-- "Loolja, lapseni!... Kun me uskomme ja kadumme, niin Jumala antaa

kuunvalonsakin meitä lämmittää... Eikö totta, isä Pietari?" -- puheli

äiti.

-- "Totta, sisar... totta", -- myönsi munkki Pietari.

-- "Näet nyt, Loolja... Isä Pietari tuntee Jumalan sanan..."

Ja kun puhe jatkui, kun se suuri hiljaisuus jo kihlasi työmiehen

vaimon elämää, ja välistä katseli orreltansa niin kummasti ja

elämänpöly tunki kurkkuun, aukenivat salaiset rauhaset. Ihmissydänten

ovet raottuivat. Onneton tyttö oli kohta rikki, kuin hajoamaisillansa

oleva saviastia... Ja kun äiti vielä kerran koski kyynelissä kylpevää

lastansa, hajosi se lopullisesti.

-- "Kadu, lapseni!... Tunnusta isä Pietarille!... Hän antaa synnit

anteeksi", -- rukoili äiti.

Silloin ei tyttö jaksanut enää koossa pysytellä. Hän särkyi

kokonansa, repesi kuin liina ja hajosi kuin astia. Itku nousi

katkerana palana kurkkuun. Kyyneleet satoivat helminä silmäripsiltä.

Parahtaen heittäytyi hän munkki Pietarin jalkoihin laattialle.

Rauskaksi lyötynä, tomuksi hajonneena vaikeroi hän:

-- "Isä Pietari!... Isä Pietari!... Voi isä Pietari!"

Isä Pietari, isä Pietari! -- tunki epätoivoinen valitus Harhaman

ja munkki Pietarin läpi. Äiti nyyhkytti. Kalpeat, värisevät lapset

hätääntyivät ja alkoivat itkeä säälistä ja pelosta. Tuska oli

puhkaissut pakahtuneet rinnat. Köyhyyden kylmässä pesässä alkoivat

vuotaa kyynelrikkaudet, ihmisyyden jaloimmat, puhtaimmat aarteet,

jotka nyt jalokivinä koristivat elämän orpolapsia. Turhaan kehotti

munkki Pietari onnetonta tyttöä nousemaan maasta. Turhaan yritti hän

häntä nostaa.

-- "Isä, Pietari!... Minä olen syntiä tehnyt... Syntiä... syntiä...

syntiä. Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi... anteeksi...

anteeksi... anteeksi!" -- parkui tomuksi hajonnut tyttö.

-- "Nouse, lapseni, rakas lapseni!" -- lohdutteli munkki Pietari.

Mutta tyttö vaikeroi entistä viiltävämmin:

-- "Minä olen langennut. Minä olen rikkonut, minä olen erehtynyt...

Voi isä Pietari... isä Pietari... isä Pietari!"

Nyt kukki köyhyyden kylmä orjantappuramaa. Elämän katkera häkäsavu

tunki henkeen. Äiti itki puuvuoteella, nälkäinen siskoparvi seisoi

kyyneleet silmissä. Tytär väänteli epätoivonsa käsissä ja koko pere

kiemurteli elämän jäisissä pitimissä. Tuskan hiki nousi munkki

Pietarin otsalle. Onnettoman tytön valitus leikkeli Harhamaan

tulikirjaimia, kirjoitteli Nikitinin sanoja: "Katso jälkiäsi, sinä

ihmisrotta!... _Sinä_ olet _ajanut_ hänet kuutamoon, ei äiti...

Täällä haisee sinun elämäntyösi..."

-- "Voi, voi sentään!... Voi... voi... voi!" -- valitteli Loolja,

kasvot maassa, hiukset lattialle hajonneena...

-- "Loolja, rakas Loolja", -- vaikeroi äiti lohdutellen lastansa.

Vihdoin sai munkki Pietari hänet maasta nostetuksi. Kuin pientä lasta

lohdutteli hän tyttö-polosta:

-- "Rauhotu, lapsi!... Tunnusta Jumalalle. Hän on anteeksiantamus!"

Ja yhä kirkkaampina hohtivat kyyneleet elämän katkeran savun seasta,

yhä tuskallisemmin kiemurteli onneton pere elämän jääpitimissä.

-- "Minä tunnustan... minä tunnustan... tunnustan... tunnustan...

tunnustan", -- parkui tyttö polvillansa, syleillen munkki Pietarin

polvia. Avuttomana, kuin lapsi, katsoi hän munkki Pietarin silmiin.

Ja sydän avautui... Itsestänsä vuoti sieltä lapsen avomielinen

tunnustus. Se oli ristiriitojen rippi. Kirkas lähdevesi pulppusi suon

mustasta mudasta: Korkein hyve puhkesi ihanana kukkana rikoksen ja

paheen nupusta. Loolja nyyhkytti:

-- "Isä Pietari!... Kuule minua! Kun viime lauvantai-ilta lähestyi

ja olin lopettanut viikon työt isäntäväen luona, ajattelin: Huomenna

on pyhäpäivä. Vien äidille sen ruplan, jonka olin kuukausipalkasta

säästänyt... Kaksi kopeekkaa jätin itselleni, ostaakseni

vahakynttilän Kasaanin Jumalan-äidille... Mutta mitä on rupla, kun

äiti kärsii nälkää ja kahdeksan veljeä pyytävät häneltä leipää...

Illalla tulevat sitten työstä veli ja isä kylmään kotiin... Voi isä

Pietari... isä Pietari!..."

-- "Rauhotu, Loolja!... Jumala on armollinen",- lohdutteli munkki

Pietari.

-- "Niin... Eikö totta?... Hän on armollinen. Se oli niin raskasta...

Äiti nälässä... nälkään kuolemassa... Nythän on talvi ja kalmisto on

kylmä... Isä Pietari: Antaahan Jumala äidin elää kesään?... Kesällä

on lämmin ja kalmistossa on kukkiakin... Antaahan?"

-- "Kyllä, Loolja, Jumala on armollinen ja tietää jokaisen oikean

ajan", -- lohdutteli munkki Pietari. Ja taas vuotivat kyyneleet ja

kuuluivat itku ja huokaukset. Loolja jatkoi:

-- "Ja sitten nuo pienet siskot!... Ne olisivat jääneet, kuin

varpusenpojat, jäiselle varvulle... Ai-jai jai!... Isä Pietari, isä

Pietari."

-- "Kyyhkyseni...armaani! Älä itke!" -- nyyhkytti äiti. "Tunnusta

isälle!... Tunnusta!"

-- "Niin, isä Pietari!... Eihän minulla ollut muita maailmassa... Ja

mitä minusta itsestäni... minun ruumiistani!..."

Ja yhä täydellisemmin aukeni sydän, yhä nopeammin vieri kyynel.

Loolja painoi päänsä Pietarin polviin ja itki katkerasti. Hieman

rauhotuttuansa hän jatkoi nyyhkyttäen:

-- "Kun lähdin kotoa, paistoi kuu niin kirkkaasti taivaanlaella...

Tähdet paloivat sen ympärillä... Mutta minä pelkäsin kuuta... Minusta

tuntui, että Jumala katsoo sen takaa minua..."

Taas purskahti hän katkeraan itkuun. Särkynyt sydän hajosi.

Äiti itki. Siskot olivat vaiti. Suurena, kuin Jumala, kohosi

läsnäolijoiden edessä ihmissydämen suuri ristiriita. Se kohosi

hirvittävänä ja kauniina samalla aikaa, nousi kuin purppuroiva

suunnattoman suuri päivänpyörä elämän savuista, suureni, kohosi

ylemmä ja kirkastui verikirkkaaksi.

-- "Loolja, Loolja! Jos tuntisit Jumalan, et Häntä pelkäisi, sillä

Hän on hyvyys", -- lohdutti munkki Pietari tuskanhiki otsalla.

Harhama paloi omassa tulessansa.

-- "Niin... Eikö totta?... Miten hyvä Hän on! Minä pelkäsin Häntä

suotta! Käännyin jo kotiin... mutta muistin taas äidin... kylmän

kalmiston ja yhdeksän siskoa... ja isän ja Nikolain ja... ja... ja...

Se oli varmaankin Jumala, joka muistutti... Eikö totta?" -- hätäili

Loolja...

-- "Jumala oikaisee erehtyneiden ajatukset, kun Hänen aikansa on

tullut", -- vakuutti Pietari.

-- "Siinä sen nyt kuulet, lapseni!... Johan sanoin, että Jumala

ei hylkää", -- vaikerteli äiti. Loolja jatkoi: "Minä pakenin

silloin kirkkoon, Kasanin Jumalan äidin luo... Hänelle minä sytytin

vahakynttilän, lankesin Hänen kuvansa eteen ja rukoilin..."

-- "Mitä, mitä, lapseni?" -- hätäili äiti. -- "Mitä kyyhkyseni,

rukoilit?"

"Minä rukoilin: 'Jumalan pyhä Äiti, Sinä joka olet kantanut Jumalan

Pojan! Anna minun tehdä syntiä _tämä kerta_, että äiti ja isä

ja veljet sen kautta pelastuisivat! Ja jos minun ruumiini tulee

Sinulle saastaiseksi, niin minä tuon sen sijasta Sinulle puhtaimmat

vahakynttilät. Aamuin ja illoin itken minä polvillani kyyneleitä

Sinun ja Poikasi edessä... Minä istutan kukkasen astiaan; minä

kastelen sitä kukkaa joka päivä kyynelilläni... Ilmestymisesi päivänä

minä tuon Sinulle sen kukan joka vuosi uhriksi... Vaihda minun

viattomuuteni kukkiin, puhtauteni kyyneleihini! Suo minun tehdä

syntiä ainoastaan tämä kerta!'..."

Harhama värisi, kieppuen jumalatulien liekissä. Häntä huumasi kaikki,

mikä oli suurta. Kuten ennen hänet oli huumannut ihmiskurjuuden

suuruus, niin tempasi hänet nyt mukaansa ihmissydämen ristiriidan

suuruus. Hän värisi sen edessä, kuin sen suuren Hämärän edessä, josta

hän kehräsi mietteittensä verkkorihmat. Hänessä nosti päätänsä sama

peto, joka oli hänessä herännyt Hornan luolassa. Hän olisi tahtonut

nähdä ristiriidan puhkeavan vielä hirvittävämpänä: _suurempana_,

nähdä sen, väristä sen edessä hajanaiseksi tomuksi.

Hänen henkensä hapuili aina äärettömyyden rajoja, sairaloisesti

ja sokeasti, kyselemättä silloin mitään, seuraten ainoastaan omaa

epätervettä kuumettansa.

Mutta kohta alkoi hän taas selvitellä ristiriidan näkymättömiä

rihmoja. Loolja itki ja vaikeroi ja jatkoi tunnustustansa:

-- "Sitten... sitten!..." -- Niin: Äidin kyynel kiilsi hänelle

pimeässä. Kuolema hengitti hänen sänkynsä vieressä... siskot

värjöttivät varvulla... isä ja veli palasivat nälkäisinä...

Tyttö oli silloin voittanut itsensä: Hän uhrasi parhaansa...

Ja nyt tuijotti tapahtuman todistajia vastaan taas se salaperäinen

elämän ongelma, se suuri ristiriita: _rikos hyveenä_. Se tuijotti

hämäränä, tutkimattomana, syvänä kuin vuoren pimeä suppilo. Naisen

alhaisin rikos loisti Harhaman silmissä, kuin Neitsyt Maarian

kunniakehä. Nainen oli hänen mielestänsä rukoillut ihmiskunnan

kauneimman rukouksen, silloin kun se rukoili saada tehdä syntiä,

pelastaaksensa sillä äitinsä ja siskoparven. Hän oli vienyt

puhtaimman uhrin, kun vei oman ruumiinsa lian alttarille...

Taas itki tyttö katkerasti. Yhä täydellisemmin hajosi rikkilyöty

sydän. Yhä katkerammin itki sairas äiti ja rikki revitty tyttö.

Loolja lopetti:

-- "Ja Jumalan pyhä Äiti katsoi minuun niin lempeästi. Oi... joi...

joi!... Ja kynttilä tuikki niin kirkkaasti. Se vahvisti minua... Voi

isä Pietari, isä Pietari, isä Pietari!..."

Nyt oli koko hänen sydämensä hajonnut tomuksi. Ei ollut siinä enää

salattua sopukkaa, mihin synti voisi kätkeytyä. Lopun kertoi hän

tuontuostakin purskahtaen raivoisaan itkuun. Kuu oli paistanut

kirkkaasti. Hän oli kulkenut arkana, kuin metsän pikku lintu, joka

pyrähtää oksalta oksalle, petolintua paeten... Sitten oli hänet

kohdannut parooni Geldnersin vanhin poika... vienyt hänet Hiiden

myllyyn... Hänelle oli hankittu hiukan puhtaita vaatteita... Hän

oli värissyt... oli kätkeytynyt, kuin pesäänsä pakeneva linnun

poika... Hän oli rukoillut... itkenyt... vetäytynyt vuoteen nurkkaan

sykkyrään... kärsinyt... itkenyt, rukoillut ja taas itkenyt ja

värissyt...

Seuraavana päivänä oli Geldners pitänyt häntä vielä luonansa. Pois

päästyään oli hän sytyttänyt vahakynttilän Jumalan-äidille... Hän

oli pelännyt ihmisten katseita, oli lentänyt vapisten äidin sängyn

reunalle...

_Tyttö oli tullut leivän hausta_...

Äiti ja tytär itkivät taas. Särkyneet sydämet olivat nyt Herran

edessä täydellisesti tomuna. Loolja lopetti tunnustuksensa katkerasti

itkien:

-- "Isä Pietari! Sinä olet Jumalan palvelija... Nikolai rakastaa

sinua ja sinä rakastat köyhiä... Voitko antaa anteeksi?"

Ja hän katsoi Pietarin silmiin niin viattomana. Hän oli polvillansa

hänen edessänsä niin puhtaana, kuin voi olla ainoastaan se, jonka on

kantanut Jumalan äiti ja joka itse on uhrannut itsensä, että äiti ja

veljet sen kautta pelastuisivat kuolemasta. Avuttomina, rukoilevina

odottivat Pietarin sanaa hänen silmänsä, joita kyynelien koristamat

mustat silmäripset varjostivat.

Harhaman ja Pietarin silmissä kiilsivät kyyneleet. Kaikki

ihmissydämen hellät kielet soivat, kun elämä oli niitä näpännyt.

Munkki Pietari lausui rukoilevalle tytölle:

-- "Loolja-rukka! Ei Jumalalla ole sinulle mitään anteeksi annettava.

Sinä olet synnitön." -- Ja hän siunasi katuvaa tyttöä.

Vielä kerran avautuivat kyynelvirrat, kuivuivat ja taas avautuivat.

Rauhan ja kiitollisuuden kukkaset alkoivat puheta. Matkavalmis äiti

teki ristinmerkin ja kuiskasi:

-- "Kiitos Sinulle, rakas taivaallinen Isä, armostasi!"

Syntyi taas hiljaisuus. Elämän ristiriitojen rihmat oli ripustettu

orsille ja selvitelty epäselviksi vyyhdiksi, kuin valkenevat rihmat.

Ne valkenivat siinä, selkenivät kuoleman kirkastamina ja sekottuivat

taas elämän savuihin. Harhaman ajatukset sotkeutuivat lopulta taas

kokonansa niiden vyyhtien rihmoihin.

Niin karkeloivat elämän selvyys ja epäselvyys. Rikos kirkastui

hyveeksi, hyveenä se taas oli vaatinut anteeksiantamusta ja sovitusta

ja kyyneliä ja tuskia. Nekin oli saatu jostain näkymättömästä

lähteestä. Kaikki alkoi rauhottua, Loolja nousi rauhallisena, suuteli

munkki Pietarin kättä palavasti, otti taskustansa Geldnersiltä

saamansa rahat ja pani ne pöydälle. Sen tehtyä suuteli hän äitiänsä,

veljiänsä ja sisarpuoltansa. Hänen silmänsä olivat turvonneet

itkusta ja itkukouristukset nousivat kurkkuun, mutta katse oli

rauhallinen. Huoneessa vallitsi täydellinen kesäisen sunnuntain

Herran rauha. Tyttö oli tullut _kotia_... Alkoi juhla. Lintu liversi

jo elämän kukkivan pihlajan oksalla, lämmin aalto hyväili rantakiveä.

Kuului paimenen huilun soitto jo sinisen järvenselän takaa, läpi

heilimöivästä rukiista nousevan savun, häämöitti kirkon tornin risti.

Ja sitten kuului taas järveltä kirkosta palaavan kirkko väen veisuu

ja kumahti kirkonkellojen soitto... Se oli kotiatulon juhla...

Paljon kärsinyt äiti oli saanut rauhan. Koti oli nyt puhdas, sen

tomut pois pestyt... Lapset olivat saaneet illallisen ja puhtaat

pukimet... Elämän likaiset vaatteet olivat pestyt ja kuivuivat

riuvulla ja ristiriidat selvenivät orrellansa.

-- "Nyt Sinä, Herra, voit antaa minun mennä maan multaan nukkumaan",

-- lausui äiti rauhallisena, kuoleman sormi silmäluomella...

* * * * *

Harhaman sielun täytti selittämätön tunne. Hän näki, kuinka ihmiset

särkyivät, kuin saviastiat, ja laskivat rauhallisena tomuna

näkymättömän Jumalan jalkojen juureen, lepäämään taistelujen ja

tuskien loputtua. Ja tomulle laski taivaasta Jumalan lupaus synnin

anteeksi antamisesta, kuin keväinen sade laskee kuumaan tuhkaan.

Jumala-usko synnytti siinä uuden elinvoiman. Hento oras nousi

nopeasti. Se kasvoi varreksi, heilimöi pian ja kantoi kukan ja

hedelmän: uuden ihmisen. Harhama punnitsi taas munkki Pietarin

sanoja. "Sinä et tiedä, miten suloista on saada särkyä, kuin

saviastia Jumalan jalkojen juureen". Hän olisi tällä hetkellä antanut

kaikkensa, jos olisi saanut tämän ihanan Jumalauskon, joka hänet nyt

kokonaan hurmasi. Hän käsitti taas hetken ajan niin elävästi, että

tähän tuskanhuoneeseen, näille särkyneille mielille, ei mikään muu

olisi voinut heittää vilpoista vettä, kuin usko näkymättömän Jumalan

kaikkivoipaan, loppumattomaan armoon, joka pulppusi niille, kuin

raikas lähdevesi kosteikossa, jonne erämaan nääntynyt matkustaja

on saapunut. Ja hän ajatteli: "Joka itse ei tätä erämaan lähdettä

tarvitse, onko hän oikeutettu sen tukkeamaan _muilta_, jollei hän voi

sen sijalle asettaa vesiastiaa, josta ei koskaan lopu raikas vesi?"

