Alppipaimen, Senn, _armailli_, asuu talvin kyläisissä laaksoissa,
kesällä vuorilla vihertävillä. Keväällä miehet vuorille, naiset ja
lapset kotiin. Raskas on miesten työ vuorilla.
Jos paimen on nuori eikä ole jaksanut vielä hankkia itselleen omaa
tupaa, jonka ikkunaruutujen rivi sievästi kiiluu, eikä mehiläis- ja
kukkatarhaa, — jos ei, niin vieraan pirtissä hän on viettänyt talven.
Mutta hän on unessaan pyrkinyt omaan majaan. Vaimoa hän on, kylän
tyttöjen komeinta, katsellut. Työllä ylhäällä vuoristossa on hänen
saavutettava onnensa.
Niin hän on vuokra-tuvassa viettänyt kaiken talven. Tehnyt minkä
mitäkin, puusta koruja leikellyt. Ehkä käynyt töissä pienessä talonsa
sahassa.
Ja kaivannut kai vuorille, kerätäkseen taas kultaa säästöön. Kaivannut
vuoriston hiljaisuutta, kylätöntä rauhaa. Vuorilampea ja pärekattoista
majaa.
Ja tulee kevät. Kauan se on taistellut viimeisiä pyryjä vastaan. Mutta
kun se vihdoin voittaa, se astuu reippaasti vuorille, viittoo
jäljestänsä tulemaan, — ja katoaa sinne. Tuokiossa se luo siellä
kesän, lyhyen keväthurmion jälkeen. Silloin, touko- ja kesäkuun
vaiheilla, ollaan laaksoissa valmiit kevättapahtumaan: ajetaan karja
vuorille. Jo kauan sitten on valittu pääpaimeneksi parhain
kylänlaidunten vuokraajista. Hän on vuokrannut talollisilta karjansa,
miltä naudan, miltä kolme, neljä. Ja pestannut apulaisensa.
Odotetaan kylässä päivää, jolloin voidaan karja laskea.
Ja kun tulee se päivä, niin paimen herää kuin kontio talvipesässään.
Oikoo jäseniään, pilkistää sataruutuisesta päätyikkunasta ulos.
Ah, jo syöksyy vuorikoski pauhaten vuorten ylhäisyydestä, tupruaa
valkeana usvana. Kevätaurinko paistaa hiljaisessa laaksossa; pienen
kirkon kuparisipuli kimaltaa. Koivut ja poppelit vihannoivat.
Tulvillaan vilisee somien myllyjen ohitse virta, alitse vanhan,
pärekattoisen sillan.
Alppipaimen tirkistää virkistyneenä ulos ikkunasta. Kas, jo vihottaa
ylhäällä laitumilla paljaita ruohotäpliä. Parin päivän päästä loihtii
kevät levenevät täplät vihreiksi niityiksi. Ylimmilläkin laitumilla
kiiluvat nyt hanget vain pieninä läikkinä.
Pois siis, vuorille! Kevätpäivän kimalteeseen! Pois laakson miekkoisten
parista, jotka saavutetussa onnessaan makailevat. Vuorille hän,
kirkkauteen, tekemätöntä onneaan tekemään. Raikkaille vuorille nyt!
Paimen irmastuu, hänen otsansa kohoaa. Jo kaikuvat kylän kujilla kellot
ja tiu'ut. Kiireesti pukeutuu paimen, vetää siniset polvihousut
jalkaansa, hihattoman takin ylleen: sen rintapielet on mielitietty
tikkaellut valkeilla edelweisskukilla. Solkikengät hän panee jalkaansa,
vyöttää helmillä somistetun, leveän vyönsä, tarttuu valtavaan
paimentorveensa; ja tuuhea paimenkoira on hänen ympärillään hypellyt,
ovelle juossut, intoisena kuin metsäkoira nähdessään isännän tarttuvan
tuliluikkuun. Ja paimen silittää koiraansa: lähtään, lähtään. Ja pistää
jo mustan, punasaumaisen patalakin takaraivolleen ja astuu kylän
raitille. Astuu talvimajansa kaideniekoilta kaksoisportailta,
seinäleikkausten alta.
