tiesi kertoa koko minun elämäni... Lisäksi

hän ennusti, että joku salaperäinen mies vaanii minua, kietoutuu

minuun käärmeenä ja tuottaa onnettomuutta", -- kertoi paroonitar

Lichtenstein surullisena, miettivänä.

Harhamaan se sattui, kuin naskali. "Olenko ehkä minä se ennustettu?"

-- kysyi hän itseltänsä. Elämän rotta kalusi taas hänen luitansa,

taikausko leimahti hänessä jo ilmituleksi. Hän tahtoi kuulla enemmän,

luullen sen salaperäisen miehen häntä tarkottavan. Kiihkoisena kysyi

hän:

-- "Ennustiko hän muuta?... Esimerkiksi siitä miehestä?"

-- "Malttakaas nyt!... Ai, niin! Hän puhui jotain semmoista, että

minä annan kukkia eräälle salaperäiselle miehelle, joka panee

käärmeen niitä kukkia vartioimaan ja se mies tulee suureksi...

kirjoittaa jotain, joka tuo onnea... Ja kaikkea semmoista", --

vastasi paroonitar Lichtenstein muistellen, hitaasti puhuen.

Se oli Harhamalle taikauskon viitta, jonka puhuja heitti

hänen hartioillensa. Hän oli juuri saanut kukkia paroonitar

Lichtensteiniltä ja ennustuksessa mainittiin kirjan

kirjoittamisesta... "Siis sama, kuin pohjolaisnoidan ennustus!" --

mietti hän ja hänen silmiensä eteen avautui salaman-nopeana Jumalaa

vastaan suunnittelemansa teoksen ajatus. Se avautui, kuin Jumalan

asunnon akkuna, josta näkyi koko maailman kunnia, sen seppeleet

ja ylistykset, jotka himmensivät vallankumouksenkin houkuttelevat

veri-udut. Hänen sielunsa vapisi, värisi, kiemurteli. Hän tahtoi

tietää enemmän. Hän kyseli kiihkoisesti:

-- "Eikö hän ennustanut muuta?"

-- "Ei... Elämä on niin hämärä... niin hämärä... niin... No, ei maksa

puhua", -- vastaili puhuteltu surullisena.

Harhama huokasi raskaasti. Syntyi taas pitkä äänettömyys.

Paroonitar Lichtenstein mietti jotain aivan hämärää. Rinta kohoili

houkuttelevasta hengityksestä, hellänä, pehmeänä, armaana. Koko

vartalo vavahteli hentona kiehtovana käärmelauluna, huulet hehkuivat

kypsistä suudelmista ja silmistä häämöitti raukea hurmaava katse

hienona onnen-utuna. Hän kylpi jalokiviensä välkkeessä, valon,

ylellisyyden, kukkien, rikkauden, runouden ja suuruuden keskellä,

kietoutuneena nuoruutensa ja kauneutensa loistavaan vaippaan.

Harhama katseli sitä surullisena, ajatuksiinsa sotkeutuneena, kuin

onnenkuplassa leijailevaa jumalatarta. Ja samalla häämöittivät

hänelle oman elämänsä suuret kysymykset omissa väreissänsä. Viulut

soivat, kukat tuoksuivat, onni uiskenteli valo- ja sävelvirrassa.

Äänettömyys jatkui. Viimein lausui paroonitar Lichtenstein Harhamalle

miettivänä, vakavana:

-- "Vielä minä Teiltä kysyn sitä _suurta_, herra Harhama! Te joka

tunnette elämän sisimmän, sanokaapa, eikö elämä tuskinensa ole

oikeastaan valmistus kuolemaa varten... se on: eikö se ole sitä

varten, että kuolema tuntuisi hyvältä, _vapahdukselta_, vaivoista ja

elämän käsistä rauhaan pääsyltä? Toisin sanoen: _Eikö elämäntarkotus

ole se, että kuolema tuntuisi helpommalta?_".

Harhaman se kysymys nosti niille ikisiiville, joilla hän aina nousi

elämänsä polttavimpiin tuliin. Loisto himmeni hänen silmissänsä,

vallankumouksen veriliput hävisivät hetkeksi, soitto vaikeni,

viettien ihana karkelo häipyi silmistä ja hän näki ainoastaan oman

tulensa ja kuoleman mustasiipisen perhosen. Repaleisin ajatuksin

vastasi hän jotain sanoaksensa:

-- "Ei suinkaan!... Niin, paroonitar... minä en tiedä... Minä..."

Paroonitar Lichtenstein keskeytti hänet nopeasti. Hän oikaisi

kauniin vartalonsa, hymyili surullisesti, kuin ylpeä, kuolevan

maailman viimeinen asukas, miljoonien kadehtimana, vapaana

kuningattarienkin hallitushuolista ja kruunun painosta. Hänen

edessänsä avautui loistaviin tähtivaippoihin puettu maailma,

hänen elämänsä oli häikäisevää akkunan iltapunaa. Ihmiskunnan

rikkaudet kehräsivät hänelle hänen edessänsä kultaa, huikaisevilla

kultarukeilla. Ja sille hurmaavalle taustalle nousi hän nuoruutensa,

kauneutensa, rikkautensa, ihmissulouden, neron ja sivistyksen

loistossa, lukemattomien loistavien ihailijoiden laulaessa hänen

ylistystänsä, polvistuessa hänen eteensä, ohi jumaloiden ja loiston

ja kunnian. Palvelijat täyttivät hänen pienimmätkin oikkunsa nöyrinä

orjina, viihdyttelivät häntä kauneissa saippuakuplissa. Ja sillä

häikäisevällä taustalla säteili hän ihmisaurinkona herkullisimpien

imartelijain mairittelemana, hymyili nuoruuden ja ihmiskauneuden

ihanimpaan utupukuun puettuna, jalokiviensä kirkkaassa hohteessa

kylpien. Ja siltä aikakautensa hurmaavimmalta alustalta, ihmisonnen

kukkamaan keskeltä, kaiken hohteessa loistaen, kultaisen valtikan

välkevarjossa, maailman mahtavimman suojassa hymyillessänsä,

hienoimman musiikin hänen korviansa hivellessä, herkkujen, kukkien

ja koko elämän polvistuessa hänen eteensä tarjoamaan kultaisilta

tarjottimiltansa kaikkea, mitä ihmiselämä voi antaa; kai ken sen

keskellä ja edessä hymyili hän surullisesti, mutta ylpeänä, ja lausui

katkerasti, mutta päättävästi:

-- "Kyllä, herra Harhama: _Elämäntarkotus on tuskillansa lieventää

kuoleman tuloa... Elämän tarkotus on tehdä kuolema suloiseksi,

tuskasta pois pääsyksi_..."

