Nyt istui hän eräässä Hiiden myllyn pienessä alppimajassa, jonka
akkuna avautui myllyn loistavaan saliin. Hän oli lähettänyt kirjeen
eräälle ystävällensä, lahjakkaalle virkamiehelle, Andrei Nikitinille,
jota hän ei ollut pariin vuoteen tavannut, oli kutsunut hänet
seuraansa Hiiden myllyyn. Nyt istuu hän ajatuksiinsa vaipuneena
alppimajan akkunalla, odotellen ystävänsä tuloa. Pikkuinen musta
perho lenteli rauhallisena majassa, istahtaen välistä akkunalaudalle,
väliin Harhaman olkapäälle. Majaa valaisi pöydällä palava kynttilä.
* * * * *
Hiiden mylly on vielä verrattain tyhjä, sillä yöelämän aika ei ole
vielä tullut. Loistavasti valaistu ja taiteella koristettu sali
aaltoilee valomerenä, jossa valon säteet aivan tappelevat keskenänsä
paikasta. Huone näyttää pakahtuvan siihen tulvaavan valon paineesta.
Harhama oli usein ennen nähnyt tämän valomeren, oli keinunut sen
välkkyvissä valoaalloissa joukko huumauksen mukana, mutta nyt näytti
hänestä kaikki aivan toiselta, kuin ennen. Vielä edellisinä päivinä
oli hän täällä paremmin viihtynyt, oli huumaantunutkin. Mutta
sitten oli hän alkanut tuntea väsymystä, joka oli päivä päivältä
lisääntynyt. Muisto uneksitun kodin luhistumisesta, kotilieden
kylmäksi joutumisesta, nousi ajottain kuin raskas, harmaa vuori hänen
hartioillensa. Se rutisti. Ja painon alta pursusi silloin aina hänen
salaisen elämäntuskansa tulinen laava.
Silloin unohti hän aina ympäristönsä ja sommitteli yhteen äskeisiä
ennustuksia ja tapahtumia, sotkien niiden rihmoihin myös munkki
Pietarin puheet. Hänen hermostonsa oli siitä syystä jännittynyt
ja väsynyt. Se oli herkkä pienillekin vaikutelmille. Pikku
tapauksista loi se suuria kuvia. Kerta huomasi hän ajatuksensa
johtuneen kynttilän rauhallisesta liekistä lapsuutensa aikaiseen
kaskenpolttoon, kaskituleen, siitä metsä valkeaan ja lopulta
yleiseen, valtaavaan maailmanpaloon.
Eilen oli hän jo kyllääntynyt Hiiden myllyn humuun ja lähtenyt
väsyneenä aikaiseen pois. Hän oli jo päättänyt olla enää tänne
tulematta, mutta sittenkin oli hänet tänne painanut joku voima aivan
hänen itsensä sitä huomaamatta. Nyt istui hän yksin pikku majan
akkunalla, katsellen raukeasti Hiiden myllyn seiniä, joilla taide
uhkui runsaana, kylpien valomeressä. Mutta sekään ei häntä enää
viehättänyt. Se milt'ei tympäsi. Ajatusten rihmat alkoivat taas
keriytyä poroksi palaneiden suunnitelmien pölyävän tuhan ympärille.
* * * * *
Hän odottaa... Hiiden myllyn sadat myllärit seisovat jo valmiina,
puettuina mustiin hännystakkeihin ja valkeat liinat käsissä, mutta
mylly seisoo vielä väkeä odotellen. Perhonen lentelee rauhallisena
alppimajassa ja kynttilän sydämessä lekottelee tyynenä vaalea liekki.
Hiiden myllyn salissa istuu siellä täällä pienoinen ryhmä ja kuuluu
hilpeä puhelun sorina.
Nyt alkaa jo kuulua soittimien viritystä ja väkeä saapuu. Ne ovat
velttoja, keikailevia miehiä ja upeasti puettuja, kiemailevia naisia,
aikansa ylhäisöä. Kaikkien kasvoilla on yöelämän tyhjä ilme. Ennen
olivat nämä samat ihmiset näyttäneet Harhamasta toisilta: eloisilta,
hienoilta, nuorilta. Nyt näkee hän niissä ränsistyneitä kasvoja,
joita on keinotekoisesti nuorenneltu, ja niiden hienous näyttää
sielun tyhjyyden kuvalta...
Ilta soluu yötä kohti. Väkeä alkaa saapua lisää, yksitellen,
parittain. Orkesteri virittelee viulujansa Hiiden mylly
valmisteleikse jo öiseen käyntiinsä...
-- "Lähde pois täältä pahuuden pesästä!" -- kuului silloin äkkiä
tuttu ääni Harhaman takaa ja käsi löi häntä olalle. Hän katsahti
taaksensa ja näki siellä hengelliseen pukuun puetun miehen, jonka
kasvot näyttivät tutuilta, mutta missä hän oli ne nähnyt, sitä hän ei
jaksanut muistaa.
Perhonen lenteli rauhattomana...
-- "Anteeksi!" -- lausui Harhama hämillänsä. -- "En muista, missä
olen näh..."
-- "Nikitin!" -- keskeytti tulija. -- "Etkö tunne?"
Tämä oli Harhamalle yllätys. Niin sanottu maailmanmies oli pukeutunut
hengelliseen pukuun.
-- "Kuinka?... Anteeksi!" -- huudahti Harhama hämmästyneenä.
Andrei Nikitin selitti nyt Harhamalle elämänsä oudon muutoksen
syyt: Eräänä päivänä oli hän alkanut huomata entisyydestänsä
nousevan polttavaa savua. Hänen mielensä oli särkynyt. Omatunto oli
alkanut häntä soimata siitä, että hän eli toisten kustannuksella.
"Olet nähnyt ympärilläsi puutosta ja kurjuutta ja sen keskellä
olet elostellut Hiiden myllyssä", oli omatunto nuhdellut. Niinä
aikoina, jolloin hänestä oli alkanut savu nousta, oli kuollut hänen
morsiamensa. Se joudutti mielenmuutosta.
Sen jälkeen sattui hän näkemään pöyristyttäviä kohtauksia työväen
asumissa kurjuuden pesissä, joissa hän alkoi kiertää harjoittaen
hyväntekeväisyyttä. Ne lisäsivät hänen sisällisen taistelunsa paloa.
Kerran sitten, kulkiessansa onnettomien asunnoissa, oli hän tavannut
eräässä kojussa kokonaisen perheen -- miehen, vaimon ja kuusi lasta
-- joka sairasti lavantautia. Nikitin alkoi kiihkoisasti kuvailla
kurjuuden näkyä:
-- "Huone oli kylmä... jääkylmä. Ruoka oli loppunut... ammoin,
ammoin. Nälkä oli hiipinyt ihmisten suoliin teräväkyntisen kissan
tavoin ja repinyt... repinyt. Sinä et tiedä mitä on nälkä?..."
-- "En", -- murahti Harhama.
-- "Nälkää seurasi lavantauti. Se kaatoi koko joukon kojun likaiselle
permannolle, samoille olkipahnoille. Kukaan ei kyennyt nousemaan
itseäänkään siivoamaan. Eikä kukaan vieras sattunut tulemaan
puhdistamaan ja korjaamaan... Siellä oli eläimellinen siivottomuus,
kun minä tulin... Kuule kun sanon, kuule: yhteiskunnan työmies makasi
siellä perheinensä haisevilla ulostuksillansa... puolijäätyneillä
ulostuksillansa..."
Nikitin keskeytti ja käveli hetkisen, kuin raivostunut edestakaisin.
Sitten pysähtyi hän Harhaman eteen jyrkästi, pani käden sydämellensä
ja lausui:
-- "Silloin nousi minussa täällä ääni ja sanoi: 'Andrei Nikitin! Nämä
ovat _sinun_ sormiesi jälkiä. Täällä haisee työmiehen vuoteena sinun
elämäntyösi, sinä yhteiskunnan syöpäläinen!'..."
-- "No, rauhotu nyt... turhia!..."
-- "Ei... ei... ei. Älä puolusta... älä puolusta!" -- keskeytti
Nikitin.
Se näky oli ratkaissut Nikitinin taistelun, leikannut kuin terävä
veitsi entisyyden nykyisyydestä. Hän oli ilmottautunut hengelliseen
säätyyn ja päättänyt elää köyhien hyväksi.
Se oli Nikitinin tarina.
Tapauksen kertoi hän niin pöyristyttävillä väreillä, lausui sanat
niin tärisyttävän kuvaavalla eleellä ja kuvaili sairaan perheen
siivottomuuden ja sairasten korahdukset ja avunhuudot niin
kiihkoisasti, että Harhama kauhistui ja hänen sielunsa värisi kuin
viulunkieli.
-- "Sillä lailla palkitsee yhteiskunta työmiehensä", -- lopetti
Nikitin kertomuksensa.
Sen jälkeen oli Andrei Nikitin tutkinut Länsi-Europan työväenliikettä
ja myönsi sosialismissa olevan oikeaa muun, paitsi Jumalan
kieltämisen, jota hän kumminkin piti sosialismin loiskasvina. Viimein
oli hänestä, kuten Harhama heti huomasi, tullut intoilija, jonka
henki aina kieppui siivin aatteensa tulessa. Hän tahtoi yhdellä
puhaisulla poistaa vääryyden, kuin tomun hävittää rikkaat.
-- "Ja miten olet työssäsi onnistunut?" -- kysyi Harhama
ajatuksissansa.
-- "Miten onnistunut!... Ne nukkuvat köyhyyden ravassa
tyytyväisinä... Ne _nukkuvat_... Minä menin -- se oli eilen --
Bobrowien hökkeliin... Perettä oli yhdeksän lasta... ja ympärillä
köyhyys, haiseva köyhyys... Ei muuta omaisuutta, kuin nälkä ja
tauti... Mutta annahan kun minä puhuin, kuinka rikkaat heitä
sortavat, niin vastaa mies: 'Tiedämme me sen, herra, tiedämme.
Hyvinkin tiedämme. Mutta mitä tehdä?' -- Mitä tuossa silloin
onnistut? Köyhät on saastutettu tyytyväisyyden hengellä... ne on
nukutettu, ne on _nukutettu_", -- raivosi Nikitin.
