Idässä ilmotti jo punainen aamuruskon railo uuden päivän tuloa. Mutta
Hiiden mylly jatkoi yhä käyntiänsä...
Kullantemppelissä.
Elämä on tulikuuma kultavuode.
Niinä päivinä nousi veripunainen aurinko idästä. Sen takaa kuului
keltaisen aaveen villi sotahuuto ja pimeydessä asuvaa kansaa valaisi
sodan tulipalo.
Kauhu kulki silloin Venäjän tasangon yli ja kansa, joka asui
tasangolla ja näki aaveen ja uhkaavan tuli palon ja kuuli sotahuudon,
huusi vapisten:
-- "Sota!"
Sota!... Sota! -- kuului huuto kaikkialta, kun se veripunainen
päivänkehä suureni tulipaloksi ja vyöryi Venäjän tasangolla,
pimeydessä asuvan kansan yli.
-- "Aseisiin!" -- kuului silloin voimakas, vapisevalle kansalle
lausuttu käsky.
-- "Aseisiin! Aseisiin!" -- kertautui käsky kaikkialla, köyhän
majassa ja rikkaan asunnossa.
Silloin vapisi arka, ja rohkea seisoi äänetönnä. Tylsistyneenä
kuunteli mies, kun hänen käskettiin lähteä suoniansa avauttamaan, ja
avutonna itki vaimo ja lohduttomina lapset. Köyhä vaikeroi ja rikas
raivosi epätoivoisena, nähdessään, että se pelipöytä, jolle hän oli
omaisuutensa nostanut, horjui.
Sota! Sota! -- kertautui kauhunsanoma tylsistyneiden ihmisten
suonenvedontapaisesti vavahtelevilla huulilla. Toiset siunasivat
itsensä, tehden ristinmerkin ja mutisivat rukouksensa:
-- "Herra, armahda kansaasi!"
* * * * *
Mutta tyynenä seisoi pörssirakennus. Sen kattorakenne lepäsi
rauhallisena solakoiden pylväiden hartioilla, pylväiden, jotka
suorissa riveissä seisoivat rakennuksen kaikilla sivuilla. Se
rakennus seisoi rauhallisena, sillä se tiesi olevansa kullantemppeli.
Se tiesi, että sen herra, se keltainen, eloton kulta, on ihmisten
jumala, joka hallitsee maan kansoja, jumala, jonka käskyjä tottelevat
lukemattomien miljoonien omattunnot ja jonka käskystä lukemattomien
miljoonien käsivarret tarttuvat joko työhön, tai rikoksiin.
Mutta sen temppelin sisällä oli pelipöytä, jolla pelattiin
ihmiskunnan omaisuutta suurissa panoksissa, menetettiin, tai
voitettiin ihmistyötä ja ihmiskäsivarsien isäntäoikeuksia. Se
oli kullan alttari, jolla ihmiset uhrasivat sielunsa keltaiselle
kullalle. Siinä pelipöydässä, siinä keltaisen kullan alttarissa
tuntuivat yhteiskunnan taloudellisen elämän sykähdykset ja sen
päällä kieri kulta, sen temppelin herra ja maan kansojen jumala.
Kullan palvelijat istuivat sen alttarin ympärillä ja heissä hehkui
kullanhimo, kuten liekki hehkuu palavassa hiilessä. Kullakin heillä
oli malja valmiina kädessä ja he odottivat, että heidän jumalansa,
se eloton, se alttarilla kierivä kulta, vierisi maljaan. Eivätkä
he ainoastaan odottaneet. He houkuttelivat sitä kirkasta, kierivää
jumalaansa, he keinottelivat saadaksensa kukin sen jumalan kierimään
ohi muiden maljojen omaansa.
Ja mitä kauvemmin he odottivat, sitä ahnaammaksi kävi keinottelunsa,
sitä hehkuvammaksi yltyi heissä kullanhimo. Sen tuli virisi
kuluttavammaksi.
He paloivat silloin, kuin hehkuvat hiilet kylmän jumalansa edessä.
Ihmisestä oli tullut kullan uhrihiili.
Ja kun yhteiskunnan elämä sykähteli, kun jossain sortui tehdasliike,
jonka perustuksen Hiiden myllyn väki oli syönyt, tai kun madonsyömät
pankit luhistuivat ja huimaava kilpailu, tunnoton keinottelu
löi pirstaleiksi taloudellisia liikkeitä, silloin tuntui aina
kovempi, tai heikompi sykähdys pelipöydässä, kullan alttarissa.
Sen taso paikoin kohosi ja paikoin se laski ja sille kasattu kulta
kieri silloin yhden maljasta toisen maljaan. Kullanhimo leimahti
silloin alttarin ympärillä palavissa hiilissä, keinottelijoissa,
kuluttavampana. Ja jonka maljaan se keltainen, kierivä jumala oli
vierähtänyt, hän sai vallan käskeä sen nimessä ihmiskäsivarsia
valmistamaan käskijällensä mukavuuksia ja nautintoa siinä määrässä
ja niin kauvan, kuin sitä kultajumalaa maljassa riitti, tai kun se
yhteiskunnan elämän edelleen sykähdellessä, taloudellisten liikkeiden
jossain taas järkkyessä, kieri niiden käskystä taas jonkun toisen
maljaan.
Kullan temppelissä palvelivat ihmiset jumalaa, joka hallitsee
maan kansoja, vaan ei itseänsä. He palvelevat orjina jumalaa,
joka tottelee maailman taloudellisen elämän käskyjä, kuin orja
ruoskaa, kierien sen jumalaksi, jonka hänen lapseksensa yhteiskunnan
taloudelliset liikkeet kulloinkin valitsevat.
Sen jumalan edessä hehkui kullanhimo kauniina uhritulena. Ihmishiilet
paloivat kirkkaina, kuin vaha. He tuikkivat aivan tulina, paloivat
poroksi, kootaksensa maljaansa sitä haihtuvaa sumua. Ihmishenki ei
tavotellut siellä korkeuksia, ei hapuillut siipiensä kantaman rajoja.
Se vaani maassa kierivää kultamurua, kuin nälkäinen kissa pikkuista,
vikkelää hiirtä...
