Magda."

Harhama käski palvelijan mennä vaatimaan sähkösanomakonttorista

selitystä sähkösanoman viimeisen sanan "keskeytettävä" muuttamisen

johdosta sanaksi "kiirehdittävä". Palvelija oli juuri lähdössä, kun

ovi kello soi hätäisesti. Palvelija päästi tulijan sisään.

-- "Kotona?" -- kuului Magdan lyhyt, hätäinen kysymys.

-- "Kotona... Juuri tulivat", -- vastasi palvelija poistuen.

Harhaman sielussa värähti sekaisin harmi, närkästys ja joku

epäselvä. Magda astui sisään. Hänen mustat silmänsä olivat itkusta

turvonneet ja poskilla näkyi kyynelien polttamat jälet. Huolettomaksi

teeskennellen ojensi hän kätensä Harhamalle. Mutta se käsi vapisi

nyt. Ulkonainen huolettomuus ei voinut sitä salata.

Nyt seurasi yksi näiden kahden ihmisen elämän tuskallisimpia hetkiä.

Kumpikaan heistä ei tahtonut päästä puheen alkuun. Kumpikin pelkäsi

koskea siihen asiaan, kuin kuolleen kylmään ihoon. Viimein alkoi

Magda kosketella siihen. Hän puhui vapisevalla äänellä, mieli kuivana

kulona.

-- "Magda!" -- keskeytti Harhama. -- "Vian täytyy olla

sähkösanomakonttorissa. Minä olen pyytänyt _keskeyttämään_

kutsumuskirjeiden lähettämisen enkä sitä kiirehtimään..."

Magdan silmistä herahti kyynel. Harhama sopersi:

-- "Ole jalo ja hieno, kuten olet, äläkä pyydä minulta mitään

selityksiä, sillä niitä en voi antaa... Mutta... niin: sinun

mieheksesi minä, Magda hyvä, _en voi_ tulla."

Magda nousi äänetönnä ja asettui akkunan eteen, selin huoneeseen,

hypistellen hermostuneesti puseroansa, kuin koulutyttö.

Niin jatkui tuskallinen, painostava hiljaisuus. Kello naksutteli

raskaasti. Elämänkoi söi tomuksi ihmiselämää. Menneisyyden pöllöt

istuivat äänettöminä ja hämähäkki katseli verkostansa viisaan

näköisenä.

Tik-tak! -- naksutteli kello. -- Tik-tak! -- Harhama tunsi

hikoavansa. Hän muisti taas Noidan laulun siihen liittyvine

ennustuksinensa.

Tik-tak! -- nakerteli kello hiljallensa soluvaa ajanvirtaa. Tik-tak!

Hämähäkki katseli tapahtumaa välinpitämättömänä.

-- "Magda!" -- yritti Harhama puhua.

-- "En minä omasta itsestäni enää välitä... mutta isäni kuolee tänä

iltana häpeästä... kun vieraat alkavat saapua eikä... Oi... joi...

joi", -- keskeytti Magda, purskahtaen hillittömään itkuun ja vaipui

lankavyyhtenä pehmeään nojatuoliin. Harhaman valtasi kuvaamaton

säälintunne.

-- "Magda!" -- yritti Harhama taas puhua. -- Mutta Magdan itku yltyy

yhä hillittömämmäksi. Heikko vartalo nytkähtelee hysteerisesti itkun

puuskien kohotessa kurkkuun. Mustilta silmäripsiltä sataa kyyneliä

virtanaan poskille ja puserolle. Aika kuluu, mutta itku kiihtyy yhä.

Harhama on aivan neuvoton. Hänen säälinsä ja tuskansa viiltävät

häntä, kuin tahottu veitsen terä. Hän nosti tuolinsa Magdan tuolin

eteen ja yritti taas lohduttaa epätoivoista tyttöä.

-- "Magda hyvä!" -- viihdytteli hän, tarttuen Magdan käteen.

Silloin putosi vapiseva tyttö, kuin reväisty vaate lattialle Harhaman

eteen. Harhama hätääntyi ja yritti nostaa hänet ylös. Rento vartalo

vapisee hänen sylissänsä voimatonna. Siinä tuntuvat itkunpuuskien

synnyttämät nytkähdykset ja vavahdukset, jotka juoksevat pitkin

ruumista. Hädän ja säälin valtaamana tajusi Harhama äkkiä, että

toisen ihmisen kohtalo oli hänen käsissänsä nyt raskaana painona

Magdan voimattoman ruumiin muodossa. Hän olisi tahtonut viskata sen

pois luotansa, kuin kiven koskeen, eikä voinut. Edesvastuuntunne

siitä, joka oli voimattomana hänen käsiinsä pudonnut, kun hän

sylinsä avasi, sitoi hänen käsiänsä. Se tunne turvasi Magdan hentoa,

voimatonta vartaloa. Harhama tajusi olevansa velvollinen kantamaan

hänen rennon vartalonsa turvaan kaiken uhalla, kun oli kerran hänet

käsiinsä nostanut.

Näkymätön voima oli astunut vapisevan tytön turvaksi. Harhama oli ase

sen voiman kädessä...

Aika kulki etanan kulkua. Hämähäkki pisti Harhaman silmiin, kuin

ilkeä ajatus. Se näytti hänestä pahan enteeltä.

-- "Oh!" -- huokasi hän raskaasti. Hämähäkki irvisti rumana, kuin

saunankarsina.

Harhama oli jo saanut Magdan nostetuksi ylös. Mutta silloin kietaisi

tämä kätensä hänen kaulaansa, puristautui häneen sielunsa kaikilla

voimilla, imeytyi häneen katseellansa ja hengellänsä. Harhama tunsi

hänen kuumeisen hengityksensä polttavan kasvojansa, näki hänen

palavat silmänsä ja tunsi hänen käsivarsiensa puristavan, kuin

suonenvedon. Katse tapaili puhkaista hänen silmänsä. Turhaan yritti

hän irrottaa käsivarsia kaulastansa. Magda puristautui häneen yhä

kuumeisemmasti, imeytyi häneen kuin mato.

-- "Ei... ei!" -- hoki hän hädissään. -- "Sinä et saa hylätä minua

nyt... sinä et _saa_... et _saa_!"

Veri alkoi nousta Harhaman päähän. Hän koetti kiskoa Magdan käsiä

kaulastansa, mutta turhaan.

Hämähäkki kouristi kynsiänsä verkossaan...

-- "Sinä et saa... et _saa!"_ -- huusi Magda edelleen, imeytyen

yhä lujemmin Harhaman kaulaan. Hänen huulensa hehkuivat tulisina,

hengitys oli tukahduttavan kuuma.

Harhama yritti riuhtaista itsensä irti, mutta Magda puristui kuin

kuoleman koura uhriinsa ja huusi uhmaten:

-- "Sinä et _saa_... tappaa minun _isääni_ ja minua... et _saa_...

Kuuletko... Kuuletko, Harhama?... Sinä et _saa... et... et... et_..."

Hänen silmänsä paloivat raivosta. Harhama kauhistui luullen hänen

tulleen hulluksi. Hän repi hänen kuumeisia käsiänsä irti kaulastansa.

Viimein nytkähti heikko vartalo ja Magda meni tainnoksiin. Hädissänsä

kantoi Harhama hänet sohvalle ja alkoi herätellä lohdutellen:

-- "Magda... Rakas Magda..."

Mutta Magda jatkoi äskeistä uhmaavaa puheluaan:

-- "Kuule... Sinä et saa... et _saa_ sitä tehdä... sinä Harhama...

Et... et." -- Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedoista. Harhama

tunsi nytkähdysten kulkevan oman ruumiinsa läpi sähkövirran tavoin.

Hän joutui epätoivoon. Ennustukset kalmanliinoista, kalmantansseista,

pulppusivat taas hänen sielustansa. Hän alkoi vapista. Hän huusi

palvelijaa, mutta tämä oli poissa... Hän hapuili yhtä ja toista apua,

mutta ei löytänyt mitään. Aika kului, Magdan houreet jatkuivat.

Harhaman epätoivo yltyi.

Tik-tak! -- naksutteli kello. Hämähäkki katseli ilkeästi verkostansa,

lisäten Harhaman hätää.

Hän mietti pelastusta, mutta ei löytänyt. Jos hän pettäisi tohtori

Kirchnerille antamansa sanan ja ilmottaisi onnettomuuden syyn

Magdalle, nyt kun hän on kokonaan revitty, voisi asia saada vielä

huonomman lopun. Ja sitä ajatellessa häilyivät hänen silmissänsä

ennustuksien kalmanliinat, kirkonkellot kumisivat, kalmantanssit

vilkkuivat. Hän hätääntyi yhä enemmän.

Houreet jatkuivat. Harhama on tukahtua Magdan kuumeisista

hengityksistä ja pelosta. "Ja entä jos Magda onkin jo hullu?" --

ajatteli hän pöyristyen.

-- "Kuule, sinä et saa olla _kunniaton_... Harhama... et saa...

kuuletko, Har-ha-ma... Sinä et saa olla _alhainen!"_

-- "Herra Jumala!" -- pääsi Harhamalta.

-- "Et saa olla _petturi_... Katso miten kukat tuoksuvat!... Hah...

hah... haa!" -- houri Magda raivoisasti.

Harhama vapisi. Houre jatkui loppumattomiin. Magdan vartalo

kiemurteli joskus matona. Väliin purskahti häneltä kamala nauru:

-- "Hah-haaa!"

Viimein tointui Magda ja Harhama nosti hänet nojatuoliin.

-- "Magda!" -- lohdutteli hän taas. -- "Tyynny... kaikki tulee

hyväksi... kaikki, kaikki. Minä tulen sinua iltasilla noutamaan

vihille."

Magda alkoi rauhottua ja puhua tyynemmin, vaikka katkonaisesti,

nikotuksien välistä.

-- "Anna minulle nyt kaikki anteeksi ja rauhotu!" -- rukoili Harhama,

pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan.

-- "Ei, ei... Et sinä ole syyllinen... mutta siinä on jotain muuta.

Näenhän minä, että sinäkin olet kärsinyt... Olet aivan kalpea,

kuin haudasta noussut... Mutta miksi et puhu? Silloin voisi kaikki

selvetä", -- puhui Magda surullisena. Harhama oli vaiti. Hän pelkäsi

koskea mihinkään. Kuolema näytti vaanivan kaikkialla ne kalmanliinat

kainalossa. Hän pelkäsi jo katsahtaa verkkoonsa kuivuneeseen

hämähäkkiin. Se tuntui hänestä noidalta.

-- "Rauhotu nyt vaan ja lähde... itseäsi valmistamaan", -- lohdutteli

hän taas, hyväillen Magdan kättä.

Silloin puhkesi Magda hysteeriseen kamalaan nauruun. Hento vartalo

vavahteli sen purskahduksista. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa

silmistä virtana. Harhama kauhistui. Hän luuli hulluuden puuskan

sittenkin kohdanneen Magdaa.

-- "Magda... Rakas, hyvä Magda!" -- hätäili hän taas.

Nauru jatkui ja kiihtyi. Onneton tyttö kiemurteli sen käsissä.

Harhama hätäytyi kokonaan. Mielenmaltti hävisi. Hän alkoi huutaa

apua. Hänen äänensä kaiku kierteli kamalana aaveena tyhjässä

asunnossa. Nauru yltyi yhä rajummaksi. Joskus nousi niin voimakkaita

naurukohtauksia, että vartalo puristui kokoon, kuin kiekoksi

kutistuva mato. Silmissä paloi outo ilme, ja äänessä luuli Harhama

selvästi tuntevansa mielipuolisuuden kamalan väreen.

-- "Hah-hah-hah... Hah-hah-haa", -- nauroi onneton tyttö puristaen

yhä rajummin rintaansa. Harhama juoksi edestakaisin huoneessa,

tapaillen yhtä ja toista esinettä.

-- "Hah-haaa!" -- kuului väliin iloinen, kamala naurunparahdus

naurun lomissa. Sen kaiku kuului viereisistä tyhjistä huoneista

pöyristyttävänä ulvahduksena: Hah-haa! Haa!

-- "Herra Jumala!" -- hätäili Harhama tuskissaan. Hämähäkin viisaat

silmät laajenivat hänen silmissään pyöreiksi keriksi. Oli, kuin

niiltä juoksisivat ennustuksien rihmat, kutoutuen valmiiksi verkoksi.

Viikkokausia kestänyt hermojännitys oli kehkeytynyt äärimäiseksi

hermoarkuudeksi. Hänen hätänsä hehkui hiiloksena.

-- "Nyt se tulee se kuolema. Se ennustus ruumisliinoista toteutuu",

-- tuskaili Harhama itseksensä.

-- "Hah-haa! Haa!" -- kirkaisi taas Magda painaen kouristavaa

sydänalaansa ja kyyneleet valuivat edelleenkin virtana. Harhama

kuvitteli hämähäkkiä kohtalon pedoksi, jonka silmät pyörivät suurina

ja kynnet vetäytyvät ulos, valmiiksi iskuun.

-- "Magda... Hyvä, rakas Magda...", -- vaikeroi hän taas.

-- "Hah-hah-hah-haa!" -- kirkasi onneton nainen vastaukseksi, kokoon

puristuen. Sitten alkoivat naurunpuuskat heiketä. Harhama kuivasi

hänen likomärät, turvonneet poskensa, hokien:

-- "Magda hyvä... rauhotu... rauhotu! Minä tulen vihille ja kaikki

menee ohi... tulee taas hyvin." -- Hän hyväili ja suuteli hänen

käsiänsä, puheli häistä ja kyseli vieraista, tajuamatta itsekään,

mitä kyseli ja saamatta vastausta, tai sitä edes odottamatta.

Viimein taukosi nauru ja muuttui nikahduksiksi. Sitten hiljenivät

nekin. Harhama pyyhki kyyneleet Magdan silmistä, rauhotellen häntä,

kuin lasta. Hän kehotteli lähtemään kotia valmistumaan vihillemenoa

varten. Rauhottaessaan hän hoki lakkaamatta:

-- "Magda... hyvä Magda!... rauhotu..."

-- "Oh, miten raskas on joskus elämä... Sen onnikin on katkeraa

sappea!" -- huokasi Magda nousten raukeasti.

Ja kun Harhama auttoi häntä turkkia päällensä pukiessa, lausui hän

väsyneellä äänellä ja nikahduksen katkaisemana:

-- "Tule vähän ennen kello -- kuutta... Kuuden aikaan on ilmotettu

vihkimisen alkavan."

Hän lähti.

Mutta nyt vaipui Harhama samaan nojatuoliin, missä morsiamensa oli

äsken kärsinyt. Hän oli alussa aivan tylsistynyt. Mutta kohta nousi

hän taas uhmaten kohtalonsa valkohevosten selkään ja päätti antaa

lopun mennä menojansa pitkin vaahtoista ulappaa. Hän rohkaistui

taas siitä ajatuksesta, riemastui ja nautti siitä... Ajatukset

alkoivat hieman virkeämpinä nousta siivillensä. Nopeina kiertelivät

ne kaikki äskeisten tapauksien sokkelot ja iskeytyivät sitten sen

ainaisen puikon päähän, jonka ympärillä hänen elämänsä kieppui. Suuri

elämänkysymys kohosi taas hänen eteensä kylmänä luurankona.

Ja silloin sotkeutui hän mietteisiinsä:

-- "Mitä varten olen nyt taas kaikkea päättänyt... ja taas

purkanut... ja päättänyt?... Ja mitä varten olen luvannut mennä

vihille... ja miksi kaikki tämä elämänilve ja -iva?" -- mutisi hän

katkerasti.

Ja kun hän sitä kaikkea mietti, ilmestyi hänen sielunsa eteen

ilkamoiva elämä _elämänivana_. Hän istui sen edessä, sormet sen

hampaiden välissä. Se puri ja jäyti hänen olemustansa.

-- "Minä istun nyt sormet elämänivan suussa", -- mutisi hän.

Ja kun hän vielä hetken sitä ajatteli, kiehahti hänessä viha sitä

Jumalaa vastaan, jota murskaamaan hän oli ikänsä varustautunut. Hän

kihisi hampaittensa välistä.

-- "Kuka on sinut, elämäniva, minun eteeni lähettänyt... minulle

ilkkumaan?... Hänkö, se hirviö, jota ihmiset palvelevat?... Häpeä,

että on moinen Jumala mielikuvituksessakaan!"

Ynseänä, välinpitämättömänä lopetti hän:

-- "Keitos tästä tulee! Mutta tulkoon nyt, mikä tulkoon!"

Mutta öiset valvonnat ja pitkäaikainen kiihtymys olivat väsyttäneet

hänet kokonaan. Hän nukahti hetkeksi puoli-uneen. Hän näki unta

takanansa, verkossansa riippuvasta hämähäkistä. Se katseli häntä

viisailla silmillänsä ja alkoi kasvaa hirvittäväksi kohtalon pedoksi,

joka valmistautui kaappaamaan hänet viikatemaisiin kynsiinsä...

Hämähäkin silmät suurenivat. Ne pyörivät päässä, kuin myllynkivet...

Nyt on se jo valmis hyppäämään... Nyt vetää se kynsiänsä esille...

Harhama kauhistuu. Lopuksi tuntee hän hämähäkin heittävän hänen

päällensä kostean, ilkeän verkkonsa. Väristys juoksee hänen ruumiinsa

läpi luita myöten... Ovikello soi samassa hätäisesti, kiivaasti.

Harhama kavahtaa kauhistuneena ylös luullen kellon soittoa hämähäkin

huudoksi. Hän on hikimärkä, kuin liinaliko.

Samassa syöksyy sisään merimiehen morsian, joka on lähettänyt

Magdalle väärän sähkösanoman ja antanut kaikelle uuden käänteen.