Siellä jo väki vilisee. Siellä kukkia kimpuiksi solmitaan. Kellojen
lavit koetellaan. Keräydytään nuoren pääpaimenen luo: isännäiset,
emännäiset, neuvoja antaen, onnea ja tarmoa toivotellen.
Paimenen luo juoksevat karjan laitumelle saattajat. Komeana hän seisoo
muiden keskellä, paidanhihat kevättuulessa tutisten. Patalakin
töyhtöjouhet väristen kuin iloista naurua.
Tupien seinämillä jo ruusut aukovat umppujaan. Ravintolan lehtimajassa
jo villiviini rakentaa siimeistä kattoa.
Iloiten, kuin koetteeksi, puhaltaa nyt paimen torveensa viimekesäisen
sävelen. Se sävel: kohta vastaa siihen navetoista karjan ammuna. Ne
tuntevat torven äänen. Ne tietävät, miksi heidän kaulaansa suuria
juhlakelloja soljitetaan. Karjankin mielestä luonto hymyää: muisto
alppiruohosta, päivänpaisteesta.
Ja karja johdetaan koristettuna ulos. Ensimmäisenä mahtava,
silokylkinen "Muni", kylänhärkä. Sillä on kukkaköynnös niskassa, kuin
uhriin ja jumalanpalvelukseen talutettuna. Arvokkaasti se astuu
vankoilla jaloillaan: on jo ennen usein ollut alpeilla.
Sitten pöllistäytyvät navetasta lehmät, ruokakellon kokoiset
helkyttimet kaulassa, leveissä, kirjatuissa kaulaimissa. Auringon
sokaisemina ne seisovat, eivät raitin ruohoa tapaile. Tuijottavat
auringonpaisteeseen. Mutta sitten potkaltavat kerran iloisesti ja
juoksevat paimentorvea kohti, kylän kaivotorille.
Kellokkaiden jäljestä, joiden sarviin on sidottu yksijalkainen
lypsyjakkara, kuin kultarihmoilla koristettu kruunu, tölmää nuori
nautakarja: kukitettuina kuin tyttöset häihin. Ne heiskuvat, ne
kiitävät pitkin kujaa kuin viiriä liehutellen, ne ynyvät, puskevat
kellokkaita, jotka hymyilevät kevään säkenöiviin korkeuksiin.
Viimeisinä päästetään vuohet, partaiset penteleet, karjan katupojat,
jotka milloin juoksevat muun karjan edelle, milloin kopaisevat kukkia
lavoista, milloin tyttöjä pokkaavat. Vallattomina, mahdottomina
järjestykseen. Heistäpä on alppipojalla ja koiralla huoli!
Niin asetetaan karja jonoon kylärahille. Etumaisena Muni, sitten
kellokkaat komein kruunuin, saattajat sivulla, vuohet ja kilit lehmäin
välissä vilistäen. Satuloitu on myös, ja eväillä ja juustokojeilla
sälytetty, hevonen paimenta laitumelle saattamaan. Tulee pappikin,
siunaa karjan vihkivedellä.
Jo katselevat kellokkaat ihmetellen paimenta ja ovat hänet kaataa,
katsovat: lähtään jo vuorille! Siellä ruoho tuoksuu, purot solisevat.
Viimeiset maljat _armaillin_ kanssa, joka on hänelle uskotun omaisuuden
herra ja tietää iloisen edesvastuunsa. Hänelle kaikuu viimeinen:
onnellista paluuta! Ja punapuseroinen tyttö, katseltu, hymyilee hänelle
ja heittää hyvästit. Ja hän kulkee karjansa etunenässä komeana kylästä,
kohti siintävää vuorenseinää, joka sulkee raitin pään. Etumaisena
ylenee pari lumivalkeata vuohta. Ja väki seuraa jonkin matkaa, isolle
aukealle, jonne muiden kyläin paimenet tulevat, eri tahoilta pienien
valkeiden kirkkojen luota, juhlakaulukset kaulassa, naisten
kukittamina. Siellä yhtyvät paimenet, onnittelevat. Ja siellä he
kiinnittävät kukat ja seppeleet pyhimyksen kuvan eteen, joka hymyilee
katoksensa alta tienristeyksessä. Nyt nousevat kyläin karjat yhtä
matkaa. Kunnes pian eroavat, kukin pääpaimen karjoineen eri polulle,
kukin kylänsä laitumelle. Silloin satainen karja hajautuu. Pian
vastaavat paimenet toisilleen kaukaa vanhalla alppilaululla. Se laulu
kaikuu heleänä, hartaana kuin virsi:
Le z'armaillis dei Colombette
de bon matin se sanlevâ,
ha ha — ha-ah!