Ja näitä epäonnistumisiansa muistellessa joutui hän taas kiihkonsa
valtaan. Hän oli ihmistappura, jossa leimusi vihan tuli kaikkea sitä
kohtaan, joka oli hänen suuren aatteensa tiellä. Se viha kohdistui
etupäässä rikkaisiin ja puhalsi hänestä pölynä mielenmaltin.
Hän kuvaili taas uusia nälkäpesien kauhun tapauksia, lopettaen
kuvauksensa intohimoisella selittelyllä:
-- "Ah! Minä näen taas silmissäni sen pahnoilla makaavan perheen...
Se on se osa ihmiskuntaa, joka on tyytyväinen, vaikka siitä tippuu
lavantaudin ja köyhyyden lika... Ja miksi kuolevat perheet nälkään
työmiesten majoissa? Miksi makaavat ne lavantautisina eläimellisessä
siivottomuudessa olkipahnoilla, kylmissä kojuissa, ilman apua ja
hoitoa? Siksikö, että heidän työnsä ei heille riittäisi? Ei. -- Se
riittää, se riittää, se riittää... He nääntyvät siksi, että heidän
työnsä hedelmät, heidän kasvattamansa vilja riistetään heiltä pois
ja kannetaan täällä Hiiden myllyn laareihin herkkuina ja viininä,
porttojen pukuina ja hajuvesinä. Sillä myrkytetään täällä ihmissuku,
poltetaan ihmisaivot poroksi, huumataan ihminen eläimeksi. Sillä
kasvatetaan ihmiseen epäinhimillisiä aisteja."
-- "Kuinka... epäinhimillisiä aisteja?" -- huudahti hämmästyneenä
Harhama, jonka mieltä Nikitinin intohimoinen puhe läikytteli, kuin
vedenkalvo kuutamoa.
-- "Älä keskeytä!... Sinä tulet sen huomaamaan", -- vastasi Nikitin,
jatkaen kiihkoisasti:
-- "Ihmishiki juodaan täällä viininä. Ihmistyö jauhetaan paheeksi:
päihtymykseksi ja haureudeksi... Sen työn syövät täällä Hiiden myllyn
toukat."
Ja käveltyänsä kuin kuumehoureinen edestakaisin alppimajassa, lisäsi
hän jyrkästi:
-- "Tulin tänne kutsustasi, mutta tulin ainoastaan _hakemaan sinut
täältä pois_, täältä paheen jauhinkiven silmästä, ja näyttämään
sinulle täältä juoksevat ihmiskurjuuden lähteen vesisuonet, synnin ja
lian lokasuonet."
Harhama kuunteli häntä hermostuneena, hieman kiusautuneena ja
raukeana. Perhonen lenteli vilkkaasti alppimajassa.
Sillä välin oli Hiiden mylly täyttynyt. Naisten puvut kohisevat.
-- "Kuuletko?" -- kysyi Nikitin. -- "Väki kohisee kuin kuona. Tänne
kokoontuu mässäävä ihmiskuona, ihmiskunnan poro."
Harhama katsahti Hiiden myllyyn. Valon säteet hyppelivät siellä
naisten jalokivistä, kuin olisivat ne tulisia kivisiruja, jotka
polttavat niihin sattuvia säteitä. Ne palavat kirkkaina, kuin tuli.
-- "Näetkö?" -- jatkaa Nikitin. -- "Niiden jalokivet viskelevät
valonsäteet luotansa, sillä niihin puristettu orjantyö ei siedä
valoa... Niin... näetkö?"
Nikitinin kiihkeät huudahdukset alkoivat sattua Harhamaan kuin
polttavat säkenet. Hän alkoi jo miettiä niiden sisältöä vakavammin.
* * * * *
Nyt soittaa jo orkesteri venäläisiä kansanlauluja. Niiden sävelet
ovat haikeita, valittavia. Ne ovat kansan rinnasta puristautuneita
tuskallisia valituksia.
-- "Kuuletko?" -- puhuu Nikitin. -- "Eikö tuo sävel ole orjien itkua?
Nuo säveleet on puristettu muinaisten orjapolvien rinnoista. Ne
kertovat maatuneiden orjien tuskia ja huolia. Ajattele! Mikä hirveä
paine ja kuumuus tarvitaan, ennen kun hiili puristuu timantiksi?
Niin... ajattele: yhtä paljon on täytynyt kestää niiden, joiden
rinnoista on tuska ja puute puristanut nuo helmipuhtaat, haikeat
säveleet."
Harhama kuuntelee Nikitinin puhetta yhä tarkkaavammin. Hiiden
myllyssä kohisee väki. Pöydät täyttyvät istujista. Myllärit kantavat
pöydille vaahtoavaa viiniä ja herkkuja. Samppanja kuohuu. Mässäys
alkaa. Hiiden myllyn käynti kiihtyy... Nikitin jatkaa, hehkuen, kuin
palava taula:
-- "Katso, miten samppanja vaahtoaa pöydille, miten sitä kaadetaan
kuonaan! Se on orjien hikeä. Täällä kaadetaan Venäjän kansan
hiki poroon, ihmishiki ihmiskuonaan, kuonaan, jonka viemäri vie
ihmisperkkeenä levittämään paheen tarttumaa yhteiskuntaan."
Nikitinin kiihkoisa puhe alkaa vähitellen vaikuttaa Harhamaan,
kuin tarttuva tauti. Hänen olemuksensa ydin, mietintä, syttyy kuin
taula tuluksen kipinöistä. Hiiden myllyn käynti kiihtyy. Väkeä
saapuu lisää. Näyttämölle ilmestyy ilveilijöitä. Niille nauretaan,
taputetaan käsiä.
-- "He tekevät täällä ihmisistä marakatteja. Ja mitä varten? Että
marakatit vuorostaan tekisivät heistä narreja," -- mutisi Nikitin
itseksensä. Harhamaa huvitti tämä selittely.
Orkesterin soitto yltyy. Viulujen kielistä ja torvien suusta vuotavat
menneiden orjapolvien valitukset virtanansa valomereen. Niille
taputetaan käsiä. Jossain huudetaan jo: hyvä!
-- "Täällä nauttivat joutilaat orjien huokauksista. He loihdituttavat
niitä viulujen kielillä nautittavaksensa", -- alkoi taas Nikitin, ja
sitte seurasi taas tulva selityksiä siitä asiasta, jonka kynttilänä
Nikitin paloi: sosialismista ja köyhälistön kysymyksestä. Harhama
mietiskeli jo hänen puheittensa ydintä, niiden oikeutta. Aivan
uutta ei sosialismi ja Nikitinin polttava asia hänelle ollut. Hän
oli aikoinansa perinpohjin tutustunut sosialismiin. Oli kerran
matkustanut ulkomaille varta vasten köyhälistön liikkeen henkeen
tutustumassa.
* * * * *
Mutta Hiiden myllyn käynti yltyy. Lavalla vuorottelevat
tanssijattaret, laulajattaret ja ilveilijät. Sitä mukaa, kuin
ilta kuluu, tulevat esiintyjien puvut kevyemmiksi, esitykset
aistillisemmiksi. Näyttämölle ilmaantuu jo köykäiseen vaatteeseen
puettuja naisia, joiden ruumiin muodot kuvastuvat pukujen alta
pehmeinä, houkuttelevina... Sitten ilmaantuu toisia, hame sivulta
halki. Tanssiessa aukeaa halkeama ja raosta vilahtaa paljas polvi,
ja pohkeen ruusuinen iho... Ihmiset huumaantuvat. Huumaus leviää yli
Hiiden myllyn tarttuman tavoin. Samppanja vaahtoaa, viulut soivat;
pöytien välissä juoksevat hännystakkiset myllärit vikkelinä, kuin
oravat, kantaen pöydille uusia herkkuja, uutta samppanjaa, Hiiden
myllyn laareihin uutta viljaa... Mylly alkaa olla jo täydessä
käynnissä. Sieltä kuuluu valtaava kohina. Nikitin huokaa raskaasti.
Kiihko ja harmi yltyvät hänen sielussansa, kuin huumaus myllyssä.
Harhama seuraa ja miettii hänen kiihkoisaa puhettaan ja perhonen
lepertelee kynttilän liekin ympärillä...
Yö kuluu. Näyttämölle ilmaantuu jo puolialastomia naisia. Jokainen
heistä on paljastanut parhaansa: yhdet notkeat polvensa, kauniit
pohkeensa, toiset valkeat hartiansa, tai täyteläiset rintansa.
Hartiat hohtavat lämpöä, rinnoista uhkuu elämänhalu... Mässäys
yltyy... väki huumautuu yhä enemmän... se päihtyy ihmisruumiista ja
viinistä... Ihastuksen huutoja kuuluu... Siellä täällä viskellään
kukkia, jotka laskevat maahan sadekuuroina.
-- "Katso!" -- huudahtaa Nikitin. -- "Kun viini ei jaksa heidän
kaikkia viettejänsä huumata, ärsytetään ne naisten ruumiilla,
hartioilla, polvilla ja rinnoilla. Tämä on joukkohuumausta,
tehdasmaista päihdyttämistä viinillä ja ihmisruumiilla... porttojen
ruumiilla. Se vaikuttaa voimallisesti juuri siksi, että se on
_joukkohuumausta_, Se vaikuttaa, kuin suuri metsäpalo, jonka
voimaa eivät voi metsän terveimmätkään puut vastustaa. Ja miksi
se niin vaikuttaa? Suuruudellansa. Kun Perkele on huomannut, että
ihminen kestää _yksityisen_ viettelyksen, kuin tuore puu pienen
nuotiotulen, on se sytyttänyt metsävalkean, johon tulen virikkeiksi
kannetaan yhteiskunnan rikkaudet ja köyhien leipä... Eivätkä aikamme
yhteiskunnan päämiehet nouse näitä porttopitoja kieltämään, tätä
perkeleen uhritulta sammuttamaan. Ei. He itse kokoontuvat ryövärinä
sen ääreen nauttimaan saalistansa ja lyhyen ryövärielämän jälkeen
itse sortumaan sen liekkeihin."