* * * * *
Mutta niinä päivinä, jolloin Idän aurinko nousi veripunaisena pyöränä
idästä ja keltaisen aaveen villi sotahuuto tunki läpi ihmisten
ytimien, alkoi sumu maljoista haihtua. Silloin riensivät kullan
palvelijat pelastamaan, mitä vielä pelastaa voitiin. Kulta näytti
silloin pettävän palvelijansa, kätkeytyi alttariltansa takaisin maan
uumeniin, paeten liikepulaa, joka oli kohonnut sotatorven soidessa,
sodan roihun syttyessä, kuin nälkähirviö. Kullanpalvelija paloi
silloin kirkkaana ilmitulena. Koko se keinottelija joukko, joka
täytti jumalansa suuren temppelin, läikehti, kuin tulinen hiilos.
Ja kun sodan järkyttämät taloudelliset liikkeet luhistuivat,
kun siitä johtunut sykähdys tuntui kullan alttarissa, alkoi se
kuollut metalli levotonna vieriä. Se etsi reikää, mihin paeta
sitä näkymätöntä petoa, joka nyt liikepulana nosti päätänsä
sodan verisistä usvista. Silloin leimahti aina tuli kirkkaampana
ihmishiilessä ja lieska nousi hiiloksesta. Keinottelijain silmiin
syttyi kultakuume. Se levisi nopeasti silmästä silmään, kuin
kulovalkea. Kukin katsahti ahnaan pedon tavoin maljaansa. Ja kun he
huomasivat, että kulta niistä hupeni, että jumala haihtui sumuna
juuri nyt, hädän hetkellä, niin muuttui palava ihmishiili harmaaksi.
Syntyi paniikki. Kauhu laskeusi, kuin harmaa tuhkavaippa kullanhimoa
suitsuavalle ihmishiilokselle, tukehduttaen hetkeksi osan sen
lieskasta ja lopulla sammuttaen siellä täällä, yksityisissä hiilissä
vielä tuikahtelevan liekin. Ihmisten kasvoille laskeusi tylsä
ilme ja kuume sammui heidän ahnaissa silmissään, kuin elonkipinä
kuolevassa. He seisoivat neuvottomina, kasvot harmaina, kuin tuhka,
silmät sammuneina. He olivat hetken ajan ihmisvainajia, voimattomina
hallitsemaan yhteiskunnan taloudellista elämää, joka nyt sortui, kuin
ruhjottu hirviö, haudaten allensa ne, jotka sen olivat luoneet ja
jotka vielä äsken herroina sen utarista rikkautta lypsivät.
Mutta kullanhimo ei ollut heissä tyyten sammuksiin tuikahtanut. Se
oli vetäytynyt kauhun ja paniikin karkottamana syvemmälle sieluun,
peittäytynyt harmaan tuhan alle. Hetkisen kuluttua paloivat he taas
kynttilöinä ahneuden luisissa kynsissä.
Mutta uusia huolestuttavia tietoja saapui. Liikepulahirviö avasi
kitaansa yhä suuremmaksi. Se uhkasi niellä kaikki. Kulta pakeni
palvelijoitansa, kuin vikkelä hiirenpoika kissaa. Paniikki kasvoi.
Kauhu lisääntyi. Se sammutti palvelijat väliin savuaviksi kekäleiksi,
joiden sisällä kyti kuluttava tuli, valmiina uudestaan liekiksi
leimahtamaan. Väliin pilkahti onni ja puhalsi keinottelijoihin
ilmivalkean, kultakuumeen.
Ja heidän edessään seisoi, ilkamoiden, edelleenkin se nälkäinen,
ruhjottu hirviö, taloudellinen pula, joka oli hetkeksi kukistanut
kullan vallan ja sääteli nyt sen istuimella itsevaltiaana ihmisten
kohtaloita, jaellen umpimähkään toisille kurjuutta, toisille
yhteiskunnan aarteita. Oman onnensa seppo, _"the self-made
man"_, oli hävinnyt ja sen sijalla seisoi nyt avuton yhteiskunta
ihminen. Se seisoi kuin terävän piikin päässä: kärsi asemastansa,
pelkäsi putoamistansa. Hänen kohtaloansa sääteli koko maailman
yhteen kietoutunut taloudellisen elämän sotkuinen verkko. Sitä
ratkaisi miekka kaukaisella sotatantereella; Hiiden myllyssä sitä
sääti elostelija kuhertelevine yölintuinensa, kullan temppelissä
keinottelija, palatseissa valtiomies. Ja viime aikoina oli astunut
esille työmiesten joukko, joka ratkaisi lukemattomien kohtaloita
yhdellä ainoalla taikasanalla: Lakko.
Lakko! -- se sana kaikui näinä päivinä ensi kertoja tässä huoneessa,
jossa sumu oli jumalana. Kullan palvelijat tyrmistyivät sitä
kuullessaan. Alttarilla hohtava kulta kävi yhä levottomammaksi,
ketterämmäksi, sumu maljassa utuisemmaksi. Paniikki yltyi. Jumala
hehkui nyt polttavana hiilenä. Se poltti palvelijoittensa käsiä
epävarmuudellansa, sillä tiedolla, ettei siihen voinut luottaa,
eikä kukaan niistä voinut siitä luopua. Maljat tyhjenivät. Kullakin
oli enää tulikipuna pivossa. Se kipinä poltti pivoa ja siinä oli
sittenkin pelastus.
Kulta on armoton jumala...
* * * * *
Mutta pörssihuoneen perällä istui eräällä penkillä hieno, nuori
asianajaja Aleksander Zaiko. Hänen hienopiirteisillä kasvoillansa
ilmehti huoli ja levottomana nypisteli hän pientä, mustaa
leukapartaansa nähtävästi jotain odottaen. Paniikin alkaessa lähestyi
häntä väkijoukosta mustiin puettu, hoikkavartaloinen nainen,
maallikoksi puetun munkki Pietarin seuraamana. Molemmat äskenmainitut
olivat tungeskelleet väkijoukon ristiin rastiin, etsien levottomina
jotakin. Mustapukuinen nainen lähestyi nyt nuorta asianajajaa tämän
huomaamatta ja puhutteli häntä nopeasti, tuttavallisesti, kuten
nuorukaista:
-- "Ah, täällähän Te olette, Aleksander Petrovitsh! Olen etsinyt
Teitä kaikkialta väkijoukosta ja luulin jo etten löydä... Isä Pietari
oli niin ystävällinen, että lähti minua saattamaan..."
