-- "Ensiksi he uskovat voitavan elämässä säilyttää ikäinen _status

quo_. He unohtavat, että elämä ja sen vaatimukset kehittyvät

lakkaamatta historian pakkolain alaisina ja vaativat vastaavia

muutoksia kansojen välisissä sopimuksissa. Siilinkin, jos se tahtoo

elää, täytyy tunnustaa ympäristönsä voima ja vaikutus. Siitä ei

pääse kuoreensa vetäytymällä. Me kohtaamme suomalaisten puolelta

aina saman: emme voi, saman _non possumus_. Uskotellessaan näin,

että voivat yksin seisoa ja määrätä Venäjän toistasataa-miljoonaisen

kansan rinnalla, vaikkapa ovat tähän kansaan sidotutkin, he

uskottelevat voivansa olla huomioon ottamatta sen historianpakon,

joka Venäjän kansan vallan, sanokaamme: vaikutuksen muodossa, painaa

Suomen kansan kehityksen kulkua määrättyyn suuntaan."

Kirkas tuli palaa lepatteli jo ihmisissä. Se oli isänmaanrakkauden

tulta. Mutta siitä rakkaudentulesta huoahti vihan sinertävä savu...

Harhama jatkoi tyynenä:

-- "Kyllä, parooni, suomalaiset sen historianpakon tunnustavat... ja

_tuntevatkin_. Ja juuri siksi he tekevät työtä, ettei Venäjän kansan

paino pääsisi _liika_ painavaksi... sysäisi Suomen pientä kansaa

siltä polulta, jonka historia on Suomen kansalle viitottanut. Sillä

kun Te, parooni, puhutte _historianpakosta_, täytyy Teidän samalla

myöntää, että on olemassa myös _historian velvotus_. Ja jälkimäisen

täyttäminen se on pääasia, eikä edellisen alle alistuminen, ehkäpä

sortuminen... Historianvelvotuksen täyttäminen historianpakon alla on

kansakunnan tehtävä."

Kello löi nopeasti, kuin kuumeessa. Läsnäolijoiden mielet paloivat

jo ilmitulessa. Lieska pyrkii jo purkaumaan pinnalle. Se pyrkii

varomattomana äänenpainona, hillittynä kasvojen ilmeenä tai

kädenliikkeenä. Mutta se hillitään, ajetaan taas kylmään kuoreen.

Mielenmaltti kuului _tapoihin_. Tyyneys oli kultaa. Mutta isänmaan

kuivaan katajaan oli tarttunut tuli mielien kipinöistä. Se paloi

uhritulena ja poltti ihmisistä poroa ja savua.

Munkki Pietari jatkoi puhetta:

-- "Veli, Harhama!" -- lausui hän lempeästi. -- "Ei ole siinä kyllä

että kansa tunnustaa historianpakon. Täytyy kyetä tunnustamaan

se _aikanansa_, ennen kun se itse laskeutuu kansan hartioille...

Täytyy tuntea _etsikkoaikansa_... Sillä historianpakko on Jumalan

käsi kansojen elämässä. Ei sitä kättä voida kiertää, eikä siitä

sormesta irtautua. Onneton on se kansa, jota Herran käden täytyy

painaa oikealle tielle. Jos Jumala on kerran asettanut Suomen ja

Venäjän kansat naapureiksi samalle pellolle, niin täytyy meidän

kyetä muuttamaan pellonsarkojemme rajakivi rauhan kiveksi, jolla

me toisiamme kuuntelemme. Muutoin se muuttuu riidankiveksi. Suomen

kansa on velvollinen siinä rajakivellä punnitsemaan naapurikansan

oikeutetut vaatimukset luottamuksella, tyynin, sovinnollisin mielin.

Siten tunnustaa se Jumalan säätämän asiain tilan."

Se oli sadekuuro, joka laski palavaan pehkoon. Mieltenpalo tukahtui

hetkeksi. Mutta se tukahtui ainoastaan leimahtaakseen taas uudestaan

entistä kirkkaampana. Anna Pawlowna tunsi siteen vuoroin höltyvän,

vuoroin pingottuvan; hienot kuidut värähtelivät. Se solmu oli kovalle

vedetty...

Parooni Geldners ikäänkuin jatkoi munkki Pietarin puhetta sanoilla:

-- "Mutta sitä juuri eivät meidän hyvät suomalaisemme tahdo. He eivät

tahdo kuulla puhuttavan mistään sovitteluistakaan, kun on kysymys

Venäjän kansan kirkkotiestä, tai viemäristä, joka kulkisi heidän

peltosarkansa läpi."

-- "Ei suinkaan, parooni", -- huomautti Harhama parooni Geldnersille.

-- "Suomalaisten puolelta ainoastaan vaaditaan, että keskustelu

tapahtuu lain ja oikeuden kultapuitteissa."

-- "Se tahtoo sanoa, että _he yksin_ saavat määrätä, onko meillä

oikeus siihen kirkkotiehen, tai ei, vaatiiko sitä Venäjän kansan

etu, vai eikö", -- keskeytti parooni Geldners. -- "He vetäytyvät

vanhettuneiden lakipykälien suojaan, kuin siilinnahkarukkasiin, ja

unohtavat, ettei kansa koskaan anna toisen kansan lakipykälien olla

esteenä sen luonnollisille pyrkimyksille. Ei myös mikään kansa voi

_säilyä_ lakipykäliensä takana historianpakkoa ja elämän vaatimuksia

vastaan. Kansan täytyy joko tunnustaa tämä pakko... sanon: kuten

vesikuplan täytyy tunnustaa virta ja sen mukaan mukautua... tai

sitten on pakko sortua sen alle. Suomalaiset valtiomiehet unohtavat,

että heidän täytyy nähdä kansansa elämä Venäjän kansan elämän

valossa, ja siinä valossa ratkaista kansansa kysymys... Sitä

kysymystä eivät he voi ratkaista _yksin_ Rajajoen tuolla puolen. Se

kysymys ratkeaa Rajajoen tällä rannalla."

Tuli juoksi Harhaman suonissa. Geldnersin sanat tunkivat häneen, kuin

vihollisen tulinen säilä. Viha tuprusi hänestä sen säilän kärynä...

Päättävästi, jyrkällä äänellä lausui hän:

-- "Ei, parooni. Suomen kansan _asioista_ voidaan tällä puolen

Rajajokea päättää, mutta Suomen kansan _elinkysymyksen_ ratkaisee

Suomen kansa sittenkin _itse_. Eikä se voi sitä ratkaista muualla

kuin omalla rannallansa ja peltosarallansa. Sillä jokaisen kansan

elämän tai kuoleman kysymys on perinnä aina kansan omassa povessa

ratkeava."

Kuiva kataja paloi. Isänmaan uhrituli roihusi roviona. Keskustelijat

kieppuivat sen ympärillä, kiemurtelivat toistensa ympäri, kuin

vihaiset kyykäärmeet. Anna Pawlownan sielussa tappeli kaksi tunnetta

vallasta... Hän souteli Venäjän kuutamoulapoilla povessa kyykäärme:

vieraan kansan mies... Eikä hän olisi tahtonut sitä käärmettä

povestansa päästää, sillä se oli hänelle elämä... Aika solui.

Vahakynttilä paloi Jumalan kuvan edessä. Keskustelu jatkui:

-- "Niin, niin", -- myönteli parooni Geldners Harhamalle. -- "Perinnä

kyllä... kyllä... Mutta myönnätte kai myös, että Suomen kansan

historian loimet juoksevat täältä Venäjältä..."

-- "Siinä nyt on se historianpakko", -- keskeytti Harhama. -- "Mutta

myöntänette kait Te, parooni, myös, että historianvelvotus käskee

Suomen kansan muuttamaan ne loimet suomalaisiksi, ennen kun lyö

niihin kuteensa. Muutoin ei kangas ole Suomen kansan historiaa. Ja

jos sen historia on lakannut, on myös lakannut itse kansa olemasta.

Meidän silmille voidaan täältä puhaltaa venäläistä sumua, mutta

suomalaiset eivät ole oppineetkaan ilmaa valitsemaan... Ne ovat

tottuneet tekemään työtä kaskisavussakin..."

Se _salaperäinen_ Harhama häämötti taas Anna Pawlownan sielussa.

Se näkyi epäselvänä, kaskisavusta, kärsivänä, salaperäisenä... Se

näkyi sen savun himmeänä tulena... ihmisroviona... Se kiehtoi hänet

taas rihmoihinsa. Ja ne rihmat tuntuivat juoksevan äsken kuvatuiden

tuskien näkymättömistä kuontaloista. Hän heltyi. Hän ei raaskinut

enää koskea niihin arkoihin lankoihin, näihin kipujen kuituihin...

Raukeana, punehtuneena, katuvana pyysi hän parooni Geldnersiä:

-- "Jättäkää hänet!... Hän on itsepäinen, kuin synti... kuten kaikki

suomalaiset sanotaan olevan. -- Kenties ovat he jossain määrin

oikeassakin", -- lopetti hän huoaten.

Palo oli asettunut hiukan. Parooni Geldners nousi ylös ja käveli

edestakaisin pehmeällä matolla. Karistaen poron sikaristansa, alkoi

hän taas puhua:

-- "Suomessa kuuluu olevan aivan kapina kaikkea venäläistä vastaan.

Suomen valtiomiehet kuuluisivat panevan vastalauseen kesäntuloakin

vastaan, jos vaan luulevat sen tulevan Venäjältä. Bobrikofin jokaisen

toimenpiteen edessä nousee suomalaisten äkkijyrkkä."

-- "Älkää Te taas puolustako kenraali Bobrikofia", -- huomautti Anna

Pawlowna arvokkaasti. -- "Hänen toimiansa ja menettelyänsä ei kukaan

oikeamielinen venäläinen voi hyväksyä."

Parooni Geldnersin kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään siitä

tyytymättömyydestä, joka hänessä leimahti edellisiä sanoja kuullessa.

Harhamalle ne sanat olivat lusikallinen raikasta vettä, tai lähteen

hiljainen lorahdus. Munkki Pietari oli tarkannut Harhaman sielun

tuulia, kuin vanha kalastaja. Hän tajusi ne. Hän suli sääliksi, kuin

vaha. Ajatuksiensa lomista lausui hän:

-- "Me venäläiset, teemme vääryyttä omaa itseämme ja alaisiamme

kansoja vastaan."

Ne sanat putosivat pienenä sateen ropinana kuumaan poroon. Poro

sammui hiukan, sähisten, pölyten. Parooni Geldners puhalsi

sikarinsavun suustansa ja virkahti tyynenä:

-- "Kenraali Bobrikofin toimet tarkottavat Venäjän kirkkotien ja

työrauhan turvaamista."

Ne sanat putosivat Harhamaan, kuin loukkauksien lyhyt kivisade.

Ärtyneenä vastasi hän:

-- "Mutta Venäjän kirkkomatka ei vaadi Suomen kansan kuolemaa.

Venäjälle on turvallisempaa matkata kirkkotietä, joka kulkee

ystävällisen Suomen kansan viljapeltojen halki, kuin tietä, joka

menee hävitetyn kansan hautausmaan lävitse. Semmoisen hautausmaan

pensaissa kummittelee vihollinen... elävä kummitus."

-- "Mutta, jos kansa, joka asuu kirkkotiemme varrella, ei tahdo

ymmärtää edes meidän kieltä... Mitä hyödyttävät meitä silloin heidän

viljavainionsa", -- kysyi parooni Geldners kuivasti.

-- "Se kansa ymmärtää Teidän sydämenne. Ja muuta ei tarvita. Mutta

luuletteko, että kansa, jonka _hautausmaan_ läpi Teidän kirkkotienne

kulkee, ymmärtää edes Teidän miekkaanne?" -- kysyi Harhama

vastaukseksi.

Isänmaanrakkauden tunne ryöppysi väittelijöissä vuolaana,

kansalliskiihkona... Se nosteli pohjamudistansa vihankiviä. Anna

Pawlownan rinnassa soivat ne kaksi suurta säveltä, taistellen

herruudesta. Ne sorisivat toisissansa kihisevinä kyinä. Geldners

alkoi taas puhua ulkonaisesti kylmänä:

-- "Kuinka Te, herra Harhama, luulette? Teidän suurin valtiomiehenne

Snellman on sanonut, että ei ole muuta realista oikeaa, kuin se, mikä

ilmenee kansan kansallishengessä: kansan laissa, tavoissa, valtiossa

ja pyrkimyksissä. Mutta jos nyt Venäjän kansan kansallishenki vaatii

Suomen lähentämistä... eikö Venäjän vaatimuksilla ole silloin

totuuden, tai sanon: _oikean_ oikeutus?"

-- "Sallikaa keskeyttää!" -- tarttui Harhama nuolena. -- "Silloin

Te, parooni, unohdatte, että on olemassa myös _Suomen kansan_

kansallishenki. Ja kun kahden kansan kansallishengen vaatimukset

näin joutuvat ristiriitaan, onko se kansa aina oikeassa, jonka

kansallishenkeä luomassa on ollut suurempi luku aivoja?"

Ja molemmat kysyjät paloivat äänettöminä hiilinä omien kysymyksiensä

edessä. Mikä on silloin määräävä oikean ja väärän, kun kaksi

kansallishenkeä astuu toisiansa vastaan kumpikin oman totuutensa

kanssa sanoen: Tässä seison, enkä voi väistyä! Käsivarsien lukuko?...

Miekkako?... Anna Pawlowna vapisi sisimmässään. Mikä kohtalo oli

tuleva solmulle Rajajoella?

-- "Gordion solmun on kaikkina aikoina ratkaissut miekka... Eikä

liene nytkään muuta asetta", -- virkahti lopulta parooni Geldners

kuivana piruna. Harhaman silmistä välähti myrkyllinen salama.

Anna Pawlowna kalpeni. Hän näki salaman Harhaman silmissä. Hän

huomasi jo miekan välähtävän ja lyövän solmun poikki. "Miekkako

on siis ratkova totuuden ja valheen, oikean ja väärän välisen

ompeleen?... Sekö on siis ratkaiseva Venäjän keltaisen viljameren ja

Suomen kalaisten sinijärvien välisen solmun?" -- värisi hänessä. Hän

huudahti hysteerisesti:

-- "Isä Pietari, sanokaa Te: Sydänkö on puhuva, vaiko käsivarsi, kun

on oikeus etsittävä?... Miekkako?... Puhukaa Herran nimessä Te!..."

-- "Miekan iskemästä vuotaa veri ja viha, vaan ei totuus", --

lausui munkki Pietari. -- "Kun kansojen oikeuskäsitteet joutuvat

ristiriitaan, ei solmua voi muut avata, kuin totuuden Jumala. Hän

yksin, joka johtaa vesipurot mereen, voi ohjata kansojen mielet

ijankaikkisen totuuden ulappaan, sekaantumaan siellä meren vedeksi,

joka aaltona kantaa kalastajan purtta. Hänessä yhtyvät kaikki

kansallishenget, Hänessä on niiden ristiriitojen sovitus."

Ja taas laskivat hänen sanansa huoneesen, kuin sade keskustelun

kuumentamille ihmiskiville. Palo tukehtui silmänräpäyksen ajaksi,

piilottautui kytemään juurien alle ja kivien koloihin, kuin vihainen

käärme. Anna Pawlowna oli sekavana vyyhtenä. Hätäillen, jotain

hapuillen, kysyi hän:

-- "Mistä, herran tähden, on oikeastaan Suomessa kysymys? Minä en

täydellisesti ymmärrä, mitä kaikkea kenraali Bobrikof siellä tahtoo?"

-- "Etupäässä oikeuksia venäjänkielelle, jota suomalaiset eivät tahdo

tuntea", -- vastasi parooni Geldners. Vastaus oli terävä, nopea kuin

käärmeenpisto.

-- "Ei ole kysymys yksin venäjänkielen _osaamisesta_, vaan tahtoo

kenraali Bobrikof, että suomalaisten on vaihdettava oma kielensä

siihen kieleen", -- huomautti Harhama.

-- "Mutta eihän suomalaisille ole vahingoksi jos he taitavat

venäjänkielen ja voivat hallintoasioitansa sillä hoitaa", --

muistutti munkki Pietari sovinnollisesti.

Ne sanat sattuivat Harhamaan, kuin terävä puukkosade. Se sade tuli

pilvestä, josta hän oli odottanut maallensa siunausta ja hyvänsuopaa.

Siksi koski se sade, se pisti ja puri. Sappikarvaana kuohui hänen

katkeruutensa. Hän nieli sen vaahdon salaa. Synkällä, loukkautuneella

äänellä lausui hän:

-- "Mutta, isä Pietari! Ettekö myönnä, että kansan täytyy sanoa

_kaikki_ sanottavansa maailman historiassa omalla kielellään? Jos se

ei sitä tee, on se joko lakannut olemasta eri kansana, tai elää se

rampana."

Äänettömyyden kylmä viima kävi huoneen läpi. Se kulki vitkallisesti,

matelemalla, kuin ilkeä mato. Kaikki odottivat sen ohi menoa.

-- "Vihollisemme, jaapanilaiset, ovat katsoneet tarvitsevansa

venäjänkielen taitoa sodassa. Ystävämme suomalaiset eivät halua

tuntea edes Venäjän voimaa", -- kuului lopulta parooni Geldnersin

pistävä ääni. Sitten vaikenivat kaikki, kuin olisi kuolema koputtanut

ovelle. Anna Pawlowna huokasi. Munkki Pietari ei ollut kuullut

parooni Geldnersin viime sanoja. Ajatuksiinsa vajonneena virkahti hän:

-- "Kenties on minulla liika venäläinen sydän, että ymmärtäisin

oikein toisen kansan suonien tykytyksen."

Samassa marssi sotaan menevä rykmentti ohi. Sotilasmusiikin

valtaavat sävelet pauhasivat huoneesen esteiden läpi. Ne valuivat

Anna Pawlownan sieluun virtana. Ryöppynä syöksyi häneen isänmaansa

suuruuden tunne. Hän ajeli sillä tunteella Venäjän aavalla

tasangolla. Siellä ei näkynyt rantaa, ei äärtä... Päivänpaiste

temmelsi siellä valkeana vaahtona. Kesätuulet tanssivat hurjia

tanssejansa... Lämpö lainehti... Kaikille oli tilaa. Ääni uupui,

ennen kun kerkesi löytää, mistä haikuna kääntyä. Siellä oli villien

kasakoiden kisakentät... Kasakkalaulu kuului sieltä... Se laulu oli

kerran hänenkin sielunsa kieliä koskenut... Hän oli ollut kasakan

morsian... sitten sen vaimo...

