Korkealla vuoristossa, viheriäisessä laaksossa on muurahaiskeon
muotoinen kukkula, ja kukkulalla pieni, vanha kaupunki, muinaisen
kreivikunnan pääpaikka.
Polvitteleva tie johtaa laaksosta ylös kaupunkiin, joka hohtaa somana
muurien keskellä: linnoineen, kirkkoineen, luostareineen. Kaupungin
vankkaa porttia ympäröivät pärekattoiset vallikäytävät ja pienet
punaiset ampumatornit. Portin päällä välkkyy vanha, hopeanvärinen
vaakuna, jossa on kurki.
Kun kiipeää ylös portille, niin sen holvista aukeaa eteen jo koko
kaupungin sisusta kaikkineen. Yksi ainoa tori tai katu siellä on — ja
siinä ympärillä vanhat talot kallellaan, pienine, vihreäluukkuisine
ikkunoineen. Joka ikkunalla on kukkia: pelargoneja, punaisena ja
kirjavana kuin runsaudensarvesta uhkuen.
Keskellä kaupungin ainoaa toria eli katua porisee iloisesti
suihkukaivo, patsaan päässä keskiaikaisen ritarin kuva. Ja torin
yläreunassa on kyömykattoinen muinainen luostari, nykyinen kuuromykkäin
lasten kasvatuslaitos, jossa nunnasisaret vaalivat onnen-osattomia.
Luostarin alitse vie holvikäytävä ylemmäksi linnaan, ja luostarimäen
rinteellä loistaa valkea kirkko, viirinä kääntelehtivä kukko.
Sellainen on pieni kaupunki Gruyères, viheriäisessä laaksossa! Mutta
ympäröivistä vuorista kohottaa yksi melkein kaupungin vieressä
uhmapäisesti kahta huippuaan taivasta kohti. Vuori on satulamainen:
ylhäältä kaksihaarainen, niin että huiput muodostavat ikäänkuin
jättiläissatulan nupit. Ensimmäisenä aamuna, kun siinä kaupungissa
heräsin, häilyi usva avarilla, heinäkuisilla niityillä, ikkunan alla
valkeana kuin niittyvilla. Aurinko nousi parhaillaan satulavuoren takaa
ja laski sen nuppien välitse laaksoon sinertävän valovirran, joka
juoksi kuin mitkä kankaan loimet. Aamukellot soinnahtivat
kuparihuippuisesta tapulista, — ja jo näin nunnien kiiruhtavan
mustankirjavana jonona hoidokkeineen aamumessuun. Avatusta ikkunasta
viuhui sisälle viileä vuorten viima.
Läksin kaupunkia katselemaan. Muurien vallikäytäville, ja kertaalleen
kaupungin ympäri, läpi tammimetsän. Vanhasta portista mennessäni väki
jo palasi aamumessusta.
Kaunis on tämä seutu. Kaunis mahtaa olla keväällä, kun taivas siintää
ja kevätaurinko hautoo nuoskaa lunta. Kärpäset surisevat, koivuviidat
punertavat, ja vesi luostarin räystäistä tippuu. Satulavuorella
kimaltaa lumi nuppien välissä valkeana satulavaippana, ja pian se on
syöksyvä pauhaavana ryöppynä alas. Ja käki on kukahteleva lumisten
vuorten vihannoivissa pyökki- ja tammirotkoissa.
Muinoin, — monta sataa vuotta sitten, — seisoi tällä samaisella
kaupunginkukkulalla roomalainen huvila pilareineen, puistoineen, kertoo
kaupungin opaskirja. Tämän laakson kauttahan kulki roomalainen sotatie
Germaniaan. Se huvila loisti Venuksen, Isiksen ja Astarten kuvin.
Koivut rehoittivat äsken puhjenneessa lehdessä, tuuli suhisi, ja käki
kukahteli lumisten vuorten rotkoissa.
Huvilan isäntä, rikas roomalainen ylimys, joka tuli tänne viettämään
kesiään, lepäsi aamupäivällä aterian jälkeen huvilansa parvekkeella
päivää paistatellen; falerno kimalsi, ja orjat helskyttivät
kauriinsarvi-kannelta.