Nuori asianajaja nousi nopeasti ylös ja kumarsi kohteliaasti lausuen:
-- "Anteeksi, rouva Vronskaja, että Teitä vaivasin!... Mutta minulla
ei ollut muuta neuvoa. En myös voinut odottaa Teitä kotonanne,
ja kun asia koskee yhteistä ystäväämme, herra Harhamaa, rohkenin
pyytää Teitä saapumaan tänne. Asia, nähkääs, on kiireellinen...
Harhama, kuten jo Teille kirjoitin, ei ole kotona... Olin hänen
morsiamensa, Magdan luona, mutta ei hänkään tiedä, minne sulhasensa
on matkustanut... Käännyin sentähden Teidän puoleenne... Ehkä saan
Teiltä apua."
-- "Vielä vähemmin voin minä sanoa, minne hän on matkustanut... Magda
oli juuri luonani häntä tiedustamassa... aivan epätoivoisena...
Jotakin käsittämätöntä piilee hänen matkassaan. Mahdollisesti joku
onnettomuus... Mutta puhukaamme lyhyesti. Mistä on nyt kysymys?
Minäkin olen huolissani", -- huolehti rouva Vronskaja.
-- "Tiedätte kait, että olemme herra Harhaman kanssa pelanneet
täällä..."
Rouva Vronskaja ei vastannut. Hän näytti hämmästyneeltä. Nuori
asianajaja jatkoi:
-- "Oikeastaan olemme pelanneet uhkapeliä... tosin emme omin nimin,
vaan yhtiössä... Onni on ollut meille miltei aina suotuisa ja se on
houkutellut meidät ehkä liika kauvaksi mukanaan... Nyt on kaikki
omaisuutemme pelissä... ja menossa", -- lopetti hän hitaasti.
Rouva Vronskajan kasvoille laskeusi surullinen ilme ja hän lausui
miettivänä, ikäänkuin itsekseen:
-- "Tästä hän ei ole puhunut..."
Syntyi hetken kestävä, lyijynraskas äänettömyys. Kullanpalvelijain
joukosta kuului outo kohina, jonka kaikki kolme huomasivat.
Sammumaisillaan olevan hiiloksen muutamiin hiiliin oli onni
puhaltanut uuden hehkun. Toiset lähtivät pois synkkinä, mustana
porona. Eilispäivän miljoneereja oli lyöty kerjäläisiksi. Heidän
jumalansa oli hylännyt heidät ja valinnut toiset, kierinyt heidän
maljastaan toisten maljoihin. Ihmistyö ja miljoonien raatajain
käsivarret olivat vaihtaneet isäntiä muutamassa tunnissa... Rouva
Vronskaja tajusi himmeästi kaiken tämän silmänräpäyksessä. Hän
katsahti surullisena nuorta asianajajaa, joka puolestansa oivalsi
hänen ajatuksensa ja hieman punastui.
Munkki Pietari, joka maallikkopuvussa seurasi rouva Vronskajaa,
huokasi raskaasti. Viime mainittu katkaisi äänettömyyden kysyen
tuskaisena:
-- "Mutta mistä on nyt kysymys?"
-- "On kysymys pelastaa ystävämme herra Harhaman omaisuus...
Tarvitaan noin 30,000 ruplaa... Sillä summalla voitaisiin hänelle
kuuluvat arvopaperit säilyttää paniikin ohi... Olen varma, että
ne silloin nousevat, joten ainakin suurin osa hänen omaisuuttaan
saataisiin pelastetuksi... Muutoin on kaikki mennyttä. Oman osani
olen voinut järjestää, mutta hänen suhteensa olen voimaton", --
selitti nuori asianajaja.
Rouva Vronskaja huokasi ja hänen suupielessänsä vavahteli
hermostunut, katkera hymy. Hän mietti hetken ja kysyi sitten nuorelta
asianajajalta lyhyesti, kuivasti, päättävästi:
-- "Odotatteko täällä silloin, kun minä tuon tarvittavan summan?"
-- "Kyllä... kyllä... Miten vaan suvaitsette käskeä..."
Rouva Vronskaja ojensi hänelle äänetönnä kätensä jäähyväiseksi.
-- "Isä Pietari, seuratkaa Te minua", -- sanoi hän lähtiessään munkki
Pietarille.
* * * * *
Kun rouva Vronskaja palasi rahojen kanssa, kohtasi hänet väkijoukossa
parooni Geldners, joka hämmästyneenä huudahti:
-- "Anna Pawlowna!... Te täällä... Pelaamassako?"
-- "Ei, vaan pelastamassa pelaajia", -- vastasi rouva Vronskaja. --
"Mutta minkä johdosta Te, parooni, olette niin kovin iloinen? Tehän
hehkutte aivan kuin palava hiili."
-- "Oh, Anna Pawlowna... Onni on nyt kerrankin ollut mukana", --
huudahti parooni Geldners. -- "Onnistuin ostamaan määräävän osan
Hornan luolan tehtaiden osakkeita aivan pilkkahinnalla, joten
tehtaiden isäntävalta todellisuudessa on nyt minun käsissäni... Se
on harvinaisuus näinä aikoina. Varmaankin tekin, Anna Pawlowna,
myönnätte nyt, että ihmisonni ei ole niin taitava lintu, ettei
pistäisi päätänsä pyytäjän paulaan... vaikka olettekin niin
pessimistinen siinä asiassa? Sanokaa, eivätkö onnennupusta puhkea
kauneimmat kukat?"
Anna Pawlowna Vronskajan mieli oli kokonaan järkkynyt sodan, Harhaman
katoamisen ja hänen odottamattomien asioittensa johdosta. Parooni
Geldnersin onni välkkyi hänelle siksi, kuin himmeä sumu, jonka
takaa näkyi epäselvänä kaunis, punertava päivänpyörä, leväten onnen
vertauskuvana pehmeällä pumpulivuoteella, hienossa väriautereessa.
Hän näki sen onnen utuna, käsittämättömänä, katseli sitä järkkyneen
mielialan värisyttämänä. Hajanaisena, hämillänsä, puoli-itseksensä
virkkoi hän jotakin sanoaksensa:
-- "Teidän elämänne, parooni, on... Ah, kaikki täällä on niin
sotkuista, epäselvää... sumua..."