Hätäisenä, itku kurkussa kertoo hän sulhasestaan ja itsestänsä,

sulhasensa pienestä palkasta ja kuinka hän oli päättänyt palvella

ja ansaita lisää... Mutta jos Harhama tahtoo vaatia hänelle

rangaistusta, menettää hän paikkansa...

-- "Mutta jota minä en tietysti tahdo", -- rauhotteli Harhama tyttöä,

naurahtaen, ja lisäsi:

-- "Mutta te olette erehdyksellänne pakottanut minut viettämään

häät... Saatte rangaistukseksi tulla häihini vieraiksi."

Tyttö lähti. Harhama alkoi pukeutua. Palvelustyttö, joka oli

odottanut siksi päiväksi häitä ja joutunut ymmälle, tuli sisälle ja

kysyi:

-- "Koska herra Harhama tahtoo päivällistä?"

-- "Ei koskaan", -- oli nyreä vastaus.

Tyttö hämmästyi. Hämillänsä kysyi hän:

-- "Minne herra Harhama sitten lähtee?"

-- "Vihille."

-- "Herra isä... vihille!... Eikä ole morsiussänkyäkään vielä...

minnekä minä..."

-- "Mene hiiteen morsiussänkyinesi!" -- keskeytti Harhama äkäisesti

tiuskaisten. Sana morsiussänky inhotti häntä, kuin likaisella

vaatteella lyönti.

Tyttö loukkautui ja hämmästyi. Hän kuuli Harhaman ensi kertaa puhuvan

hänelle raa'asti. Nyreänä mennä hynttyytti hän ruokailuhuoneeseen,

ryhtyi pyyhkimään tomua ja hoki loukkautuneena:

-- "Tiuskuvat vielä... Saat päivät juosta ja hompsuttaa... ja siivota

ja... Koko talo on jo nurin... Kyllä on elämä!... Morsiusvuode...

morsiusvuode!... Hoh-hoi!... Hoh-hoi!... Koko _elämä on kaunis

morsiusvuode, jossa on lika luteena_... Syö ja ryvettää koko

ihmisen... ja likaa... Hoh-hoi, hoh-hoi!"

Kello löi kolme. Harhama pukeutui ja lähti ulos, mieli kylmänä

sytenä, hartioilla kohtalon kylmä hämähäkinverkko.

* * * * *

Harhaman lähdettyä, ryöpähti Perkele ulos Hämähäkistä, istahti

tuolinkarmille ja lausui ilkkuen:

-- "Hah, hah, haa... No tästä tulee juttu! Sikiöitä ei siitä

avioliitosta tosin synny, eikä miehestä tule kotoisen hameen

palvelijaa... mutta... niin: tulevathan miehelle sen kautta tästä

illasta lähtien kaikki naiset kielletynpuun hedelmiksi... No! Se

riittääkin toistaiseksi... Pääasia on että vihkimisen kautta saadaan

muut hedelmät semmoisiksi, että mies niitä syötyään pelkää sitä

vanhaa koronkiskuria, kuin Adam... Hah, hah, hah! Nyt se saituri

saa toisenkin kerran huhuilla paratiisissa... Harhama ei tule ensi

huudolla viikunalehtien alta... Nyt vaan miehelle semmoinen hedelmä,

että... ai-jai... Lelu lapselle, että viihtyisi sen kanssa paremmin,

kuin Jehovan ohdakemaalla..."

Tämän sanottuaan hävisi Perkele, hulmahtaen näkymättömäksi.

* * * * *

On pureva pakkasilta. Päivänsappi on sammunut. Iltaruskon railo

himmenee jo taivaanrannalla, mutta yhä kävelee Harhama tuuli oppaana.

Kuunsirppi alkaa jo kiivetä taivaan kuperalle laelle, mutta ei

kiirehdi hän vielä kirkkoon morsianta alttarille viemään. Hän kulkee

suitset kädessä. Etäältä kuuluu kohtalon hevosenkello. Hän miettii...

miettii sotkuisia vyyhtejä... Ei löydy hepoa... Hakamaa on suuri ja

vauhkot ovat kohtalon valkeat hevoset...

Jo syttyvät yönvalot taivaan korkealla kuperalla. Nyt palaa jo

taivas täydessä tähdessä, mutta yhä viipyy sulhanen. Pakkanen yltyy.

Se pureksii kuun säteitä vihaisena, nipistelee kulkijoiden ihoa ja

rätisee rakennuksien nurkissa.

Kirkontornissa lyö kello jo kuusi. Lyönnit irtaantuvat kellon

kylmästä kuparista yksitellen, väristen vilusta, ja pakenevat öiseen

ilmaan, kuin kauhun iskemät petolinnut, joita kiukkuinen pakkanen

pureksii.

Mutta sisällä, upeasti koristetussa kirkossa istuu hääväki. Se on

siellä istunut jo kauvan, odotellen sulhasen tuloa, mutta sulhasta

ei kuulu. Häävieraiden hartioita painaa raskas hiljaisuus. Kaikki

ovat neuvottomina. Morsiustytöt seisovat ujoina. Heidän povissansa

väreilee häätunnelma, silmänluomi kohoaa joskus ja sen alta vilkaisee

arka silmä sulhaspoikien joukkoon. Kaikki näkyvät oudostuneena

kysyvän: Miksi ei sulhanen tule? Enkeli katselee alttarimaalauksesta

huolen painamaa hääväkeä ja siellä täällä kuuluu levoton huokaus.

-- "Miksi ei sulhanen jo tule?" -- sopertavat morsiustytöt kainoina.

Mutta kukaan ei vastaa...

Kun kello löi tornissa puoli-seitsemän, saapui odotettu sulhanen

vihdoinkin. Hääväen hartioilta nousi paino pois, haihtui kuin

aamuhämärä. Morsiustyttöjen silmänluomen alta katsoi arka silmä

rohkeampana. He katselivat ihastuneina morsianta, heidän toivojensa

ja unelmiensa ihaninta päämäärää. Puhdas, jalo naisen tunne puhkeaa

heidän povissansa ja nousee punehtuvalle poskelle ja arkaan silmään,

kuin väri kukan armaalle terälehdelle.

Mutta morsian on kalpea, kuin liina iltahämyssä. Hänen käsivartensa

vapisee sulhasen kainalossa, kun tämä vie hänet alttarin eteen.

Säälien katselee häntä alttaritaulun enkeli... Mutta sitten nousee

heleä puna taas morsiamen poskille. Hän unohtaa kaikki; hän on nyt

ainoastaan morsian... morsian, ihmisonnen kukka.

-- "Sormus!" -- kuiskaa hän sulhaselle.

Sormus! Nyt vasta muisti Harhama, että hän oli sen lahjottanut

mustalaistytölle. Hänen aivoihinsa iski taas ajatus kääntyä

vielä pois, sillä olihan tämä taas kuin kohtalon viittaus ja sen

valmistama. Ja hän kääntyi jo. Mutta silloin kohtasi hänen katseensa

tutun, nuoren, herttaisen tytön, Tamara Ivanowna Kasanskajan, jota

hän oli kutsunut pikku Tamaraksensa, hemmotellut ja laulatellut. Se

oli kutsumaton vieras. Harhama hieman hämmästyi.

-- "Ah, sormus on poissa!" -- mutisi Harhama itseksensä.

Mutta Tamara oli jokaisella hermollansa seurannut hänen liikkeitänsä

ja käsittänyt asian. Nopeasti, kenenkään sitä huomaamatta, pisti

hän sormuksen Harhaman käteen ja painautui toisten taakse. Hetken

kuluttua sitoi tämä Magdan itseensä vieraalla sormuksella.

Jo alkavat urut soida. Alttarin eteen polvistuu pari, jota erottaa

toisistaan ylipääsemätön kuilu. Harhaman käteen tuodaan häitä varten

sepitetty ranskalainen häälaulu, jota urut soittavat. Hän tarkastelee

sen runojalkoja, laskee sen sointuja. Alttarienkeli katselee säälien

näitä mullanlapsia, jotka sidottavat Herran edessä kohtalonsa

toisiinsa. Vanha pastori puhuu jo alttarilla Jumalan nimessä,

lämmöllä ja vakaumuksella. Hän on valinnut puheensa aineeksi sanat:

"Se huone ei pysy, jonka Herrana ei ole Jumala." Harhama seuraa

puhetta aluksi, mutta pian johtuvat hänen ajatuksensa niistä munkki

Pietarin sanoihin, niistä ennustuksiin ja Noidan lauluun...

Pastori lopettaa puheensa ja alkaa lukea vihkimislukuja. Harhamasta

tuntuvat vanhan pastorin puheet ruumissaarnoilta, joilla hän julisti

hänen ja Magdan välillä avatuksi sen juovan, joka erottaa elävän

kuolleesta, juovan, jonka yli ei ole lupa astua. Hänestä tuntui, että

pastori antaessansa siunauksensa, julistikin Magdan hänen suhteensa

Jumalan morsiameksi, ja kun hän luki ne sanat, joilla Jumalan nimessä

antoi hänelle oikeuden Magdaan, hän heittikin maanmullan hänen

haudallensa ja sanoi sulhaselle: Älä koske häneen, sillä hän on

Herran oma, eikä sinua varten tehty!

-- "Amen!" -- lopetti vanha pastori.

-- Amen! -- hymyili surullisena enkeli.

-- Amen! Amen! Amen! -- kertoili kaiku kirkon korkeissa holveissa.

* * * * *

Ja nyt oli Magda hänen vaimonsa yhteiskunnan ja kirkon lain edessä.

Ja nyt, kun kaikki oli ohi, alkoi hän tuntea inhoa koko tapahtumaa

vastaan. Kun sitten alkoivat sukulaisten onnentoivotukset, kun

hänenkin olisi tavan mukaan pitänyt suudella morsianta, vaimonaan,

karttoi hän sitä päättävästi. Morsiustytöt seisovat taas kysyvinä,

häävieraat odottavat äänettöminä ja alttaritaulun enkeli katselee

säälien tomun lapsia, joiden otsalle laskevat väliin huolet, väliin

haihtuvat ilot. Tornista kuuluu kellon lyönti. Väki alkaa poistua,

puvut kohisevat ja siellä täällä sekaantuu niiden kohinaan raskas

huokaus.

Mutta kotona odottivat kalpeaa morsianta kukkaset ja soitto ja laulu.

Hän oli rikkaan isän silmäterä, eikä isä ollut mitään säästänyt,

tehdäkseen tyttärensä viimeisen illan isän kotona valoisaksi...

Viulut soivat, kukkaset tuoksuvat ja morsiustytöt katselevat

kademielin morsianta.

Ja morsiamenkin otsalta on huoli hävinnyt. Hän on onnellinen. Hän

on enemmänkin: hän on morsian. Soittajat virittävät jo viulujaan.

Maljat täytetään helmeilevällä samppanjalla... Ne kohotetaan ylös ja

huudetaan:

-- "Onnea!"

-- "Onnea, onnea!" -- sopertavat morsiustytöt niiaten.

Maljat juodaan tyhjiksi... Ne täytetään uudestaan ja taas

tyhjennetään.

-- "Onnea! Onnea!" -- kuuluu yhtenä sorinana. Samppanja helmeilee;

kukat tuoksuvat ja laulut helskyvät... Kaikkialta näkyy iloa ja onnea.

Ilta kuluu, yö lähenee. Viulut alkavat soida. Morsiustytöt nojaavat

jo hellinä tanssittajiensa rintoihin. He uneksivat jo lemmestä,

morsiamesta ja häistä.

Yö kuluu syvemmälle. Viulujen kielistä vuotavat sävelet yhä

armaampina. Tytöt nojaavat tanssiessaan yhä hellempinä sulhaspoikien

rintoihin... Povi tuntee jo poven sykinnän.

-- "Onnea! Onnea!" -- hoetaan kaikkialla.

Viulunkieli soi yhä kovemmin. Neidon povi lämpenee. Jo tuntee neito

oudon tunteen. Hän arkailee jo. Silmänluomi laskee aran silmän yli,

kun hän viulunkielen soidessa nojaa tanssijansa rintaan.

-- "Nyt ovat häät!" -- kuiskaa neito punastuen.

Nyt ovat iloiset häät! -- soi viulunkieli.

Nyt ovat kauniit häät, -- hymyilee talon vanha huonetonttu,

seinänvierillä lymyävä, lempeä hämärä. Vallattomat varjot kisailevat

tanssivien parien välissä kuiskien: häät! häät!

* * * * *

Mutta silloin iski salama häähuoneeseen.

Äkkiä taukosi soitto ja helähti laulu. Morsiustytöt lauloivat

Noidan laulua. Harhama säpsähti. Hän leimusi taas tulena. Kaikki

tapahtumat ennustuksineen tuprahtivat häneen savuna. Morsiusneidot

näyttivät hänestä kalmanneidoilta. Ne muistuttivat laulullansa, että

se hetki lähenee, jolloin tulet häähuoneessa täytyy sammuttaa ja

kaikki paljastaa hämärissä, kun morsian riisuu huntunsa ja vuode on

valmis... Hän päätti aikanansa lopettaa kaiken, kun sen kumminkin

_täytyi_ tapahtua. Hän pyysi saada puhutella morsiantansa. Tämä vei

hänet iloisena huoneeseensa, heittäytyi nojatuoliin huoletonna, kuin

lintu varvulle ja odotti, kysyen naurussasuin:

-- "No, mitä nyt?"

-- "Magda!" -- alkoi Harhama puhua. -- "Lupaatko kuulla minua tyynenä

ja olla levollinen koko illan?"

-- "No, tietysti! Onko se taas jotain hyvin vakavaa?" -- vastasi

Magda hilpeästi, naurahtaen. Harhama jatkoi:

-- "Niin, Magda! Minä toivon, että sinä olet niin jalo ja voimakas,

että jaksat alistua välttämättömyyden alle... Kun minä menen ulos,

voit sanoa minun olevan täällä sisällä, se ei herätä huomiota."

-- "Minne ulos?" -- keskeytti Magda hämmästyneenä. Häähuoneesta

kuului Noidan laulu. Harhama jatkoi:

-- "Niin... ulos... Magda-rukka! Meitä yhdistää nyt kirkon ja

yhteiskunnan laki, vaan ei se side, joka yksin tekee miehen ja naisen

puolisoiksi ja jota ei voida katkaista, jos ei tahdo olla -- anna

anteeksi -- portto. Onnettomuuden välttäminen ei siis ole vielä

mahdoton ja myöhäinen, sillä tulet eivät ole vielä sammuneet... Sinä

katsot minuun kummastuneena... Minä sanon lyhyesti: Sinun mieheksesi

minä en voi tulla ja siksi kiitän minä sinua kaikesta, toivotan

sinulle onnea ja sanon jäähyväiseni."

Harhaman puhetta kuullessa oli Magdan ruumis alkanut värähdellä,

posket vavahtivat, suuriin silmiin nousivat kirkkaat kyyneleet ja

hoikka vartalo kutistui kauhusta nojatuolin pohjaan, kuin pelästynyt

mato. Sitten yltyivät vavahdukset nopeammiksi, koko vartalo tärisi ja

kädet vapisivat, kuin lepattava liina.

-- "Ku-ku-iinka?" -- parkasi hän ojentaen vartalonsa, kuin mato ja

tavottaen vapisevilla käsivarsillansa siepata kiini sulhastansa,

kun tämä kumarsi ja poistui... Ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

Häähuoneessa lauloivat morsiustytöt Noidan laulun sanoja:

"Kun vielä häissäsi viulut soivat,

jo lähtee sulhosi toisen luo."

Viulunkielet soivat vielä. Hänen häähuoneensa tulet olivat jääneet

sammuttamatta... Huomenna kokosi morsian häävuoteensa liinat

säilyttääksensä ne kalmanliinoiksi...

Ennustusten keränpohjallinen alkoi näkyä... Ohjattomina karkasivat

kohtalon raisut ratsut.

* * * * *

Mutta porttikäytävän edustalla odotteli pikku Tamara kylmässä

kuutamokylvyssä. Harhaman ohi astuessa syöksähti hän hänen eteensä.

-- "Tamara!... Miksi täällä?" -- huudahti Harhama hämmästyneenä.

-- "Kävelkää mukanani!... Pikkusen vaan!" -- keskeytti Tamara

terävästi.

He kävelivät jonkun matkaa ääneti. Kun he olivat tulleet erääseen

kuutamoiseen puistonreunaan pysähtyi Tamara ja kysyi:

-- "Harhama! Muistatko -- minä sanon taas sinuksi -- muistatko,

kuinka sinä soitattelit minulla talvi-illat sonetteja?"

Harhama vaikeni.

-- "Muistatko, kuinka laulelin sinulle romansseja?" -- jatkoi Tamara.

-- "Mitä tarkotat, Tamara?" -- kysyi Harhama tylsänä.

-- "Vastaa, äläkä kysy! Muistatko, kuinka laittelit runoja

melodioihini ja säestit laulujani?"

Harhama katsoi äänetönnä kysyjän silmiin. Tyttö jatkoi:

-- "Ne olivat kauniita aikoja. Eikö totta, Harhama? Sinä puhuit

'pikku Tamaralle'... silittelit sen tukkaa. Sinä leikit Tamara-rukan

kanssa..."

-- "Ei, Tamara", -- yritti Harhama.

-- "Ei... ei. Sinä leikit kanssani kuin kissa hiiren kanssa", --

keskeytti Tamara jyrkästi ja jatkoi:

-- "Muistatko, kuinka uittelit pikku Tamaraa käsivarsillasi Terijoen

ja Systerbeckin rannoilla?... Muistatko kolmivaljakkosi, kukkasi,

makeisesi?... Älä keskeytä!... Ne olivat kulta-aikoja. Onni hymyili

joka nurkassa ja joka akkunalla kukka. Minä lauloin. Me uimme

sävelissä... sinä uitit minua runoudessa... suurissa aatteissa...