Silloin ilmestyi yht'äkkiä laakson toiselle puolelle vieras sotalauma.
Keihäänkärjet, korpin sulilla siivitetyt kypärät ja nauloitettujen
kilpien kupurat kiilsivät. Ne olivat barbaareja, Burgundin
keltatukkaisia urhoja, "kansanvaeltajia", jotka tulivat ottamaan maita
ja rikkauksia Helvetian entisiltä mustapäiltä herroilta. Seitsemän oli
heillä, kertoo Gruyèren alkuaikain taru, ylvästä päällikköä, ja väkeä
kymmenet tuhannet. Niin, pian he levisivät laaksoon kuin heinäsirkat.
Kauhu valtasi huvilan isännän. Luonnostaan kelmeä poski lensi
valkeaksi, ja heikot, kynsiin saakka sormuksista kiiltelevät sormet
vapisivat. Kiireesti koottiin kalleimmat aarteet, — ja mielettömään
pakoon, päätäpahkaa, vuoriston vihannoivaan, syvään saloon!
Mutta kesähuvilan nuorenlainen emäntä, kreikatar, oli kuljeksinut
etäämpänä aurinkoisella kukkulan rinteellä. Oli käynyt poimimassa
sinivuokkoja. Hän oli hempeän soma, — vain kaksikolmattavuotias; hän
oli lyhyenlainen ja upea. Kasvot soikean sirot, — vaaleanruskea tukka
kierretty palmikkoina seppeleeksi pään ympärille. Ja kuinka silmistä
kuulsi syvyys, mutta ei pohjaton lainkaan! Hento ja vento oli leuka,
särmikäs ei. Pehmoisesti hän liikkui, notkeasti kuin pajun virpi,
keikahteli soreasti ja leikitellen. Niin hän poimi vuokkoja ja nautti
mäntyjen pihkantuoksusta. Kunnes yht'äkkiä tuli vieras sotalauma.
Ratsujoukot kiitivät. Päättömältä pakoretkeltä myöhästyen joutui
kreikatar erään päällikön käsiin, tuhantisten laumain saartaessa
huvilan, niin kertoo satu. Päällikkö otti hänet kiinni, — kauhistus
siinä tuli, — mitä hän teki? Katsoiko hän poskiensa hädän punaa
peittääkseen maata kohti, koettiko kaikin voimin riuhtoutua irti
raakalaisten käsistä? Ehkäpä. Paremminkin hänen sydämensä jyski
haljetakseen, hän värisi kauhusta. Aivan hiljaa hän seisoi hetken,
pelkoaan salatakseen, ja ehkä tunsi miehestä, ettei nyt ponnistella ja
riuhtoa auttanut. Ja nyt hän ajatteli pääsevänsä irti siten, että
katsoi raakalaiseen: miksi tämä oli rusentanut häntä niin
kovakouraisesti? Burgundin mies arastuikin sitä silmäystä ja hellitti
hiukan syliänsä, — silloinpa lintu koetti pehmoisesti väistyä hänen
käsivarsistaan. Mutta heti nuo lujenivat hänen kiertyvään vartaloonsa
koskiessaan: kreikatar tunsi olevansa kahleissa käsivartten, jotka
olivat paksut ja kovat kuin rautatammi. Toista oli tämä mies kuin hänen
lihakseton, veltto roomalaisensa, — pelkuri ja pakenija! Hätä muuttui
jo hämmästykseksi, ja kun hän kohotti taas katseensa ja näki vieraan
leimuavan hymyn, joka oli muutakin kuin raakalaisen, — päällikkö oli
roomalaisessa Galliassa sivistynyt, kunnianintoinen burgundi, — niin
hän tunsi miehen lujassa sylissä ennenaavistamattoman sulon. Hänet
huumasi halu painautua miehen ryntäitä vasten, ja tahtomattaan hän
kurottautui hänen puoleensa, — kuin laine mukaantuen kallion
syvennyksiin. Ja merkillistä: hän oli onnellisempi kuin ikinä ennen,
niinkuin kaiken ikänsä olisi kaivannut vain tällaista. Eikö hän
ollutkin aina hiljaisissa unelmissa ajatellut barbaaria, joka olisi
keltakutri, voimakas kuin vuoristokarhu, katse palava!