Silloin heräsi Anna Pawlownassa taas suuren Venäjän tytär, kuin

unesta havahtuva leijona. Hän unohti Suomen pikkuiset sinijärvet...

kallioisen kalarannan... lumpeen, joka aallolla keinui... pikku

vaarat ja lehdot... Ylpeänä astui hän pyhienkuvan eteen, sytytti

uuden vahakynttilän ja lausui:

-- "Herra, Jumala! Lainaa Sinä voitto Venäjän aseille ja anna Tsaarin

ja suuren Venäjän kaikkien vihollisten tuntea Sinun kansasi voima!"

Vahakynttilän valo leimahti, kuin perhonen. Se valaisi elävän

muumion kalpeita kasvoja ja sen leimahtaessa teki munkki Pietari

ristinmerkin... Mutta Anna Pawlowna tunsi taas juurensa kiintyvän

syvälle Venäjän viljameren hedelmälliseen pohjaan.

Rajajoen solmu oli nyt kireämmällä, kuin koskaan ennen. Ei toinen,

eikä toinen saanut juuriansa reväistyksi isänmaansa maaperästä...

Kun Anna Pawlowna rukoili Jumalaa siunaamaan Venäjän miekkaa,

tuntui Harhamasta, kuin olisi sen miekan hiottu terä käännetty

häntä kohtaan. Silloin leimahti hänessä äkkiä viha ystäväänsä,

heikkoa, kalpeaa naista kohtaan. Se leimahti, kuin irtipäässyt tuli

sysimiilusta.

Se oli isänmaanrakkautta... Isänmaanrakkaus ilmeni ihmisvihana...

Harhama nousi ylös. Kaksi äskeistä ystävää seisoivat nyt toistensa

vastassa, kuin Kain ja Abel. He paloivat kumpikin isänmaansa edessä

karstaksi, kuin päre pihdissä. Isänmaanrakkaus poltti heissä poroksi

kaiken inhimillisen ystävyyden, kuten toinen, voimallisempi rakkaus

oli kerran polttanut poroksi veljenrakkauden Kainissa ja Abelissa.

Suurempi rakkaus oli nytkin silmänräpäyksessä pannut tuhaksi

pienemmän, inhimillisen ja nousi nyt suitsuavana vihana palaneen

tuhasta.

Harhama nousi ylös. Hän aikoi sanoa jotain loukkaavaa. Mutta

silloin kohtasi hänen katseensa munkki Pietarin lempeän katseen,

joka ikäänkuin näytti varottavan: "Mutta hillitse sinä häntä!"

Hän talttui, kuin noidan silmäyksen iskemänä ja kumarsi ääneti,

sanoaksensa jäähyväisensä Anna Pawlownalle. Tämä seisoi vielä

kylmänä. Mutta nopeasti kohosi hänen kurkkuunsa katkerana palana

ajatus, että Harhama nyt kumartaisi hänelle ehkä viimeistä kertaa,

haihtuisi kuin iltahämärä. Ne langat, jotka häntä kietoivat

Harhamaan, kuristivat häntä. Harhaman henki oli ollut hänelle taru.

Hän oli lukenut siitä nyt alun, kauhistunut, kietoutunut sen ansoihin

ja halusi lukea loppuun. Se veti häntä kuin lumous... Nyt oli se taru

kesken katkeamassa... Hän ponnisti sielunsa kaikki voimat estääksensä

sen. Hymyillen, rukoillen ojensi hän kätensä Harhamalle, muka

jäähyväiseksi, puristi ystävällisesti hänen kättänsä ja kysyi:

-- "Te jäätte?... Eikö niin?... Ainakin toistaiseksi?..."

Samalla katsahti hän munkki Pietariin, apua pyytäen. Pietari ymmärsi

sen sanattoman pyynnön. Itse hän myös tahtoi pidättää Harhamaa, kuin

uhkaisi sitä turma Suomessa. Lempeänä lausui hän:

-- "Veli! Jää tänne! Mekin tarvitsemme sinua... Sinua odottavat

täällä tehtävät, joista löydämme elämäntarkotuksen ja mahdollisuuden

hyödyttää kansaasi... Ja sehän on tarkotuksesi..."

Silloin Harhama taas hoippui entisessä päätöksessänsä. Anna Pawlownan

käsi oli yhä hänen kädessänsä. Sen puristus puhui paljon. Se kosketti

salaista säveltä. Kohtalon valkeat hevoset odottivat häntä oven

edessä, ohjat hillittöminä. "Antaa niiden _itsensä_ mennä!" --

ajatteli Harhama. Hän puristi hiljaa Anna Pawlownan kättä ja lausui

päättävästi:

-- "Hyvä... Minä jään... toistaiseksi..."

-- "Hyvä!" -- kiitti Anna Pawlowna ja käsi puristi taas kättä.

Harhama lähti miltei ajatuksettomana tästä syntymäpäivähuoneesta,

jossa vahakynttilä oli palanut tai vaan ja maan unohdetun Jumalan

edessä ja ihmiset kukin omien jumaliensa edessä...

* * * * *

Mutta hänen lähdettyänsä hulmahti Perkele tuulenvetona Jumalan kuvan

takaa ja poistui avonaisen uunin ja savutorven kautta huoneesta.

Istahtaen katolla savupiipun reunalle, puheli se ilkkuen:

-- "Miestä ei näy enää viehättävän nainen... ei kulta... eikä hän

palvele vielä isänmaatansakaan... Hän hoippuu sillä välillä...

Siinä ovat Jehovan ansat... Munkin puheista päättäen, aikoo se

vanha Saituri palveluttaa itseänsä köyhien nahassa... Hyvä! Se

aikoo _köyhillä_ vetää miehen pauloihinsa. No!... Täytyy vaan ehtiä

_ennen_ Jehovaa... Kun miestä ei huvita enää rikkaus, näytän minä

hänelle koko maailman kurjuuden... _Minä annan hänen langeta maahan

maailmankurjuuden ja köyhien edessä_... Sama se! Kun ei vaan Jehovan

edessä!

"Maltas! Munkki Pietari kerskasi Jehovan käyttävän minun

palvelijoitani vierinkivinänsä, joilla ajaa orjia luoksensa...

Annetaanpa munkin itsensä tehdä minulle palvelijan virkaa... Hän saa

viedä Harhaman köyhyyden pesiin ja näyttää hänelle koko maailman

kurjuuden..."

Vhi-uu-uu! -- vihelsi myrsky ja Perkele poistui sen ulvontana...

Hornan luola.

Elämä on työtä ja vaivaa...

On sydäntalven pakkaspäivä. Pakkanen komeilee juuri valtansa

huipulla. Se hallitsee Pohjanperiä hillittömänä herrana. Koko luonnon

on täytynyt tunnustaa kylmä ainoaksi hallitsevaksi voimaksi.

Auringon säde pujahtaa pilven takaa arkana. Se yrittää tunkea kylmän

luukoviin ytimiin. Mutta silloin kiukustuu pakkanen, riehahtaa

raivoavaksi viimaksi ja karkaa kiukkuisena huoneiden seinille,

paukkuen siellä ja antaen tuntea jäntereitensä voiman...

Luonnon luut kolisevat kylmän kourissa. Jäätiköt puristuvat kokoon

sen hampaissa...

Ja sitten pureksii kiukustunut pakkanen Pohjan periltä saapunutta

tuulta. Tuuli raivostuu. Se karkaa myrskynä valkean hangen kimppuun,

sieppaa sen pinnalta pehmeän lumen, tuprauttaa sen tuiskuna ilmaan,

viheltäen raivoissaan:

Vhiu-uu-uu!

Lumista tietä astelee munkki Pietari Harhaman seuraamana. Myrskyn

vihellyksestä kiukustuu pakkanen ulvovaksi pedoksi. Se pureksii

viheltelevää myrskyä yhä kipeämmin. Myrsky hurjistuu, kohoaa

siivillensä ja alkaa vinkua kylmän käsissä...

Kulkijat jatkavat matkaansa. Munkki Pietari alkaa puhua

seuralaisellensa:

-- "Tulemme kohta Hornan luolan tehtaille. Jumala tarjoaa siellä

sinullekin työmaan, jossa voit Häntä palvella. Työselkkauksien

johdosta on siellä suunnaton puutos työväen keskuudessa. Siellä

vuotavat köyhyyden vesisuonet. Kun tulet niille, löydät sen tien

pään, joka johtaa Jumalan yhteyteen. Elämäntarkotus odottaa

siellä, kuin kukka, joka ikävöi poimijaansa. Siellä on todellakin

kurjuuden erämaa... Köyhyyden kirkonkellot soivat siellä, kutsuen

ihmisiä palvelemaan Jumalaa: tukkeamaan puutteen vuotavia nisiä ja

parantamaan sen paisuneita rintoja..."

Vallaton myrsky kiehahti vihuriksi. Se sieppasi kinoksesta lumipilven

ja viskasi sen munkki Pietarin kasvoille. Munkki pyyhki kasvonsa ja

jatkoi puheluansa:

-- "Uusi työväenliike on Jumalan kädessä nouseva aalto... Se liike on

suopea sinun isänmaasi asialle... Kun se vaan ei tarttuisi miekkaan

ja hukkuisi omaan vereensä!"

Samassa ajoi vastaan joukko talonpoikia viljakuorminensa. Tie oli

ummessa. Laihat hevoset kiskoivat vaivaloisesti, selkä ojona raskaita

kuormia kinosten läpi.

Pakkasen purema lumi kitisi ja narisi re'en jalaksen alla. Miehet

kahlasivat kinoksessa kuormiensa vieressä raskain askelin, notkuvin

polvin. He olivat puetut rääsyisiin sarkakauhtanoihin. Muutamien

aukinaisista kengänkäristä pisti näkyviin jalkarisa, tai paljas

isovarvas. Toisilta näkyi paljas rinta. Kaikki olivat kuihtuneen

näköisiä, harmailla kasvoilla huolien kyntämät rypyt.

-- "Minne matka, lapset?" -- kysyi munkki Pietari vastaantulijoilta.

-- "Kaupunkiin, isä... kaupunkiin", -- vastasivat talonpojat

tervehtien. -- "Viljaa myömään, isä... Semstvolle on vero

maksettava... Rahaa täytyy saada... rahaa... Ja maanomistaja vaatii

vuokraa, isä... Siunaa isä... siunaa meitä syntisiä!" -- lopetti

talonpoika, paljastaen päänsä.

Munkki Pietari siunasi talonpoikia. Raivostunut myrsky sieppasi

taas pakkasen puremaa lunta, tanssitti sitä ja ryöpytti sen miesten

ryppyisille kasvoille ja paljaille rinnoille... Lumi kitisi taas

jalaksen alla ja talonpojat jatkoivat matkaansa.

-- "He vievät viljansa Hiiden myllyyn", -- lausui munkki Pietari

surullisena, lisäten hetken kuluttua: "Venäjän viljamerestä juoksevat

purot sinne, missä vilja jauhetaan akanaksi."

Pakkanen rätisi ärtyisänä. Vihuri riehui. Lumipilvet tanssivat hurjaa

tanssia ja talven voimat ulisivat toistensa kynsissä.

Kulkijat jatkoivat matkansa Hornan luolalle.

* * * * *

Uljaina kohosivat Hornan luolan tehtaiden monet sadat savutorvet

jäiseen ilmaan. Vihaisina purkivat ne sisästänsä sakeita savupilviä,

joita myrsky punoi, tempoi ja pudisteli ilmassa, kuin mustia

vaateräsyjä. Se pieksi niitä jäistä ilmaa vasten, tupruutteli ne

lopulta tehtaan katoille, tai noen mustaamalle hangelle. Ilma

helisi... Savurievut suhahtelivat siinä, repeilivät ja putosivat

hangelle. Väliin ne taas punoutuivat ylöspäin mustina nokinuorina,

lappautuivat korkealle ja retkahtivat sieltä alas.

Hornan luola oli nykyaikaisen suurteollisuuden jättiläinen. Tuhannen

tuhannet pyörät, koneet, hihnat, jättiläisvasarat, valimot ja

sulatusuunit muodostivat sen rautaisen elimistön. Se seisoi maailman

markkinoiden kilpakentällä korskeana, kuin Hornan jättiläinen. Se

oli toisten kilpailijoiden kauhu. Sen valta ulottui kaukaisimpiin

seutuihin, aina jäisen Siperian metsiin, ihmisasutuksen rajoille.

Missä se näki yksityisen yritteliäisyyden kohoavan tiellensä, siellä

nosti se jättiläismoukarinsa: alensi tavaran hinnan, ja musersi sillä

kilpailijansa armotta. Yksityiset ammattilaiset sortuivat niiden

raudankovien jättiläislyöntien alla, kuin torakat. Hätääntyneinä

hakivat he turvaa Hornan luolan työpajoissa, kuin ahdistetut

syöpäläiset seinänraoissa. Pienet kilpailevat tehtaat romahtivat

raunioiksi, kun tämä Hornan hirviö löi taloudellisen voimansa koko

painolla niiden tuotteiden hinnat alhaisiksi.

Ja sitä mukaa, kuin kilpakenttä niin puhdistui, kun häviöön

rutistetut kilpailijat kokoontuivat Hornan luolan työpajoihin,

sitä mukaa lisääntyi sen voima. Lyödyt kilpailijat sidottiin sen

rautaisten pyörien ja jättiläisvasaroiden ääreen, tai kytkettiin

ne tulisten uunien viereen, joista uuneista suitsusi helvetillinen

kuumuus, sulattaen kovan raudan juoksevaksi, tulipunaiseksi liejuksi.

Toiset sortuneista syöstiin puhdista maan Hornan luolan hautoja

ja jättiläiskattiloita käytetyistä ainejätteistä, hautoja, joista

kohosivat myrkylliset kaasut, peittäen usein sakeaan pilveensä niihin

syöstyt, kuihtuneet puhdistajat.

Ja niin seisoi Hornan luolan jättiläinen hirmuisine moukareinensa,

rautaisine rattaineen, tulisine pätsinensä ja myrkyllisine

hautoinensa pelottavana, voittamattomana kilpailijoittensa ja

voitettujensa edessä. Yksityinen ihminen, joka oli sidottu sen

rautaisten pyörien ääreen, oli enää voimaton tappura sen käsissä.

Pakeneminenkin sen pitimistä oli mahdoton, sillä Hornan jättiläisen

taloudellisen vallan pihdit ulottuivat erämaihinkin, sinnekin, minne

ei ulottunut enää oikeudenkaan käsi. Tuntosarvillansa se etsi,

kopeloi ja löysi paenneet metsien syvyydestäkin, sieltä, minne ei

poliisinkaan silmä tunkenut. Sen satimina ja pitiminä oli kaikkialle

ulottuva, kaikkialle pääsevä nälkä...

Niin oli rautainen Hornan hirviö hävittänyt vapaan, yksityisen

ihmisen. Se oli kohonnut orjien omistajaksi keskelle vapaata

yhteiskuntaa. Se irvisteli äärimäisen vapauden tanhualla, kuin

suunnaton rautainen luuranko. Se irvisteli vapaudella -- vapaudelle...

Tämän tajusivat myös ne orjat, jotka se oli sitonut pyöriensä ääreen,

tai niellyt höyryäviin sisälmyksiinsä. He tunsivat yksinäisinä

seisovansa aivan voimattomina ja siksi liittyivät he yhteen.

Niin syntyi _joukkoihminen_, Hornan luolan kömpelö jättiläissikiö.

Se uusi ihminen oli joukkoa ja joukko oli sitä. Sen tunteet

olivat joukkotunnetta, tahto joukkotahtoa, teot joukkotekoja.

Kaikki yksilöllinen surkastui, kuin tarpeeton elin, hitaasti,

polvi polvelta. Uusi joukkoihminen ei ollut syntynyt pelkästä

itsesuojelemisen vaistosta. Sen tunteiden, ajatuksien ja tekojen

yhtäläisyyden oli luonut myös olosuhteiden luonnollinen vaikutus,

elämän yhtäläisyys: "ympäristö", joka oli sama Hornan luolan

jokaisella orjalla.

Tämä uusi ihminen otti nyt juuri ensimäisiä askeleitansa. Sen oli

kantanut armoton äiti, Hornan luola, rautaisessa kohdussansa,

höyryävässä haudassaan. Eivät valuneet sen sieluun äidin kohdussa

emon armaat tunteet, vaan myrkylliset kaasut. Ei laulanut sen kehdon

ääressä äidin lempeä ääni, vaan jyrisivät rautaiset koneet. Ei

imettänyt sitä äidin lämmin rinta, vaan Hornan luolan rautaisista

utarista täytyi sen niukka ravintonsa lypsää. Monesti sai se tuntea,

kuinka armottomia ja kylmiä ne utaret olivat. Jokainen niistä

puristettu pisara maksoi määränsä nälkäisen lypsäjän hikeä.

Niin kova oli joukkoihmisen kulku historian kohdusta täys'ikään.

* * * * *

Mutta oli yksi, jonka voima ja valta olivat suuremmat Hornan

rautaisen jättiläisen valtaa. Se yksi oli kulta, se keltainen jumala,

joka kullan temppelissä kieri maljasta maljaan, puhalsi tulen

ihmishiileen, hallitsi maailmaa ja itse kieri sen orjana.

Edellä on jo kerrottu, kuinka se keltainen jumala oli sodan

synnyttämän palon ajamana orjana kierinyt taitavan palvelijansa,

parooni Geldnersin maljaan. Se oli kantanut hänelle asettimella

Hornan luolan suunnattomat tehtaat...