Liauba! Liauba! por ariâ!
Ja vanha-sanaisten säkeiden kaiut raukenevat vuoristoon.
Nyt kulkee paimen yksin laitumelleen, vain pieni paimenpoika mukana, ja
vanha toveri, pörröinen koira. Komeana hän käy, kämmenen levyinen lakki
takaraivolla, valkeat hihat vilkkuen. Ja hän painuu äänten hiljetessä
mietteisiin. Vapaudesta riemuiten, samalla monia vaaroja ajatellen,
jotka häntä ja hänelle uskottua vähäistä karjaa uhkaavat. Ja myöskin
pälkähtää hänen päähänsä; punaisessa puserossa seisoi tyttö kylän
viimeisen talon kulmalla, hänelle onnea toivottaen. Rikkaan talon uhkea
tyttö. Punaisessa puserossa, musta tukka hohtaen kuin korpin sulka. Ja
raskain mielin _armailli_ heitti hänelle koko kesäksi hyvästinsä. Mutta
rikas tyttö nauroi vuorten pojalle, kun hän, punapuserossaan, ojensi
kätensä hyvästiksi.
Ja nyt ylenee paimen laaksosta pois. Vuorille, joilla kasvaa myös
punainen lumivalko. Sadun edelweiss. Niin, sellainen oli tyttö ollut
talon kulmalla, punapuserossaan.
Paimen seisahtuu, katselee taakse, jossa suuri järvi kaukana auteroi
sinisenä utuna. Tuolla alhaalla hypittää kotivirta valkeaa vaahtoaan.
Tuolla kotikylä, vihreän virran polvekkeessa. Tuolla talvinen
ravintola, jossa hän mielitiettyään kohtasi. Vielä näkyvät kiiluen
kullatut sarvet päädystä. Ja tuolla hänen pyöreäruutuinen ikkunansa.
Eikö avatussa ikkunassa hohtanut myös jotakin punaista?
Paimen on kulkenut ohi viimeisen pikku ravintolan, ohi viimeisten
viljapeltojen. Hän tulee koivumetsään, jonka yläpuolella hänen
laidunpalstansa alkaa.
Siihen hän nyt jää, antaa karjansa levitä ruohikkoon; jää alkukesäksi,
jo kaukana kotikylästä. Ja sitten hän kulkee sikäli ylemmäksi, mikäli
alempana karjanruoka loppuu ja ylempänä ruoho kasvaa. Parin viikon
päästä synkeään, naavaiseen kuusikkoon, jonka hiljaisuudessa vain tikka
nakuttaa ja palokärki viheltää. Kulkee karjoineen kapeaa uraa myöten,
synkkäin rotkojen kautta, mihin päivä kuultaa korkealta, korkealta
havukon läpi terhenisenä, outona utuna.
Niin hän loittonee, nousee toisille laitumensa rinteille, johtaa
karjansa vaarallisia polkuja pitkin. Jättiläiskuusien latvat hänen
jaloissaan kiikkuvat. Rotkosta alhaalta kuuluu kosken kumu. Tien
polvessa on madonna kattonsa alla. Siinä hän nyt polvistuu ja rukoilee
sitä, joka on häntä alkukesänkin varjellut. Ja nousee yhä ylemmäksi.
Syyskesällä hän on viimein jo aivan laidunalueensa äyräällä, ylempänä
enää vain kaljut, synkät kalliotornit. Ja niiden yläpuolella alppien
lumikentät: jäätiköt, kiiltävät jättiläisten lakit. Mutta alla ovat
kuusikot kaukana, ympärillä laitumen aukeus. Alla laakso
näkymättömissä, pilvien verhossa.