"Mutta toiselta puolen", -- järkeili hän taas, -- "miksi sallii

_kaikkivoipa_ Jumala tämän kaiken sitten tapahtua? Miksi päästää Hän

ihmiskurjuuden noin hirvittäväksi?"

Hänen elämänsä ainainen tulitutkain asettui taas hänen eteensä.

Ja kun kaikki oli rauhottunut, otti Loolja rukouskirjansa, ja

laskeutuen polvillensa äitinsä puuvuoteen viereen, luki hartaalla

äänellä:

-- "Isä meidän, Joka olet taivaassa! Pyhitetty olkoon Sinun nimesi!

Lähestyköön Sinun valtakuntasi! Tapahtukoon Sinun tahtosi niin

maassa, kuin taivaassa! Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme!

Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi

annamme velvollisillemme! Älä johdata meitä kiusaukseen! Mutta

päästä meitä pahasta! Sillä Sinun on valtakunta ja voima ja kunnia

ijankaikkisesti."

-- "Amen!" -- lausui hän lopuksi rauhallisena, tehden ristinmerkin.

-- "Aamen! Aamen!" -- kertasi sairas äiti rauhallisena, tehden hänkin

ristinmerkkinsä.

* * * * *

Talviyö oli jo joutunut. Kuu koreili taivaan kirkkaana morsiamena.

Sen korkeat tanhuat olivat tähdillä sirotellut.

Eteisestä kuului ääniä ja askeleita. Äkkiä avattiin ovi ja sisään

astui oikeudenpalvelija talonmiehen seuraamana. Hän kaivoi nopeasti

salkustansa erään paperin ja kysyi:

-- "Täälläkö asuu Petrofien pere?"

Kukaan sisällä olijoista ei vastannut. Talonmies alkoi selittää:

-- "Itseään ei ole kotona... Tehtaassa käy työssä. Mutta eukko tuossa

on hänen eukkonsa... Nouse ylös, eukko!..."

-- "Saman tekevä!" -- keskeytti oikeudenpalvelija. -- "Eukko, tai

mies. Mitä varten eukko päivällä makaa?... No, maatkoon! Hiis

hänestä!... Täällä on verokuitti... Eh, eukko!... Onko millä

maksaa?... Tavaroita täällä ei ole..."

Puhuessansa huomasi hän Looljan pöydälle jättämät rahat ja huudahti:

-- "Mutta rahaa vetelehtii pitkin pöytiä... No, jumalankiitos!

Kenen nämä rahat ovat? Eivät suinkaan teidän?" -- kysyi hän munkki

Pietariin ja Harhamaan kääntyen.

-- "Ei", -- vastasi munkki Pietari. Loolja ja äiti katselivat

tapahtumaa välinpitämättöminä.

-- "Siis talon herrasväen... Ja vielä puhutaan köyhyydestä!...

Kymmenruplainen aivan!... Kukapa olisi uskonut, että tulemme

näin hyvään aikaan!... Vero kahdeksan ruplaa... kopeekoineen...

No, kopeekat ovat aina pikku asioita, kun ruplista selviää...

Onko kenellä särkeä?... Ei kellään ole... Ei ole, niin ei ole...

Tulkoon tyttö kansliasta noutamaan loput takaisin!" -- puheli

oikeudenpalvelija, työntäen rahan taskuunsa. Lähtiessänsä jätti hän

valmiiksi kuitatun paperin pöydälle, jatkaen puheluaan:

-- "Toivotan terveyttä!... Vero on maksettu; mikä silloin

on eläessä!... Onko eukko jo kauvan sairastellut?... No

sairastelkoon!... Mitäpä elämä muuta onkaan, kuin tautia... Herra

isä, herra isä!... Tautia ja onnettomuutta on koko elämä. Minutkin

hylkäsi vaimo... poika karkasi Amerikaan, päällikkö kiukuttelee...

Entä Te, munkki? Mitä varten täällä?... Asialla?... Kuinkas! Tietysti

asialla!... Ja Te, herra?... Tietysti myös asioilla!... Vielä tuossa

kysyä!... No, jääkää Herran haltuun!... Herra isä, herra isä!...

Semmoista se on tämä elämä... _Elämä on yhtä ainoaa hammastautia_..."

Oikeudenpalvelija lähti. Äiti ja tytär suutelivat toisiansa

sanattomina. Molemmat tunsivat tyydytystä, kun rahat hävisivät

pöydältä, missä ne olivat olleet, kuin verenhinta. Se oli viimeinen

pilkku, joka enää tahrasi Looljan viatonta sielua. Nyt oli sekin

tahra poissa. Työmiehen tytär seisoi äitinsä vuoteen vieressä taas

yhtä viattomana, kuin äsken puhennut kukka. Hänen sielunsa oli

nyt yhtä kirkas, kuin silmänripsellä kiiltävä kyynel. Lopullinen

helpotuksen ja kiitollisuuden huokaus pääsi rauhottuneen äidin ja

puhdistuneen tytön rinnasta, kohoten Jumalalle, kuin puhtaan uhri

tulen rauhallinen savu, joka nousee hiljaa uhrilehdosta, koivun

oksien lomitse, tyyneen, poutaiseen ilmaan.

* * * * *

Harhama tarkasti oikeudenpalvelijan jättämää paperia. Sen oli

allekirjoittanut sama parooni Geldners, joka oli onnettomalta

tytöltä ostanut sen, mikä sille oli olemuksessansa kalleinta ja

pyhintä... Tämä parooni Geldnersin vanhin poika oli alkanut loistavan

virkauransa ylhäisten piirien suosikkina. Hänestä toivottiin

tulevan yhteiskunnan tukipylvään. Harhama ojensi paperin munkki

Pietarille. Surun synkkä pilvi nousi Pietarin otsalle, kun hän luki

allekirjoituksen. Hän lausui sortuneella äänellä:

-- "Yhteiskunnan tukeet ovat liika raskaat... Mädännyt perustus

täällä _pohjalla_ ei kestä niiden painoa. Ja kun perustus särkyy,

täytyy sen kannattamien tukipylväidenkin sortua..."

Harhaman silmissä häilähtelivät vallankumouksen verivaatteet, kuin

kiehtovat hameet. Hänestä pursusi epäselvä viha. Munkki Pietari

pyyhki kylmän hien otsaltansa, huokasi ja lausui:

-- "Ah!... Maailmassa on niin paljon tuskaa... Kuka voi sen

lieventää?"

-- "Jumala", -- lausui siihen vakuuttavasti sairas äiti, joka oli

kuullut munkin viime sanat.

Syntyi hiljaisuus. Sairas katseli haaveillen huoneen likaista kattoa.

Hän näki sieltä jotain himmeää, aina kirkastuvaa. Hän näki elämänsä

jo loistavan valo pilkuissansa suuren, kylmän sulhasensa rinnalla ja

kuuli hääviulujen hiljaista soittoa, rauhottui ja lausui hiljaisella

äänellä, haaveillen:

-- "Nyt se jo selkenee!..."

Hän tarkotti sitä elämänsavua... Elämä avautui hänelle jo, kuin

vedensilmä. Se pyöri kauniina ja nieli häntä suppiloonsa... Elämän

sijalle kirkastui veden suppilon pohjalta kuoleman silmä ja vaaleni

aamuruskoinen kaiken-häviö...

* * * * *

Öinen avaruus kiteili kirkkaana, ilma helisi kylmän helyissä. Suuri

vieras oli tulossa:

Etäältä, kuulopiirin rantamilta, alkoi kuulua sielumessun mahtava

sävel, hiljaisena hyminänä. Sitä kuullessa vaikeni jokainen.

Elämänpöly teki sille tietä, sen savu haihtui, sillä se oli kuoleman

laulu, jonka edessä kaikki lakit nousevat, kaikki polvet taipuvat...

Laulu läheni. Se alkoi kuulua selvemmin.

-- "Kuollutta viedään", -- kuiskasi sairas äiti hei kosti. Muut,

paitsi Harhama, tekivät ristinmerkin.

Kuolleiden laulu kuuluu yhä lähempää. Hyminä kovenee veisuuksi...

Sävel selvenee... Nyt voi jo erottaa sanoja.

-- "Miksi näin myöhään kuollutta viedään?" -- kuiskailee sairas

itseksensä elämänsä vedensuppilosta. Munkki Pietari huokaa. Hän

käsittää jo, että kärsimyksien kalkki lähestyy tätä surunhuonetta.

Harhaman sielussa värisee kaikki.

Sielumessu kuuluu yhä lähempää. Se helisee jäisissä kylmän

kanteleissa... Nyt se kuuluu jo valtaavana. Voi huomata, että

tuhannet ihmislapset tunnustavat kuoleman suuruutta, laulamalla sen

laulua. Nyt tunnustavat ne sen valtaa jokaisen yli.

"Sun viikatteesi kaataa jokaisen.

Jokainen pakoaskelkin

vie syliisi:

sun hautaasi."

-- "Miten ihanaa!" -- kuiskaa sairas. Hänen elämänsä vedensuppilo

kirkastuu vesikaaren väriseksi.

Kuoleman niittoväki lähestyy riemukulussansa. Yhä valtaavampana

kuuluu sen voittolaulu. Nyt tunnustavat ihmispoloiset rikkauden,

säädyn ja aseman mitättömyyttä kuoleman edessä, Ne laulavat kilvan:

"Sun yrttitarhasi on kalmisto.

Sen portille sä johdat kaikkien tiet.

Et katso sukuun... säätyyn... rikkauteen.

Ne kaikki, kaikki sulle on

tomua, tuhkaa vaan."

Elämän ristiriidat selkenevät selkenemistään. Suuren tulijan

viikatteet leikkelevät jo poikki sen sotkeutuneita pohjukoita.

Kaikki huoneessa olijat istuvat äänettöminä ja hartaina, kuin Herran

huoneessa. He odottavat sen suuren tuloa... Koko elämä odottaa

ristissäkäsin... Ja yhä valtaavampana kuuluu kuoleman laulu. Nyt voi

jo erottaa, että sitä laulavat kymmenet tuhannet. Ne tunnustavat

edelleen kuoleman suuruutta. Ne ylistävät sen lahjomattomuutta:

"Et hylkää sinä ketään... et ketään.

Et katso asemaan.

Sun yrttitarhassasi lepää kerjäläinen

rinnalla kuninkaan."

-- "Miten kaunista!" -- huokaa sairas äiti. Lohdutuksen raikkaat

vedet virtaavat hänen elämänsä kuumille poroille... Hän muistaa...

hän muistaa nyt paljon: Maailmassa ei häntä oltu päästetty rikkaiden

portaille... Se oli hänen päiväpalkkansa... Mutta kun suuri

kuolema tulee, joka ei hylkää ketään, vie se hänet yrttitarhaansa,

kalmistoon. Se valmistaa hänelle vuoteen kuninkaan viereen... Kun

sitten päivä paistaa, tai on kuutamo, levittää vanha kalmiston kuusi

tumman varjonsa kaikkien heidän ylitse, saman varjon kaikille... Niin

miettii sairas... Eikä hän nureksi enää päiväpalkkansa pienuutta...

Hän ajattelee jotain himmeää. Vihdoin lausuu hän heikolla äänellä:

-- "Nyt se savu jo haihtuu..."

Eikä hän itse tajua, mikä nyt haihtuu. Hän näkee vaan kuoleman

valkeiden liinojen heilahtelevan, kun hänelle laitetaan vuodetta

kuninkaiden viereen, kuoleman rauhalliseen makuuhuoneeseen.

Yhä valtaavampana ja likempää kuuluu kuoleman laulu. Kymmenet

tuhannet ylistävät kuoleman asuntojen rauhaa ja ihanuutta. Ne

laulavat:

"Sun yrttitarhassasi on rauha ikuinen:

Ei risahda siellä oksa.

ei häiritse siellä huoli

sun nukkuvien vieraittesi rauhaa."

-- "Ei ole siellä huolta, ei tuskaa", -- helisee jäinen ilma.

Sairas äiti sulaa, kuin vaha. Kuoleman asunnot avautuvat hänelle

ihanina taivaan saleina, sen kalmistot paratiisien puutarhoina,

joissa on ikuinen rauha ja lämmin kesäöinen kuutamo ja ainainen

kaunis kirkon kellojen soitto kuuluu kaukaa. Kyynel kiiltää syvällä

luisessa silmäkuopassa. Kaikki odottavat, värisevät... Yhä likempää

kuuluu suuri laulu. Se kuuluu jo pauhuna. Sitä laulavat kymmenet

ja kymmenet tuhannet. Ne tunnustavat taas kuolevan valtaa ja sen

suuruutta:

Suuri on sinun valtasi.

Suuri olet sinä, kuolema.

Ei kukaan, ei kukaan

sun kalmistoas kiertää voi.

Ei kukaan voi...

-- "Ei kukaan voi... Ei kukaan... Ei kukaan, ei kukaan," -- vastaa

kaiku, tullen kuin ihana enkelilaulu jäisen taivaan tähtikiteisestä

holvista. Munkki Pietari hikoaa ja värisee. Hän rukoilee itseksensä:

-- "Jos se on mahdollista, ota pois tämä kalkki onnettomalta äidiltä!

Säästä häntä!"

Kuoleman suuri riemukulkue lähestyy. Sen laulu täyttää taivaat ja

maat. Sairaalle avautuvat taivaan salit yhä kirkkaampina. Kaikki

himmenee niiden loistosta. Hän kuiskaa hiljaa:

-- "Nyt himmenevät tähdet... Ne poloiset pääsevät jo nukkumaan."

Loolja tylsistyy. Hän ymmärtää jo himmeästi, mitä äidin puheet

tarkottavat. Hän hätäytyy, rauhottuu ja uudestaan hätäytyy. Harhaman

silmissä pimenee huone ja kaikki haihtuu kirkkaaseen jumalatuleen.

Laulu kuuluu yhä valtaavampana. Ihmiset ylistävät kuoleman

armottomuutta, laulaen:

"Sinä taivutat kaikkien polvet.

Sinä masennat kaikki.

Sinä kaadat kaikki.

Sinun armottomuudellasi ei ole vertaa."

-- "Nyt kirkastuu taas kaikki", -- iloitsee sairas.

-- "Isä, jos et voi säästää häneltä tätä kalkkia, jos tahdot, että

hänen täytyy se juoda, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!" -- rukoilee

munkki Pietari itseksensä.

Ja yhä likenevät ne kymmenet tuhannet, jotka tuovat elämän suurta

kalkkia, kantavat sitä, kuoleman riemulaulua laulaen, kurjuuden

kotiin. Huoneessa olijat istuvat hartaina, kädet ristissä, tuntien

mitättömyytensä kuoleman edessä. Harhama ja munkki Pietari hikoavat,

tietäen, mikä on tulossa... Sitten heikkenee laulu. Se lakkaa osaksi

kuulumasta, kun kuoleman voiman tunnustajat kiertävät rakennuksien

taitse... Taas alkaa se pauhata... Se kovenee, lähenee... Äkkiä alkaa

se kuulua portailta... Sitten täyttää mahtava sävel pimeän käytävän.

Kaikki hämmästyvät.

Harhama pingottuu jänteeksi. Laulu tulvaa, kuin koski

maanpakahtumasta. Mullanlapset saapuvat kuoleman heinäväkenä,

tunkeutuvat pimeään käytävään ja tunnustavat kuoleman suuruutta yhä

hartaammin.

He todistavat:

"Et kierrä sinä taloa,

et valitse sinä ovea.

Käyt majaan halvimpaankin,

luo porttojenkin.

Suuri olet sinä kuolema."

-- "Suuri olet sinä kuolema... Suuri olet sinä, suuri," --

kumisevat maanalaiset luolat... Ihmiselämä odottaa tulijaa, kädet

ristissä... Saatto lähestyy ovea. Äiti ja tytär katsahtavat toisiinsa

hätääntyneinä... Aavistus raapii heitä terävin kynsin. Ovi avautuu...

Pereen isän palaneet ruumiin jäännökset kannetaan paareilla

sisälle... Saattajat laulavat nyt ylistystä kuoleman armottomuudelle,

joka on niin suuri. He ylistävät sitä paljain päin, veisaten:

"Et kierrä sinä kotia,

et sääli sinä perettä;

et lasta... vaimoa.

Et ketään... et ketään."

-- "Et ketään... Et ketään... Et ketään", -- kertailee kaiku

loppumattomiin.

Pimeä käytävä on pakahtua laulun sävelestä, joka ylistää kuoleman

armottomuuden suuruutta. Se kertaa loppumattomasti:

"Et sääli ketään... Et ketään... Et ketään... Et ketään."

* * * * *

Suuri vieras oli tullut... Oli tullut vieraiden vieras... Kantajat,

Hornan luolan pedoksi kiihtynyt väki, laskevat paarit laattialle,

päät paljastuvat ja laulu vaikenee. Nikolai, joka oli yhtenä

kantanut, seisoo murtuneena paarien vieressä, joilla lepäävän isänsä

ruumiin jäännökset hän oli peittänyt rikkinäisellä takillansa.

Kaikki seisovat sanattomina... Huoneeseen leviää palaneen ruumiin

käry... Kuluu hetki... toinen... Ei kukaan hisahda... Ollaan kuin

kuoleman rauhanmajassa, jossa ei tohdi oksa risahtaa... Loolja ja

äiti vapisevat, eivätkä tiedä miksi... Harhama tylsistyy ensin.

Mutta kaiken tuskansa keskellä kohoaa hänessä kohta taas musta

ihmispeto. Hänestä haihtui säälintunne. Hän värisi taas _suuruuden_

edessä. Ihmiskärsimys tapaili kerrankin hänen hurjien mietteittensä

siipienkärkiä... Hän vapisi _kurjuuden_ edessä, kuin viritetty

viulunkieli, ja kurjuus alkoi kirkastua hänelle suuruutensa kautta

siksi jumalaksi, jota hän hapuili, alkoi kirkastua ja sulautua sen

suuruuteen.