Parooni Geldners oli nyt Hornan jättiläisen itsevaltias isäntä. Hänen

käskystänsä seisahtui sen jokainen rautainen pyörä, jättiläismoukarit

pysähtyivät ja tuli, joka sulatti raudan, sammui uuneissa. Hänen

sormenvihjauksestansa alkoivat uunit taas puhkua uudelleen, pyörät

pyöriä ja raskaat rautavasarat survoa petkelinä. Hänen tahtoansa

totellen hallitsi ja kuritti Hornan jättiläinen joukkoihmistä, sitoi

sitä kahleisiin, nujersi kilpailijoita, loi ja muodosti synnyttämänsä

joukkoihmisen tunteita, haluja ja tekoja.

Parooni Geldners oli ihmiselämän herra ja jumala. Hän saneli

lukemattomien tuhansien tunteetkin, herättäen teoillansa joko vihaa,

tai rakkautta Hornan luolan joukoissa.

Sen kaiken antoi kulta sille, joka lankesi sen eteen ja kumarsi

sitä...

Äsken oli ollut vakavia selkkauksia Hornan luolan työväen joukoissa.

Tehdas oli siitä syystä jonkun aikaa seisonut, tämän johdosta

olivat sen tanhuat muuttuneet puutteen tarhamaiksi. Kurjuus rehotti

siellä joka saralla. Joka pihalla kukki nälkä ohdakkeena. Mutta

sen nälkäkukan mustina terälehtinä kyti viha... Sen tuoksuna oli

katkeruus tai huokaus, ja sen lehdillä kimmelsi kastehelmenä kyynel,

kyykäärmeen vihaisena silmänä...

Ja kurjuuden ohdakemaalla seisoi nälkäkuolema terävä sirppi kädessä.

Sen kylmät sormet suikkelehtivat sisiliskoina nälkäkukkien juurilla.

Se korjasi säälimättä satoansa...

* * * * *

Kun munkki Pietari ja Harhama saapuivat Hornan luolalle, oli se

täydessä käynnissä. Tehtaan konttorista annettiin heille lupa

katsella rautajättiläisen sisälmyksiä. Oppaaksi annettiin 22-vuotias

tehtaan työmies, harvinaisen lahjakas Nikolai Petrof. Hän oli

roteva, kuin peto. Luisissa kasvoissa oli jotain päättävää. Silmissä

paloi uhman ilme ja korkea otsa näytti puristavan älyn suunnattomia

aarteita. Hänessä oli jotain samaa kuin Harhamassa ja kumminkin hän

oli monessa suhteessa sen vastakohta. Hänkin oli ruma, kuten Harhama,

mutta rumuuden verhosi hänessä henki-ihminen neron loistavalla

harsolla.

Harhama takertui häneen ensi silmäyksellä, kuin terävään luukynteen...

Yksi Nikolain esi-isistä oli työmiehenä asettanut paikoilleen Hornan

luolan peruskiven ja siitä lähtien olivat suvun kaikki polvet,

pojat ja tyttäret raataneet sen työpajoissa. Vankeina olivat he

kituneet rautapyörien ääressä. He olivat paistuneet sen tuliahjojen

kuumuudessa, hengittäneet sen hautojen myrkyllisiä höyryjä. Heidän

katkeamattomana kytkyeenään oli se sama näkymätön side, jota

sanottiin nälkänuoraksi. Se oli lujempi, kuin rautavitjat. Sen

kahleen rautakaulain ei koskaan hellinnyt...

Joku aika takaperin oli munkki Pietari saapunut tälle ihmiskunnan

pöhöttymälle. Lempein käsin oli hän ryhtynyt parantamaan tapaamaansa

kurjuuden paisetta. Hän oli pannut alkuun työväen liikkeen. Nikolai

oli joutunut ensimäisinä hänen yhteyteensä. Lahjakas nuorukainen

joi täysin siemauksin sitä rauhan ja lohdutuksen lähdevettä,

joka munkki Pietarista pulppusi. Se aika oli ollut Hornan luolan

orjien aamunkoite. Orjat avasivat silmiänsä. Heidän edessään kylpi

munkki Pietari uuden aamunkoin kirkkaudessa, Jumalan sumuvaippaan

kääriytyneenä ja saarnasi: "Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Ei

ole ylhäisiä, eikä alhaisia, vaan ainoastaan Jumalan lapsia, joiden

kaikkien täytyy saada sama osa Jumalan luoman lähteen raikkaasta

vedestä, sama leipä Jumalan kypsentämästä viljasta."

Sitä kuullessa oli Nikolai tuntenut, kuinka elämän aamu valkeni,

erämaan lähteestä pulppusi raitis vesi, vilja kypsyi aavikolla, ja

etäämpää kuului paimentorven ja karjankellojen soitto. Hän katseli

munkki Pietaria, kuin Jumalan lihaksi tullutta poikaa uuden huomisen

häikäistessä hänen aukenevia silmiään.

Ja samaten oli hurmautunut koko Hornan luolan raatajajoukko. Sen

joukon lukemattomat tuhannet katselivat uutta ilmiötä, kuin ihaninta

aamunsarastusta, joka tunki hautojen höyryihin, valaisten niitä,

jotka siellä työtä tekivät. Eivätkä he alussa jaksaneet silmiänsä

uskoa. Mutta silloin munkki Pietari osotti heille nousevaa aurinkoa

ja sanoi:

-- "Veljet! Katsokaa aurinkoa taivaalla! Eikö Jumala nosta sitä joka

päivä jakamaan yhtäläistä valoa kaikille? Eikö Hän avaa lähteensilmää

pulppuamaan raitista vettä saman mitan kaikille? Eikö Hän kasvata

kukkaa jakamaan samaa tuoksua kaikille? Astukaa esille ja te löydätte

auringon taivaalla, lähteen erämaassa ja kukkasen kedolla. Ottakaa

se kaikki, minkä taivaallinen Isä on teille valmistanut! Silloin kun

otatte sen, tapahtuu Hänen tahtonsa."

Aamu!... Aamu! -- kuului silloin ilosanoma halki Hornan luolan.

Aamu!... Aamu! -- kertautui se myrkyllisissä kuopissa ja kattiloissa.

Aamu! -- kulki ilo huuto kurjiin koteihin, puutteen, risojen,

sairauden ja pimeyden pesiin...

Ja kuihtuneet työläiset nousivat luolistaan ja tulivat ulos

katsomaan uutta valoa. Äidit ottivat ryysyiset pienokaisensa

laihoille käsivarsillensa ja lähtivät ulos pimeistä, ummehtuneista

hökkeleistänsä, ottamaan osansa siitä, minkä Jumala oli heille

valmistanut. Ja todellakin he huomasivat, että aurinko paistoi,

valmis kukkanen tuoksui ja lintu liverteli ilmassa, samalla kun

etäämpää kuului lähteen ilonen sorina ja tuoksui kypsyvä vilja.

-- "Aamu!... Aamu!" -- huusi silloin joukko, joka oli pimeydestä

astunut ulos, varjostaen käsillänsä uuteen, armaasen valoon

tottumattomia silmiänsä. Ja kun kirkonkellojen soitto alkoi kuulua,

huokasi ihastunut kansa:

-- "Suuri ja armollinen olet Sinä, maan lapsien Jumala!"

Se oli Hornan luoliin haudatun ihmisluokan ylösnousemus. Se oli

suuri, juhlallinen ja _rauhallinen_, kuin kuolleista ylösnousemus.

Kurjuuteen haudatut heräsivät tuhatvuosien unesta, huomasivat että

kaikki se, minkä he olivat luulleet kuuluvan ainoastaan rikkaille,

kuuluikin samalla oikeudella myös heille. Heitä odotti valmis

maailma, sen lorisevat lähteet, lehdon siimes ja kukkainen nurmi.

Heitä odotti mehevä maan multa ja valmis, keltainen siemen sanoen:

"Kylvä ja leikkaa! Jumala lainaa kasvun, sateen kasvuajaksi ja poudan

heilimä- ja tuleentumispäiviksi." Heitä odotti puu, jonka oksat

notkuivat punertavien hedelmien painosta ja sanoi: "Hoida minua ja

syö hedelmäni!" Ja käki jakoi kukuntaansa erotuksetta kaikille.

Tähän asti olivat he luulleet kaiken sen olevan heiltä kielletyn. He

eivät uskaltaneet vaatia siitä osaansa. He uskoivat että Jumala on

sen antanut rikkaille ja pannut heidät ainoastaan hoitamaan heidän

omaisuuttansa, kylvämään heidän hyväkseen, kokoamaan hedelmät heille.

Mutta nyt oli Jumala lähettänyt palvelijansa ilmottamaan, että se

kaikki on valmistettu heillekin ja he kurottivat jo käsiänsä...

Mutta silloin nosti munkki Pietari sauvansa ja lausui:

-- "Niin rikkaan maan on Jumala ihmisille valmistanut. Sen multa

riittää kasvattamaan leipää jokaiselle. Niin ehtymättömän auringon

on Hän luonut valon lähteeksi. Sen lämpö riittää kypsyttämään viljan

jokaisen peltosaralla ja hedelmät jokaisen puussa. Hänen pilvestänsä

ei lopu koskaan vesi, eikä koskaan kuivu hänen armolähteensä.

Köyhyyden ja puutoksen syyt eivät siis ole Hänessä, vaan teissä,

Hänen lapsissansa. Hän on valmistanut kaikkea kylliksi. Tehkää mitä

minä sanon ja köyhyys häviää ja kaikki on teidän."

Silloin kurjat kurottautuivat ottamaan munkki Pietarilta niitä

avaimia, joiden piti avata heille maan aarreaittojen ovet. Ja munkki

Pietari antoi heille ne avaimet. Hän lausui:

-- "Etsikäät ensin Jumalan vanhurskaus itsellenne, niin saatte

kaikki, mitä teiltä tähän asti on puuttunut! Tulkaa kaikki yhtä

vanhurskaiksi, kuin Hän: niin ettei kukaan ota tuumaakaan toiselle

kuuluvasta kuusen siimeksestä, toisen osalle tulevasta lähteen

vedestä ja toisen kasvattamasta viljasta, _eikä salli toisen sitä

ottaa_, niin: silloin on köyhyys hävinnyt pölynä ja toteutunut

Jumalan tahto... Se tie tuntuu teistä pitkältä, kun lähde lorisee

likellä ja hedelmä kypsyy rikkaan naapurin puutarhassa, mutta

muistakaa: Muuta tietä ei ole, ja teidän, ihmisten, omassa vallassa

on tehdä se tie lyhyeksi, tai pitkäksi..."

Silloin oli moni tullut surulliseksi ja kysynyt:

-- "Voimmeko me sen tien kulkea?... Voimmeko tehdä kaikki

vanhurskaiksi?... Me olemme syntisiä."

Mutta munkki Pietari oli vastannut:

-- "Ette ole koettaneetkaan sitä tietä kulkea... Koettakaa ja te

näette, että Jumalan tie on ainoa oikea."

Pilvi nousi silloin ylösnousemisen päivän kirkkaalle aamutaivaalle.

Toiset uskoivat jaksavansa osotetun taipaleen kulkea, mutta useat

epäilivät. He sanoivat: "Rikkaiden sydän on kova ja me olemme

alhaisia heidän edessänsä."

Mutta munkki Pietari oli vastannut taas:

-- "Rikkaiden aitan avain on maailman loppuun asti heidän

_sydämessänsä_. Ihmiskäsi voi _vaihtaa_ rikkaita, mutta niiden

sydämet voitte avata ja aitan avaimet niistä ottaa ainoastaan Jumalan

kädellä. Etsikää siis Jumalan vanhurskautta ja käyttäkää sitä

aseenanne, niin kaikki on teille avoinna!"

Mutta epäilijöitä oli enemmän, kuin uskovia...

* * * * *

Niinä päivinä ilmestyi taivaanrannalle haamu, veripunainen lippu

kädessä ja kuului huuto: "Koko maailman köyhälistö! Taisteluun!"

Se oli sosialismin mahtava sotahuuto. Se tuli synnytyspihteinensä

vetämään valmiiksi kehittynyttä sikiötä yhteiskunnan emättimestä...

Nikolai oli taas ollut ensimäinen, joka kietoutui sosialismin

veripunaisiin pumpuleihin. Hänestä tuli oitis leili, johon valui

uuden ajan vaahtoava viini. Se uusi oppi vuodatti hänen ja koko

Hornan luolan väen suoniin hurjaa voimaa. Sen punaisessa valossa

kuvastui niin houkuttelevana auringon valo, nurmen kukka ja kypsyvä

hedelmä. Korvia hiveli ei ainoastaan lähteen lorina ja linnun

viserrys, vaan myös ihana soitto. Kuusen siimes houkutteli yhä

voimallisemmin, kun sosialismi valaisi sen loistavilla väreillänsä.

Mutta Nikolaista oli oitis tullut sosialismin ja kumouksen

lihallistunut edustaja...

Munkki Pietari ja Harhama olivat juuri Nikolain saattamina

astumaisillansa Hornan luolan sisään, kun eräs vaimo, joka tunsi

munkki Pietarin, tuli häntä pyytämään kuolemaisillansa olevan sairaan

luo. Pyydetty lähti. Harhama jäi siksi aikaa Nikolain kanssa kahden

kesken. Viimemainittu alkoi heti puhelun:

-- "Olette herra Harhama?... Eikö niin?"

-- "Kyllä. Kuinka Te tunnette?" -- oli vastaus.

-- "Aleksander Petrovitsh Zaiko on minulle kertonut ja kuvaillut."

-- "Aa! Te olette Nikolai Petrof. Aleksander Petrovitsh on minulle

Teistä puhunut."

Ja molemmat miehet puristivat toistensa käsiä. Ystävyyden katkeamaton

rautavanne kietoutui oitis heidän ympärillensä. Nikolaista tuli

silmänräpäyksessä Harhaman toinen miesystävä. Tähän asti oli hänellä

ollut koko elämässänsä yksi ainoa, munkki Pietari.

Mikä nämä miehet toisiinsa niin oitis sitoi, sitä ei kumpikaan

tajunnut. Henkiset rihmat tapasivat toisensa. Harhama aavisti

löytäneensä oman henkensä riittävän mittapuun. Asianajaja Zaiko,

josta oli tullut sosialisti ja kumousmies, oli jo Nikolaille kertonut

Harhaman koko elämäkerran, hänen omituisen naimisensa ja hänen

häviönsä kullan temppelissä. Samalla oli hän maininnut, että Harhaman

liittyminen vapautusliikkeen riveihin olisi erittäin toivottava,

koska hänen tietonsa olisivat tarpeellisia. Häntä voitaisiin myös

käyttää apuna saadessa yhteistoiminta aikaan Suomen äärimäisten

aineksien kansaa. Nuori, lahjakas työmies, tavattuansa nyt Harhaman,

kiintyikin häneen oitis, kuin johonkin salaperäiseen. Sama oli

Harhaman laita... Molemmat miehet katselivat toisiansa, kuin kaksi

arvoitusta...

Lisäksi oli Aleksander Zaiko Nikolaille kertonut, että Harhama oli

ollut viimeisessä salaisessa kokouksessa ja että oli toiveita hänen

liittymisestään vapautusliikkeen salaisiin riveihin, jonka liikkeen

uskotuimpia myös Nikolai itse oli.

* * * * *

Munkki Pietarin lähdettyä sairaan luo, alkoi tehtaalla ruoka-aika.

Nikolai pyysi Harhamaa tulemaan, Pietaria odotellessa, muutamaan

tehtaan avaraan suojukseen, jossa erään sosialistisen puhujan

oli määrä puhua ruoka-aikana, sinne salaisuudessa kokoontuneelle

väelle. Harhama suostui. Äärettömän avara suojus oli pimeä, nokinen,

akkunaton hiilivarastohuone, joka nyt oli tyhjä. Sitä valaisivat

muutamat sähkölamput. Tämä suojus oli pakaten väkeä täynnä. Siellä

oli tuhansia ja taas tuhansia repaleisia, kuihtuneita miehiä ja

riutuneita naisia, Hornan luolan orjia. Heikossa valossa näytti

joukko harmaalta ihmismereltä.

Jo nousi puhuja paikallensa. Hän oli nuori, roteva mies.

Vaikuttaaksensa väkeen, oli hän heittänyt punaisen vaatteen

huolettomasti hartioillensa. Kädessänsä piteli hän lipputankoa, jossa

riippui veripunainen lippu.

-- "Toverit!" -- alkoi hän puheensa.

Väkijoukko värähti. Toveri-sana oli sille jo, kuin kuninkaan arvonimi

ylhäisille. Se väki ei ollut paljoon tottunut...

Ja sitten kuvaili puhuja maailman rikkaudet, värjäsi ne ihanilla

väreillä. Hedelmän hän kuvasi herkulliseksi, kuin neidon nisän,

päivänpaisteen armaaksi, kuin morsiamen rinnan lämmön, nurmenkukan

suuteloksi ja lähteen lorinan lemmenlauluksi. Ja hän lopetti:

-- "Niin rikas on maailma... Herkku kypsyy herkun vieressä...

Tahdotteko syödä?"

Joukkoihmisen ytimet alkoivat väristä silloin, kuin kielletynpuun

ihania hedelmiä katsellessa. Se _tahtoi_ syödä...

Harhama oli yhtenä korvana, yhtenä silmänä...

Puhuja jatkoi:

-- "Mitä hyötyä teille on kaikesta tästä, jollette pääse sitä

nauttimaan? Mitä hyötyä on teille linnun laulusta, auringon säteistä,

nurmen kukasta, kun olette sidotut kahleisiin?..."

-- "Kuinka kahleisiin?" -- kysyi kehittyvä joukkoihminen.

Silloin sosialismin saarnaaja selitti heille pääoman vallan ja vapaan

kilpailun mahdin köyhien kohtaloita määrätessä, lopettaen:

-- "Te lähdette kuusen siimekseen nauttimaan sen oksilla

kuhertelevien lintuparien laulusta, nurmen tuoksusta ja lähteensilmän

soitosta. Mutta teidät tuo takaisin Hornan luolan hautoihin, sen

rautaisten kehrinpuiden viereen näkymätön käsi, näkymättömissä

kahleissa... Ne kahleet eivät ole vielä koskaan katkenneet... Niiden

nimi on: _nälkä_."