Ihana vuoristo! Mutta työ ja aherrus on paimenella siellä. Työ,
hankkiakseen kultaa rakentaakseen laaksoon kodin: sievän,
tervanruskean, luhdeilla somistetun, ja karjaa. Johtaakseen katseltunsa
majaansa!
Aamulla ani varhain, kun kotkat viheltävät, paimen herää majan
ylisillä, heinävuoteellaan pärekaton alla, koiran vinguntaan ja karjan
yninään. Hän nousee, herättää paimenpoikasensa, lypsää karjan ja laskee
sen leveästä ovesta ulos. Hän juottaa, suurustaa lehmänsä ja vuohensa
vuoripurolla, tippuvan ruuhen luona. Ja antaa karjan hajota, pannen
kaitsijoiksi pojan ja silpputurkkisen koiransa. Sitten hän sytyttää
viileässä kodassa, joka lemuaa maidolta, mullalta, lannalta ja
juustolta, kuusipuu-roihun valtavan kuparikattilan alle, joka riippuu
karstakatossa hahloissaan, — ja täyttää kattilan maidolla. Hän kuorii
juuston, kauhoo sen sammioon, lisää maitoa kattilaan, kohentaa
mustan-savuavaa roviota. Hän kiristää juuston syltä leveään painimeen,
— hän huuhtoo kulhot, kiulut höyryävällä sinnulla. Hänellä on työtä,
touhua. Punapuseroisen, punaisen edelweissin tavoittelua! Ajoittain hän
hyppää ovelle kellokkaita katsomaan, huutaa huikauttaa. Lomassa, jos
jyrkänne on vaarallinen, menee itse karjaa kaitsemaan, päästäen pojan
ruualle. Puraiseepa itsekin suuruksensa: kovaa leipää, — jos leipää
aina eväiksi riittää, — valkeaa juustoa, ja päälle alppipuron kylmää
vettä. Joskus levähtääkin, seisten matalan, leveän majan portailla,
tupakoi ja mietiskelee.
Siinä hän seisoo ruskeana, ahavoituneena _chalet_'nsa ovella, vuoriston
hiljaisuudessa. Pitkä aika on keväisistä, hilpeistä lähtöjuhlista
kulunut. Alla leviää alppiseutu jylhänä ja autiona. Portaiden edestä
laskeutuu rinne ylänkölaaksoon, josta kuuset turhaan koettavat
korkeammalle kavuta. Mustien suurten salojen yli, jotka pieninä
läikkinä tänne pilkottavat, siintää etäinen kotilaakso sini-utuna.
Mutta usein peittävät sen raskaat sumut, sakeat, vierivät pilvet.
Silloin ei pilkahdusta muusta maailmasta: vain ääretön sumumeri
lainehtii alla. Pilvet pöllyävät. Mutta yläpuolella on sininen taivas,
joka on kirkas, siintävä silloinkin, kun alla salamat ukkospilvissä
sinkoilevat. Yläpuolella ovat säröiset, pakkasta huuruavat alppihuiput,
auringossa säihkyvät, ikuisessa kuurassa kimaltavat.
Niin katselee paimen, ruskeat, hihattomat käsivarret ristissä
ryntäillä, — katselee ahavan puremana, työn vaivaamana, viiman leveitä
lahkeita nykiessä, tupsukas patalakki peittäen takaraivosta pienen
pyörön, otsatukka pörröllään. Yksinäinen, sanaton, vieraille
harvasanainen autiomaan asukas. Uskollinen koira tulee, huiskuttaa
häntäänsä, kiepahtaa seisovan jalkoihin, uinuu — toista silmäänsä
vähänväliä raotellen.
Ja paimen ajattelee kai yksinäistä elämäänsä täällä, koiransa ja pienen
pojan kanssa, joka nyt alkaa kavuta samaa työn-vuorta, jota myöten hän
on näin korkealle päässyt. Korkealle — hänellä on säilyssä kultaa, —
ja kesä on sitä taas lisännyt.