-- "Anteeksi, Anna Pawlowna! Miksi suvaitsette minun elämäni
määritellä?" -- tarttui parooni Geldners iloisena, reippaana.
-- "Miksikäkö tahtoisin sen määritellä?... Teidän elämänne?...
Näytätte niin onnelliselta, kuin olisi elämänne kultavuode", --
vastasi rouva Vronskaja surun ilme silmissä ja äänessä sen väre.
Parooni Geldners näki rouva Vronskajan silmät ja mietti hetken. Niitä
silmiä oli hän kerta nuoruudessansa katsellut, vanhojen poppelien
alla, kesän kukkeimmillansa ollessa... Hän oli kurotellut niihin,
katsellut niistä sitä odotettua tulevaisuuden kuvaa, sitä _onnea_,
jota hän metsästeli... Hän oli soitellut niitä muistellessa poppelin
alla. Hän soitteli, mutta ei uskaltanut _puhua_... Kesä oli kierinyt,
syksy värjäili poppelien lehtiä... Uneksitut silmät pakenivat, kuin
muuttolinnut... Hän ei ollut osannut virittää onnen ansaa... Niistä
silmistä katseli kohta toinen nuorukainen onneansa... Hänen soittonsa
sävel oli silloin särkynyt...
Parooni Geldners vaikeni hetkisen. Hänenkin mielensä oli meren
vaahtoa. Hän oli ollut sodan luojia... Se tieto järsi hänen
sieluansa, painoi hänen hartioitansa. Ajatuksissansa, teeskennellyllä
levollisuudella, vastasi hän vihdoin:
-- "Niin, elämä on kultavuode... Tiedättekö, Anna Pawlowna, jos sanon
suoraan, niin: _elämä on tulikuuma kultavuode_..."
Anna Pawlownan silmissä sumeni entistä enemmän. Sotkuisten
ajatuksiensa seasta sai hän kysytyksi:
-- "Mitä varten te sitten kokoatte sitä tulikuumaa kultaa?"
Parooni Geldners levitti kätensä ja virkahti:
-- "Mitä varten? Mhyh! Jos emme me ihmiset keritse elämää, niin elämä
keritsee meidät."
Munkki Pietari, joka oli erillänsä katsellut kullan jumalan
uhripaloa, ei ollut kuullut keskustelusta muuta, kuin Geldnersin
viimeisen lauseen. Hän lähestyi nyt Anna Pawlownaa. Parooni Geldners
huomasi hänet, ja huudahti ilosena:
-- "Anteeksi, isä Pietari, etten huomannut! Olen juuri voittanut
pelissä koko Hornan luolan." Ja ojentaen kätensä munkki Pietarille,
lisäsi hän: "Tulitte aivan kuin kutsuttuna menestystäni siunaamaan."
Munkki Pietari työnsi hänelle ojennetun käden kohteliaasti syrjään,
lausuen lempeällä äänenpainolla:
-- "Te olette kantanut maksun sodasta, jonka valmistitte kansallenne.
Ei ole vielä lammas teuraana ja Te jo seisotte keritsimet kädessä.
Olette pelannut suurilla panoksilla ja voittonne on sen mukainen."
Parooni Geldners kalpeni hieman, mutta vaikeni, ylpeänä, korskeana.
Rouva Vronskaja poistui äänetönnä munkki Pietarin seuraamana, joka
surullisella äänellä lausui:
-- "Hän on todellakin hiili... Hän palaa huoletonna, kuin
vahakynttilä jumalansa kasvojen edessä."
Anna Pawlowna käsitti vasta nyt kaiken ja huokasi:
-- "Ah, te Venäjän kansan paimenet!"
* * * * *
Mutta kullan alttarin ympärillä hehkui ihmishiilos tavallista
palavampana. Kun _yhdet_ sydet sammuivat, leimahti tuli _toisissa_
kirkkaampana. Kullan jäännökset olivat kierineet heidän maljaansa.
Anna Pawlowna ja munkki Pietari katselivat, odotellessaan, tätä
paloa. Sana saapui sotatantereelta. Vihollisen miekka on siellä
iskenyt syviä haavoja. Sen johdosta on eräs pankki sortunut. Tuhannet
pikkueläjät halki valtakunnan ovat menettäneet kovalla työllä kootut
säästönsä, pankin osakkaista on tullut kerjäläisiä. Heidän roponsa on
sotatantereella vuotava venäläinen veri pois huuhdellut.
Taas saapuu uusi sanoma: Vihollisen miekka on leikannut uusia
haavoja... Sen johdosta luhistuu eräs suuri yhtiö. Sen osakkeiden
omistajat vierähtävät pois palavasta hiiloksesta, sammuneina
kekäleinä, harmaina, äänettöminä. Heidän kohtalonsa on ratkaissut
miekka, jota piteli kaukainen, tuntematon vihollinen. Kun he
poistuvat pois mammonan polttorovioista, eivät entiset ystävät tunne
heitä enää, vaan väistävät heitä, ikäänkuin tietä avaten... Kaukainen
vihollinen on miekallaan leikannut poikki ystävyyden siteet. Eräs
omaisuutensa menettänyt perheen isä puhuttelee poistuessaan muuatta
eilispäiväistä ystäväänsä, valittaen masentuneena:
-- "Nyt on kaikki mennyt. Kotona odottavat vaimo ja lapset, eikä ole
minulla enää omaa sauvaakaan."
-- "Mitä tehdä!" -- vastasi puhuteltu ystävä vältellen, lisäten
välinpitämättömästi: "Onhan sinulla henkivakuutus lasten nimelle."
Sortunut perheenisä ei jaksanut kuulla enempää. Hän on pudonnut
kullan uhritulesta mierontielle, kuin karsta palavasta päreestä.
Mutta hiilos palaa ennallaan, sammuen paikoin, paikoin syttyen.
Uusi onnettomuuden sanoma saapuu: Se tulee kaukaa, suurteollisuuden
pesästä. Pommina putoaa väkijoukkoon se suuri sana:
Lakko!
Lakko... lakko! -- supisevat yhdet.
Ah, se kirottu lakko! -- sadattelevat toiset.