Koko maailman pakkaset juoksivat silloin Harhaman olemuksen läpi.

Paroonitar Lichtensteinin elämän iltapuna, sen onnenkuplat,

tähtivaipat ja nuoruus ja kauneus ja kaikki himmeni hänen silmissänsä

ijankaikkiseksi hämäräksi elämän arvoitukseksi, joka seisoi hänen

edessänsä näytellen piikkiteräviä hampaitansa ja hämäriä hiuksiansa,

jotka ulottuivat avaruuden rantojen taakse. Kaikki häntä repi ja

poltti ja raateli ja kidutti. Jotain sanoaksensa lausui hän taas:

-- "Anteeksi, paroonitar!... Teillä ei ole syytä niin synkästi puhua.

Teillä, joka olette ihailijoittenne onni..."

-- "Ei... Ei... Ei!... No annetaan olla!" -- keskeytti paroonitar

Lichtenstein surullisesti, lisäten hetken päästä kysyvästi:

-- "Entä Teillä, herra Harhama?"

Harhaman jokaikinen solu värisi näkymättömän elämäntuskan suuruuden

edessä. Hän oli omassa maailmassansa, elämäntuskan kynsissä. Ne

kynnet puristivat häntä, rutistivat hänen sieluansa niin, että sieltä

pursusi hätäytynyt, oikea tunnustus:

-- "Minä pelkään kuolemaa..."

-- "Sitten Te ette tunne elämää. Te onneton!... Teidän pitää oppia se

tuntemaan! Sillä miten Te onneton muuten voitte kuolla", -- lausui

silloin paroonitar Lichtenstein.

Molemmat vaikenivat, miettivät ja sotkeutuivat mietteisiinsä.

* * * * *

Ajan kellot soivat. Se helisi kulkusissansa ja niiden helinässä

komeili taas elämän tulikuuma kukka, tuoksui kuumuutta, hohti

jotain selittämätöntä, katkeraa... polttavaa... tuskallista.

Elämänkysymyksen tulisuortuva häilähteli leikkelevänä harhanäkönä...

Paroonitar Lichtenstein ja Harhama istuivat äänettöminä. Muu seura

sorisi ja vilisi taas kepeänä, kirkkaana. Viimein kääntyi paroonitar

kenraali Pawlofin puoleen ja lausui vilkkaasti, silmät surullisesta

säteilystä loistavina:

-- "Kenraali! Kuulkaahan! Te olette tänä iltana erinomainen... Aivan

_la majesté de l'humanité_ [ihmisyyden majesteetti]... Saanko kysyä

Teiltä jotain suurta?..."

-- "Ah, _quelle charmante flatterie!_ [mikä hurmaava imartelu!]...

Ihmisyyden majesteetti! Luovutatteko minulle jo hurmaavan

perintönne?... Maljanne!... Olen onnellinen, kun saan olla

palvelijananne... Suvaitkaa kysyä!" -- huudahteli kenraali Pawlof

kohteliaisuuksia.

Paronessa Lichtenstein kohottautui ryhdikkäämpään asemaan ja kysyi:

-- "Sanokaapa Te, kenraali: _Mikä on elämä? Ja mikä on

elämäntarkotus_?"

Kenraali Pawlof nousi ylös ja käveli hetkisen mietteissään, vakavana,

käveli ja ajatteli. Sitten lausui hän hieman miettien:

-- "Mikäkö on elämä ja sen tarkotus?" -- hän keskeytti ja lopetti

reippaasti. -- "Minä sanon heti... Te, paroonitar, suvaitsette tehdä

sen ainoan kysymyksen, mitä elämässä maksaa vaivan kysyä... Lakeijat

sisälle!"

Kymmenet loistavapukuiset lakeijat juoksivat odottamaan käskyä.

Puheen sorina hiljeni, kuin käskystä. Vieraat olivat kuulleet

paroonitar Lichtensteinin kysymyksen ja odottivat isännän vastausta

uteliaina, palavina, hehkuvina. Oli, kuin olisi tulikuumiin kukkiin

puetun elämän tulo ilmotettu, ilmotettu sen odottavan eteisessä.

Kaikki vartoivat nyt sen sisälle astumista, kuin puetun morsiamen

tuloa, tahtoivat nähdä sen ihanan kukkapuvun, sen kauneuden, sen

ikionnen... Kenraali Pawlof lausui lakeijoille lyhyen käskyn:

-- "Täyttäkää maljat kuohuvimmalla samppanjalla!"

Lakeijat kiirehtivät täyttämään käskyä. Samppanja helmeilee...

kuohuu... vaahtoaa. Kaikki odottavat. Kenraali Pawlof jatkoi,

vierasten puoleen kääntyen:

-- "Pyydän korkea-arvoisia herroja valitsemaan naisillensa kauneimmat

kukat."

Käskyä noudatettiin ripeästi. Kukat tuoksuivat, kohteliaisuudet ja

iloiset huudahdukset helskyivät, kiemailu ja kumarrukset kosivat

toisiansa. Kaikki katsoivat taas isäntään.

Kenraali Pawlof kääntyi orkesterin puoleen, käskien:

-- "Orkesteri valmiiksi!... Tulisin valssi!"

Nuotit avattiin nopeasti. Viulut olivat jo vireessä.

Johtajan tahtipuikko nousi... Kenraali Pawlof kohotti lasinsa ja

puhui:

-- "Korkea-arvoiset vieraat! Meidän hurmaava paroonittaremme on _en

reine de la beauté_ [kauneuden kuningattarena] suvainnut käskeä minun

vastata kysymykseen: Mikä on elämä ja sen tarkotus... Minä olen

onnellinen voidessani täyttää sen käskyn ja vastata: _Elämä on oman

itsensä ijankaikkinen ratkaisematon arvoitus... Elämäntarkotus on

elämä, siis oma itsensä_... Elämän malja, korkea-arvoiset vieraat!...

Eläköön!..."

Viulut vingahtivat. Eläköön-huuto räjähti. Säkenöivä valssi aivan

kuin paloi eläköönhuutojen seassa, kuin jalokivi, hyppien ja

karkeloiden mielestä mieleen, kutitellen miehen käsivartta ja neidon

vyötäistä, kosiskellen niitä toisillensa, kutsuen tanssiin...