Ja kesäkyliä hän ajattelee. Laaksossa, siellä rikkaat talolliset
istuvat illoin köynnösmajoissa viinin ääressä, naureskellen, maailman
uutisia pohtien. Ehkä, ehkäpä on hänen punainen jalovalkonsa siellä? He
jymistävät tanssilavalla, miekkoiset, sirmakkain tai viulujen soidessa.
Hän yksin täällä, työssä. Mutta vapaudessa ja toiveineen.
Ja myrsky-syysyössä hän ajattelee. Se maitohipiäinen, mustatukkainen
tyttö, ei se ollut viime katseella mitään hänelle luvannut.
Syysyössä tuuli tohisee kivillä kuormatussa pärekatossa, lyö pieneen
päätyruutuun kuin nyrkillä, vinkuu, puhaltaa vilua. Räntää sataa
vuoriylängöllä.
Ja nyt tulevat mieleen taas vanhain kertomat näistä vuorenhuipuista.
Niin, niin ajattelee hänkin, kuin vanhat, että nämä vuoret, ne eivät
olekaan pelkkää kalliota. Muuta ne ovat. Kaskujen punaisen edelweissin
kasvattajia, kuin suloisen laakson tytön. "Kuulitkos", hän itsekseen
mutisi, melkein aikoen pojan herättää, "kuulitkos, miten kaukana
ylängöllä jymähti?" Mikä siellä? Yhden äänen hän oli kuulevinaan,
niinkuin vanha paimen vuolupenkillään oli kertonut, vanhaa vaudlaista
kansansatua. Wildhorn oli nimeltä se vuori, joka nyt puhui. Se puhui
langolleen Dent-du-Morcles'ille. Mitä se puhui? Mitä tehdä paimenelle
tuolla helmoissamme? se humahti. Pyöräytämme ison kallion irti, —
laskemme laviinin.
Se lakaisee majan ja kaikki laaksoon.
Myrsky hänet luudallaan pois sipaisee.
Peitämme laitumen aikaisella jäällä, — langetamme sumun, jotta karja
syöksyy kuiluun.
Kiusaava tauti hänen keuhkoihinsa puhalletaan!
"Hah-haa, niin tehdään", vastasi öinen Dent-du-Morcles
Wildhorn-vuorelle.
Poikakin heräsi myrskyn jyskeestä. — Hän oli aivan virkku vilusta ja
onnettomuuksien pelosta. "Juttele jotakin", hän sanoi pääpaimenelle,
"yön ratoksi". — "Mitäpä juttelisin", paimen vastaa ja hengittää
raskaasti. Johtui taas mieleen punainen jalovalko. Juustonhakija pari
viikkoa sitten kertoi, että nuori talollisen poika, rikas miekkoinen,
kuului muka nähdyn hänen katsottunsa kanssa. Laaksossa, jossa ylös
yrittävä ei saanut olla. "Mitäpä juttelisin. Vanhoja kaskuja, kaskua
punaisesta jalovalkosta. No, jo sen olet kuullut. Mutta nyt on sen
hetki. Vuorilla kasvaa valkeita edelweissejä, tavallisia. Mutta kasvaa
siellä punainenkin edelweiss. Sellainenkin on olemassa. Missäkö?
Korkeimmilla huipuilla, pahimpana kuilujen äyräällä, — melkein
pyörivän kallionlohkareen kupeella. Siellä se hohtaa kuin veri —
pimeästä yöstäkin. — Niin. Moni metsämies kuuluu sitä koettaneen
etsiä, mutta ei ole löytänyt. Jotkut _armaillit_ löytäneen kuuluvat.