Uusi paniikki avaa kitaansa. Sana "lakko" kiertelee, kuin kylmä
käärme ihmisten ytimissä. Saapuu jo tietoja yksityisseikoista. Pula
näyttelee hampaitansa ilkkuen: Lakon tehnyt tehtaan työväki on jo
kiihottuneena ryhtynyt väkivallan tekoihin. Tehtaan kallisarvonen,
vakuuttamaton tavaravarasto on poltettu, koneet rikottu, ja pankki,
joka tuki tehdasta, oli jo ennen sortunut. Tehtaan pääomistaja, joka
oli samalla luhistuneen pankin osakas, seisoo nyt kerjäläisenä.
Äänettömänä, harmaana hiilenä, poistuu hänkin kullan alttarin luota.
Poistuessansa mutisee hän itsekseen:
-- "Nyt on kaikki mennyttä. Minulla ei ole enää mitään omaa, ei
mitään. Mieron tiekin on valtion."
Silloin tunki väkijoukosta poistuvan luo harmaapää vanhus, löi häntä
takaapäin olalle ja lausui:
-- "Kuule!"
Poistuva kääntyi ja näki edessänsä vanhuksen, jonka omaisuuden hän
oli kerran vääryydellä keinotellut rikkautensa perustukseksi. Hän
kauhistui. Vanhus puhui edelleen:
-- "Valitat, että sinulla ei ole enää mitään omaa. Ei sinulla ole
sitä koskaan ollutkaan. Mutta sinä olet himonnut vierasta omaisuutta.
Nyt kun sinulla ei _sitäkään_ ole, lahjoitan minä sinulle sen, minkä
pelastin itseäni varten silloin, kun ryöstit muun minulta... Ota!"
Tämän sanottuaan hän ojensi edessään seisovalle verivihollisellensa
hirttonuoran, jota hän oli taskussansa vuosikausia kantanut. Hänen
sanansa putoelivat puhuteltuun, kuin tulikuumat tinatipat. Onneton
kääntyi pois sanatonna ja poistui kalmankalpeana, kuuma tinapaino
povessa. Vanhus heitti takaapäin hirttonuoran hänen olallensa
lausuen: "Se on saippuoitukin." Poistuva ei sitä huomannut, vaan
kieri pois kullan alttarin luota hirttonuora hartioilla...
Anna Pawlowna ja munkki Pietari katselivat tätä kullan kaskitulta
surullisina. He näkivät ihmisten hehkuvan, palavan tuhaksi ja
heitettävän syrjään porona, tai kuin pelinappulat. Toisia taas
johti näkymätön käsi eteenpäin sortuneiden sijoille. Munkki Pietari
käsitti tämän kaiken täydellisesti, mutta Anna Pawlownan ajatus
hajosi sitä miettiessä epäselväksi sumuksi. Lopulta ei hän jaksanut
käsittää mitään. Tapaukset sekaantuivat sotkuiseksi vyyhdeksi.
Hän näki ainoastansa hehkuvan kaskitulen, suitsuavan palon, jossa
ihmiskekäleet kytivät ja tuprusi ihmisporo. Sitten kiintyivät
molempien silmät erääseen kiihkeään pelaajaan. Tämä seurasi
jokaikistä kullan liikettä sielunsa kaikilla voimilla. Hän tutki
jokaikisen saapuneen tiedon. Hänen kasvonlihaksensa värisivät, hänen
sormensa paloivat. Se oli Hornan luolan tehtaiden äskeinen omistaja.
Nyt oli hänen loppuomaisuutensa pelissä... Onni näyttää hänestä
suotuisalta... Hän kiihtyy, hehkuu, kuin sula rauta...
Mutta sitten tulee taas onnettomuuden sanoma. Se matelee sisälle,
kuin musta mato. Kaikki näyttää menetetyltä... Harmaa tuhka laskee jo
hehkuvalle hiilelle... Mutta taas kirkastuu onni. Liekki leimahtaa
uudestaan. Hän tavottaa onnea... Hän on yhtenä haukankyntenä. Joka
hermon päässä istuu _ahneus_, kuin petolintu.
Mutta onni olikin ohi vierivä harhanäkö. Hän vapisee. Sormien nenät
ovat aivan tuliset. Anna Pawlownan mieli jännittyy, kuin viulunkieli
virittäjän vedosta. Hän seuraa puolitajutonna onnetonta miestä,
joka sielunsa kaikilla voimilla taistelee kullan puolesta, kuin
äiti pienokaistaan pelastaessa. Kaikki kiihtyy hänessä... hehkuu...
sulaa... jännittyy. Hän vapisee aivan. Vapiseminen tarttuu Anna
Pawlownaan. Hänkin alkaa väristä onnettoman pelaajan tahdissa.
Viimein katkesi vire ja jousi laukesi. Parahdus kulki, kuin vihlova
salama halki avaran pörssihuoneen. "Hornan luolan" tehtaiden entinen
päätoimittaja oli tullut raivohulluksi. Hän oli menettänyt muutamassa
hetkessä omaisuutensa ja järkensä. Hulluuden lyömänä syöksyi hän
erään vanhan juutalaisen kimppuun, kuin raivokohtauksen iskemä peto
ja puraisi poikki vanhuksen oikean käden peukalon. Vanhan juutalaisen
parahdus kierteli kaikuna suunnattomassa pörssihuoneessa, kuin ulvova
koira. Kauhun valtaamat keinottelijat seisoivat silloin mykkinä,
kuin maahan lyödyt. Heidän kasvonsa ovat tuhkanharmaat. Juutalaisen
parahdus oli kuin ruoskanisku karkottanut heistä hetkeksi kullanhimon.
Syntyy hetken hiljaisuus. Elämä on tyrmistynyt. Kauhu leijailee
ilmassa.
Mutta sitten syntyi hämminki ja melu... Jotkut keinottelijoista
huutavat palvelijoita, toiset tunkeutuvat kauhuissaan väkijoukon
läpi kauvemmaksi. Virkapukuiset palvelijat kiiruhtavat paikalle
tuuppien itsellensä tietä halki vaahtona kuohuvan keinottelijajoukon.
He alkavat kiskoa vanhaa juutalaista raivohullun käsistä, kuin
otusta pedon kynsistä. Erottajat ja erotettavat huutavat. Mielipuoli
puristautuu uhriinsa yhä raivoisampana, tavotellen puraista hänen
kasvojansa. Hullun hampaaniskuja vältellessä vääntyvät juutalaisen
kasvot muodottomiksi. Selvästi voi erottaa, kuinka voimakkaat
suonenvedot kouristelevat hänen kasvojensa lihaksia, niihin
tähdättyjen hampaaniskujen uhatessa. Silmät tuijottavat, kuin palavat
hiilet.