Maljat juotiin pohjaan. Loistavat miehet kumarsivat naisille ja

kohta pyörivät parit tulisen valssin tahdissa, elämän polttavan

kysymyksen kunniaksi... Ne lentelivät koreasiipisinä perhosina elämän

tulikuumassa kukassa.

* * * * *

Aamu armastelee jo päivän huulia. Puheen sorina on yhä yltynyt.

Samppanja kuohuu. Kiemailu on kukassansa. Mutta kiemailijat keinuvat

nyt niillä elämän purppuraselillä, joille isänmaa on kukkansa

sirotellut ja rikkautensa lumpeiksi kylvänyt... Jaloin tuntein

poimivat he niitä isänmaan povelta... eivät kysy: jääkö muille? Ja

ne poimittuansa vetäytyvät he sinne, missä kukka puhkeaa nupusta, ja

elämästä onni...

Kaikki keinuu suurten tunteiden aallonharjalla.

Silloin nousi isäntä ylös, vaahtoava malja kädessä, ja puhui

vieraillensa:

-- "Korkea-arvoiset Venäjän naiset ja miehet!"

Koko loistava seura kohahti. Puhujan korskea ääni, komeus, välkkyvät

kunniamerkit ja yleinen loisto ja huumaus ja kukat ja soitto

riuhtaisivat kaikki mukaansa. Puhuja alkoi:

-- "Näinä aikoina puhuvat Venäjän Tsaarin tykit röyhkeälle

viholliselle ja maailmalle. Me, joita Tsaari ei ole valinnut

hänen puolestansa puhumaan, seuraamme kademielin niitä veljiämme,

joiden osaksi tämä Tsaarin armo on tullut. He vihkivät verellänsä

Mandshurian maan Tsaarin maaksi. Ja mihin maahan kerta on pisarakaan

venäläistä verta vuotanut, se kuuluu ikuisesti Tsaarille..."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huutaa ylhäisö. Soleavartaloiset naiset ja

notkeat miehet kohottavat maljansa. Puhujan sanat olivat, kuin

keihäänpisto Harhaman kiihtyneeseen, sairaloiseen hermostoon. Se

koski hänen arimpiinsa ja hän ärtyi silmänräpäyksessä, nousi ja

unohti kaiken muun, kuin pesuuttaan puolustava pantteri. Puhuja

jatkoi:

-- "Venäjän suuruus ja mahti ovat Venäjän poikien ehdottomassa

kuuliaisuudessa Tsaarille..."

-- "Oikein!... Oikein!" -- keskeyttivät kuulijoiden ihastuksenhuudot.

Puhe ja kohina herättivät Harhaman tulikysymyksistänsä, kuin pedon

pesään pistetty keihäs. Pawlof jatkoi:

-- "Venäjän poikien todellinen vapaus on _ehdottomassa_

kuuliaisuudessa itsevaltiaalle Tsaarille... Muu vapaus, jota nyt

saarnataan, on roskajoukon tyranniutta... _hirmuvaltaa_... Se polkee

ihmiset puoluekarjoiksi... joukkoihmisiksi... Sosialiset yhteiskunnat

ovat karjanavettoja, joissa kullakin on roskaväen määräämät

pilttuut..."

-- "Oikein! Oikein!" -- myöntävät innokkaat huudot. Harhaman eteen

leimahti silmänräpäyksessä Nikolain kuvaama vapaus tuli kirkkaana.

Pawlofin puhe tuntui hänestä siihen tähdätyltä keihäänpistolta.

Hänen henkensä muuttui pedoksi, Nikolain kuvaama suuri, ihana vapaus

sen penikkapesäksi, kenraali Pawlofin puhe siihen tähdätyn keihään

käreksi. Hän ärtyi, nousi ärsyttäjää vastaan. Hän nousi mielessään

maailman kurjuuden tsaarina puhujan kuvaamaa mahtia vastaan. Hän

kohosi mielennousunsa luomalle kurjaliston kuninkaan valtaistuimelle,

Venäjän Tsaarille huudettujen ihastuksenhuutojen raikuessa.

Hyvähuudot kaikuivat. Puhuja jatkoi:

-- "Miekan ja vallan on Venäjän itsevaltiaalle Tsaarille antanut

Jumala ja hukkukoon siihen miekkaan jokainen, joka uskaltaa siihen

kurottautua!... Venäjän itsevaltiaan Tsaarin purppuraviitta on

Jumalan lahjottama vallanmerkki, jonka edessä täytyy kerran koko

maailman kumartua..."

Myrskyiset hyvähuudot kaikuvat. Venäjän ylhäisö näkee loistavia

värejä. Harhama ärtyy, nousee sitä myöten korkeammalle, kuin puhuja

korottaa Venäjän Tsaaria. Hän kuvittelee seisovansa maailman

kurjuuden kuninkaana, sen rääsyviittaan puettuna, valtikkana

kerjäläissauva, kurjuuden vertauskuva, miljoonien ja miljoonien

repaleisten hänen vihjauksestansa nyrkkejänsä nostaessa. Puhuja

kuvailee Venäjän Tsaarin purppuraviitan väriloistoa yhä ihanammaksi

ja yhä viekottelevampana kuvastuu Harhamalle kurjuuden repaleinen

kuningasviitta. Se houkuttelee vallanmaulla kiehtovana, kuin tytön

helma. Puhuja jatkaa:

-- "Itsevaltias Tsaari on Venäjän tulevan maailmanvallan peruskivi.

Katsokaa kartalle! Venäjä on, kuin maailman keskus. Sen huimaavan

laaja tasanko on kuin sotajoukkojen harjoituskentäksi vartavasten

luotu. Kerta, kun se uneksittu Venäjän Tsaarin maailmanvalta alkaa,

kuuluu siltä tasangolta Tsaarin uskollisten poikien sotahuuto.

Pelästynyt maailma vavahtaa, kun kuulee sen ja näkee Venäjän

äärettömällä tasangolla marssivat rautaiset rykmentit ja risteilevät

kasakkaparvet... Siellä välkkyvät Venäjän teräviksi tahkotut miekat

ja sen pistimet ja kasakoiden piikit kimaltelevat liikkuvina

piikki- ja pistinmetsinä..."