Nikitin puhuu niin kiihtyneesti, että kiihko alkaa värisyttää
Harhaman hermostoa. Hän näkee puheessa kuvatut metsäpalot,
nuotiovalkeat ja ryövärijoukot. Hän huomaa joukkohuumauksen voiman.
Hän tuntee jo puheen sattuvan häneen itseensäkin pienenä kiven
iskuna, ja alkaa kuvitella istuvansa ryövärijoukossa, valtavan
metsävalkean ympärillä. Perhonen lentelee levottomana...
Myllyn käynti kiihtyy. Näyttämöllä käyvät naisten puvut yhä
ohuemmiksi. -- Kello lyö yksitoista... Hiiden myllyyn ilmaantuu
yölintuja, puolimaailman naisia... Joukkohuumaus ryöppyää jo
voimakkaana virtana. Siellä täällä välähtelevät himokkaat
silmäniskut... Samppanja helmeilee maljoissa; herkut tuoksuvat
pöydillä. Kukkaistytöt kiirehtivät pöydästä pöytään myyden kukkia
ja mustapukuiset myllärit juoksevat tavaroinensa. Melun ja kohinan
seasta kuuluu orkesterin ihana soitto ja puolialastomien naisten
laulu. Nikitin juopuu asiansa tenhosta ja Harhama punnitsee hänen
sanojansa.
-- "Minä en ole tätä ennen _näin_ ajatellut," -- lausui hän
Nikitinille ajatuksissansa.
-- "Ja millä oikeudella ja kenen varoilla luulet näiden toukkien
täällä mässäävän ja huumaavan itseänsä viinillä ja toisillansa...
naisten ruumiilla, porttojen lihalla? Yksikään heistä ei tee työtä.
Ei yksikään... ei yksikään... Millä he elostelevat sitten? He ovat
yhteiskunnan ryöväreitä, jotka päivin riistävät ja keinottelevat ja
öisin kokoontuvat tähän luolaan varastettua saalistansa syömään. He
juovat täällä orjien hien vaahtoavana samppanjana, he kuluttavat
köyhien leivän ja muuttavat ihmistyön eläimelliseksi humalaksi. Tämä
on ryövärien luola, jonka ovat rakentaneet työn orjat ryöväreillensä.
Täällä on ulvovien susien pesä. Täällä valmistetaan yhteiskunnan
kurjuus... Täällä kulutetaan ihmisten aivot... Täällä tehdään naiset
portoiksi ja miehet huumataan eläimiksi. Kodit syödään täällä
köyhiksi, pankit tyhjiksi. Täällä valmistetaan ihmiskurjuus ja
pahe... täällä on ihmiskunnan helvetti..."
-- "Minä myönnän sinun olevan oikeassa... ainakin osaksi", --
keskeytti Harhama myönnytellen.
Kello löi jo kaksitoista. Sydänyö alkoi purkaa pimeistä kätköistänsä
yhä hurmaavampia joukkoja. Näyttämölle ilmaantui mustalaiskööri,
Hiiden myllyn ainainen "naula", joukko nuoria mustalaistyttöjä,
puettuina ohuisiin, loistavanvärisiin pukuihin ja nauhoihin. Ne
olivat yön mustia perhoja, kauniita, kuin villi metsän kukka,
huolettomia kuin lintu varvulla. Musta tukka kipinöi paljailla
hartioilla. Punakirjavien harsojen läpi punottivat kypsät rinnanpäät,
kuin marja ahon povella... Huumaus leviää taas näyttämön viereltä
yli Hiiden myllyn, kuin rätisevä kulovalkea, vieden kaikki mukaansa.
Kaikkialla kiiluvat ahnaat silmät ja kaikuvat hyvä-huudot. Punainen
kukkasade nousee näyttämön edustalla ja laskee näyttämölle...
Orkesteri soittaa... Säveleet virtaavat tulisina. Mustalaistytöt
laulavat intohimoisia laulujansa. Mustat silmät kiiluvat. Niissä on
tulta ja himoa... Valkoiset hampaat loistavat laulaessa... Laulussa
helskyy luonnon villi lempi... Hopeahelyt helähtelevät vyötäisillä.
Viuluista vuotaa hillitön sävelryöppy. Sen tahdissa tanssivat tytöt
villiä mustalaistanssia... Povet lämpenevät tanssiessa... Myllyssä
heräävät vietit... Joukon huumaus yltyy.
Perhonen lentelee iloisena Hiiden myllyssä korkealle yleisen
huumauksen ja kohinan päällä...
Hyvä!... Hyvä!... Uudestaan! -- räjähtää suosionhuuto Hiiden myllyn
kaikista sopukoista. Samppanja vuotaa taas virtanaan pöydille...
Yölinnut kuhertelevat rohkeampina... Myllärit kantavat viiniä...
kukkastytöt juoksevat vikkelinä ja joukkohuumaus sekaantuu yleiseksi
kohinaksi.
Luonnon rakkauden voimakas vaahto oli hyrskynyt riutuneiden viettien
paloon... Nikitin ärtyy. Inho tupruaa hänessä tulena. Hän rätisee,
kuin kuiva kataja:
-- "Katso! Koko tuo ulvova joukko kihisee kuin matopesä... He
syövät täällä rikki yhteiskunnan perustukset. He syövät pankit ja
liikkeet madonreikiä täyteen. Pankit luhistuvat, ja tuhannet jäävät
kerjäläisiksi." Ja ojentaen puristetun nyrkkinsä Hiiden myllyyn,
jatkoi hän niin, että läheisimmät mässääjät sen kuulivat:
-- "Mutta kerran tulee tuomio. Koinsyömät pankit luhistuvat
päällenne. Koko se yhteiskuntarakenne, jonka alta te syötte
perustuksen, sortuu raunioiksi ja raunioilla kohoaa kurjuus
veripunainen lippu kädessä huutamaan teille kostoa ja kirousta."
Kuulijat nauravat, ymmärtämättä puhetta, mutta Harhama tuntee sanojen
tunkevan itseensä, kuin katkeran häkäsavun. Hän kysyi jo itseltänsä,
millä oikeudella hänkin oikeastansa istui täällä työttömänä,
valmistamassa toisille kurjuutta. Hän laski, ett'ei ollut useina
viime vuosina tehnyt mitään tuottavaa työtä. Sitä edellisenä aikana
oli hän kyllä työllänsä ansainnut leipänsä, mutta viime vuosina oli
hän keinotellen elänyt, koonnut toisten kaivamaa kultaa, ja käynyt
täällä saalistansa syömässä, kuin kettu luolassansa. Hän oli koonnut
aivoihinsa tietoja, mutta niilläkään hän ei ollut ketään hyödyttänyt.
"Olen todellakin toukka, joka syön täällä toisten säästöjä ja työtä",
-- mietti hän. Perhonen palasi myllystä alppimajaan ja lenteli
levottomana kynttilän liekin ympärillä.
-- "Sinä olet oikeassa", -- lausui hän Nikitinille. Se oli kipinä
katajikkoon. Nikitin syttyi ilmituleksi:
-- "Enemmän kuin oikeassa! Katso, miten ylellisenä uhkuu täällä
taide! Mutta ne rapparit, jotka tämän huoneen ovat rakentaneet,
asuvat pimeissä kojuissa. Päivän valo on heille ylellisyyttä, puhtaus
on korukalua... Miksi koristetaan taiteella ihmiskunnan viemäri, joka
huuhtelee lokana, päihtymyksenä ja paheena ihmistyön, ja samalla
asuvat sen viemärin rakentajat kojuissa?... Miksi?... Miksi?...
_Miksi?_"
Nikitinin kysymykset: miksi? miksi? tippuivat Harhamaan kuin räystään
vesi. Niistä alkoi muodostua oman syyllisyyden-tunteen vesilätäkkö.
Nikitinistä tulvasi yhä uutta syytöstä. Hän kohosi Harhaman yli
vuotavana räystäänä. Osottaen myllyn taiderappauksia, jatkoi hän:
-- "Vertaa yhteiskuntaa tähän Hiiden myllyyn! Kuvittele mielessäsi
sen seinien kohoamista! Nälkäiset muurarit muuraavat, seinät
kohoavat... Tiilitakka selässä kapuavat rapparit yhä korkeammalle...
Ja miksi kapuavat? Siksi että alhaalla seisoo päällysmies, nälkä
ruoskana kädessä. Tiedätkö, mitä on nälkä? Et tiedä, et ole
kokenut... Tiedätkö _kuka_ punoo sen ruoskan?... Tuo matopesä... nuo
toukat. Ne syövät lihan rapparien luista, ne juovat heidän hikensä
viinin vaahtona... Ne lypsävät täällä ihmiskunnan utaria... Mutta ne
utaret ehtyvät kerran ja silloin on loppu... Hiiden myllyn toukat
syövät myllyn permannon altansa, ne syövät perustuksen telineiden
alta... Telineet kallistuvat... rapparit siellä seinillä... tuolla,
katso... ne sortuvat... yksitellen... laumottain... Toiset kiipeävät
heidän sijalleen vikkelinä, kuin oravat, nälkä kuumana kivenä
kantapäillä... Viimein avaa Jumala sokean silmät: muurarit huomaavat,
että telineet ovat romahtamaisillansa. Herra paljastaa heille siten
sen kurjuuden kuilun, jonka nuo elämöitsijät ovat kaivaneet. Sillä
herättää Hän heissä henkiin vihan, joka leimahtaa puhdistavana
tulena... Koston huuto kuuluu silloin idästä länteen. Rapparit
jättävät työnsä ja syöksyvät tuohon matopesään aseet kädessä...
kirous huulilla... Tahdotko odottaa sen päivän sarastusta tässä
Sodoman ja Gomorran paheenpesässä?"
Nikitin puhui semmoisella kiihkolla, että Harhama tunsi joka sanan
viiltävän itseään, kuin hiotun veitsen terän. Hän oli jo näkevinänsä
kuihtuneita, punapaitaisia rappareita kiipeilevän Hiiden myllyn
seinillä, ylhäällä, missä taide ylellisimpänä uhkuu. Hän oli
huomaavinansa telineiden kallistuvan ja oli kuulevinansa sydäntä
vihlovan koston- ja avunhuudon... Perhonen lenteli tarkkaavana ja
levottomana hänen päänsä ympärillä...