Sinä kylvetit minua hengelläsi... Se muu ei olisi vielä ollut mitään,

mutta sinä noiduit minut juuri _hengelläsi..."_

-- "No, no..."

-- "Älä keskeytä... älä keskeytä!" -- tiuskasi kiivastunut tyttö,

jatkaen: "Sinä puhuit minulle niin suuresta ja jalosta ja kauniista,

semmoisesta, joka oli ylempänä minun käsitystäni, ja kiedoit minut

sillä... nostit itsesi minun sielussani yli-ihmiseksi... Ah, sinulla

on lahjat, jotka sinä salaat muilta, kuin varkailta helmet..."

-- "Herra Jumala, Tamara!..."

-- "Kuule loppuun! Minulle sinä raotit henkeäsi... ja tietysti rouva

Vronskajalle... Muilta sinä kätkeydyit... No, se on ehkä laskelmaa

sinulta, sekin... Sitten kun olit minut kietonut, hävisit sinä ja

kihlasit Magdan. Minähän olen _köyhempi_... Mutta katso, enkö minä

ole _kaunis_?"

Ja tyttö katsoi hurmaavilla silmillänsä Harhaman silmiin terävästi,

kuin käärme. Harhaman kasvonlihakset vavahtivat ja katse kääntyi

maahan. Tamara puhui hampaittensa välistä:

-- "Sinä et uskalla katsoa silmiini... sinä _kavala_... Pistikö se

sana sinua, koska vavahdit?... Hyvä! Minä annan sinulle anteeksi,

ensiksi: koska rakastan sinua ja toiseksi: koska olen sinulle

_kostanut_. Sillä tiedä: _Minä olen sitonut sinut Magdaan_..."

Syntyi äänettömyys. Harhama ei tiennyt mitä sanoa. Jokainen tähti

näytti katsovan häneen pistävänä, kuin puukon terä. Tamara alkoi taas

puhua silmät salamoina:

-- "Mitenkäkö olen kostanut? Minä tiesin kaikki sinun ja Magdan

väliset onnettomat asiat, sillä Magdan ystävä on myös _minun_

ystäväni. Minä tulin kirkkoon, kun sinua vihittiin... Minä tulin

kutsumatta ja huolimatta vartijoista. Oliko sinulla jotain

pelättävää, koska kirkkoa vartioittiin?... Oliko rouva Bjelskaja

ehkä?... No niin! En tiedä miksi sinne tulin... Ei minulla ollut

koston aikomus mielessä... Mutta kun huomasin sinun katselevan tyhjiä

sormiasi, käsitin minä, että sinä, koska ei ollut sormusta, vielä

peräydyt, kuin sallimuksen käskystä, ja..."

Tamara imeytyi katseellaan Harhaman silmiin ja alensi äänensä

ilkkuvaksi, puoli kuiskaukseksi:

-- "Ja silloin minä päätin sinulle kostaa... sitoa sinut Magdaan,

jota olet himonnut..."

Hiki kihosi Harhaman otsalle. Tamara jatkoi:

-- "Sinun onnettomuutesi on siinä, että sinä olet _lahjakas_, olet

henkisesti ylempänä muita ja Magda ei uletu sinun nilkkaasikaan. Hän

on sinun hengellesi taakka... kiviriippa kotkan kaulassa... Ja minä

päätin, etten päästä sinua peräytymään haluamastasi ansasta... siitä

henkesi kiviriipasta. Siksi minä riennätin sinulle sormuksen..."

Tamara vaikeni ja katsoi voitonilolla Harhamaa silmiin. Tämä

tuijotti synkkänä, epäselvänä eteensä. Tähdet pistelivät häntä

taivaanlaelta kirpelevällä valolla. Kaikki tiet nousivat hänen

eteensä jääpuikkoina. Herttainen tyttö, jota hän oli lellitellyt,

kuin lasta, mutta jonka nuoruudesta hän oli samalla nauttinut, kuin

kukan tuoksusta, katsoi häneen nyt, kuin vihainen käärme. Vaiti-olo

jatkui. Pakkanen pureksi ihoa. Harhama oli jo tylsä, kuin puupala.

Lopuksi kysyi Tamara jyrkästi:

-- "Lupaatko säilyttää sen sormuksen, jolla olet Magdaan sidottu

muistona minulta?"

-- "Kyllä... kyllä!"

-- "Hyvä! Pidä sanasi! Nyt kerron sen sormuksen historian: Isäni

isällä oli palvelija, joka petti kihlatun morsiamensa. Petetty

morsian kirosi silloin kihlasormuksen ja lähetti sen sulhaselle

takaisin. Mutta sulhanen vihitti sillä itsensä toiseen ja --

kirous teki tehonsa: Molemmat tulivat onnettomiksi. Sen jälkeen

on sormuksella vihitty isäni palvelija ja -- kirous on seurannut

häntäkin... Kotonani on sitä siksi säilytetty, kuin taikakalua.

En tiedä miten se sattui mukaani kirkkoon. Katso, se on halpa

vaskisormus..."

Ja alentaen taas äänensä aivan kuiskaukseksi, ivalliseksi, kysyi

Tamara Harhamaan tutkivasti tuijottaen:

-- "Harhama! Sano, enkö ole osannut kostaa?"

Syntyi pitkä -- pitkä äänettömyys. Pieni vesikarpalo kierähti Tamaran

kylmälle poskelle. Hän kuivasi sen kuin ohimennen, puristi Harhaman

kättä nopeasti ja lausui:

-- "Kun nyt voisin kostaa sinulle vielä _hyvällä_, niin olisin

tyydytetty... Sillä minä rakastan sinua."

Ja hän hävisi pakkas-öiseen kuutamoroihuun, kuin surullinen sävel

autiolle järvenselälle...

* * * * *

Mutta rauhallisena kylvi kuu kylmiä säteitänsä valkealle hangelle.

Ne kimaltelivat sillä pakkasen puremina, kuin hopeataululla kipinät.

Taivaan kuperalla kannella paloivat tähdet ja kaukaiset maailmat

kirkkaina yönvaloina. Mutta Harhama ei tuntenut pakkasta, eikä

huomannut valoja taivaanlaella. Hän tunsi olevansa jäisen erämaan

asukas. Tuuli oli noussut ja vienyt pois hänen majansa. Hän seisoi

nyt yksin jäisellä aavikolla, jolla ei näkynyt polkua, eikä tien

viittaa.

-- "Jumalan rauha, veli!" -- kuului silloin lempeä ääni hänen

takanaan. Hän katsahti taaksensa ja näki munkki Pietarin seisovan

siellä.

-- "Jumalan rauha!" -- huudahti Harhama vaistomaisesti ihastuneena.

Munkki Pietarin kasvoilla näkyi sunnuntaipäivän herranrauha,

niinkuin paimenen kasvoilla, kun tämä on sunnuntaina johdattanut

karjansa ruohoiselle aholle ja itse istahtanut sammalelle marjaisen

mättään vierelle, katsellen kuinka kylläinen karja laskee levolle

ahon rehevään ruohokkoon, kirkonkellon kumahtaessa metsän takaa.

Hän palasi työväen kokouksesta. Ne kokoukset olivat Venäjän kansan

elämän uutuuksia. Vasta äsken oli saatu erityinen ilmotus, että

ne ovat sallitulta. Ne olivat erämaan kosteikkoja, joihin aavan

Venäjän lapset nyt kokoontuivat vaivaloisen erämaan matkan jälkeen

virkistämään itseänsä sillä lähdevedellä, joka niistä pulppusi, ja

munkki Pietari oli ensimmäisiä, joka vaatimattomana ja huomiota

herättämättä palveli niihin kosteikkoihin saapuvia väsyneitä erämaan

lapsia. Hän palveli siellä Jumalaa ihmisessä, kuten hän kerran oli

Harhamalle sanonut, lisäten: "Meidän ihmisten ei pidä lähteä etsimään

Jumalaa taivasten taivaasta, sillä Hän on käden ylettyvillä. Hän

odottaa meitä köyhissä ja langenneissa." Hän sanoi näistä kokouksista

palaavansa aina mieli rauhallisena. Hän palveli Jumalaansa ajamalla

työväen ja köyhien asiaa.

Mutta kun Nikitin uskoi voivansa köyhyyden hävittää

yhteiskuntajärjestyksen muutoksella, uskoi munkki Pietari parannuksen

tulevan ainoastaan mielenmuutoksesta, jonka vaikuttaa Jumala. Hän

kehotti rikkaita tekemään oikeutta köyhille ja köyhiä hän kehotti

nousemaan ja auttamaan toinen toistansa lähteen reunalle juomaan sen

raikasta vettä, kuulemaan linnun laulua, nauttimaan kypsyvän viljan

ja kukan tuoksusta ja lepäämään kuusen siimeksessä, kuten rikkaat nyt

yksin tekevät. Tänä iltanakin oli hän puhunut köyhille: "Toteuttakaa

Jumalan tahtoa, viemällä toinen toisenne Jumalan antimien: raikkaan

lähdeveden, kuusen siimeksen ja kypsyvän viljan luo! Estäkää rauhan

tietä rikkaat sortamasta köyhiä! Tulkaa Jumalan lapsiksi ja tehkää

muutkin niiksi, silloin ei kukaan ota toisensa osaa Jumalan viljasta,

Hänen kuusensa siimeksestä ja lähteensä vedestä. Mutta", -- oli

hän nytkin lisännyt -- "kaiken täytyy ensin särkyä tomuksi Jumalan

edessä, ennen kun uusi voi rakentua."

Harhama tunsi Pietarin myöhäiset matkat ja hänen ajatuksensa...

Pietari oli hänelle niistä usein kertonut, toivoen johtavansa hänen

sydämensä harrastukset tähän työhön. Mutta Harhama oli kuunnellut

hänen puhettansa samalla hedelmättömällä harrastuksella, kuin millä

hän oli sosialismia tutkinut. Nyt hän kumminkin tunsi sanomatonta

vetoa munkki Pietarin harrastuksiin. Hän oli aina katsonut häneen

rajattomalla kunnioituksella. Nyt tunsi hän painuvansa aivan hänen

jalkoihinsa. Hän muisti myös Pietarin ennustukset, jotka nyt olivat

toteutuneet ja seisoi hänen edessänsä, kuin Jumalan edessä.

-- "Jumalan rauha!" -- kertasi hän vielä vastauksensa munkki Pietarin

tervehdykseen. -- "Tulette kuin taivaan lähettämänä... Minulla on

halu puhua kanssanne."

Ja hän kertoi munkille kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun

hän oli puhunut hänen kanssansa, kertoi Hiiden myllystä, Nikitinistä,

häistänsä ja omaisuutensa häviöstä. Pietari kuunteli häntä tyynenä ja

lempeänä, kuin iltatähti, joka katselee levolle meneviä tomunlapsia.

He olivat tulleet eräälle yksinäiselle rantakadulle ja istahtaneet

puiston portilla olevalle penkille. Kuun säteet valuivat kylmänä

sateena suoraan heidän kasvoillensa ja taivaankansi paloi täydessä

tähtivalossa.

-- "Isä Pietari!" -- puhui Harhama. -- "Miksi ei tuo kuu koskaan eksy

radaltansa öisessä avaruudessa, missä ei ole tietä, eikä tienviittaa?

Ja miksi me ihmiset, joilla on järki ohjaajana, eksymme omiin

haluihimme ja himoihimme? Kuinka voi kuu, pimeän avaruuden kulkija,

aina löytää oikean kaarensa äärettömyydessä, jossa ei näy rantaa,

minkä mukaan kulkuansa ohjata, ei kiinteätä pistettä, mihin katsoa?

Miksi ei se eksy ja murskaannu avaruudessa kieriviin maailmoihin, ja

miksi me ihmiset kompastumme itseemme ja toisiimme, kuin vieriviin

kiviin?"

-- "Siksi", -- vastasi munkki Pietari lempeästi -- "että se ei ole

kierinyt pois Hänen kädestänsä, joka sytyttää yönvalot taivaan

kannelle ja ohjaa kuun kierivien maailmoiden lomitse..."

Harhama ei puhunut mitään. Hän vaipui henkisesti kokoon voimatonna,

kuin märkä vaate. Tarkkaavana katseli häntä puun oksalta öinen

harakka...

Syntymäpäivillä.

Elämä on Jumalan kiirastuli.

Kalpeana istui Anna Pawlowna pehmeässä nojatuolissa

vastaanottohuoneessansa. Pöydällä tuoksui pari kukkaiskoria ja joukko

varrestaan katkaistuja ruusuja. Ne olivat syntymäpäivälahjoja.

Seinillä riippui useita vainajien maalatuita muotokuvia. Ne kertoivat

perheen menneiden polvien edustajista. Tomuksi maatuneet miehet ja

naiset katselivat elottomissa kuvissansa kuolevan sukunsa heikkoa

edustajaa, joka istui kalpeana menneisyyden muistojen keskellä. Vanha

kello naksutteli verkalleen:

Tik-tak!... Tik-tak!

Jokaisella naksahduksella mittasi se palan pois ihmiselämästä.

Säälimättä lyhenteli se kalpean naisen elämää, heitteli palat

ajanvirtaan. Pala palalta leikkeli se heikkoa elämänlankaa, jonka

katketessa oli sammuva suku...

Tik-tak!... Tik-tak! -- naksutteli kello.

Mutta kalpea nainen ei lukenut kellon naksutuksia, ei laskenut

elämänsä putoelevia paloja. Eikä hän lukenut kuolleiden kuvista

vainajien kasvonpiirteitä, avaruuteen haihtuneiden ihmissielujen

salaisuuksia, ei niiden intohimoja ja toiveita, joita ne kuvat

kertoivat, kuin salaisuuksien avatut kirjat.

Hän istui vastaanottohuoneessaan, kuin elävä muumio kuolleiden

kammiossa. Siinä huoneessa eli täydellistä elämää ainoastaan pöydällä

oleva kukka, joka kätki itsessään uutta elämää synnyttävän idun.

Kaikkialla muualla tässä huoneessa oli se itu kuivunut... Sen kalpean

muumion ruumiissa oli jo nuoruudessa sammua tuikahtanut elämän

luomisvoima...

Tik-tak! -- naksutteli ajanmittari ja kalpea nainen istui ja odotti

jotain. Heikot kädet olivat vaipuneet raukeina helmaan. Ajatukseton

katse oli kiintynyt Jumalan kuvaan, jonka edessä paloi valkea

vahakynttilä riutuvalla valolla.

* * * * *

Kello löi kaksitoista, kun Harhama astui tähän puolihämärään

huoneesen. Anna Pawlowna ojensi hänelle raukeasti valkoisen kätensä

suudeltavaksi ja viittasi äänettömänä pientä, pehmeää taburettia

nojatuolinsa vierellä. Harhama istahti sille.

-- "Anteeksi, että tulen tähän aikaan toivottamaan Teille onnea

syntymäpäivänne johdosta... Mutta tahdoin käydä luonanne silloin, kun

ei ole muita vieraita", -- alkoi Harhama.

-- "Minä jo arvasin, että teette niin... tulette yksin... Se oli

hyvin kiltisti tehty... Minä juuri kaipasin puhua pari sanaa

kanssanne kahden kesken... Ah, niin! Kiitos kukista!" -- puheli Anna

Pawlowna vilkkaasti, mutta raukealla äänellä.

-- "Kuinka voitte? Olette niin kalpea", -- kysyi Harhama.

-- "Oh! Minun terveydestäni ei maksa puhua. Nämä kauhun päivät ovat

sen kokonaan murtaneet... Nuo jäähyväiskohtaukset sotaan lähtevien

perheissä... Uh! Jumalan kiitos, että mieheni on jo kuollut, ettei

ole lähtevien joukossa. Mutta suokoon Jumala voiton suuren isänmaamme

aseille, että röyhkeä vihollinen tuntisi Tsaarin ja Venäjän kansan

voiman! Ja sitten minä jouduin pörssissä näkemään sen hirvittävän

kohtauksen... On kait herra Zaiko Teille kertonut?... Ja nyt se

verinen juutalainen kummittelee aina silmissäni... Uh!"

Tätä sanoessa kävi puistatus Anna Pawlownan ruumiin läpi. Hän peitti

silmänsä molemmin käsin.

-- "Kyllä... Olen kuullut herra Zaikon siitä kertovan", -- alkoi

Harhama, -- "Olen hävennyt Teidän edessänne ja siksi ei ole minulla

ollut voimaa tulla Teitä kiittämään avustanne ja kertomaan kaikkea

mitä on tapahtunut... Häistäni ja..."

-- "Oh! Älkää niistä puhuko... Minä tiedän jo kaikki... Mutta herran

tähden! Mitä on tapahtunut? Miksi erositte Magdasta?"

-- "En ole hänen kanssansa itseäni sitonutkaan... Hän on vaimoni

ainoastaan vihkimisen ja yhteiskunnan lain oikeudella... Minä

kyllä tuomitsen itseäni, että annoin säälintunteen, tai oikeastaan

_velttouden_ voittaa ja johtaa minut astumaan askelen, joka ei ollut

oikea, tai paremmin sanoen: ei ollut välttämätön", -- vastasi Harhama

vältellen.

Anna Pawlowna kävi miettiväksi. Syntyi äänettömyys. Ainoastaan kello

naksahteli. Palaset putoelivat riutuvasta ihmiselämästä, häviten

tyhjyyteen.