Ja niinpä nyt kävi, että keveäluontoinen Aphroditen tytär taipui
nuorekkaaseen burgundilaispäämieheen ja jäi mielisuosiollakin hänen
omakseen, — väkivallalla, kertoo tosin legenda. Kuusi Burgundin
ruhtinasta samosi edelleen, mutta se yksi jäi tänne. Hän rakensi
roomalaisen huvilan paikalle kömpelön linnan, — jälkeentulevat sitten
sen komistivat sellaiseksi kuin se parhaina aikoinaan oli.
Vaeltaja-burgundi otti koko laakson kreivikunnakseen. Hän eli
ryöstönaisensa kanssa, rikastui tavaroilla kauppamiesten, jotka
matkasivat Italian ja Germanian väliä. Hän oli hilpeä rosvoritari.
Hänelle kreikatar lahjoitti voimakkaita vallanperillisiä.
Siinäpä on Gruyèren kreivien sukupuun juuret. Alkuhistoriaa kaupungin,
joka vähitellen kasvoi linnan ympärille, loivalle mäenrinteelle:
pienissä olkikattoisissa majoissa asuvia alustalaisia.
Sitten tulee Kaarle Suuren aika. Onpa mielikuvissaan näkevinään Kaarle
Suuren hahmon seisovan tuolla uhkapäisten alppimuurien huipulla:
kiireestä kantaan on rautaan puettuna se keisari, kömpelö kruunu päässä
ja valtaomena kädessä — lukemattomien metsäläiskansain kuninkaalla ja
roomalaisten Augustuksella. Vasalleina olivat raivoisat Rolandit,
uskolliset puoliraakalaisseikkailijat, jotka sotivat hänelle alueita
lisää.
Kaarle Suuren aikana joutui myöskin Gruyère roomalaiseen valtakuntaan
ja maksoi veroa Carolus Magnukselle.
Mutta Kaarlen aika oli lyhyt. Hänen kuollessaan laaja valtakunta
hajoaa. Häntä seuraavat heikot Pikku-Pipinit ja Kaarle-Paksut. Ja
tämäkin kreivinmaa, jonka hän oli laskenut valtansa alle, ja linnan
ympärille kasvanut kaupunki, julistautui itsenäiseksi. Se laajensi
aluettaan, se oli aikoinaan Sveitsin mahtavimpia pikkuvaltioita.
Ja sitten näkee muistelija valkeita sotisopia ja niissä punaisia
ristejä. On tullut ristiretkien aika. Haaveellista uskonintoa. —
Satoja vuosia sitten, paahteisena kesäpäivänä, jolloin tammien lehdet
välkkyvät ja apila tuoksuu, näki tämän kreivillisen kaupungin
asukkaiden silmissä toisilla päättäväisen leimun ja toisilla tuskan. Ja
kreivi, ihailtu, haaveksiva, hieman raaka ranskalaiskreivi, ratsasti
linnastaan ulos torille oljenkarvaisella oriilla. Hänen jäljestään tuli
sata kaunista vuoriston paimenta. He olivat lähdössä niille maille,
mistä aamulla aurinko nousee, vapauttamaan pyhää hautaa uskottomain
vallasta, päitä halkomaan, seikkailemaan, rikkauksia ryöstämään. Heidän
suomupaitansa päällä liehuivat valkeat vaatteet, ja kunkin rinnassa tai
kilvessä paistoi punainen risti. Papit kyllä siunasivat heitä, mutta
kaupungin naisten, paimenten puolisoiden, morsianten ja siskojen suusta
kajahti tuskan ja vimman huuto. He juoksivat porteille, lukitsivat ne
ja heittivät avaimet vallikäytävästä ulkopuolelle, rotkoon. Tämä
niinkuin muutkin tarinan tapaukset on suurissa seinämaalauksissa
kuvattu Gruyèren jaloon linnansaliin, kaari-ikkunaiseen ja valoisaan.
