Illalla Firenzessä. Kello viiden tienoissa Piazza Signorialla,
tasavallan ja Medicien muinaisella ihanalla torilla.
Ilma kummallista illan utua. Punertavaa, kellertävää. Valo kuin
kultahiukkasia. Aleneva aurinko luo jykeviin palazzoihin, linnojen
korkeihin sakaraharjoihin ruskeanheleää hohtoa. Siroihin räystäihin,
kirjavain puuvuoliaisten kannattamiin.
Piazza Signorialla, kuvapatsaitten himmetessä hämyyn. Palazzo Vecchio,
korkea kuin sotalinna, kohottaa hoikkaa torniaan rusoisiin ilmoihin.
Kupariviiriään, punaisena paistavaa kuin kevyt liljankukka. Punainen
vaakunalilja! Kuin sormi viitaten taivaan kultaan!
Piazza Signorialla. Kahden puolen palazzon portaita himmenevät
marmoriryhmät: vasemmalla Neptunus: vankka, valkea meren jumala lähteen
ylimmällä pylväällä. Alempana allas aallottarineen. — Oikealla
puolella Herkules, rusentaen nuijalla Cacus-jättiläistä.
Torin toisella sivulla vanha loggia marmoriryhmineen: Perseus, jalona,
voimallisena kohottaen Medusan kuparihurmeista päätä. Sabinitarten
ryöstö. Judit, Holofernes jalkainsa alla.
Kaupunki alkaa liikehtiä ilta-askareissaan. Ratsu-upseereja
siniviitoissa, — porvarisrouvat kävelyllä, — virkamiehet salkku
kainalossa kotiin tai kahviloihin. Illan nurinaa, kellot kilisevät,
automobiilit määkyvät.
Jo herää, jo venytteleiksen ja nousee katuasukas murkinauneltaan
Cosimo-herttuan ratsupatsaan jalustalta. Poikaset, tummahipiäiset,
temmeltävät, leikkivät Loggia dei Lanzin kuvapatsaiden välissä.
Firenze, sen ruusut! Syksy oli, vain jokunen ruusu vihannestorilla,
muut ruusut kuihtuneet. Niinkuin kuihtuvat, muuttuvat entiset
mielikuvat nykyisiksi.
Niin illan rusottaessa Arnon rantamille...
Signorian torilta ohi Palazzo Vecchion vie siro, valtava pylväskäytävä
aukealle rantakadulle, Arnon korkeille rantalaitureille.
Kahden puolen hohtavat käytävässä, pilasterien komeroissa, muinaisen
Fiorenzan suurmiesten kuvat. Mikä mahtava rivi kahden puolen!
Ruhtinaita, taideniekkoja, tiedemiehiä.
Ja jokainen — suuri!
Heidän nimiensä jalo kaiku on levinnyt yli kaikkien merten ja maitten.
Niin eteläisten ja itäisten kuin pohjolan pimeydessä piileväin!
Mikä Atena ennen! Moinen rivi valtiomiehiä, kuolemattomia runoilijoita,
maalareja, kuvanveistäjiä, koneitten ja kirjain ääressä eläneitä. Eipä
kirjain: intohimoinen rakkaus elämään heillä oli.
Miehiä, joiden nimet jo sointuvat kuin suloiset riimit! Tuossa, — vain
muutamien kasvoihin katsellessa, — mikä korkeus:
Medicit, Giotto ... Dante Alighieri, Petrarca, Boccaccio, Buonarotti...
Kaikki täältä, suloisen Fiorenzansa lapsia. Täällä syntyneet tai
eläneet, tai tänne, isänmaahan, maanpaosta kaivanneet. Tätä rakkaudessa
pilkanneet ja ruoskineet, sen orjuutta surreet...
Leonardo da Vinci, Cellini, — Donatello, Galileo Galilei,
Guicciardini...
Kaikki täältä.
Orgagna, Niccoló Pisano, Guido Aretino, — Accorso, Antonino,
Cisalpino...
Täältä... Monet, monet muut...
Jo punoittavat pylväskäytävän päässä Arno-virran kivikaiteet. Ja kun
sinne tulee, niin jo tummuvat Arnon siltain kaaret iltaan.
Muistoisimpana, surun-tummimpana on raskas Ponte Vecchio. Kuin virran
yli rakennettu katu: kauppakojut riippuen sillan ulkokupeissa, — kuin
korit lastatun muulin satulassa.