Sitä kuullessa vavahti uusi ihminen, kuin olisi tuli kuumalla

raudalla pistetty sen sydämeen. Vasta tämmöisen selityksen

jälkeen huomasi Hornan luolasta ylösnoussut väki, että he olivat

kahleorjia... kaikki, rintalapsetkin... Edelleen saneli puhuja:

-- "_Yksityisinä_ ette jaksa katkaista Hornan luolan rautaisia

kahleita. Liittykää siis yhteen!"

-- "Yhteen! Yhteen!" -- kuului silloin huuto halki Hornan luolan

orjajoukon.

Niin syntyi muodollisesti se joukko, jonka muodosti olevien

olojen kehittämä sikiö: joukkoihminen. Se lähti yhteiskuntaolojen

povesta tajuttomana, kuin lapsi äitinsä kohdusta. Ja silloin astui

sosialismin rohkea apostoli yhä arastelemattomampana joukkoihmisen

eteen. Se levitti uudelle ihmiselle rikkaiden loiston, niiden

komeat salongit, helmeilevän viinin. Se nosti tarjottimelle niiden

sivistyksen, taidenautinnon, herkut, mukavuudet ja avorintaiset

naiset... Se valoi sen kaiken punaisella hohteella... kääri sen

huumaaviin höyryihin ja sanoi:

-- "Työn orjat! Tämän kaiken saatte, jos katkaisette kahleenne ja

_otatte_ sen... Sillä se on teidän _omaanne_."

Silloin tunki uuden ihmisen ytimien läpi yksi tahto: Se tahtoi

_ottaa_ sen ihanuuden, mikä oli levitetty sen silmien eteen, punaisen

valon hohteeseen... Voimakas viini virtasi jo sen suoniin... Se

kurotti jo kätensä ottamaan tarjottua hedelmää... Mutta silloin

kuului ulkoa kirkonkellojen soitto... Väki vavahti... Ojennettu käsi

painui alas...

-- "Mitä epäröitte?... Miksi ette ota?" -- kysyi silloin puhuja.

Kukaan ei vastannut. Puhuja jatkoi:

-- "Onko totta, että teitä on neuvottu kerjäämään _omaanne_

Jumalalta?... Onko teitä neuvottu anomaan Jumalalta, että Hän louhisi

rikki rikkaiden kivikovat sydämet... antaisi teille sieltä avaimet?"

-- "On, on... Se on totta", -- vastasi väki ajatuksissaan. Puhuja

jatkoi:

-- "Monta tuhatta vuotta olette te sitä tietä kulkeneet... Mutta

oletteko askeltakaan eteenpäin päässeet?..."

Kaikki olivat vaiti. Puhuja ivaili:

-- "Tuhansia vuosia olette rukoilleet Jumalaa avaamaan rikkaiden

sydämiä... Mutta eivätkö ne ole yhä kovemmiksi paatuneet?"

-- "Kuulkaa!... Kuulkaa!" -- kuului joukosta ääniä. Ja yhä useammat

epäilivät munkki Pietarin osottaman tien oikeutta...

Toiset taas epäilivät uutta oppia, kolmannet molempia...

Mutta entistä korkeammalle nosti puhuja sosialismin majesteetillista

haamua. Hän puhui epäröivälle uudelle ihmiselle:

-- "Jumalan palvelijat, Hänen loistopukuiset lakeijansa, käyvät

purppurassa... Siksi kulette te rääsyissä... Ne syövät herkkuja,

että teille jäisi kurjuuden rapa... Jumalalle rakennatte te

miljoona-palatseja... Siksi asutte itse taudin ja pimeyden

lymyluolissa..."

Toiset vaikenevat, toiset huudahtelevat:

-- "Kuulkaa!... kuulkaa!"

Harhama on päässyt omaan maailmaansa. Hänen henkensä ratsastelee

nyt jumaluuden ilmapiireissä, sen merenselillä. Hän sulaa samaksi

korvaksi nääntyneen joukon kanssa. Puhuja innostui:

-- "Te kumarratte Häntä, mutta onko kukaan teistä nähnyt Häntä?"

Uusi ihminen oli vaiti... Silmästä silmään kierteli kysymys: "Oletko

sinä häntä nähnyt?... Ja sinä?... Ja sinä?..."

Ja kysymys palasi tuoden vastaukseksi oman kaikunsa...

-- "Onko hän ketään teistä auttanut nälässä?" -- kysyi puhuja hetken

odotettuansa.

Joukkoihmiset hämmästyivät... Noan kyyhkysenä lensi silmästä silmään

kysymys: "Onko Hän sinua auttanut?... Ja sinua?... Entä sinua,

Annushka?... Ja sinua, Vanja?... Entä sinua, Andrei Ivanovitsh?... Ja

sinua, Anna Feodorowna?... Ja sinua?... Ja sinua?..."

Ja kyyhkynen palasi nokassa seppeleenä, vastauksena, kysymys: "Entäs

sinua?... Onko hän sinua auttanut?... Ja sinua?... Ja sinua?..."

Niiden kysymysten vaiettua, nosti henkinen myrsky mustat siipensä.

Se tempasi sen uuden kysymyksen haukankynsiinsä. Myrskyn kourissa

hyppeli se nyt, kuin tuli katajasta katajaan... Kohta leimusi koko

Hornan luola sen kysymyksen tulena ja suitsusi sen savuna... Myrsky

kiidätti sen kaikkialle, missä ihminen teki työtä... kärsi...

ajatteli... Pimeät haudat, kylmät kodit, nälän ohdakemaat, olivat sen

tappuraläjiä.

Kaikkialla kyti sama kysymys: _"Olisiko totta, että me olemme

palvelleet Jumalaa, jota ei kukaan ole nähnyt ja Joka ei ketään ole

auttanut..."_

* * * * *

Niin kasvoi taas ja voimistui joukkoihminen. Sosialismin punainen

haamu imetti sitä, se lypsi sille rinnastansa epäilyksen voimakasta

viinaa. Se kapaloitsi sen niillä ijankaikkisilla kapalovöillä, joiden

nimi on: "Nämä kaikki annan minä sinulle, jos..." Se näytti oman

maailmansa, jossa elämä oli unta onnenpumpuleissa ja työ oikeuden,

veljeyden ja vapauden hääiloa. Orjantappuran sijalla rehotti siellä

onnenkukka ja ohdake kantoi hedelmää... Se oli kadotettu paratiisi...

Ja kun sosialismin punainen haamu oli kaiken sen ihanuuden näyttänyt

ja päihdyttänyt sillä kuulijansa, kysyi se voitonvarmana:

-- "Lankeatko?... Kumarratko?..."

Nikolai oli yksi joka "lankesi" oitis... Ja Harhama oli nyt siemannut

sosialismia ja kumousta täyden viinaryypyn. Hän alkoi päihtyä.

* * * * *

Niissä kapaloissa varttui uusi ihminen. Kerta oli se jo, kuten

sanottu, koetellut voimiansa. Erään selkkauksen sattuessa kuului

huuto: "Lakko!"

-- "Lakko! Lakko!" -- levisi sanoma kaikkiin sopu koihin ja

hautoihin. Ja joukkoihminen nousi ja pani seisomaan rautahirviön

lukemattomat tuhannet pyörät ja akselit, jotka ennen olivat totelleet

ainoastaan omistajan käskyä. Niin nousi uusi isäntä entisen rinnalle.

Kamppailu alkoi Hornan luolan herruudesta.

Ja yhä korkeammalle kohosi sosialismin loistava punainen aave.

Nikolai oli kumartanut koko sielullansa. Hän seisoi jo aaveen

rinnalla, kuin verestä juopunut peto... Harhama hengitti hänestä

sitä samaa voimakasta henkeä... Hän juopui siitä, kuin vietti

kiihottimensa hajusta...

* * * * *

Lyhyt ruoka-aika loppui. Munkki Pietari palasi kuolevan luota ja

lähti Harhaman kanssa tehtaaseen. Kun he tulivat sisälle, huomasi

munkki Pietari oitis, että hänen ihailijansa Nikolai, jota hän

rakasti, kuin toista Harhamaa, oli häntä kohtaan kylmennyt. Hän

arvasi ja tiesi syynkin siihen ja tuli surulliseksi. Mutta hän salasi

surunsa, ei ollut mitään huomaavinansa.

Tulijat astuivat Hornan luolaan suuresta ovesta. Silmän-kantamiin

vilisi siellä rattaita ja pyöriä. Salamoina huimasivat ne ympäriinsä.

Akselit pyörivät vinhoina, hurisivat ja kitisivät. Hihnat kiitivät

pyörien ympäri, hurjina, kuin paholaisen lyömät. Jättiläismoukarit

kohosivat ähkyen huimaavaan korkeuteen. Painonsa koko voimalla

syöksyivät ne sieltä alle asetettuihin tulisiin rautaharkkoihin

kamalalla ryskinällä. Hehkuvat rautasirut ruiskahtivat silloin

harkosta ympäriinsä loistavana tulisuihkuna.

Toisaalla paloivat jättiläismäiset tohisevat sulatusuunit, puhkuen

ja suhisten. Helvetillinen kuumuus sulatti niissä raudan malmista.

Sula rauta virtasi niistä puroina, kuin veri, rautaliejukoiksi,

hehkuviksi rapakoiksi... jähmettyi harkoiksi... paiskattiin

uudestaan tuleen... rautaisiin sulimoihin... Rauta kiehuu, poreilee,

kiemurtelee... Tulisina harkkoina työnnetään se rullien väliin... Se

syöksyy niiden läpi kiukkuisena rätisten, salaman nopeudella... Se

hienonee jokaisella läpisyöksyllä... muuttuu tulisiksi käärmeiksi...

pujotteleikse notkeana yhä hienompien rullauurnien läpi.

Vihdoin on se muuttunut määrätyn paksuiseksi: parruiksi, kangiksi,

langoiksi, tai rihmoiksi. Ne merkitään Hornan luolan leimalta

ja lähetetään maailman markkinoiden kilpakentälle... Kaikkialla

luikertelevat vilisten tuliset rautakäärmeet, matelevat tuliset

metallimadot... Kaikkialla räiskyvät tulisuihkut putoavien

moukarien alta... Sula rauta virtaa uuneista, tai poreilee

jättiläiskattiloissa. Se hehkuu, rätisee... Hornan luolassa on raudan

helvetti...

Toisaalla kiehuu asfaltti jättiläispadoissa. Niistä nousee sietämätön

katku... Siihen sekottuu toisten valmisteiden ilkeä löyhkä...

Uunit pursuavat tulta, padat höyryä... Lasiuunit huokuvat tulista

kuumuutta... Kaikki sulaa, palaa, hehkuu, savuaa. Kaikkialla on

pölyä, katkua, tulta...

Etäämpänä taas tuhannet sorvit muokkaavat terästä. Koneet vuolevat

sitä, kuin talia, leikkelevät siitä kiiltäviä teräaseita, aina neulaa

myöten. Sitä taotaan ja valetaan, siitä tehdään jättiläiskoneita,

laivoja, kaikkea mitä raudasta ja teräksestä voidaan tehdä. Toisissa

osastoissa helskyivät kangaspuut ja pyörivät kehruukoneet...

Parkkitiinut haisevat... Valmisteet käyvät... Ei ollut sitä

teollisuuden alaa, jota ei Hornan jättiläinen olisi harjottanut

suunnattomassa mitassa.

Hornan luola oli työn suunnaton temppeli.

Mutta savun, tulen, katkun ja kuumuuden seassa hääri suunnaton

joukko työväkeä. Niiden silmiä kiilui joka sopessa, vilisevien

pyörien, akselien, hihnojen ja tulisten käärmeiden seasta. Niitä

kiilui paksuista savupilvistä, myrkyllisistä höyryistä ja putoavien

vasaroiden iskemistä tuliräiskeistä. Ne näyttivät kurjuuden, pimeiden

onkaloiden paholaisilta. Se oli uupunutta, kuihtunutta väkeä.

Poskiluista oli elämä kalvanut lihan. Niitä peitti harmaa, ryppyinen

nahka. Useimmat olivat puetut risaisiin, punaisiin paitoihin. Toiset

olivat puolialastomia. Kaikkialla näkyi paljaita ruumiinosia...

arimpiakin. Köyhyyden rotta oli syönyt häveliäisyyden tunteen...

Kaikkialla rehotti eläimellinen alastomuus. Tämän kokonaisuuden ensi

näky, joka sattui Harhaman silmiin, hänen astuessaan tähän työn

temppeliin, iski häneen, kuin musta vasama. Hän hämmästyi aluksi.

Mutta kohta tempasi hänet mukaansa häärivä, alaston, kuihtunut

joukko. Häntä kiehtoi hetken ajan ihmisrepaleisuuden, nääntymyksen ja

kuihtumuksen _suuruus_.

-- "Kuinka voit nyt, veli?" -- kysyi munkki Pietari Nikolailta, joka

kulki oppaana.

-- "Huonosti", -- vastasi tämä puoli-ynseästi, jatkaen: "Miten tuossa

voida? Kolme kuukautta makasin sairaana... Entä isä? Hän sairasti

kaksi kuukautta. Sitten oli lakko... Kotona ei ole mitä syödä... Ei

ole puita... ja palkanmaksuun vielä kuusi päivää... Ja mitä hyötyä

siitä olisi, jos maksettaisiin jo tänään? Kauppias ottaa konttorista

suoraan velasta... Miten tuossa sitten voida!... Äitipuoli vielä

sairastaa, eikä ole lääkkeitä."

-- "Etkö ole puhunut isännälle?" kysyi munkki Pietari lempeästi.

-- "Kelle isännälle?" -- vastasi Nikolai ylenkatseellisesti.

-- "Parooni Geldnersille."

-- "Mikä isäntä hän on?... Geldners!" -- mutisi Nikolai synkkänä.

Hänen äänessään kolisi katkeruus. Viha välähteli silmissä. Harhaman

puoleen kääntyen jatkoi hän:

-- "Eräs minun esi-isistäni on asettanut paikoillensa Hornan luolan

peruskiven... Siitä lähtien on sukumme raatanut täällä, lapset

pienestä, vanhat hautajaisiinsa saakka... Tämä on ollut sukumme

tulikuuma muurahaiskeko... Siinä on hikemme juossut... Olemme

ponnistaneet voimiamme... uupuneet... lopuksi käpertyneet sen

tulikuumalle raudalle, kuin muurahaiset nälkäraudalle... Te ette

tiedä miltä tuntuu tulinen nälkärauta...

"Nyt tulee parooni Geldners. Ei ole tehnyt päivääkään työtä, ei

perinytkään mitään, ja hän on -- sanotaan -- _isäntä_... Millä

oikeudella hän on isäntä? Hän on vaan ovela kukkaro, joka osasi

asettua putoavan kultaomenan alle... Mutta se omena _ei_ ole hänen."

Munkki Pietari ja Harhama kuuntelivat tätä työmiehen puhetta

kumpikin erilaisilla tunteilla. Kumpikin näki, kuinka vihan salamat

leimusivat Nikolain silmissä, katse oli uhman mustaa pilveä... He

tulivat kutoma- ja kehruu-osastoon. Tuhannet ja tuhannet kuihtuneet

naiset ahersivat kangaspuiden ääressä, repaleisina, nälän kalvamina,

taudin syöminä. Useilla oli rintalapsi mukana... Toiset olivat

raskaudentilassa... Kasvot olivat kuopikkaat... värittömät. Niitä

peitti kelmeä, tai sinertävä kesi. Toisten kasvot olivat kirjavat

taudinpilkuista, tai kesakoista. Se oli kurjuuden väritaulu, Nikolai

puhui Harhamalle:

-- "Tuolla tuo keltainen nainen... näettekö? Mies kuoli

toissa-päivänä... Jäi kolme lasta. Tänään tuotiin sana, että

nuorin, vuoden vanha... ehkä vähän vanhempi, oli kuollut... Suoraan

sanoen kuoli nälkään. Äiti itki silmänsä kuivaksi, mutta mitä

tehdä? Kotiin jos lähdet ruumista pesemään, menetät palkan. Se

merkitsee samaa, kuin itse kuolla nälkään... Mehän elämme aina nälkä

hirttonuorana kaulassa... Tuolla toinen äiti... raskaana... Hänen

miehensä on juopposairaalassa... Eilen oli vanhin poika puukottanut

sisarensa... Mutta tämä on sellainen sota, jossa äiti ei jouda

lastansa itkemään... Kasvatus olisikin jo ylellisyystavaraa. Me,

suoraan puhuen, elämme aina ruumislaudalla... Taistelemme kuin peto

paulassa..."

Kangaspuut helskyivät... niidet vilisivät... sukkulat syöksyivät

salamoina... Kehruukoneet hurisivat... Kaikki oli yhtä jyrinää...

Kuului rintalasten itkua... Ihmiskurjuus teki terää... Vaimo kärsi

Hornan luolan pihdeissä, yksin jätettynä... ihmiskunnan naaraaksi

polettuna... Kuului parahdus. Eräs vaimoista lyyhähti maahan. Pari

muuta riensi hänelle avuksi.

-- "Synnytti", -- mutisi Nikolai... Munkki Pietari teki

ristinmerkin...

Mutta Harhaman sielussa kohosi kuva hänen elämästänsä Hiiden

myllyssä, kohosi kuin nousevan päivän punerva. Nikitin kirjoitti

tulipuukolla hänen omaantuntoonsa: _Syyllinen_...

Äsken syntynyt lapsi kirkaisi. Naiset ristivät silmänsä.

Syyllinen... syyllinen... syyllinen! -- raapi puukonkärki Harhaman

omantunnon arimpia...

* * * * *

Kulkijat tunkeutuivat syvemmälle Hornan luolan elimistöön. Nikolain

jäinen katkeruus kumpusi, kuin vesi maanpovesta:

-- "Jumala ei ole ajanut _kaikkia_ ihmisiä pois paratiisista...

Papit ja paroonit eivät syö leipäänsä otsansa hiessä... Onko heistä

moni nähnytkään orjantappuraa, tai ohdaketta?... Eikö sitten heidän

Evansa syönytkään omenaa?... Heille hymyilee elämä... meille vuotaa

sen suupielistä kylmä kuola: nälkä ja viheliäisyys... Katsokaa:

Tuossa pyörittää konetta luonnonvoima... Millä on parooni Geldners

_ansainnut_ luonnonvoimankin orjaksensa?"