-- "Hyvä!... Hyvä, hyvä!" -- keskeyttävät raikuvat huudot. Puhe

on temmannut hallitsevan luokan ylpeät sydämet. Kaikki ovat

haltioissansa. Kohina ja ihastus on huumaava. Kaikki loistaa,

palaa, välkkyy ja lainehtii... Mutta Harhamassa se nostaa esille

vihan mustan aaveen... Hän kuvittelee koko maailman sadat miljoonat

ryysyiset köyhät yhdeksi ainoaksi armeijaksi, joka on hajotettu

ympäri maailman ja repaleisiin puettuna tuhatmiljoonapäisenä,

kiihtyneenä petona panee kaikki vapisemaan... Kenraali Pawlof jatkoi

loistavan kohinan, välkkeen ja tuoksun seasta:

-- "Kremlistä kohoaa silloin Venäjän kaksipäinen kruunupää kotka ja

liitelee vapaana rautaisten pesiensä: Port-Arturin, Gibraltarin,

Singaporen, Nordkapin ja Afrikan eteläisimpien ja läntisimpien

kärkien välillä, kynsissä maailmanvallan merkki: Venäjän välkkyvä

kultavaltikka..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Loistavasti sanottu!... Hyvä! Oikein!" --

keskeyttivät taas huudot. Venäjän näkymätön kotka oli nostanut

kuulijat siivillänsä sinne kuvattuun korkeuteen... Se oli levittänyt

heidän eteensä maailman rikkauden ja herruuden. Maailmanvalta välkkyi

edessä aamuruskona... Kunnian- ja maineenhimo soitteli ihmissieluja,

kuin viuluja.

Mutta Harhama nousi hengessänsä sitä mukaa yhä ylemmä maailman

kurjuuden valtaistuimelle, juopui ylihuomista päivää varten, näki sen

jo nousevan nykyisestä savusta veripunaisena, hohtavana, säteilevänä,

vapauden tulisoihtujen punaamana, rääsyisten miljoona-armeijoiden

tehdessä sille kunniaa ja kaiken vapistessa sen voiman edessä. Puhuja

jatkoi:

-- "Tsaarin alamaiset, sen uskolliset pojat kulkevat silloin

kaikkialla _maailman herroina_. Venäjän lippu liehuu valtamerillä

heidän turvanansa. Venäjän laivat kulettavat vieraista maista niiden

rikkauksia Venäjälle. Entiset kuninkaat ovat Venäjän poikien alaisia

virkamiehiä. Kun Venäjän Tsaari silloin puhuu poikiensa puolesta,

vapisevat valloitetut kansat ja kun Tsaarin laulua lauletaan

paljastavat koko maailman kansat päänsä!"

-- "Oikein!... Hyvä!... Hyvä!... Oikein!" -- räjähtivät huudot.

Kaikki nostaa siipiänsä ylpeänä. Harhama kohottautuu yhä korkeammalle

kurjuuden valtaistuimelle, ärtyy yhä enemmän, päihtyy ylihuomisen

päivän ajatuksesta, kuin viinasta ja aistillisuuden antimista. Sen

päivän helmat ja liput häilähtelevät ihanimpina ryysyinä. Miljoonien

kurjien risaiset puvut ovat kuninkaan verkaviittoja, sillä niiden

takana on maailman suurin voima, jonka edessä täytyy kaiken kumartua.

Hän tuskittelee sitä, että se suuri, odotettu ylihuominen ei ole jo

_nyt_. Hän värisee kun ei joudu se hetki, jolloin hän saisi pommi

kädessä maailman satojen miljoonien kurjien nimessä tarttua vapauden

penikkapesään pistettyyn keihääseen ja taittaa sen murskaksi.

Ihastuksenhuudot pauhaavat koskena. Puhuja lopettaa:

-- "Korkea-arvoisat Venäjän naiset ja miehet! Venäjän Tsaarin ja

hänen sotajoukkojensa malja!... Eläköön Tsaari!"

-- "Eläköön!... Eläköön!" -- huutavat Venäjän, isänmaansa suuruudesta

huumaantuneet hienot pojat ja tytöt. "Eläköön! Eläköön!" -- kertautuu

myrskyn tavoin loppumattomiin. Kiemailu ja rakkaus ja kaikki on

tukehtunut, aisti-elämä on sammunut vallan ja kunnian loistavassa

hohteessa. Mies on katkaissut hetkeksi paulansa... Tyttö on unohtanut

ansansa punonnan. Kaikkia kutkuttelee valta... kunnia... maine...

suuruus... rikkaus... Huuto: "Eläköön Tsaari!" taltuttaa kaiken muun,

kuin ukkos-ilma kesänkuuman... Ärsytetty aisti-elämän halu saa taas

hetkeksi luolaansa lymyytyä... Samppanja kuohuu, lasit säteilevät,

silmät hehkuvat tulta, povi lämpenee... "Eläköön Tsaari!" -- kertasi

kesäyö kaiullansa ja orkesteri soitti: "Suojaa, Herra, Tsaaria!"

* * * * *

Mutta varhain seuraavana aamuna tilasi Harhama kirjoitustelineen,

jonka keskelle oli asetettu pieni pääkallo, ja sen laelle, lasin

alle, kätki hän paroonitar Lichtensteinin antamat kukat kahden pienen

kuparikäärmeen vartioittaviksi. Telineen kulmiin hän antoi kaivertaa

neljän ystävänsä Anna Pawlownan, munkki Pietarin, Zaikon ja Nikolain

merkkivuodet ja päivät... Ja kaikilta hän salasi niiden merkityksen,

peitti ne väärällä selityksellä maailman pilkansormelta...

Kun pommi pantiin peruskiveksi.

Elämä on sappikatkeraa viinaa...

"Til-kin... tal-kin... til-kin... tal-kin!... Pau!... Pauu!...

Pa-uu-u!

"Til... til... til... til!... Til... til... til... til!... Pau,

pau!... Pa-uu-u!... Pau-uuu!" -- soivat kirkon kellot. Sen kattokupu

pujottautui mykkänä korkeuteen... Räystästä koristi aamupäivän

rauha, ja päivänpaiste kimalteli kullatuilla ristillä, kisaellen,

karkeloiden aamuauringon armaiden säteiden keralla. Kirkon rappusien

korkealla jalustakivellä istui Harhama, työmiehen pukuun puettuna,

jutellen Nikolain kanssa. Nikolai puhui hiljaa:

-- "Hyvä että tapasin näin aikaisin. Nyt olemme saaneet tietää, että

Sorokin saa tilansa hinnan ylihuomenna... Satatuhatta ruplaa kuuluu

olevan... Kun huomenna kokoonnumme, voimme päättää asiasta... Kotona

ei ole muuta kun lakeija ja piika... Ehkä voidaan kaikki toimittaa

niin, ettei tarvita ketään _nitistää_... Sidotaan kapula suuhun...