Arno, Ponte Vecchio! Illan helossa himmertävä Arno! Vesi seisoo
kivityksen altaassa, — kellertävä, rupainen, homeinen. Matala särkkä
pistää pohjasta esiin. Rotat juoksentelevat särkällä, raskaan, paksun,
öljymäisen veden partaalla, nuuskien perkeitä...
Ja kirkas etelän kuu kohoaa ilmi vastarannan sypressimäkien takaa.
Ilta kiiruhtaa.
Yhä kullankeltaisemmaksi saa siltakaarten takana iltarusko. Kultaisella
taivas-taustalla liihottelevat ruusunpunaiset pilvet. Kuin enkelit, Fra
Angelicon kädellä siveltyinä.
Ponte Vecchiolla. Siellä syttyvät jo iltatulet. Siellä kuhisee väkeä,
kävelijöitä. Siltakatosten varjossa syttyvät tulet kultaseppäin
tiskeillä ja ikkunoissa, — kulta- ja mosaiikkirihkamaa kiiluvissa.
Siellä on kuhinaa, punatulia tuikkivalla sillalla. Keskellä joukkoa
hinkuu aasi. Rattailla maalaiset piiskoineen. Jalaton kerjäläinen
lykkii rulla-laatikossa, rallatellen, kepeillä itseään kotiin.
Ponte Vecchiolla, — missä muinoin ovat seisoneet Dante, Leonardo,
sinne iltataivas paistaa yhä kultaisempana.
Ja yht'äkkiä helähtävät Fiorenzan kymmenten kirkkojen kellot Ave
Mariaa: Santa Maria Novella, Annunziata, marmorinen duomo: valkean- ja
mustankirjava, puhdas, jalo...
Kellot, — läheltä ja kaukaa. Sointuisasti, suloisesti.
Ave Mariaa, — kello on kuusi.
Tummui ilta. Hämy verhosi virran leveää uomaa. Kuun kuvajainen alkoi jo
sen pinnassa välkkyä.
Ponte Vecchiolla liihottelevat yösiipat hämärissä, rannalta toiselle,
vedestä suoraan kohoavien, vanhain talojen väliä. Jo soutaa kotiinsa
kalamies, mutainen haavi keulassa.
Tuolla toisen sillan kaarella kiitää raitiovaunun tuli. Pyörät
rymyävät.
Sitten: kello seitsemän. Jo huutavat tehtaat Arnon alajuoksulla.
Viimeiset sauhut haihtuvat torvista hämärään. Työläisjonot vierivät
silloilla.
Arno — kuinka kaunis tuo ruhkainen, seisova joki oli kuitenkin, kun
pimeys kätki sen vihreänkeltaisen ja ruman pinnan. Kaarevain, pitkäin
laiturien lyhtyjonot siihen kuvastuvat: liekkien kuvat vedessä häilyen,
seisoen virin tyyntyessä kuin kultasauvat.
Kuun kuparihohde yllä. Kaukaa lämpöisiä tuulen leyhkiä.
Kello seitsemän. Ruokailuhetki... Tutusta trattoriasta maan alta oiva
kukkopaistin tuoksu. Siellä maanalaisessa kellarissa, matalain holvien
alla, keskellä seinille liimattuja reklaamikuvia, siellä ikävöivät
monet vanhat missit, ja naukuilee trattorian missi! Siellä haaveksii
joku pitkätukkainen runoilija — tuijottaen menneisyyteen kuin
Medusaan. Vehnäleipä murretaan. Paisti höyryää. Punainen viini
kallistetaan. Kokin hupaisa huuto kajahtelee...
Puoli kahdeksan Piazza Signorialla kahvilan edustalla... Palazzo
Vecchion torni häipyy ylös taivaan tummuuteen. Marmoripatsaat
kangistuneessa unessaan. Väen vyörinää, leppoista hälinää.
Pitsijakuissaan katuperhoja, joihin porvarisrouvat poikainsa vierestä
heittävät tuikeita katseita ... mutta nuorikot kiintyvät puolisoittensa
kainaloon...
Kello yhdeksän ... ihmiset levolle...
Torilla vain alempaa rahvasta.
Heille näytti silmänkääntäjä kärrylavaltaan, kuuden tekoparran ja
puolen peruukkitusinan avulla, Abdul Hamidin ja Leo Tolstoin, Bertha
von Suttnerin ja Köpenickin kapteenin, Italian kuningasparin ja keisari
Villen ja Sarah Bernhardtin.