Kuuluu uusi, vihlova parahdus... Raivohullu on puraissut juutalaisen
oikean korvalehden... Veri hyppelehtii poskille... Väkijoukossa
syntyy melua... Jotkut huudahtavat kauhuissaan, toiset antavat
palvelijoille neuvoja. Kuuluu uusi parahdus, sitten toinen, kolmas...
Hullu on reväissyt osan juutalaisen harmaata partaa... Veri vuotaa...
Melu yltyy... Juutalaisen nopeasti uudistuvat parahdukset raikuvat
kullantemppelin kiviseinissä, kuin kauhun valtaamana lentelevän
petolintuparven kirkunat... Keinottelijat väistyvät hirmupaikalta
tungeskellen... Toiset tekevät ristinmerkkinsä ja mutisevat hiljaa:
"Herra armahda!"... Parahdukset toistuvat. Juutalainen taistelee
henkensä edestä... Kullanhimo on sammunut tämän pöyristyttävän
kamppailun kestäessä... Elämän valta on osottautunut olevansa
voimallisempi kullan valtaa...
Taas kuuluu parahdus... Hullun hampaissa näkyy palanen veristä
lihaa... Juutalaisen kasvot ovat veren peittäminä... Anna Pawlowna
tuijottaa kalmankalpeana, vapisten kuin tuulen pieksämä vaaterepale.
Hän ei jaksa mitään tajuta, eikä paikaltansa liikahtaa.
Vihdoin saatiin verinen juutalainen irrotetuksi raivohullun kynsistä.
Mielipuolen silmät seisovat päässä suurina, tajuttomina, ja suusta
valuu vaahto veriselle parralle. Hampaissa näkyi vielä verinen
lihakappale.
Muuta ei hänellä enää ollut... Vielä eilen hallitsi hän yhteiskunnan
miljoonia... Nyt oli sama yhteiskunta pureksinut hänet hampaissansa
ihmisjätteeksi.
Hermostuneet keinottelijat seisoivat vielä sanattomina, kasvot
poroharmaina. Munkki Pietarin jaloille kasvonpiirteille levisi säälin
ja murheen ilme, kuin harmaa tuhka. Hän huokasi raskaasti, teki
ristinmerkin ja lausui surullisena Anna Pawlownalle:
-- "Hän on palanut tuhaksi Jumalansa edessä."
Anna Pawlownan silmiin herahtivat kirkkaat kyyneleet ja hän vastasi
vapisevalla äänellä:
-- "Niin... nyt on hän sammunut hiili."
Samassa saapuu paikalle herra Zaiko. Kun Anna Pawlowna jätti tuomansa
rahat nuorelle asianajajalle käytettäväksi Harhaman omaisuuden
pelastamiseksi, kysyi hän tältä surullisena, tarkottaen Harhamaa:
-- "Onko hänenkin sielunsa tuolla... pelipöydällä?"
-- "Näinä aikoinahan on mahdotonkin mahdollista... Mutta en minä
kumminkaan sitä luule", -- vastasi Zaiko hitaasti, viime sanoja
venyttäen.
-- "Silloin olisi vielä kaikki hyvin... Järjestäkää nyt hänen
asiansa, ja jos rahoja tarvitaan lisää, ilmottakaa siitä ajoissa
minulle."
-- "Kyllä, rouva Vronskaja! Sallikaa minun Teitä kiittää yhteisen
ystävämme, herra Harhaman puolesta" -- vastasi nuori asianajaja
kumartaen ja suudellen Anna Pawlownan kättä.
Anna Pawlowna vetäisi nopeasti nenäliinansa ja painoi sen kiireesti
suutansa vasten. Hän oli saanut verensyöksyn...
-- "Anteeksi, isä Pietari!" -- kiirehti hän heikolla äänellä. --
"Minä en jaksa tätä kauhua kestää, enkä katsella tätä ihmisten
alennusta..."
Munkki Pietari tarttui hänen käsivarteensa ja saattoi hänet ulos...
Samana aikana istui Harhama Hiiden myllyssä. Mutta täällä kullan
temppelissä oli ratkaistu taas osa hänen kohtaloansa, leikattu
poikki hänen punomansa rikkauden rihmat. Hänestä oli tullut köyhä.
Eikä hän yksin ollut sitä ratkaisua valmistanut, eikä hän itse olisi
voinut sitä myös estää. Hänen läsnäolonsa täällä kullan temppelissä,
missä hänen kohtalonsa ratkaistiin, ei olisi siihen ratkaisuun
mitään vaikuttanut. Sillä yhteiskunnan järkkyneiden taloudellisten
liikkeiden rattaissa, jotka kierittelivät kultaa pelipöydällä, olisi
hän nyt ollut vähäpätöinen rikka. Armoton liike ei olisi hänen
kätensä pitämänä pysähtynyt, eivätkä luhistuvat liikkeet totelleet,
jos hän olisi käskenyt niiden sorruntansa pysähdyttää.
Uhmaillen kohtalonsa kanssa, ei Harhama ollut laskenut, että hänen
elämäänsä näin sääteli yhteiskunta oloinensa ja liikkeinensä.
Hän itse oli niihin vaikuttanut ainoastaan kullan kokoojana ja
Hiiden myllyn toukkana. Hän oli nyt rutistunut, kuin rauska,
yhteiskuntaolojen terävissä hampaissa. Munkki Pietari muisti
hänelle äsken sanoneensa: "Tuuli voi nousta tänään ja viedä kullan
arkustasi". Ja nähtyänsä sanansa nyt toteutuneina, tuli hänen sääli
ystäväänsä Harhamaa, jota hän niin palavasti rakasti.
Sumu oli haihtunut Harhaman maljasta, kulta vuotanut arkusta. Anna
Pawlownan rahoilla pelastetut kullan tähteet eivät riittäneet
enää Harhaman sitoumuksiin. Anna Pawlowna käsitti vaistomaisesti,
himmeästi onnettomuuden. Mieli murtuneena lausui hän munkki
Pietarille:
-- "Harhama-rukka! Elämä on asettanut uhman hänen uhmaansa vastaan."
