Oli syksy, ja villiviini riippui punaisena kuin hyytynyt hurme.
Viluisen aamun valjetessa lähdettiin nousemaan alppijäätiköille. Tiirat
järvellä olivat äskettäin heränneet, ja vedenpinnalla lenteli
aamutuulen punasinertäviä vireläikkiä. Autiosti kapsahtelivat
väettömillä teillä matkalaisten raudoitetut anturat, ja keihässauvan
kärki vingahteli.
Niin kohottiin kaupungista, järven rannalta, viinitarharinteille,
joissa ruskeat rypäleet kiiluivat yön kasteesta. Noustiin pieniin,
punakattoisiin kyliin, joiden valkeain kirkkojen kellot heläyttivät
aamusoiton. Jo yleni aurinko, ja edessä hohti etäältä autio vuoristo,
ympäröiden kylänlaaksoa kuin järkkymätön muuri, mustan ja valkean
kirjava, sakaroillaan ikuinen lumi. Kylän ympärillä laitumilla
käyskenteli karja, vuoristosta alas ajettuna, ja alakuloisesti
soittivat sen sadat vaskikellot syysvirttä. Tupien ikkunoilla olivat
kukat karistaneet teränsä, ja tarhoissa oli enää vain jokunen märkä,
lakastunut georgiini. Kylän ylänkölaaksossa varstat jyskivät, ja
vihreän vaahtoisen virran rannalla kolkkivat myllyt.
Kiivettiin kylästä kohti ankaraa vuoristoa. Tuossa jäi taakse viimeinen
kapakka. Sen ovella seisoi nuori tyttö. Hänen päänsä yläpuolella
kimalsivat kullatut peuransarvet, ravintolan kyltti oven kamanassa;
hänen kasvonsa olivat hienojuonteiset kuin vanhoissa teräspiirroksissa,
huulet tuoreet kuin aukeavan ruusun terät, ja kädet kellertävän valkeat
kuin norsunluu; silmät hohtivat syksyistä kirkkautta...
Alkoi laakson peltojen jälkeen koivikko, jossa keltaiset lehdet
lentelivät, ja sitten tuli kuusimetsä, musta ja tuima, jossa vuolaat
putoukset jylisivät ja syöksyivät alas hiidenkirnuihin, hulmuten kuin
valkeat morsiushunnut tuulessa. Ratisten vieri rotkoon somero
matkalaisten jaloissa...
Kuusikon yläpuolella lakastunut alppilaidun. Kulonkeitaista oli lyhyt
ruoho, ei silkinvihreää kuin kesällä, ja kukkia näkyi ainoastaan siellä
täällä jokin alppikämmekkä, levittäen vaniljantuoksuaan. Laitumen
ylärajassa kohosi kallioseinä kuin vuoripeikon linna. Ei ääntä, ei
elämää; kalliotornin ulkonevilla sakaroilla vain korpit koikkuivat.
Kallioseinän juurella karjamajat autiot ja paimenten jättämät. Pienet
purot hiljaa lirisivät. Kalliotornin juurella ammotti pyöreä lampi, ja
lammen toisella rannalla, mihin ei aurinko ylettänyt, hohti jo lumi.
Niin oli ilta ehtinyt; pilvet kallioiden seinämillä paistoivat kuin
kultamöhkäleet. Etäältä laaksosta soivat kirkkojen kellot heikosti kuin
tiu'ut... Tummenivat alla rotkot... Edessä pilkotti kalliorinteellä
alppimaja, johon noustiin yöksi.
Tulet laaksojen pohjista tuikkivat sinne alppimajalle kuin kaivosta.
Mutta ylhäällä viipyi valo vielä. Ja yht'äkkiä syttyi ylimmän huipun
kupeessa alppihehku! Kellertävä ja veripunainen se oli! Heleä ja
hymyilevä kuin autuuden maat. Pian se sammui, — ja sammui myöskin
ruskon ruusuinen hymy jylhäin vuorten takana. Jäätävä tuuli kohahti
ylhäältä, sulamattomilta jäätiköiltä. Edelweiss uinahti yksinäisenä
illan viluun. Huipun jäätiköt vongahtelivat... Ja keltainen kuu nousi
vuoren laelle kuin mikäkin paholainen, joka kiipesi tähystystorniinsa
... kultakruunu päässä. Hiilet alppimajan liedessä sammuivat ... ja
matkalaiset nukahtivat.