Se oli hiton huono saalis se viimeinen. Kuka osasi ajatella, että

suuren rautatienaseman kassassa on ainoastaan kolmekymmentätuhatta

ruplaa!... Bogatof on hiukan syyllinen, kun ei ottanut tarkempaa

selkoa asiasta. Olisihan hänellä rahastonhoitajan apulaisena ollut

siihen oiva tilaisuus..."

-- "Myöhä katua!" -- virkahti Harhama, tylsänä eteensä katsoen.

Ajatuksissaan jatkoi hän:

-- "Se vikisi, kuin rotta, kun pantiin kapulaa suuhun."

Molemmat miehet vaikenivat taas, ajattelivat jotain raskasta,

kivikovaa. Nikolai nojasi kyynäspäänsä polviinsa ja puhui katkerana:

-- "Omaamme me otamme, emmekä vierasta..."

Kirkonkellot lakkasivat soimasta. Niiden loppukumina tuntui tulevan

kellon kuparin kipeästä pakahtumasta, värisevänä, valittavana,

tuskallisena huutona. Harhama puhui hiukan väsyneellä äänellä:

-- "Kunpa nyt _tänään_ onnistuisimme!... Jos _tämä_ panos onnistuu,

ja ihmiset sen kautta saavat rohkeutta, voi olla mahdollista saada

varoja ilman pakkoluovutusta..."

Nikolain silmissä välähti viha. Hän keskeytti Harhaman:

-- "Meidän pakkoluovutuksemme on kunniallista. Konnia ja varkaita

ovat ne _verenimijät_, jotka meidän vertamme imevät, emmekä me... Me

otamme _omaamme, he vierasta_..."

Harhama ei vastannut. Nikolai otti harmonikkansa, joka hänellä

oli muassa epäluulojen poistamista varten, vetäisi siitä muutamia

alakuloisia säveliä, ja huokasi niiden välissä:

-- "Ah, niin!"

Sitten keskeytti hän soittonsa. Molemmilla miehillä oli pommi

taskussa. He varustautuivat juuri leikkimään elämän ja kuoleman

suurta leikkiä, odottelivat vaan hetkeä... Joku outo tunne ikäänkuin

pureksi heitä, kirpeli ihoa. Taivaan laki näytti lyijysinervältä,

tuntui lyijyraskaalta, masentavalta. Kumpikin ponnisti voimiansa

salataksensa sen tunteen, mutta se ei tahtonut onnistua. Ihmiset

näyttivät nyt toisilta, kuin ennen: vähäpätöisiltä, kuihtuneilta,

ränsistyneiltä ja pikkuisilta. Kaikki tuntui kutistuvan, pienenevän

ja himmenevän edessä seisovan kuoleman suuruuden varjoon...

Pitemmän vaitiolon jälkeen alkoi Nikolai puhua vakavana:

-- "Menemme kohta ravintola 'Karhuun'. Siellä odottavat toiset...

Täytyy vaan olla iloinen ja reipas, että ei herätä huomiota...

Syödään ja juodaan siellä, niin ei synny epäluuloa... Nuuskijoita

vilisee, 'sen' matkustaessa kaikkialla."

Harhama, joka oli näyttänyt väsyneeltä, reipastui. Nikolain

pedonkynsi repi hänessä hereille tunteen, joka ei salli miehen

näyttää epäröimistänsä... Se kiehautti hänessä vaahdoksi hänen

henkensä ominaisen uhman, olemuksen toisen puolen, raukkamaisuuden ja

velttouden vastakohdan. Se tyynnytti epäilyn pikkuvireet, painoi ne

kuohuvan vaahdon alle.

Pommiansa näyttäen jatkoi Nikolai:

-- "Tuosta lasketaan tänä päivänä uuden yhteiskunnan _peruskivi_.

Huomenna ehkä pannaan toinen... ja sitten kolmas... ja... No, nämä

nyt ovat vaan väliaikaisia peruskiviä. Myöhemmin lasketaan oikea

peruskivi: _vapaus_..."

Nikolain puhuessa oli Harhama kaivanut rahalompakkonsa nahkojen

väliin kätketyn kahdenkymmenenviidenruplan setelirahan ja näyttäen

sitä Nikolaille puhui:

-- "Niin. Aikanansa kyllä panemme vapauden peruskiveksi... Katso!

Säilytän tämän muistoksi aseman kassan pakkoluovutuksesta... Vaihdoin

omaani... Reunassa on risti... Siis onnenraha."

Nikolai naurahti ja lisäsi:

-- "Risti reunassa! Jonkun taikauskoisen entistä omaisuutta siis!...

No, se tuo sinulle varmasti onnea..."

* * * * *

Kysymyksessä olevana päivänä oli kuolemaan tuomitun Regime'in määrä

ajaa sitä katua myöten, jonka varrella kyseessä oleva kirkko on.

Harhama oli saanut kadusta eilen aamulla lopullisen tiedon ja yöllä

oli kaikki valmistettu... Kaksitoista miestä oli valittu arvalla

panemaan tuomio täytäntöön. Aika oli myös tiedossa. Sitäpaitsi oli

järjestetty telefoonitiedonanto paikat kahteen paikkaan tuomitun

asunnon ja tämän kadun välille, ett'ei tarvittaisi liika aikaisin

mennä vartoomaan nuuskijoiden joukkoon.

Kadulla solisi jo ihmisvirta. Nunna lähestyi Harhamaa ja Nikolaita,

kerjäläislauta edessä, ja pyysi almua luostarille.

-- "Siell' on Jumala kirkossa... Sanotaan olevan rikkaan... Pyydä

Häneltä!" -- ivaili puolijuopuneeksi tekeytynyt Nikolai katkerasti.

Nunna poistui nöyränä, surullisena, tehden ristinmerkin.

-- "Tule!" -- lausui Nikolai Harhamalle, harmonikkaansa vinguttaen.

* * * * *

Molemmat miehet lähtivät äänettöminä ja tulivat erääseen puistikkoon,

jossa ei näkynyt ihmisiä. Kuin sopimuksesta istahtivat he eräälle

penkille. Samassa lähestyi heitä nopein askelin Kaatja ja istahti

Nikolain viereen. Ei kukaan puhunut sanaakaan, mutta katse ja

kaikki haastoivat paljon. Elämässä tuntui olevan jotain tylppää,

kuolettavaa ja kiduttavaa. Aurinko tuntui paahtavan tavallista

kuumempana, hiostavana, kuten ukkosilman noustessa, ja taivaanlaki

näytti painautuvan alemmaksi ja rutistavan elämän aivan mitättömäksi

matelijaksi. Kukaan ei tietänyt mistä puhua. Kaikki juuri kuin

nypistelivät elämää hyppysissään, kuten ujosteleva koulutyttö

puseroansa. Kuoleman raskas sormi painoi jokaisen huulia...