-- "Niin, sinä olet oikeassa", -- myönteli hän taas hajanaisena,
hermot sotkuisina säikeinä. Olemuksensa ainainen savu, mietintä,
suitsusi jo jokaisesta huokosesta. Se alkoi häntä läkähdyttää.
-- "Oikeassa!... Oikeassa!..." -- huokasi Nikitin.
Ja hän puhui edelleen, kuin aatteensa tulineulojen kärillä tanssien.
Silmissä paloi kiihkon tuli, sanat sinkoilivat terävinä vasamina.
Harhama tunsi joskus niiden viiltävän olemustansa, kuin hiotun
veitsenterän.
Mutta Hiiden mylly on täydessä käynnissä. Huumaus, pukujen kohina,
puhelun solina, soitto ja laulu sekaantuvat yhdeksi ainoaksi
päihdyttäväksi virraksi, jossa jalokivet palavat kirkkaina, silmät
hehkuvat hiilinä. Pienistä alppimajoista ja yksityishuoneista kuuluu
yksityisten parien, tai seurojen kuhertelua. Yölinnut valitsevat
saalistansa. Kiihottuminen on hävittänyt kaiken kursastelun. Kaikki
kulkee joukkohuumauksen voimakkaan virran vallassa. Viini vaahtoaa,
miehet käyvät hillittömiksi ja naiset lähenteleviksi... Kaikki
lähestyy öistä loppua. Vietit odottavat nälkäisinä ateria aikaansa...
Perhonen istahtaa alppimajan akkunalle ja katselee levollisena
myllyssä hehkuvaa paloa...
Mutta entistä miettivämpänä istuu Harhama, keskeyttäen joskus
Nikitinin fanaattista puhetta myönnytyksillä:
-- "Niin... niin! Kyllä, kyllä..."
* * * * *
Nyt ilmaantuu näyttämölle loistava joukko nuoria tyttöjä. He
näyttävät aivan alastomilta: puku on silmänlumetta. Näkymättömän
hienot harsot, ainoat pukimet, hulmahtelevat salaperäisessä
valaistuksessa silloin tällöin, kuin kepeät varjot. Notkeat jalat
tekevät sulavia liikkeitä... Hartiat loistavat... rinnat hehkuvat
lämpöä... Elämä kukkii ihossa, nuoruuden voima nisissä... Myllyssä
nousi rajusäänä hyvä huutojen myrsky, kun tämä lumoava joukko helähti
näyttämölle.
-- Hyvä!... Hyvä! -- kuului hurmaava huuto permannolta.
-- Hyvä!... Hyvä! -- vastasi riemuisa kaiku yksityishuoneista ja
alppimajoista.
-- Hyvä! hyvä! -- kieri huuto kaikkialla. Ja taas nousee myllyssä
loistava kukkapilvi ja laskee sateena näyttämölle. Orkesteri soittaa.
Alastomat neidot tanssivat verkalleen, hitain liikkein. Ihmissulo
mairittelee ihmishimoa... Neito hohtaa kukkana miehen edessä.
-- "Hyvä!... Hyvä!" -- kohisee myllyssä lakkaamatta. Silmät palavat
kilpaa jalokivien kanssa. Joukkohuumaus ryöppyää korkealle, kuin
meren maininki. Nikitinin kasvot vääntyvät tuskasta. -- Perhonen
lentelee iloissaan...
Elämä vyöryy virtana. Pinnalle poreilevat uudet koreat kuplat...
Näyttämölle syöksyy sen upeasta, maalatusta metsästä joukko
enkeleiksi puettuja pikku tyttöjä, punaiset tulpaanit kädessä. He
jakavat kukkansa tanssijoille, antaen tulpaanin kullekin. Itse
lymyävät he puiden väliin. Naiset alkavat tanssia vilkkaammin.
Notkeat jalat tekevät yhä sulavampia liikkeitä. Ihmiskauneus kutoo
verkkoa, nuoruus punoo ansojansa... Hyvä-huudot kiihtyvät myrskystä
rajusääksi. Joukkohuumaus on jo meren myrskyä...
Uusi kukka pulpahtaa öisen virran pinnalle: Amoriksi puettu tyttö
liitelee ylhäältä näyttämölle, povi paljaana, ujous ainoana pukuna...
Maasta nousee ihana lähde... Amor istahtaa sen korvalle, lemmennuolet
vyöllä ja pivossa joutsi...
Kaikki odottavat kipinä kädessä. Viulut soivat. Enkeleiksi puetut
tyttöset laulavat rakkauden ylistystä. Näkymättömiin harsoihin puetut
naiset tanssivat Amorin ympärillä... Se on öisen rakkauden tanssia...
öisen lemmen kutsua. Notkeat vartalot liikkuvat sulavina, kaartuen
kuin kauniit käärmeet... Paljas jalka koukistun luontevasti... harsot
heilahtelevat heikkoina varjoina... Amor ampuu nuoliansa...
Huumaus nousee myllyssä... Väki istuu jo kuin tulipuikoilla... Tanssi
jatkuu... Neidot lämpenevät... Valkeat rinnat punehtuvat... Hipeä
hivelee silmiä... katse polttaa...
Nyt on jo pilli naisen kädessä... Nainen soittaa mieheen sidottuna...
mies tanssii naisen orjana... Sama säije sitoo molemmat...
Näkymättömät ovat tunteiden paulat... Hienoina säikeinä juoksevat
niiden rihmat... Niiden solmut syntyvät käsin solmiamatta...
Viettejä ei käsin keritä...
Koko Hiiden mylly hehkuu jo palavana hiiloksena... sen hiilinä
kiiluvat ahnaat silmät. Kaikki on tähdätty näyttämölle. Kaikki on
valmista syöksymään sinne, kuin nälkäinen peto saaliiseensa... Kaikki
jännittyy, syttyy kuin taula ja hehkuu, kuin hiili...
Näyttämö alkaa pimetä, laulu hiljenee... Kuuluu metsätorven
soitto... sitten iloinen nauru. Neidot pysäyttävät tanssinsa ja
kuuntelevat tarkkaavina... Posket hehkuvat lämpiminä, rinnat kohoavat
huo'unnasta... Notkea ruumis värähtelee _tiedosta_... odotuksesta...
Mylly hehkuu hiiloksena...
Joukkohuumaus on ylimmillään, se vie kaikki mukanaan, se kaataa
kaikki...
Kuuluu toinen metsätorven soitto. Puiden lomista syöksyvät nuoret
metsästäjät neitoja ryöstämään. Tytöt huudahtavat ilosta ja
pelosta... He pakenevat arkoina, karkeloiden, puiden sekaan...
Metsästäjät syöksyvät jälestä, torviinsa puhallellen...
Se oli lemmen metsästystä... Saalis juoksi paulana edellä...
Nyt räjähtää Hiiden myllyssä. Nousee hyvä-huutojen myrsky. Kaikki
ovat syöksymäisillänsä pakenevien saaliiden jälkeen. Kukkia sataa,
soitto ja huudot ovat halaista huoneen. Intohimoisina lähentelevät
naiset kuumekylvyssä kiemurtelevia miehiä; miehet ovat rajattoman
_rohkeita_... Samppanja vaahtoaa, myllärit juoksevat ja yölinnut
korjaavat runsasta saalista... Perhonen istuu Harhaman olalla häntä
tarkastellen...
* * * * *
Harhamalle tämä ei ollut uutta. Hän oli sen kaiken nähnyt ja elänyt.
Hän oli siihen äskettäin kyllästynyt ja nyt se tympäisi häntä. Hän
muisteli taas uneksittua kotiliettä, jonka valkeaa hoitaisi puhdas
vaimo. Hän istuisi sen ääressä ja tekisi työtä vaimonsa hyväksi.
Kiitollinen vaimo karkottaisi huolet hänen mielestään, lakaiseisi
huoneesta työn tomut ja huokuisi kotiin sitä, mikä on puhdasta ja
jaloa. Sitten muisti hän taas, kuinka uneksittu liesi oli nyt jäänyt
kylmille, pilkkeet pankolle, kuinka kaikki oli tapahtunut nopeasti ja
kuinka kaikki oli edeltäpäin ennustettua. Mikä tarkotus oli nyt hänen
elämällänsä? Se kysymys iski nyt hänen humiseviin aivoihinsa, kuin
salama. Hän huomasi nyt istuvansa valmistamassa toisille kurjuutta,
työttömänä, tarpeettomana. Nikitinin intohimoiset puheet polttivat
häntä. Hänen olemuksensa perukatkin olivat täynnä niiden puheiden
sanoja, kuin teräviä puukkoja.
-- "Tämä on inhottavaa", -- pääsi häneltä vaistomaisesti.
Perhonen lennähti hänen olaltansa pois ja istahti kiukuissaan palavan
kynttilän liekinpäähän.
-- "Niin!" -- vastasi Nikitin. -- "Tämä on jumalatonta. Ihmiset
on huumattu viinillä ja porttojen höyryävällä lihalla perkeleen
palvelijoiksi. He ovat nyt valmiit alkamaan paheen ja synnin
uhrijuhlan. Kun yksitellen huumaaminen ei vaikuta ja tulee kalliiksi,
on laitettu joukkohuumaus, perustettu tehtaita sitä varten. Mitä
ovat tämän rinnalla pakanuus ja ooppiumi? Härkätaistelut ovat
tämän rinnalla siveellisiä, inhimillisempiä, sillä täällä on tehty
ihmisestä rikokseen kiihotettava elukka, naisesta portto, joka
tanssimalla kutoo verkkoansa... Täällä poltetaan ihmisten aivot
tuhaksi... Katso tuota joukkoa, noita ihmisiä!... Niiden aivot ovat
jo palanutta, työhön kykenemätöntä tuhkaa... poroa... kuonaa...
Niiden päät palavat hartioilla kuin tulipallot... Katso!"
Harhaman järkkyneeseen hermostoon oli tarttunut Nikitinin kiihko,
kuin tauti. Hänestä näytti todellakin, että Hiiden mylly oli täynnä
palavia, kuleksivia, tai paikoillaan loistavia suitsuavia tai
savuavia palloja, joista hurjistuneet silmät loistivat tulisina
hiilinä. Joukkohuumaus lainehti edelleenkin, yltyneenä, rajuna,
vietit raivostuivat siitä tiedosta, että eivät olleet saaneet vielä
tyydytystä... Niiden nälkä oli herätetty saaliilla, kuin pedon
verenhimo verenhajulla...