Ja yhä polttavampana salamoi viha Nikolain silmissä. Harhama katseli

häntä, kuin nousevaa päivää. Munkki Pietari oli surullinen. Nikolain

viha näytti tarttuvan toisten silmiin. Ne alkoivat kiilua. Pyörät

ja hihnat tuntuivat kiiruhtavan kulkuansa. Kaikki hurisi, vilisi,

ryski. Jotkut työmiehistä tervehtivät munkki Pietaria hänen ohi

kulkiessaan. Kaikki katselivat häntä vielä kunnioituksella, jos

kohta useat kylminä... Joudutaan syvemmälle jättiläisen sisuksiin.

Kaikkialla hyörivät kuihtuneet työläiset, näkyi paljas rinta, ruskea

iho. Kaikkialla virtasi sula rauta ja luikerteli tulinen rautakäärme.

Ihmishiki valui pitkin ihoa karpaloina, puroina. Sen ilkeä haju

sekaantui teollisuusvalmisteiden ja höyryjen katkuun.

Eräässä paikassa tuli kulkijoita vastaan joukko miehiä. Heistä

irvisteli alastomuus eläimellisenä, ilkeänä, riippuen vähääkään

häveliäisyyttä tuntematta.

-- "Parooni tarvitsee housuiksensa paljon verkaa... siksi on täytynyt

leikata heidän housuistaan", -- lausui Nikolai katkerasti. Harhama ja

Pietari tunsivat piston sydämessänsä. He muistivat omat pukunsa...

Sattumalta kohtasivat kulkijat erään tehtaan lukemattomista

päällysmiehistä. Hän oli Nikolain vihollinen lakkoajalta, sillä

Nikolaita pidettiin pääyllyttäjänä. Tämä luuli Nikolain kulkevan

yksin ja sysäten häntä raa'asti, ärjäisi:

-- "Mitä sinä täällä maleksit... joutilaana... Lurjus? Heti työhösi!"

Viha välähti Nikolain silmissä. Hän oli vaistomaisesti temmannut

käteensä rautaiset pihdit. Käsi kohosi jo uhrin sitä huomaamatta...

Tarvittiin enää silmänräpäys ja rikos olisi ollut tehty...

Munkki Pietari säikähti. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä. Hän

muisti raamatun sanat: "Hänen himonsa on sinuun, mutta hillitse sinä

häntä!"

Nikolain käsi nousee... Munkki Pietari tarttui siihen ja lausui, kuin

sivumennen:

-- "Tule, veli, vie meidät isäsi työpaikalle!" -- Ja päällysmiehelle

hän rauhallisena lisäsi:

-- "Hänet annettiin konttorista oppaaksi."

-- "Mene sitten!" -- ärähti puhuteltu Nikolaille ja molempien katseet

kohtasivat toisensa, kuin kaksi terävää puukonkärkeä.

He tulivat Nikolain isän työpaikalle. Tämä oli kahden muun miehen

kanssa luomassa teollisuusjätteitä eräästä haudasta, johon piti

laskea johtoa myöten valmis tulinen seos läheisestä sulattimosta.

Jätteistä nousi haiseva höyry. Se täytti pienen haudan, kuin sakea

huude, jonka seasta ei erottanut miehiä... Kolme silmäparia vaan

kiilui sieltä ja välähti punainen paita, tai paljas olkapää. Miehet

näyttivät haisevan höyryn seasta aivan salaperäisiltä pikku piruilta.

Silloin tällöin kuului haudasta keuhkotautisen yskähdys.

-- "Isä, oletko siellä?" -- kysyi Nikolai.

-- "Olen, Nikolai", -- vastasi puhuteltu myrkyllisen höyryn seasta.

-- "Heti lopetamme ja nousemme."

-- "Hyvää päivää, Andrei! Miten voit?" -- tervehti munkki Pietari

Nikolain isää, kuultuansa hänen äänensä.

-- "Ah, isä Pietari!... Tekö se!... Minä jo ajattelin... Heti nousen

ylös... No kiitos Sinulle, Jumala, että saan isältä siunauksen!"

-- puheli Nikolain isä, alkoi kömpiä ylös haudasta, yhä jatkaen

puhettansa: "Kiitos Sinulle, Jumala, kaikesta!... Miten tuossa

elät, isä... Me olemme pikku väkeä... Meidän elämämme on työtä ja

vaivaa... yhtä työtä ja vaivaa... Jumalan kiitos että loppui työ!...

Hoh-hoi!... _Elämä on työtä ja vaivaa..."_

Mutta silloin tapahtui kauhun tapaus: Johto, joka johti sulimosta,

särkyi, ja tulinen seos ryöppysi koskena hautaan. Kuului sydäntä

vihlova parahdus. Se kaikui halki Hornan luolan, terävänä, leikellen

ihmisten ytimet. Hauta leimusi tulipatsaana. Palavista vaatteista,

tukasta ja höyryistä tuprusi tulisoihtu ilmaan.

-- "Voo-i!" -- ulisi kuolevien kamala hätähuuto ja kaiku ulvoi

vastausta: "Voo-i, voi, voo-ii!"

Sitten vaikeni kaikki. Kaikki jähmettyi kauhusta. Haudasta alkoi

nousta sakeana pilvenä palavan ihmislihan ja sisälmyksien käry.

Nikolai tyrmistyi ensin, sitten yritti hän syöstä palavaan hautaan,

kuin peto, mutta munkki Pietari ja Harhama saivat hänet viime

hetkenä pidätetyksi... Syntyi huutoa ja melua... Työmiehet juoksivat

pyöriensä äärestä hirmupaikalle, kuin pedot palavaan penikkapesäänsä,

kauhunilme kasvoilla... Juostiin... huudettiin... hätäiltiin...

Haettiin rautakoukkuja... Toiset tukkivat johtoa... Ihmislihan käry

on sietämätön... Kaikki peittyy savupilveen...

Pian saatiin rautakoukulla Nikolain isän ruumiin muodottomaksi

palanut yläosa ylös. Se oli säilynyt kokonaisena siten, että oli,

kaatuessaan haudan seinää vastaan, tarttunut sen piikkeihin. Alaosa

oli kokonaan poissa. Sen luut olivat irtautuneet nivelistä ja jääneet

hautaan. Toiset kaksi miestä olivat palaneet kokonaan.

Väkijoukossa kuului yksi ainoa yhteishuokaus. Useimmat tekivät

ristinmerkin, toiset seisoivat tylsinä kauhusta. Ruumiin jätteet

asetettiin permannolle. Kalmankalpeana seisoivat Nikolai, Harhama

ja Pietari niiden ääressä. Jäsenet vapisevat kauhusta. Väki viipyy

paikalla ja Hornan luolan koneet pyörivät yksinänsä.

Paikalle saapui silloin äskeinen työnjohtaja. Rikkoutunut johto

oli hänen rakennuttamansa ja ruumiin käryävien jätteiden ympärillä

seisovassa joukossa syttyi salamana se ajatus, että tämä työnjohtaja

oli syyllinen. Hän oli pannut osan rahoja taskuunsa ja rakennuttanut

lopuilla kelvottoman johdon ja sulimon. Sen tiesivät kaikki. Samoin

sen, että hän Hiiden myllyssä oli saalistansa syönyt... Tämä vanha

muisto kyti väkijoukossa. Työnjohtaja oli raakuutensa vuoksi yleensä

vihattu... Väkijoukko hengitti nyt ruumiin käryä, juopui siitä,

kuin eläin pentunsa verestä. Koston musta perkele nosti jo päätänsä

joukkoihmisessä... Se veti kynsiänsä esille, terotti hampaitansa...

Sen tarttuma tunki jo Harhamaankin...

Otettuansa nopeasti selon tapahtumasta, lausui työnjohtaja

väkijoukolle käskevästi:

-- "Paikoillenne jokainen! Kaksi miestä kantaa 'sen' pois!... Mitä

siinä töllistelette!..."

Viha leimahti ihmisten silmissä. Väki poistui hitaasti pyöriensä

ääreen. Synkkänä riisui Nikolai takkinsa ja peitti sillä isänsä

ruumiin palaneet jätteet.

-- "Mitä sinä siinä viivyttelet?" -- tiuskaisi jyrkästi työnjohtaja.

Tämä kysymys kulki halki Hornan luolan. Etäisimmät näkivät sen

työnjohtajan uhmaa vasta liikkeestä. Silmät alkavat palaa. Viha

syttyy. Nikolai on vaiti, otsalla uhman ukkosilma.

-- "Mitä sinä viivyttelet... retale... kysytään sinulta?" -- sähisi

taas työnjohtaja hetken kuluttua, lopettaen käskevästi: "Mene

edelleen!"

Nikolain nyrkki puristuu... Tulisten suihkujen, savun ja hehkuvien

rautojen vilinässä kiiluvat joukko ihmisten silmät yhä vihaisempina.

Kaikki seuraavat tapahtumaa jännitettynä jousena... Nikolain sielusta

nousee äänettömyyden synkkä ukkospilvi.

-- "Kuulitko!... Mene edelleen ja jätä 'se'!" -- kiljaisee

työnjohtaja... Viha yltyy Hornan luolan väessä. Silmät palavat tulina.

-- "En mene," -- vastaa Nikolai jyrkästi.

-- "Etkö mene... kun _minä_ käsken?" -- raivoaa työnjohtaja, uhka

silmissä.

Pyörät pyörivät tyhjinä, kuin vimmatut... Käsi ei työnnä niihin

rautaa. Hihnat kiertävät, kuin mielipuolet pyörien ympäri...

Ihmisten silmät palavat, kuin pedon silmät... Hornan luolan

satatuhatpäinen joukkoihminen on muuttunut verenhimoiseksi pedoksi,

vihaa suitsuavaksi lohikäärmeeksi... Harhaman valtasi outo tunne:

Hän toivoi Hornan luolan pedoksi muuttuneen ihmisen syöksevän

työnjohtajan kimppuun. Hänessä heräsi sama tunne, kuin herää pedossa

sen tuntiessa veren hajua... Äskeiset näyt olivat kiihdyttäneet

hänen hermonsa... Kumouksen viinamalja oli hänet äsken juovuttanut.

Kaikkialla suitsuava viha oli häneen tarttunut... Joukkoihmisen

voimakas vihanvirta tempasi hänet mukaansa, kuin kuplan.

Nikolai ja työnjohtaja seisovat yhä vastatusten, kuin kaksi tiikeriä.

Jännitys nousee... Munkki Pietari seisoo neuvottomana, kasvot tuskan

vääntäminä... Työnjohtaja yltyy. Hän astuu askeleen Nikolaita kohden,

kysyen tiukasti:

-- "Tiedätkö, lurjus, kuka täällä on isäntä... sinäkö vai _minä?_"

-- _"Minä"_, -- vastasi Nikolai uhmaten. Harhama tunsi kynsiensä

vetäytyvän ulos sormista.

-- _"Sinäkö?"_ -- raivostui työnjohtaja.

-- _Minä_, -- uhitteli Nikolai ja molempien silmistä säihkyivät vihan

veripunaiset kipinät.

Hornan luolan pyörät ja hihnat vilisevät yhä hurjemmin... Sula

rauta hehkuu entistä kuumempana... moukarit lyövät lujemmin... tuli

leimuaa lieskana uuneista ja joukkoihmisistä suitsuaa viha, kuin savu

palavista kekäleistä... Kynnet vetäytyvät jo ulos sormista... Kaikki

jännittyy... kiihtyy... Munkki Pietari vapisee ja Harhama juopuu

joukkotunteesta ja humaltuu vihan huumauksesta... Hän ei tajunnut

enää oikean ja väärän eroa. Ihmispeto oli nostanut hänessä harjansa.

Työnjohtaja astuu uhmaten Nikolain eteen ja raivoaa, puristettu

nyrkki selän taakse ojennettuna:

-- "Uskallatko vielä sanoa olevasi isäntä täällä?... Uskallatko?...

Koira!"

Savuavissa ihmiskekäleissä leimahtaa viha jo liekkinä... leimahtaa ja

tukahtuu katkeraan savuun.

-- "Uskallan. Juuri _me työläiset_ olemme tämän luolan omistajia,

ettekä te... _verenimijät_" -- vastasi Nikolai jyrkästi.

Joukkoihminen näkee taas sosialismin punaisen aaveen sormellansa

osottamassa maailman rikkauksia... Se juo ruumiin käryä... Rauta

hehkuu kuumempana. Savuavista ihmiskekäleistä suitsuava viha yltyy

yhä katkerammaksi... Savuavat joukkoihmiset ovat jo palaneet

_valmiiksi_, kuin rauta ahjossa.

Juuri silloin raivostuu työnjohtaja. Nyrkki selän taa ojoksi

ojennettuna syöksyy hän Nikolain eteen ja kiehuen sappea, tiuskaisi:

-- "Vielä kerta kysyn sinulta, lurjus: Lähdetkö?"

Hornan luolan väen silmät palavat tulisina hiilinä. Ihmiskekäleistä

suitsuaa katkera viha jo punaisena lieskana... Kynnet ovat valmiit.

-- "En", -- vastasi Nikolai jyrkästi, saaden samassa työnjohtajalta

nyrkiniskun kasvojansa vastaan. Hän horjahti hiukan. Työnjohtaja

potkaisi palaneen ruumiin jätteitä, aikoen poistua.

Mutta silloin oikaisi Nikolai itsensä hänen eteensä, kohotti

nyrkkinsä ja huudahti Hornan luolan väelle:

-- "Veljet! Kostoa!"

Silloin räjähti Hornan luola.

Kostoa!... Kostoa! -- kaikui vastahuuto tuhansista suista.

Kostoa!... Kostoa! -- kertasi kaiku Hornan luolan etäisimmistä

sopukoista.

Kostoa!... Kostoa! -- nousi ulina höyryävistä haudoista. Kostoa!

-- kuului kangaspuiden takaa. Parkuvat rintalapsetkin itkivät:

Kostoa!... Kostoa!... Kostoa!

Ja kuihtuneet perkeleet hyppäsivät haudoistansa nopeina, kuin oravat.

Vikkelinä, kuin kissat syöksyivät toiset, nääntyneet, punapaitaiset

miehet pyöriensä äärestä paikalle. Naiset juoksivat sinne hiukset

hajalla. Salamoina lähestyvät tuhannet palavat silmät, jotka kiiluvat

vihaa suitsuavien ihmiskekäleiden päässä... Ja yht'äkkiä kohottaa

ihmismuuri ympäröimänsä työnjohtajan ilmaan... Munkki Pietari vapisee

kauhusta.

Hän ei voi lausua sanaakaan... Harhama himotsee verta... Joukkoviha

vetää häntä Imatrana... Mutta mielenkiinto ja herpoutuminen saavat

hänet vaistomaisesti katselemaan, mitä on tapahtuva.

Hauta on täynnä poreilevaa, hehkuvaa metalli seosta. Nikolai asettuu

joukon eteen, osottaen hautaa.

-- "Tuonne, veljet!" -- käski hän.

Nyt sai munkki Pietari tajunsa ja voimansa takaisin. Hän astui

tulisen haudan ja väkijoukon väliin, nostaen munkkisauvansa,

varottaaksensa sillä... Hän yritti puhua. Mutta hän ei päässyt

alkuun, kun jo Nikolai astui hänen eteensä lausuen:

-- "Alas, munkki, jumalankeppisi! Älä nosta sitä estämään oikeuden

käden putoamista!... Et ole sitä myös nostanut varottamaan rikoksen

tekijöitä... Tuota tuolla, joka on ärsyttänyt oikeuden esille", --

lisäsi hän, osottaen ylösnostettua työnjohtajaa.

Munkki Pietarin sauva laskeutui alas... Lähestyvä, vyöryvä väkijoukko

työnsi hänet syrjään, äänetönnä, hiljaa puhisten.

-- "Kohottakaa!" -- komensi Nikolai.

Joukko totteli... Sillä oli yksi tahto. Se nosti työnjohtajan

korkeammalle... Onnettoman kasvot oli kuolemanpelko vääntänyt

muodottomaksi lihamöhkäleeksi... Silmät olivat pullistuneet ulos

päästä... Niissä kummitteli tylsä katse... Hän oli mykkä kauhusta.

Harhamassa vapisi ihmispeto nälkäisenä, verenhaju sieramissa. Hän

pelkäsi, että väkijoukko jättäisi kauhuntyön tekemättä. Hän tunsi

itsessään petomaisen halun nähdä ihmislihan palavan, nyt, kun hauta

oli niin täysi, että sen voi _nähdä_... Kiihkoisena tunki hän likemmä

hautaa, paremmin nähdäkseen...

Väkijoukko lähestyy äänetönnä. Se puhkuu vihaisena ihmismöhkäleenä...

Silmät kiiluvat. Työnjohtaja on aivan hirvittävä, elävä pelotus...

Hänen kasvonsa vääntyvät yhä muodottomammiksi, silmät pullistuvat yhä

enemmän päästä.

-- "Heittäkää!" -- kuuluu Nikolain komento.

Silmänräpäys ja haudasta kuuluu mäiskähdys...

Leimahtaa palavien vaatteiden lieska... Sitten alkaa nousta käryävän

ihmislihan kirpeä katku. Harhama tunkeutuu kiihkeästi likemmä hautaa,

paremmin nähdäkseen... Tulinen seos poreilee. Palavasta lihasta

nousee sieramia kirpelevä savu... Väkijoukko poistuu äänetönnä...

Toiset siunaavat itsensä ristinmerkillä. Joku puhdistaa huoletonna

vaatteitansa ja lausuu ajatuksettomana: Perkele!... Pyörät pyörivät

taas... Hihnat kiertävät niiden ympäri hurjina... Jättiläismoukarit

jyskävät ja elämä kulkee latuansa...