Viimein alkoivat kyyneleet kieriä Kaatjan silmistä. Näytti, kuin

olisivat kaikki vanhentuneet parikymmentä vuotta, harmaantuneet

ja alkaneet muuttua kuihtuneiksi ja ryppyposkisiksi. Elämä tuntui

puristavan luista pois nuoruuden nesteitä, kuin sienestä vettä...

-- "Kaatja-kulta!" -- huokasi Nikolai harmaana, tarttuen Kaatjan

käteen.

Silloin Kaatja sai voimansa takaisin. Hän pyyhkäisi nopeasti

kämmenellänsä kyyneleet silmistänsä, kietaisi kätensä Nikolain

kaulaan, katsoi hänen silmiinsä ja rukoili kiihkeästi:

-- "Koolja, armaani! Lupaa minulle yksi asia!"

-- "Minun kaikki asiani ovat sinun asioitasi", -- vastasi Nikolai

surullisena, suudellen Kaatjaa.

-- "Hyvä!" -- jatkoi Kaatja nopeasti. -- "Jos muuten säästyt,

niin sinä et saa kiinijoutuessasikaan satuttaa kättäsi itseesi...

Lupasithan?"

Selittämättömät, synkät ajatukset nousivat molemmista miehistä. Ilma

tuntui painostuvan häkäiseksi, hiostavaksi saunanlöylyksi ja aurinko

aivan kuin kirkastui liika kirkkaaksi ja hävisi omaan punermaansa.

-- "Lupasin... Sinä siis mieluimmin tahtoisit nähdä minut

hirsipuussa", -- virkkoi Nikolai vakavana.

-- "Niin tahdon... Muistatko, Koolja: Mehän kerran lupasimme muuttaa

Venäjän hirsipuut kunniapuiksi... Ja jos _sinä_ kerran siinä riiput,

niin on se pyhin puu maailmassa. Se kelpaa temppelinharjojen

koristukseksi... Ja minä tulen vierellesi, sillä minä tahdon

osani sinun kunniastasi ja kaikestasi," -- puhui Kaatja rohkeana,

päättävänä, yhä katsoen armailla silmillänsä Nikolain silmiin.

Molemmat miehet kuivasivat silmänsä. Kaatja kietaisi kätensä Nikolain

kaulaan lujemmin, suuteli häntä palavasti ja puhui kiihkoisasti,

itkunsekaisella äänellä, vahvistaen jokaisen lauseensa suudelmalla:

-- "Nikolai!... Rakas Nikolai!... Älä masennu nyt!... Ole rohkea!...

Ole _mies!_... Ole nyt _peto_, hurja, rohkea, suuri peto!...

Minä rakastan sinua juuri _semmoisena_... suurena... villinä...

uskaliaana... jalona... nerokkaana... Älä horju nyt, Nikolai!...

Minun omani... Minun parhaani elämässä ja kuolemassa... Minun

ainoani... ensimäiseni... viimeiseni... Älä horju!..."

Ja rajusti, kaikilla voimillansa puristi hän Nikolaita vielä

kerran, uskoen sen olevan viimeisen kerran, irrotti sitten itsensä

hänen syleilyistänsä nopeasti, aivan riuhtautumalla, ja kun

Nikolai surullisena tavotti häntä ottaa vielä kerran syliinsä ja

suuteloihinsa, työntäsi hän ojennetut käsivarret hellästi, mutta

päättävästi pois luotansa ja lausui kylmänä, vakavana:

-- "Nyt olet sinä kansasi ja kuoleman sulhanen, et minun... Ole

niille uskollinen ja unohda minut!... Minä luovutan sinut heille,

saadakseni sinut taas entistäsi suurempana syliini..."

Ja hän kietaisi kätensä Harhaman kaulaan, suuteli häntä kuumeisesti

ja hoki:

-- "Harhama!... Sinä Nikolain ainoa ystävä!... Sinä hänen

rohkeutensa... hänen voimansa... hänen suuri opettajansa!... Kiitos

sinulle hänen puolestansa!... Kiitos minun kansani puolesta!..."

Joku lähestyi. Kaatja nousi ja hävisi, kuin lintu pensaikon

kätköihin. Molemmat miehet nousivat ja lähtivät sanattomina

kävelemään "Karhua" kohti.

"Karhu" oli työväen likainen ravintola. Siellä oli ainaiset

markkinat, ainainen ilkeä ruuanhaju ja juopuneiden melu. Kun Nikolai

ja Harhama saapuivat, olivat toiset "määrätyt" jo koolla. He olivat

vallanneet erään suuren pöydän. Kaikki olivat työmiehen likaisissa,

repaleisissa puvuissa ja hyvin naamioidut. Jokaisella näillä

kahdellatoista oli voimakas pommi ja tikari ja pistooli vaatteiden

alle kätkettynä. Se oli kamala pöytäseura... Ravintola oli täynnä

repaleista väkeä. Siellä oli satoja katuaatelin pohjimaisia. Puheen

sorinasta ei kuullut tavallista puhetta.

-- "Hei veljet!" -- huudahti Nikolai pöytäseuralle. -- "Täällä istuu

kymmenen kurkkukauppiasta, kuin kymmenen pyhää apostolia... tai

tsaaria!" -- Sen sanottuaan hän alkoi ilveillen laulaa harmonikan

säestyksellä:

-- "Suojaa, Herra, Tsaaria!"

-- "Hiljaa siellä!" -- huusi viinuri.

-- "Mikäs lemmon herra itse luulet olevasi?... Haukut muita

kurkkukauppiaiksi... Retale!" -- huudahti yksi pöytäseurasta

Nikolaille, muka närkästyneenä ja jatkoi: "Suutari olet itse... Ja

minkälainen suutari vielä?... _Rajasuutari_... Piru... Koirankuono..."

-- "Suutari, niin suutari!... Äidistä se on suutarikin syntynyt", --

reuhasi Nikolai, harmonikkaansa rämpyttäen, lakki takaraivalla. Ja

viinurille hän huusi:

-- "Hei, ihminen!... _Ihminen!_... Kuuletko sinä, kun käsketään!..."

-- "Mitä suvaitsette, teidän jalosukuisuutenne?" -- kumarteli

ilveillen likainen viinuri, jota haukkumanimellä sanottiin

Murlyishkaksi.

-- "Tuopas herrasväelle pullonen viinuskia ja silliä!" -- komensi

Nikolai.