Munkki Pietari tekee ristinmerkin. Sitten tuijottaa koko väki

elämän kalkkiin, mitään ymmärtämättä. Kaikki ikäänkuin pelästyvät

sen edessä. Kuoleman saattoväki seisoo paljain päin. Huoneessa on

puolipimeä. Kaikki on mykkää, synkkää... Kaikki värisee, odottaa.

Vihdoin kohottaa Loolja takin lievettä ja tuntee isänsä muodottomat,

palaneet kasvot.

-- "Isä!" -- parahtaa hän ja vaipuu lattialle, kuin märkä, maahan

viskattu vaateräsy. Parahduksen kuullessaan kohottautuu sairas äiti,

näkee kamalan näyn, paljastetun ruumiin jätteet, sen muodottomat

kasvot... Ja käsittäen kaiken, parkaisi hän pitkään:

-- "Voi-iii!"

Se oli sydäntä vihlova huuto. Sen päästettyänsä vaipuu sairas

puuvuoteelle. Kaikki seisovat äänettöminä, kuihtuneet, ryppyiset

kasvot kyynelien kastelemina. Ainoastaan Nikolai on kylmä ja synkkä

kuin hauta. Hän nostaa vapisevan sisarpuolensa ylös, katsoo hänen

silmiensä sisimpiin ja lausuu kylmänä:

-- "Loolja, minä tiedän kaikki... Geldnersin palvelija on minulle

kertonut."

Loolja vapisi ja oli johonkin syvyyteen vajoamaisillaan ja koetteli

pysytellä ylhäällä ja pelastua, estää vajoamistansa. Veli- ja

sisarpuoli katsoivat toistensa silmiin. Niissä katseissa oli

mittaamaton määrä ihmistuskaa. Niissä oli avuttomuutta, harrasta

rukousta ja sen anteeksi pyyntöä, mitä oli tapahtunut. Niissä oli

palava anteeksi-anomus yhteiskunnan puolesta, niiden olojen puolesta,

joiden liejussa kurjuus oli orastanut, kasvanut _elämänpakoksi_,

jonka alle on sortuminen. Harhama värisi sitä nähdessään ja

odottaessaan lopputulosta. Hän näki Looljan vapisevan, avuttomana,

rukoilevana, näki kuinka hänen katseensa odotti velipuolen vastausta,

tuomiota tai anteeksiantamista. Kyyneleet karpaloivat virtana,

helmeillen mustilla silmänripsillä. Suupielessä näkyi tuskanväre.

Kaikki tapahtui nopeasti. Ja kumminkin tuntui hetki vuosipitkältä...

Se oli tuskan hetki... Läsnäolijat olivat ymmällä...

-- "Loolja!" -- lausui lopuksi Nikolai ja avasi sylinsä.

-- "Nikolai!" -- huudahti Loolja, heittäytyen veljen avattuun syliin.

Veli puristi hänet rintaansa vastaan. Sisaren nyyhkytys tukahtui

veljen poveen. Seurasivat äänettömyyden suuret silmänräpäykset.

Kyynel vuoti hiljaa. Kaikki muu vaikeni. Ainoastaan kuolema tirskutti

hiljaa seinänraossa.

Nikolai, joka ei tietänyt äidin osuudesta asiaan, kääntyi tämän

puoleen avataksensa kaikki ja sovittaaksensa äidin ja tyttären.

Ne hetket olivat hänen henkensä nousuhetkiä. Työmies kohosi hänessä,

kuin aave hengen valtaistuimelle. Nikolai astui maailman eteen

ruumiillisen työn edustajana ja _elämänrehellisyytenä_... Hän

kohosi sorrettujen työryhmien asianajajaksi ja uusien aatteiden

apostoliksi...

Mutta kun hän puhutteli äitipuoltansa, ei tämä vastannut... Kukaan

ei ollut huomannut, että iltatyönsä tehnyt vaimo oli pukeutunut

kuoleman kylmään yöpukuun. Hän oli vaipunut rintalapsensa päälle ja

tukahduttanut sen... Rinnanpäässä kimelteli vielä jäätynyt veritippa.

Se oli viimeinen, mitä hän oli voinut ruumiistansa antaa lapsellensa,

yhteiskunnan tulevalle työmiehelle...

Kaikki on jähmettyä kauhusta. Kaikki hartiat kumartuvat, kaikki

polvet taipuvat elämän hämärän suurkysymyksen edessä. Kaksi suurta

on työmiehen kylmässä majassa vieraana: Armoton _elämänlaki_ ja

_kuolema_ seisoivat vastatusten...

Ihmiset tekevät ristinmerkin. Elämä hajoaa heidän silmissänsä nyt

tomuna... Kaikenhäviö puhaltaa ja hajottaa tomun... Kyyneleet

hohtavat pimeässä. Ihmiset alkavat pelätä... Kuoleman kylmät sormet

koskettelevat mieliä.

Loolja seisoo hetken tylsänä, vapisee, hätäilee, hapuilee jotakin,

joka polttaa, tai pakenee. Häntä alkaa pyörryttää. Hän tuntee taas

vajoavansa syvyyteen. Kaikki pyörii silmissä. Hän hätäytyy, parkaisee

ja heittäytyy äitinsä kylmenneeseen kaulaan, puristaen sitä, kuin

mielipuoli, parkuen:

-- "Äiti!... Rakas kulta-äiti!... Ota minut kanssasi!..."

Pöyristys juoksee väkijoukon läpi. Eräs läsnäolijoista yrittää

erottaa Looljaa ruumiista, mutta tytär puristautuu yhä lujemmin

ruumiin kaulaan, epätoivoisena hokien:

-- "Äiti, äiti... rakas kulta-äiti!... Ota minut vierellesi!... Ota

mukaasi nukkumaan!... Ota, rakas!..."

-- "Loolja, tule pois", -- kehottaa Nikolai, yrittäen irrottaa

sisarpuolensa käsiä vainajan kaulasta.

-- "Rakas äiti!... Täällä on niin kylmä... Minä tulen viereesi

hautaan... yrttitarhaan", -- nyyhkyttää tyttö, imeytyen ruumiiseen.

-- "Herra siunaa!" -- kuuluu väkijoukosta. Käytävä on melkein

pilkkopimeä. Kummitus alkaa nostaa päätänsä ihmisten mielissä.

Taikauskon sumut leviävät pimeyteen.

"Tule, Loolja!... Rakas Loolja!... Äiti on kuollut", -- kehottelee

Nikolai, kiskoen sisartansa irti. Tuskanhiki valuu hänen otsaltansa.

-- "Ei, ei... Äiti-kulta!... Äiti-kulta, äiti-kulta! Anna

anteeksi!... Anna anteeksi, etten ennen mennyt kävelemään... etten

ennen tuonut sinulle leipää!" -- parkuu epätoivoinen tyttö itkunsa

seasta. Läsnäolijat ryhtyvät häntä irrottamaan, riuhtoen käsiä irti

ruumiin kaulasta. Tyttö vaikeroi edelleen:

-- "Herää, äiti!... Herää!... Minä lupaan kävellä joka ilta...

Minä tuon sinulle leipää... Jättäkää minut!" -- kirkaisee hän

irrottajillensa, puristautuen yhä lujemmin ruumiin kaulaan... Kolme

miestä ryhtyy vääntämään hänen käsivarsiansa auki.

-- "Antakaa minun olla!" -- parkuu onneton raivoisasti. Ruumis

vavahtelee. Ihmiset siunailevat. Toiset tekevät ristinmerkkinsä.

Kuuluu hälinää, naisten huudahduksia, voihkinaa ja rukouksia: "Herra

armahda!"

Lopulta menee Loolja tainnoksiin. Kädet saadaan irrotetuksi kuolleen

kaulasta ja hänet lasketaan puuvuoteelle, äidin kylmän ruumiin

viereen. Tainnoksissa ollessaan alkaa hän houria:

-- "Äiti-kulta!... Loolja tulee kanssasi... Sinä saat maata rauhassa

haudassasi... kuninkaan vieressä..."

-- "Hän on sekottunut", -- kuuluu joukosta.

-- "Herra armahda!" -- siunailevat naiset. Nikolai pyyhkii otsaltansa

tuskanhikeä. Harhama värisee ihmiskurjuuden kynsissä. Loolja

hourailee edelleen:

-- "Loolja _kävelee_ hautausmaalla iltasilla... leipää hakemassa..."

Kuulijat hämmästyvät... He eivät ymmärrä, mistä leivänhausta on

kysymys... Kylmänviimana kulkee kauhu joukon läpi... Tyttö hourii

edelleen:

-- "Silloin ei ole sinulla kylmä... eikä nälkä... Loolja

_kävelee_ kirkkomaalla kuutamossa... kuutamovaipassa... Siellä on

turvallisempaa, kuin kadulla... Eikö totta, äiti?"

Taikauskonsekainen pelko pöyristyttää väkijoukkoa... Nikolain ja

munkki Pietarin otsalta valuu kylmä tuskanhiki. Houreet jatkuvat:

-- "Kun päivä paistaa kesällä, nousee Looljasi haudasta... ja poimii

sinulle kalmiston kukkia..."

Kummitukset irvistelevät pelästyneille... Pimeässä hiipovat kalman

hivukset.

-- "Hah-hah-haa!" -- parahtaa houriva tyttö.

-- "Herra siunatkoon!" -- hätäilevät pelästyneet.

-- "Katso, äiti, miten koreat ovat kalmankintaat!" -- sopertaa Loolja

edelleen. Hänen ruumiinsa nytkähtelee. Silmät kiiluvat, rinta kohoaa

huounnasta, joka joskus muuttuu läähätykseksi.

-- "Huh-huu... äiti!" -- parkaisee hän.

-- "Onko hän jo aivan hullu? Tietysti hullu!" -- kysytään ja

vastataan väkijoukosta. Kuuluu taas voihkeita ja siunauksia...

Nikolai seisoo neuvotonna, silmissä synkkä pilvi. Houre jatkuu:

-- "Kun talvella kuu paistaa kirkkaasti, kääriytyy Looljasi valkeaan

kuolinliinaan... nousee viereltäsi haudasta... kuninkaan vierestä...

kävelemään kirkkomaalle... Silloin ei Loolja tunne vilua... Äiti...

hoi!... Äiti, hoi!... Nyt tulee miehiä vastaan... Ai-jai-jai!...

Minulla ei ole muita vaatteita, kuin ruumisliina... Hyi!... Täällä on

vilu!..."

Tyttöä puistattaa, kuin kylmän kourissa. Hento ruumis vapisee... Väki

on tyrmistynyt... Se huomaa kalman mustien kissojen hiiviskelevän

pimeydessä... Pimeän käytävän komeroista irvistelevät kuoleman rumat

ikenet. Taikauskoisimmat pöyristyvät edelleen. Ruumiin käry tunkee

sieramiin. Houre jatkuu.

-- "Täytyy kääriä liina paremmin ruumiin ympäri ja paeta... Eikö

totta, äiti?... Tuossa on hautakivi... Loolja istahtaa sille...

vetää ruumisliinan kasvoillensa... niin eivät huomaa... Huh-huh!...

Onko sinulla kylmä, äiti?... Nyt tulee... Geldners... Nyt se sieppaa

minut... Voi!... Se on parooni Geldners... Äiti!... Voi!..."

Parahduksen kuullessaan värähtää väkijoukko kauhusta. Geldnersin

nimen kuultuaan, käsittää se kaikki, sillä se oli jo kuullut

puhuttavan raiskauksesta, vaikka ei tietänyt tytön nimeä. Viha

leimahtaa liekiksi ja tukahduttaa taikauskon ja kaiken muun, kuin

vesisuihku. Kaikki läsnäolijat vapisevat ajatellessaan työmiehen

tyttöä, joka on raiskattu ja joka äitinsä ruumiin vieressä lupaa

nousta haudasta ja lähteä talviyön kuutamossa hakemaan leipää

äidille... Läsnäolijat näkevät hänet jo näköhäiriönä, ruumisliinaan

kääriytyneenä "kävelemässä" kalmiston kuutamossa, ansaitaksensa

leipää. Hän istahtaa hautakivelle, kuin arka lintunen. Väristen

peittää hän liinalla viattomia silmiänsä ahneilta silmäyksiltä... Hän

värisee vilusta ja kyynel kiiltää mustalla silmänripsellä.

Taikausko on suurentanut puolipimeässä seisovan väen silmät. Se

näkee näkyjä, se kiihtyy, _valmistuu_, näkee parooni Geldnersin

tavottelevan viatonta lasta ja astuu sitä puolustamaan.

Työmiehen majassa seisoo nyt kärsimyksienmalja täyteen kaadettuna.

Sen reunojen yli vaahtoavat elämän sysimustat surut... Ympärillä

seisojat juovat siitä kaatajien kiroksi. He juovat ja juopuvat, kuin

pedot verestä...

-- Mutta Harhama oli nähnyt koko maailmankurjuuden...

Nyt voi hän kohta valita... Tai hän valitsi jo vaistomaisesti:

Hän näki ihmiskurjuuden suuruutensa kautta kirkastuvan etsimänsä

jumaluuden kirkkaudeksi...

* * * * *

Vihan uhritulet paloivat jo kuumina, sekottuen ruumiin käryyn ja

kurjuuden pesän ilkeisiin löyhkiin. Puolipimeän ruumishuoneen orrella

istui hiljaisuuden pöllö. Sen kaameat silmät katselivat kurjuuden

vaahdosta päihtynyttä väkeä. Se veti vireeseen uuden joukko ihmisen,

jonka mielen jäntereet taikauskon loihtimat näyt olivat joustaneet.

Huoneessa tuntui paistuneen ihmislihan kirpeä käry. Tainnuksissa

makaava tyttö houri yhä äitinsä ruumiin vieressä, kelmeä, kylmä väri

kasvoilla. Uusi joukkoihminen joi nyt yhteisestä pikarista. Se oli

nyt valmis.

Sosialismin punainen haamu astui silloin uuden ihmisen eteen,

maanalaisen asumuksen pimeistä sopukoista, osotti synkkää

kuolinhuonetta ja kuiskasi palvelijallensa Nikolaille:

-- "Isäsi ja äitisi veren ääni ja sisaresi viattomuus huutavat...

Puhu kansalle!"

Nikolai oli valmis. Hän nousi puujakkaralle kuolinhuoneen ovelle ja

alkoi puhua:

-- "Veljet! Onko oikein, että annamme tämän kaiken tapahtua?"

Väki on vaiti. Nikolai jatkaa:

-- "Onko oikein, että sallimme yhteiskunnan rikkaiden taluttaa

työväen vaimot nälkäteuraaksi puuvuoteelle, kuin teurastettavan

eläimen?"

Onko oikein? -- kumisee pimeä käytävä.

Ihmisissä alkaa leimuta viha. Se on sama väki, joka oli Hornan

luolassa vetänyt pedonkyntensä näkyviin. Nikolai jatkaa:

-- "Onko oikein, että sallimme riistäjien anastaa kokoamamme viljan,

ja panemme nälkään kuolevat vaimomme ostamaan sen niiltä tyttäriensä

viattomuudella? Onko se oikein?... Vastatkaa!..."

-- "Ei", -- vastaa nääntynyt ihmisjoukko jyrisevällä äänellä. Ja

vastaus kulkee hyökynä halki pimeän käytävän, ulos kartanolle. Siellä

seisova väkijoukko jatkaa sitä, kuin moninkertainen, jylisevä kaiku.

Joukkoihmisessä yltyy virinnyt viha, sekottuen, kuin hiiloksen

katkera savu, pimeän käytävän ja maanalaisten asunnoiden hajuihin...

"Jatka!" -- kuiskaa Nikolaille sosialismin loistava haamu. Nikolai

tuntee verensä kuumenevan suonissaan. Hän jatkaa:

-- "Ei. Se ei ole oikein. Te _ette saa_ sallia vaimojamme

talutettavan puuvuoteille nälkäteuraiksi. Sillä aikaa, kun me teemme

työtä, kokoavat toiset sen hedelmät. He kantavat ne Hiiden myllyn

laareihin ja siksi kuolevat perheemme nälkään. Kun me raadamme

nälkäköysiin sidottuina Hornan luolan myrkyllisissä haudoissa,

kun me luomme niistä haudoista ylös rikkauksia, istuu ryövärien

korppijoukko kultaorsilla ja kokoaa ne rikkaudet. Rottina syövät ne

Hiiden myllyssä rikki palavien laavojen pidättimet... Irti päässeet

laavaryöpyt polttavat _meidän_ lihamme... _meidän_ isämme...

_meidän_ veljemme. Ne ihmisrotat syövät poikki yhteiskunnan nivelet,

yksityisten ytimet... Katsokaa isäni jätteitä! Vannotteko kostavanne?"

-- "Vannomme", -- kaikuu silloin jyrisevä vastaus. "Vannomme", --

kohisee pimeä käytävä. Nikolai jatkaa:

-- "Luvatkaa hengittää vihaa! Antakaa vihan polttaa joukkonne

huppelehtavaksi raudansulaksi, joka kerran tulimerenä karkaa

kiduttajiensa päälle! Lupaatteko?"

-- "Lupaamme. Lupaamme. Me lupaamme", -- vannoo väki. Joukkoihmisen

pedonluonto nousee. Se tuntee ruumiinkäryä... Hornan luolassa

syttynyt palo on uudessa tulessa. Ihminen on kekäleenä... Puhuja saa

uutta voimaa, sanoihinsa terästä. Hän jatkaa:

-- "Kun me raadamme yökaudet nälkäkahleissa, kylmässä Hornan

luolassa, kokoavat joutilaat työmme tuotteet... He ostavat niillä

sisaremme ja tyttäremme, ja makaavat ne portoiksi... hekkumoivat

yönsä niiden lämpimien ruumiiden ääressä... ne irstailevat

vetelykset... Sillä aikaa, kun heidän työttömät naisensa kohisevat

silkissä, rietastelevat joutilaisuudessa ja kylpevät hajuvesissä,

ravitsevat meidän vaimomme lapsiaan sydänverellään... Meidän

tyttäremme ovat pakotetut ostamaan nälkään kuoleville äideillensä

riistäjiltä _omaa_ leipäänsä, _meidän_ leipäämme kunniallansa...

Viisitoistavuotiaina ajaa nälkä heidät leivän hakuun: viattomuus

ainoana ropona muassa..."

-- "Voi!... Nyt se rutistaa... Geldners", -- keskeyttää hourailevan

Looljan parahdus... Ihmisjoukosta nousee vihanpuuska kohinana.