Miehet eivät olleet naisten hädästä tietääkseenkään; he eivät kuulleet,
eivät nähneet heitä, kun he takertuivat lähteväin jalkoihin rukoillen:
"Miksi jätätte tylysti kodit ja lapset, kotimaan, syöksyen kaukaiseen
Palestinaan surmaa hakemaan?" Väkivalloin murtautuivat miehet
naisjoukon läpi ja alkoivat särkeä lukittuja portteja. — Kreivin
puoliso on houkutellut miestään, koettanut saada hänet hymyilyillä ja
hyväilyillä unohtumaan onnelliseen kotikammioon. Hän on kietonut kylmän
soturin kaulaa, hän on leperrellyt hätäänsä ja tuskaansa, hän on
pilkannut hänen suurta intoaan — mutta pilkasta mies on kylmennyt, hän
on tylysti, kovasti lykännyt vaimonsa luotaan, vaikka tämä on vuoroin
syleillyt hänen polviaan ja vuoroin koettanut hellällä väkivallalla
riisua hänen raskasta miekanhankkilustaan. Tuossa nyt istuu kreivi
satulassaan, ja miehet murtavat portteja. Linnan rouva seisoo
hervottomana ja neuvottomana muurin kupeella. Ja portit kaatuvat auki,
ja laakso paistaa, naisparvi parkaisee ja vaikenee sitten, — pienen
ristiarmeijan lippumies heilauttaa punaista vaatetta ja huutaa:
"Eespäin, jalo kurkemme! Palatkoon ken voi!" "_Kyrie eleison!_" vastaa
ristilauma, ja se katoaa vuorisolaan, — sieltä Tonavan laaksoon,
Konstantinopoliin, Vähään-Aasiaan. Siellä se nääntyy nälkään ja janoon.
Kuolee saraseenien sapeleihin. Tuskin Jerusalemia nähdenkään!
Ja syksyllä kerran, — syksyllä, kun kesä on mennyt lämpöisten öiden
hiljaisuudessa, sirkkoineen, lehmänkellon kauas kuuluvine helinöineen.
Kuura paistaa nyt ankarana alpeilla, mahtavilla ympäristön muureilla.
Toisinaan lumiset pilvet jo saartavat niitä, toisinaan vedestä raskaat,
niin että vuoret vain synkeinä haamuina sisältä kuumottavat. Surullinen
ilta. Ja mieleen johtuvat muistot Sveitsin valaliiton ajalta.
Syksyisenä iltana, satoja vuosia sitten — kun laakso lepäsi mustana
kuin meri, ja merestä vain tupain tulet alhaalta tuikkivat kuin
laivojen vartiovalkeat, — satoja vuosia sitten leimahti hätäroihu
tuolta satulamaisen vuoren nupilta. Se tuikki levottomasti kylmistä
usvista. Ja samassa huusivat hätäluikut alpeilta, ja kirkonkellot
alkoivat soittaa hätää, niin että tapuli tärisi. Ja levolle riisuutuvat
urhot kavahtivat, sivalsivat seinältä jousensa, siunasivat ne ja
itsensä pyhimysten nimeen ja kokoontuivat kreivinsä linnaan. Oli tullut
sana, että vieras sortaja, habsburgilaisen keisarin armeija, oli
voittamaisillaan naapurikanttonin Bernin joukot kaukaisessa laaksossa.
Silloin kreivin väki, jalot ranskalaiset paimenet, samosi suoraan yli
vuorten, vaanivien rotkojen vieritse veljille avuksi, saaden matkalla
apuväkeä. Ja ennenkuin uusi syyspäivä sarasti, oli vainooja kumottu
vuorensolaan melkein viime mieheen. Ja kreivin kaupunki oli pelastanut
naapurinsa lipun — Gruyèren kurki auttanut Bernin karhua — kun se oli
joutunut vihollisten saartamaksi. Mutta aika kului, — valaliiton
ihanneaika oli mennyt. Sveitsi riitautui sisäisesti. Toisenlaisilta
retkiltä kreivin väki palasi vuorilta jonkin aikaa myöhemmin.