-- "Jo on herrasväkeä!" -- tarttui joku viereisestä pöydästä. Nikolai

ja Harhama työntäytyivät "valituiden" joukkoon. Eräs niistä tenäsi

näön vuoksi vastaan:

-- "Koirannaama!... Sitäkö tähän tunkeudut!... Yh, katuroikale!...

Eikö sulle ole muualla tilaa?"

-- "Herkeä!... Herkeä riitelemästä!... On tuossa tilaa sinullekin,

ruumiinryöstäjä... Retale... Tunge kurkkua vaan suuhusi! Ryyppäämme

yhdessä, herrat", -- virnisteli Nikolai.

Sillä välin toi Murlyishka pyydetyt herkut. Kapakka oli pakahtua

melusta, ilkeästä löyhkästä ja ruuan hajusta. Se oli täpötäynnä

repaleista väkeä, oikeaa pohjimaista katuylhäisöä. Risaiset puvut

ja puolialastomuus paistoivat tupakan savun seasta. Nikolai jatkoi

reuhaamistansa, puhuen likaiselle tarjoojalle:

-- "Hei, sinä kyyhkyläiseni! Joko sinulla on hellu?... Ah, sinä

koiranpentu, kun pudotat sillin lattialle!... No, rasvaisempi

tulee!... Onko sinulla jo hellu?"

-- "Senkö hellut tuossa!" -- huudahti Murlyishka. "Hyvä, kun itsensä

jaksaa elättää... Päivät teet työtä ja palvelet herrasväkeä...

kannat kenelle silliä... kenelle viinaa ja kurkkua... Luulet että

antavat juomarahaa... Vaan menekkä ja luule!... Tulee herra... ihan

oikea herra... tuskin teitä huonompi. Hyvä on, ajattelet, ja koetat

palvella!... Mutta entä hän!... Ottaa ryypyn, lisäksi vielä silliä

ja kurkkua... Koetat yhä paremmin palvella... kannat ja juokset

ja luulet jotain saavasi... Mutta mitä saat? Jos kaksi-riunasen

[kaksikymmentä kopeekkaa, eli noin 50 penniä] antaa, niin se jo hyvä."

-- "Ah, sinä!" -- keskeytti Nikolai.

-- "Jei boohu [jumaliste] puhun teille!... Ja entä mitä vielä

tekee? Käskee: Mene, ihminen, käskee, hae 'neiti' kadulta... Haet

hänelle 'neidin'... Hän istuu tuossa herrana 'neiti' polvella...

leikittelee... leikittelee... likistelee 'neitiä'... Väliin suutelee

ja syö kurkkua... Siihen on viinat kannettava... Entä kun pois

lähtee?... Hyvä jos riunan lisää juomarahaan... Vaikka puolen päivää

tuossa leikittelee 'neidin' kanssa... Jumaliste puhun totta!" --

vannoi Murlyishka.

-- "Herkeä nyt!" -- retusi Nikolai, harmonikkaa kituuttaen.

-- "Uskokaa tai älkää!... Ja entäs minkälainen 'neiti' vielä?

Semmoista saa Newskiltä hakea", -- kerskui Murlyishka, puuhaillen

likainen liina kädessä.

-- "Ah, sinä, kerskuja! Tuki suusi!... Newskiltä!... Vaikka tuossa

kadulla vetelehtää heitä, vaikka tusinoittain... Valehtelee...

Newskiltä!" -- keskeytti joku tuntematon viereisestä pöydästä.

Viinuri ryhtyi puolustautumaan:

-- "No, kuinka ei Newskiltä!... Esimerkiksi Dunjka... Minkälainen

kokokin!... Hyvästi kaksi ja puoli arssinaa pituutta!... Eikä ikäkään

päälle viidenkymmenen. Ja entäs paksuus!... Vyötäisen kohdalta tuskin

ulottaa ympäri halaamaan... Kaunotar, Jumal'avita!... Kaunotar, sanon

teille..."

-- "Ah, sinä kielenpieksijä... Likanaama... Vyötäisiltä ei ulotu

halaamaan!... Ikäänkuin olisit mitannut!" -- huudahti Nikolai.

-- "Kuinka ei mitannut!... Tietysti mitannut!" -- yritteli

Murlyishka, juosten ja puuhaten.

-- "No, sido nyt jo kielesi!... Dunjka!... Jo löysikin ketä kehua!"

-- keskeytti hänet äskeinen puolipäihtynyt repaleinen mies.

Viinuri loukkautui ja alkoi nyreissään puhua:

-- "Dunjka, kun Dunjka!... Onko Dunjka sitten huonompi muita?...

Vähäpä siitä, että hän 'kävelee'... Mutta kuka ei 'kävele'

elämässä?... Se on elämä, joka 'kävelyttää', mutta sinä Pjotr

Petrovitsh, et tiedä mitä on elämä ja siksi sanot että: 'Dunjka!'..."

-- "Entä sinä?... Se on: Tiedätkö sinä, mitä on elämä?" -- katkaisi

puhuteltu Pjotr Petrovitsh.

-- "Kuinka en sitä tietäisi, kun olen maistanut!... Elämä, hyvät

herrat, on..."

-- "No, mitä se on?... Sanoppa!" -- pisti taas Pjotr Petrovitsh.

Viinuri innostui ja selitti vakavana.

-- "Että mitäkö on elämä? Sääli, että ette tunne parasta

toverianne... Ja jos ette tunne, niin se merkitsee, että ette tiedä

pitää varaanne ja annatte sen pettää... Mutta minä sanon teille,

herrasväki, mitä on elämä: _Elämä on semmoinen herra joka ei anna

pieniä juomarahoja_..."

-- "No, herkeä nyt!" -- pisti joku. Murlyishka innostui jatkaen:

-- "Älä puhu että herkiä!... Näkyy, että et elämää tunne... Sillä jos

se antaa juomarahoja, niin tiedättekö, mitä antaa? Antaa nälkäisen

vatsan ja vähän repaleita pukimiksi."

-- "No, mitä sinä sitten enää marmatat, kun niinkin paljon saat!" --

yritti Pjotr Petrovitsh keskeyttää. Mutta Murlyishka puolustautui:

-- "Minä en ollenkaan marmata... Jumalan kiitos, että niinkin

paljon antaa!... On ihmisiä, sanotaan, joille ei anna edes

ruokahalua... Esimerkiksi rikkaille... Entä miten paljon täälläkin

käy herrasväkeä, jotka eivät anna senkään vertaa juomarahaa!... Oh,

jos tietäisitte!... Tulevat... palveluttavat... suvaitsevat käskeä...

vieläpä haukkuakkin suvaitsevat, mutta kun tulee poislähtö, niin

eivät anna kuparista lanttia... Mutta elämä kumminkin on semmoinen

herra, että kun sitä palvelet, niin antaa toki nälkäisen vatsan...