Nikolai raivoaa:

-- "Katsokaa sisartani!... Yhteiskunnan rosvo on kiristänyt hänen

viattomuutensa, hänen isänsä rahoilla... Vannokaa, että vaaditte

vaimon vaimosta, tyttären tyttärestä! Vannotteko?"

-- "Vannomme. Me vannomme", -- vannoo vihainen joukko yhä hurjemmin.

Pimeässä käytävässä kiiluvat tuhannet vihaiset silmät, kuin palavat

hiilet. "Vannomme, vannomme," -- jatkuu huuto ulos loppumattomiin,

leviten kuin metsäpalo. Puhuja innostuu:

-- "Vannokaa myös, että ette ainoastaan vaadi, vaan myös _otatte_

lihan lihasta, tyttären tyttärestä..."

-- "Me otamme tyttären tyttärestä... Neitsyys neitsyydestä!" --

keskeyttää haltioihinsa noussut, vannova väki. Kylmä vihanviima käy

pimeyden läpi. Se on tukahduttanut taikauskoisen pelon. Kostontunne

patoutuu, murtaa tokeitansa... Loolja vavahtelee tuskissansa. Hän

houraili kalmoista...

Nikolai jatkaa olemuksensa palaessa:

-- "Herkut, joiden alla riistäjiemme pöydät notkuvat, ovat meiltä

_varastettuja_. Kuulitteko: _varastettuja!"_

-- "Hyvä!... Hyvä!... Jatka!" -- keskeyttää yhäti juopuva joukko.

Viha nostaa joukkoihmistä hyrskynsä harjalle... Nikolai säihkyy

voimaa ja vihaa:

-- "Viini, joka vaahtoaa heidän pulloissansa, on meiltä _anastettua_.

Vannokaa, että otamme omamme varkailta pois! Heidän vaimonsa ja

tyttärensä ovat meidän syöttämiä. Ne kohisevat _meidän_ silkissä.

Niiden avonaiset rinnat ovat voidellut _meidän_ hajuvesillä. Niiden

rintojen mehu on meistä imettyä hikeä... Vannokaamme, että otamme

omamme pois! Vannotteko?"

-- "Vannomme... Me vannomme... Me vannomme", -- kohisee vastaus.

Joukkoihminen imee toinen toisestansa pursuavaa vihan vaahtoa. Se

tuntee myös herkkujen hajun... Sen aisteihin virtaa avonaisten

rintojen houkutteleva maku... Se hehkuu jo puhujan käsissä, kuin sula

rauta... Se hyökyy pidättimiä vastaan, kuin nälkäinen peto saalista

tavottaessaan... Punainen haamu kuiskailee Nikolain korvissa: "Puhu

rohkeasti! Tao! Rauta on kuuma." Nikolai tottelee:

-- "Riistäjämme rapaavat naistemme sielut. Hiiden myllyn luolissa

kasvattavat he niistä porttoja. Haaskoiksi kulutettuina lähettävät he

ne sitten keskuuteemme istuttamaan siveettömyyden syöpää... valamaan

huoruuden tarttumaa... Ja samalla pakottavat he meidät kustantamaan

kirkkoruhtinaita, piispoja ja pappeja saarnaamaan meille siveyttä,

kehottamaan meitä kuuliaisuuteen riistäjille... He ovat meille

pelotukseksi keksineet Jumalan, Jota ei kukaan ole nähnyt... Joka ei

ole ketään muita, kuin rikkaita auttanut _... Ei ketään_. Vai onko

Hän auttanut teitä?"

-- "Ei... Ei... Ei", -- vakuuttaa vihasta hehkuva väkijoukko. Nikolai

leimuaa tulena:

-- "He ovat _keksineet_ Jumalan, Joka antaa laiskurien rankaisematta

hekkumoida ja tappaa työntekijät nälkään. He ovat kyhänneet Jumalan,

Joka mielihyvikseen teurastutti aviottoman poikansa, ja rankaisi koko

kansaa, jonka seasta Hän _Itse_ oli sen laahtarit valinnut... Ja jos

eivät juutalaiset olisi suostuneet Hänen poikaansa teurastamaan,

olisi Hän syössyt helvetin tuleen koko ihmissuvun... He ovat ottaneet

avuksensa tämän keksimänsä Olennon, Joka käskee meidän tekemään hyvää

vihollisillemme, mutta Itse kiduttaa helvetissä _erehtyneitä_...

Vannokaa kostavanne tämä petos! Vannotteko?"

Joukko epäilee hetken... kaksi... kolme, mutta sitten räjähtää sitä

raivoisampana, hurjempana:

-- "Vannomme... Me vannomme... Me vannomme."

Osottaen äitinsä rinnanpäässä kiiltävää, jäätynyttä verihelmeä,

kuohuu Nikolai:

-- "Katsokaa! Meidän äitiemme täytyy ravita rintalapsiansa,

yhteiskunnan tulevia työmiehiä, sydänverellänsä... Katsokaa! Tuo

veripisara on riistäjiemme imemä... Vaatikaa kerta veri verestä!"

-- "Veri verestä!... Veri verestä!" -- vannoo joukko ulvoen. Se

tuntee jo veren hajua... Halki käytävän ja kauvas kartanolle ja

kadulle, kuulumattomiin asti, leviää vihainen vala: "Veri verestä!...

Veri verestä!... Veri verestä!" Nikolai jatkaa:

-- "Vannokaa, että luovutte kaikesta ja elätte ainoastaan kostolle!

Luvatkaa, että jätätte lapsillenne kalleimmaksi perinnöksi vihan

kaikkia sortajia ja verenimijöitä vastaan, olkoot Jumalia, tai

ihmisiä! Olkoon teidän suurin nautintonne verinen _kosto!_ Teidän

voimananne olkoon _viha_, kytevä viha! Juokaa sitä, kuin huumaavaa

viinaa! Juopukaa siitä suloisesta juomasta, kuin nälkäinen peto

verestä! Katsokaa: Poltettu isä makaa paareilla, nälkään tapetun

äidin rinnassa kiiltää veripisara ja raiskattu tyttö, joka osti

isänsä leipää riistäjiltä viattomuudellansa, makaa tainnuksissa

puulavitsalla äitinsä ja veljensä kylmien ruumiiden vieressä...

Vannokaa _kostoa!_"

-- "Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!" -- kaikuu jyrisevä, ulvova

vannominen. Se leviää loppumattomiin. Se lappautuu myrskynä pimeästä

käytävästä ja haisevista, kylmistä luolista, niistä nälän ja paheen

pesistä, joiden ovet avautuvat käytävään sen molemmilta puolin.

Se yltyy levitessänsä ihmispetojen ulvonnaksi. Joukko ajattelee

yhtenä ainoana joukkoihmisenä. Sen viha on vaahtoavaa joukkovihaa,

luokkavihaa, itsetiedotonta ja valtaavaa, kuin meren maininki. Se

näkee kärsimyksien täysinäisen pikarin ilmestyvän pimeään käytävään

ja puolipimeään kuolinhuoneeseen. Se juo siitä... huumautuu, tuntee

ruumiinkäryä ja himoitsee kostoa, kuin janoon nääntyvä raikasta

vettä. Silmät palavat hiilinä, ihmiset kekäleinä...

Kaikkialta kaikuu vihainen vala: "Kostoa!... Kostoa!" -- Kaikkialla

ulisee kaiku: "Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!"

Äskeiset juopuneet, portot tulevat ulos haureuden pesästänsä, hiukset

hajalla, alastomina. Hekin huutavat:

-- "Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!" -- Munkki Pietari seisoo

jähmettyneenä ihmisvihan suuruuden edessä.

Se oli _maailmankostonhuuto_, ihmiskunnan pakahtuneista rinnoista

puhennut vihanryöppy, sorretuiden ja köyhien suuri hätähuuto.

-- "Kostoa!... Kostoa!" -- kuuluu yhä naisten kimeä kirkuna, pauhuksi

yltyvän vannonnan seasta. Se huuto huumasi Harhaman, joka seisoi nyt

kaikelle alttiina, äskeisten tapauksien järkyttämänä ja valmistamana.

Hän tunsi voimakkaan virran vetävän häntä siihen mereen, jonka

muodosti uusi, ihmispedoksi juopunut joukkoihminen. Sen virran hyöky

nosti hänet harjoillensa ja viskoi uuden elämän tuntemattomaan

ulappaan. Se oli elämän voimakas emätin... Se synnytti häntä

uudestaan, kuin äidin kohtu. Häneen tarttui joukkoihmisen viha. Hän

halveksi taas sitä Jumalaa, joka sallii kaiken sen tapahtua, minkä

hän oli nähnyt.

Niin: Elämän pohjavirta oli aaltonsa nostanut. Kuplana kulki Harhama

sen pinnalla. Hänen henkensä hurjat halut: suuruuden jano, olivat

tavanneet himoamansa suuruuden ääriviivat. Ihmiskurjuus oli hänen

edessänsä synkän kolkkona, valliten kaiken muun. Ja ääni sanoi: "Sen

kaiken saat henkesi harhailumaiksi... saat näiden kurjien rakkauden,

uskollisuuden, ystävyyden, kiitollisuuden, jos _lankeat_... jos

_kumarrat_ sitä..."

Ja Harhama kumarsi. Hän uskoi löytäneensä elämällensä perustuksen,

joka olisi vankka, kuin vuori. Hän luuli löytäneensä elämän

tarkotuksen, joka ei juokse hiekkana. Hän lausui munkki Pietarille:

-- "Minä luulen löytäneeni jotain, jota varten tulee elää:

_Köyhät_... pelastaa ne jumalien ja ihmisten kynsistä..."

Harhaman sanoista hulmahti Perkele munkki Pietarin sydämeen ja

kuiskasi siellä ilkkuen:

-- "Kiitos hyvin suorittamastasi palveluksesta!... Sinähän kerskasit

Herrasi käyttävän minun palvelijoitani vierinkivinänsä... Näetkö?

Harhama ei palvele sinun Herraasi... Hän lankeaa maahan kurjien

edessä... Ja muuta en pyydä... Sinä itse veit hänen _oikealle_

veräjälle, vaikka olit vievinäsi Herrasi portille... Harhama ei

rakasta, vaan _vihaa_... Nyt on hän lujempi, kuin ennen." -- Ja hän

lopetti ilkkuen: "Sillä aikaa, kun sinä juotit sairaalle Jehovan

verta, nostin minä Harhaman huulille oman rippikalkkini... Ja

lisäksi: Se kurjuuden kalkki, jonka rukoilit Jehovan lähettämään

sairaalle äidille, jos se on Hänen tahtonsa, se oli myös minun

rippikalkkini Harhamalle..."

Munkki Pietari vaikeni. Perkele lopetti ilkkuen:

-- "Sinä rukoilit Jehovaltasi _minun_ tahtoni tapahtumista..."

Munkki Pietarin jalolle otsalle nousi tuskanhiki. Hän lausui

surullisena, mutta lujana:

-- "Minä näen, että vihan voima on suuri, mutta minä uskon ja näen,

että rakkauden voima on suurin kaikista, sillä se on Jumalasta.

Täällä on kolme kotiin päässyttä, mutta ei ainoatakaan lopullisesti

eksynyttä..."

Nikolai kuuli ne sanat ja lisäsi:

-- "Ei rakkauden, vaan _oikeuden_ voima on suurin kaikista ja viha on

terävin miekka oikeuden kädessä."

-- "_Jos_ niin olisi, jos viha olisi _oikea_ ase, ei parannusta

koskaan tulisi, vaan sortajat vaihtuisivat ja kirves vaihtaisi

pyöveliä", -- lausui siihen munkki Pietari tyynenä.

Lampusta, joka paloi jumalankuvan edessä ja valaisi heikosti synkkää

ruumishuonetta ja osan pimeää käytävää, loppui öljy. Sen tuli

tuikahti äkkiä sammuksiin ja huoneeseen tulvasi pilveen menneen

talviyön sakea pimeys...

Kun seppä viritti viulut pajassa.

Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta...

Avaruus hohotti kuoleman ja kaikenhäviön kylmänä kitana. Synkkänä

puhalteli se pakahtuvista suupielistänsä kylmiä pakkasenviimoja,

joihin ilma oli haleta. Kylminä läkähtyminänsä huokui ja puhkui se

lumipilviä ja jäisiä vihureita, jotka riehuivat jättiläiskarkelossa.

Se kohosi ihmiselämän yli, tähtitulilla kukitettuna kupuna,

äärettömyyden luurangon mustana, kovana ja kylmänä päälakena...

Ja sen alla kulki ihmiselämä, kärsi ja kiehui, pyrki onneen ja vaipui

epätoivoon, kurotteli ijankaikkisuuden huipuille ja käpertyi yksin...

kolmin... joukoittain kylmien kojujen likaisille laattioille. Se

pyrki onneen ja rikkauteen ja vajosi lokaan maailmankurjuuden

torille. Se kurotteli korkeuksiin, eikä päässyt omaa mittaansa ylemmä

maasta. Se pyrki maailman herraksi ja kiemurteli elämän kynsissä,

kuin haituva tulipitimissä, maailmoilla koristellun avaruuden ontelon

hänen taistelujansa katsellessa...

Suuret ovat ne taustat, joilla ihmiselämä karkeloi pölynä

ikitaisteluansa...

* * * * *

Oli yö.

Lumista tietä kahlasivat munkki Pietari ja Harhama kotiinsa, Nikolai

Petrofin kotoa. Talvinen yö huokui kylmän viimaa. Myrsky ulisi. Se

riehui pakkasen puremana, tupruutteli lunta, kuin sakeaa savua, ja

ajeli valkeita lumipilven riekaleita punakirkkaan kuun alitse.

Tiellä tuli kulkijoita vastaan ratsastava kasakkajoukko. Se oli

matkalla Nikolain kotiin syyllistä vangitsemaan. Mutta kun se saapui

perille, tapasi se kylmän, aution kodin, jossa kolme ruumista

kertoivat suuren vieraan käynnistä. Kurjuuden maja oli vuotanut

kukkuransa mierontielle...

Pesä oli nyt kylmä... Kuolema mateli siinä mustana matona. Poikue oli

joutunut talven selkään.

Seuraavana päivänä sai turvattomaksi jäänyt lapsijoukko ensi apua.

Anna Pawlowna hankki Harhaman pyynnöstä Looljalle palveluspaikan.

Toiset lapset sijotettiin miten kuten yksityisten ihmisten turviin.

Mutta ajan kangaspuut helskyvät... pirta piukkaa... niidet vilisevät

ja loimien väliin soluu ihmiselämä kirjavana kuteena...

* * * * *

Lähes vuosipuolikas oli kulunut.

Äärettömyys oli ensin imenyt itseensä talviset kylmyytensä ja

korjannut kinoksensa. Se oli huuhdellut talven kirret, puhdistanut

kulot kaikkialta ja luonto oli heittänyt kesän kirjavat kukkavaipat

maan verhoksi. Taivaan tummalta sineltä paahtoi aurinko hehkuvan

kuumana valopyöränä... Kesä oli kypsimmällänsä. Se hehkui punamarjana.

Oli raskas, rasvatyyni, kaunis, helteinen iltapäivä. Aurinko helotti

kukkana käyrällä orrellansa. Ilma oli painostava, tukahduttava.

Linnut olivat vaiti. Sääsket surisivat rauhattomina, vaivaloisesti.

Ne ennustelivat ukkosilman tuloa. Koko luonto inisi sääskenlauluna

rasittavan lämmön lyijynraskaassa paahteessa...

Pajassansa takoi nokinen seppä, nuori, voimakas mies. Mutta

takominen ei näyttänyt luistavan. Hän takoi kuin näön vuoksi. Juuri

oli hän työntänyt raudan ahjoon. Nokinen apulainen lietsoi, tuli

tuprusi ahjosta ja rauta hehkui hiilien seassa. Mutta seppä seisoi

ajatuksiinsa vaipuneena, synkkänä, nojaten pihteihinsä. Lietsoja

painoi paletta, niin että kipinät tuprahtelivat... Seppä on yhä

ääneti, pilvi otsalla. Lietsoja alkaa hänelle puhua:

-- "Koolja!... Älä anna tuskan mieltäsi masentaa!... Heitä surut

hitolle!... Vedä rauta ahjosta... muutoin palaa kuonaksi... Näetkö,

kun jo hehkuu? No, Koolja!"

Seppä huokasi raskaasti, tempasi raudan tulesta ja alkoi reippaasti

takoa helskytellä. Tulinen kuona säkenöi, räiskähtäen jokaisesta

vasaraniskusta kipinäsuihkuna ympäriinsä... Lietsoja nojasi

paletankoon. Ahjo tohisi... Seppä lauloi taonnan tahdissa:

"Juo, niin tuska unhottuu!

Juo, niin huoli haihtuu!"

Hän työnsi taas raudan tuleen, lietsoja painoi paletta, tuli tuprusi,

ahjo tohahteli ja seppä puheli lietsojalle:

-- "Tästä tulee oiva pommi... Kunpa sinä osaisit lietsoa niin, että

rauta jäisi ijäksensä tulikuumaksi! Ja kunpa sylki suussani muuttuisi

myrkyksi, jota sylkisin rautaan!... Kun se sitten riistäjän ihoon

sattuisi, niin ei sinä iltana naista häpäiseisi..."

Lietsoja painoi paletta kovemmin, ikäänkuin innostuen. Tuli tuprusi

ahjosta hehkuvana roihuna ja seppä veti sieltä taas kipinöivän

raudan, sylkäisi raudalle ja alkoi taas takoa. Hänen takoessansa

ilmestyi pajan ovelle nuori, herttainen, kaunis tyttö ja istahti

kynnykselle, sepän sitä huomaamatta. Taonnan tahdissa lauloi taas

seppä:

"Katso, tyttö, punapihlajasta

oksa marjainen ja sillä laula!

Laula unohtaakses armahasi!

Armaallas ei laulupuuksi muuta

sulle tarjota, kuin hirsipuunsa.

Siks älä lennä sepän kynnykselle,

vaan laula, tyttö, punapihlajassa!

Hohda, puhdas helmi, kukkasissa!

Laula, sepän sirkku, puhdas pulmu,

laula kilpaa lahorastaan kanssa!"

-- "Tvi-iiiirrr!" -- visersi silloin nuori tyttö ja pujahti piiloon

pihlajapensaan taakse, joka kasvoi vanhan pihlajan juurista pajan

oven edessä. Seppä viskasi raudan ahjoon ja astui reippaasti pajan

ovelle.