Mutta munkki Pietari oli langennut polvillensa ja rukoili:

-- "Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät _he_ ole rikkoneet, vaan

_minä_, Sinun palvelijasi, joka en aikanansa nostanut sitä sauvaa,

jonka minulle annoit, varottaakseni sillä niitä, jotka ovat tämän

rikoksen aiheuttaneet, Sillä minä yksin olen syyllinen, minä, Sinun

palvelijasi. Minä en aikanansa varottanut _rikkaita_ ja _onnellisia_

nostamasta liian raskasta kuormaa niiden hartioille, jotka tekevät

työtä Hornan luolan pimeissä haudoissa."

Harhaman olemuksen sisin vapisi. Munkki Pietarin jokainen sana

järsi hänen omaatuntoansa, kuin ilkeä, myrkyllinen nakertaja...

Peto laski hänessä harjansa alas. Oman elämänsä muistot lentelivät

hänen ympärillänsä pieninä tuliperhosina, laskivat tulimunansa hänen

ihoonsa ja omaantuntoonsa ja polttivat häntä. Hänen sielustansa nousi

silloin synkkä tunnustus. Hän lausui otsaansa rypistäen:

-- "_Minä_ olen syyllinen... _pääsyyllinen_. Minä, äskeinen Hiiden

myllyn syöpäläinen..."

-- "Herra, anna meille ihmisille voimaa ja viisautta sovittaa, mitä

olemme edessäsi rikkoneet!" -- rukoili munkki Pietari surullisena.

Harhama yhtyi sisimmässänsä niihin sanoihin, mutta osotti ne omalle

käsivarrellensa.

Hornan luolan rattaat jyrisivät ilkeästi, liekit tuprahtelivat

uuneista ja putoavan moukarin alta räiskähti kipinäsuihku hirveällä

pamahduksella, ikäänkuin sanoaksensa, rattaiden jyrinän säestyksellä,

munkki Pietarin rukoukseen valtaavan:

Aamen!

Kun tyttö tuli leivän hausta.

Elämä on katkeraa savua...

Etäälle juoksee kurjuuden maito Hornan jättiläisen rinnoista. Pimeät

ovat ne kojut, joissa sen nisät päättyvät... Kylmät ovat ne ja

koleat... Raskas on niiden elämä, jotka imevät köyhyyden utaria...

Kuka ratkaisee elämän ongelman? Ken selittää sen oikein? Yksille se

on ilkeä emintimä, toisille, ainakin näöksi, mielitietyn tytön syli,

mihin suudelmat satavat...

Ja miksi on suudelma monesti käärmeensuudelma? Miksi on sen antama

ilo savua, onni sumua?...

Ei ole vastaajaa... Ei tunne elämä tasanjakoa... Ainoastaan talvinen

taivas, kun sen nisinä tuikkivat tähdet, lypsää valoansa kaikille

saman mitan, riittävästi, yltäkyllin...

Mutta jäistä on se valo, joka vuotaa öisen talvi taivaan rinnoista,

tiukkuu sen tähtinisistä. Kylmät ovat tanhuat kuutamonhopeoita

koota...

* * * * *

Nikolain isävainaja, Andrei Petrof oli toisissa naimisissa.

Ensimäisistä naimisista oli syntynyt Nikolai ja yksi tyttö, joka

nyt oli kahdeksantoistavuotias ja oli jo kolme vuotta ollut

tylsämielisenä. Toinen vaimo oli synnyttänyt yhdeksän lasta. Vanhin

niistä oli viisitoistavuotias ainoa tytär Olga, herttainen, kaunis,

mustasilmäinen tyttö. Hän oli kaikkien lemmikki. Lapsille hän oli

kissanpoika, nuorille kevätpälvi. Hän oli pojille kukka, tytöille

laulu, vanhoille illanilo. Hän oli harvinaisen lahjakas, kuten

velipuolensa Nikolai. Hyväilynimillä kutsuttiin häntä Looljaksi,

Ljuushenkaksi ja monella muulla armastelunimellä.

Nuoremmasta kahdeksasta pojasta oli vanhin kaksitoistavuotias,

kivuloinen poika; nuorin oli rintalapsi. Nikolain isävainaja oli

viime vuosina paljon sairastanut, joten perheen elatus oli miltei

kokonaan Nikolain huolena. Tämä olikin tunnettu miesten parhaaksi.

Hän oli aina ilonen, reipas, rakasti sisartansa, sisar- ja

velipuoliaan ja heikkoa äitipuoltansa.

Lapsen ja veljen rakkaudella kantoi hän hartioillansa suuren perheen

toimeentulon huolet, kulki kuin jättiläinen vuori hartioilla.

Mutta tehtaan työmiehen palkka ei tahtonut mihinkään riittää.

Siksi eli perhe suunnattomassa köyhyydessä. Viimeisen työttömyyden

ja Nikolain sairauden johdosta oli se joutunut aivan kurjuuden

äärimäisille reunoille.

Kerran oli munkki Pietari kierrellessään työväen kortteerien

kurjuuden pesissä, vienyt apua tälle perheelle ja oppinut silloin

tuntemaan perheen kaikki jäsenet. Siitä lähtien oli hän perheen

ystävä. Nikolai oli hänelle, kuten sanottu, toinen Harhama, jota hän

rakasti lapsenansa aivan. Äskeisen kauhuntapauksen jälkeen pyysi

hän Harhamaa mukaansa sanotun perheen luo. Hänen sydämensä käski

hänen viemään lohdutuksensanan onnettomalle orpojoukolle, joka oli

nyt menettänyt molemmat tukensa: isän ja Nikolain. Sillä viimeksi

mainittua oli etsivä oikeuden käsi.

He tulivat työväen asumaan kortteeriin. Se oli tiheään rakennettu

ryhmä ränsistyneitä puutaloja. Toiset niistä olivat kasarmimaisia,

toiset viheliäisiä hökkeleitä. Kaikkialla rehotti köyhyys, kuin

rikkaruoho. Joka paikassa pesivät rauhassa rikkinäisyys, lika,

pahe ja löyhkä. Särkyneet akkunaruudut olivat paikoin paikatut

paperilla, tai tuohella, paikoin oli reikä tukittu heinätukolla, tai

vaaterisoilla. Kaikkialla tuntui ilkeä haju ja vilisi alastomuus,

väliin ilkeänä, roikkuvana eläimellisyytenä.

Se oli maailmankurjuuden _forum_, tori, se korkea temppelinharja,

jolle maailmankurjuus oli noussut katselemaan maailman rikkauksia.

Kun munkki Pietari oli käynyt tuomassa apua Petrofin perheelle, asui

perhe yksihuoneisessa asunnossa, erään ränsistyneen, kasarmimaisen

puutalon maanpäällisessä kerroksessa. Mutta tulot olivat vähentyneet,

vuokra oli jäänyt maksamatta. Sitten tuli sairaus ja työttömyys ja

perheen oli täytynyt muuttaa maanalaiseen kellarikerrokseen, suon

sisään, jonne valoa pääsi hiukan tunkeutumaan kadunrajassa olevista

pienistä akkuna-aukoista. Piharenki näytti tulijoille oven, josta

sisään astuttua tultiin portaille, mitkä johtivat alas pimeään,

halki pitkän rakennuksen ulottuvaan matalaan käytävään. Sen kahden

puolen oli mataloita yhden huoneen asunnoita, erotettuina toisistaan

lautaseinillä. Käytävässä vallitsi sietämätön, ummehtunut löyhkä,

niin sakea, kuin olisi siinä matoja madellut.

Munkki Pietari avasi umpimähkään erään oven. Se johti muutamaan

huoneesen, josta kuului rikkinäisen harmonikan soitto. Tulijoita

kohtasi silloin inhottava näky: Pöydällä katkusi savuava, lasiton

tuikkulamppu. Sen vieressä oli pari viinapulloa. Puolipimeässä ja

kylmässä huoneessa istui savun ja löyhkän seassa kolme juopunutta,

repaleista, puolialastonta miestä, joista yksi soitella rämpytteli

harmonikkaa. Ne olivat suurkaupungin likaisimpia perkkeitä. Heidän

seurassaan oli kaksi keski-ikäistä, luuskiksi kulunutta irstasta

naista. Toinen niistä oli puettu risaiseen paitaan, toinen istui

ilkosen-alastomana punapartaisen miehen sylissä. Molemmat naiset

olivat juovuksissa, kuten miehetkin. He olivat työväenkortteerien

likaperhosia. Aikoinansa olivat he lennelleet kultasiipinä Hiiden

myllyssä, lennelleet kukasta kukkaan, polttaneet kauniit siipensä,

myöneet henkensä rahasta ja omasta lihasta. Nyt olivat he roskaväen

likaisia koiperhosia... Se oli ollut heidän metamorfoosinsa... heidän

elämäntarinansa...

Kun munkki Pietari avasi oven, huudahti se miehistä, joka soitteli

harmonikkaa:

-- "Ah!... Munkki! Mistä lemmolta sen tänne toi!"

Ja keskeyttäen soittonsa, lisäsi hän:

-- "Nöyrimmästi pyydämme astumaan sisälle... Teidän pyhyytenne...

pitämään rukouksen... Ja entä jos vielä vihkii!... Piru tietää...

Morsian on jo yli vihkimisen... valmiiksi riisuttu", -- huudahti

hän lopuksi, lyöden leikillä vastassansa, miehen sylissä istuvaa

alastonta naista olalle.

-- "Mitä sinä siinä, roisto, tappelet!" -- huudahti nainen,

potkaisten juopuneen soittajan harmonikkaa. Soittaja raivostui,

sylkäisi ja huudahti:

-- "Entä mitäs sinä potkit... portto!... Eh sinä vanha haaska! Tuoss'

on sulle!" -- Samalla sylkäisi hän likaisen sylen kiukustuneen naisen

kasvoille.

-- "Perkele!... Haiseva tunkio!"--kirosi häväisty nainen, yrittäen

riuhtaista itsensä juopuneen sylistä ja tavottaen uudestaan potkaista.

Mies uhkasi harmonikalla, puolustautuen, kähisten:

-- "Annan minä sinulle... vanha lutka!"

Toinen juopunut nainen tarttui, paperossi hampaissa, nostettuun

harmonikkaan ja kähisi:

-- "Ivan Petrovitsh! Heretkää! Mitä te tuolla tavalla neitiä

loukkaatte! Kuinka voittekaan! Ett'ette häpeäkään! Ajatelkaa: Neitiä!"

-- "Herkeä, Vanjka!... Munkkikin tuossa katsoa toljottaa... Häpeä

Jumalan palvelijaa sen verran!" -- yhtyivät miehet. Alaston nainen

potkaisi Vanjkaa ja kähisi:

-- "Mokomakin katukelmi!" -- Vanjka raivostui, sylkäsi potkaisijan

silmille, häristi harmonikalla ja raivosi:

-- "Turpasi minä halkaisen... Mokoma rapanaama!"

-- "Senkin piru!... Äitisi viettelijä!" -- kähisi nainen, potkaisten

taas uhittelijaa. Mies ärtyi, tavotti lyödä naista harmonikalla ja

ärjyi:

-- "Tuosta saat, vanha portto... Katuharava..."

Syntyi melua ja huutoa.

-- "Heitä, Vanjka, heitä riiteleminen!... Mitä tuossa suuttua

turhasta!... Heitä ja sylkäise!" -- sovitteli juopunutta se, jonka

sylissä alaston, raivosteleva nainen istui.

-- "Päästä minut... piru... koirannaama!... Päästä, roisto!" --

kirkui nainen sovittelijalle, riuhtoutuen sen syleilyistä. Mies

likisteli häntä lujemmin ja rauhotteli:

-- "Heitä sinäkin, Maria Petrowna!... Heitä riiteleminen ja suutele

minua... No Maanja [hyväilymuoto nimestä Maria]... suutele!... Kas

niin!... Kun maistuikin hyvältä!... Suutele vielä!... Suurkiitos!...

Soita nyt, Vanjka, munkille, soita!... Hei munkki! Älä kiirehdi pois!

Tahdotko ryypyn?... Ja herra siellä takana?... Vai nunnaako haluatte

suudella?... Siin' on teille nunna!" -- lopetti juopunut osottaen

toista juopunutta naista, joka paitasillansa sytytti paperossia.

-- "Laula, Vanjka, munkille, laula!" -- kehotti hän taas harmonikan

kituuttajaa.

Vanjka alkoi laulaa käheällä äänellä, rämisevän harmonikan

säestyksellä:

"Miks tahdot vihille mennä,

kun näin voi armastaa?

Kukasta kukkaan lennä,

minua muista myös!"

Juopunut seurue kertasi räikeällä äänellä viimeiset säkeet.

Harmonikka rämisi. Alaston nainen kulautti viinaryypyn ja huudahti:

-- "Hei, munkki!... Älä sure!... Sitäkö tuossa surra!... Juo viinaa

ja rakasta naista!... Anna Jumalan olla leskenä!... Elämä on tulessa

tanssimista... Hei!... _Elämä on yhtä ainoaa pirunpolskaa_... Hih!..."

-- "Hih!... Hei!" -- hihkaisi joukko ja ilko-alaston nainen alkoi

tanssia rivoa tanssia...

* * * * *

Surullisena sulki munkki Pietari oven, huoaten:

-- "Ne ovat Hiiden myllyn jätteitä... Herra Jumala, anna minulle

anteeksi, etten voi jäädä syömään ja juomaan heidän kanssansa!"

Harhama säpsähti tätä kuullessaan. Munkki Pietari seisoi taas

hänen edessänsä, kuin Jumalan poika, kärsivällisenä, jalona,

kalpeana ja surullisena. Jumala ja noita häämötti Harhamalle

taas käytävän pimeydestä. Hän tunsi seisovansa munkki Pietarin

edessä kurjana syyllisenä. Eräs muisto tuikahti hänessä silloin

polttavana tulikipunana. Kerran hän oli ollut mukana eräässä

kolmihenkisessä miesseurassa Hiiden myllyn ylellisesti koristellussa

yksityishuoneessa. Huone oli valaistu salaperäisellä valolla. Sen

valon väriä ja valovoimaa muutteli palvelija häikäisevästä valkeasta

valosta lähtien, aina erivärisiin hämäriin. Siinä satumaisessa

valaistuksessa tanssivat koko pitkän talviyön laulaen, tai yhden

huilua soittaessa, aivan alastomiksi riisutut vähävenäläiset tytöt,

ruusut kädessä, tukka hajalla, iho voideltuna kalliilla hajuvesillä.

Toisten tukka oli siroteltu säkenöivällä, hyvänhajuisella

pihkajauholla He tanssivat keinotekoisen samppanjalähteen ympärillä.

Lähteeseen lorisi raikas helmeilevä samppanja, hiljaa, kätketystä

astiasta. Siinä kuvastuivat lähteensilmää varjostavat ruusut ja

tulpaanit. Tanssin väliaikoina soitti orkesteri viereisessä huoneessa

hiljaa, tuskin kuultavasti. Alastomat tytöt katselivat kuvaansa

lorisevan samppanjalähteen silmästä. He joivat tuohkosilla sen

raikasta, huumaavaa mehua... Väliin kierivät permannolla kultarahat.

Alastomat tytöt poimivat niitä kilpaa, kisaillen, karkeloiden...

poimivat niitä palkkioksi suudelmista, maksuksi... Aamua vasten

sitten noudettiin eräs pieni, kultakutrinen tyttönen vuoteestansa...

Hänet asetettiin alastomana lähteen korvalle istumaan, ammentamaan

siitä tuohkosella samppanjaa öisille elostelijoille...

Nähtyänsä äskeisen inhottavan näytelmän, tunsi Harhama tekonsa

jäytävän häntä tylsillä hampaillansa. Hän oli tehnyt sen teon

erään voiton johdosta, josta osa lankesi hänelle, osa niille

toisille kahdelle. Hän aavisti, että munkki Pietari tiesi sen,

kuten noita, tai Jeesus, joka tiesi Samarian vaimon salaisuudet...

Siitä hurjuudesta oli jo paljon puhuttukin elostelijoiden joukossa.

Munkki Pietarin äskeiset sanat, jotka tämä lausui sulkiessaan ovea,

putoilivat Harhamaan tulitippoina. Munkki Pietarin kärsivällisyys ja

lempeys valkenivat hänelle, kuin kirkas päivänvalo. Epäilyn vuotava

haava tukkeutui lyhyeksi hetkeksi. Silmänräpäyksen ajan tunnusti

hän taas Jumalan ja Hänen voimansa siinä ihmisessä, joka kulkee

Hänen varassansa. Mutta se oli ohi kiitävä vihuri, se puhalsi hänen

sielunsa vuotavaan märkärauhaseen, kuin lyhkäinen, lauhduttava

henkäys. Oitis meni se ohi ja haava ärtyi taas visvaiseksi... Munkki

Pietari löysi vihdoin siihen huoneeseen johtavan oven, jossa Nikolain

perhe asui, avasi sen ja lausui Harhamalle lempeästi:

-- "Tule!"

He astuivat huoneeseen. Se oli matala, puolipimeä koju. Valoa pääsi

siihen kahdesta pienestä, soikeasta akkuna-aukosta. Huonekaluina

oli pöytä ja kaksi penkkiä. Yhdellä seinävierellä oli lattialla

joukko milt'ei ruumeniksi kuluneita olkia, joita perhe käytti

vuoteena, ja kasa likaisia mattorisoja, makuuvaatteina. Vastapäisellä

seinävierellä oli puuvuode. Jääkylmänä huoahti sieltä kurjuus

vastaan. Se paistoi jokaisesta risan reijästä. Se irvisti ihmisten

laihoista poskista ja ilkkui akkunan reijistä. Huone oli ollut jo

pari päivää lämmittämättä, saaden ainoan lämpönsä ihmishengityksestä.

Puolialaston perhe oli ollut yhtä kauvan syömättä. Pari lasta

virui ruumenpahnoilla. Kylmä oli puristanut heidät väriseviksi

ihmiskyttyröiksi. Toiset värjöttelivät jaloillansa, risaisina,

puolialastomina. He näyttivät haudasta kaivetuilta vainajilta,

laihoilta, nahkaan puetuilta luurangoilta. Jotkut heistä imeksivät

sormiansa, katse tylsänä, elottomana, toiset tuijottivat

tylsännäköisinä eteensä, ikäänkuin katsellen puolipimeässä liiteleviä

nälkäperhosia.