Voittajana se silloinkin palasi, mutta voittajan kasvot olivat
pilkalliset, ylimieliset, katse kyräilevä, ja riemu oli uhkapäistä,
villiä. Äskeiset, yhteistä vapautta puoltaneet liittolaiset olivat
kiistautuneet keskenään. Naapurikarhu, kansanvaltainen Bern, joka
tavoitteli Sveitsissä ylivaltaa, oli hiipinyt murhaan ja ryöstöön
kurkikreivin alueelle, kavalasti kuin varas yöllä. Olisi ylimys,
kreivi, voitettava, ylimysasetukset muutettava, ranskalainen maa
liitettävä saksalaiseen Berniin. Mutta äläs, sinä kade, kiittämätön!
Pari virkkua kreivin paimenta huomasi heidät, ja kahteen mieheen he
torjuivat vihollista monta tuntia vuorisolassa, hätäluikuilla
toitotellen, — kunnes kreivin soturit ehtivät apuun. Ja nuolillaan ja
vieritetyillä kivillä kreivin väki silloin kaatoi naapurikarhun pojat,
kaatoi melkein viimeiseen mieheen, ja palasi kotiin kädet veljien
veressä.
Kyllä silloin, sinä syysyönä, kun kuun kiekko kiersi keltaisena
vuorella kaupungin kattojen päällä, riemu raikui linnan
kaari-ikkunaisessa ritarisalissa! Kokonaisia härkiä paistettiin
vartaassa avoimessa liedessä, ja palkittu hovinarri, — jonka soma
talo, lohikäärmeenpäillä ja naamioilla koristettu, on vieläkin
Gruyères'issä muistona Gruyèren hovin loistoajoilta, — hän sepitti
runoa kymmenen syltä voittajain kunniaksi! Raikui riemu linnassa aamuun
saakka, ja jatkui kaupungilla liputuksina ja linnan pihalla
turnajaisleikkeinä. — Mutta linnan takalistolta kuului hengenhätäistä
parkunaa kidutuskammion rautaristikoiden takaa: nipistettiin näet
vangituilta salaisuuksia tulisilla pihdeillä. Kidutuskammiot,
välttämättömiä huoneita ylimyslinnassa: nyt linnan omistajan,
kauppiaan, biljardihuone.
Tämän sadun sankariko lienee ollut se kreivi, jonka haamun kerrotaan
sateisina syyspäivinä istuvan pilventönkänä tuolla satulavuorella?
Satulassaan hän istuu, jättiläiskokoisena ja jäykkänä, Gruyèren kreivi,
ylpeä pää vyöryilevissä pilvissä. Keihäs on tanassa taistelupukarilla,
ja raudoitetut sääret melkein laakson pohjalle ulottuvat. Syyspäivinä
kurjet, hänen vaakunalintunsa, kiitävät laulavana falangina hänen
päänsä ohi etelään — Italiaan, Egyptiin...
Kerran keväällä, toukokuun lopulla, seisoi eräs suvun myöhemmistä ja
heikommista vesoista — keskiajalla vielä — kreivin poika, nuori
prinssi, linnan pihassa, sveitsiläisillä luhtiportailla. Hän oli
viidennellätoista, siinä iässä, että rakkaus heräsi hänessä. Keväästä
ja kaipauksesta hän oli kalpea. Yht'äkkiä pyrähti varjoisalle
linnanpihalle paimenparvi, — lähdössä kesäksi alpeille: _armaillit_.
Karja jo torilla ammui, vuoriston kaiku vastasi. Nyt tulivat paimenet
tavan mukaan heittämään hyvästejä ruhtinaallisilleen. Sinisissä
samettipuseroissa komeilivat miehet, heidän käsivartensa olivat paljaat
kuin indiaaneilla, ja kämmenenlevyiset patalakit keikkuivat päälaella.