-- "Viserräppä vieläkin lintuni, että sinut löydän!" -- puheli hän

harpaten kynnyksen yli pensaan luo.

-- "Tvir... tvir... tviii-irrr!" -- visersi tyttö

-- "Tvir-tvir-tvir! Tli... iir!... Kauniistipa viserrätkin!... Kas

niin!... Muutenhan en olisi sinua pihlajankukista erottanutkaan.

Kaatja, minun pulmuni, minun lintuni", -- puheli nokinen seppä.

Ja temmaten nuoren tytön syliinsä, nosti hän hänet, kuin lapsen

kynnyksen yli, istahti itse ahjolle ja asetti tytön polvellensa.

-- "No, niin, Kaatja!" -- puheli nuori seppä edelleen -- "Katso,

miten vaarallista on istahtaa sepän pajan kynnykselle... Istahdit,

lintuseni, ansan polkimelle ja jouduit sepän polvelle... Ja nyt

varmaankin kadut ja mielesi tekee pois nokisen sepän sylistä pihlajan

vapaana heiluvalle oksalle, punaisen marjatertun viereen..."

Vastaukseksi kietoi nuori tyttö kätensä sepän kaulaan ja kohta poltti

huuli huulta... Lietsoja hymyili, hiili ritisi ahjossa. Tyttö silitti

sepän otsaa ja puheli:

-- "Ei, Koolja! [hyväilymuoto nimestä Nikolai]... En välitä minä

pihlajanoksasta, enkä marjatertusta. Sinun pajasi on minun maailmani

ja sinun sylissäsi on minun taivaani... Sinun polvesi" -- hän

suuteli seppää palavasti -- "sinun polvesi on minun oksani, minun

onnenoksani... minun" -- taas hän suuteli -- "onneni ja laulupuuni..."

Nuori seppä puristi tyttöä rintaansa vastaan... Hän ei tuntenut enää

tuskaa...

-- "Viserräppäs nyt, lintuni, mitä tiedät!" -- puheli hän taas

tytölle, kun lietsoja oli hetkeksi poistunut.

Nikolai -- se oli nuori seppä -- oli paennut, kasakoiden saapuessa

hänen vanhempiensa ruumishuoneeseen. Harhaman ja Zaikon toimesta

oli hän saanut väärän passin. Hän oli Hornan luolassa työskennellyt

seppäosastolla ja nyt oli hänelle suojelijoiden toimesta hankittu

paja, missä hän teki sepäntyötä julkisesti, uudella nimellä. Siten

estettiin parhaiten poliisien epäluulo kääntymästä häneen. Mutta

sepäntyötä hän teki enemmän näön vuoksi, johtaaksensa poliisin

harhaan ja saadakseen sillä nimellä rauhassa valmistaa niitä aseita,

joilla aijottiin kumota se yhteiskuntarakenne, jota oli rakennettu

vuosituhansia.

Ja koko tämän lähes puolivuotisen väliajan olivat Harhama ja

Nikolai olleet kuin yhteen sulaneet. He imettivät toinen toistansa

hengellänsä, imivät toinen toisistansa. Nikolai joi aivan täysin

siemauksin Harhamasta tietoja ja hänelle ennen tuntemattomia

ajatuksia. Harhama puolestaan avautui hänelle koko sielullansa,

avautui, kuin kasvin siittimet avautuvat luonnon käskystä, kun niiden

aika on tullut. Itse hän taas imi Nikolaista jotain huumaavaa,

suurta, neroa, imi sitä ahnaasti, kuin nälkäinen lapsi äitinsä

rinnan antimia. Niin oli heistä tullut henkielämän kaksineuvoinen

aviokasvipari.

-- "Niin, armaani! Viserräppä nyt huolesi minulle!" -- kehotti vielä

kerran Nikolai hellästi, pidellen nuorta tyttöä polvellansa.

Nuori, kaunis tyttö, joka oli hänen morsiamensa, kertoi, että Loolja

oli jo päästetty sairashuoneesta, jonne hänet oli viety parantamaan

parooni Geldnersistä saamaansa veneristä tautia... Kun Kaatja

mainitsi siitä, välähti Nikolain katseessa pedonkynsi. Tyttö huomasi

sen, vavahti, kuin varpunen, joka säikähtää haukan kynsiä. Arkana

kätkeytyi hän sepän syliin syvemmälle. Pedonkynsi pelotti häntä ja

veti samalla turviinsa...

-- "Koolja... Rakas Koolja! Anna sen mennä ohi!" -- värisi hän

Nikolain sylissä.

Seppä huokasi, suuteli Kaatjan korkeaa otsaa ja virkahti:

-- "Lintuni!... Minun kultani ja kukkani!..."

Ja tyttö rauhottui. Hän alkoi kertoa leperrellä Looljasta ja

pikkuveljistä. Anna Pawlownan suosituksella oli Loolja saanut

uuden paikan eräässä liikkeessä, missä hänellä on tilaisuus oppia

ompelemaan. Toiset lapset olivat sijoitetut yksityisille maksua

vastaan ja heidän puolestansa oli maksettu kuluvasta kuusta menevä

maksu. Mutta lapset ikävöivät toisiansa ja Loolja pelkää menettävänsä

paikkansa heti, kun tulee tunnetuksi, että hän on "semmoinen"...

Viime sanat olivat kuin puukonpisto. Nuoren sepän katse muuttui

synkäksi. Kaatja lohdutteli häntä, silitellen hänen korkeaa otsaansa:

-- "Älä ole surullinen, Koolja!... Kaikki voi tulla taas hyväksi.

Loolja on nyt terve ja pyytää, ett'et surisi hänen tähtensä, vaan

pakenisit kauvas, kauvas kauvas turvaan. Hän huolehtii pikku veljistä

ja siskostasi... Niin puhui Loolja... Ja minä olen Looljan apuna..."

-- "Ei Loolja yksin mieltäni paina... Kyllä Looljakin, mutta ei

yksin", -- vastaili Nikolai ajatuksissansa, surullisena.

-- "Mikä sitten?" -- kyseli nuori tyttö, hellästi silitellen sepän

tukkaa. -- "Katseesi on surullinen ja ryppy nousee otsallesi...

Koolja-kulta!... Sano huolesi minulle! Minä olen sinun uskollinen

ystäväsi ja morsiamesi ja oman osani vaadin minä yhteisestä surusta.

Otsasi rypyistä tahdon osuuteni, iloistasi toisen puolen. Jaettuna on

suru kepeämpi ja ilo suurempi... Eikö niin, armaani?"

Nikolai tuli surulliseksi. Hetkisen mietittyänsä, vastasi hän:

-- "Kaatja-kulta! Nokimustia ovat minun iloni... Ei niistä ole

sinulle... Kuka raaskisikaan sinua, taivaanlintua, suruillansa

häiritä!... Ei, Kaatja... Kun kerran tulet nokisen sepän pajalle ja

viserrät pihlajapensaassa, eikä kukaan vastaa viserrykseesi ja tule

sinua kiini ottamaan ja polvellensa sieppaamaan, älä silloin tule

pajaan!... Paja on silloin tyhjä ja takoja on poissa..."

Tyttönen hätäytyi. Kyynel silmässä keskeytti hän:

-- "Koolja, rakkaani! Huoli nousee taas otsallesi ja äänesi on

surullinen... Mitä aijot tehdä? Sano, mikä mieltäsi painaa!"

-- "Ei se ole mikään... Se on tämä elämänsappi", -- kierteli Nikolai.

Mutta tyttö kietaisi toisen kätensä hänen kaulaansa, silitti rypyn

hänen otsaltansa ja rauhotteli hitaalla, lempeällä äänellä:

-- "Heitä huolesi, Koolja! Olethan itse turvassa. Pajasi oven edessä

kukkii pihlaja, ja jos linnut sen oksia pelkäävät, laulan minä niiden

sijasta päivät pajasi kynnyksellä. Minä laulan päiväsi iloisiksi,

iltasi punertaviksi. Olethan turvassa, Koolja?"

-- "Olen. Mutta..."

-- "No, mitä 'mutta' taas?" -- keskeytti Kaatja.

Nikolain silmissä välähti outo tuli. Hän vastasi synkkänä:

-- "Mutta veljeni raatavat Hornan luolan kahleissa... Koko kansani,

heimoni, on orjana. Äidin ja isän hiki ja veri ja sisaren viattomuus

huutavat _kostoa_..."

Kaatja vavahti. Hän pani molemmat kätensä Nikolain olkapäille, katsoi

hänen silmiinsä avoimesti, pitkään, ihastuneena ja kysyi hellästi,

mutta riemuisella äänellä:

-- "Koolja! Sinä tahdot nousta veljiäsi vapauttamaan? Sinä aijot

vaatia tiliä vanhempiesi verestä ja Looljan?..."

-- "Niin", -- keskeytti Nikolai jyrkästi. -- "Jos heillä olisi

ollut Abelin lammaskatraat, kostaisivat heidän puolesta jumalat...

Ja asianajajat valtaisi kauhu oikeuden loukkauksen johdosta. Mutta

_köyhän_ pettävät kaikki muut jumalat, paitsi sen oma nyrkki..."

Nuori tyttö kietoi kätensä Nikolain kaulaan ja suuteli häntä

palavasti. Pedonkynsi kiehtoi ja veti hänet kokonaan, se salainen

kynsi, joka oli aina häntä pidellyt.

-- "Koolja!... Armaani!... Kultani!... Minä tulen mukaasi!" --

huudahti hän ihastuneena, nuoruutta ja kauneutta säteilevin silmin.

-- "Sinäkö?" -- naurahti Nikolai surullisena. -- "Sinäkö, lintuni,

tulisit sinne, missä jokainen puunoksa on _hirsipuu_?"

Mutta nuori tyttö olikin Nikolaissa löytänyt juuri sen miehuuden

ilmauksen, jota hän oli ikävöiden odottanut. Hän itse oli hurjan

kasakan tyttö, lempeä, kuin päivänpaiste, ja hehkuva, kuin aron

tuuli. Hän oli villi metsänkukka, Donin rannalla kasvanut ja tulisten

laulujen lellittelemä. Hänen henkensä oli kuin aro, jossa vapauden

halut tanssivat vallattomina, villeinä, helskyen, kuin kasakkalaulut.

Nyt kohosi Nikolai hänen eteensä sinä kasakkatytön uneksittuna,

vapauden sankarina, josta hän oli uneksinut. Hän oli sen sankarin

nähnyt Nikolaissa ennenkin, kaukaisena, kauniina, kuin kangastuksen

aroseudun taivaalla. Hän oli sen nähnyt ihanana, punertavana unelmana

ja odotteli ikävöiden sitä _lähtöhetkeä_, jolloin hän voisi sitoa

satulan hänen ratsunsa selkään ja nähdä hänen lähtevän, huolettomana,

kuin rajutuulen, pois kodin pölyistä, pois vaimon vuoteen reunalta,

miehen töihin ja vaaroihin, sitä suurta vapautta noutamaan. Nyt oli

se hetki tullut. Ihastuneena huudahti hän:

-- "Juuri _siksi_ minä tulen... Koolja, minun kultani! Minä

tahdon olla mukanasi, kun sinä muutat Venäjänmaan hirsipuina

heiluvat puunoksat lintujen lauluoksiksi... Minä kulen jälkiäsi...

_Rinnallasi_ minä kulen ja siunaan työtäsi... Minä siunaan ne

puhdistamasi puunoksat, että kevät sirottaisi ne kukilla, kesä

linnuilla ja syksy punaisilla marjatertuilla ja hedelmillä... Koolja,

armaani, omani!... Nyt minä sinua rakastan... Minä tiesin, että sinun

henkesi on suuri... Se verhoaa sinun otsasi ja kaikkesi... Sinä et

ole luotu istumaan vaimosi sängynreunalla."

Nikolai kuunteli tytön puhetta ihastuneena, kietaisi molemmat kätensä

hänen vyötäisillensä ja suuteli häntä, kuin lasta, huudahtaen:

-- "Sinä terttuni... sinä marjani!..."

-- "No... no! Anna minun jatkaa!" -- keskeytti Kaatja puheen ja

suudelmat ja jatkoi:

-- "Ja minä tulen myös _sinun_ tähtesi. Sillä kuka muu silittäisi

rypyn otsaltasi, joll'en minä? Kuka hoitaisi haavasi, kuka jakaisi

surusi?... Jos kuolisit, kuka itkisi hautasi kosteaksi, että siinä

kukkanen kasvaisi, jollen minä sitä tekisi?... Minä tunsin jo

ajatuksesi... Miksi tahdoit _salata_ ne minulta, salata _minulta_?

Miksi tahdoit peittää otsasi rypyn rakastavan silmältä? Onhan sinun

maasi minun maani, sinun veljesi ovat minun veljiäni. Kun käki kukkuu

ja lintu laulaa pihlajan oksalla, kukkien seassa, tai punaisen

marjatertun vieressä, ja'amme me keskenämme niiden tarjoaman ilon.

Kun huoli nousee kirkkaalle otsallesi, anna siitä oma osani minulle.

Ja jos meidän joskus täytyisi paeta, en minä viereltäsi lähde. Sillä

minä tahdon olla _vaimosi_... Koolja... Minä tahdon olla vaimosi...

vaimosi. Tasan ja'amme pihlajanoksan antimet, riippukoon siinä

marjaterttu tai hirttonuora..."

Nuori seppä puristi tyttöä hellästi rintaansa vastaan ja lausui:

-- "Kaatja, minun iltani uni ja päivieni päivänpaiste!... Minun

onneni!... Minun elämäni ja minun lauluni!... Kiitos sinulle ja

suutelo..."

-- "Ei... ei... ei... ei... ja ei... Sitten suutelo, kun _lähdet_!"

-- keskeytti Kaatja leikillä, paeten Nikolain suuteloa.

-- "Hy-yy-i... kun ryöstit!" -- naurahti hän nuhtelevasti, leikillä,

kun huuli oli sittenkin ottanut omansa...

Mielet virkosivat taas. Tytön poski punotti. Ryppy hävisi sepän

otsalta ja tomuna hävisivät hetkeksi elämänhuolet.

-- "Kas niin, kultani! Ilta tekee jo tuloansa... Lähde sinä, armaani,

jo kotiin!" -- kehotteli Nikolai, hetkisen vielä puheltuansa.

-- "Miksi tahdot minut jo lähettää pois?" -- kysyi Kaatja

surullisena, katsoen Nikolain silmiin hellästi ja silitellen hänen

otsaansa.

-- "Kaatja!... Niin, kultani!... Katso, meillä on kokous, jossa eivät

syrjäiset voi olla", -- vastasi Nikolai vältellen.

-- "Voiko sinulla olla mitään, jota et voi minulle uskoa? Voiko sinun

pajassasi olla mitään, jossa _minä_ olisin syrjäinen?... Koskeeko se

sitä, josta äsken puhuit?" -- tarttui Kaatja.

-- "Kyllä... kyllä, Kaatjaseni!... Mutta..."

-- "Sitten en minä ole _syrjäinen_. Mitä sinun pajassasi taotaan,

siihen tahdon minä lietsoa lämmön. Sinun ahjosi on minun kotilieteni

ja minä olen valvova, että siitä ei tuli lopu, olen vartioiva, että

se pysyy puhtaana", -- lausui nuori tyttö päättävästi. Seppä suuteli

häntä kiitollisena ja lausui:

-- "Kiitos, armaani! Jää tänne!"

Ja sitten tuprusi taas ahjosta tuli, nokinen seppä takoa helskytteli

ilosena ja tyttö istui pihlajankukkana pajan kynnyksellä.

Mutta hyttynen ennustaa kituutti entistä vaivaloisemmin ukkosilman

tuloa. Aurinko paahtoi puoli punertavana ja tuntui, kuin olisi ilman

ytimistä tiuhkunut rasva.

* * * * *

Jo oli karjan kotiatulon aika, kun pajaan saapui nuori asianajaja

Zaiko. Jo oli iltarukouksen aika ja saapui Harhama ja sitten Nikitin,

molemmat, kuten Zaikokin, työmiehen puvuissa. Ja kun oli levollemenon

aika, oli pajaan kokoutunut kaksikymmentäneljä työmiehen pukuihin

puettua miestä, kuusi niistä edustaen Venäjän vierasheimoisia

kansallisuuksia, joista useimmat eivät tietäneet toistensa

niiniäkään, vaan käytettiin heistä numeroita. Yksi jäi vahdiksi

ulos ja nyt alettiin pajassa takoa outoja suunnitelmia. Nikolai

esitteli oudoille miehille Kaatjan, ilmottamatta hänen nimeänsä, meni

takuuseen hänen luotettavuudestaan ja kysyi, hyväksytäänkö hänet. Kun

tähän oli vastattu myöntävästi, lakaisi Nikolai mullan pois eräästä

paikasta pajan lattialta, avasi sen alta salaisen luukun ja nosti

haudasta kaksikymmentäneljä pommia, jotka hän oli apulaisinensa

valmistanut. Hän latoi pommit viilapenkille ja lausui niitä osottaen:

-- "Siinä ovat viulumme viritettyinä. Riistäjät tanssikoot, me

soitamme!" -- Ja pyyhkien hikeä otsaltaan, lisäsi hän hetken kuluttua:

-- "Siinä on voimamme... Parastamme olemme panneet. Paatuneet eivät

usko evankeliumia ja laki on heidän vallassaan, mutta kun näillä

saarnaamme, niin kuurotkin kuulevat."

Pajassa oli puolihämärä, sillä valoa pääsi sinne ainoastaan

pienoisesta akkunasta. Hyttysten vaivaloinen surina oli lakannut

ulkona ja salama ilmotti ukkosilman nousua. Kokous järjestyi ja

asianajaja Zaiko alkoi keskustelun, lausuen:

-- "Minä muutoin pyydän, että päätettäisiin ottaa vapautusliikkeen

asiaksi myös Venäjän alaisten kansallisuuksien vapautus. Herra numero

kolme", -- hän tarkotti Harhamaa -- "ja muut eri kansallisuuksien

edustajat, ovat sen panneet juuri vapautusliikkeeseen yhtymisensä

ehdoksi."

Toiset venäläiset olivat vaiti. -- He muistivat isänmaansa suuruuden

ja mahdin, sen suunnattomat tasangot ja monet kansat ja he vavahtivat

kuullessaan, että sitä ruvettaisiin nyt silpomaan. Yksi joukosta

huomautti:

-- "Venäjää ei vaan saa sitä tehdessä leikellä raajarikoksi..."