-- "Ja miksi ette tahdo astua sitä askelta _loppuun_?" -- kysyi Anna

Pawlowna katkaisten äänettömyyden.

-- "Se on mahdoton... En voi", -- vastasi Harhama lyhyesti, kuivasti.

Anna Pawlowna huokasi raskaasti.

-- "Tuomitsetteko minua?" -- kysyi Harhama hetken kuluttua.

-- "En minä jaksa mitään käsittää... Puhukaa siitä isä Pietarin

kanssa... Asia on arka. Jos olette erehtynyt, ojentukaa, sillä

jumalallisia lakeja me ihmiset emme saa maahan polkea, emmekä niitä

oman mielemme mukaan tulkita. Siihen me emme ole päteviä. Me tuskin

pystymme täydellisesti oikein käsittämään omia säätämiämmekään

asetuksia... Aina niitäkin tulkitessa syntyy ristiriita ja erimieli."

Tätä sanoessa kuvastui Anna Pawlownan ryhdissä suvun vanha, menneiltä

polvilta peritty aateluus, ja se helisi hänen äänensä värähdyksissä.

-- "Isä Pietari tietää jo kaikki... Mutta en tiedä hänen ajatustaan",

-- mutisi Harhama synkkänä.

Hetken kuluttua jatkoi Anna Pawlowna:

-- "Mutta menemme toiseen asiaan: Aleksander Petrovitsh on Teille

jo kait kertonut, että olemme pelastaneet osan omaisuuttanne... Vai

kuinka?"

-- "Kyllä... Kiitos!"

-- "Näihin rahoihin minulla olisi ehkä siveellinen oikeus tällä

hetkellä. Ei sentähden, että olen niiden tähden pannut vaaraan

omia rahojani... se nyt ei maksa puhua... vaan sen nojalla, että

katson Teidän parastanne. Saanko käyttää tätä oikeutta ja tehdä

suostumuksellanne pienen määräyksen näiden rahojen suhteen?"

-- "Kyllä... Mitä vaan suvaitsette määrätä", -- myönsi Harhama.

-- "Tunnen Teidän nykyisen mielialanne kuin viisi sormeani", --

jatkoi Anna Pawlowna. -- "Yleensähän Te, kun mielenne järkkyy,

uhmaatte kaikkea... teette aivan mielipuolen tekoja... Älkää

ollenkaan rypistäkö otsaanne, vaan kuunnelkaa minua rauhallisesti!...

Käsitän, kuten sanoin, mielialanne ja pelkään, että loppu

omaisuutenne kanssa teette jonkun uhkateon... Kerta voisitte sitä

kumminkin tarvita ja tekoanne katua. Siksi olen valmistanut paperin,

jossa Te suostutte, että nämä varat sijotetaan niin, että Teille jää

oikeus ainoastaan kantaa niistä korko ja tehdä testamenttimääräys...

Jos suostutte, allekirjoittakaa tämä paperi", -- lopetti hän,

ojentaen Harhamalle valmiiksi kirjoitetun asiakirjan.

Harhama luki asiakirjan tyynenä, pani sen sitten pöydälle ja lausui

välinpitämättömänä:

-- "Turhaa vaivaa! Pelastettu omaisuuden jäännös ei riitä enää

sitoumuksieni maksamiseen. Milt'ei kaikki menee yhdestä ainoasta

etuoikeutetusta kunniavelasta."

Tämä oli Anna Pawlownalle odottamaton ilmotus. Hän ei ollut

tietänyt Harhaman salaisista keinotteluista mitään. Kuultuansa

asian todellisen laidan, tuli hän sanattomaksi. Syntyi pitempi

äänettömyys. Anna Pawlowna mietti, mietti kauvan, tietämättä

itse selvästi, mitä. Harhama kuvastui nyt hänelle kohtalon

nöyryyttämällä, jonain salaperäisenä henkilönä, joka oli häneltäkin

jotakin salannut, elänyt yksin, umpimielisenä, uhmaavana. Usein

ennenkin oli hän ajatellut, että Harhama on ihmisliesi, jonka

tuhan alla palaa joku henki maailman tuli, polttava ja kuluttava.

Hän oli ajatellut sitä joka kerta, kun oli nähnyt Harhaman

kasvoille laskeutuvan synkkämielisyyden harmaan vaipan, tai hänen

katseensa harhailevan miettivänä. Nyt oli hän kerjäläinen. Uhman

alta nousi synkkämielisyyden harmaa savu. Selvästi voi huomata,

että Harhama yritteli sitä savua salata. Anna Pawlownan täytti

säälintunne. Hän luuli ehdotuksellansa loukanneensa Harhamaa ja kysyi

anteeksipyynnöksi:

-- "Te nähtävästi loukkaannuitte?"

-- "En ollenkaan... Olen päinvastoin suuressa kiitollisuudenvelassa",

-- vastasi Harhama kuivasti.

Molemmat istuivat hetken ääneti. Se oli semmoinen hetki,

jolloin soivat menneisyyden kellot. Anna Pawlownaa sitoi tähän

alhaissyntyiseen mieheen joku näkymätön henkinen side. Se oli

enemmänkin, kuin ystävyyden side: se oli platooninen rakkaus.

Yhdessä olivat he paljon matkustelleet, puhuneet toistensa

kanssa, ymmärtäneet toisiansa, vaikka olivat kaikessa toistensa

vastakohdat. Harhama oli Anna Pawlownan kodissa jokapäiväinen

vieras, perheenjäsen. Alussa oli viimemainittu kärsinyt

sukulaistensa vihamielisyyttä. Ne eivät halunneet tunnustaa Harhamaa

vertaiseksensa. Mutta hän ei ollut siitä huolinut. Ja vähitellen oli

Harhama kohonnut henkisellä etevyydellänsä kaikkien yli. Harhaman

sielusta nousi joku henkinen huude, joka oli Anna Pawlownalle kuin

tuli perhoselle, salaperäinen ja samalla kirkas. Hän pelkäsi sitä ja

kumminkin kieppui sen ympärillä voimatonna. He olivat kaksi ystävää,

jotka elivät toistensa seurassa, kuin haamut sumujen mailla. Heitä

sitoi yli-inhimillinen ystävyys. Anna Pawlownalle oli Harhaman elämä

niin kaikki kaikessa, että hän henkisen mustasukkaisuuden tulessa

kiemurrellessansakin huolehti hänen avioliitostansa. Hän halusi nähdä

hänet vaan onnellisena, pelastettuna elostelujen vaarasta. Hänelle

oli pääasia saada pitää hänet ystävänä, lähettyvillänsä.

Hiljaisuus vallitsi. Menneisyyden viulut soivat. Molemmat ajattelivat

menneisyytensä merkkipäiviä. Anna Pawlowna kysyi liikutettuna:

-- "Mitä nyt aijotte tehdä?"

-- "En tiedä... Olen ajatellut matkaa..."

-- "Taas uutuus!" -- keskeytti Anna Pawlowna säpsähtäen. -- "Ja mitä

varten?"

-- "En tiedä... Matkustaakseni vaan", -- mutisi Harhama synkkänä.

-- "Jättäkää houreet. Älkää antako mielenne masentua", -- kiirehti

Anna Pawlowna. -- "Teitä on kohdannut onnettomuus... No, se on

Jumalan tahto. Onnettomuutta ei voi kukaan kiertää, mutta sen voi

voittaa ja kestää. Olettehan mies. Jos omaisuutenne menettäminen,

tai kummallinen avioliittonne ovat onnettomuuden iskuja teille, niin

ettehän niitä voi enää pakenemisella välttää."

-- "Ei, ei... Eivät ne kumpikaan ole onnettomuus, vaan väärä elämä,

tämä harhaileminen. Se paremman... no, _uuden_ -- sillä ei kai se

parempaa tule olemaan -- kaipuu on nähtävästi jo pitemmän aikaa

hiljaisuudessa valmistunut, vaikka en minä ole sitä itse aina

huomannut. Se tukahtui aina elämän humuun. Nämä viime tapaukset kait

olivat ainoastaan lopullinen sysäys ja tavallaan myös pakottavat

johonkin käänteesen."

-- "En ymmärrä taas Teitä", -- keskeytti Anna Pawlowna miettivänä.

Harhama katsahti häneen ja heidän katseensa kohtasivat toisiansa

kysyvinä, mutta samalla luottamuksella. Anna Pawlowna huokasi taas ja

jatkoi:

-- "Teissä on jotain salaperäistä, jotain... minä en tiedä, mitä se

on... Mutta jos teillä on joku salainen suru, tai aate, miksi ette

puhu? Kun ihminen avaa itsensä, vaikkapa toiselle ihmiselle, tulee

helpompi olla."

Ensi kertaa elämässänsä kuuli Harhama näin puhuttavan. Anna Pawlowna

oli lausunut hänen sydämensä sisimmän toivon. Aina oli hän kärsinyt

siitä, että ei voinut kellekään puhua sielunsa salaisesta tulesta,

vaan kantoi salaisuuttansa, kuin myllynkiveä. Kaikki ihmiset olivat

tuntuneet hänestä vulgäreiltä, jokapäiväisiltä. Kun hän etsi

vesitilkkaa sisälliseen tuleensa, pelkäsi hän pyytää sitä ihmisiltä,

peläten, että ne heittävät siihen kiulullisen rapaa. Nyt heräsi

hänessä halu hiukan raottua. Hän oli oikeastaan tullut sanomaan

jäähyväisiä naiselle, joka oli ollut hänelle henkinen leipäpala.

Semmoisina hetkinä on mieli herkkä, silmäys puhuu paljon ja

kädenpuristusta ymmärretään. Hän tiesi, että Anna Pawlowna ei heitä

hänen tuskiinsa rapaa, mutta hän oli aina myös tajunnut, että hänellä

ei ollut antaa _sitä_ vesitilkkaa, jota hän etsi.

Hän oli huomaamattansa korottanut oman henkensä niin paljon

korkeammalle muita, ystäviänsäkin, että hän siten joutui erakoksi

autioon erämaahan, jonka rasittava hiljaisuus ja yksinäisyys sitten

ajottain kalvoi hänen henkensä ytimiä.

Se oli _henkisen ylpeyden rangaistus_. Hänen henkensä kitui korkealla

yksinäisyyden piikinpäässä. Se kärsi asemastansa, mutta oli liian

ylpeä astumaan alas.

Anna Pawlowna alkoi puhua, hiljaa, varovasti, kuin peläten koskea

ystävänsä hengen kipeään ajettu maan:

-- "Minä luulen, että Teillä on joskus sydämellä uskontokysymys...

Olette olevinanne Jumalan kieltäjä, mutta mitenkä minusta tuntunee

siltä, että se ei ole vakaumuksesta lähtenyttä... Olen joskus

ajatellut, että niinä aikoina jolloin... miten minä sanoisin...

_muututte_, epäilisitte omia sanojanne ja kärsisitte..."

Harhama istui ääneti, synkkänä. Anna Pawlowna oli osunut oikeaan. Hän

oli satuttanut Harhaman henkiseen paiseeseen.

-- "Vai kuinka?" -- kysyi Anna Pawlowna ystävällisesti.

-- "Ehkäpä... Niin", -- myönteli Harhama ajatuksissansa.

-- "Olette joskus ollut aivan arvoitus... Suoraan sanoen: minä

tuskin tunnen Teitä vielä... se on Teidän elämäänne... nuoruuttanne

ja... Suoraan jos sanon, en tunne Teissä mitään... Te olette ollut

minulle... sanon _hämärä_, ainainen hämärä... Olen... miten sanoisin,

pelännyt sen hämärän pohjalle kurkistaakaan. Teissä on jotain

demoonista, noitamaista... yliluonnollista..."

Elämän salaiset kielet soivat. Anna Pawlowna kuivasi salaa kyyneleen

silmänurkastansa.

Todellakaan eivät nämä kaksi ystävää olleet siitä koskaan puhuneet.

Heille oli ollut saman tekevä, mitä he ennen olivat olleet, ja siitä

suuresta kysymyksestä he pelkäsivät toisillensa puhua, sillä siinä

he olivat kuin tuli ja vesi. Harhamakin huomasi sen nyt selvästi.

Miettivän näköisenä, liikutettuna, alkoi hän puhua:

-- "Siksipä haluaisinkin puhua Teille jonkun sanan itsestäni nyt...

avata Teille hiukan niitä huonoja puolia, joita ette tunne. Tahtoisin

kerta puhua _itsestäni_, jos niin saan sanoa. Sen _huonoimman_ jätän

toki paljastamatta, sillä sitä ette jaksaisi kuulla. Jaksatteko

kuulla?"

-- "No... En tiedä... Kertokaa nyt! Älkää vaan kuvatko mitään

mustalta puolen. Se masentaa itseänne ja minua. Minä en nyt jaksa

mitään semmoista kuulla", -- myönnytteli Anna Pawlowna, toivoen

kuulla ja samalla peläten sitä.

Samassa ilmotettiin munkki Pietarin tulo. Hän astui sisään ylevän,

hiukan väsyneen näköisenä ja siunasi Anna Pawlownaa ristinmerkillä,

lausuen:

-- "Herra siunatkoon sinua, ja huonettasi!"

-- "Anteeksi, isä, Pietari!" -- lausui Anna Pawlowna, kun Harhama ja

munkki Pietari olivat tervehtineet toisiansa. -- "Meillä oli tässä

menossa eräs keskustelu."

Munkki Pietari nousi ja keskeytti kohteliaasti:

-- "Ehkä istun sen ajan budoaarissanne?"

-- "Ei, ei!" -- kiirehti Harhama. -- "Jääkää tänne, isä Pietari. Te

ette häiritse."

-- "Kiitos, veli! Mutta ehkä häiritsen Teitä, Anna Pawlowna?" --

virkkoi munkki Pietari kysyvästi.

-- "Ette, isä", -- vastasi tämä.

Munkki Pietari otti pöydältä erään juuri saapuneen ranskalaisen

aikakauskirjan ja istahti. Harhama alkoi:

-- "Minä pyysin Anna Pawlownalle saada kertoa oman elämäni...

_historiani_" -- lisäsi hän välissä naurahtaen -- "pääkohtia. Hyvä,

että tekin tulitte... Tulette katsomaan, kun minä levitän eteenne

rapaiset jälkeni, elämäni loan!..."

-- "Tts! Te jo alussa ärsytätte. Se on Teidän tapaista. Lakatkaa

kernaammin", -- huudahti Anna Pawlowna keskeyttäen, ja lisäsi:

"Kuulkaa! Minkälaiset vanhemmat teillä oli...? Niiltähän perivät

lapset luonteensa?"

Harhaman ajatukset repäisi tämä kysymys räsyiksi ja pisti tulen

mielen tappuroihin. Isä ja äiti, matkat mummolaan ja marjamaat

tuikahtelivat tulina. Herkkä, sairaloinen mieli siirtyi nopeasti

lapsuuden aikojen kevätpäiviin. Henkinen pyhäaamu koitti. Se

vaaleni armaana, varovasti, kuin heräävän silmäterä oudolle

aamusarasteelle... Jo alkoi jumalanpalvelus. Lapsen mieli aukeni

miehen rinnassa. Ihmispovessa alkoivat soida sielun salaiset kellot.

Ne soittivat salaista elämän tunnustusta:

-- "Isäni", -- puhui Harhama -- "oli Jumalan kieltäjä. Muistan

kuinka hän kerrankin sanoi: 'Poikani! Kule omin jaloin, raivaa tiesi

omin nyrkin, äläkä riipu olemattoman Jumalan hameenliepeissä!'

Äitini muistan sanoneen: 'Älä opeta lapselle semmoista! Sillä vedät

onnettomuuden hänen kantapäillensä kierimään. Jos hän ei riipu

Jumalan hameessa, sotkeutuu hän ihmisten likaisiin hameisiin.' -- Ja

äiti puhui minulle Jumalasta, joka asuu taivaassa ja pudottaa kiven

pahojen lapsien päähän. Sieltä asti alkoi minussa taistella, tai

oikeammin _palaa_ kysymys: kumpi on oikeassa, isäkö, vaiko äiti?"

-- "Ai, herra isä", -- huokasi Anna Pawlowna. Harhaman sielun kellot

soivat edelleen:

-- "Sitten makasi isä kuolinvuoteella ja kärsi kovia tuskia. Seisoin

hänen sänkynsä päähän nojaten soikeassa kamarissa... Äiti hoiteli

häntä... Äkkiä lausui isä: 'Minun Jumalani, minun Jumalani!'

"Mutta äiti vaipui tuolille kuin lankavyyhti, itki katkerasti ja

lausui: 'Kun olit terveen kukkana, et muistanut Häntä... Nyt kutsuu

Hän sinua...'

"Hetken perästä vietiin isä pois talostansa, eikä hän itse enää ovea

jälkeensä sulkenut... Mutta minä seisoin tyhjän sängyn päähän nojaten

ja ajattelin. En isää, vaan -- Jumalaa.

"Olin silloin noin kymmenvuotias. Muutamien päivien kuluttua

makasi isä ruumislaudalla heinäladossa. Hiivin salaa tuskissani

sinne, kohotin ruumisliinaa ja kuiskasin isän korvaan: 'isä, onko

Jumalaa?'... Kärpänen lennähti isän kylmältä otsalta... Se oli ainoa

vastaus..."

Molemmat kuulijat huokasivat, toistensa silmiin katsahtaen. Harhama

jatkoi:

-- "Kysymys: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' on siitä asti minussa

taistellut, välistä rajummin, välistä hiljemmin. Toinen ja toinen on

ollut vuoroon voitolla: Joskus olen tallannut Jumalan jalkoihini ja

sanonut: 'jos olet olemassa, niin nouse nyt ja rutista minut!' Joskus

taas olen vapissut ja madellut, kuin mato Hänen edessänsä..."