Tulijoiden astuessa kojuun, kuului lapsijoukosta valittava, rukoileva

ääni:

-- "Äiti, leipää!"

Se tuli luonnollisena, kuin taide Hiiden myllyssä...

Mutta äiti makasi puuvuoteella nälkäsairaana. Liha oli hänestä jo

kulunut pois. Sen oli kalvanut terävähampainen elämä. Paljaita

luita peitti ainoastaan sinertävä, kesimäinen nahka. Hän imetti

rintalastansa, mutta maito oli loppunut rinnasta. Toisen rinnan

nisässä kiilsi kylmän hyytämä vaaleanpunainen veripisara. Se oli

viimeinen mitä työmiehen majassa äiti voi antaa ruumiistansa

nälkäiselle rintalapselle. Ja toiset seitsemän nälkäistä lasta

rukoilivat leipää äidiltä, joka keskellä maailman rikkauksia ravitsi

lastansa sydänverellään.

Tulijoita kauhistutti tämä ajatus.

-- "Mitä teet Sinä tänään, Sinä _kaikkivoipa, armollinen_ Jumala,

kun et jouda huolehtimaan nälkäänkuolevista?" -- mutisi Harhama

itseksensä. Ja taas leimahti hänessä viha Jumalaa kohtaan.

-- "Kuinka voit, Nataalia Petrowna?" -- tervehti munkki Pietari

sairasta äitiä, istahtaen vuoteen vierelle.

-- "Ah, isä Pietari!... Te täällä!" -- huudahti Nataalia riutuneella

äänellä, jatkaen kuikutustaan: "No, on vielä hyviäkin ihmisiä

maailmassa!... Huonosti voimme, huonosti, isä... Kuka meistä köyhistä

pitää huolta... Rikkailla ovat omansa. Mitä meistä köyhistä!... Mutta

Jumala on armollinen. Hän ei hylkää... Antakaa kätenne suudellakseni!"

Munkki Pietari siunasi sairaan ristinmerkillä ja ojensi kätensä,

jota Nataalia suuteli kylmillä, nahkaisilla huulillaan. Sen tehtyä

jatkoi hän ruikuttavaa puheluaan. Hän kertoi miehensä ja Nikolain

sairaudesta, työttömyydestä ja puutteesta, lopettaen kertomuksensa:

-- "Kaksi vanhinta poikaa voisi jo panna oppiin, mutta kivuloisia

kun ovat, eivät mestarit huoli... Isä jo sanoi: 'lähettäisit

kerjäämään!'... Mutta miten lähetät? Ei ole poloisilla kenkiä, ei

vaatteita... Paleltuvat tielle, raukat... Yrittivät jo kerran, mutta

palasivat jalat jäässä... ja koko ruumis kohmetuksissa... ja saivat

kaksi kopeekkaa koko matkalla... Ah, isä! Vaikea on köyhän elämä,

vaikea ja raskas... Mutta mitä tehdä? Me olemme kaikki syntisiä,

mutta Jumala on armollinen... Kun jotenkin pääsee kevääseen, niin

tulee helpompi elää... Voi käydä edes kerjäämässä."

Harhama kuunteli puhetta, kuin tulihiilillä, ja antoi joukon

hopearahoja vanhimmalla pojalle, käskien mennä ostamaan ruokaa. Äiti

alkoi kiitellä:

-- "Kiitos, herra, kiitosi... Jumala, taivaallinen Isä, Teille

palkitkoon!... On niitä vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa. Siinä

nyt näkee, että Jumala ei hylkää... Hän on armollinen... Sääli,

kun ei ole öljyä, että voisi sytyttää lampun Jumalan äidin eteen!"

-- kujerteli sairas äiti liikutettuna. Ja pojalle hän lisäsi:

"Miisha! Kiitä setää, kiitä!... Ja pyydä suutarin Annushkaa menemään

puotiin! Käske ostaa mustaa leipää ja kaljaa... ja silliä isälle ja

Nikolaille!... Ah, niin! Ja kahdella kopeekalla öljyä lamppuun!...

Jumala teitä, herra, siunatkoon!" -- lopetti hän, tehden ristinmerkin.

Harhama mietti elämänsä tulikysymystä. Munkki Pietari katsahti

ympärillensä ja kysyi:

-- "Missäs on pikku Olga? Palveluksessako!"

Äiti säpsähti, joutui hämillensä ja sotkeutui johonkin hämärään. Hän

selitteli vältellen:

-- "Looljako?... Niin, Loolja... Mitä tuossa Looljasta!... Yritti,

poloinen, palvella, että olisi apuna, mutta paljonko hänelle

maksetaan? Kaksi ruplaa sai kuussa... Pue niillä itsesi... osta

kengät ja muut tarpeet! Vähänkö ne nuoret tarvitsevat! Ruplan toi

kotiin. Mutta kotona meitä on kaksitoista sielua. Mihin siinä rupla

riittää!... Itki, poloinen, kun ei voinut enempää tuoda..."

-- "Loolja meni _kävelemään_", -- pisti puheen välissä Nikolain

tylsämielinen sisar.

-- "Miten kävelemään?" -- huudahti munkki Pietari hämmästyen.

Silloin alkoivat soida ihmissielun arimmat kellot. Elämän todellisuus

kurkisti huoneeseen, näytellen luisia ikeniänsä. Terävät miekat

viiltelivät _äidin_ sydäntä... Onneton joutui yhä enemmän hämille,

alkoi sotkeutua elämän polttaviin rihmoihin. Neuvottomana selitteli

hän:

-- "Tuulettelemaan meni vähän, Loolja-poloinen... ja lämmittelemään

ulos... Eikö ulkona ole kuunvalo? Eikö, isä?"

-- "Kyllä, Nataalia Petrowna," -- myönsi munkki Pietari surullisena.

-- "No, niin!... Hän voi siellä lämmitellä kuun valossa... Jumala

suojelee häntäkin... pikku Looljaa, ja antaa anteeksi", -- ehätti

äiti sekavana.

Harhama ja Pietari käsittivät jo asian. Työmiehen viisitoistavuotias

tytär oli lähtenyt isänsä kotoa "lämmittelemään" keskitalven

kuutamossa!

Äiti jatkoi omaksi lohdutuksekseen ja kääntääksensä elämän terävät

kynnet toisaalle:

-- "Kun jaksaisi päästä kevääseen, niin voisivat lapset käydä

kerjäämässä... Jumalan kiitos, että on rikkaita ihmisiä, jotka

antavat köyhälle!... Ja miks'emme pääse kesään, kun uskomme

Jumalaan!... Mutta mihin talvella menet vaatteitta? Nytkin, sanotaan,

on pureva pakkanen..."

-- "Loolja on jo neljättä yötä poissa... Maanantaina meni", -- mutisi

taas tylsämielinen sisar.

Äidin sydäntä repivät näkymättömät kissankynnet. Hänen korviansa

poltti ainoan tyttären avunhuuto, etäinen, hiljainen valitus. Hän

nieli elämänsä katkerinta palaa. Keskustelu jatkui katkonaisena...

Ilta joutuu, mutta tytärtä ei kuulu kotia. Elämän kivikovuus

paistaa ilkkuvammin. Äiti tulee entistä levottomammaksi. Arkaillen,

hätääntyneenä, kysyi hän taas:

-- "Eikö totta, isä Pietari, että kuunvalo lämmittää niitä, jotka

uskovat?"

Harhama odotti, että munkki Pietarin usko nyt horjuisi. Hän aivan

vapisi odotuksesta. Sitä suurempi oli hänen kummastuksensa, kun

munkki Pietari vastasi lujana:

-- "Jotka Herraan uskovat, ne kestävät, kuin vuori maailman kylmyyden

keskellä."

-- "Jumalan kiitos, että kestävät!... Ja Loolja uskoo Herraan...

Kylpiessäänkään ei riisu ristiä pois kaulastaan. Kuka voi hänelle

silloin pahaa tehdä, kun Jumala on turvana," -- nyyhkytti sairas.

Harhama kieppui kokonansa elämänsä ainaisen jumalatulen ympärillä.

Jokaista kuulemaansa sanaa sovitteli hän oman sielunsa syöpään

ja eli, kuin sairas äiti. Väliin kirkastui hänelle Jumala ja

munkki Pietari kietoutui Jeesuksen kirkastuksen viittaan ja kohosi

persoonallisen Jumalan elävänä poikana hänen eteensä, väliin taas

haihtui kaikki ijankaikkisuuden hämäriin, tai köyhyyden löyhkääviin

sumuihin.

Suutarin vaimo toi ostokset ja teki laskun. Lapset saivat

ruokaosansa. Annushka sytytti lampun Jumalankuvan eteen. Äiti risti

silmänsä.

Taas puhuttiin köyhyydestä ja kurjuudesta. Äidin sielunkellot soivat

niin surullisesti. Ne kaikuivat, kuin kuoleman edellä. Hän sekaantui

yhä enemmän katkerien ajatusten rihmoihin. Elämän karvas pala

nousi kurkkuun. Kaikki himmeni hänelle kylmäksi kuutamoksi, jossa

jäinen tuuli tanssittaa lumipyryä, ja siellä kuutamossa näki hän

rakkaimman lapsensa ohkaisessa karttuunihameessa arkailemassa. Hän

näki sen silmänripsillä jäätyneiden kyynelten kirkkaina kimmeltävän,

sekaantui yhä enemmän, hätääntyi ja näki joskus onnettoman lapsensa

häilähtelevän pakkasen helyissä, kylmään kuunvalopukuun puettuna.

Ja yhä uudestaan ja uudestaan selkeni hänelle kaikki kirkkaaksi

jäähelmeksi ja taas himmeni karttuuniseksi kuutamohameeksi, jossa

Loolja värisi. Hän muisti Looljan ohkaisen puvun... hän muisti, _mitä

varten_ Loolja oli lähtenyt talviyön kuutamoon... Levottomana kysyi

hän taas:

-- "Onko nyt aivan _täysikuutamo_?"

-- "On, on", -- vakuutti Pietari.

-- "Jumalan kiitos!... Jumalan kiitos!... Silloin ei

Loolja-raukallakaan ole niin ikävä... Kenties on pienellä hauskakin,

kun kuu paistaa kirkkaasti ja tähdet palavat... Nuoret tytöt pitävät

kuutamosta", -- houraili levoton äiti, ja ikäänkuin jotakin muistaen,

jatkoi hän haaveillen:

-- "Minäkin pidin nuorena kuutamosta ja päivän paisteesta. Kenties on

Looljallakin siellä hauska."

Munkki Pietari huokasi. Harhama värähteli, kuin jääkylmän kuutamon

palelemana, pureksimana. Oli kuin olisi jäinen kuutamovaippa viskattu

kaikkien hartioille.

Mutta lamppu paloi jumalankuvan edessä rauhallisena. Riutuneella

valolla valaisi se puolipimeää huonetta, jossa kylmä kohmetti

kaikkia ja nälkä ja elämäntuska ilkkuivat ihmisille. Syntyi pitkä

äänettömyys. Munkki Pietari oli sanaton säälistä. Hän oli aikonut

kertoa onnettomuudesta, ennen kun maailma tuo siitä sanan raa'alla

äänellä, kaikkien kellojen soidessa. Nyt ei hän hennonnut nostaa sitä

kiveä onnettoman vaimon povelle. Ei hän myös hennonnut koskea siihen

paiseeseen, josta nyt vuotivat sortuneen äidin kivut. Jumaluus ja

ihmisyys, säälintunne tuntuivat hänessä sotkeutuvan ristiriidaksi.

Mutta silloin kirkastui sairaalle elämän iltarusko. Tuonelan nopea

airut kulki hänen sielussansa... Kuoleman lempeä silmänrako avautui

ja sen iltauni painoi silmiä. Elämä oli noussut sille vuorelle, jossa

sen kirkastus oli tapahtuva. Se riisui jo päältänsä arkiryysyjä,

puutteita, pettymyksiä, suruja ja kärsimyksiä ja pukeutui pelkkiin

valopilkkuihinsa, kuin vihille vietävä morsian. Se pukeutui

kauneimpiin muistoihinsa, valoisimpiin päiviinsä, jotka se nouti

nuoruutensa kätköistä. Se odotti suurta sulhasta.

Sairaalle äidille kuvastui äkkiä nuoruuden ihanin päivänpaiste,

kuten aina tapahtuu kuoleman lähestyessä: Hänen sieluunsa helähti

perhosena, nopeasti ohikiitävä muisto eräästä kevätpäiväntasauksen

aikaisesta kesän pisimmästä päivästä: Hän oli silloin 18-vuotias.

Tyttönä kulki hän metsässä marjoja poimimassa... Tuomi oli

pukeutunut silloin valkeaan kukkaan, pihlaja hohti kukkaispuvussa

ja koivu viheriässä hameessa. Kaikki ne odottivat hartaina

päivän pääsyä puolipäivän pisteeseen, kaarensa korkeimmalle

kohdalle. Kaikki odottivat valon voittoa, juhlapuvuissaan. Hän

istahti marjatuohkosinensa lähteenkorvalle, pehmeälle sammalelle,

punalatvaisen kuusen tummaan varjoon. Ja lähde lorisi ja täysi

marjatuohkonen tuoksui ja kuusi hymyili, kuin vanha havutäti. Hän

katsahti silloin kirkkaaseen lähteensilmään ja näki siellä kuvansa.

Kuusi oli pudottanut pari punaista havua hänen hajanaiseen tukkaansa

ja sirottanut tuoreita havuneulasia hänen hameellensa.

Miten kaunis oli hän silloin!... ja miten onnellinen!...

Ja valkoisiin pukeutunut tuomi ja kukkaispukuinen pihlaja kurkistivat

myös lorisevaan lähteensilmään ja huudahtivat ihastuneena:

-- "Miten sievä olet sinä, Naatja!" [Naatja on hyväilymuoto nimestä

Nataalia.]

Ja lempeä tuuli taivutti etempänä seisovan viheriän koivun latvaa,

että sekin ylettyisi kurkistamaan lähteeseen. Ja silloin koivu

kuiskasi tuomelle:

-- "Todellakin!... Hän on aika sievä!..."

Mutta punalatvaisen kuusen latvaan istahti vallaton käki, näki sieltä

immeksi puhenneen tytön kuvan lähteensilmästä, sinne kurkistelevien

kukkalatvojen puiden varjojen välistä, ja käki ihastui ja alkoi

vallatonna kukkua hänen kauneuttaan:

Kuk-kuu! Kuk-kuu!

Ja tuhannen pikkulintua, jotka kuhertelivat kuusen oksilla,

virittivät laulunsa hänen kauneutensa ylistykseksi. Koko kuusi

soi, kuin metsän suuri havukannel, ja ylinnä kukkua helskytteli

vallatonna, huumautuneena metsän hopeakieli, huoleton käki.

Silloin nousi hän ylös, niiasi vanhalle kuuselle ja sanoi:

-- "Kuusi-kulta! Kiitos varjostasi ja punaisista havuistasi ja

havuneulasistasi! Minä tahdon säilyttää itseni yhtä puhtaana, kuin

sinä havusi... Minä tahdon olla kaikille yhtä lempeä, kuin sinä,

täti-kulta, olit minulle, lahjottaessasi havusi ja levittäessäsi

minulle varjosi. Ja kiitos sinullekin, lähde! Minä lupaan olla yhtä

raikas ja iloinen, kuin sinä..."

Ja hän oli jo pois lähdössä... Mutta silloin kuului polulla

pajupillin soitto... Hän vavahti, pelkäsi ja toivoi, punehtui ja

tuoksui, kilpaa marjaropeen kanssa. Ja kohta ilmaantui puiden

varjosta soittaja, nuori mies... Monesti oli hän ennen nähnyt

hänet... Molemmat olivat katsoneet toistensa silmiin niin kummasti ja

vaienneet...

Mutta nyt astui nuori mies rohkeasti hänen luoksensa, otti häntä

vyötäisistä kiini ja sanoi:

-- "Naatja! Sinä olet hurmaavan kaunis!"

Ja ennen kun hän ehti mitään vastata, poltti huuli jo huulta ja povi

sykki lämpimänä povea vastaan...

He istuivat taas pehmoiselle sammalelle... Vanha kuusi levitti

salaperäisen varjonsa heidän ylitsensä...

He puhuivat lemmestä ja onnesta... ja suudelmalla maksoivat he

suudelmat... He söivät marjoja tuohkosesta... ja katselivat kuviansa

lorisevan lähteen vedestä... Kuhertelevat linnut virittivät taas

laulunsa ja käki kukkua helskytteli onnea.

Onnea! Onnea! -- helisi koko luonto. Kukkapukuinen pihlaja ja

valkoinen tuomi niiasivat ja toivottivat onnea, ja tuhannen

kuhertelevaa pikkulintua lauloi vanhan kuusen oksilla, joten koko

kuusi soi, kuin metsän viheriä havukannel.

Silloin suli hän, kuin vaha, ja tuoksui, kuin kukka, joka juuri avaa

sisimpiä pyhiänsä...

Hän vaipui nuoren miehen syliin...

Lopputarinan tietää kuusi. Loolja oli sen nuoren miehen näköinen ja

siksi rakasti äiti häntä yli kaiken...

Kun hän vuotta myöhemmin kurkisti taas lähteensilmään, oli poski

kalpea, eikä kuulunut pajupillinsoitto, sillä poissa oli soittaja...

Hän tuli kaupunkiin palvelukseen... sitten työmiehen vaimoksi...

oli uskollinen... tuli yhdeksän lapsen äidiksi ja ruokki nyt

viimesyntynyttä sydänverellään, puuvuoteella. Nisän päässä kiilsi

hyytynyt veripisara...

Kuoleman airut oli kulkenut, sen tiuku soinut. Nopeasti se tuli

ja pian hävisi. Hiljaisuus ripsehti taas huoneessa. Se oli se

sukkasillansa hiiviskelevä kuoleman heinämies, kirkastuneen,

valopilkkuihinsa pukeutuneen elämän suuri sulhanen... Istutaan,

odotetaan... Ei kukaan henno koskea äidin kipeään rauhaseen...

Hämärä solmielee jo verkonsilmiänsä... Yhä on tytär poissa... Kyynel

kierähtää äidin silmäkulmaan... Hän utelee taas:

-- "Onko tänään varmasti kuutamo?"