Mutta ajatuksien rihman katkaisi uusi numero: Näyttämöllä, joka
oli miltei aivan pimeä, lauloi taas uusi, alaston naiskööri Noidan
laulua. Laulun välissä kuului hääviulujen soitto ja laulua vastaava
morsiussaatto, häät, kalmantanssit ja muut kulkivat himmeinä
kuvaelmina taustalla. Se oli äskeisten tapauksien ja ennustusten
salaisesta pohjasakasta nouseva kupla, joka toi mieleen hajonneiden
toiveiden kylmää sumua.
Mutta samassa avautui alppimajan ovi, joka johti Hiiden myllyn
sivuhuoneisiin. Siellä oli eräs seurue pannut toimeen todellisen
mustalaistyttöjen metsästyksen. Tytöt pakenivat näön vuoksi,
arkaillen muka. Eräs heistä syöksähti Harhaman pikku majaan, suoraan
Harhaman syliin. Tämä säpsähti, tunsi tytön ja huudahti:
-- "No... Sonja!"
-- "Parooni Geldners ahdistaa!" -- huudahti avorintainen, kaunis
mustalaistyttö, lisäten: "Kah!... Tekö se... herra Harhama!"
Se oli yllätys Harhamalle ja Nikitinille. Parooni Geldners Hiiden
myllyssä! Hän, joka on yhteiskunnan tukeita, loistava valtiomies ja
kirjoittanut tunnetun teoksen kirkon opin puolustukseksi, asettaen
sen opin kaiken realisen oikean perustaksi! Hän mustalaistyttöjä
metsästämässä! Mutta sekä Nikitin että Harhama vaikenivat.
-- "Antakaa kun katson kättänne, herra Harhama", -- puheli
mustalaistyttö, joka tunsi Harhaman. Ja lupaa odottamatta istahti hän
Harhaman viereen, vetäisi hänen kätensä helmaansa ja ennusti:
-- "No, kohta tulevat häät."
Harhama naurahti kuivasti ja yrittäen vetäistä kätensä pois tytöltä,
lausui:
-- "Jo nyt, Sonja, tuli ennustuksesi liika myöhään. Häitä ei tule."
-- "Minun ennustukseni ei koskaan valehtele", -- väitti tyttö. --
"Pankaapas kultaraha kämmenellenne, niin katson uudestaan... Parooni
Geldners antaa aina kultarahoja", -- lopetti hän merkitsevästi.
Noidan laulu jatkui näyttämöllä ja Harhama kiintyi taas ennustuksiin.
Hän antoi tytölle kultarahan ja tämä ennustaa edelleen:
-- "Varokaa valkeaa naista, jolla on musta tukka ja luoma rinnassa!"
Harhamaa oudostutti tämän ennustuksen ja pohjalaisnoidan ennustuksen
yhtäläisyys. Hänessä virisi taas taikauskonsa ainainen virvatuli.
Hän ei ajatellut että tämä ennustus mustatukkaisesta naisesta oli
nykyään yhteinen kaikille mustalais-ennustajille. Se oli otettu juuri
vanhasta mustalaisesta Noidan laulusta ja tullut muotiennustukseksi.
Uteliaana kysyi hän mustalaistytöltä:
-- "Entä ne häät?"
-- "Ne tulevat myös", -- vastasi tyttö. -- "Tuossa yhtyy kaksi
viivaa... mutta eroavat heti", -- jatkaa hän osottaen Harhaman
kämmenessä viivoja. Samassa lauloi kööri näyttämöllä:
"Kun vielä häissäsi viulut soivat
jo lähtee sulhosi toisen luo.
Ja musta multa sen muistot peittää.
Hän kalman kullaksi sinut heittää;
ei palaa luoksesi milloinkaan."
Ja näyttämöllä näkyi vastaava kuvaelma viulunsoittajinensa,
hämmästyneine morsiusneitoinensa ja epätoivoisine morsiaminensa.
Mustalaistyttö jatkoi ennustustaan mustatukkaisesta, valkeasta
naisesta, joka asuu koivumetsän takana valkeassa talossa. "Hän
tuottaa onnettomuutta... varokaa häntä!" -- lopetti tyttö.
Näyttämöllä lauloi kööri:
"Vaan nainen valkea, mustatukka
se turman teille sulhosi vie:
käs'raudat raa'at sormuksi tuopi
ja häpeänmaljan ilkkuen juopi.
Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!"
Harhama oli niin kiintynyt ennustukseen, että ei huomannut Hiiden
myllyn kohinaa, eikä Nikitinin läsnäoloa. Näyttämöllä kulki
kuvaelma kalmantanssinensa, noitinensa. Morsiustytöt toivat
mustia kalmankukkia. Laitettiin niitä toisia häitä... Jo tuotiin
ruumisliinoja. Harhama seurasi kiihkoisasti kuvaelmaa... Nikitin oli
huomannut perhosen, joka näytti istuvan kynttilän liekin päässä,
eikä palanut. Perkele! ajatteli hän ensin, mutta huomasi sitten
perhosen olevan näköhäiriön. Vihdoin loppui Noidan laulun kuvaelma
ja laulu. Näyttämöllä kumahti kirkonkello. Perhonen hävisi kynttilän
lieskasta... Mustalaistyttö pyysi ennustuspalkkiota.
-- "Ennustit väärin... häitä ei tule", -- naurahti Harhama.
Mutta tyttö oli varustautunut ja tiesi mitä ennustaa.
-- "Teillähän on jo sormus sormessa!"-- huomautti hän voitonvarmana.
Nyt vasta muisti Harhama sormuksensa. Hän vetäisi sen sormestansa ja
antoi mustalaistytölle lausuen:
-- "Ota sinä se... valehtelemisestasi!"
Tytön mieli läikähti ilosta, kun kulta kiilsi sormessa. Hän ihaili
sitä, kuin villi metsän lintu höyheniensä väriloistetta.
-- "Kiitos... kiitos!" -- riemuitsi hän. -- "Tahdotteko, niin tanssin
teille tarantellan... minun tarantellani on... oh!... Ei kukaan osaa
niin notkeasti ja kauniisti tanssia..."
Ja lupaa odottamatta tanssi hän hurjan mustalaistanssin ja istahti
sen loputtua Harhaman vierelle, hengästyneenä, silmissä luonnon
rakkauden villi tuli. Hän oli houkutteleva kuin marja ja tuoksui,
kuin kukka. Ajatuksissansa, tomuksi hajonneena, tarttui Harhama hänen
käteensä, puristi sitä ystävällisesti, juuri kuin jäähyväisiksi...
_muistoksi_ ja virkkoi surullisena:
-- "Sinun elämäsi, Sonja, on ainaista tanssia."
Miten lienee Harhaman kädenpuristus ja äänenvärähdys vaikuttanut
tyttöön, sitä ei tyttö itse tajunnut... Mutta hänen mielensä
sopukoista sukelsi esille nuoren mustalaisen kuva, metsän vapaus,
mustalaispojan syli... Häilähti yö vapaan mustalaisen uskollisella
povella... Hän mietti hetken... kaksi... kolme. Kyynel herahti
mustalle silmäripselle... sielun salainen kieli oli värähtänyt...
Suru läikähti silloin tytön sydämessä ja hän lausui haaveillen,
murheellisena:
-- "Niin... tanssia... elämä on tanssia... tarantellaa... _Elämä on
tulikuumilla neulankärillä tanssimista_."
Hän vuorostaan näppäsi niillä sanoilla säveleen Harhaman sielun
kielistä... kosketti niistä arinta kieltä, sitä, joka oli ainiaan
vireeseen vedetty...
-- "Niin, elämä on tarantellaa... neulankärillä... Mene, Sonja,
tanssi tarantellasi loppuun", -- kehotti Harhama murheellisena,
ajatuksissansa.
Tyttö hävisi, sormus sormessa, kuin lintu saalis nokassa. Harhama
tunsi nyt inhoa kaikkea sitä kohtaan, mitä oli tähän saakka elämässä
ollut. Se mennyt nousi hänelle kurkkuun, kuin katkera pala. Hänessä
heräsi halu heittää kaikki, kuten oli juuri heittänyt sormuksensa.
Hän kertoi Nikitinille lyhyesti viime päivien odottamattomat
tapaukset ja sanoi nyt seisovansa tiettömän aavikon keskellä, ilman
elämäntarkotusta, alla menneisyyden porot ja tuuli tienviittana.
Nikitin kuunteli häntä osanotolla innostuneena ja lausui sitten:
-- "Sanot olevasi ilman elämäntarkotusta. Minä osotan sen sinulle:
Hävitä tämä Hiiden mylly... tämä synnin rapasauna!"
Harhama katsahti häneen kysyvästi. Nikitin jatkoi:
-- "Älä hämmästy! Ymmärrä minua oikein! Tule mukaani, tule avukseni!
Kutsukaamme avuksemme ne kurjat, joiden työn joutilaat muuttavat
täällä eläimelliseksi humalaksi ja hekkumaksi. Menemme sitten
köyhyyden pesiin, joihin vuotaa täällä valmistettu kurjuuden
ja paheen visma, kylmä visma ja saarnaamme: 'Lakatkaa hulluina
raatamasta Hiiden myllyn väelle. Lakatkaa! Silloin häviää mylly ja
te itse saatte nauttia työnne hedelmät!' Köyhät uskovat meitä... ne
seuraavat meitä. Me kokoamme ne kaikki yhteen ja silloin jäävät tämän
myllyn laarit tyhjiksi ja yölepakot poistuvat sen pimeistä sopukoista
nälkäisinä. Näin toteutamme me Jumalan tahdon maan päällä ja Hän
on meidän apunamme, meidän käsivartenamme. Hän avaa kurjien silmät
näkemään ja me olemme aseina Hänen kädessään."