Ja se on jo hyvä. Ihmisiltä et sitäkään monesti saa", -- puheli

Murlyishka, kuivaten kostean silmänsä likaisella esiliinallansa.

Pjotr Petrovitsh oli kuunnellut puhetta pää alas päin riippuen,

hieman surullisena. Nyt kohotti hän päänsä reippaana, joi viinaa ja

puhui Murlyishkalle:

-- "Sinä, Murlyishka, puhut totta..."

-- "Sepä tietty, että totta! Kuinkas!" -- innostui Murlyishka ja

selitteli puuhiensa lomassa: "En ole vielä opetellutkaan niin paljon

syntiä tekemään, että valehdella osaisin... Eh, herrasväki! Te ette

tiedä, mitä on elämä... Elämä on sellainen morsian, että älä mene

sen kanssa leikittelemään ja polvelle istuttamaan... Se ei olekkaan

samoja, kuin Dunjkat ja muut tuossa, säädylliset neidit aivan, joita

saat halata minkä haluat... Jumaliste puhun: Ihan hattupää tulee

tuohon ja antaa halata ja opettaa ihmisen huonoksi... Mutta elämä, se

on toista... Elämä, herrasväki, on siveellinen, hyvinkin ankarasti

siveellinen ja opettaa meidät, jos emme itse tiedä siivoutta ja

säädyllisyyttä... Ja hyvä että opettaa!... Kiitos hänelle siitä!..."

Murlyishka kuivasi taas silmänsä, jonka oli jo niin usein pessyt

se siveellinen elämä, jota hän nyt kiitteli opetuksesta. Pjotr

Petrovitshin tuli häntä sääli. Hän alkoi taas, kuin lohdutellen,

puhua:

-- "Sinä totta puhut, kun sanot että elämä ei ole huono herra ja

että opettaa... Ja jos on joskus vähän kova, niin onko se hänen

syynsä?... Tiedätkö, onko se elämän syy?... Et tiedä... Se merkitsee,

että et tunne elämää, ja et tiedä kuka sitä pakottaa olemaan

huono. Mutta kuules, mitä minä sanon sinulle, koiranpoika: Sitä

pakottaa byrokratia... Herrat byrokratit juovat meidän vertamme ja

meille itsellemme ei jää millä ryyppyä ostaa... Sorokowkasta ei

puhettakaan... No, juokoot!... Hiis heistä!" -- Ja kääntyen Harhaman

puoleen melskasi hän: "Mikä Teidän nimenne on? Nöyrimmästi kysymme,

Teidän jalosukuisuutenne..."

-- "Ivan Ivanovitsh," -- vastasi Harhama, syöden kurkkua.

-- "Vanjka [hyväilymuoto nimestä Ivan] siis!... Vanjka!...

Tietysti Vanjka!... Minä jo arvasin, että Vanjka, sillä Te olette

ihan Vanjkan näköinen... Minun nimeni taas on Pjotr Petrovitsh

Petrof... naimisissa oleva mies ja kahdentoista lapsen isä... Siis

kuten Jakob... Kuule, Vanjka, kun minä sanon... Terveydeksesi!...

Juo, Vanjka, juo!... No, kuulehan!... Me nousemme ja tapamme

byrokratian... Kuristamme pakanat... ja hirtämme... Tiedätkö, Vanjka,

mitä on sosialismi?"

-- "Hiljaa!" -- komensi kapakan isäntä.

-- "Entä sinä itse!... Mitä sinä huudat?... Eh, sinä viinan

valaja!... Kuulehan: Mennään tappamaan byrokratia!" -- tenäsi Pjotr

Petrovitsh edelleen.

-- "Itse sinä olet byrokratia", -- kirkui isäntä. Pjotr Petrovitsh

suuttui ja alkoi rähistä:

-- "Minäkö?... Mitä?... Minäkö byrokratia! Pty-hui! Tiedätkö

minkälainen on byrokratia?... Et tiedä... No silloin pidä turpasi

lukossa, äläkä puhu!... Mutta minä sinulle kerron, mikä on

byrokratia: Otetaan eilen... vai koska se oli... Meillä ei ole

leipää, ei sorokowkaa... Kolmeen päivään ei Ivanofinkan joukolla

ollut syömistä ja muissa taloissa olivat asiat vielä huonommin...

No, menemme me pyytämään leipää esivallalta... Mutta tiedättekö

minkälaista leipää byrokraatti antoi?... Kuulehan kun kerron: Vastaan

lentää poliisia ja kasakkaa sotnjittain... Jumaliste sotnjittain!...

'Annamme teille leipää!' -- huutavat kirotut, ja alkavat pamputtaa

nagaikalla... Ja miten vielä pamputtavat? Maailma musteni silmissä,

kun vetelivät selkään... Siin' on sulle leipää!... No, me huutamaan

ja pakenemaan... Ja sinä, roisto, sanot, että _minä_ olen

byrokratia!... Häpeä!..."

-- "Sattuiko sinuunkin?" -- keskeytti joku joukosta.

-- "Kuinkas!... Ja miten vielä sattui! Milt'ei lapaluu halennut...

Koko maailma pyöri mustana silmissä... Mutta huonommin kävi Ivanofin

eukkorukalle: Löivät akka-poloista mahaan ja akka siinä paikassa

synnytti kaksoset... Siinä on teille byrokratia!... Mikä sinun nimesi

olikaan?" -- kysyi Pjotr Petrovitsh taas Harhamalta.

-- "Ivan Ivanovitsh", -- vastasi Harhama, jossa äskeinen kertomus oli

puhaissut vihan sapen.

-- "Arvasinhan minä, että Ivan Ivanovitsh... Juo, Ivan Ivanovitsh...

Juo, äläkä sure!" -- jatkoi puhuja. Harhama noudatti kehotusta ja joi

pullon suusta viinaa aimo kulauksen. Nikolai rämisytti harmonikkaansa

ja juopunut Pjotr Petrovitsh lauloi sen säestyksellä:

"Juo! On elo ihanaa.

Se on kuin viinan vaahtoa.

Ah, ilo siitä pulppuaa.

Ja riemu vuotaa. -- Hih... Hei! Hih!"

-- "Hih!" -- kirkaisi Nikolai säestykseksi.

-- "Hiljaa siellä!" -- kähisi isäntä.