Toiset vaikenivat. Harhama tunsi hieman pettyneensä. Hiiden myllystä

Nikitinin kanssa poistuessaan oli hän inholla kääntynyt silloisesta

elämästään. Uusi aate oli hänelle silloin vielä sumua, jonka takaa

häämötti joku punainen, tuntematon... Sitten alkoi häntä kiehtoa

köyhyys, työmiehen elämä. Nuoruudessa oli hän sitä elämää elänyt,

muisti sen öiset metsätyöt, ruoka levot ja lauvantai-illat. Nyt se

kiehtoi, kuin lapsuusajan lumoava muisto, tai syntymätalon marjamaa.

Halu elää köyhien hyväksi oli siinä ainoastaan itsetiedottomana,

ulkonaisena kuorena. Kaikki hänen halunsa kieppuivat aina,

ytimiltään, jonkun tuntemattoman, jonkun hämärän ympärillä...

Sitten oli hänessä herännyt se isänmaan metsien kaipuu, josta hän

puhui Anna Pawlownan syntymäpäivillä. Sekin oli joku mieliteko,

samanlainen, kuin sairaassa, joka haluaa jotain määrättyä ruokaa,

esimerkiksi: puoloja. Mutta sen pohjalla oli kumminkin se ihmisen

syntyperäinen isänmaanrakkauden hehkuva kipinä, jonka oli ärsyttänyt

tuleksi keskustelu syntymä päivillä. Siihen tuleen sekottui taaskin

se salaperäinen vallankumouksen sumu, jonka hän aavisti valmistuvan

Suomessa, rämesoiden mudassa, nousevan kerran ja kietoutuvan Venäjän

vallankumouksen veripunaisiin höyryihin...

Mutta munkki Pietari oli lukenut hänen ajatuksensa. Hän oli

huomannut, mille harhateille ne tähtäsivät. Säälin oras oli noussut

hänessä taas. Hän oli ryhtynyt johtamaan Harhaman ajatuksia oikealle

suunnalle, kerimään niitä oikeille kerille. Osottaaksensa hänelle sen

tienpään, josta alkava polku vie Jumalan luo, oli hän vienyt hänet

Hornan luolaan ja Nikolain kotiin. Hän oli näyttänyt hänelle koko

maailmankurjuuden, sanoaksensa: "Kaikki, mitä teet yhdelle näistä

vähimmistä, sen teet Hänelle."

Hän oli ollut varma, että hän johtaa Harhaman siten Jumalan teille.

Seuraavana päivänä oli Harhama liittynyt vallankumouksellisten

salaiseen järjestöön...

Elämän loimet juoksivat salaisilta kerinpuilta. Hänen omat tekonsa

soluivat niihin kuteiksi heikkoina kuituina, sillä hän ei ollut

oikein pyrkinyt elämänsä herraksi, vaan ahtanut valkoisten hevosten

viedä häntä mihin niiden mieli teki.

Hän hoippui vielä siinä kysymyksessä, jäädäkö Venäjälle vaiko lähteä

Suomeen. Hänen henkensä hämärien läpi vilkutti isänmaanrakkauden

kipinä kutsuvana, kiehtovana. Mutta missä oli hänen maansa kohtalo

ratkaistava: Venäjällä vaiko Suomessa, se kysymys muuttui hänelle

epäilyksen pikku hetteeksi. Vielä eilen oli hän miettinyt Suomeen

matkustamista, mutta Zaiko tuli hänen luoksensa ja puhui, vakuutti,

että Suomen vapautus sorrosta tulee ohjelmaan otettavaksi. Silloin

hän hoippui ja jäi.

Hänen ohjeenansa oli elämän ainainen epäselvyys, sen sotkuinen

vyyhti, hänen johtajinansa kohtalon hurjat hevoset, ja maalliset

harrastukset itse asiassa olivat rakoja, joihin hän vetäytyi

silloin, kun oli henkensä väsyttänyt salaisissa hurjissa lennoissa

henkimaailman sumuselillä.

Kun hän nyt kuuli puhuttavan Venäjän silpomisesta ja huomasi useiden

venäläisten varovaisuuden, uskoi hän pettyneensä ja ajatteli taas

itseksensä: "Näkyy, että jokaisen kansan täytyy sittenkin takoa

kaikki taottavansa omassa pajassa!"

Kiusallisen äänettömyyden katkaisi Nikolai, joka huudahti:

-- "Vapaus kaikille, olkoot yksityisiä, tai kansoja!" -- Hänen

venäläiset veljensä olivat näkevinänsä hänen jo leikkelevän

paloja pois isänmaansa viljavasta tasangosta. Mutta vieraiden

kansallisuuksien edustajat kuuntelivat häntä, kuin huutavan ääntä,

joka ilmottaa vapauden tuloa. Salama välähti taas valaisten pajan ja

Nikolai jatkoi:

-- "Jos minä saan puhua, niin on ajatukseni se, että Venäjän kansalla

on maailmassa korkeampia tehtäviä, kuin olla orjien vartijana

ja orjien pitäjänä. Siksi on meidän päästettävä kaikki kansat

orjankahleista."

Kun venäläisten joukosta kuului hiljaista mutinaa, ärtyi Nikolai

oitis. Hänen henkensä nousi ukkospilvenä. Se alkoi sinkoilla

salamoina:

-- "Orjien vapautus ei merkitse Venäjän rajojen supistamista,

vaan päinvastoin Venäjän mahtialueen laajenemista sen

keskikuvernementeista rajoille... nykyisten rajojen ylikin. Nyt on

meillä rajoilla kahleorjia: kansoja, joilta olemme riistäneet niiden

vapauden. Ja orjan kädellä ei lyödä talon vihollista. Tähän asti

olemme me sitoneet vieraat kansat itseemme orjankahleilla, mutta

tulevaisuuden vapaa Venäjä sitoo ne itseensä _vapaudella_..."

-- "Millä?... Vapaudella?" -- keskeyttävät jotkut ymmällä. Nikolai

jatkaa, kuin ärsytetty peto:

-- "Tulevaisuuden Venäjä sitoo kansat itseensä vapaudella. Orja

vaanii isäntänsä henkeä ja sahaa kahlettansa poikki, mutta vapaus on

kahle, josta yksikään _ei lähde pois_, ei ajamallakaan... Venäjän

tarvitsee vaan julistaa täysi vapaus omassa talossaan, sisällinen

itsenäisyys sen pereesen liittyville kansoille, niin se on jakamaton,

kuin pere, jonka kaikki pojat ja tyttäret ovat vapaita..."

Ja sitten kuvaili Nikolai vapauden viehkein värein. Hän puki

sillä tulevaisuuden Venäjän. Hän maalasi vapaasta Venäjästä

kultaisen kodin, jossa kansat elävät, kuin isän kodissa, vapauden

päiväpaisteessa, huolehtien aina sitä, että heitä ei siitä kodista

pois sysättäisi.

-- "Kuulkaa! Kuulkaa!" -- kuuluu venäläisten joukosta. Mielet

lämpenevät. Se puhaltaa intoa puhujaan. Hän jatkaa:

-- "Vapaus! Siinä sotahuutomme. Sitä kuullessa kansat ihastuvat.

Ne kokoontuvat Venäjän takaaman vapauden ympärille, kuin janoon

nääntyvät erämaan lapset kosteikkoon. Suomalaiset ja puolalaiset,

tshekit ja kirgiisit, Kaukasian ja Balkanin kansat vaeltavat itse

vapaaehtoisesti sille vapauden vesilähteelle, jonka vesisuonet

tulevaisuuden Venäjä avaa..."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- keskeyttävät venäläiset. Vapaa Venäjä kohoaa

jo heidän silmissänsä Nikolain tukemana kuningattarena ja ojentaa

heille vapauden viinimaljaa. He ihastuvat ja alkavat huumautua.

Harhama juo taas ajatuksen äärimäisen rohkeuden viinaa, päihtyy

ja katselee taas Nikolaita, kuin nousevaa päivää. Ulkoa kuuluvat

ensimäiset heikot ukkosen jyrähdykset.

Mutta Nikolain sielussa alkavat neron ilmiöt leimuta revontulina.

Hänen henkensä nousee hyvähuutojen aallonharjoille. Hän jatkaa:

-- "Vapaus on kahle, jonka _katkeamista_ siihen päässyt pelkää. Se on

kuin lemmenpaula, josta ei kukaan lähde, vaikka kuolema soittelisi

selän takana. Se on ansa, johon kaikki _pyrkivät_... Se on tulevan

Venäjän suuruuden peruskivi... Se on sen koossapitävä voima..."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huutavat ihastuneet venäläiset. Paja pimenee.

Silloin tällöin suhahtaa salama. Venäläisten hyvähuudot sekaantuvat

ukkosen ensi jyrinöihin.

-- "Jatka!... Jatka!" -- kuuluu innokkaita kehotuksia. Harhaman

sielua valaisevat Nikolain neron salamat, sitä nostelee siivillensä

hänen ajatuksiensa verraton rohkeus. Nikolai jatkaa:

-- "Venäjän kansan ei tarvitse purjehtia merirosvona vieraissa

maissa. Sen ei tarvitse ryövätä toisien kansojen rikkauksia, kun

sen viljameren pohjassa maailman suurimmat rikkaudet odottavat

nostajaansa..."

Salamat iskevät ulkona. Jyrähdykset käyvät yhä tiheämmiksi. Pajassa

lämpenevät mielet. Nikolai puhuu semmoisella innolla ja voimalla ja

lämmöllä, että puhe huumaa kaikkia. Hän jännittää kuulijoittensa

tunteita, kuin viulunkieliä. Nyt jatkaa hän taas:

-- "Me venäläiset emme _tarvitsekaan_ orjien apua. Me itse kykenemme

vaikka vuorien pohjalle sukeltamaan, rikkauksia noutamaan... Maamme

on kuin meri, jonka vetenä on viljan kasvuvoima. Me voimme siitä

ammentaa rikkautta, kuin vettä merestä... Venäjän _oikeat_ pojat

eivät siinä työssä huolikaan vierasta apua..."

-- "Eivät!... Eivät!" -- keskeyttävät venäläiset. Seppä on

vetänyt vireeseen heidän ylpeytensä viulunkielet, Kaatja katselee

sulhastansa, kuin aroseudun komeaa päivänkangastusta. Harhaman

henki tapailee puhujan neron siivenkärkiä. Hän katselee häntä, kuin

maailman vapahtajaa, joka on noussut saarnaamaan orjille vapahdusta.

-- "Puhu!... Puhu!" -- kehottavat jotkut. Puhuja leimuaa tulena:

-- "Tähän asti olemme me takoneet rautamme kahleiksi ja miekoiksi.

Siksi olemme me puuauralla kaivaneet aarretta Venäjän viljameren

pohjasta. Tuvissamme on sen johdosta asunut nälkä ja pimeys. Me

olemme _verellämme_ kastelleet vieraiden kansojen vainiot, mutta

omilla jokivarsillamme kuivaa vilja _veden_ puutteessa, sillä ei

ole ollut niiden kastelijaa, koska poikiemme on täytynyt värjätä

verellänsä vieraita maita. Miekoillamme olemme me silponeet

naapurikansojamme, mutta omilla nurmillamme jää heinä niittämättä

viikatteiden puutteessa. Huutomme olkoon nyt: Kaikki kahleet

auranraudoiksi! Kaikki miekat viikatteiksi!... Kansat vapaiksi!..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Oikein!" -- katkaisevat huudot. Harhaman

olemuksen pohjalta alkaa kohota vakaumuksen vesiperusteinen aalto:

"Täällä ratkaistaan Suomen kansan kohtalot."

Mutta Nikolai itsekin on jo kohonnut rohkeutensa ja hyvähuutojen

huumaaviin höyryihin. Hän loihtii sieltä kuulijoittensa eteen

kiehtovia kuvia. Hän nostaa tulevaisuuden Venäjän taivaalle

ihanimmat, aamuruskoiset valot, levittää sen rikkaudet niiden valojen

hohteeseen, pukee Venäjän miehen loistaviin verkaviittoihin ja

kohottaa sen maailman ensimäiseksi. Hän jatkaa:

-- "Vapaan Venäjän mies on tulevaisuuden _ruhtinas_, Se ei salli

talossansa orjaa, eikä rajoillansa vihollista. Vapaa Venäjä on

maailman vilja-aitta. Se heilimöi kerran aavana viljamerenä,

josta nouseva heilimän savu näkyy halki maailman, kertoen Venäjän

rikkaudesta ja pannen kansat huudahtamaan ihastuksesta. Sen joista

nousee kala ja kouluista leviää valistus... _Sen_ Venäjän pojat

päästelevät toisetkin kansat kahleistansa. Ne kulkevat vapaina

miehinä, vapauttamassa orjia. Ne kulkevat vapauden ja ihmisyyden

etupäässä."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huutavat Venäjän pojat. Heitä hurmaa ajatus

Venäjän tulevasta suuruudesta. Tyttö, joka istuu ahjon reunalla,

hehkuu, kuin aron polttava, vallaton päivänpaiste. Kuulijoiden

silmiin kuvastuvat jo Venäjän suuruus ja loisto. Sen vapauden liput

ja ruhtinasviitat heilahtelevat kiehtovina, kuin tytön helmat. Kaikki

mielet sulavat, hehkuvat, ihastuvat. Salamat suhahtelevat jo nopeina

tulikielinä, kirkastellen rohkeaa puhujaa. Harhama katselee häntä,

kuin vapahtajaa, joka antaa Venäjälle maailman orjakahleiden avaimia,

kuin Jeesus Pietarille, ja sanoo: "Mitä sinä näillä päästät, se on

ijankaikkisesti vapaa."

Puhuja on saanut jo henkensä siivet auki. Hän virittää kuulijoittensa

mieliä yhä rohkeampana. Työmies nousee Harhaman sielussa Nikolaissa

ihmiskunnan kunniajalustalle _työnaatelina_... Hän jatkaa:

-- "Meidän on myös korjattava riistäjiemme _Jumalan_ tekemä vääryys:

Hän oli kerran -- oppinsa mukaan -- pannut ehdolle: joko täytyy

ihmisten teurastaa hänen Poikansa, tai heidän itsensä sitten palaa

helvetissä. Juutalaiset täyttivät Hänen arkkunsa, pelastivat ihmiset,

joita Jumala muka rakasti. Mutta silloin Hän rankaisi juutalaisia,

hajotti heidät ja jätti heidät toisten kansojen raadeltavaksi. Hänen

pappinsa johtavat Venäjän poikia jatkamaan Jumalansa hirmutyötä,

rääkkäämään juutalaisia. Vapaan Venäjän poikien täytyy korjata

tämä _Jumalan_ tekemä vääryys. Niiden täytyy hankkia juutalaisille

oikeutta..."

Ankaran ukkosenräjähdyksen seasta kuuluu muutamia hyvähuutoja.

Harhama kohoaa silmänräpäyksessä omaan ilmapiiriinsä, jumaluuden

sumuihin. Hän katselee Nikolaissa Jumalan hirmutekojen oikaisijaa,

rankaisijaa... Pajassa on puolipimeä. Puhuja jatkaa salamoiden

silloin tällöin välähtäessä ja ukkosen jyrähdellessä:

-- "Ja sitten kaikki katkomaan niitä kahleita, joiden nimi on pääoma.

Se kahle on orjan kahleista hirmuisin ja lujin. Sillä sitovat

riistäjät meidät Hornan luolan hautoihin ja sen rautaisten pyörien

ja suitsuavien uunien ääreen, valmistamaan heille mukavuuksia ja

nautintoja. Se on kahle, josta ei pääse _pakenemallakaan_. Se

sitoo meidän kätemme yötä ja päivää. Jos me hievahdamme työmme

äärestä, nauttiaksemme hetken auringonpaisteesta ja linnun laulusta,

niin me heti tunnemme vatsassamme sen ansan, vetämässä meitä

takaisin ryöväriemme kynsiin. Pääoma on riistäjien voimallinen

ase... Se on helvetin hirmunuora. Se on valtio valtiossa... Se

on siveetön perkele. Se ei tunnusta mitään siveellisiä lakeja,

ei edes luonnonlakeja, ei valtioiden rajoja... Se on hirviöiden

hirviö, kuollut siveetön voima. Sitä orjankahletta _ei saa_,

sitä _ei saa_ näkyä vapaassa Venäjän maassa. Rikkaudet kansalle,

niille, joiden luomia ne ovat! Kahle pois riistäjiltä, nykyisiltä

orjanomistajilta!... Orjien kädet vapaaksi! Alas yksityisen pääoman

omistusoikeus!..."

-- "Alas!... Alas!... Alas!" -- kaikuvat myrskyävät huudot ukkosen

jyrinän säestäminä. Puhe on taas temmannut kaikki mukaansa, kuin

vihuri vaahdon, ja ukkosen jyrähdykset ovat lisänneet sen huumaavaa

vaikutusta... Viulunkielet virittyvät edelleen.

-- "Sitten", -- jatkaa Nikolai -- "on meillä vielä eräs kahle

katkaistavana... kahle, jolla laiskurit kytkevät ihmisiä

palvelijoiksensa, orjiksensa... Se kahle on..."

Voimakas ukkosenräjähdys keskeyttää puhujan. Sen vielä jatkuessa

huutaa Nikolai uhmaten:

-- "Se kahle on usk..."

Uusi, ankarampi räjähdys repii korvia. Salamat välähtävät ja taas

sammuvat. Paja synkkenee... Ilmassa on jotain kamalaa. On kuin musta

ukkospilvi pursuaisi vihaa. Arimmat vavahtavat.

-- "Tsyt", -- huudahtaa joku.

-- "Herra siunatkoon!" -- mutisee toinen, tehden ristinmerkin.

Nikolaista tuntuu hetken, että viulunkieli ei kestäisi _sitä vetoa_.

Mutta hän itse on vireessä. "Kävi, kuin kävi!" -- ajattelee hän ja

vetää täyden vedon, huutaen pauhun seasta:

-- "Se kahle on _uskonto..."_

Häikäisevä salama sävähtää, värjäten pajan nokiset seinät

veripunaisiksi. Taivas repeää pauhuunsa. Jotkut siunaavat itsensä.