Harhamassa otti kaikki tulta, kuin poudan kuivaama katajikko, kuten
aina käy elämän käännekohdissa. Hän seisoi ihmiselämän vuodenaikojen
vaihteessa: Kesä oli kantanut karvaat hedelmät ja syksy saapui
koleana, harmaana, tyhjä sänki pelloilla ja mätänevä luoko päivän
entisillä kisakentillä. Semmoisina hetkinä muistuvat mieleen
kesän työt, erehdykset ja toiveet... Harhama sovitteli Nikitinin
sanoihin omia näkemiänsä, oman elämänsä rihmoja. Hän itse oli
nuoruudessaan kokenut työväen kovaa kohtaloa. Silloin muisti hän
aina katkeruudella ajatelleensa parempiosaisia. Mutta miehuutensa
ikään päästyä oli hän luonut itsellensä paremmat olot. Sitten oli
hän "mennyt eteenpäin", oli koonnut rikkautta ja ajoittain kokonansa
unohtanut niiden kohtalon, jotka jäivät hänestä jälelle; tai oli hän
kiemurrellut sisällisen tuskansa lieskassa. Kerran kumminkin oli
hänen mieltänsä järkyttänyt eräs kurjuuden kuva, jonka hän sattumalta
näki: Kolme lapsi-ijässä olevaa tyttöstä, jotka hän tapasi puiston
penkillä. Avoimesti olivat tytöt hänelle kertoneet odottavansa
virastoista siihen aikaan pääseviä virkamiehiä, ansaitaksensa heiltä
lapsimaisilla ruumiillaan leipää omaisillensa. Tämän johdosta
oli hän alkanut ajatella yhteiskunnallisia epäkohtia ja tutkia
sosialismia. Mutta pian oli hän taas unohtanut pienet portot ja hänen
sosialistiset tutkimuksensa muodostuivat pelkäksi tieteelliseksi
harrastukseksi, jolla ei ollut mitään tarkotusta hänen oman itsensä
ulkopuolella. Hän eli siihen aikaan semmoisessa piirissä, jossa
harvemmin tullaan välittömään yhteyteen äärimäisen kurjuuden kanssa,
ja koko hänen sosialistinen harrastuksensa laimeni, sammui. Se oli
ollut kukka, jota hän aikansa vaali, aikansa kuluksi ja akkunansa
koristukseksi...
Sen kaiken muisti hän nyt hetkessä.
Nyt oli Nikitinin kiihkoisa puhe järkyttänyt hänen kiihtyneen
hermostonsa, heittänyt kipunan syyllisyyden tunteen puolikuivaan
kuloon. Hän teki tiliä omasta elämästänsä ihmiskurjuuden edessä
ja astui itse syyttämään itseänsä, tosin vasta arastellen. Mutta
sitä mukaa kun Nikitinin puhe jatkui ja hän tunsi nykyisen elämän
tyhjyyden, kun syyllisyydentunne virtasi hänen sieluunsa, sekä Hiiden
myllyn huumaus alkoi häntä tympäistä ja läkähdyttää, varmistui hän
ja tuomitsi itseänsä yhä rohkeammin. Hiiden mylly alkoi hänelle
näyttäytyä siinä valossa, missä Nikitin oli sen äsken kuvannut. Se
joukkohuumaus, jota siellä valmistettiin tehdasmaisesti, etsien yhä
vaikuttavimpia aistien kiihotuskeinoja, tunki hänen sieramiinsa
mutaisten soiden kylmänä sumuna, josta syntyvät ruttotaudit,
ihmiskunnan joukko kuolemat. Hän muisti, kuinka tämä joukkohuumaus
oli häntäkin vienyt mukanansa pehmeisiin pumpuleihin käärittynä,
huumannut valtavuudellansa ja keinutellut mainingeillaan. Yleinen
ekstaasi oli tartunnan tavoin temmannut hänetkin niin usein mukanaan,
kuin myrsky kulovalkean. Hän oli ajatellut: kun eivät muutkaan
kursaile, miksi minä istuisin tyhjin suin ja päästäisin saaliin
toisen ansaan.
-- "Semmoista se on ollut minun elämäni täällä", -- huokasi Harhama
tätä muistellen.
Mutta Hiiden mylly jatkaa käyntiänsä. Kuuluu viulun soitto. Näyttämöä
valaisee nyt puolihämärä, punainen valo. Perhona helähtää sinne
nainen, nuori ja hurmaavan kaunis, pukuna luonnon paljaat pukimet...
Hän on ihmiskukka, kaunis kuin huilun sävel...
Näyttämön kelmeä, punainen valaistus on hienoa valo-utua. Sen
puolipimeässä ei erota silmä muuta, kuin ruumiin notkeat piirteet,
pehmeät varjot ja sulavat liikkeet.
Alkaa näytös: nainen tanssii kaunista tarantellaa, sulavana kuin
käärme... Valkea polvi taittuu notkeana... Hajanainen tukka
hulmahtelee... Solea vartalo taipuu matona... Iho tuoksuu, povi
punehtuu... Huilun sävel sulaa tytöksi, tyttö huilun säveleksi...
Molemmat ovat suloa... varjoa... lumetta. Ne ovat nälkäisten viettien
ihanaa unta...
Valo muuttuu kelmeäksi, keltaiseksi... viheriäksi... siniseksi...
Väri seuraa väriä... Tanssi kiihtyy... Vietit nälkiytyvät... uni
muuttuu armaammaksi... Huilu soittaa lemmen säveltä... tyttö
tanssii hemmen kukkana... varjona... hääyön unelmana... Hän tuoksuu
_naisena_... kukkii _viattomuutena_... hehkuu morsiamena... Hän
viekottelee suudelmana...
Mutta Hiiden myllyssä hehkuu tulena kaikille tuttu salaisuus:
Naisen huulta ei ole vielä suudelma liannut... Hän on tullut äidin
käsistä... hän tanssii _ensi-iltaansa_... edessä yön tuntemattomat
tarinat... kylmä kuu vartijana.
Huilu soi... tyttö tanssii naisen rajalla. Entinen elämä on hälle
puhdasta suloa... se _odotettava_ ihanaa hämyä...
Jo istuvat miehet suut auki jännityksestä... Tanssi kiihtyy ja
huumaus nousee... Tyttö hengästyy tanssista... Miehet aistivat hänen
henkäyksiänsä... Se hivelee heidän poskiansa, hyväilee ihoa... He
riutuvat ja heikkonevat. Tytön silkkihieno tukka hipoo muka heidän
huuliansa... kaulaansa... hänen ihonsa tuoksu tunkee aisteihin huilun
säveleen säestämänä...
Ei kuulu hisahdustakaan... Kaikki on jännitettynä. Kaikki muut
sielun kyvyt ovat sammuneet, riutuneet kuin itikan laulu... Se _yksi
ainoa_ palaa ja vallitsee. Perhonen lepertelee iloisena myllyn
hiljaisuudessa, korkealla...
Huilu soi yhä ihanammin... tyttö hengittää lämpimämmin... Sävel
suutelee säveltä... vietti viettiä... Joukkohuumaus on ylimmillään,
myllyväki hiiloksena... Hiljaa etenee huilun soitto, näyttämön
valaistus käy yhä kelmeämmäksi... se pimenee aivan... Himmeässä
valossa vilahtelee notkea ruumis... helähtää kukkana, liitelee
kuin varjo. Povi lämpenee... iho tuoksuaa... kiehtovammin...
huumaavammin... Jännitys lisääntyy, huumaus nousee höyrynä... Vietti
vartoo neulankärellä...
Jo pimenee näyttämö pimeämmäksi... nainen häviää puiden lomiin,
tanssien, haihtuen, kuin varjo ja unelma... Myllyssä nousee silloin
hillitön ihastuksen huuto ja loistava kukkasade. Kaikki ovat valmiit
syöksymään häviävän varjon jälestä... Kaikki kiemurtelevat kuin
nälkäinen peto paulassa, vietti kahleena, ihminen otuksena. Nainen
syöksyisi koskena miesten syliin, mies petona naisen kimppuun... He
vavahtelevat itseänsä hillitessään... Perhonen palaa alppimajaan ja
istahtaa Harhaman olalle...
Mutta Harhama ja Nikitin katsovat toinen toistansa silmiin,
hämmästyneinä, sanattomina. Ei Nikitinkään ollut kiihkoillessaan
kuvaillut joukkohuumauksen voimaa niin valtaavaksi.
-- "Näetkö? Näetkö, mikä aistikylpy? Huomaatko kuinka ihmiset
kylpevät oman lihansa höyryssä?" -- kysyi hän vihdoin Harhamalta
voitonilolla.
-- "Sinä olet oikeassa, tämä on ilkeää unta", -- myönsi Harhama.
* * * * *
Taas soittaa orkesteri alkusoiton ja nyt seuraa illan loistonumero,
oikea uutuus. Yleisö oli joskus kyllästynyt Hiiden myllyn antimiin ja
asianomaisilla regissööreillä oli täysi työ keksiessään joka illaksi
jotain uutta. Äärimäisyyksiin tottuneen yleisön janoa ei joskus
tyydyttänyt mikään. Kaikki tuntui siitä silloin vanhalta, nähdyltä.
Mutta nyt oli valmistettu jotain semmoista, jota ei koskaan vielä
oltu nähty Hiiden myllyssä. Se oli illan "naula". Siitä oli ilmotettu
kerskuen ja siksi oli mylly tavallista täydempi tänään.
Uuden numeron nimi oli "Nälkä". Kaikki odottavat nyt sen alkua
jännittyneinä, kuin joutset.
Jo kohoaakin esirippu verkalleen ja sen takaa avautuu inhimillisen
kurjuuden kuva: Näyttämö kuvaa kurjaa kojua, jossa nälkään kuoleva
perhe taistelee kuoleman viikatteenterällä. Valoa pääsee rakennuksen
alaiseen hökkeliin yhdestä ainoasta kapeasta akkuna-aukosta, joka
irvistää katurajasta. Sen särkyneiden ruutujen reijät ovat olilla
tukitut. Akkunan raoista puhaltaa kojuun keinotekoinen pakkasenviima,
joka tuntuu yli Hiiden myllyn. Akkunalla on lunta ja väli katossa
riippuu likaisia jääpuikkoja.
