(Iivari ja Aura.)
AURA (Tulee kuusikosta, itsekseen): Herra taivahan! Kaatukoon nyt tuo
huojuva torni kaikkineen ja peittäköön minut! Mistä arvosta on enää
mailma minulle, kun en häntä saa omakseni. — Hän se on eikä kukaan muu;
kenen muun rinnasta lähtisi tuollaisia säveliä. (Lähestyy Iivaria.)
Hyvää päivää Iivari; kuinka sinä täällä olet?
IIVARI (Säikähtäen): Mitä, näenkö aaveita? Sinä Aura täällä ja
ypö-yksinäsi; mitä tämä tietää?
AURA: Älähän nyt niin kummastele. Toissa päivänä tulin tänne Kuopioon,
ja on minulla täällä seuraakin. Mutta uskotko, että minä heti ensi
sävelestä tunsin äänesi, kun kuulin laulusi tuonne kuusikkoon? Voi
Iivari! Muistatko vielä niitä kaksinlauluja, joita me ennen yhdessä
laulelimme?
IIVARI: Muistanko vielä! Jos ne voisin unhoittaa, niin sitte voisin
unhoittaa itseni ja — jonkun toisenkin, ja sepä juuri olisikin hyvä,
mutta...
AURA: No, koska niitä vielä niin hyvästi muistat, niin lauletaan vielä
joku kerta niitä yhdessä, lauletaan vielä viimeinen kerta!
IIVARI: Teetkö sinä minusta pilkkaa? Hopean helinä ja kullan kulinahan
sinulle nyt duettia laulavat.
AURA: Kuinka sulla on sydäntä puhua tuolla tavalla? Pitäisihän sinun
tietämän, etten minä omasta halustani tee tuota kauppaa — jota todella
voipi kaupaksi kutsua — vaan että minua siihen pakoitetaan, varsinkin
äitini. Mutta hyvä Iivari! laula nyt minun kanssani vielä kerta; laula
minun kanssani lähtö-laulu tästä iloisesta maailmasta, sillä lienee
minun nyt se jättäminen. — — — Muistatko sinä laulun: "Kuin koitto
aamun armahan. Luonnon verhoo vienoon kultahan"?
IIVARI: "Niin kuvas armas sydämeni aina valaisee;" — Kyllähän minä sen
vielä muistan — muistan. — Mutta, sinä menet naimisiin; — syksylläkö jo?
AURA: Niin olen kuullut sanottavan.
IIVARI: "Niin olen kuullut sanottavan". Onko siis oikein totta,
ettet sinä tahtoisi tuota kultaista vasikkaa palvella? Onko se pieni
Aura-kukkanen salomailla vielä säilynyt turmeltumatta — voinko tuota
uskoa? — Eikö raha ja rikkaus sinua viehätä, niin kuin melkein kaikkia
muita nykyaikana? Eihän nyt avioliittoon mentäessä useinkaan tule muu
kysymykseenkään, kuin varallisuus. — Mutta miksi sinä itket? Olenko
sinua loukannut? Anna anteeksi, jos olen väärin puhunut sinun suhteesi.
AURA: Kovasti olet mua loukannut. Tämäkö vielä; vielä yksi kivi kuorman
päälle lisäksi? —
IIVARI: Oi armas Aura! Mitä lienenkään puhunut tässä puolihoureissani.
Mutta kuules: koska sinä haluat, niin lauletaan vaan vielä yhdessä
tuo laulu, jolla ennen niin usein sekä muita että itseämme huvitimme,
ja tämä varmaan onkin viimeinen kerta, jolloin yhdessä laulamme; siis
kiinni säveleesen. (Laulavat)
[Säveltänyt E. Kahra.]
Kuin koitto aamun armahan
Luonnon verhoo vienoon kultahan,
Niin kuvas armas sydämeni aina valaisee,
Ja ain' aamun kulta koitos' mieleni uinailee.
Kun vaan
Lempeäs nautita saan,
Loista aina aurinkoisna armaani,
Ja valo luo lemmelläs sydämeeni!