Sitten Eldoradoon, yökahvilaan, lähellä Piazza Signoriaa.
Matala sali puolillaan väkeä: työmiehiä, liikeapulaisia,
sirkusniekkoja. Keskellä tahrainen viinuri... Pikku näyttämöllä
primadonna lasihelyt korvissa, lallattaen jotakin pianon säestyksellä.
Laiha, keltainen, yllä punainen pusero ja pölyinen pitsiviitta, —
selkä kyssyssä, kasvot kurttuiset, ja kurtut punatut. Ääni särkynyt,
kova ja käheä. Hänen nimensä on Laura.
Niin kävellen, katsellen. Jo on tulet sammutettu Ponte Vecchiolla, "_In
sul ponte d'Arno_", jossa muinoin Dante seisoi, kehitteli synkän
intohimonsa, kultaisen rakkautensa runoa.
_In sul ponte d'Arno_...
Jo ovat kultaseppäin kojujen luukut suljetut.
Kadut hiljenevät, pimenevät... Vain rantain lyhdyt kuultavat kahtena
pitkänä kaarena, kuvaimet vedessä kuin palavat vahakynttilät alassuin,
liekit lepattaen...
Pylväskäytävässä muinaiset suurmiehet, syvissä mietteissään, — kuun
sinertävässä hohteessa...
Ja eivätkö Arnon rannalla myös kulje nuo muinaisten väkeväin aikojen
hahmot?
Dante, tulipunaisessa viitassaan kuin kostonenkeli...
Brunelleschi, duomo-kupolin pystyttäjä, — aivot kunnianhimon
taivasta-uhmaavassa tulessa.
Lorenzo Medici, sieraimet leveinä: voimaa, intohimoa, viisautta,
väkivaltaista ylhäisyyttä...
Väkevä, synkän-riutuva Michelangelo. Toinen enkeli, Fra Angelico,
nöyrässä, kultaisessa hartaudessa...
Ääni ylinnä mekastaen Cellini...
Mitä kuuluu? he tiedustelevat toisiltaan. Mitä tapahtunut? Miten voi
Fiorenza?
Mitä viime päivästä, viime yöstä?
Ovatko miekat paljastuneet huotrista? Vuoksi naisen? Vuoksi kunnian?
Kunnianhimon? Vapauden?
Onko kaatunut leppymätön vastustaja, raudan, myrkyn ruttoon?
Ei, ajat ovat paranneet. Ei kaadeta siten enää.
Onko kukaan laskeutunut helvettiin aatteiden, ihanteiden tähden?
Tosi-ihanteen, jonka nimi on _virtù_? Kunto!
Tai aivoissa noussut kunnianpyyde kuin Signorian taivasuhma-torni?
Valtava kuin duomon kupoli?
Onko välkähtänyt kauneusajatus, jolle ihmisiät, kullat uhrataan, —
että _se_ eläisi, kuolematon, marmorissa, tauluissa, palazzoissa?
Vai tuokion iloko? Onko kemuttu kuin muinaiset jumalat ruhtinaallisissa
palazzoissa?
Ei. Ajat ovat menneet, kaupunki nukkuu.
Kummissaan katselevat silloin hahmot, kuuntelevat yössä.
Heidän kaunis Fiorenzansa, — muinainen kiihkon, elämän kaupunki, —
aikansa Atena — aikansa rikkauksien, toimen keskus, suurkaupunki...
Kaikki hiljenee yöhön...
He aivan kumartuvat nähdäkseen niitä harvoja, joita hiljaisen kaupungin
kaduilla enää liikkuu... Kello puoli yksitoista. Nykyajan muurahaiset,
jotka ovat pesiytyneet heidän kimaltavaan, intohimoiseen
hengenkaupunkiinsa.
Pilvi kulkee, luo varjon — hahmot haihtuvat.
Mieleni on suruinen — ja mietin, missä minä voimanponnistukseni
löytäisin? Sellaista mietin, selvää, — pieni!
Katua käydessäni kotiin, kello yksitoista. Kadut tyhjät,
haudanhiljaiset. Ei valoja kemutalojen, ravintolain, työpajain
ikkunoissa.
Joku poikaparvi vain kulkee ikkunani alitse, kitaraa sormiellen,
jotakin laulaen...
Muutaman säkeen kuulin astelevain laulusta...
Kauas yli puoliyön se soinnahteli mielessäni:
Tutte le fontanelle
si sono seccate...
Pover amore mi
muore di sete...