Harhaman henki hyppelee, kuin salamoiden kärillä. Nikolai yltyy ja

jatkaa pauhun säestämänä:

-- "Uskonto on se käärmeistä punottu kahle, jota kansat ovat

kantaneet maailman alusta asti. Se on kahle, jossa köyhät ovat

kulkeneet rikkaiden orjina... Kehotan ottamaan tämän asian huomioon."

Sillä välin oli rajuilma noussut yhä raivoisammaksi. Salamat

välähtelivät tuhkatiheään ja räjähdykset olivat niin voimallisia,

että tuntuivat pilvien repeämiltä. Avaruus leimusi tuliriekaleena.

Pajassa oli väliin miltei täyspimeä. Salaperäisyys, kuoleman kanssa

leikkiminen, suuret suunnitelmat ja Nikolain hurjanrohkeat ajatukset

yhdessä riehuvan rajuilman, sinkoavien salamoiden ja pimeyden

kanssa tekivät hetken suuremmoiseksi. Se tempasi kaikki mukaansa,

kuin tuulen pyörre kuivan lehden. Jokaisen kädessä olivat elämän

ja kuoleman kortit. Peli oli uhkapeliä. Ryhdyttiin keskustelemaan

salaisen järjestön suhteesta uskontoon.

Asianajaja Zaiko alkoi puhua:

-- "Muista periaatteellisista kysymyksistähän me olemme

yksimielisiä, me hyväksymme niissä sosialismin yleiset opit.

Ainoastaan uskonto-kysymys on kansamme kehitykseen katsoen arka

kysymys... Meidän pitäisi päästä yksimielisyyteen, mille kannalle me

julkisuudessa asetumme tähän kysymykseen."

-- "Meidän on paras hyväksyä sosialismin yleinen periaate: Uskonto

yksityisasiaksi", -- huomautti joku.

Mutta se huomautus pisti Nikolain sieluun, kuin keihäs pedon pesään.

Hän syöksyi uskonnon kimppuun, kuin tiikeri, kynnet verisinä...

Rajusää pauhasi. Se repi synkkää pilveä räsyiksi, kuin rautaista

liinaa, salamoiden juostessa repeämiä pitkin tuli-häntäisinä

raivoavina leijonina.

-- "Minä puolestani olen sitä vastaan", -- kiehahti Nikolai. --

"Uskonto on riistäjien lujin varustus, niiden myrkyllisin ja vahvin

käärmekahle. Juuri _sitä_ vastaan on hyökkäys kohdistettava. He

ovat ottaneet aseeksensa uskonnon. He pelottelevat sillä kansaa

kuuliaisiksi kiristyslaitoksellensa, esivallallensa. Kansa uskoo

sen näkymättömän aseen olevan olemassa helvettinensä, Jumaloinensa,

käärmeinensä ja perkeleinensä ja..."

Ankarat jyrähdykset keskeyttivät puhujan. Luonnonvoima tuntui

irtipäässeeltä pedolta, joka sylki salamoita. Sen kiukkuinen rätinä

tärisytti maata.

-- "Ja kansa pelkää sitä ja matelee orjana, ettei se _olematon_

Jumala syöksisi heitä helvettiin", -- yritti Nikolai jatkaa.

Taas jyrisi kamala ukkonen. Pajan katto tärisi sen vasamista.

Salamasade yltyi. Useat kauhistuivat. Liiaksi pingotetut kielet

värisivät. Nikolai yltyi. Hän huusi pauhinan seasta:

-- "Meidän _täytyy_ tehdä se ase tehottomaksi, paljastamalla, että

sitä asetta _ei ole olemassakaan..."_

Huikeat salamat valaisivat pajaa. Ne tanssivat tulikäärmeinä pimeän

seassa. Nikolai seisoi niiden kietomana, uhmaavana, hurjana. Harhaman

huumasi se suuremmoinen näky. Hänen vallaton mielikuvituksensa pääsi

valloillensa. Kerkeästi, salamannopeasti sommitteli se ilotulituksia,

joissa ihmishenki leimusi kilpaa huikaisevan salamasateen kanssa.

Kaatja tapaili sulhasensa hengen ilmeitä, kuin hurja kasakkatyttö

villiä tuulta... Läsnäolijat ovat kuin veneväkeä, jota uhka laskija

laskee kuoleman koskea alas. Se koski ja vauhti veivät heidät...

_nielivät_ aivan heidät... Pilvi pursusi tulta ja avaruus pakahtui

pauhuunsa. Nikolai huusi niiden seasta:

-- "Meidän _täytyy_ lopultakin pistää sen kuva-Jumalan kantapäähän..."

Jyrinä ja salamat riehuvat yhä hurjempina. Harhama katselee niiden

välissä Nikolaissa sitä ihmisjumalaa, jota hän juuri on suunnitellut:

omassa varassansa kulkevaa ihmisyyttä. Hän riemastuu. Hän on

näkevinänsä jo puukon terän tunkevan Jumalan kantapäähän. Nikolai

jatkaa:

-- "Meidän _täytyy_ vihdoinkin polkea rikki riistäjiemme olemattoman

käärmeen, ihmisten pelottimen pää... Meidän täytyy hävittää se

käärmekahle, jolla riistäjät sitovat köyhiä kiristyslaitteensa,

esivallan orjiksi."

Salamat valuvat pilvestä tulisateena. Kuuluu joku hyvä-huuto. Kaikki

muu häviää pauhuun ja jyrinään. Harhamasta se pauhu tuntuu jo

käärmeen pään murskautumiselta. Hän näkee käärmeen kiemurtelevan, pää

Nikolain kantapään alla. Nikolai hurjistuu entistä enemmän, jatkaen:

-- "He ovat ottaneet aseeksensa tulen, meidän täytyy ottaa silloin

vesi... He ovat ottaneet aseeksensa uskonnon, meidän aseenamme täytyy

olla..."

Taas keskeyttävät kamalat jyrähdykset ja salamasoihdut puhujan. Oli

kuin olisi taivas yrittänyt estää hänet lausumasta sitä _äärimäistä

sanaa_... Mutta Nikolain henki, irti päässyt peto, yltyy. Hän huutaa,

kuin luonnonvoimien pihdeissä ärtynyt:

-- "Meidän aseenamme täytyy olla _täysi uskottomuus_..."

Sanat häviävät jyrinään... Salamat ilkamoivat akkunassa... Kuulijat

vaikenevat... Puhuja toistaa sanansa, huutamalla pauhun sekaan:

-- "Aseenamme on oleva: _kaiken uskon kieltämys... Täysi

uskottomuus..._"

Salamat leikkelevät niitä sanoja... Ne kietovat niiden ajatusta

kerille... vyyhdille... sotkevat niitä... värjäilevät ja vatvovat.

Harhaman mietteiden rihmat sekottuvat niihin... Hänen henkensä

tanssii niiden sotkoksissa... Kuulijat vaikenevat... Salamat

rätisevät.

-- "Epäilettekö?" -- uhittelee Nikolai. "Vesi tulta -- uskottomuus

uskoa vastaan!... Siinä aseemme!..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!... Oikein!" -- riehahtaa silloin voimakas

huuto... Viulunkieli oli kestänyt... Nikolai tuntee olevansa

viulujensa herra ja jatkaa rohkeana:

-- "Me emme siis saa jättää uskontoa yksityisasiana riistäjien

parhaaksi avuksi... Meidän on se ase hävitettävä..."

Paja pimenee sysimustaksi. Salamat ovat lakanneet. Avaruus kokosi

voimiansa pakahtumaksi. Puhuja lopetti lauseensa:

-- "Meidän on hävitettävä koko uskonto..."

Läheisyydessä iskee hirvittävä salama maahan. Pakahtuma oli

puhjennut. Kiukustunut räjähdys tuntuu tunkeuvan maan ytimiin. Kaikki

vapisee, tärisee, horjuu. Mutta puhuja jatkaa:

-- "Papit noitien asemaan!... Uskonto on julistettava

puoskaroimiseksi, jonka _julkisen harjotuksen_ laki kieltää orjuuteen

houkutteluna..."

Rajuilma oli huipussaan. Salamat tappelevat keskenään. Pauhu kulkee

pauhun kintereellä. Rankkasade pieksää seinää. Myrsky ulisee. Puhuja

yltyy:

"Papit puoskareiksi!... Ne, jotka tarukäärmeellä sitovat ihmisiä

orjiksensa, on annettava lain kouriin! Oppineiden ja filosofienkin

uskonnot taikauskoina kiellettävät!... Jumalat ja perkeleet

tarukirjoihin!..."

Pilvi pursuaa taas tulta. Luonnonvoimat tuntuvat mittelevän voimiansa

Nikolain hengen kanssa.

-- "Hyvä!... Oikein!... Jatka!" -- kuuluu jyrinän seasta.

Suuri sana oli sanottu. Oli sanottu äärimäinen sana, jota ei kukaan

vielä ollut uskaltanut sanoa...

Maa tärisi taas. Vuoret tuntuivat repeilevän korkeudessa. Paja

hehkui ilmitulessa salamoista Nikolain huutaessa viimeisiä sanojansa

ja toisten niihin yhtyessä. Rankkasade tohisi. Pauhu vyöryi pitkin

taivaan lakea, risteillen, ärjyen.

-- "Silloin", -- jatkoi puhuja salamoiden seasta -- "silloin, kun

jumaloista ja tontuista kirjoitetaan satuja, seisovat sortajat

miekat maassa. Uskottomuus on meillä yhtä voimakas ase, kuin

riistäjäjoukolla uskonto... Se on tehokkaampikin, sillä se

saarnaa vapautusta muustakin kuin synnistä: Se saarnaa vapautusta

papeille menevistä kymmenyksistä... Sitä kysymystä on siis aseena

käytettävä... Riistäjien jumala on kukistettava keksijäinsä kanssa,

sen helvetti sammutettava..."

-- "Oikein!... Oikein!" -- huusi ihastunut joukko.

-- "Alas _kaikki_ usko!" -- toisti Nikolai tulen seasta.

-- "Alas!... Alas!" -- kertasi joukko jylinän ja kaamean pauhun

säestämänä. Pilvi repesi. Se hohti tulisakona ja valaisi hurjaa

joukkoa, joka nyt oli sanonut sen _viimeisen sanan_.

Mutta niistä epäilyksen kurimuksista, jotka olivat alati imeneet

Harhamasta kaikki uskonnesteet, kaiken mitä hän oli yritellyt

hengessänsä rakennella, kohosi hänen eteensä nyt aallonharjana

se hämärä, jota hän oli tapaillut: Täydellinen uskonkieltämys

nosti _itsetietoisena_ päätänsä. Hänelle valkeni nyt hänen suuri

ajatuksensa: yliluonnollisen ehdoton kieltäminen. Sen edessä hävisi

Jumalausko, kuin pimeys päivänkoitteessa, ja ihmishenki nousi sen

sijalle omine siveysoppinensa. Hän lämmitteli nyt sen _viimeisen

sanan_ ääressä. Hän imi kieltämyksen nänneistä ravintoa, kuin

pihkamaitoa äsken synnyttäneen äidin rinnoista...

-- "Alas usko!... Alas jumalat!... Alas perkeleet!" -- vannoi vielä

joukko. Pauhut kiertelivät korkeudessa raivostuneina petoina. Musta

pilvi kohisi, repeili, purki salamasadetta alas ja vesi valui

rankkana. Nikolai jatkoi:

-- "Jokaisella olkoon silti oikeus palvella _itseksensä_ mitä jumalaa

hän vaan tahtoo. Mutta yhteiskunnan aineellinen tuki siltä pois!

Kirkot kouluiksi, joissa opetetaan täydellistä uskottomuutta, kaiken

uskon kieltämistä!... Pyhä öljy vankkurien voiteeksi!... Kirkonkellot

karjan kelloiksi!... Silloin valkenee Venäjän suuri päivä. Se on

tähän saakka ollut pimeä maa, kurjuuden kotiperä ja orjuuden rapasuo.

Sen pimeydestä on kuulunut kahleiden kalina ja kirkonkellojen

soitto. Köyhyys elostaa siellä, kuin täi liassa. Siellä ovat

välkkyneet kasakoiden keihäät ja kirkkojen ristit. Sieltä ei ole

noussut ihmiskunnalle muuta, kuin kolera ja rutto. Valtiollinen

Venäjä ei ole antanut maailmalle muuta, kuin kahleita... ainoata,

mitä sillä on itsellänsäkään ja ainoata, mitä se on valmistanut...

Mutta silloin, kun punertaa Venäjän vapauden aamurusko, nousee

Europan aurinko _Venäjän_ viljamerestä... Heilimöivän viljan savu

kohoaa siitä viljamerestä, kuin kasken savu. Kahleiden kalinan ja

nälkähuudon sijasta kuuluu laitumelle lähtevän karjan kellojen kalina

ja paimenhuilujen soitto. Kaikki se kertoo maailmalle vapaan Venäjän

rikkautta ja voimaa..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Jatka!... Jatka!" -- keskeyttivät taas

huudot. Venäjän miehet ihailivat jo uutta Venäjää salamavalon sitä

häikäistessä ja punatessa ja kirkastaessa sen aarteita ja valoa ja

suuruutta. Nikolai veti viulujansa yhä suurempaan vireeseen. Hän

jatkoi:

-- "Silloin alkaa Venäjän viljavalla tasangolla vapauden ja veljeyden

juhla, Venäjän suuri perhejuhla, jota sen vapaat pereen jäsenet

viettävät. Vapaus kuohuu silloin yli maan, kuin valkea viinin

vaahto. Suomen ja Balkanin miehet toimittavat tehtäviänsä rauhassa.

He vartioivat Venäjän rajoja, ettei kenkään pääse siellä viritettyä

vapauden paulaa poikki leikkaamaan. Venäjän vapauden ja rikkauden

hohde loimottaa halki maailman, kuin punertava päivänsavu. Se kutsuu

yhä uusia jäseniä sen perhejuhlaan... Miehet nostavat siellä auralla

rikkauksia mehevästä mullasta. Naiset hoitavat kotia. Yhdet laulavat

runoja Venäjän vapauden ja rikkauden kunniaksi, toiset opettavat

lapsille jaloja aatteita, tai sitovat rätisevän ukkosen ja muut

luonnonvoimat orjiksi ihmisen auran eteen, jota nyt vaimo vetää...

_Sen_ Venäjän mahtia ei voi mikään nujertaa. Venäjän rikas lakeus on

silloin maailman suurena keskipisteenä, sen vapaus ja rikkaus vetää

yhä uusia jäseniä Venäjän pereeseen. Se pere sanoo tehokkaimmat sanat

maailman asioissa... Sen sukkula sysää parhaat kuteet historian

loimien aukeamaan."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- kuului loppumattomiin. Venäjän miehet näkivät

jo Europan auringon kierivän Venäjän viljamerestä ja kohoavan

korkealle, loistavana, kirkkaana pyöränä. Se huikaisi heidän

silmiänsä, se lämmitti heitä. Se nosti heidät isänmaansa suuruuden

temppelinharjalle, josta he näkivät maansa vapaudessa, rikkaudessa ja

valomeressä kylpemässä. He ihastuivat ja juopuivat.

Pajassa räjähtivät silloin raivoavat hyvähuudot. Ukkonen ajeli

ilmassa entisellä voimallansa. Sen pauhu kuului vuorenvieremiltä.

Pilvi sylki salamoita, vihaisena, synkkänä, uhkaavana... Siinä

salamavalaistuksessa valkeni nyt Harhamalle se merenselkä, missä

hänen henkensä oli ajellut vuosikausia, valkeat hevoset vauhkoina,

etsien ja kiini tavotellen sitä suurta Hämärää, joka pakeni häneltä,

kuin aatos, valoa ja pimeyttä nopeammin. Nyt nosti se päätänsä. Hän

_näki_ edessänsä miehen, joka oli katkaissut kaikki uskonsa rihmat ja

kohosi nyt ihmisyyden eteen _ensimäisenä todellisena pakanana_.

Hän oli leikannut itsestänsä poikki jumalauskon idunkin...

Hän ei tunnustanut filosofienkaan jumalia, ei niiden oppeja

yliaistillisesta. Harhaman henki imeytyi häneen, kuin nälkäinen lapsi

äitinsä rintaan...

Tulikäärmeiden yhä kisaillessa akkunassa, ajelivat Harhaman mietteet

sen, nyt hänen epäilynsä kurimuksista päätänsä nostavan hämärän

ympärillä. Se tuntui entiseen verraten jo niin selvältä, niin

likeiseltä. Hänen aatoksiensa siipien käret koskettelivat jo sitä,

kuin äärettömyyden äärtä. Ennen ei se ollut _niinkään_ likeinen...

Hän puhalteli jo kuplia siitä ihmisestä, joka olisi päässyt irti

uskon rihmoista, olisi vapaa, kuin tuulenhenki ulapalla, tai perhonen

kukassa... Ja hänessä tuikahti se tunne, että hänen sielunsa aina

vuotava epäilyksenrauhanen on lakannut vuotamasta...

Riemastuneina ryöppysivät silloin hänen hillittömät ajatuksensa

edelleen. Hän oli taas saanut tyydytetyksi sielunsa viinanhimon,

sen juopposairauden: hän oli löytänyt taas ajatuksiensa

keränpohjalliseksi sen _suuren_, jota hän aina janosi. Sinä

suurena oli nyt sen todellisen pakanuuden nousu uskoa vastaan.

Siitä oli tuleva ihmishengen suurin taistelu. Toisella puolen

seisoi järkkymätön usko ja sitä vastassa itsetietoinen, ehdoton

kieltämys, kaiken uskon vastakohta... Eikä niiden välillä ollut muuta

sovittelusanaa kuin:

_Et sinä, vaan minä!_... Ei edes: _Joko_ sinä, _tai_ minä...

Nyt oli maailmalle sanottu se äärimäinen sana. Muuta ei voitu enää

sanoa. Se sana: _Usko, tai kieltämys!_

-- "Lopultakin", -- ajatteli Harhama, -- "olen löytänyt miehen,

joka uskaltaa sanoa täyden sanan! Vihdoinkin on nouseva ihmishengen

suuri taistelu _koko asiasta!_ Vihdoinkin loppuu viisastelukin ja

tinkiminen eri filosofiuskojenkin välillä. Vihdoinkin on kosketettu

ihmisajatuksen äärtä ja kieltämys sanonut itsetietoisena:

"_Minä yksin_, vaan et sinä!"