-- "On, sisareni", -- vakuutti munkki Pietari murheellisena, kärsien

kilpaa äidin kanssa.

-- "Ja eikö totta, että Jumala suojelee turvattomia... ja antaa

anteeksi?" -- kysyi levoton äiti edelleen.

-- "Totta... totta", -- vakuutti munkki Pietari lempeällä äänellä

ja Harhama sotkeutui yhä lujemmin omien ajatustensa verkkoon,

kiemurrella siinä epäilyn kynsien repimänä.

Taas kuluu aika. Jo sammuu iltaruskon railo taivaanrannalla, vaan

tyttöä ei kuulu.

-- "Ja tähdet palavat taivaalla kirkkaina? Eikö totta, isä Pietari?"

-- kyselee taas äiti.

-- "Totta... totta, sisareni!"

-- "No, Jumalan kiitos!" -- huokaa äiti.

Sitten on hän hetken vaiti. Hän näkee jo himmeästi kuoleman hämärän

maanraon... Hän muistaa miestänsä... illallista... elämäänsä...

tytärtänsä... tuvanpesun... pyykin... Hän muistaa, että illallista

ei ole, ei ole puhtaita vaatteita, tupa on pesemättä, Loolja-rukka

on kuutamossa yksin, onnettomana, silmät kyynelissä. Lapset ovat

nälkäiset, rinta on tyhjä. Murheen sumu sumentaa sairaan silmää...

Hän huokaa raskaasti:

-- "Ah, isä Pietari! _Elämä on katkeraa savua..._"

Harhaman sielussa värähti se ainainen elämän ja kuoleman kysymys.

Kaikki peittyi hänen silmiltänsä katkeraan savuun. Munkki Pietari

huokasi...

Jo on kuu korkeimmillaan. Jo syttyvät tähdet taivaalla, mutta vielä

viipyy tyttö. Huoneessa on hiljaista. Äiti käy yhä levottomammaksi.

Hän alkaa taas puhua:

-- "Miks'ei Loolja jo tule?... Loolja rukka!... Kolmas päivä jo!...

Hyvä, että on edes kuutamo ja Jumala turvana!... Kenties on hänellä

hauskakin... Onhan mailmassa vielä hyviä ihmisiä, jotka eivät tee

vääryyttä turvattomalle..."

Taas sipsuttelee hiljaisuus sukkasillansa huoneessa. Hämärän

verkkokäpy suikkii sukkelampana, sen verkonsilmät pienenevät,

tihenevät. Mutta tyttöä ei kuulu vieläkään. Äidin tuskanrauhanen

vuotaa. Munkki Pietari käsittää mikä hetki on tulossa. Hän pyyhkii

tuskanhien otsaltansa. Kädessään on hänellä kuolevan ihmisen lääke:

Jumalansa veri. Eikä uskalla hän... Ei raskitse hän...

Mutta viimein voitti hänessä maallisen tunteen taivaallinen tunne.

Hän lausui lempeästi:

-- "Sisar! Jos on kivi sydämelläsi, heitä se pois! Kutsu Jumalaa

nostamaan se pois! Ei ole niin suurta syntiä, jota ei Hän anteeksi

anna, kun tunnustamme sen Hänelle."

Silloin levoton äiti särkyi, hajosi kuin saviastia. Hän purskahti

raivoissaan itkuun ja huusi epätoivossansa:

-- "Isä... isä! Minä olen tehnyt suuren synnin... Kuule kun

tunnustan kaikki: Kun Loolja tuli kotiin ja lapset pyysivät

leipää... Ai-jai-voi!... Ei ollut minulla leipää... Silloin sanoin

minä: Loolja, kyyhkyläiseni... Entä jos menisit 'kävelemään'!...

Kävelihän, sanoin, Katariina Ivanownakin ja on nyt naimisissa...

Hän, kyyhkyläinen, itki... Itki poloinen... Oi minua onnetonta!...

Mutta sitten hän tuli luokseni, suuteli minua ja sanoi: 'Äiti, minä

menen... Kun ei vaan Nikolai ja isä saa tietää...' Ja nyt on jo

neljäs päivä, kun meni. Loolja... rakas Loolja!"

Ja onnettoman äidin sielu repesi taas. Hän purskahti hillittömään

itkuun, painaen kasvojansa puiseen päänaluslautaan. Harhaman sielua

kalvoivat Hiiden myllyn muistot. Jokaisessa hermonpäässä poltti tuli.

Munkki Pietarin jaloille kasvoille nousi taas harmaan tuhan väri.

Harhama tarkasti häntä, toivoi ja oli näkevinänsä hänessä nyt sen,

jolla on anteeksiantamisen avaimet vyöllä. Kohta kirkastuivatkin

munkin kasvot. Hän valmistelihe lypsämään jumalallisista

armonutarista lohdutusta onnettomalle. Kun äiti sai hiukan hillityksi

itkuansa, kääntyi hän Pietarin puoleen pyytäen:

-- "Isä Pietari! Anna minulle anteeksi Jumalan puolesta!... Lohduta

minua!... Lue jotain Herran sanasta!"

Pietari otti raamatun taskustansa, avasi sen ja luki seuraavat sanat,

jotka sattumalta avautuivat hänelle:

"Niin rakasti Jumala maailmaa, että Hän antoi ainoan Poikansa, että

jokainen, joka uskoo häneen, ei pidä kuoleman..."

Epätoivoinen äiti huudahti heikosti ja kysyi vapisten, varovasti,

arkaillen:

-- "Tekikö Jumala oikein, kun antoi ainoan Poikansa?"

-- "Teki... Sillä Jumala on oikeus. Hän ei voi erehtyä", -- vastasi

Pietari.

-- "Mutta enhän minä syntinen ole tehnyt muuta, kuin antanut Looljan

maailmalle, että nuo toiset kahdeksan eivät kuolisi nälkään", --

hätäili vapiseva äiti.

Molemmat miehet säpsähtivät tätä vertausta kuullessaan. Puuvuoteella

viruva työmiehen vaimo kirkastui äkkiä Harhaman silmissä suuremmaksi,

kuin Jumalan pojan äiti, suureksi, kuin itse se Jumala, jota hän

hapuili ja loi. Äidin rakkaus loisti hänen edessänsä niin kirkkaana,

niin tärisyttävän suurena, niin jalona ja ihanana. Työmiehen vaimo

oli antanut _rakkaimman lapsensa_, ainoan tyttärensä, että toiset

lapsensa pelastuisivat nälkäkuolemasta. Hän oli sen antanut vasta

sitten, kun hänen oma sydänverensä hyytyi laihana veritippana nisän

päässä nälkäisen rintalapsen huulien edessä! Mitä mahtoi tuntea tämä

äiti silloin, kun sanoi ainoalle tyttärellensä: "Loolja! Menisit

'kävelemään'!"

Vanha kuusi, joka oli kerran hänelle antanut käkensä kukkua ja

lintujensa laulaa onnea, ei ollut raaskinut ennustaa: "Sinunkin

sydämesi läpi pitää miekan käymän."

Nyt oli se miekka käynyt hänen sydämensä läpi. Ainoa tytär oli

maailmalla, että muut tulisivat pelastetuiksi. Mikä hirvittävä

ristiriita leikkasi silloin kahtia äidin sydäntä! Näin miettivät

Pietari ja Harhama, tuntien mitättömyytensä _äidin_ rinnalla. He

värisivät ajatellessaan, mitä mahtaa tuntea nälkään kuoleva äiti,

jonka oli täytynyt lähettää rakkaimpansa lämmittelemään sydäntalveen

kuutamossa... Heidän sielussansa valkeni kuva siitä pikku enkelistä,

joka pelasti muita ruumiillansa. Se kulki kadulla, pujottelihe

paheen lomitse arkana, kuin lintu, Jumala ainoana turvana, kylmä kuu

ystävänä. Mustalle silmäripselle on jäätynyt kyynel. Se kimaltelee

siinä kuun säteiden valossa, kuin kirkas helmi. Mutta helmen takana

loistaa musta silmä, kuvastaen lapsen viatonta sielua...

Sitten tulee ohi kulkija... Hän näkee rauhallisen silmäparin ja

helmen mustalla silmäripsellä...

Lohdutuksen sanat kuivuivat munkki Pietarin huulille... Hänen

edessänsä oli ihmiselämän suuri arvoitus, sen suuri ristiriita:

_rikos hyveenä_... Hän ei ollut koskaan ajatellutkaan niin

pöyristyttävää elämän ristiriitaa. Alussa hän luuli Looljan itsensä

lähteneen ja äidin tuskan johtuvan huonosta huolenpidosta... Vasta

nyt, kun oli jo kuullut kaiken ja hämmästynyt vertausta, valkeni

hänelle ristiriidan suuruus... Hän ei ollut oitis valmis sen rihmoja

poikki leikkaamaan... Hän mietti hetkisen... Sairas vaikeroi...

odotti anteeksiantamisen suurta sanaa... Hänen tuskansa yltyi... Hän

rukoili epätoivoisena:

-- "Isä Pietari, antakaa minun suudella kättänne!"

Munkki Pietari ojensi hänelle kätensä. Epätoivoinen suuteli sitä

palavasti, kostutti sitä kyynelillänsä. Avutonna, kuin lapsi katsoi

hän munkki Pietarin silmiin... Rukoilevana, epätoivoisena vaikeroi

hän:

-- "Isä Pietari!... Isä Pietari!... Voi isä Pietari!"

Munkki Pietari siunasi hänet ristinmerkillä.

-- "Onko anteeksiantamusta?" -- hätäili Nataalia.

-- "On, sisar, on... Armonvirrat ovat ehtymättömät", -- vastasi

munkki Pietari... Hän oli ratkaissut elämän suuren ristiriidan.

Vakuuttavalla äänellä lisäsi hän: "Sinun syntisi on sinulle anteeksi

annettu."

Ja sitten seurasi rippi. Munkki Pietari avasi jumalallisen armon ja

anteeksiantamisen rinnat. Ja niistä vuoti taas virvotus ihmissielun

palohaavoihin...

Sairas rauhottui vähitellen. Uuden elämän aamurusko alkoi punertaa

hänen sielussansa... Elämä alkoi hohtaa valopilkuissansa, sulhasta

vartoen. Ikuisen rauhan mailta kuului pajupillin soitto. Sen

kukkamaalta nyökyttivät kukat hänelle päitänsä. Kun kuoleman rauha

jo levitteli liinojansa hänen sieluunsa, muisti hän taas tytärtänsä,

huokasi ja lausui:

-- "Loolja rukka!... Mutta kiitos, isä, että annoit anteeksi! Herra

armahda meitä syntisiä!"

Munkki Pietari siunasi häntä ja vastasi:

-- "Minä olen syntinen sinun edessäsi, sisar Nataalia... tuskin

kelvollinen suutelemaan jalkojasi."

Silloin alkoi sairaan elämä pukeutua kaikkiin päivänpälviin, mitä

elämässä oli ollut, kuten elämä tekee silloin, kun se ottaa vastaan

kuoleman kihloja. Sen hameina häilähtelivät lapsuuden marjamatkat ja

nuoruuden kauniit unelmat ja pajupillin soitto. Ja lähtevä katseli

sitä onnellisena, kuin miehelään pukeutuvaa tytärtänsä. Lapsetkin

olivat nyt ravitut, elämän likaiset vaatteet pestyt ja kuivuivat

riuvutta. Hän suuteli vielä kerran Pietarin kättä kiihkeästi, väsyi,

raukesi ja rauhottui sitten, kuin väsynyt matkansa suorittanut.

Samassa tuli sisälle suutarin Annushka katsomaan sairasta. Hän puheli:

-- "Sanoinhan minä sinulle, että on niitä vielä hyviäkin ihmisiä

maailmassa... Jumala on armollinen. No kuinkas muuten!... Mutta sinä

mitä teit?... Et uskonut... Tytön päästit kävelemään... No, tyttö

meni... Mutta miten meni?... Meni viattomana, mutta palaa porttona...

Siinä on sinulle, kun et uskonut!... Mutta semmoistahan se on köyhän

elämä. Koko elämä on haukankynsi... Se vie ihmisen ja repii..."

* * * * *

Hän ei ehtinyt lopettaa, kun ovi avautui ja niin kuin pelästynyt

lintunen lentää pesäänsä vaaraa pakoon, niin lennähti Loolja isänsä

majaan häpeäänsä piilottamaan ja istahti arkana, kuin turvaton

varpunen, äitinsä sängyn reunalle. Silmä oli kostea ja mustalla

silmäripsellä kiilsi kuutamon lahja: jäätynyt kyynel. Mutta äiti

riemastui, kun näki lapsensa, jonka elämä oli pesästä heittänyt ulos

talven kylmään kuutamoon, missä petolinnut saalista etsivät, palaavan

terveenä ja istahtavan pesän reunalle. Eikä hän kysynyt siltä: Mitä

olet tehnyt? tai: Minkälaisena palaat?

-- "Loolja!... Lapsukaiseni!... Kyyhkyseni!... Sydämeni!... Minun

kukkani!" -- huudahteli hän riemun valtaamana, levittäen sylinsä,

kuin taivaan ikionnea vastaan ottamaan.

Mutta Loolja heittäytyi äänetönnä äitinsä jalkoihin, suuteli

niitä palavasti, kostutti ne kyynelillänsä ja kuivasi huulillansa

kyyneleet, hiljaa itkeä nyyhkyttäen. Sitten tarttui hän äitinsä

kaulaan, puristi hänet rintaansa vastaan ja suuteli. Ja niin itkivät

molemmat kauvan, äänettöminä ja katkerasti, silmä vasten silmää,

huuli huulta vasten. Puuvuoteelta kuului ainoastaan hiljainen

nyyhkytys. Jumalankuvan edessä palava lamppu valaisi huonetta

himmeästi. Kyynel vuoti tyttären silmästä äidin silmään. Äidin suuri

rakkaus ja lapsen rakkaus löysivät toisensa ja vaipuivat toistensa

syleilyihin. Huoneessa tuulahti silloin kesäisen sunnuntaiaamun

rauha, jolloin lapsi on palannut kaukaiselta maalta äidin mökille,

jonka pihamaalla pihlaja kukkii parhaallansa, palssami punaa koko

akkunan ja vilpoinen aalto huuhtelee rantakiviä, hiljaa loiskien,

samalla kun järveltä kuuluu kirkkoväen veisuu ja järven takaa

kirkonkellojen soitto...

Se oli sanaton anteeksipyynnön ja ymmärtämisen hetki. Elämän pestyt

vaatteet valkenivat riuvulla yhä valkeammiksi.

Mutta tuonelan airut askaroitsi yhä sairaan sielussa. Se

vilkutti nuoruuden muistoilla, sen päivän paisteella, pajupillin

soittajalla ja marjoilla. Se hyväili morsiantansa, työmiehen

vaimon valopilkkuihinsa pukeutuvaa elämää. Kun sitten Loolja nosti

päänsä ja äiti näki hänen kauniit silmänsä ja kirkkaan kyyneleen

mustalla silmäripsellä, muisti hän taas kesäisen päivän vanhan

kuusen varjossa, lähteensilmän, marjatuohkosen ja tuoksuvan havun

hiuksissansa. Hän kuuli pajupillin soiton... Ja taas näki sen nuoren

miehen, jonka kauniit silmät Loolja oli perinyt...

-- "Loolja!... Tyttöseni... Minun kyyhkyläiseni, armaani!... Anna

anteeksi! Minä, Loolja, olen syntiä tehnyt... Minä olen syyllinen...

minä... minä... minä yksin", -- nyyhkytti äiti.

Mutta tytär tukahdutti hänen nyyhkytyksensä palavilla suuteloilla ja

rukoili:

-- "Äiti!... Hyvä, rakas äiti!..."

Eikä hän voinut muuta puhua. Eikä muuta tarvittu. Sydän ymmärsi nyt

sydäntä... Se oli sovinnon suuri syysjuhla, elämän ristiriitojen

selvitys.

Mutta äiti tunsi aikansa olevan tulossa. Hän tiesi sen

_tietämättänsä_. Kuolema veti jo valkeita sukkia hänen jalkoihinsa.

Lähtevä pyyhki elämänsä tomuja pöydiltä, puhdisti pirttiä. Hän

huolehti pereen illallisesta... lastensa puhtaista paidoista...

Elämän lähtökellot soivat...

-- "Minun oma kukkani!... Minun armaani ja lintuni!" -- puheli äiti,

suudellen Looljan käsiä.

Ja taas vaikenivat kaikki. Hiljaisuus istui orrellansa salaperäisenä.

Lapset olivat vaiti. Äiti katseli rakkaintansa. Hän halusi nähdä

tyttärensä taas puhtaana, sen sielun tomut pois pyyhittyinä, sen

elämän lattian pestynä. Mutta hän ei olisi raaskinut koskettaa kipeää

kohtaa. Hän epäröi hetken... kaksi... kolme... Kuolema vilkutti.

Vuoroon voitti hänessä äiti, vuoroon joku hämärä. Viimein tarttui hän

tyttärensä käteen. Rukoilevasti, varovasti raotti hän hänen sielunsa

silmänrakoa ja puhui:

-- "Loolja, rakkaani!... Jumala on armollinen... Ja sinä,

kyyhkyläiseni, olet aina ollut uskovainen... No, niin. Hän antaa

kaikille anteeksi... Älä itke, rakkaani!"

-- "Äiti... äiti!" -- vaikeroi tyttö.

-- "Älä itke, sydänkäpyni!... Jumala on armollinen... Kunhan me vaan

kadumme... Me olemme kaikki syntisiä..."

-- "Äi... äiti!" -- keskeytti itkevä tyttö.

-- "Älä itke, omani, armaani!... Äiti-rukkasikin on löytänyt rauhan",

-- lohdutteli äiti, tyttärensä kutreja silitellen. Ja molemmat

purskahtivat taas itkuun.

Rakkauden kellojen hellimmät kielet soivat. Äiti rauhotteli lastansa.

Tytär itki äitinsä takia. Kuoleman morsiameksi valmistuva elämä

peseytyi kyynelissä.