IIVARI (tulee hyönteiskotelo ja kantele kainalossa, istuu kivelle ja
pyyhkii hikeä.) Hirveästi on kuuma juoksennella perhosten perässä
tällaisina päivinä, mutta ei auta; ensi jouluksi tahdon suorittaa
lisentiaatti tutkinnon ja siksi pitää hankkia aineita väitöskirjaan.
Jaksaisihan sitä muuten työskennelläkin, mutta tuo sydän pallero ei
anna pahaistakaan rauhaa. Varsinkin nyt kun kuulin, että Aura naitetaan
jo ensi syksynä, olen ollut erittäin levoton. Eikös se ole kumma; että
mies, sillä mieshän minäkin olen olevana — ettei mies voi ajaa yhden
tytön kuvaa pois sydämestänsä! — Niin, minä en sitä ainakaan voi. Ja
kun ajattelen, että Aura, minun leikkikumppalini, minun lapsuuteni ja
nuoruuteni morsian, minun ihanteeni annetaan tuon rahakkaan raakalaisen
käsiin, niin oikein tahtoo sydän haljeta. Mutta paras on istua nenä
kirjoissa kiinni ja upottaa niihin ajatuksensa ja kun ei sitä jaksa,
niin sitte sinä polville (ottaa kanteleen). Kuulepas sinä, joka ennen
Wäinämöisen polvella istuen luonnon lumosit, kaikki sydämet sulatit;
nyt sulosävelilläsi mun kaihoni kauas kanna ja riehuvalle sydämelleni
lepo ja rauha anna! (Soittaa kanteletta ja laulaa):
Nyt kaiju kanteleeni
Ja mielein rauhoita,
Ja sun sulo-säveleilläs
Kaihoni karkoita!
Ja tuulen tuohku vieno
Vie sävel' armaallen,
Hänelle kuiskaa: kuoloon asti
Mä häntä muistelen.
[Kansanlaulun sävel.]
KAJAVA (joka on hartaasti kuunnellut laulua): Mikä ihme! Taasen
säveliä! Joko lienen tullut siirretyksi taikalinnaan, jonka ympärillä
keijukaiset laulavat, mutta mistä tämä armo minulle vanhalle
syntiselle? (pyyhkii kyyneleitään.) Ei, minun pitää lähteä katsomaan
mitä ihmeitä siellä alhaalla tapahtuu. (Lähtee.)