Tytöillä oli vuokoista ja voikukista solmitut sinikeltaiset seppeleet
päässä. He suorittivat iloisen piirihypyn prinssille hyvästiksi. Miehet
taas lauloivat ikivanhaa _Le z'armaillis_... Mutta tanssivain tyttöjen
joukossa oli eräs rohkea, joka tohti viitata kreiville tanssiin kutsuen
ja jatkoi pyörtävää piiriään. Sepä rohkeus riitti nuorta kreiviä
suututtamaan ja kiehtomaan! Kun prinssi näki nuoren tytön kaartuvan
poven, ja tukan, ja kiehtovan suun hymyn — kas, jo laskeutui alas, ja
hänen polvensa vapisivat. Tyttö vain viittasi, ei pysähtynyt, tanssi
edelleen kuin ilvehtien. Kreivi vihastui, — hän kuuli jo eräiden
paimenten naurun, näki tytön silmät. Ja niinpä hän rohkaistui, kävi
kovasti asiaan ja sai velhon kiinni — tyttö antautui hänen parikseen,
ja he tanssivat piirin keskellä. Arkuuttaan ja kiukkuaan salatakseen
kreivi pyöritti nyt tyttöä varmasti ja reippaasti. Ja siinä soman tytön
lähellä unohtui jo kiukku ja muiden nauru. Niin he tanssivat,
tanssivat, sitrat soivat — ja kas: piiri alkoi vieriä alas linnan
pihalta. Tanssivat, tanssivat — paimenten hihattomat puserot
vilkkuivat, ja tyttöjen kukkaseppeleet kiersivät. Ja tanssien he
pyörivät alas torille, ja torilta ulos kaupungin portista — jäljestään
muut ajaen seppelöityä karjaa, laulaen paimenvirttä. Tanssivat,
tanssivat: jo vartija ampumatornista heille hyvästejä vilkutti!
Tanssivat alas laaksoon, virran varrelle, yli harmaan sillan, ylös
rinteelle, ja pois vuoristoon — soittojen ja karjankellojen
helistessä. Sinne he kauaksi katosivat, viimeisen kerran kajahti
alppilaulun kerto: _Ha-ha, liauba, por ariâ, — ha-ah!_ Ja nuori
ruhtinas velhoutui koko kesäksi vuoristoon, paimenten elämään.
Mutta syksyllä, huimain paluujuhlain jälkeen, tuli siitä tytöstä
kreivin vihkimätön vaimo. Linnan tornissa hän nyt asui, ja sieväksi oli
prinssi hänen kamarinsa varustanut. Siellä oli tytön rukki, ja seinällä
kalliita mattoja, ja puuleikkauksilla koristetussa vuoteessa sininen
kunniataivas — ja on vieläkin. Kaikki on ennallaan, kuin vanha,
kaihoisa balladi: ihmiset vain puuttuvat. Mutta nyt ei se entinen
paimentyttö ollut leikittelevä tyttönen enää. Tumma tuli oli hänen
silmissään, ja hän ummisti luomensa, kun odotti kultaansa kammioon.
... Mutta vain puolitoista vuotta onnen uhkeudesta, niin jo neito,
paimentyttö, istui tornikammiossa yksin. Hän oli pikaisesti
vanhettunut, kasvot olivat kellastuneet, ja hiuksista pilkki himmeitä
hapsia. Mutta kyynelet toki vielä vierivät, kun hän tuijotti ulos
valkeaan talveen. Kreivi näet oli hänet hylännyt, matkustanut
ylimysneittä kihlaamaan jaloihin länsivaltakuntiin. Eikä hän ollut
pitkiin aikoihin lähettänyt muuta kuin lempeitä kirjeitä; hän ei ollut
se kalpea prinssi tätä nykyä, hän oli mies: tyttö oli hänet vereväksi
suudellut ja itse kalvennut. Eikä tyttö nyt odottanut kreiviä muuten
kuin rukoillakseen häneltä kuolemaa.
Niitä opaskirjan juttuja ajatellen olin kaupungin kiertänyt, ympäri
linnan, jonka tornissa liehui suuri, vaaleansininen lippu, kuin itse
romantiikka; ja olin tullut toista tietä takaisin torin aurinkoiseen
keskustaan.
Gruyère, elok. 1908.