-- "Niin, siinä juuri on onnettomuutenne, herra Harhama, että ette

_usko_... Juuri _siinä_ on onnettomuus, herra Harhama, että ette

usko Häneen, vaan kohotatte yhteiskunnan ja ihmisten siveysopin

Hänen käskyjensä sijalle, oman järkenne jumalauskon sijalle... Miksi

ette Te usko Jumalaan, suureen armolliseen Jumalaan? Ah!... Mitä

on ihminen Hänen kädessänsä? Vähemmän kuin haavan lehti myrskyn

kädessä", -- keskeytti Anna Pawlowna hysteerisesti. Hänen äänensä

värisi liikutuksesta.

-- "Niin, niin, Anna Pawlowna... Mutta mitä on se suuri myrsky?" --

kysyi Harhama vastaukseksi.

-- "Niin! Siinä sitä taas ollaan... Te _tahdotte_ kieltää Jumalan...

Te _tahdotte_... Kuinka rohkenette, Te tomunhitunen, sanoa, että Hän,

kaiken olemus, on yhtä olematon, kuin häviävä myrsky, joka juuri

Hänen käskystänsä nousee ja taas tyyntyy? Miksi ette _usko?_ Miksi

_tahdotte_ kieltää Jumalan?" -- kiivastui Anna Pawlowna kiihtyneenä,

kyynelsilmin.

-- "En minä _tahdo_ Häntä kieltää", -- mutisi Harhama vältellen. --

"Isäni kuolinvuoteelta tähän saakka olen Häntä juuri _etsinyt."_

-- "Etsinyt!... Mutta miten etsinyt. Uhma sydämessä ja ylpeys

mielessä!" -- keskeytti taas Anna Pawlowna moittivalla, surullisella

äänellä. Munkki Pietari lisäsi lempeästi:

-- "Veli! Jos olet etsinyt Häntä totuudessa, niin sinä löydät Hänet.

Mutta joll'et, niin Hän Itse on aikanansa lähettävä vierinkiven

kantapäillesi, joka ajaa sinut Hänen luoksensa."

Hänen sanansa putosivat, kuin lempeä sade huoneeseen, kuivaan,

pölyävään hiljaisuuteen. Mielet virkistyivät hitusen. Anna Pawlownan

ääni oli tyynempi, kun hän lausui, huoaten:

-- "Niin... Ehkä on Jumala lähettävä jonkun likaisen käden

ohjaamaan Teitä luoksensa, synnin polkujen kautta... Ehkä jonkun

markkinatavaraksi alentuneen naisen. Puhuitte juuri äitinne

ennustuksesta. Muistakaa sitä! Ehkäpä Jumalan täytyy sallia Teidän

tarttua juuri siihen 'likaiseen hameesen' ja johtaa Teidät sitä

tietä, häpeän kautta, luoksensa... koska ette tahdo itse _vapaasti_

kulkea hänen kädessänsä. Luuletteko todellakin yhteiskunnan

siveysopin, ihmissiveellisyyden riittävän, korvaamaan elävän Jumalan

sanan? Ah, Te saatte ehkä huomata, että ihmissiveellisyys on juokseva

rapakko sen kallion rinnalla, joka on Jumala..."

Harhama kävi miettiväksi. Äiti ja isä taistelivat hänessä taas hetken

heikosti. Lopuksi lausui hän vakavasti, ikäänkuin ajatuksissaan:

-- "Pitääkö minun sitten riippua kiini Hänessä, jota en saa

käsiinikään? Ja täytyykö minun orjana, hartiat kumarassa kantaa

taakkaa, jota en edes löydä? Hän ei edes uskalla näyttäytyä minulle,

pakenee minua kirjan lehdeltä lehdelle, kun etsin häntä joskus, kuin

janoinen vettä... Mitä varten silloin tämä nöyryytys ja nöyrtymys?"...

-- "Veli!" -- keskeytti munkki Pietari, estääkseen Harhamassa

nousemasta uhman Jumalaa vastaan. -- "Sinä et usko, miten suloista

on joskus nöyrtyä kaikkivaltiaan Jumalan edessä ja särkyä rikki,

kuin saviastia Hänen jalkoihinsa... Ei Jumala tarvitse meidän

nöyrtymistämme, vaan me itse sitä tarvitsemme. Meidän itsemme täytyy

joskus saada hajota tomuksi, että siitä nousisi uusi elämä."

Ne sanat laskivat huoneeseen, kuin lempeä keväinen sade, ja

koskivat Harhaman herkkään hermostoon. Ja ylpeyden tomu, joka

hänen sielussansa oli alkanut ylimielisenä kohota ylös hänelle

ominaisena uhmana, laski tämän sateen painamana jälleen arkana alas.

Sen jälkeen, kun Pietarin profeetalliset sanat olivat toteutuneet

aavistamattoman pian, oli Harhaman vaistomainen kunnioitus munkki

Pietariin yhä lisäytynyt. Se kosketteli jo taikauskoisen pelon rajoja.

Huoneeseen levisi taas äänettömyys, kuin olisi sateen taltuttama

ylpeydentomu odottanut päivän sädettä ja lintusen liverrystä

alkaakseen kasvaa orasta, josta korsi ja hedelmät valmistuvat.

Tik-tak! Tik-tak! -- naksutteli kello... Anna Pawlowna katkaisi taas

äänettömyyden nuhdellen:

-- "Että viitsittekin!... Älkää riuhtoko itseänne pois Jumalan

pihdeistä! Ette niistä pääse... Muistakaa, mihin isänne juoksu

päättyi: Sanottehan hänen kuolleen huulilla valitus: 'minun

Jumalani'."

Harhaman mieli synkkeni mustaksi pilveksi. Katkerana, kuin sappi,

mutisi hän:

-- "Niin... niin... isä... Jos hän ei silloin olisi _horjunut_, niin

olisi minulla nyt ehkä rauha... Oi-joi!... Että hän horjui..."

-- "Horjui!... Herra Jumala mitä te puhutte!" -- kauhistui Anna

Pawlowna. -- "Herra Jumala, mihin Te olette joutunut!... Isänne

_parannusta_ sanotte horjumiseksi!... Jumala Teitä armahtakoon!...

Ah! Lakatkaa, lakatkaa! Kertokaa kernaimmin elämänne maallisista

pyrinnöistä, elämästänne! Jumalalle Te ette ole vielä kypsä..."

-- "Elämästäni... Niin... se on yhdellä sanalla sanoen: pölyä. Ei

ajatusta, eikä... No, ei maksa... Kertomuksena on elämäni: tuulen

ajelema vaateräsy... Kun oli kulunut muutama vuosi isäni kuolemasta,

lähdin kotoa maailmalle avojaloin. Minä muistin isän sanat ja tahdoin

kulkea tieni omin jaloin. Minä halveksin ihmisten ja myös Jumalien

suosiota, ja huusin apua nyrkeiltäni. Päivät minä tein ruumiillista

työtä renkinä... niin, niin... ja säästin. Yöt kulutin lukemiseen.

Sillä 'isä' ja 'äiti' taistelivat minussa. Minä tahdoin löytää

totuuden, joko sen Jumalan, tai sen olemattoman. Työtoverikseni

sattui roteva työmies Viljo, Jumalankieltäjä, voimakas, kuin peto...

Kun me pimeinä öinä kaadoimme ja vedimme hirsiä lumisessa korvessa

ja hirsikuuset kaatuivat ja metsä ryski niiden kaatuessa, niin

se hurmasi minua. Siinä oli voimaa ja pimeyttä ja lunta... Viljo

huudahteli silloin: 'Katso, Harhama, noin se ihminenkin kaatuu!

Se lahoo kuoltuansa, kuin pölkky metsässä. Hiiteen siitä joutavat

Jumalat.' Minua himosi hänen miehekäs rohkeutensa Jumalan edessä ja

huumasi se ajatus, että voisi kaatua semmoisella rytinällä, kuin

kuusi, niin suuremmoisesti, että toisten oksat taittuisivat..."

-- "Oi-joi-joi! Te olette peto!" -- huokasi Anna Pawlowna. Harhama

jatkoi:

-- "Vasta nuorukaisena olen saanut raivatuksi tietäni siksi pitkälle,

että voin antautua lukemaan -- pääsin kouluun. Siellä oli kaksi

opettajaa, joihin kiinnyin, Toinen: lehtori Stenman, Jumalankieltäjä,

toinen: lehtori Björklund oli... sanon sattuvasti: munkki Pietari...

Anteeksi, isä Pietari, vertaus! He olivat minulle elämän lähteitä.

Minä join niistä molemmista tulta... polttavaa tulta täysin

siemauksin, sillä minä olin janoon kuolemassa... Joskus yritin päästä

pois niiltä lähteiltä... Heittäydyin joskus tuskissani pulikoimaan

pikku-paheissa, salatakseni sillä tuskani edes muilta, mutta

silläkään minä en voinut niiltä lähteiltä päästä pois. Pari kertaa

tulin raskasmieliseksi..."

Anna Pawlownan ja munkki Pietarin kurkkuun nousi huokaus. Harhama

jatkoi:

-- "Elämä oli sitten ainaista tietojen ahmimista. Alussa pidätti

kirjojen ja ohjauksen puute, ja tottumattomuus. Työn lomassa jatkui

se taistelu... Minä elin helvetissä... Kun minun _täytyi_ työni

ohella ansaita leipääni ja tuska oli joskus aivan pureva, tulin

ärtyiseksi... suorastaan perkeleeksi. Vihani kääntyi viattomiin...

oppilaisiini ja niihin, joiden kanssa olin tekemisessä leipääni

ansaitessa... Mielessä kuvastui myös -- joskus -- virkaura ja

asema... Mutta sitten kohta minä sain inhon jokaista semmoista

ajatustakin vastaan, että antaisin mitata mitä olen aivoihini ehtinyt

pakata... antaisin tietojeni tullarin merkitä sen paperille ja

ostaisin sillä paperilla itselleni työpaikan sanoen, paperi kourassa:

noin paljon on minussa, eikä rahtuakaan enempi."

-- "Ja hyvin tyhmästi ajattelitte silloin", -- keskeytti Anna

Pawlowna. -- "Sanoin sen jo silloin, kun Nikolain kanssa revitte

todistuksianne." Harhama jatkoi:

-- "Niin. Tahdoin lukea itseäni varten. Ensi vaikeudet voitettuani,

ryhdyin etsimään kirjoista sitä 'totuutta'. Tahdoin niistä löytää

vastauksen kysymykseen: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' Syvennyin

yhä syvemmälle kirja-arkkuihin. Jokaiseen uuteen kerrokseen syöksyin,

kuin kullan etsijä kultapalaseen ja kysyin: 'Isäkö, vai äiti?"'

-- "Ja etsitte mieleistänne vastausta, ettekä totuutta, joka on

Jumala... Ja mitä saitte silloin vastaukseksi?" -- keskeytti taas

Anna Pawlowna.

-- "Mitäkö?" -- vastasi Harhama kuivasti, -- "Vastaukseksi sain

kysymyksieni kaiun: 'Isäkö, vaiko äiti?'"

-- "Ja sitten?" -- uteli Anna Pawlowna hermostuneena.

-- "Sitten tunkeennuin yhä syvemmälle, yhä uuteen ja uuteen

kirjakerrokseen. Kysyin sieltä: 'Isäkö, vaiko äiti?'"

-- "Ja vastaus oli?" -- tarttui taas Anna Pawlowna.

-- "'Isäkö, vaiko äiti?' se on: omien kysymyksieni kaiku", -- vastasi

Harhama.

-- "Niin käy aina sille, joka ei etsi ilmotettua, totista Jumalaa,

vaan oman mielensä mukaista", -- virkahti silloin Anna Pawlowna

päättävästi. Harhama oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:

-- "Sitten alkoi terveyteni murtua... Silmät tulivat kipeiksi.

Mutta Jumala, se totuus, pakeni kerros kerrokselta, yhä syvemmälle

kirjakasaan. Se pakeni sitä mukaa, kuin sitä etsin. Minä löysin

ainoastaan omien kysymyksieni ilkkuvan kaiun. Se oli aina vastassani,

kuin irvistelevä luuranko."

-- "Mutta jotain muutakin Te kumminkin löysitte", -- tarttui taas

Anna Pawlowna puheeseen.

-- "Kyllä... 'jotakin'... Löysin koin syömää viisautta."

-- "Kuinka, koin syömää?" -- keskeytti Anna Pawlowna hämmästyneenä.

-- "Niin", -- vastasi Harhama, -- "myöhempi viisas oli todistanut

vääräksi edellisen viisauden... syönyt sen, kuin koi. Vihdoin

huomasinkin olevani hämähäkki, joka kävelee tomuisissa kirjoissa,

kuin vanhassa romuarkussa, vieraan romun seassa, eläen mädänneiden

ihmisaivojen jättämästä perinnöstä. Se huomio ei tuntunut

lohduttavalta monivuotisten ponnistusten ja siinä menetetyn terveyden

jälkeen. Niinä aikoina tutustuin erääseen renttuun, hänen nimensä on

Tuomas Porcus. Meistä tuli ystävät. Hän sanoi -- noin huomaamattansa

-- minulle kerran, puolipäihtyneenä, kun puhuin kanssansa: 'Mitä

varten etsiä totuutta? Viinaryypystä on ihmiselle suurempi ilo,

kuin totuuden löytämisestä ja maailman syntysanojen tuntemisesta...

Ja miten moni sen onkin jo löytänyt... Totuus on etsijälleen vielä

hullumpi, kuin pohjoisnapa. Sen ääressä paleltuisi... -- jos

nimittäin onnistuisi sinne pääsemään.'

"Silloin minä aloin hoippua."

-- "No, se on oikea sana Teistä. Elämänne on todellakin yhtenäistä

uhmailua ja hoippumista kahden äärimäisyyden välillä... eikä kulkua

oikeaa johtotähteä kohti... Ja mihin päättyi Teidän totuuden

etsimisenne?" -- kysyi Anna Pawlowna uteliaana.

-- "Se päättyi siihen, että minä aloin uskoa löytäneeni totuuden

Tuomas Porcus'en sanoissa. Minussa heräsi silloin kysymys: 'Mitä

varten minä elän ja etsin totuutta?'" -- vastasi Harhama.

-- "Kummallista! Mitä varten minä elän! Ettekö sitä tiedä?" --

ihmetteli Anna Pawlowna.

-- "Niin, mitä varten minä elän?" -- toisti Harhama kysyen.

-- "Löytääksenne Jumalan, toteuttaaksenne Hänen tahtonsa ja

tullaksenne Hänen lapseksensa", -- vastasi Anna Pawlowna kerkeästi.

-- "Jos se on elämäni tarkotus, niin tulkoon _Hän_ minun luokseni,

älköönkä peittäytykö pilvissä jyrisemään", -- lausui tähän Harhama

otsaansa rypistäen.

Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsahtivat toisiinsa surullisina.

Harhama jatkoi, ikäänkuin ajatuksissaan:

-- "Nurmen kukka elää nauttiaksensa päivän valosta. Pitikö minun

kieltäytyä siitäkin, etsiäkseni romuarkuista Häntä, joka kätkeytyy

jäniksenä luoksepääsemättömään taivaaseen? Sitä vartenko minun tulisi

elää?"

-- "Ei Hän kätkeenny. Päinvastoin. Tie Hänen asuntoonsa on

viitotettu. Hän on aina käden ylettyvillä", -- huomautti munkki

Pietari, lisäten: "Jos nurmen kukkanen elää ainoastaan nauttiaksensa

päivän valosta, niin ei se myös voi kestää talven kylmää."

Syntyi hetken äänettömyys. Ikäänkuin tahtoen kääntää puheen toiseen

suuntaan, jatkoi Harhama:

-- "Tätä kysymystä, 'mitä varten minä elän?' olen sitten kantanut,

kuin kiveä hartioillani. Kirjat minä hylkäsin. Sinä murrosaikana

jouduin Teidän perheeseenne, Anna Pawlowna. Te avasitte minulle ennen

tuntemattoman elämän, johon ilman Teitä en olisi päässyt. Muistan

kuinka nouditte minut huvilaanne ja myöhemmin kotiinne. Minä olin

päässyt romupesästä elävään elämään, joka virtasi minuun Teidän

seurapiirissänne. Tulin tyhjänä, kuin kuivanut hämähäkki."

-- "Te ette saa puhua halveksuen menneestä työstänne. Kun tulitte

kotiini, ihailimme me juuri sitä työtä ja siitä johtuvia laajoja

tietojanne", -- keskeytti Anna Pawlowna.

-- "Se oli erehdys. Aivoihini oli kyllä, kuten sanoin, pakattu

joukko rihkamaa, mutta kaikki se oli vierasta, vieraita sulamattomia

ajatuksia, koin syömää viisautta, sekin varastettua. Olin

sen varastanut kaivellessani hämähäkkinä toisten täyttämissä

romuarkuissa. Ehkä juuri siksi se poltti minua. Totuutta ei

nähtävästi voida varastaa, eikä lainata vieraista aivoista. Tämä

uusi elämä, johon jouduin pikkuisista oloista, paljasti minulle

myöhemmin ihmiselämän eri puolet: sen kurjuuden ja jalouden, valheen

ja totuuden janon. Se tempasi minut alussa mukaansa, niin että elin

jonkun aikaa ainoastaan elääkseni, unohdin kaikki kyselyt. Luulin

siis elämän itsensä antaneen vastauksen kysymykseen: 'mitä varten

tulee elää?'"