Munkki Pietari oikaisi huoaten:
-- "Ei elämä, vaan Jumala on sormensa nostanut. Hän kieltää ihmistä
aikansa: Älä tee niin! Mutta aikanansa Hän myös astuu elämä
kädessä tottelemattoman eteen ja käskee: Tee näin! Hän palauttaa
täällä omaansa kullekin, epäjumalan kauhuissansa Hänen käskystänsä
kieriessä."
-- "Sumua, sumua on kaikki", -- huokasi Anna Pawlowna.
* * * * *
Pörssin etuhuoneessa kohtasivat Anna Pawlowna ja munkki Pietari
Geldnersin. Anna Pawlowna lausui hänelle:
-- "Tämä on kauheaa, parooni!"
-- "Niin!" vastasi parooni Geldners. -- "Paniikki on yleinen.
Lukemattomat liikkeet sortuvat."
-- "Minä en ymmärrä mitään... Mistä johtuvat kaikki nämä kauhut ja
sortumiset?" -- kysyi Anna Pawlowna.
Parooni Geldners levitti käsiänsä ikäänkuin sanoaksensa: sehän on
selvää! Mutta hetken perästä lisäsi hän ääneensä:
-- "Sota... ja..."
-- "Ei yksin sota", -- lisäsi munkki Pietari. -- "Sota oli ainoastaan
viimeinen isku, jonka taitavat keinottelijat antoivat luhistuville
liikkeille, päästäkseen saalista kokoamaan... He tiesivät, että
useiden liikkeiden perustukset on jo valmiiksi syönyt Hiiden myllyn
väki."
Syntyi painostava hiljaisuus. Molempien miesten katseet kohtasivat
toisensa, kuin kaksi miekan terää, toisen kylmänä jääpuikkona, toisen
kevään lämpimänä. Tuntui kuin olisivat he tahtoneet katseillansa
puhkaista toistensa silmät, tunkea toistensa aivoihin etsimään niiden
sopukoista salaisimpien ajatusten kätköjä. Munkki Pietari tunsi
katseessansa olevan Jumalan palvelijan voiman ja parooni Geldners
maallisen vallan ja rikkauden auktoriteetin.
Hetken kuluttua kumarsivat molemmat miehet toisillensa jäähyväisiksi
ylevinä ja tyyninä. Anna Pawlowna nyökäytti päätänsä kylmänä,
arvokkaana, ja poistui munkki Pietarin tukemana.
Pörssin upeita rappusia alas laskiessaan sanoi Anna Pawlowna
tukijallensa:
-- "Täällä palaa tuhaksi kansamme yksi miespolvi. Se palaa kullan,
eikä isänmaan ja totuuden edestä ja palo leviää yli isänmaan. Eikö
missään ole pelastusta?"
Munkki Pietarilla oli vastaus valmiina:
-- "Jumala on kyllä aikanansa tukahduttava hiiloksen tulen ja
sammuttava yksinäisen hiilen valkean. Uskotko sen, Anna Pawlowna?"
-- "Ah, isä, Pietari! Tapahtukoon Hänen tahtonsa!" -- vastasi Anna
Pawlowna puoli-itseksensä.
Samassa marssi sotaan lähtevä rykmentti ohi. Verisen talviauringon
säteet kimaltelivat pistimien kärissä terävinä, kuin kuoleman silmät,
jotka vaanivat saalista. Harmaatakkiset sotilaat marssivat loistavan
sotilasmusiikin tahdissa vakavina, niin kuin miehet, jotka tietävät
kantavansa kuolemaa pistimiensä kärissä, epätietoisina, onko se
iskevä nuolensa kantajansa viholliseen, vaiko kantajaan itseensä.
Heidän silmissänsä välkkyi vihollisen teräväksi hiottu miekka ja
pakkasen purema tuntui kaulassa sen terän kosketukselta. Ja silloin
he muistivat köyhän, olkikattoisen kotinsa, keskellä Venäjän suurta
aavikkoa, kodin, jossa nyt itki lapsi ja vaikeroi vaimo, sekä ääneti
istuivat vanhemmat. Miesten hartiat kumartuivat silloin. Kuolema,
joka kimalteli pistimien karilla, painoi niitä raskaana taakkana. Se
tunki jo teräänsä niiden lihan läpi.
Kun Anna Pawlowna ja munkki Pietari astuivat alas rappuja ja näkivät
kimaltelevat pistimet ja kuulivat loistavan musiikin soivan, tuli
heistä jälkimäinen surulliseksi ajatellessaan sodan kauhuja. Mutta
kohta voitti hänet inhimillinen heikkous. Isänmaanrakkauden tunne
valtasi hänet, masentaen hetkeksi Jumalanrakkauden, kuin sade tomun.
Hän tuli ylpeäksi isänmaansa voimasta ja suuruudesta. Hänessä
tuikahti hetkeksi sammuksiin äskeisen kauhuntapauksen hirmukuva. Hän
tunsi loistavan sotilasmusiikin sävelien valavan hänen sieluunsa
isänmaansa mahtavuuden tunnetta vuolaana virtana ja hurmaavan hänet.
Samassa pamahti tykki linnan muurilla. Tornissa soitti viritetty
kellolaitelma:
"Miten kunniakasta on kulku kuolemaan."
Sotilaat oikaisivat taas hartiansa ja marssivat reippaampina,
kuoleman kimaltaessa kirkkaana kukkana pistimien kärissä. Anna
Pawlownassa nosti päätänsä suuren kansan tytär. Hän lausui:
-- "Kaunista on kulku kuolemaan... kaunista ulkonaisesti."
Kellon kumahdellessa teki munkki Pietari ristinmerkin. Isänmaa
haihtui hänestä ja Jumala täytti hänen olemuksensa. Hänen sielunsa
sopukoista sukelsi silloin taas esille ystävänsä Harhaman kuva,
epäselvänä, merenselällä ajelehtivana usvana. Hän näki hänet oikeassa
valossa: rauhattomana henkenä, joka ajelee ulapoiden valkoisella
vaahtovaipalla, valkoisilla hevosilla, ryöpyn käydessä ja myrskyn
pauhatessa. Hän näki hänet epätoivoisena syöksymässä sitä Jumalaa
vastaan, jonka puoleen koko hänen elämänsä samalla nousi yhtenä
ainoana epätoivon huutona: "Herra, auta minua, minä hukun!"