Hän oli nyt lopultakin päässyt puhtaan kieltämyksen rintoja imemään.

Täysin siemauksin joi hän sen utarista... Samalla oli hänelle

selvennyt, että hän voi isänmaansa kohtalon ratkaista Rajajoen

itäpuolellakin. Häneen valui vaahtoavana viinana äärimäisen vapauden

ajatus. Se aate oli niin valtaavan suuri ja äärimäinen. Ajatus, että

näkymätön vapauden kuitu sitoisi kansat yhdeksi, kuin lemmenpaula

pojan tyttöön, oli ihmishengen miehekäs askel. Hän ajatteli sen

kuvaillun Venäjän mahtia, ajatteli sitä miestä, joka puhuisi

semmoisen kansan nimessä, sen ensimäisenä, Tsaarina. Mitä olisivat

paavit ja kuninkaat hänen rinnallansa! Ja millä ylpeydellä hänkin,

tämän perheen suomalaisjäsenen poika kulkisi silloin vieraiden

kansojen keskuudessa Venäjän lipun suojissa!...

* * * * *

Kaatja oli katsellut salamoiden seassa puhuvaa sulhastansa

ihastuneena, kuin kukka puolipäivän aurinkoa. Sanat olivat

tunkeutuneet häneen vasamoina. Ne olivat kuluttavana tulena

leimahdelleet ja polttaneet hänessä kaiken aistillisen, luonnon

antaman naisenrakkauden. Nikolain henkiolento otti nyt hänen sielunsa

pedonkynteensä. Kaatjan rakkaus oli nyt korkeaa. Se oli puhdas

henkinen kukka. Hän ei rakastanut Nikolaita enää sillä rakkaudella,

jonka _luonto_ on pannut jokaisen naisen poveen. Hän ei rakastanut

Nikolaissa enää _miestä_, vaan sitä henkistä olentoa, joka oli

puhunut hänen edessänsä salamoiden kirkastamana. Hän rakasti sitä

suurta henkeä, joka oli niin ylevänä leimahdellut salamavalaistuksen

ja pimeyden vaihdellessa. Hän rakasti hänessä ihmiskunnan kurjien

kirkastettua Kristusta, kuten Maria ja Martta Jeesusta. Nikolain puhe

oli kohottanut hänen sielunsa niihin henkimaailman suuriin sumuihin,

joissa naisen aistillisuus palaa hänen rakkaudestansa, kuin synti

kiirastulessa. Siitä ei tuoksunut enää himo. Sen perhostulena ei

ollut enää miehen ruumis. Nyt oli hän _nainen:_ puhdas, jalo nuppu,

josta oli kukkana puhkeava luonnon jaloin helmi: _äiti_.

Nikolain puheen loputtua hän nousi ylös. Musta tukka oli valahtanut

hajanaisena hartioille, peittäen ne kokonaan. Ihastuneissa silmissä

paloi uusi ilme. Niistä oli pudonnut pois luonnonrakkauden

ennestäänkin hieno verho. Salamavalo säkenöi tukassa ja nuoruus

helotti poskessa. Hän tarttui Nikolain käteen ja puhui, kuin

huumaavien, henkisten höyrypilvien huuteista:

-- "Koolja, sinä sulhaseni ihmisten ja kaiken edessä: Kiitos sinulle

sanoistasi!... Mutta sinä olet jättänyt mainitsematta yhden kahleen:

sen jossa me _naiset_ kulemme. Minä huomasin sen kahleen vasta nyt,

kun sinä puhuit ja salamat kirkastivat korkeaa otsaasi. Meidän

naisten täytyy myös riisua kahleemme. Meidän täytyy päästä vapaiksi

ulkonaisesta holhouksesta, mutta vielä enemmänkin: Meidän täytyy

päästä vapaaksi oman _ruumiimme, omien himojemme orjuudesta_...

Tulevaisuuden vapaan Venäjän naisen täytyy olla maailman ja itsensä

edessä enemmän, kuin ruumiinsa orja, enemmän kuin miehen vaimo,

joka puhdistaa kodin tomuja ja uhraa miehensä kanssa vuoteessa

aistillisuudelle... Hänen täytyy olla enemmän, kuin nainen, joka on

äiti _himonsa käskystä_... Hänen täytyy olla suurempi eläintä, joka

tottelee luonnon viettiruoskaa..."

Viulut virisivät uudelle laululle. Kaatja kosketteli niiden arkoja

kieliä. Hurjat uhkapelaajat värähtivät, unohtivat hetkeksi kuoleman

korttipelin ja kietoutuivat puhdistuneen naisen povesta purkautuviin

ihaniin utuihin. Salamat valuivat mustasta pilvestä. Taivaanpielet

soittivat suurta kantelettansa ja rankkasade syöksyi maahan, kuin

taivaan tulikidasta paeten. Kaatja seisoi sulhasensa vierellä,

kuin vihittävä morsian, toisen käsi kädessänsä. Tulen ja pimeyden

kisaillessa pajassa, jatkoi hän puhettansa:

-- "Kuule, Koolja, armaani! Minä tahdon olla sinun vapaa elämäsi

toveri, sinun apusi ja sinun onnettomuuksiesi jakaja ja ilojesi

enentäjä. Kun sinä taot pajassa, lietson minä valkean ahjoosi. Kun

sinä leikkaat viljaa, sidon minä lyhteet ja ladon ne kuhilaille.

Sinun otsasi rypyn otan minä painoksi omille hartioilleni. Eikä

löydy sitä pyöveliä, joka minut rinnaltasi vierottaisi, ei omassa

ruumiissani, eikä ulkopuolella sitä. Hirsipuut eivät minua luotasi

pois pelota. Omien himojeni paulat eivät minua muihin sido. Sinä

vapautat Venäjää. Minä katkon oman ruumiini huonoja rihmoja. Ja muut

seuraavat meitä.

"Kun sitten kerran Europan aurinko nousee Venäjän viljamerestä...

kun paimenhuilut soivat ja Venäjän viljameren selällä kuohuu

vapauden viinivaahto, silloin on Venäjän nainen _vapaa_. Häntä

eivät sido luonnonpaulat... Kun Venäjän monikansainen pere jo

viettää sitä juhlaansa, josta puhuit, seisoo Venäjän miehen rinnalla

puhdas nainen ja _vapaa äiti_... Silloin on kotiliesi pyhä ja

vuode puhdas... Miehet eivät ylistä naisen tukkaa ja silmiä, he

eivät laula ylistystä aistillisuudelle... He ylistävät naisen

_sielun_ puhtautta, sen kauneutta, hänen henkensä ylevyyttä, hänen

vapauttansa oman ruumiinsa edessä. Nainen ei silloin enää hoitele

ruumistansa, kehitä kauneuttansa viettien ruuaksi... Hän _häpeää_

semmoisia aistillisuuden kutkuttimia, eläimellisyyden jätteitä...

Hän kehittää henkeänsä. Hän nousee naisesta ihmiseksi ja kasvattaa

siksi miehenkin. Sitä Venäjän naista katsoo maailma ihastuneena. Se

on kodin pyhäsavu. Työssä on hän miehensä rinnalla sirppi kädessä,

onnettomuudessa on hänen sylinsä miehen rauhansatama..."

-- "Ihanasti sanottu!... Kauniisti!... Armaasti! Sinä siunattu

tyttö!" -- keskeyttivät huudot. Miesten mieliä veti vireeseen

kaunis käsi. He näkivät naisen nousevan sukupuolielämän sumuista

kirkastettuna, päässä Neitsyt Maarian kunniakehä, näkivät

salamasateen huuhtelevan hänestä pois viimeisiäkin tahroja ja näkivät

hänen pukeutuvan pyhyyden värivaippoihin.

-- "Ylevästi ajateltu!... Onnea!... Onnea!... Onnea!" -- kaikuivat

riemuhuudot. Kaatja jatkoi:

-- "Silloin vasta, Koolja, on Venäjän mies ruhtinas, jonka talossa

ei ole muita orjia, kuin luonnonvoimat ja karja, joka kulkee

luonnonrakkauden orjana... Silloin Venäjän lakeus punertaa ihanana

ulappana. Siellä savuaa heilimöivä ruis. Puun oksalla hohtaa hedelmä,

tai helottaa oksa kukissa... ja onni keinuu sillä sirkkuna... Ja sinä

suurena juhlana laulaa leikkuuväki sirpit kädessä vapauden laulua...

Ja maailma katselee ihastuneen Venäjän suurta juhlaa..."

-- "Kauniisti sanottu!... Hyvin sanottu!... Hyvä! Hyvä!" --

räjähtivät taas hyväksymishuudot. Ukkonen ajeli yhä pilvissä. Salamat

kisailivat savutorvessa ja akkunassa. Niiden valossa suuteli nokinen

seppä morsiamensa korkeaa otsaa. Miehet huusivat ihastuneina, kuin

viritetyt viulut. Venäjän tuleva suuruus oli loihdittu heidän eteensä

niin lumoavana, sen nainen niin ihanana, että se tempasi kaikki

kuplina mukaansa. Nikolai seisoi jo sen Venäjän työnruhtinaana.

Ja hänen rinnallansa seisoi uusi nainen, _ensimäinen vapaa nainen_,

himojensa herrana. Musta tukka oli hajonnut hartioille. Hän oli

juuri riisunut ruumiistansa aistillisuuden kahleet ja heittänyt ne

maahan. Nyt seisoi hän niiden edessä, kuin rikoksensa sovittanut Eva.

Syntiinlankeemuksen kirous oli hetkeksi pois pyyhitty... Nainen nousi

eläimestä uudelleen Jumalan kuvaksi ja kutsui miestä mukanansa...

Elämässä ei tuntunut orjantappuraoasta, ei näkynyt ohdaketta. Kaikki

punotti puhtaissa ruusuväreissä...

Kaikki käsittivät sen sanomatta... Harhaman henki ajeli nyt

ainaisella merenselällänsä, _ensikertaa muita matkassa_. Sen

mitä hän hengessään nosti _muissa_, sen oli Kaatja nyt nostanut

_itsessänsä_... Samalla oli sosialismin ja vallankumouksen hirviö

ottanut hänet kokonansa satimiinsa... Hän itse tunkeutui nyt niihin

vaistomaisesti yhä syvemmälle. Niiden perältä hämärsi hänelle

kiehtovana salaperäinen, veripunainen utu... Siellä häilähtelivät

jonkun tuntemattoman hapset... Siellä olisi hänen hengellensä

takaa-ajettavaa...

* * * * *

Sen jälkeen hyväksyttiin hyvähuudoilla Nikolain äsken

esittämät periaatteet ja ryhdyttiin keskustelemaan ensimäisistä

käytännöllisistä toimenpiteistä. Keskustelutta vahvistettiin

entinen päätös, jolla eräs ylhäinen henkilö, salaneuvos Regime,

oli tuomittu murhattavaksi. Vaikeuksia tuotti vielä se, että tämän

henkilön luo pääsy oli vaikea. Häntä vartioivat lukuisat vartijat

ja hänen matkansa pidettiin salassa. Murha tahdottiin tehdä niin,

että syyttömiä ei tuhoutuisi, se kun voisi nostaa mielipiteen

vapaudentaistelijoita vastaan ja heidän voimansa oli perustuva

juuri yleisen mielipiteen vallottamiseen ja sen kautta tapahtuvaan

voimien ja varojen lisääntymiseen. Jokainen sai siis toimekseen ottaa

selon, koska ja missä voitaisiin mainittu henkilö tavata yksin, joko

matkalla tai muualla.

-- "Häneen tähdätty isku on järjestelmän sydämeen lyöty isku," --

lausui Zaiko. -- "Tuhannet hänen kannattajansa siitä pelästyvät,

herpoutuvat ja vielä useammat tuhannet rohkaistuvat meidän riveihimme

astumaan..."

* * * * *

Kokousta ei oltu vielä julistettu loppuneeksi, kun Nikitin ilmotti

täytyvänsä asioittensa tähden jo poistua. Häntä, muka, odotti kotona

joku, eikä hän viipymisellänsä tahtonut antaa aihetta kyselyihinkään,

vielä vähemmin epäluuloihin. Hän lähti rajuilman vielä parhaillaan

raivotessa. Salamat olivat vähentyneet ja pajassa vallitsi puolipimeä.

Tuskin oli Nikitin lähtenyt, kun vartija toi kirjeen. Kirje oli

eräältä santarmilaitoksen virkamieheltä, jonka vallankumoukselliset

olivat onnistuneet saada puolellensa. Hän tarkasti salaisuudessa,

tulisiko järjestö ilmi, voidakseen ajoissa antaa siitä tiedon.

Hänen olemassa olonsa tiesivät ainoastaan Harhama, Nikolai ja

Zaiko. Järjestö oli pieni. Se oli vasta alussa ja siihen oli otettu

ainoastaan "varmat" uskotuimmat ystävät. Mikäli se oli mahdollista,

pidettiin jäsenten nimetkin toisiltansa salassa, käyttäen nimen

asemesta numeroita. Nikitin, Nikolai, Harhama ja asianajaja Zaiko,

sekä kolme muuta, olivat useimmille tutut, kuka kenellekin. Jokaisen

jäsenen ainoana lakina oli järjestön päätös ja ainoana rangaistuksena

kuolema...

Kirjeessä, jonka vartija jätti järjestölle, oli tiedonanto, että

Nikitin oli äsken otettu santarmilaitoksen palvelukseen. Hänen

määränsä oli olla edelleenkin vallankumouksellisten joukossa,

mutta samalla tehdä joka päivä niiden toimista ilmianto santarmin

asiamiehelle, joka käy tiedot aina noutamassa sovitusta paikasta,

ettei yhteys herättäisi huomiota. Tänä iltana oli hän luvannut tuoda

ensimäiset tiedot.

Kaikki mykistyivät. Kuolema, jonka kanssa hurja joukko leikki,

irvisti joka raosta leikkitovereillensa. Veri tuntui hyytyvän,

salamat himmenevän silmissä. Kaikki seisoivat ällistyneinä...

Sen jälkeen, kun Nikitin oli ollut Hiiden myllyssä Harhaman

kanssa, oli hän jatkanut lähetystyötänsä yhä kiihkoisammin. Mutta

köyhät olivat olleet välinpitämättömiä. Ne olivat usein katselleet

häntä salaisena provokaattorina ja vastailleet hänen puheisiinsa

epäluulolla, varovasti, joskus ivallakin. Samalla oli hänen toimensa

tullut viranomaisten tietoon ja häntä alettiin vainota. Lisäksi sai

hän tietää, että hänet oli ilmi antanut eräs pere, jota hän oli

auttanut. Hän tuli katkeraksi. Kun hän myöhemmin joutui omaisinensa

puutteeseen ja joku näistä omaisista oli kehottanut häntä parantamaan

asemansa tekemällä täydellisen käännöksen, oli hän pitkien

epäröimisien jälkeen langennut.

* * * * *

Ukkonen nousi uuteen raivoon. Salamat kihisivät punaisina käärmeinä

ilmassa. Alkoi uhkapeli. Elämän ja kuoleman kortit oli jaettu

jokaiselle, eikä ollut aikaa enää niitä tarkastella... Kaikki

tapahtui jo salamoiden kilpajuoksussa.

Kirje ja sitä seuraavat kumoamattomat todistukset esitti asianajaja

Zaiko nopeasti järjestölle. Puolipimeässä pajassa syntyi pelottava

äänettömyys. Pelaajat hämmästyivät. Korteista irvisti kuolema. Kukaan

ei huomannut enää ulkona raivoavan ukkosen jyrähdyksiä. Isku oli

kaikille odottamaton ja kaikista odottamattomin se oli Harhamalle.

Jokainen käsitti, että nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Kaikki

riippui hetkestä... hiuskarvasta. Kukaan ei enää kysellyt mitä tehdä.

Jokaisen päätös oli valmis. Kortit olivat jaetut. Elämän uhkapelissä

ei arkailla. Kuoleman kynnyksellä ei kysellä...

-- "Kutka ottavat tehdäksensä 'selvän' hänestä, ne vetäiskööt

tikarinsa esille!" -- lausui Nikolai kuivasti. Tuskin oli hän

lopettanut sanansa, kun savu torvesta iski kirkas salama puolipimeän

pajan ahjoon ja sen huikaisevassa valossa välähti loistava näky:

kaksikymmentäkolme teräväksi hiottua, kirkasta tikaria. Salamaa

seurasi nopeasti ankara räjähdys. Taivas tuntui repeävän kahtia.

Kuoleman ja elämän kortti peli jatkui. Kaikki kävi siekailematta. Ei

kukaan vitkastellut.

-- "Liika paljon", -- lausui taas Nikolai. -- "Kolme riittää häntä

varten."

Elämän ja kuoleman kortit sekotettiin nopeasti, jaettiin yhtä pian.

-- "Arpa!" -- kuului jonkun lyhyt ehdotus.

-- "Hyvä!" -- lausuivat kaikki yhtenä miehenä.

Kortit vilisivät kuolemaa. Korttipeli kiihtyi. Kaikki jännittyivät.

Kaikki pelasivat hengellänsä.

-- "Pommit ovat numeroidut... Ottakoon jokainen omansa ja numero

neljä lausuu ne kolme numeroa, jotka saavat lähteä", -- lausui

Nikolai.

Palo kiihtyi. Kaikki leimusivat tulena. Kaikki tapahtui

silmänräpäyksessä. Jokaisella oli jo pommi, ja Zaiko, joka oli numero

neljä ja joka sentähden oli jättänyt numeronsa ottamatta, lausui

numerot: yksi, kahdeksan, kuusitoista. Yksi niistä sattui Harhaman ja

yksi Nikolain osalle.

Kuoleman korttipeli oli loppuun pelattu. Kukin oli nostanut oman

korttinsa.

Valitut astuivat sanaakaan sanomatta joukosta, lähteäksensä takaa

ajamaan. Kaatja, nähtyänsä sulhasensa lähtevien joukossa, heitti

olkapäälle valahtaneen tukkansa hartioillensa, puristi Nikolain kättä

ja lausui:

-- "Joudu, Kolja!"

Ja kun nuori seppä tahtoi jäähyväisiksi suudella häntä, työnsi hän

hänet lempeästi luotansa lausuen:

-- "Tehtävä odottaa sinua... Joudu!... Kun veljiesi henki on

vaarassa, silloin ei ole suutelojen aika... Kun palaat, odotan minä

sinua suutelo kiitoksena huulilla..."