-- "Ja mikä oli sen antama vastaus nyt?" -- kysyi Anna Pawlowna,

jonka uteliaisuus oli yhä kiihtynyt kuullessaan umpimielisen

ystävänsä outoa puhetta. Harhama vastasi:

-- "Sen vastaus oli: 'Tulee elää elääksensä. Elämän tarkotus on oma

itsensä... Ei mitään muuta...'"

-- "No, kyllä Te olette harhaillut!" -- keskeytti Anna Pawlowna.

Munkki Pietari seurasi keskustelua tarkkaavana.

-- "Kyllä... kyllä!" -- myönsi Harhama. -- "Ainoa oikea askel kait

oli se, että tulin, tai _jouduin_ Teidän seurapiiriinne. Sillä Te

kaadoitte minuun oman sielunne jaloutta kaatamalla..."

-- "No, jättäkää nyt hulluttelut!" -- keskeytti Anna Pawlowna

närkästyneellä äänellä.

-- "Ei... Sallikaa minun jatkaa", -- intti Harhama. -- "Te kaadoitte

minuun sielunne jaloutta, kuin vettä vanhaan seulaan. Mutta jos joku

siemen olisi siitä minuun jäänyt, niin minä ymmärrän olla siitä

Teille kiitollinen. Olen Teidän kauttanne saanut tilaisuuden nähdä

hiukan elämän valopuolia, rikkaan, ylhäisen luokan elämää, tutustua

sen ajatustapoihin, sivistykseen ja pyrintöihin. Varjopuolet on

helppo löytää... Ne ovat aina kulkeneet vierelläni... itsestäni

lähteneenä valona."

"Mutta se niisi, joka sitoi minut menneisyyteen, ei koskaan

katkennut. Jos noin määrittelisin itseäni, sanoisin, miltä näytin

omissa silmissäni, niin se kuuluisi: Olin ruma turve, jossa iti

ainainen tulikipinä, se ainainen kysymys: 'Isäkö, vaiko äiti?'"

-- "Niin, Jumala on tulikipinä, joka itää turpeessa", -- huokasi

Anna Pawlowna. Harhama hajosi entistä enemmän. Raoista kuului

sielunkellojen soiminen entistä heleämpänä. Hän jatkoi avonaisemmin:

-- "Niin, niin. Siinä pihdissä kai toistui minussa kysymys: Mitä

varten minä elän? Näin kurjuutta ympärilläni. Se näytti minusta

likarapakolta ja minä noin... ajattelin, eikö siitä köyhyyden

rapakosta voisi juoda janoonsa... se on, ryhtyä sitä köyhyyttä

lieventämään..."

-- "Siis sekin oman janonne tähden!... Itsekkäisyydestä hyvätyökin?

Niinkö?" -- ihmetteli Anna Pawlowna.

-- "Niin. Senkin vesitilkan tarvitsin omaan janooni. Mutta ne olivat

ohimeneviä kysymyksiä. Elämä tukahdutti ne aina. Kerta minä tapasin

puistossa kolme repaleista, likaista tyttöstä, nuorin kymmenvuotias,

vanhin kaksitoistavuotias. He kertoivat kulkevansa prostituerattuina,

ansaitaksensa oman ja vanhempiensa leivän. He vaihtoivat ruumistansa

leipään..."

-- "Herra, Jumala!" -- huudahti Anna Pawlowna puistahtaen. -- "Te

kerrotte tänään kamalia." Harhama jatkoi kylmänä:

-- "He kertoivat sen viattomina, kuin taivaan enkelit, kertoivat

kuinka tunnetut, korkeat henkilöt olivat heidät raiskanneet. Mieleni

järkkyi. Minä syötin heidät, annoin heidät pestä ja pukea. Mieleni

täytti samalla viha Jumalaa kohtaan. Minä ajattelin: 'Jumala! Miksi

istut laiskana taivaassasi ja annat vääryyden maan päällä tapahtua?'

Ja minussa heräsi halu syöksyä vaikka pommi kädessä pelastamaan niitä

pieniä kurjia, jotka Jumala oli hylännyt ihmispetojen saaliiksi. Minä

uskoin siinä olevan tehtävän, jota varten tulee elää. Mutta päivät

kuluivat, minä hoipuin lopullista päätöstä tehdessäni. Aloin kyllä

jo työnikin: Ryhdyin tutkimaan sosialismia. Matkustin sitä varten

ulkomaille. Aloin myöhemmin tarkastella kurjuutta elämässäkin...

Mutta sitä tehdessä minä _ihastuin_ kurjuuteen..."

-- "Taivaan Jumala!... Mitä te puhutte?" -- huudahti Anna Pawlowna

tuskaisena.

-- "Niin", -- jatkoi Harhama. -- "Ihmiskärsimys ja kurjuus oli niin

suuri... Se _suuruus_ minua hurmasi... Ja sitä ihaillessani minä olin

unohtanut puiston penkillä istuvat pikku portot... Niin... niin...

Elämä on elämä... Ja kaiken lopuksi minussa syttyi... Tiedättekö

mikä?"

-- "No?" -- kysyi Anna Pawlowna uteliaana, hermostuneena.

-- "Kullanhimo", -- vastasi Harhama.

Anna Pawlowna huudahti heikosti ja peittäen kasvonsa käsillään,

lausui hän puistahtaen:

-- "Huh! Älkää puhuko siitä, älkää herran tähden!... Minä muistan

sitä kuullessa sen pörssissä pureksitun juutalaisen... Palatteko te

vielä?"

-- "En", -- vastasi Harhama. -- "Se tuli on minut jo valmiiksi

polttanut. Se poltti minut rikkinäiseksi seulaksi kaikelle jalommalle

ja siksi teidänkin jaloutenne valui minusta maan multaan. Minä aloin

koota kultaa, tietysti niiden pikku porttojen laisten kustannuksella."

Anna Pawlownan uteliaisuus ja kiihtymys lisääntyivät. Hän katseli

Harhamaan, kuin salaisuuden seinän rakoon. Harhama avautui ja särkyi

sitä mukaa, kuin hän jatkoi elämäkertaansa.

-- "Ja yksinkö kullan vuoksi halusitte kultaa?" -- kyseli taas Anna

Pawlowna. Munkki Pietari seurasi ja tarkkasi Harhaman tunnustusta

surullisena, kuin kylväjä turvetta, johon hän on pannut siemenen

itämään, eikä se idä. Harhama jatkoi:

-- "Ei kullan vuoksi, vaan siksi, että kulta lupasi avata minulle

maailman. Se avasi minulle tien ihmissydämiin: Sillä ostin minä

ystäviä. Se kukisti vihollisiani... Ja siksi kokosin minä sitä. Mutta

minä en innoissani huomannut, että minä kannoin kultaa arkkuun, jonka

pohjan rotat olivat syöneet rikki, vieden kullan pois sitä mukaa,

kuin minä sitä arkkuun kannoin. Koetin joutua rottien edelle. Minä

petkutin ja minua petkutettiin... Mutta minä toivoin kerta ehtiväni

omien petkuttajien! _edelle_, että arkku täyttyisi. Minä pelasin,

voitin ja hävisin. Rotat olivat edellä... Viimein tein uhkarohkean

päätökseni: Kokosin kaiken kultani ja panin peliin... joka pennin

ja vieraatkin pennit. Onni pulahti silloin esille... Minä jatkoin

ja onnen kuplat pulppusivat aina runsaampina. Arkku alkoi täyttyä.

Omaisuuteni, arvopaperit, odottivat vaan sopivaa tilaisuutta rahaksi

muutolle... No, sen Te tiedätte, miten se päättyi... Kaikki on nyt

mennyttä."

Kuulijat olivat sanattomina. Harhama jatkoi:

-- "Mutta käsieni läpi kieriessänsäkin avasi kulta minulle ihmisten

sydämet ja ylhäisten ovet. Se tarjosi minulle loistoa, se kantoi

eteeni nautinnoita, kuin tarjottimella, kysellen:..."

-- "Mitä?" -- keskeytti Anna Pawlowna äärimäisen uteliaana, kuin

tyttö, joka katsoo tulevaisuuttansa lähteestä.

-- "Se kysyi: 'Onko totta, että sinulle on sanottu: älä nauti tätä?'"

-- "Ja edelleen?" -- uteli Anna Pawlowna hämmästyneenä. Lähde oli

läikähtänyt. Tyttö näki outoja näkyjä. Uteliaisuus yltyi.

-- "Edelleen: Kulta toi uusia herkkuja ja kyseli: 'Onko totta, että

et ole ennen _voinut_ tätä syödä?' Ja taas se kysyi: 'Onko totta,

että olet kuluttanut elämäsi etsiessä hyödytöntä, koin syömää

totuutta, sen sijaan, että olisit etsinyt minua, joka avaan sinulle

ihmissydämetkin?' Kulta... miten sanoisin... se näytti minulle

ihanimmat ihmislapset... hekkumallisissa vuoteissa ja sanoi: 'Nämä

kaikki saat jos kumarrat minua...'"

-- "Tämä on hirveää, herra Harhama... kamalaa... ilkeää!" -- huudahti

Anna Pawlowna. Tyttö oli nähnyt peikon lähteen pohjalta. Munkki

Pietari oli surullinen. Siemenen idättäjä oli nähnyt turpeen ruman

puolen ja itämättömät jyvänsä. Harhama jatkoi uhmaillen:

-- "Kulta näytti siis olevan se, jota varten maksaa vaivaa elää... Ja

sitä alkoi jo kokoontuakin arkkuun..."

-- "Ja mitä Te silloin teitte, kun sitä jo kokoontui?" -- keskeytti

taas Anna Pawlowna, äärimäisen kiihtyneenä tietämään kaikki. Tyttö

kurkotti syvemmälle lähteeseen. Harhama oli hetken vaiti.

-- "Mitäkö minä tein?" -- lausui hän vihdoin epäröiden, vältellen.

-- "Niin, niin!... Mitä Te teitte?" -- tiuskasi yhä uteliaammin Anna

Pawlowna.

-- "Minä... niin... no... Minä en pelastellut enää puistojen

penkeillä istuvia pikku tyttösiä", -- vastasi Harhama, lausuen

loppusanat päättävästi.

-- "Hyi, Teitä... hyi!" -- huudahti Anna Pawlowna, puistahtaen. Tyttö

oli nähnyt koko peikon... Munkki Pietari pani aikakauskirjan pöydälle

surullisena, miettivänä. Lähteestä pulpahti uusia peikkoja. Harhama

jatkoi:

-- "Minä houkuttelin koreasiipisiä perhosia kultaan..."

-- "Lakatkaa nyt!... Lakatkaa herran tähden!... Te kerrotte satua

ainoastaan maalataksenne itsenne mustaksi... Te valehtelette

ärsyttääksenne... Tunnen minä Teidät. Lakatkaa... Minä en jaksa

kuulla", -- keskeytti Anna Pawlowna ja lisäsi hetkisen perästä,

hämmentäen lähteen pohjamutia esille:

-- "Ja mikä oli kaiken tämän loppuna?"

-- "Minä aloin kyllästyä kullan herkkuihin... kaikkeen muuhun

paitsi itseensä kultaan. Se näytti voivan antaa kaiken muun, mutta

ei ainaista ruokahalua. Minä, kuten sanoin, olin jo ehtinyt omien

petkuttajien! edelle. Arkku alkoi täyttyä. Minä uneksin jo jostain

muustakin, kuin kullasta, mutta ennen kaikkea kullasta... Kerta jo

aijon vihityttää itseni kultaan..."

-- "Huh!" -- keskeytti taas Anna Pawlowna. Hysteerinen puistatus kävi

läpi hänen hartioittensa. Harhama jatkoi:

-- "Toisen kerran häikäisi minut hetkeksi uusi porraspuu: Naisen nimi

ja ylhäinen asema..."

-- "Sallikaapas keskeyttää", -- tarttui Anna Pawlowna. -- "Siinä

naisessa olisi asemansa ja nimensä ohessa ollut myös sitä

sisällistä ylhäisyyttä. Hän olisi ollut henkisesti Teidän tasalla,

jota ei Magda ole. Puhukaa mitä tahdotte ennakkoluuloista, mutta

aateluus on sukupolvien perintö. Se kasvaa ja juurtuu ihmiseen

ainoastaan omassa maaperässään, eikä talonpoikien kartanoilla.

Ehkä unohdatte, että ainoastaan henkisellä viehätyksellä on

arvonsa ja sitä ei löydetä talonpoikien tyttärissä. Ruumiillisen

kauneuden voi löytää minkä talonpojan ruumiissa hyvänsä. Sitä etsii

ihmiskunnan alhaiso. Me aateli eroamme muista juuri siinä, että

avioliitoissakin etsimme henkeä, talonpojat lihaa. Siksi säilyvätkin

sukumme _mésalliance'ista_. Ja mitä puhunet tekin, sittenkin

olette sisimmässänne juuri aateluuden ihailija... Älkää rypistelkö

otsaanne!... Te olette aivan sydänjuurianne myöten ylpeä... kuinka

koitattekin sitä peitellä vaatimattomuudella... Siitä naisesta

luopuminen oli erehdyksenne."

Harhama kävi miettiväksi, kuin vanhaa, hylättyä aarretta ajatellessa.

Vanha kello naksutteli paloja ajan loppumattomasta langasta. Anna

Pawlowna katkaisi taas äänettömyyden, kysyen:

-- "No, edelleen?"

-- "Lopun Te tiedätte... Hääni tiedätte... Hääni, tai oikeastaan

kultakauhan... Tai ei nyt juuri niinkään. Olin jo _väsynyt_ muuhun

ja kun kultaakin luulin riittävän, uneksin perheestä. Lapsissa ja

vaimossa luulin löytäväni elämän tarkotuksen. Sen 'tarkotus' on nyt

haudattu likaisen elämänturpeen alle... En uskaltaisi sitä turvetta

kääntääkään."

-- "Miksi?" -- tarttui Anna Pawlowna.

-- "No... miksi... Alla on vaan elämäni ilkeitä matoja..."

-- "Äts!"

-- "Niin, niin! Häitteni edellisen ajan vietin Hiiden myllyssä...

Älkää ollenkaan kauhistuko!... Ei se ollut ensikerta. Siellä siis

yhtyivät kaikkien teiden päät..."

-- "Herra Jumala teitä auttakoon!" -- värisi Anna Pawlowna, povessa

sanomaton säälin polte, tuijottaen Harhamaan hätäisenä, avutonna,

kuin äiti kuolevaan lapseensa. Lähteen pohjamudat olivat nousseet

päällimäisiksi, turve oli kääntynyt nurin. Turpeen alla vilisi elämä

ilkeinä matoina. Ei ollut johdonmukaisuutta, ei järjellisyyttä. Se

kiehui lähteen mustina pohjamutina, sekavana, käsittämättömänä.

Harhama itse näki sen parhaiten. Hän synkistyi. Tukeva leuka vavahti,

otsalle ilmausi ryppy. Anna Pawlowna pyyhki kyyneleet silmistänsä.

Hän oli nähnyt vilahduksen Harhaman elämän syvyydestä. Hän oli nähnyt

sen hämärän, joka oli häntä kietonut ja jota hän oli pelännyt. Hänen

sielussansa helähti joku vieno syyslaulu. Sielunkielet soivat. Hän

puhui:

-- "Ensi kertaa olen nähnyt teidän sisällenne... siihen hämärään...

Nyt vasta tunnen teitä... tai... no niin: _tunnen_... Te olette aina

hämärtyvä hämärä..."

Sielujen kielet soittelivat hienoja säveliä. Harhaman eteen nousi

taas elämän ikuinen hämärä. Tuli iti turpeessa. Hän pyyhki kylmän

hien otsaltansa. Anna Pawlowna värisi säälistä, huomauttaen:

-- "Mutta eiväthän tiet _pääty_ Hiiden myllyssä... Onhan sieltä

poispääsy..."

-- "On, on. On se ollut. Siellä on minussa sammunut kullanhimo

ja syttyi kullaninho... Kulta polttaa nyt sormiani, kuin tuli...

Katsokaa! Sormeni on musta. Se on kultasormuksen polttama. Ihoni ei

nähtävästi siedä enää kullan kosketusta."

Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsoivat hämmästyneenä tätä outoa

ilmiötä. Se oli alkanut ilmestyä Harhaman ihoon hänen istuessaan

Hiiden myllyssä. Muutamissa minuuteissa värjäsi pieni kultainen

kantasormus hänen sormensa mustaksi. Se omituinen tauti oli jäänyt

pysyväksi, selittämättömäksi ilmiöksi. Harhama kääriytyi Anna

Pawlownan silmissä sen kautta yliaistillisuuden sumuihin. Avoimesti,

kuin hätääntynyt lapsi, kysyi pelästynyt nainen munkki Pietarilta:

-- "Herra isä! Onko hän ihminen?"

Munkki Pietari vastasi nuhtelevalla silmäyksellä. Harhama joutui

hämille. Hiljaisuus rutisti läsnäolijoita. Sekin oli sielun kellojen

soimista...

-- "Miten olette nyt elämänne järjestänyt?" -- kysyi lopuksi Anna

Pawlowna.

-- "En tiedä. Kirjani pyydän Teidän korjaamaan. Muun olen hylännyt

talouden hoitajalleni, rouva Bjelskajalle... Veloistani ehkä."

Anna Pawlownan silmät olivat vielä kosteat, mieli haavanlehtenä.

Rouva Bjelskaja oli ollut hänelle nainen, josta hän ei koskaan

uskaltanut mitään kysyä Harhamalta. Nyt näppäsi hän erehdyksessä

siihenkin hienoon lankaan. Hieman katkerana virkahti hän:

-- "Eikö hän ole ollut muuta kuin taloudenhoitaja?"