* * * * *
Seuraavan aamun pimeässä, tuikkivain lyhtyjen valossa, yhä
korkeammalle. Jo tultiin lumelle. Hankikate narahteli... Niin
vaellettiin verkkaisena jonona, viisi miestä köydellä toisiinsa
sidottuina. Päästiin vuoren tasaiselle laelle, jäätiköille... Ja päivä
valkeni.
Idän taivas oli heleän keltainen. Lännessä se vihertyi. Ja yht'äkkiä
kimmahti aamuhämärässä auringon sädekimppu eräästä kaukaisesta
rotkosta, kuin hirviön hampaiden raosta. Jäätikköylänkö leimusi
punaisena, se säkenöi ja häikäisi. Kavuttava oli enää vain ylin huippu.
Se hohti edessä kuin iankaikkinen faarao-patsas, päälaella säihkyvä
jäähiippa, ja matkalaisjono kiipesi hiipan kärkeen kuin muurahaiset
hongan latvaan.
Ylimmältä huipulta aukesi eteen maailman ihanuus. Päivä oli jo ehtinyt
korkealle. Edessä, ympärillä ja jalkain juuressa oli jäätikkö, jonka
yli oli kuljettu, kuin pirunkirkon katto: sen yläpuolella, tornissa nyt
seisottiin.
Edempänä nukkuivat laaksot vielä aamun hämärässä. Ja kauimpana hohtivat
alpit äärettömänä pyöreänä kehänä, sininen taivas.
Lännessä oli vuori kuin valtava, hopeinen katedraali, tuon paholaisen,
vuoripeikon tuomiokirkko, jossa kimalsivat sadat tornit ja jonka
kattojäätikkö huikaisi kuin kuvastin. Idässä uhkasi tumma alppipiiri
kuin jättiläissahan terä tai rivi piiluja, joiden lappeissa huppelehti
auringon hurme. Etelässä tapasivat taivasta vuoret, joiden valkeilla
kentillä asui kuoleman kauneus. Pohjoisessa synkkiä torneja, sarvia,
haljenneita vuorten torahampaita.
Ja kaiken yllä tummanpuhuvaksi värittyvä taivas! Iankaikkisena kupuna
se kaareutui tämän pakkashuuruisen vuorihelvetin päällä. Sitä
kannattivat ilmanäärillä jäiset pilarit, alpit.
Aurinko paistoi, lämpeni. Jalkain juuresta nousivat onkaloista pilvet
kuin höyryt kattiloista. Oli kuolemanhiljaisuus; ei linnun lentoa; vain
hanki sirahteli hiljalleen kuin huhtikuussa, ja ouruvesi pirahteli
kultapisaroina peikkoruhtinaan suihkulähteistä. — Metsämies etäällä
joikui: kaiku vastasi vuorista urkuina.
Se näytti itse Saatanan ruhtinaskunnalta. Ikinä ei ole sinne kaupunkia
rakennettu, kylää aiottu, koskaan ei ole siellä kukko kiekahtanut.
Ikinä ei ruoho sinne nouse. Peikko vain huvikseen siellä hyppelee,
teiskaa jäisillä pihoillaan. Mihin hän loiskahtaa, siihen halkeaa
railo ja aukeaa kuilu, jonka pohjalla vesi kohisee syvällä kuin
kaivossa, sinisten jääseinäin välissä. — Ja Saatana pyöräyttää
auringonpaisteessa lumipallon: se kierii alas tältä maailman katolta,
se kasvaa, paisuu, vyöryy alas laviinina jylisten, ja kaukainen
alppikehä vastaa pitkäisenjyrinällä.
Mutta enimmäkseen tämän vilunvaltakunnan ruhtinas, tämän valtakunnan,
joka Danten olisi pitänyt nähdä luodessaan alimmaista helvettiään,
enimmäkseen hän makaa vatsallaan kirkkonsa katolla, kuvittelen, makaa
leuka kämmenten varassa ja tuijottaa laaksoon ... miettien elkeitään...