Huoneen perällä on paljas puuvuode, sillä viruu sairas mies,
likaisiin mattorisoihin käärittynä, laiha, kuin irvistelevä
luuranko. Lattialla, ruumeniksi kuluneilla olilla makaa kaksi
sairasta, nälkäistä lasta. Toiset neljä lasta seisovat äitinsä
ympärillä, kalpeina, kurjuuden elottomina kukkina. Äiti imettää
kahta rintalasta, kaksoisia. Sekä äiti, että pienoset ovat nälkään
kuolevan kuvia. Sininen nahka peittää poskiluita, sormet ovat
luupuikkoja, silmät, kuin elottomat kuopat. Pukuina heillä on risoja,
joiden rei'istä näkyvät paljaat ruumiinosat... lasten surkastuneet
siitinelimet...
Kaksoisrintalapset imevät äidin rintoja, tyhjiä nahkapusseja.
Mutta ei heru niistä maito. Ne ovat jo aikoja ehtyneet... Lapset
alkavat parkua kiemurrellen nälän kourissa... Mies korahtaa
silloin vuoteellansa, kuin kuoleva teuras. Sairaat lapset nostavat
voimattomina päitänsä ja alkavat nyyhkyttää... Äiti koettaa
viihdyttää rintalapsiansa raviten niitä suudelmilla... Ne ovat ainoat
mitä hän voi antaa...
Huumautunut Hiiden myllyn väki katsoo näytelmää mielet pinteessä.
"Kerrankin jotain 'uutta!'" -- virkahtavat rutineeratuimmat.
Hiljaisuus jatkuu jännitettynä rihmana. Kaikki odottavat suut auki,
mielet viritettyinä... Lapset katsovat rukoilevina äitinsä silmiin ja
pyytävät valittavalla äänellä:
-- "Äiti... _leipää!"_
Pyyntö oli kuin vihlova valitus. Siinä kuvaantui todellisuus
niin järkyttävänä, että Hiiden myllyssä puhkesi pienille
nälkätaiteilijoille osotettu ihastuksenhuuto niiden korkean taiteen
kunniaksi. Kun se hiljeni, silitti äiti lapsiensa tukkaa. Kyyneleet
kierivät karpaloina lihattomilla poskilla ja hän puheli lohdutellen:
-- "Ei äidillä ole leipää... Juo, lapseni, vettä... juo, kukkani...
niin virkistyt."
Äidin sanat tunkivat Harhaman sieluun. Ne juoksentelivat siellä kuin
vikisevät, ilkeät hiiret, saaden joka solun kouristumaan inhosta,
kauhusta ja tuskasta. Äidin äänessä oli värisyttävä tuska, sanat
olivat niin vihlovan hienot, niin pöyristyttävän luonnolliset.
Myllyväki uppoaa ihastuksensa aaltoihin... Se on nähnyt taiteen
pulpahtavan niin luonnollisena, todellisena, kuin kukan nupustansa...
Murhenäytelmä jatkuu:
Äiti kuivaa huivin nurkalla sumeat silmänsä ja tarjoaa taas tyhjiä
rintojansa nälkäisille rintalapsille. Nämä hylkäävät ne suustansa
parkuen. Ihmiset jännittyvät odotuksesta... Harhaman sielussa
juoksentelevat inhottavina hiirinä syyllisyydentunteen kipinät...
Perhonen muuttelee levottomana hänen yhdeltä olkapäältään toiselle...
Kaksi lapsista on sillä välin hiipinyt vesisaavin luo, oven
suuhun. He särkevät jään veden päältä. Toinen juo vettä, toinen
ottaa jääpalan ja alkaa sitä imeksiä... Harhama tuntee puukonterän
vääntyvän rinnassansa. Hän muistaa oman nuoruutensa, köyhyytensä ja
myöhemmät elostelunsa... Hän kuulee korvissansa Nikitinin äskeisten
kiihkoisten puheiden sorinan, kuin avunhuudon, näkee äskeisen
mässäyksen ja joukkohuumauksen ja läkähtyy oma menneisyytensä
inhottavana palana kurkussa...
Mutta Hiiden myllyssä odottavat kaikki jännitettyinä.
Silloin parahtaa sydäntä vihlova huuto: Kuusi nälkäistä lasta
katsovat rukoilevina äitinsä kyyneleisiin silmiin ja huutavat:
-- "Leipää!"
Se huuto viiltää kuin veitsi, se tunkee kuin neula Harhaman läpi.
Se leikkaa poikki jännittymän, päästää vireen valloillensa. Kaikki
vavahtavat sitä kuulleessaan.
_Leipää!_ -- kaivautuu haikea valitus Hiiden myllyn kaikkiin
sopukoihin.
_Leipää!_ -- kiertelee huuto kaikissa sopissa ja kuhertelevien
seurueiden pesissä. Leipää!... Leipää! -- valittaa kaiku Hiiden
myllyn seinistä... Myllyssä räjähtävät voimakkaat suosionosotukset...
Esirippu laskee... Väki nauraa... ulvoo... kaiku valittelee:
Leipää!... leipää!... leipää!...
Harhama ei ollut huomannut, että Nikitin oli poistunut. Nyt palasi
hän yhtenä väristyksenä. Käsillänsä huitoen kertoi hän esiripun
kohotessa tunteneensa nälkäisen työmiesperheen samaksi, josta hän
oli juuri puhunut. Hän oli tiedustellut nyt asiaa ja saanut kuulla,
että kun heräsi ajatus "Nälkä"-kuvaelman antamisesta, päätettiin
etsiä esiytyvät henkilöt todellisuudesta. Tänä aamuna oli sitten
löydetty nälkäinen perhe tuotu Hiiden myllyyn ja, että vaikutus
olisi aivan todellinen ja vaikuttava, ei perheelle oltu annettu
tänäänkään ruokaa. Sen jälkeen, kun Nikitin oli perhettä auttanut,
oli vaimo synnyttänyt kaksoset ja perhe joutunut tauteihin ja taas
nälkäkuoleman teräviin hampaisiin.
Kertomus tuprusi Nikitinistä, kuin tuli kuivuneesta katajapensaasta.
Hän lopetti sen ryöppyävällä tuomiolla:
-- "Mitä ovat roomalaisten veriset näytelmät aikamme tämmöisen
raakuuden rinnalla! He viskasivat naisia petojen revittäviksi,
jotka silmänräpäyksessä tekivät lopun uhrista. Täällä viskataan
naiset näyttämölle ärsyttämään omalla ruumiillansa kimppuunsa
ihmispedot, jotka askel askeleelta tappavat heissä ihmisen,
valmistavat heistä ihmiskunnan hylkiöitä, perkkeitä... porttoja...
Mitä ovat roomalaisten veriset näytelmät sen rinnalla, mitä meidän
ajalla tapahtuu: Ihmiset nauttivat Hiiden myllyssä työmiesten
_nälästä_... kuuletko: _nälästä_... ja nälkään kuolevien perheiden
kuolinkamppailusta. Katso, Harhama: Teatterimme, joissa näytellään
kansan elämää, sen kärsimyksiä ja nälkää, ovat vaan äskeisen
näytelmän toisia muotoja. Yhteiskunnan ryövärit riistävät
työntekijän työn hedelmät ja polkevat sen perheen kurjuuteen...
nälkäkuolemaan... tauteihin... Ryöstämillänsä rahoilla palkkaavat he
näyttelijät _jälittelemään ryöstetyn perheen kärsimyksiä_... tuskia,
kuolinkamppailuja... _nälkää... nälkää_, sanon niin! He kokoontuvat
loistaviin teattereihin, nauttimaan niiden murhenäytelmien
jälittelyistä, joita samaan aikaan eletään todellisuudessa
lukemattomissa kurjuuden kodeissa. He nauttivat riistämiensä
_nälästä_... He valmistavat toisille kurjuutta, _nauttiaksensa_ siitä
joutilaan aikansa kuluksi... teattereissa... Hiiden myllyssä... Kun
nälkään kuolevat lapset huutavat leipää, huutavat heidän vanhempiensa
hiestä elävät joutilaat ihastuksesta loistavissa teattereissa,
nauttien sen huudon jälittelystä. Sano, eivätkö nuo ihmiset ole
petoja, jotka nauttivat uhrinsa kuolintuskista!"
Nikitin aivan kuin kiskoi sanoillansa ulos Harhaman sisälmyksiä,
korventeli niitä tulisella raudalla. Palaman käryistä nousi
savupilvinä kauhunkuvat: nälkä, taudit, kurjuus. Pitkäaikainen
kiihtymys, öinen väsymys, huumaus ja äskeiset mielenliikutukset
olivat tehneet Harhaman hermoston heikoksi, araksi. Jokainen
Nikitinin loihtima hirmukuva suureni siinä, synkkeni, ja toinen
vyöryi toisen, mustemman tieltä. Hänen edessänsä loisti juhlapukuinen
teatteriyleisö katselemassa näytelmää "Nälkämailla", Hän näki sen
nautti van ihmiskurjuuden jälittelystä, maksavan siitä nautin nosta
rahoilla, jotka oli riistetty nälkämailta. Ne maat jäivät sen
johdosta todellisen nälän kytömaiksi. Kurjuus irvisteli siellä joka
nurkan takaa, puutteen ja kärsimyksien savu suitsusi joka turpeen
alta.
Ja sen jälittelystä oli hänkin nauttinut...
Nyt heräsi hän, kuin pahasta unesta, hartioilla vielä yön
painajainen, raskas, kuin jauhinkivi. Kun näyttämölle ilmaantui
taas joukko puoli-alastomia lapsia, harput käsissä, nousi hän
äänetönnä, konemaisesti ja poistui inholla Hiiden myllyn pikkuisesta
alppimajasta. Nikitin seurasi häntä. -- Perhonen istui Harhaman
olkapäällä...
-- "Kerrankin oli jotain uutta!" -- kuuli Harhama lähtiessään jonkun
joukosta lausuvan.
He poistuivat erään huoneen läpi, jossa oli pieni talvipuisto
lähteinensä, pikku-alppinensa. Siellä oli eräs miesseurue järjestänyt
esiytyneiden harsopukuisten naisten todellisen metsästyksen. Luonnon
puvuissa, harso ainoana vaippana, lymyili kaunis riista... Sidotuin
silmin etsivät huumautuneet metsästäjät kasvien väliin lymyytyviä...