Mutta ei se helposti lähde. Kiipeä ylös kuin liukkaita vuoria: kesken
tietä pitää alas liukua! Sitä kukkaa ei saa. Vaikka pään halkaisen
uhalla, — ei. Kerran oli muuan paimenpoika nähnyt vuoren rinteellä
miehen, ylhäällä kuin pilvissä. Se oli ryöminyt melkein irtonaista
lohkaretta pitkin. Ja se oli nähnyt, nähnyt kukan. Kurottanut kättään,
huutanut. Mutta juuri kun oli sen käteensä saamassa, hän syöksyi alas
kuiluun. Kädessä sillä paistoi jokin kuin veri. Mutta kun hänen
ruumiinsa rotkosta löydettiin, ei hänellä ollut enää sitä kättä, joka
oli kukan poiminut. Mikä särmä lienee syöksyessä sen katkaissut, minne
lienee jäänyt."
Poika kuunteli ääneti; paimen ajatteli jaloa punapuseroistaan.
Syksypuolella paimen alkaa laskeutua päivä päivältä alemmaksi. Sikäli
kuin laidun ylhäällä kellastuu, sikäli kuin lunten raja huipuilta
alkaen alenee. Niin laskeutuvat paimenet joka laidunrinteellä,
paimenmajasta toiseen.
Alenevat, — kunnes karjankellot syyskuulla soittelevat
luonnonsävellystään kotilaakson kuuluvilla.
Silloin on taas suuret ilon ja riemun juhlat kylissä. Paimenet palaavat
tuotteineen laaksoon! Runsaat syksyn juhlat, keväisiä huimemmat:
isännät, emännät kestitsevät paimeniaan, kaiken kesää kaukana olleita,
viljalla, viinillä, hedelmillä.
Ahavoituneiden, vähäsanaisten paimenten joukot kokoutuvat yhteiseen
keskuskylään, seppelöityine härkineen, valkeine vuohineen,
juhla-asussa.
Silloin tanssitaan veripunaisissa villiviinimajoissa! Silloin sarkat
keikistyvät, kun vuorten kesäerakot pääsevät rypäleen tai humalan
makuun! Koottuaan kultaa, vietyään karjan ja vuokrat omistajilleen
takaisin, kovan työn tehtyään.
Ja _tuo_ paimen voi istua tanssimajassa. Varjonurkassa hän istuu.
Harvain toverien kanssa, poissa kirjavain lyhtyjen valopiiristä. Hän ei
puhu paljoa, hän juo, hän lyö tyhjän sarkan lyömistänsä pöytään. Ja
katsoo tanssivain sikermään. Ja lehtimajan toiselle puolelle, jossa
taas hohtaa punainen pusero.
Ja siellä istuu se punanverevä talollisen poika, josta hän kesällä oli
kuullut. Hänen keväällä uneksimaansa vastapäätä.
Pojan kasvot ovat kauniit, silmät tyynet — hänen leveää selkäänsä
ristivät kalliisti tikatut nauhat.
Niin, hän on kaunis ja suora. Ei ole hänen tarvinnut kantaa
halkokuormia ylös vuorille, ei taakkoja alas. Siksi hänen selkänsä on
soreaksi kehittynyt. Mutta paimen on tullut vuorilla vaivatuksi,
tummaksi.
Ja tyttö, tuo punainen jalovalko, nauttii talokkaan läheisyydestä, —
ja hän luo yli lavan paimeneen voitokkaan silmäyksen.
Silloin paimenen päähän viini syöksee, hän kuohahtaa, kääntää päänsä
pois, — ja antaa täyttää pullonsa, tyhjentää taas.
Ja kun hän kovaa onneaan ajattelee, se kasvaa hänen päässään
juopuneeksi, epätoivoiseksi vimmaksi. Nyt hän menee mustatukkaisensa
luo. Hän vaatii talokasta väistymään pois. Toinen hämmästyy, suuttuu.
Ympärille keräytyneet nauravat. Punapuseroinen riistää käsivartensa
paimenelta irti, vetäytyy pelokkaana talokkaan sivulle, he kääntyvät
hymyillen poistuakseen. Silloin paimenen silmissä mustenee. Hän näkee
vain kuin syöksyvänsä jonnekin kukkaa tavoittamatta. Ja
kauriinsarvipäisen puukkonsa hän iskee kilpailijansa kauniiseen,
leveään selkään.
Se satu paimenesta — sveitsiläinen legenda kovan onnen edelweissistä.
Lausanne, heinäk. 1908.