Oli elokuu, Marian taivaaseenastumisen päivä. Aamulla oli aurinko
säteillyt, ja laaksossa, pienen kaupungin ympärillä, hymyili
sunnuntainen rauha. Ei viikatteen vilausta kedoilla, ei niittäjän
ääntä. Vain kirkon kymmenen viritettyä kelloa soittivat kuin
jättiläiskannelkielet vuorelta toiselle jännitettyinä, virsiä ja
heleitä kansanlauluja. Ja kellopelin soittoa kohti vaelteli kirjava
rahvas verkalleen, kynttilöitä kimaltavaan messuun ja koreaan
juhlakulkueeseen.
Mutta miten katoavat auringonpaiste ja juhlasoinnut! Puolipäivä vain
ehti, niin maa himmeni. Vuoriston takaa nousi raskaita sadepilviä. Kuin
Vaud'n tarujen pilvikäärmeet ne ryömivät korkeain, törröttävien
huippujen ympärillä. Alhaalla vainioilla raakkuivat varikset sadetta.
Pian peittyi koko laakso virtoineen, kaupunkeineen harmaaseen,
suruisaan sumuun.
Ja mieleeni en tiedä miten lie tullut eräs vaudlainen tarina. — Tuolla
ikkunani edessä kohosi jyrkkä vuoren seinä, sulkien näköpiirin kuin
uutimet: vihreää sammalta, udun harsosta kuultaen.
Niin, tuolla vuoristossa asuivat Vaud'n haltiattaret pohjattomissa,
hämärissä uduissa. Siellä myös monet "diablet", vuoriston hirmut,
kyynäröisin maaten, katsoen kulmainsa alta ihmisten taisteluja. Myös
Vaud'n Gargantua, suuri, kuulu aarni, jonka hampaan koloon lammaskatras
mahtuu sateen turvaan. Lentokäärmeet, rubiini-silmä otsassa, — muita
lapsellisten rahvaantarujen salaperäisyyksiä.
Koettaisinko kertoa kansantarun paimenesta ja haltiatar Fatasta?
_Haltiatarten_, ruumiittomain fantoomien, rakkaus on aina tuhoksi.
Näen edessäni alppipaimenen. Vähän kalvas hän on ja hento, mutta
silmissä into, punaisenkirjava nahkahykyrä korskasti päälaella. Tupaa
hän jo rakennutti laaksoon, ruskeaa, vihreillä luhdeilla ja parvilla
koristettua. Niin, olipa hän, taru kertoo, katsellut laakson tyttöjä,
emännäistä kohoavaan kotiinsa.
Kaikki hyvä, — hän oli elävä kuin muutkin paimenet. Kunnes hän kerran
toukokuussa, — toukokuu on alppiseudulla tuhon kuu, — näki
vuoristossa haltiattaren kylvyssä. Onneton, jolle se suosio osuu; hänen
olisi kasvonsa käsin peitettävä. Mutta tuotako olisi muistanut, ihanan
näyn edessä, nuori _armailli!_
Ihana kylpijä: jalkansa kuin maito, kuin punertavat ruusun terälehdet;
silmissä kummallinen, syvä kimallus, ja tukka pikimusta, — kansan
pelkäämä musta tukka. Niin hän valeli vyötäröitään. Mutta kun näki
ihmisen, tuokiossa sipaisi ilta-udusta kaistaleen, kietoutui siihen ja
kauhistuneena katosi.
Vain hetken näki paimen hänen jalkainsa vaalean kuullon.
Mutta ken sen näkee, ei sitä unhota, — ei myös _armailli_
yksinäisyydessään. Hän palasi taas lammelle nähdäkseen. Ja haltiatar
tuli, kertoo kasku, lemmen polulla, ojensi pienen huilun hänelle ja
sanoi, että milloin halunnet nähdä, puhalla; ja katosi.
Nytpä vasta paimen alkoi outoja ajatella. Hän puhalsi kerran, — Fata
tuli, lumosi hänet kummilla silmillään, herätti punahuulillaan kaipuun.
Niin unohti paimen neiden laaksossa, — hän puhui _haltiattarelle_
tuvasta laaksossa: kuinka siellä oli kukka loistava, puut kumartuvat
hedelmäin painosta.
Mutta sen kuullen tuli Fata valkeaksi, hän sanoi: "Tyydy vuorten
linnoihin, — utuiseen rakkauteen. Niin on meidät tehty, ettei
ihmislapsi saavuta meitä syleilyyn: avaa sylinsä, utuna haihdumme.
Väisty! Arvoitukselliset kurimot ovat usviemme kätkössä,
suojelushenkien, kohtalon kehrääjien."
Ja satu kertoo vuoren hengettären tulleen paimenen _chalet_'hen
istuneen, kertoneen mitä näki syttyvässä valkeassa: "Kas suurta
leikkiä, se on tulen kuningas. Tuo sateesta tuotu puu, se on Lula, jota
kuningas hyväilee liekkisormin. Nyt kiihtyy Lula; tohtisiko hän syttyä
ja palaa poroksi tulen sylissä! Ei siitä nouse siniliekkiä, ei se luo
valoa, — tulen kuningas palaa erillään, muissa, ei kaipaamassaan, ja
sammuu. Nyt loppuu heikko hiilus myös Lulasta, hän tummuu. Minun äitini
oli Lula, mutta minä olen kohtalotar Fata."
Se paimen ei muistanut, että haltiattaret ovat selästä ontelot kuin
lahopuu, — tai haihtuvat syliin tavoitettaessa kuin huuru: vain
tyhjyys kalvaa riutuvaa povea. Niin kävi paimenen: milloin hän Fataa
tavoitti, se parahtaen väistyi. Ja kuitenkin hän oli hänen vuoksensa
unhottanut laakson neidon, kuitenkin hänen täytyi aina ajatella Fatan
vaaleita, ruusuisia jalkoja.
Se kaipuu ja tavoittamattomuus poltti viimein hänen aivojaan kuin
liekki! Se tuhosi kuin hourupäisyys. Niin hän oli vimmassa ja vihassa
kuin lukin verkoissa. Monesti hän virui majan ylisillä mistään
välittämättä, — samosi vaarallisilla äyräillä.
Niin meni vuosi, ja kaksi. Hän ajoi väistyvää. Ja viimein hän myi
laaksossa karjansa, pisti tulen uuden tupasensa nurkkaan ja katosi
seudulta sen tulipalon roihussa. Minne lienee, toisiin laaksoihin:
koskaan ei hänestä ole kotipuolessa kuultu. Eivät hänen ikkunoillaan
ruusut loistaneet, eivät tuvan kulmalla kumartuneet hedelmäpuut.
Mutta rahvas näkee sadepäivinä vuorenhuipulla naisen hahmon istuvan:
pikimustat hiukset kasvoilla, itkien. Se on haltiatarten rakkautta,
että he tuhoa tuottavat. Raskaita sadepilviä nyt vyöryy. Usva kätkee
vuoret, vain ylimmät huiput pistävät mustat päälakensa esiin
hattaroista.
Tulee ilta, — ylimpiin huippuihin syttyy yht'äkkiä alppihehku,
kellervä helo. Heijastus näkymättömästä lännen auringosta. Kuin
punertavaa silkkiä, — kangastus autuuden maista. Se syttyi, sammui
heti. Iltakellot kalahtivat. Sade alkoi rankkana rapista.
Gruyères, Marian taivaaseenastumisen päivänä. 1908.