Ainoa merkkitapaus täällä on koukkusarvisen kauriin ilmestyminen
alppihuipulle, tai metsästäjän ja matkalaisten tulo. Mutta se ei muuta
taivasta, ääretöntä sinikupua, jonka reunassa alpit kimaltelevat
kirjavina kuin sateenkaari.
* * * * *
Ja kulkija miettii:
— Miksi matkaavat muutamat ihmiset, elämässään, aatoksissaan, aina yli
merten, yli korkeain vuorten?
Miksi eivät ole kuin enimmät, joiden kehdolle rauhan enkeli siipensä
levitti?
Miksi jo lapsena heidän otsainsa alla kiiluivat levottomat mietteet?
Ja rakkauskin astui kai heidän poveensa kuin murhapolttaja, — ei kuin
naurusuu neito?
Miksi eivät ole kuin miekkoiset, jotka rakastavat onnellista
laaksomaata ja mullan pyyteitä, ja velvollisuudet täytettyään kuolevat
kuin patriarkat, valkoparrat, varmoina suvustaan ja taivaastaan?
Nämä: tietävät vain, että siirryttävä, muutettava heidän on. Joskus
riemuiten kuin muuttolintu kesämaille, useimmin kuin lastu laineilla,
lehdet tuulessa.
Näistä toisenlaisista on siis moni jonkinlainen Ahasverus.
Mitä he rikkoivat, josta näin levottomuudella veroa kantavat?
Rikkoivat? Mitä on rikos heille, aavistusten, kaipuiden ajelemille
pilville? Tietämättömyys syistä.
Mutta kumman palon on Jumala tai Saatana — sama se lie — heidän
sydänahjoonsa sytyttänyt: Kuvan kaukaisesta lähdejuoksujen maasta,
jossa aurinkoisilla kedoilla aina kisataan punaisin vaattein kuin
viinikuurnanpolkijat.
He näkevät sielussaan kuvan _tuosta_ maasta. Siksi on heistä maan
vajavainen onni kyllästyttävä. — Aherrus joutavaa, — kuin linnun oloa
häkissä.
He rakentavat kodin, saavuttamatta mielikuvansa rajatonta kimallusta...
Nainen, rakastettu ja pyydetty, muuttuu vihattavaksi, niinkuin lapsesta
lelu, jonka se rikkoo.
Ihmekö siis, että he, kun eivät maan onnea _tunne_, sen perustaa
_käsitä_: usko narriutta, — lait sekavaa ihmishouretta, jonka ovelat
pilkkaajat näyttävät köykäiseksi; — aatteet, ihanteet, kaikki petosta,
mataluutta leivän hankinnaksi!
He karttavat tätä. He tavoittelevat lähdejuoksujen maata, josta oma
kokemus kuitenkin neuvoo, ettei sitä löydy, että se edestä väistyy!
Ihmekö siis, jos he, — siten puolinaista paeten ja täydellistä
saavuttamatta, — monesti vimmastuvat kuin ansaan ajettu riista,
temmeltävät, — sadatellen kaikkea, kerskuen rakastavansa vain niitä,
— olemattomia — jotka nauttivat pilkastaan ja kuolevat!
Ja hän, Ahasverus, joka ei perille pääse, tahtoisi silloin kuolla.
Mutta juuri samassa alkaa hänen sielussaan taas leimuta se kuva
lähdejuoksujen maasta. Ja hän ihastuu, — ja vaikk'ei siihen usko,
täytyy hänen vaeltaa, sitä tavoitella...
Joskus riemuiten kuin muuttolintu kesämaille, — useimmin kuin lehdet
tuulessa, lastu laineilla.
Näin vaeltajan, pienen Ahasveruksen jäätiköiden kuolonihanuudessa. Hän
seisoi alppijärven rannalla. Näin hänen kuvansa kirkkaassa, raikkaassa
vedessä: hän seisoi siellä kumaraisena, lähdön hetkellä; hänen kasvonsa
olivat ruskeat, silmissä epäusko ja suru; huulilla raukeus, joka —
muuttui hymyksi.
Geneve, syysk. 1908.