Mutta ennen kun Harhama ehti vastata, katui hän varomattomuuttansa ja

riensi jatkamaan:

-- "Menette äärimäisyydestä toiseen... Teissä on kuume... Tietysti

te... Mutta mitä aijotte tehdä? Onhan edessänne elämä."

-- "Niin on... Elämä... Niin, _mikä on elämä?_" -- mutisi Harhama,

ilmi tuli taas povessa. Hän teki sen elämänsä suuren kysymyksen.

-- "Elämä... Ettekö Te tiedä?... Ettekö Te näe mikä on elämä? Ettekö

tunne, että _elämä on Jumalan kiirastuli_... Se kyllä polttaa

teistäkin kerran kuonan pois", -- ehätti Anna Pawlowna.

-- "Niin, kyllä... se on tuli... No, niin. Te kysytte mitä minä

teen kun elän. _Minä palan_ siinä tulessa. Eikö siinä ole kylliksi

elämän tehtävää?" -- puhui Harhama katkerana, kuin sappi, tuskan ilme

harhailevissa silmissä.

Anna Pawlowna värisi sisimmässänsä Harhamalle hellyytenä, kuin

tuutulaulu. Mietteissänsä, sääliksi sulaneena puheli hän:

-- "Olette etsinyt elämän tehtävää, ettekä seurannut kutsumustanne."

-- Ja munkki Pietarille hän jatkoi: "Hänelle on Jumala antanut

lahjat... Jos lukisitte hänen minulle kirjoittamat kirjeet, niin

hämmästyisitte. Ne ovat hiotuita kirjallisuuden helmiä... no minä en

osaa sanoa mitä... Hän soittaa ihmissydäntä aivan kuin viulua." -- Ja

uudestaan Harhaman puoleen kääntyen jatkoi hän:

-- "Olen niin usein kehottanut Teitä nostamaan lahjanne esille...

kirjoittamaan jonkun teoksen... Miksi ette sitä tee?... Miksi?"

Harhamasta pulahti se suuri ajatus, se hänen ikuinen tulensa ja

tuskansa: teoksensa. Hän synkkeni syysyöksi. _Sitä_ salaisuutta ei

hän uskaltanut paljastaa nytkään. Jotakin sanoaksensa mutisi hän:

-- "Miksi en kirjoita... Jaa... niin..."

-- "Niin, niin. Miksi ette kirjoita?" -- toisti Anna Pawlowna

kuivasti. Harhamasta pulpahti silloin eräs tavallaan oikea tunnustus.

Hän vastasi synkkänä, jyrkästi, uhmaten:

-- "Siksi, että minä en tahdo teoksellani _kutkutella_

ihmissydämiä... Minä, jos mielin lyödä, tahtoisin sillä lyödä niihin

täyden iskun... Eikä minulla ole siihen kylliksi terävää asetta..."

-- "Täyden iskun!" -- keskeytti Anna Pawlowna kiihkeästi, kuin

pelästyneenä. -- "Miten _täyden iskun?..._"

-- "Puukoniskun", -- tarttui Harhama hurjistuneen eleillä. --

"Tulisen puukoniskun aivan... Noin!" -- huudahti hän, kuin

raivostunut, sieppasi pöydältä hedelmäveitsen ja iski sen päärynän

läpi pöytään.

-- "Te olette hullu!" -- kirkaisi Anna Pawlowna hysteerisesti,

säikähtäen, sillä hänen mielensä oli herkkä, kuin vedenkupla. --

"Hullu Te olette nyt... mielipuoli... Ai herra isä!..."

-- "Niin, hullu... kyllä... mielipuoli", -- lisäsi Harhama otsaansa

rypistäen.

Anna Pawlowna rauhottui hiukan ja puheli:

-- "Puukoniskun!... Minkä puukoniskun?... Varokaa, ettei Jumalan

ole pakko takoa Teistä itsestänne esimerkinpuukkoa, jolla iskee

uhmailijoiden sydämiin!..."

-- "Takokoon!" -- katkaisi Harhama. -- "Kyllä minä nyt kestän..."

-- "Kyllähän Te kestätte!... Suuremmatkin ovat sortuneet. Haiven

tulessa Te olette Jumalan pihdeissä", -- huokasi Anna Pawlowna.

Munkki Pietari istui, kuin pappi suruhuoneessa... Hiljaisuus

kurkisteli hiirinä joka nurkasta... Sitä jatkui... Sääli ja

uskonnollinen suuttumus taistelivat Anna Pawlownassa. Hänen kalpeille

poskillensa oli noussut heleä puna... Silmänkulma oli kostea...

Tuskallisella, värisevällä äänellä huokasi hän:

-- "Oi, jos Te etsisitte Jumalaa... etsisitte _oikeassa mielessä_ ja

hartaasti... niin kuin janoon kuoleva vettä!"

Harhama nypisteli leukaansa synkkänä. Hetkisen mietittyänsä mutisi

hän:

-- "Kyllä minä olen Häntä etsinyt, kuin nälkään kuoleva leipää ja

janoon kuoleva vettä... Hartaamminkin. Kerron Teille seuraavan

tapauksen: Isäni kuolemasta oli kulunut noin vuosi... Kysymys:

'isäkö, vaiko äiti?' poltti minua. Kotini lähistöllä oli Itkuvaara,

pieni kallio, jossa Perkeleen kerrottiin asuvan ja lapsia piinaavan.

Sen vaaran juurella, Leväsuoniityllä, sairastui isäni äkkiä

kuolintautiinsa... Kerta tuskissani menin sen vaaran juurelle ja

tutkin kivien kolotkin löytääkseni jonkun, jonka jalkoihin langeta...

Löytääkseni vaikka..."

-- "Minkä?" -- keskeytti Anna Pawlowna vapisten, aavistaen hirmua.

-- "Vaikka Perkeleen..."

-- "Herra Harhama!" -- kirkaisi Anna Pawlowna kauhistuen.

-- "Niin juuri... Minä tahdoin löytää _vaikka_ Perkeleen... mustan

tai tulisen Perkeleen, kun en kerta Jumalaa löytänyt", -- leimahti

Harhama.

-- "Oijoi-joi", -- valitti Anna Pawlowna.

Harhama jatkoi toivottoman äänellä:

-- "Kerron vielä erään tapauksen; Olin pikku poika -- ehkä kahdeksan

vuotias -- _silloin_ jo etsin Häntä niin suurella tuskalla,

että olisin hengelläni ostanut pienimmänkin todistuksen Hänen

olemassaolostaan. Äitini oli kertonut, että Jumala pudottaa suuren

kiven niiden päähän, jotka pyhänä tekevät työtä. Menin silloin

kirkkoaikana kauraa leikkaamaan ja lausuin: 'Tapa nyt minut, Jumala,

niin näen, että Sinä olet!'"

-- "Hyvänen aika!" -- huokasi Anna Pawlowna. -- "Kiittäkää, että Hän

ei kuullut hullua rukoustanne."

-- "Ei... ei Hän kuullut... Tai kuuli... Kaikki on epäselvää...

Ensimäisellä sirpinvedolla leikkasin sormeni... Siitä asti on se

ollut käyrä... Katsokaa sitä!" -- mutisi Harhama sormeansa näyttäen.

Anna Pawlowna ja munkki Pietari katsahtivat toisiinsa. Kuului kaksi

katkeraa huokausta. Sitten syntyi hiljaisuus. Elämän salaisuus kulki

kaikkien edessä värisyttävän salaperäisenä. Sen tuoksu poltti, kuin

ruton hengitys... Harhama jatkoi:

-- "Te sanotte, että en olisi etsinyt Häntä totuudessa... Mutta... No

niin... Ei maksa vaivaa..."

-- "Sanokaa, sanokaa!... Sanokaa loppuun!" -- kiirehti Anna Pawlowna,

väristen mielenliikutuksesta... Harhama lopetti katkerana:

-- "Minulla on ollut niinkin tuskallisia hetkiä Häntä etsiessäni,

että jos olisin löytänyt Perkeleen... tulisen Perkeleen, niin olisin

heittäytynyt häneen tuskiani jäähdyttämään..."

Anna Pawlowna väänteli tuskissaan käsiänsä ja purskahti rajuun

itkuun... Harhama oli sanattomaksi väsynyt... Näiden kahden ystävän

elämä oli tällä hetkellä tulikuumalle raudalle nostettu. Munkki

Pietari hengitti heistä ihmissurujen ja ihmiselämän katkeraa

häkäsavua. Säälintunne kalvoi häntä, kuin kaavinraudalla, eikä hän

nyt käsittänyt Jumalan teitä, mutta hän uskoi että ne ovat viisaat.

Hänen huuliltansa pääsi huokauksen tapainen:

-- "Jumala tietää, milloin on oikea aika Hänen ilmestyä. Hän ei

päästä pakenevaakaan. Heittäisikö Hän silloin sinut, joka Häntä

_etsit!_"

Ja riutuneella äänellä, silmiänsä kuivaillen, sopersi Anna Pawlowna

lopuksi itkunsa seasta:

-- "Herra Teitä armahtakoon!"

Hetken kuluttua kysyi hän taas surullisena, osanotolla:

-- "Ja mitä aijotte nyt tehdä?"

-- "Tahdon alkaa alusta", -- vastasi Harhama jyrkästi. Hän oli jo

taas saanut henkensä hurjat siivet allensa.

-- "Kuinka alusta?... Minä en käsitä taas..."

-- "No _alaalta_, kuten Te sanoisitte... Kuokanvarresta. Haluan

laskea kaikessa sinne alas, alas asti... korpeen... rengiksi..."

-- "Ja luuletteko itsellänne olevan varaa astua alas, tai sanon:

'langeta', sitä varten vaan, että saisitte tilaisuuden taas nousta?"

-- keskeytti Anna Pawlowna, jonka äänessä nyt itkunkin seassa helisi

äkkiä ilmaantunut suuren maailman naisen itsetietoisuus, jolla hän

yritti temmata Harhaman uhmateosta.

-- "Ei meidän ihmisten kannata huviksemme langeta", -- lisäsi hän

ylevänä.

Harhama oli vaiti. Alkoi äänettömyys... Ajan mittari naksutteli,

mittaellen ajanvirtaa. Huone hämärtyi. Anna Pawlowna nousi ylös,

sytytti vahakynttilän pyhäinkuvan eteen, teki ristinmerkin ja lausui

hiljaa huoaten:

-- "Herra armahda meitä ja käännä meidän mielemme Sinun puoleesi!"

Munkki Pietari teki äänetönnä ristinmerkkinsä. Hänen lempeille

kasvoillensa laski taas suru, kuin pellon harmaa multa. Hetken

kuluttua Anna Pawlowna alkoi taas puheen, lausuen:

-- "Jos riippuisitte _uskolla_... no vaikka sokealla,

mielivaltaisella uskolla Jumalassa, näin ei elämänne olisi semmoista

harhailua ja sumua."

-- "Mutta erehtyväthän ne Jumalankin lapset", -- virkkoi siihen

Harhama kuivasti.

-- "Erehtyvät, mutta niillä on toki aina tiedossa kallio mille

nousta. Mutta entä Teillä?... No jätetään nyt... Mutta sanokaa, mitä

aijotte tehdä?"

-- "Matkustaa", -- vastasi Harhama jyrkästi. Anna Pawlowna säpsähti

ja kysyi kiireesti:

-- "Minne aijotte matkustaa?"

-- "Suomeen", -- oli päättävä vastaus.

-- "Ja kuinka pitkäksi aikaa?"

-- "Ainiaaksi."

Anna Pawlowna tunsi piston sielussansa. Hänen jokaista

hermosäijettänsä pitkin juoksi ilkeä väre. Siinä siteessä, joka

heitä yhdisti, oli solmu Rajajoella. Se oli sen siteen heikko kohta.

Molemmissa paloi pelon hiljainen liekki, että se solmu pettäisi.

Siksi eivät he koskaan uskaltaneet sen lujuutta koetella. Aivan

kuin äänettömästä sopimuksesta olivat he karttaneet koskea siihen

arkaan asiaan. Anna Pawlowna oli hiljaa, kuin kevään lämmin, kyllä

sulatellut Harhaman juuria hänen kylmän isänmaansa roudasta. Hän oli

ahkeroinut, siirtääksensä ne juuret Harhaman huomaamatta Venäjän

rikkaasen maaperään. Hän valmisti hänelle sitä varten virkaurat,

hankki suosijat. Sillä tahtoi hän poistaa ainaisen vaaran: solmun

aukenemisen Rajajoella. Hän oli kärsinyt, kun Harhaman levoton

sielu ei kiintynyt tarjolla oleviin asemiin, ei lähtenyt kulkemaan

virkarappujen loistavia portaita.

Ja nyt ilmotti Harhama matkustavansa ijäksi routaiseen kotimaahansa.

Solmua oli pingotettu Rajajoella. Hänen kotinsa jokapäiväinen vieras

oli menossa. Se hämärä, joka häntä kiehtoi, kuin noidan himmeä tuli,

uhkasi haihtua. Tulossa oli ehkä henkisen avion ero.

Alkoi hetki, jommoisena elämän sala-ajatukset ja syyt vilisevät

silmissä nopeina, kirkkaina, kuin salamoiva taivas.

Anna Pawlownan silmiin kirkastui Harhaman kotimaa. Suomen sinijärvi

hymyili. Kala pulisi aalloissa, kivikkoranta koreili kehyksenä...

Rinnettä koristi marja-aho ja mäillä hymyili kukkana lehto... Suomi

hymyili kuin neito, joka on juuri nähnyt kuvansa lähteensilmästä...

Hänestä tuntui, että kaikki se voi lumota Harhaman juuret lujalle

rautakovaan maahan.

Entä jos _hänen_ juurensa höltyisivät?

Hän näki sitä ajatellessansa Venäjän keltaisen viljameren...

Kehyksenä on taivaan sininen ranta... Vilja tekee siellä terää

kesäpoudan kypsyttämänä... Tuuli tuudittaa tähkää, hedelmäpaino

puunoksaa... Niittyä peittää kukkaverho, peltoa heilimän auer...

Siellä kylpee poppeli päivänpaisteessa. Vanha tammi kertoo vanhaa

tarua ja lehmus ylpeilee jokirannalla... Siellä ovat kuutamon selät,

siellä päiväin avarat ulapat...

Siellä ovat ihmisen juuret lujalla... Sen tunsi Anna Pawlowna...

Solmu pingottuu Rajajoella...

Isänmaan kamara on vuorta vankempi. Se sitoo ihmisen juuret lujemmin,

kuin rauta...

Mutta Anna Pawlowna salasi uuden mielenliikutuksensa. Tyynesti alkoi

hän puhua:

-- "Taas uutuus!... Suomeen! Ja mitä varten? Mitä puuttuu Teiltä

täällä?... Täällä ovat Teidän vilpittömimmät ystävänne... Täällä

on suuri osa elämäänne ja työtänne... Täällä on Teille avoinna

tulevaisuus ja virkaura, kun vaan tahdotte sitä käyttää... Sota

vahvistaa Venäjän vallan etäisessä Idässä, jonne juuri kerran

halusitte ja valmistuitte. Silloin on asemanne luotu. Siellä on

juuri puute paikalliskielten tuntijoista ja Teillä on jo itämaisissa

kielissä luja pohja. Sanokaa, mitä varten lähtisitte Suomeenne? Mitä

puuttuu Teiltä täällä?... Ystäviäkö?"

-- "Ei. Sitä, mitä oma maa ei voinut minulle antaa... tai oikeastaan,

mitä en siellä voinut löytää, olen juuri löytänyt täällä Teidän

läheisyydessä: ystäviä, sivistystä, elämää..."

-- "Mitä Teiltä sitten vielä täällä puuttuu?" -- keskeytti Anna

Pawlowna, mieli läikkyvänä vetenä.

-- "Isänmaa", -- vastasi Harhama tyynesti. Side pingottui. Solmu

Rajajoella kiristyi.

-- "Isänmaa!" -- huudahti Anna Pawlowna.

-- "Niin... Isänmaa", -- yritti Harhama jatkaa. Anna Pawlownan mieli

läikähti, kiihtyi.

-- "Herra Harhama!" -- keskeytti hän jyrkästi, käskevästi, oikaisten

hoikan vartalonsa ryhdikkääksi. Harhaman sanat pistivät häneen, kuin

neulaterävä loukkaus.

-- "Mitä suvaitsette käskeä?" -- kysyi Harhama tyynesti. Solmu oli

riuhtaistu kireälle aivan odottamatta. Molempien katseet kohtasivat

toisensa ensikertaa kylminä, terävinä. Molempien sielussa oli näpätty

sitä kieltä, jonka isänmaa on vetänyt ikuiseen vireesen. Anna

Pawlownassa leimahti suuren Venäjän tytär komeana, kuin revontuli.

Hän puhui kiivastuneena:

-- "Kuinka rohkenette Te... kuinka Te uskallatte... kuinka

tohdittekaan Te _Tsaarin alamainen_ sanoa, että Teiltä puuttuu

isänmaa siellä, missä Venäjän Tsaari hallitsee?... Ettekö Te tunnusta

Tsaarin vallan auktoriteettia?"

-- "Kyllä... kyllä... Mutta isänmaan rajat eivät aina juokse

siellä, missä Tsaarin vallan rajat... Tällä kertaa Teidän _täytyy_

minua ymmärtää. Se, jos sanon suoraan, on ollut pieni ajettuma

elämässäni... se että sinä aikana, jolloin oma kansa on ollut...no:

teuraana, minä olen täällä 'elänyt': väliin palanut, väliin taas

ratsastanut hurjisteluilla ja paheella."