Missä oli hän nyt? Häntä muistaessa suli munkki Pietari säälistä.
"Miksi", -- ajatteli hän, -- "Herran täytyy näin kovakouraisesti
kutsua luoksensa harhailevaa?" Mutta kohta katui hän taas, että oli
ryhtynyt arvostelemaan Jumalan teitä ja huokasi itseksensä.
-- "Sinun tiesi ovat viisaat. Sinulle olkoon kiitos ja kunnia! Nyt on
Harhama lähempänä Sinua. Sinä olet hajottanut kultaisen raja-aidan
hänen ja Sinun väliltä."
Sen kuultuansa poukahti Perkele pakkasen viimana pörssin harjalle ja
lausui:
-- "Munkki häärää, Herransa puolesta... No kylläpä on rappiolla sen
saiturin siveellisyys, kun varastaa jo toisen keksinnöitä... Minä
kerran annoin kaldealaisten viedä Jobin kameelit... ja eikös Jehova
käytä jo minun keksintöäni omanaan... pane nousevan auringon miehiä
kierittämään kultaa pois miehen maljasta... Mutta, ei hätää! Keino
keinosta!..."
Ja Perkele katosi pakkasenpuuskana, paukkuen kiukuissaan rakennuksen
nurkissa.
Hääpäivä.
Elämä on kaunis morsiusvuode,
jossa on lika luteena...
Pakkasen viima kulki maita. Taivaalla punotti päivänsappi. Oli
Harhaman aijotun hääpäivän aamu.
Harhama palasi kotiinsa aamuhämärissä, varmana siitä, että häiden
ajatuskin oli sammunut, hääviulut viskattu nurkkaan.
Mutta toinen oli koti nyt tullessa, kuin se oli ollut lähtiessä.
Lähtiessä oli se hänestä vielä upea. Hän oli ennen siellä viihtynyt,
oli somistellut sitä, koristellut, kuin puutarhuri pikkuista
puutarhaansa. Nyt oli hänestä se koti autio korpi. Menneisyys istui
pöllöinä nurkissa. Kirjaville matoille ja huonekaluille oli laskenut
toiveitten pöly. Ilmassa lepatteli elämänkoi ja nurkassa irvisteli
omaan verkkoonsa kuivunut hämähäkki. Se pisti ensimäisenä Harhaman
silmiin.
-- "Ihmiselämän vertauskuva... Mitäpä muuta on ihminen... kuivuu oman
elämänsä rihmoissa", -- mutisi hän itseksensä.
Tylsänä oli hän lähtenyt Hiiden myllystä, povessa uusi tulikipuna:
yhteiskunnallisen kysymyksen suuri ongelma. Ensi kiihtymyksen
nopeasti haihduttua, oli siitä kysymyksestä heti leimahtanut
hänen olemuksensa uusi ristiriita, auvennut uusi epäilyn hete.
Syyllisyydentunteen kyykäärme puri hänen sieluansa. Puremat
polttivat, mutta hän ei löytänyt niille lohduttavaa vesitilkkaa.
Maallisen asian tulena poltti häntä jo kysymys: Miten sovittaa
rikottu? Sosialismi, vaiko porvarismi?
Mutta kummalle puolen hän polki, siellä vajosi jalka.
Uskonnollisen epäilyn korresta oli versonut uusi oksa:
_yhteiskunnallinen epäily_.
Mutta jokaisella jalan vajoamalla ryöpsähteli hänessä aina esille
toisen luontonsa velttouden vastakohta, _uhma_. Se ryöpsähteli,
kuin päätös hukkuvassa, joka valitsee kahden olenkorren välillä.
Hän hapuili toista ja toista. Hän tarttui siihen, jonka kulloinkin
käsiinsä sai...
Omaa tulevaisuuttansa hän katseli tylsän-uhmaavana. Hän käveli
hevosissa: Suitset kädessä etsi hän taas kohtalonsa valkeita ratsuja.
Punaisen päivänsapen läpi häämötti hänelle jo uusi meren kuohuva
vaahtovaippa. Hän halusi taas päästä sinne, ajelemaan riehuvien
aaltojen vaahdolla, vapaana kaikesta, elämän vaatimusten taakka
rantakiville viskattuna. Utukuvina houkuttelivat häntä ne väljät
vedet. Ne levittelivät hänelle vaahtoavia aavoja, joilla olisi
tilaa hänen henkensä harhasiipien ainaiselle lennolle. Sosialismin
oppi _työn_ aateluudesta vilkutti hänelle kuin merituli. Se kultasi
kuokanvarren. Se kietoi jo työmaita purppura väreihin... "Elää omalla
työllä", -- se ajatus tuntui hänestä herkkupalalta...
Hänen hillitöntä henkeänsä houkutteli jo _köyhyyden_ kiehtova usva...
Kunnianhimo ja loisto tympäisi häntä kuin äitelä pala.
-- "Johannes Kastajan kamelinkarvainen vaippa on arvokkaampi
kuninkaan purppurakaapua", -- sukelsi hänessä ajatus.
-- "Ja mitä ovat verkapukuiset paavit Jeesuksen rinnalla!" -- mutisi
hän.
Se kaikki oli hänessä elämän epäselvää sumua Kunnia ja loisto
inhotti häntä, kun se tuli ylhäältä. Siksi etsi hänen henkensä sitä
_alhaalta_... Se oli saanut kyllänsä verkaisesta kunniavaipasta ja
siksi kiehtoi sitä _kamelinkarvainen_...
Kaikki oli hänessä sekaisin sotkeutunutta, vaistomaista. Mitä hän
inhosi, sitä hän tietämättänsä samalla janosi...
* * * * *
Kotona odotti häntä seuraava kirje Magdalta:
"Rakas!
Sain sinulta sähkösanoman: 'Magda! Kiitos kaikesta.
Häihinkutsumuskirjeiden lähettämistä kiirehdittävä!'
Mutta muutamien päivien kuluttua, jolloin et käynyt luonani,
sain taas kirjeesi, jossa sanot kiitoksesi ja jäähyväisesi.
Minä en jaksa mitään käsittää. En löydä itseäsi, enkä uskalla
isällenikään mitään puhua. Herran tähden, älä jätä minua
sortumaan. Kun palaat kotiin, tule heti luokseni. Ja jos on
jotakin tapahtunut minun puoleltani, kerro minulle avoimesti.