Naiset puhalsivat joskus huiluista metsätorven sävelen... ilmottivat
siten lymypaikkansa metsästäjille... Kuului iloisia huudahduksia...
Kauniit otukset pakenivat... Kasvien seasta vilahteli kaikkialta
naisten solakoita vartaloita, hulmahtelevia tukkia... Tuolla
välkkyy valo pälvenä ja pälvessä kisailee alaston otus metsästäjää
mairitellen... Tuolla on vilpoinen siimes ja siimeksessä neito
lymyssä... Lintuna visertää se metsästäjän poluillensa... Muutamilla
on pukuna paljas luonnon paita... Kuului huilun puhalluksia...
Ilmassa tuntui outo, kiehtova maku. Se on hengästyneiden naisten
ruumiin lämpöä. Se kutittelee kauniisti... tunkee sieramiin...
Metsästäjät etsivät saalistansa kiihkoisina... Heidän huumauksensa
on niin suuri, että heitä johtaa pakenevien jälille epäinhimillinen
aisti...
-- "Huomaatko?" -- kysyi Nikitin Harhamalta. -- "Ymmärrätkö nyt,
_mikä_ aisti täällä kehitetään ihmiseen?"
Harhama hämmästyi outoa näkyä. Hän kuuli ilmassa metsästäjien hienon
nuuskimisen. Hän tunsi itse naisten ihonma'un, ja värisi oman itsensä
inhosta. Hänessä oli tietämättänsä kehittynyt eläimen oireet...
-- "Täällä jalostutetaan ihminen eläimeksi... Ihmishenki ei jaksa
nostaa enää siipeänsä lihan kupeesta... se matelee lihassa, kuin
toukka juustossa", -- mutisi Nikitin.
Harhama rypisti silmiänsä synkkänä. Otsalle kohosi outo ryppy... Hän
seisoi kuin peilin edessä...
-- "Koiramaista!" -- murahti hän poistuessaan...
* * * * *
Talvipuistosta lähdettyänsä ja erään huoneen läpi kulettuansa
avasi Nikitin erehdyksessä väärän oven ja he tulivat pimeään
huoneeseen. Nikitinillä oli taskussa pieni sähkölyhty, jota hän oli
käyttänyt, kierrellessänsä iltasin köyhien pimeissä asunnoissa. Hän
puristi lyhdyn palamaan. Huone helähti valoisaksi. Turkkilaiselta
sohvalta hypähti silloin ylös nuori nainen ja mies. Seurasi pureva
silmänräpäys. Nainen ja mies seisoivat toisiansa vastassa, kuin kaksi
kuolleista noussutta. Suupielet vavahtelivat, silmät tuijottivat
tylsinä...
Sitten alkoi nuori nainen vapista, kuin vaate, ja mies on tyrmistynyt
kauhusta sanattomaksi... Naisen vapiseminen kiihtyy. Hänen polvensa
alkavat horjua... Hän ei jaksa nostaa käsiänsä peittääkseen
silmiänsä... Ääni ei lähde kurkusta...
Vielä hetki ja kuuluu parahdus, vihlova, valittava, leikkelevä
huuto... Nuori nainen vaipuu maahan kuolleena, sydänhalvauksen
kohtaamana... Kuluu vielä silmänräpäys, lyhyt, vaan polttava, kuin
salama. Pamahtaa lyhyt, kuiva laukaus ja nuori mies vaipuu kuolleena
sisarensa ruumiin päälle...
Hän oli äsken "metsästänyt" pimeässä huoneessa. Siellä oli hän
löytänyt sisarensa, joka huumautuneena oli syöksynyt saaliiksi samaan
huoneeseen, aavistamatta veljensä siellä oloa... Mies oli löytänyt
tytön... tyttö nukahti hänen syliinsä sisarena... heräsi vaimona...
Harhama ja Nikitin käsittivät asian silmänräpäyksessä, ilman
sanoja, kuten tämmöisinä hetkinä tapahtuu. Molemmat seisoivat ensin
kauhistuneina. Sitten valtasi heidät sääli. Muutamia palvelijoita,
jotka olivat kuulleet laukauksen ja käsittäneet asian, kiirehtii
huoneeseen estääksensä tiedon levenemästä huumautuneesen myllyväkeen,
häiritsemään ja keskeyttämään sen öistä elämää.
-- "Himo on siinnyt, synnyttänyt synnin ja synti on tuonut
rangaistuksen", -- mutisi Nikitin. Harhama seisoi mykkänä
murhenäytelmän savussa. Hän tunsi poskilihaksiensa vavahtelevan.
-- "Älä tuomitse erehtyneitä!" -- lausui hän Nikitinille tylsänä.
* * * * *
Harhama ja Nikitin olivat jo ovessa poistumassa huoneesta, kun heitä
vastaan tuli kaksi miestä kantaen pieniä paareja. Hekin astuivat
erehdyksessä tähän huoneeseen, jossa sisar oli äsken eksynyt veljensä
syleilyihin. Paareilla oli kaksi pikkuista, valkealla liinalla
peitettyä ruumista. Oudostuneena kysyi Nikitin kantajilta, kenen
ruumiita he kantoivat. Vastaukseksi sai hän, että äskeiset kaksi
rintalasta olivat kuolleet nälkään... Sitä kuullessa nousi Harhaman
ja Nikitinin otsalle hiki. Ihmiselämän virrasta oli kohonnut sen
pohjamutien tapahtuma ja läikähtänyt rantakivelle, rannalla seisojan
eteen...
-- "Naatja!... Oletko täällä?" -- kuuluu samassa naisen huoleton ääni
viereisestä huoneesta. Ovi avautuu ja huoneeseen astuu nuori nainen,
kuolleen sisarusparin kolmas sisar. Hän tuli sisartansa etsimään ja
löysi nyt samalla myös veljensä... Tyttö käsittää himmeästi jotain
hirmuista tapahtuneen... Vielä hetki ja hän käsittää kaikki... Hän
kalpenee, alkaa vavista, eikä voi peittää silmiänsä... Hänenkin
polvensa horjuvat, voimat loppuvat... Harhama yrittää häntä tukea,
mutta ennen kuin hän on ehtinyt tarttua onnettoman käsivarteen,
pääsee siltä vihlova huudahdus ja liinana vajoaa hän maahan. Harhama
yrittää nostaa hänet ylös, mutta silloin hyppää nainen itse rajuna,
kuin myrskyn käsissä ryöppyävä vaahto. Hän katselee ympärillensä
vimmastuneena. Suupielestä pursuaa vaahto. Silmät kiiluvat.
Järjenvalo on sammunut hänen sielussansa... Kaikki käsittävät sen ja
hätääntyvät.
Mutta mielipuoleksi lyödyn tytön silmät suurenevat ja palavat
tulisina. Kasvoilla välkkyy hurja ilme. Hulluuden puuskana on
häneen iskenyt äskeinen Noidan laulun kuvaelma. Ruumispaarista
kutoutuu häneen verkko. Hän uskoo olevansa kalmanneito, joka tanssii
kalmantanssia.
Ja ennen kun kukaan ehtii tehdä mitään, sieppaa hän valkean
ruumisliinan, jolla lasten pienet ruumiit ovat peitetyt, heittää
sen hartioillensa. Silmät kiiluvat pelottavina, elottomina kuin
kalmanneidon silmät ja hän huutaa pitkän, kamalan:
-- "Huu--uu!"
Huuto kuuluu, kuin öinen huuhkajan huhunta synkässä korvessa.
Läsnäolijat kauhistuvat. Hulluksi tullut tyttö karkaa villinä ulos
ovesta ja syöksyy talvipuiston kasvihuoneesen, missä metsästys yhä
jatkuu, huilut soivat ja naiset kisailevat valopälvissä. Hän näyttää
haudasta karanneelta aaveelta, pelottavine silminensä ja valkeine
ruumisliinoinensa. Kasvihuoneen ovella huutaa hän uuden vihlovan
huudon:
-- "Huu--uu!"
Sitten syöksyy hän puistikkoon. Naiset parahtavat kauhuissaan ja
miehet päästävät siteitä silmiltänsä. Alkaa pakokauhu. Alastomat
naiset syöksyvät hädissään sinne tänne, kirkuen kuin petolinnut.
Heidän jälissänsä karkaa hullu nainen. Hänen huutonsa kaikuu
hirvittävänä, kuin huuhkajan huuto pilkkosen pimeässä korvessa:
-- "Huu! Huu! Huu-huu!"
Myllärit tukkivat kiireellä ovia, ettei huuto häiritseisi Hiiden
myllyn väkeä. Naiset pakenevat parkuen. Hullu ahdistaa heitä yhä
raivoisammin huhuillen:
-- "Huhuu! Huu--huhuu!"
* * * * *
Harhama oli nähnyt kylliksi. Hän seisoi nyt elämänsä sillä kohdalla,
jossa loppuvat kaikki entiset tiet, kuin kalmiston portilla. Yksikään
valmis polku ei johda pois. Semmoisina hetkinä tekee ihminen
päätöksensä nopeasti, hädän tai välinpitämättömyyden painostamana
syöksyy, kuin tulen käsistä johonkin... vaikka minne. Hän puristi
Nikitinin kättä ja lausui päättävästi:
-- "Minä tulen kanssasi."
Ovi sulkeutui heidän jälkeensä ja sen takaa kuului yhä pelottava
huuto:
-- "Hu--huu!... Hu--huu!... Uu--uu!"
* * * * *
Mutta ulkona lennähti perhoseksi pukeutunut Perkele Harhaman olalta,
istahti Hiiden myllyn räystäälle ja ilkamoi:
-- "Jehova, se vanha saituri, on lähettänyt Nikitinin tänne...
kalastamaan Harhamaa minun rysästäni... orjantappurakruunua
kantamaan... No... on sekin siveellisyyttä!... Käy kalavarkaissa..."
Ja mietteissänsä jatkoi Perkele:
-- "Jehova näkyy houkuttelevan miestä kerjäläissauvalla... No,
voinhan sitä _minäkin_ siinä sauvassa asua..."
Ja kiukkuisena, ylpeänä lopetti hän:
-- "Mutta, Jehova!... Kain tappoi Abelin ja äsken tuhosivat
sisarukset toisensa... Miks'ei 'pelastetun' sovi tuhota
'pelastajaansa'..."