Solmu vetäytyi kireälle. Anna Pawlowna huomasi nyt olevansa syrjään

viskattu lehti. Sappena kohosivat hänen kurkkuunsa menneet muistot:

Hän oli _päästänyt_ Harhaman kotiinsa, avannut hänelle elämän ovia,

kärsinytkin... Nyt saisi hän väistyä... Mieli katkerana lausui hän:

-- "Siinä näkee, kuinka te suomalaiset vihaatte kaikkea venäläistä.

Ei ystävyys, eikä mikään merkitse mitään... Suoraan sanoen unohdettu

kunnianvaatimuksetkin."

Harhamaa ne sanat ärsyttivät. Hän ei myös ollut puheessansa aivan

suora, tai paremmin: selvä. Itse asiassa ei isänmaan kaipuu ollut

hänelle mikään ainainen ajettuma. Se oli ainoastaan iltahämärästä

joskus tuikahtava kotimökin tuli, mokin pieni valaistu akkuna...

Kaikki todellinen, mikä häntä sitoi, oli yleensä hänelle taakka.

Ystävät olivat hänestä kiusanhenkiä, sukulaiset ventovieraita ja äiti

lapsuuden himmeä muisto: joskus tähtenä tuikahtava iltauni. Koko

aistillinen elämä oli hänelle kivenkolo, jossa hän kaiveli paremman

puutteessa. Hänen kaikkensa kaikessa oli salainen henkimaailma. Hänen

oikeana isänmaanansa olivat henkiset aavat ulapat. Hänen henkensä oli

tuulta, joka ei tuntenut valtakuntien rajoja. Se oli myrskyä, joka

ei etsinyt päiviä, vaan aavoja merenselkiä, joissa ei raja kosketa

siivenkärkiä.

Isänmaan kaipuu oli hänessä nyt ainoastaan halu muuttaa elämänsä

toiseen kivenkoloon. Mutta se halu oli voimakas, hillitön, henkinen

aalto, kuten kaikki hänessä. Suomi kuvastui hänelle nyt vaahtoavana

järvenselkänä, joka houkutteli luoksensa, kuin vallaton tyttö.

Mutta tyttöhän soittaa miehen povesta hurjimmat ja sokeimmat halut.

Niin oli Harhamankin isänmaan kaipuu. Se oli hillitöntä ja semmoisena

väsyvää, ohi menevää...

Mutta toinenkin tunne ajoi häntä: Viime päivät oli hän hengittänyt

sen uuden elämän höyryjä. Niihin oli hänet vienyt Nikitin Hiiden

myllyssä. Hän nousi, kuin aalto myrskyn käsissä sortoa vastaan.

Henkensä taisteli köyhien, sorretuiden puolesta, kuin peto

penikoittensa. Ja niinä sorrettuina nousi hänen eteensä oman

kansansa hahmo kurjimpana, apua enimmän tarvitsevana. Se huusi, kuin

vuorenkoloon litistynyt. Sinne! Sen avuksi! -- se oli nyt Harhaman

silmitön hetkellinen himo. Eikä hän kysynyt syvemmälle: mitä varten

sinne? eikä: miten ja millä aseilla voin vuorenraon longottaa?

Hän oli lähdössä, kuin tuuli tiellensä, tietä tuntematta, matkan

vaivoja miettimättä...

Siksi iloitsi hän joka iskusta, minkä vihollinen iski Venäjän

kansaan... Se ei johtunut vihasta Venäjää kohtaan. Venäjän kansan

hän asetti kaikkien muiden kansojen edelle yksin Anna Pawlownankin

tähden. Se uusi elämän tehtävä, jonka luonnokset Nikitin oli kutonut

häneen jo Hiiden myllyssä, häämötti hänessä nyt alati. Se häämötti

epäselvänä, kuin kuu sappensa takaa. Se kiehtoi häntä ehkä juuri

sillä salaperäisyydellänsä. Se huumasi suuruudellansa.

Siitä valui hänen ilonsa Venäjän tappioista. Jaapani kukisti hänen

mielestänsä esteitä sen uuden tehtävän tieltä. Se lakasi puhtaaksi

sitä uutta työtannerta. Isänmaa oli hänelle nyt vaan hänen henkensä

uusi temmellyspaikka, sen kaipuun joku akkunan tuli, joka pilkotti

uuden sumun takaa. Harhama itsekin käsitti sen hämärästi...

Kun nyt puhe koski siihen kohtaan, alkoivat Harhaman ajatukset

tanssia siinä sumeassa. Vallankumouksen veriutu punerti, se uusi sumu

kiehtoi. Hän kietoutui nopeasti sieltä kuunsapen takaa juokseviin

hämäriin rihmoihin... Sen tutun akkunan tuli vilkutti kirkkaampana.

Äiti, se lempeä iltauni, painoi silmiä... Ja unissa kirkastui sen

uuden hämärän himmeät varjot...

Keskustelu oli alkanut vilkastua. Harhama sitoutui oman maansa

kamaraan, Anna Pawlowna eteni etemmä Venäjän viljameren huumaaville

selille. Solmu Rajajoella kiristyi.

Samassa ilmotti palvelija parooni Geldnersin tulon.

Parooni Geldners astui sisään, tervehtien suuren maailmanmiehen

arvokkuudella. Munkki Pietarin ja hänen katseensa kohtasivat taas

toisensa kuin kaksi pistimen terää. Molemmat tervehtivät toisiansa

äänettöminä.

Parooni Geldners istahti ja alkoi puhelun. Hänen puheessansa ja

käytöksessänsä oli hienoutta, sulavuutta. Samalla oli siinä tarkkaa

oman arvonsa rajojen vartioimista. Jokaisella äänenpainolla veti hän

viivan, jota lähemmäksi ei kuulija saanut häntä lähetä. Hän alkoi

puhelun kohteliaalla äänellä, Anna Pawlownan puoleen kääntyen:

-- "Suvaitkaa jatkaa keskusteluanne!... Emme suinkaan häiritse?"

-- "Ette suinkaan, parooni", -- virkahti Anna Pawlowna. -- "Te

tulette juuri antamaan keskustelulle oman sävynne. Me aloimme juuri

puhua Suomesta ja niistä herra Harhaman hyvistä suomalaisista..."

-- "Siis politiikasta", -- keskeytti parooni Geldners.

-- "Niin. Te, parooni, kun olette aina tekemisissä valtiollisten

kysymysten kanssa, tulette nyt aivan kuin _ex officio_ ottamaan

keskusteluun osaa. Mitä mieltä Te, parooni, nyt olette Suomen

kysymyksessä?" -- kiirehti Anna Pawlowna.

-- "Ah! Ne rajamaat ovat nyt Venäjän kipeitä kohtia. Sota ja

kaukaisen Idän kysymys vaativat nyt kaiken huomion... Rajamaiden

asioiden järjestely täytyy lykätä tyynempään aikaan..."

Side höltyi... Anna Pawlowna huokasi. Oliko solmu Rajajoella kestävä?

-- "Ja herra Harhama puhuu, että hän on juuri _nyt_ huomannut Suomen

kysymyksen ratkaisuajan tulleen... Aikoo sen johdosta muuttaa

kotiseudulleen", -- puhui Anna Pawlowna tyynenä.

-- "Aivanko kokonaan pois täältä?... Ja minkä tähden?" -- kysyi

paronessa Geldners.

-- "Sanokaas muuta!" -- vastasi Anna Pawlowna.

-- "Hän on saanut päähänsä, että hänen isänmaansa alkaa jostain

määrätystä viivasta Valkeasaaressa ja että hän ei muka täällä voi

tehdä työtä kansansa hyväksi."

-- "Omituinen päähänpisto!... Onko se totta herra Harhama?" -- kysyi

edelleen paronessa Geldners.

-- "Anteeksi paronessa! Kysymykseenne sisältyy niin paljon tästä

keskustelusta, että on vaikea vastata", -- vastasi Harhama.

-- "Mutta miks'ette voi täällä elää ja tehdä työtä? Sama Tsaarihan

Teillä on täälläkin", -- jatkoi paronessa Geldners.

Anna Pawlowna odotti. Hän tunsi solmun vetäytyvän kovalle.

-- "Suomalaiset pelkäävät Venäjää kuin hautausmaata", -- ennätti

parooni Geldners vastaamaan. -- "Heillä on niin lyhytnäköisiä

valtiomiehiäkin, jotka eivät tahdo tuntea vastustajaansakaan, eivät

oppia tuntemaan sen voimia... se kun asuu rajan tällä puolen."

-- "Ei... ei", -- yritti Harhama keskeyttää, mutta Anna Pawlowna

keskeytti hänet kiihtyneenä, lausuen:

-- "Kuinka ei?... Olen Teille itsellenne usein sanonut, että te

suomalaiset tunnette Pariisin likaviemärit, mutta te ette tunne

Venäjän suunnattomia taideaarteita, jotka ovat kivenheiton päässä

maastanne. Te opitte ranskankielen, tutustuaksenne sen avulla

ihmishengen suuriin luomuksiin. Ja kumminkin on sen Venäjän kansan

kielellä, johon kansanne elämä on yhdistetty, ilmestyneet ihmishengen

helmet... Ottakaa runoilijoistamme ja kirjailijoistamme Lermontof,

Nekrasof, Pushkin, Dostojewskij, Gogol, Turgenjef y.m. Ottakaa

Tolstoi... Mitä ovat Dumas't, Zola't y.m. tämän rinnalla? Ottakaa

taiteemme Tshaikowskijsta, Aivosowskijsta y.m, alkaen, ja Teidän

täytyy myöntää, että Venäjä ei ole hautausmaa, jossa on ainoastaan

kuolleiden luita."

Hän veti sidettä kovemmalle... Ja itse hän pelkäsi samalla, että

solmu aukeaa...

-- "Niin, suomalaiset matkustavat Tukholmaan Tolstoita tutkimaan", --

virkahti parooni Geldners kuivasti.

Keskustelu alkoi käydä vilkkaammaksi, mielet alkoivat lämmitä. Solmu

pingottui Rajajoella...

-- "Onko se totta?" -- kysyi paronessa Geldners, Harhaman puoleen

kääntyen.

-- "Kyllä, kyllä... osaksi", -- myönteli tämä hiukan neuvotonna. Anna

Pawlowna keskeytti taas hänet:

-- "Tehän, herra Harhama, tiedätte, että esimerkiksi minä olen

myötätuntoinen suomalaisille. He ovat työteliäitä, rehellisiä,

eteenpäin pyrkiviä. Mutta en minäkään jaksa ymmärtää sitä,

etteivät he tahdo puristaa venäläistä kättä yhtä ystävällisesti ja

rehellisesti, kuin he puristavat jokaista muuta kättä."

-- "Kyllä, kyllä he sitä puristavat rehellisesti jos se vaan ei ole

ojennettu heille tarkotuksessa puristaa suomalaisen käsi ijäksi, joka

juuri on tarkotus", -- tarttui Harhama puheesen.

-- "Niin onkin... Mutta ystävänä, eikä vihollisena, tarjotaan teille

se ikuinen kädenlyönti. Mutta suomalaisiin on istutettu se hullu

usko, että he eivät tarvitse sitä ystävän kädenpuristusta ja että he

yksin ovat oikeutetut määräämään kaikki Rajajoen takana", -- lausui

taas Anna Pawlowna.

Keskustelu jatkuu. Mielet lämpenevät edelleen, mutta keskustelijat

säilyttävät ulkonaisen tyyneytensä, kuin kansi sisäisen paineen.

Kello naksutteli. Ajan palaset putoelivat ijankaikkisuuteen...

-- "Mutta te kaikki myös myöntänette, että Suomen kansan täytyy

_itsensä_ ja _yksin_ ratkaista elämänsä kysymys, jos se mielii elää",

-- lausui Harhama. -- "Vai mitä Te ajattelette, isä Pietari" --

lopetti hän, munkki Pietariin kääntyen.

Kaikki odottivat vastausta. Anna Pawlownan mieli kuohui vaahtona.

Munkki Pietari mietti hetken ja vastasi:

-- "Kansat eivät elä yksin maan päällä. Kahden naapurin maita ja

työrauhaa ei turvaa raja-aita, vaan veljeys ja hyvä sopu. Riita ja

epäluulo rakentavat naapurien välille aidan, jonka molemmin puolin

kytee epäluulo. Ainoastaan sopu luo työrauhan, minkä turvissa vilja

kasvaa pellolla ja karja lisääntyy laitumella. Mutta sopua ei

synny siellä, missä naapuri ei tahdo naapuria kuulla, ei ymmärtää,

eikä työn lomassa istahtaa hänen kanssansa peltonsa rajakivelle

keskustelemaan ja kuulemaan tämänkin toivomuksia."

Hiljaisuus lehahti huoneesen, kuin kepeä perhonen. Harhama katkasi

sen, kysyen:

-- "Mutta jos rikas naapurini tahtookin siinä rajakivellä istuessa

keskustella ainoastaan siitä, koska toisen on tuotava hänelle

peltosarkansa, kaikkensa?"

-- "Jumalan käskystä taipuvat vuoret, kuin jouhi. Etkö usko, että Hän

voi katkaista pahuuden rihmat, jos ne juoksevat naapurisi sydämmestä?

Luottakoon ihminen häneen... Hänen apuunsa! Mutta ei toimetonna.

Sillä naapurien välinen sopukaan ei sada valmiina pilvestä. Kenen

kädessä kuut kierivät kerinä, Hän voi sammuttaa ihmispovessa palavan

vääryyden lieskan. Häneen luottaen voi kansa mennä pahankin naapurin

luo rauhallisena... Hän voi kyykäärmeetkin taltuttaa. Jos he

vihollisina yhtyvät, eroavat he ystävinä. Joka kieltäytyy koettamasta

sovittelua, hän ei luota Jumalaan ja asiansa oikeuden voimaan."

Munkki Pietarin puhe vaikutti taas Harhaman kuohuvaan mielialaan,

kuin voimakas lääke sairaasen. Kieltämyksen, epäilyn ja taikauskon

usvat pursusivat hänen sielustansa. Niiden läpi katseli hän munkki

Pietaria. Siksi näyttikin hänestä tämä munkki henkimaailman

olennolta, joka lypsi viisauttansa jumaluuden nisistä. Epäröiden

lausui hän:

-- "Ei siitä ole kysymys... Kysymys on siitä, että jokaisen kansan

täytyy _itsensä_ saada ratkaista ja _täytyy_ ratkaista olemuksensa

ydinkysymys, se on: _olla oman peltosarkansa herra_."

Keskustelu kiihtyi. Rajamaiden kysymys ja Suomen kysymys, on kuin

kuiva katajapensas. Mielet lämpenevät. Isänmaan henki nousee niistä

katkerana, kuin savu turpeesta. Isänmaanrakkaus tupruaa jo kytevänä

vihana. Solmu Rajajoella pingottuu. Kuiva kataja uhkaa syttyä.

-- "Ei, ei. Ei mikään kansa sitä voi määrätä aivan yksin", --

keskeytti munkki Pietari Harhaman, mieli lämminneenä. -- "Ei kukaan

saa pellonsarallansa sulkea naapurinsa kirkkotietä. Naapurinkin

täytyy päästä herranhuoneesen. Sillä kansojen kulkutiet ovat Jumalan

säätämiä kirkkoteitä, eikä niitä siis voida tuketa. Ei myös kukaan

seiso maailmassa yksin. Mies raivaa pellon korpeen ja kylvää siemenen

multaan. Mutta pellon vieressä on aava räme, sen märän sammalen alla

piilee halla, nousee sieltä, panee valmistumaisillansa olevan viljan

ja kylväjä seisoo toivotonna, puti-puhtaana hallasuon reunalla.

Mutta muutaman ajan perästä tulee toisia miehiä. He kuivaavat märän

suon. Kohta lainehtii keltainen vilja siellä, missä ennen sammal

kasvoi. Samoina elokuun öinä, jolloin ennen halla huokui märän suon

mudasta, tulvaa suolta nyt kypsyvän viljan lämpö naapurin pellolle

ja kypsentää siellä kasvavan sadon. Samat säännöt ovat kansojenkin

elämisen ehdot. Seisooko naapuri silloin yksin? Onko hän oikeutettu

peltonsa omistusoikeuteen vedoten kieltäymään keskustelustakin, kun

suon raivaajat pyytävät saada kaivaa viemärin hänen peltonsa läpi,

tai kulkea herranhuoneesen hänen kartanonsa kautta?"

Ja munkki Pietarin kasvoilla hehkuu omituinen rauha, rauhallinen

kuin pieni metsävalkea, joka välkkyy kesäisessä päivänpaisteessa

kirkkaan lähteensilmänlaisena. Suomen kysymys oli hänenkin mieleensä

virittänyt tulen. Isänmaantunne kipinöi jo hehkuvana rantana.

Kipinöistä tarttui uutta tulta mielien kuiviin turpeisiin.

-- "Ei siitä ole se peruskysymys. Peruskysymys on siitä, etteivät

suonraivaajat saa _omin lupinsa_ kaivaa naapurin _koko_ sarkaa

viemäriksi, kirkkotietä tehdessään kaivaa pois talon peruskiveä", --

selitti Harhama munkki Pietarille.

Parooni Geldners oli huolettoman näköisenä seurannut keskustelua,

hilliten mielensä hehkua. Nyt tarttui hän puheesen:

-- "Suomalaisten valtiomiesten erehdys on siinä, että he tahtovat

_yksin_ määrätä kahden kansan väliset asiat. Eivät halua edes

keskustella. He eivät näy ymmärtävän, tai eivät tahdo tunnustaa

_historianpakkoa_."

Kuiva kataja alkoi rätistä. Naisten poskilla läikehti mielenliikutus

väliin punana, väliin lämpönä.

-- "Kuinka niin, parooni?" -- kysyi Harhama päättävästi, Geldnersin

puoleen kääntyen: