Meren helmassa on saari, kolmikulmainen, — siitä myös nimi Trinakria.
Se meri on niin sininen, että voisi sanoa, ettei ole nähnyt sinistä
väriä, jollei sitä ole nähnyt! Jalovärinen pohjoismaalaiselle, joka ei
väristä mitään tiedä, tuo Homeroksen usein mainitsema orvokinväri, —
samalla kuin Indian jaloin indigo. Niin ystävällisen ja iloisen
sininen, ettei luulisi siihen voivansa hukkua.
Ja laivat väikkyvät sen kalvolla kuin lasten lelut, joihin on purjeeksi
pistetty valkea joutsenen sulka. Luonnon ihana, levoton, leikkivä
sielu. Meri, joka hymyilevänä sinijuovana yhtyy taivaaseen; punertavat
purjeet, joita läntinen paisuttaa ja kallistaa.
Sen "sinertävän syvyyden päällä" on saari, tummanvärinen, autereinen,
utuinen. Joskus aivan violetti tai sinisen-punertava. Se on Sisilia,
muinaisuuden Trinakria.
Sen saaren rannat nousevat paikoittain merestä jyrkkinä kuin seinä,
kotka-korkeina: pohjoisessa ja idässä.
Ja tuon seinän juuressa kimaltaa meri niin kirkkaana ja läpikuultavana,
että erottaa monen sylen syvyydestä sen helmasta auringon valorenkaat,
jotka helottavat kuin kulta; jopa tyynellä vihreät levät ja punertavat
korallit sen pohjasta.
Mutta paikoitellen rannat ovat aavoja, aukeita ja tasakumpuisia
vehnävainioita: eteläranta. Tai kaarevia lahtia, niinkuin idässä,
joihin Joonianmeren mainingit hyökyvät virstoja pitkinä, säkenöivinä
helmivöinä, valkeina kuin huikaisevin maaliskuun lumi, tuosta
hymyilevästä merestä kohoillen.
Sillä saarella on mahtavia kaupunkeja jyrkkäin rantavuorten juuressa,
suurine satamineen, joissa vilisee laivain mastoja kuin metsää.
Siellä on pieniä kaupunkeja miljoonakaupunkien raunioilla etelässä,
viljeltyjen vainioitten reunassa. Siellä on somia huvilakaupunkeja,
iloisia kyliä rantajyrkänteiden hyllyillä, riippuen meren päällä kuin
meripääskyn pesät, — turvallisina kuin merikotkain pesät.
Aavoja, punertavia ja aaltoavia vehnävainioita meren
tasankorannikoilla. Jyrkillä rinteillä ja sisävuoristossa
hedelmätarhat, joissa oranssi paistaa kultana, sitruuna keltaisena
kiiluu, kirsikkapuut kantavat raskaan taakan, — öljypuut, leipäpuut.
Siellä viihtyy sokeriruoko, papyrus. Siellä kilisevät vuorilaitumilla
ja kaupunkien, kylien mutkaisilla kujilla vuohien kellot. Karujen
kallioiden povessa piilee rikki ja hopea ja lyijy, akaatti ja jaspis.
Siellä on kaikki rikkaudet, mitä luonto luo.
Sellainen utuinen maa meren keskellä, kuin meren kasvattama! Ja saaren
itäpäässä, ulottaen liepeensä kauas länteen, siellä nostaa huippunsa
saaren muiden ääriviivain yli Etna! Vesuvius, se on kääpiö tuon utuisen
pyramidin rinnalla. Etna: sen kupeet alenevat pehmein laskoksin, sen
helmoissa ovat rypäletarhat ja oranssilehdot. Sen pilvienylisessä,
terävässä kärjessä on usein vielä kesäkuussa lunta, sillä _kaikkea_
pitää sillä saarella olla.
Mutta lumen keskestä nousee valkoista sauhua. Ja joskus se sauhu
mustaksi synkistyy. Pilviin kääriytyy Etnan otsa, se suuttuu, vuori ja
maa tärisee sen vihaa. Se pukeutuu veripunaiseen vaippaan, se nakkelee
kiviä ja suitsee tulta. Ja hautaa palaviin virtoihin kaupungit aina
Syrakusaan asti, mutta hävittää kauempaa viljelykset maanjäristyksellä.
Sellainen on Sisilia, ylinnä jalo Etna.
Oli aamu, kun tuon kauniin saaren ensikerran näin. Mereltä raikkaita
tuulenhenkäyksiä: yksi pohjoisesta Tyrrhenan mereltä, toinen
kaakkoiselta Joonialta. Meri oli aamun hämärässä vaaleaa kuin maito,
tai kuin himmeää hopeaa.
Merilinnut jo hälisivät; saaren vuoririnteet alkoivat kellertää:
ylimmät huiput kääriytyneinä punahattaroihin. Lahtien valtaviin
puolipyöröihin sohahtelivat aamumainingit pitkinä helmijonoina, nousten
meren kohdusta, joka alkoi, auringon välkähtäessä autereisten vuorten
takaa, kiiltää hiottuna hopeana. Sitten se muuttui pikaisesti
sinertäväksi, väkevämmän siniseksi. Sitten violetiksi, siellä täällä
rannan varjoissa viheriää, virien kohdalla punertavaa.
Niin, kun aurinko oli kohonnut ja rakentanut merelle kultaisen tien,
oli meri lähempää rannoilta kuin vihreää smaragdia. Kauempaa
heleänsinistä kuin safiiri. Mutta sen väri tummeni taivaanrantaa kohti,
jossa sen hymy oli hurmaavan sinipunainen kuin ametistin.
Ja kaikkialla tuossa tuulisessa meressä väikkyi uduissa valkeita ja
ruusunpunaisia purjeita, ohi korkeain rantain, kuten kyyhkynsulkia
jossakin sinisessä ruusuöljyssä, rosogliossa.
Näin ikkunain kimaltavan kultaa, — vuoristojen sauhuiset auteret,
satamain mastot, purjeet. Väki kierteli ylös vuorikyliinsä
mutkaisia teitä, ikivanhoihin, linnoitettuihin kyliin, tai ajeli
kuvakoristeisilla rattaillaan. Ja silloinpa soinnahtivat sielussani
kuin muinaisen sankarirunon keveät, iloiset säkeet.
Odysseiaa muistellen ajatus ensinnä — Polyphemokseen! Sehän on
Odysseian tunnelma: taistelu luonnon puolesta jotakin anastajaa
vastaan! Polyphemos: mikä se on muu kuin villi, rehevä, jättiläismäinen
luonnontila, johon Odysseus tunkeutuu!
Tällä saarella se kuului olleen se Polyphemos. Aavalla rantahietikolla,
korkean vuoriston juurella, seisoi Polyphemos, toissilmäinen, järeä
vaari, tuijotellen merelle ainoalla silmällään, korkea
— — — kuin salon tuuhea huippu,
Jok' yli vuoristoinaan pääns' yksin ja suurena nostaa.
Niin hänestä Homeros. Ja mikäpä tuo vuori olisi muu kuin Etna.
Sellaisena seisoi Polyphemos vuorirannalla, tuuheapäinen villi. Ehkä
historiantakainen _sikaani, sikuli_, Trinakrian ensimmäinen eläjä.
Seisoi vaari rannalla, — aamun meri läikkyi maidonkarvaisena,
mainingit hyökyivät kauniina kierteinä aarniosaaren sannalle.
Ja kun hän tuijotti, niin hän näki jotakin. Ja hänen sydäntään paisutti
kummastus ja pelko. Mikä tulee mereltä? Valkea lokkiparviko? Liian
iso on siksi, iso uivaksi kilpikonnaksi. Delfiiniparviko, kukin
kulta-vihrein kupein? Delfiinit siellä kyllä suihkuttavat, mutta eivät
yksin: ne uivat jonkin etupuolia, joka keinuu kuin pysty joutsenen
sulka tuulessa. Hän varjosti tuuheakulmaista silmäänsä, näin hän
tosiaan runollisesti loi silmän merelle, ja näki tuon sulan alla
aluksenkin ja liikkuvia olentoja. Aluksen "tummansini-pintaisen", ja
olentojen käsissä keihäät ja "keihäissä voimaa". Sen näki ukko, ja
hänen pedonsydäntään leimutti enteellinen kiukku. Hänen oli tämä saari,
Sisilia. Sen rautatammi-metsät, väärät ikipuut, sen kirsikkalehdot, sen
"lumivillaiset vuohet", sen meret, jotka rajoittivat näköpiirin
lempeänä utuviivana, pehmoisena kuin sininen öljy. Mitä oli muilla
siellä? Miksi piti muitten sitä nähdä?
Mutta purjehtija, tuolta mereltä tuleva, se oli harhaava Ithakan mies,
Pallas-Athenen suojatti.
Ystävällisesti laski jättiläinen heidät kuitenkin maihin, otti heidät
luolaansa vastaan. Mutta kavala koston vimma poltti hänen raivoaan.
Hän sulki luolansa suun vankalla paadella — ja alkoi vieraitaan syödä.
Kuin koiranpenikat hän heidät löi seinään, ja aivot räiskyivät luolan
lattialle.
Mutta Odysseus, viisauden jumalattaren lemmikki, hän mietti kavalan
pelastuksen. Hänellä oli muhkea, pukinnahkainen viinileilinsä ja siinä
oli "tumma ja suloinen viini", jolla raakalaisuus petetään. Hän tarjosi
sitä tuomisina isännälleen, ja isäntä siihen ihastui. Hän kestitsi nyt
vieraita vuohenjuustolla ja juopui itse viinistä ja nukkui. Mutta kun
hän siinä nukkui, rajusti, tiedottomana rovionsa ympärillä, jalat pään
alla, niin hän heräsi viiltävään kipuun, joka tuntui hänen silmässään
ja aivoissaan. Odysseus ja hänen kumppaninsa olivat hiiltäneet roviossa
pähkinäpuisen hirren ja upottaneet kekäleen Polyphemoksen ainoaan
silmään. Raivossa hapuili ukko kirottuja kouraansa, mutta eipä heitä
löytänyt pukkiensa, vuohiensa ja kiliensä joukosta. Päätti siis johtaa
lemmikkinsä ulos ja sitten toimittaa tyhjässä luolassa kostotyön.
Longotti oven paatta ja laski karjansa yksitellen laitumelle. Mutta
eipä älynnyt tunnustella vuohiaan alapuolelta. Vatsavilloihin oli
petturi veikkonsa ja toverinsa piilottanut.
Ja pian kajahti jo Odysseuksen pilkkahuuto mereltä, missä aamunkulta
näkeville kimalsi.
Nyt tempasi Polyphemos hirveän kallion, kohotti päänsä yli ja heitti
ääntä kohti pimeyteen. Pauhahti vesipatsas kuin Kharybdis, mutta heitto
ei osunut. Hän huusi avuksi veikkojaan: ne hänelle nauroivat; hänen
nimensä oli luonto, tajuttomuus, Ei-mikään. Kirvelevin sydämin hän itki
rannalla verensekaisia kyyneliään. Mutta Odysseus uhrasi
piripintamaljasta kiitosuhrin jumalilleen.
Mutta siitäpä pitäen alkoi ainainen vaellus Trinakriaan. Vuorotellen
siellä ovat seikkailleet sikulien jälkeen foinikialaiset,
kreikkalaiset, Karthagon puunilaiset, roomalaiset, vandaalit,
itägootit, Bysantti; saraseenit, normannit, berberit, Ranska,
saksalaiset, Italia ja Espanjan Aragonia, vielä muut. Kaikki he ovat
sitä tahtoneet, kuin seikkailujen taikakalua. Kukapa ei tuota rikasta,
ihanaa saarta! Kaikkien kulkijain valtaväylällä, aikansa maailman
keskustassa, se kimaltelee ja houkuttelee kuin verrattomista aarteista
raskas arkku, jonka joku outo jumala, idän tai lännen, oli
jumalais-seikkailuillaan mereen pudottanut.
Ensin soutelivat siihen käsiksi Zor ja Theokles, Foinikian mies ja
Kreikan mies. Purppuraisin purjein kiidätti rannalle, missä
Polyphemoksen luut rojottelivat, Tyroksen ja Sidonin maanääristä Zor:
tumma, raaka, nautiskeleva, rahaa rakastava, rahan keksijä, joka ei
valtakuntia perustanut, ei taidetta jälkeensä jättänyt. Sille
rannalle hän purjehti, Zor. Ja sillä metsäisellä saarella hän kokosi
voimia uskaltaakseen sieltä vielä länteen, Herkuleen patsaille,
Okeanos-virrankin taakse. Noutamaan metallia sumuisilta saarilta,
meripihkaa pohjan pimeiltä periltä. Ja kun Zor noilta retkiltään palasi
hymyilevälle Välimerelle, oli hänelle ja hänen tovereilleen, monesti
ehkä myrskyn harhauttamille, Etnan tultasyöksevä huippu majakkana. Ja
hän nousi saarelle lepäämään, ja Baalille, auringolle, sytytetyn
kiitosroihun ääressä kertomaan hirmunäkyjä oudoilta meriltä, — estäen
halun muilta kauppiailta sinne lähtöön. Tai hän vaihtoi saaren
metsäläisiltä koralleja ja metsänriistaa halvoilla purppurakankailla.
Useinpa hän lienee saanut myös käydä veristä sotaa alkuasukkaita
vastaan, jotka uhkasivat hänen laivojaan. Ja kun Zor, ruskeaihoinen
Tyroksen mies, voitti, niin hän sytytti Etnan juurelle veriuhrin.
Mutta taistelussa kirkkaan Theokleen kanssa, joka toi saarelle
viljelyksen ja marmorikuvansa, ajettiin Zor vähitellen pois. Ja Hellas
edistyi saarella suurvallaksi, Suur-Kreikaksi! Näille samoille
rannoille, joiden kaari-lahtiin kirkaisevan valkeat vaahtomainingit
hyökyvät, sinne Theokles perusti valtavia siirtokuntia. Kaupunkeja,
joissa oli miljoonat asukkaat. Avasi pellot kummukkaille rannikoille.
Kaivoi kallion poveen, maan uumeniin penikulmittain vesijohtoja.
Laittoi maanteitä, sotateitä, varusti linnoituksia suurvaltansa
suojaksi. Niinkuin nykyaikana kypsyi punertava vehnä, viinimäkien puut
kumartuivat rypäleiden painosta. Kaupunkien talojen luku oli
satatuhantinen ja niiden pohja-ala penikulmainen. Pieni taiteen
kansako? Pienen maan kansa? Näet raunioina valtavat satamalaitteet,
linnoitukset, jotka vielä uhmaavat aikaa, temppelien pylväät, joiden
ympärys on liki kymmentä syltä, atlantit, jotka olivat pieninä
friisikoristeina, mutta nyt maassa kuutena kuljettamattomana
kappaleena: alat aavistaa, _pientäkö_ se kansa vain rakasti. Näet
hekatombi-alttarin pohjan, joka on kuin tori. Vain taiteellisista
ihanteistako Theokles eli? Siellä aavistaa suurvallan, joka käytti
airoa ja veristä miekkaa yhtä taitavasti kuin talttaansa.
Zor, mitä on hänestä jäljellä muuta kuin hämärä, purppurainen muisto?
Mitä tällä saarella, jossa hän vertansa vuodatti kullan vuoksi: —
jotkut vaskiset uhrirattaat museoissa, homehtuneet mynttikokoelmat.
Niin, Theokles voitti, mutta sai käydä veristä sotaa Zorin
hengenperijäin, puunilaisten kanssa. Niin vaihtelevat kansat kuin
tarukirjan lehtiä kääntelisi.
Kateellisina ja rahanhimoisina tulivat Didon lapset etelästä saarelle,
kamppailuun idästä saapunutta Hellasta vastaan. Keltaisen erämaan
ääriltä he tulivat. Satumaisen rikkaasta kaupungista, keveillä
sotalaivoillaan, jotka olivat täynnä palkkasotureja, afrikkalaisen
erämaan villejä asukkaita, hispanialaisia, pohjanperäläisiä orjia, —
kaikkien palkattavien villikansojen yhtymä. Mustanruskeita he olivat
itse, silmät leimusivat saaliin ja veren himoa. He karkasivat kavalasti
suuren Hellaan siirtokuntain kimppuun, mutta valppaat vartijat
huomasivat heidät jonkin Euryelos-linnan muureilta. Kiireesti marssi
väki rannikon suojaksi, ja kolmisoudut, sinikylkiset veden
linnoitukset, miehitettiin. Tyrtaiosta laulaen soutivat kreikkalaiset
erämaan hyeenoja vastaan, heidän laivainsa keulassa hohtivat Areksen ja
vaahtisyntyisen kultaisen jumalattaren kuvat. Laivat puskivat
toisiinsa, valtaushaat iskettiin, hauislihakset jännittyivät jousta
jännitettäessä.
Monipa kamppaileva pari syöksyi silloin toistensa lävistämänä meren
helmaan.
Siellä he, vihamiehet, uinuivat sylikkäin. Ja terävähampainen kala
aukoi heidän kypäriensä hihnat ja haarniskat, jotta heidän olisi
helpompi uinua. Kunnes heidän ruumiinsa liukenivat raikkaaseen
sinimereen.
Mutta voittajat palasivat riemuiten kotiinsa, ja pantiin voittojuhlat
toimeen. He uhrasivat kultasarvisia härkiä tummatukkaiselle, maatamme
syleilevälle Poseidonille. Niin he tekivät heti rannalla, jonne kansa
keräytyi suutelemaan "tervetulleiksi" soturin otsaa ja olkaa. Zeuksen
alttarilla suistuivat sadat härät, ja imelä uhrisavu samensi ilmaa kuin
Etna. Temppelien edustalla, jotka nyt rosoilevat vanhuuttaan,
tanssittiin haltioituneina. Teattereissa, joiden taustamaalauksena
hohti sininen meri, kuhisi katsojia kymmenin tuhansin, valkeissa
vaipoissaan. Siellä säestivät huilut ja "ontelo lyyra". Pindaroksen ja
Aiskhyloksen runous sai osakseen ihastushuutoja ja palmunoksain
huisketta.
Mutta verisen tappion jälkeen viileksivät puunilaiset itseään
veitsillä, ja äidit syytivät kilvan lapsiaan Molokin tulipunaiseen
syliin.
Mutta menivät nekin ajat. Ei ole Karthagon hyeenoista jäljellä kuin
hämärä, veri-kultainen muisto vain. Ja kreikkalaisista? Äärettömät
sorakasat, joilla nyt lainehtii vehnä ja kasvaa meloni ja viikuna.
Mahtavat jumalien temppelit meren hengessä, vehnävainioitten keskellä,
niin suuret, ettei kristillisyys ole niitä jaksanut hävittää: mitenkä
olisivat papit uskaltaneet kumota moisia pylväitä? He olisivat itse
jääneet suistuvain jättiläis-arkitraavien alle. Vain aika kaasi
gigantit, ja kuljetti museoihin, — herättääkseen katsojien sielussa
pakanuuden. Siinä se makaa, atlantti, selällään: iskee hymyillen
silmää, pikkuvarvaskin miehenpään kokoinen. Niin ne loistavat
vehnäpelloilla Junon ja Concordian temppelit, lempeinä, punakellervinä,
meren sinisen viivan hymyillessä kaukaa.
Theokleelta veivät saaren Romuluksen pojat, tullen pohjoisesta
kömpelöin laivoin, seikkailleiden etruskien teitä. Kreikkalaisten
avuksi he ensin tulivat, ja suden pojat voittivat erämaan hyeenan,
puunilaiset. Mutta voitettuaan he suistivat alamaisuuteen
autettavansa. Nyt tuli saarelle järjestys ja yhteiskuntauskonto.
Gladiaattoriteatterit ja kilpa-ajoradat.
Ja vähitellen riutui kreikkalaisuus. Rooman ylimysten kesähuviloiksi ja
joutorahvaan vilja-aitaksi joutui ihana Sisilia.
Raunioina ovat nyt gladiaattoriteatterit; petolinnut pyöröjen yllä
kaartelevat ja huutelevat.
Mutta vielä lisää seikkailuja. Pyhä Rooma sortui kuin Karthago.
Vandaalit kiitivät yli saaren ja hävittivät. Itägootit sitä koettivat
pitää käsissään. Mutta heidän kanssaan taisteli saaliista Bysantti.
Hyväpä oli siellä Geiserikien levätä pitkistä, hurjista
seikkailuistaan. Riisua turkiksensa, pestä veri ja hiki karkeasta
ihostaan ja kilpi pään alla nukahtaa oranssipuun varjoon ja uneksia
jäisistä, pimeistä lapsuudenmaistaan. Mutta kalpa kädessä prameaa
Bysantin keisaria ja hänen munkkejaan vastaan.
Mutta ei jaksanut pohjolan Geiserik karkoittaa kreikkalaisen keisarin
kiskovia käskynhaltijoita saarelta. Sen teki Abdallah. Kauan sitten oli
"kuolo tummiin pilviin helleenien kohtalon kätkenyt". Nyt tuli
Abdallah! Arabiasta hän oli, tuo valloittaja, haaveellinen, tulinen!
Hurjalla ratsulla, päässä liehuva liina, hän kiiti pitkin tupruavaa
erämaata, seikkailun ja autuuden himossa. Niin riensi Abdallah yli
manteren, — kunnes meri tuli vastaan.
Ja nyt hän kannusti ratsunsa veteen ja päätti valloittaa myös meren ja
saaret. Niin tuli saraseeni Abdallah tarujen saareen ja vuodatti
viljalti Allahin kunniaksi uskottomain verta. Koko saaren hän valtasi
yhdellä ratsastuksella.
Mutta kun hän sen sai omakseen, näytti siinä olevan kyllälti hänelle
paratiisia, ja hän tuli levolliseksi, vaikka oli huutanut: Paratiisissa
saan levätä!
Hän vaipui mietteisiin tuolla ihanalla meren rannalla sotaorhia
juottaessaan. Mikä kukkakimppu tämä saari! Paratiisista mereen
pudonnut. Siellä Abdallah tuli rauhanhaaveilijaksi.
Saraseeni ja berberi valjasti nyt sotaorhinsa auran eteen, hän johti
virrat vuorilta "Conca d'oronsa" kasteeksi, hän istutti hedelmäpuita,
rakensi huvilinnoja. Mikä kaarien loisto! Hän rakensi pihoja, joissa
suihkulähteet solisivat ja joita ympäröivät hevoskenkäkaaret, hienot
kuin pitsi, kimaltaen kulta-, hopea- ja helmiäis-arabeskeja.
Hän harrasti tieteitä ja rakasti suloista runoutta.
Maa kukoisti taas kreikkalaisten ajoista. Ja illoin, kun meri uupui
lepoon ja sohisi jo suurena univirttään, kajahti moskeain minareeteista
kiitoslaulu rauhan Allahille!
Mutta erämaan pojan tulinen päivä laski! Silti ei Sisilian kansan satu
ollut loppuva.
Pohjoiselta Tyrrhenan mereltä, josta aallot vihreän sinisinä ja
suolalta tuoksuvina hyrskähtelevät, — sieltä tuli Roger. Normannit
lohikäärme-pursillaan. Kaukaa Thulen pimeydestä he olivat syntyisin.
Nyt heidän piti kilpailla Arabian kanssa. Viikinkilaivoilla he olivat
tulleet Normandiaan, siellä sivistyneet hiukan. Ja — nyt Roger
seikkailulle Sisiliaan. Punanverevä hän oli, vankka ja keltakiharainen.
Hän tiesi vielä vähät tieteistä, taiteista. Taas kalskahtivat
Sisiliassa kansain aseet: saraseenien ruostuneet käyräsapelit ja
pohjolan raskaat kalvat. Ja normannit voittivat.
Mutta Roger, Rollon jälkeläinen: hän ei ollut vielä oikea kristitty
eikä enää pimeä pakana. Siksi hän ei ruvennut uskonvimmassa hävittämään
maata.
Ei, Roger otti vain vallan, ja tummat saraseenit saivat palvella häntä
ja hänen vasallejaan entisellä uskollaan, tavoillaan, jopa
laeillaankin. Ja siinä nuo palkolliset hienostivat herransa. He saivat
heidät tukemaan viljelystä, tieteitä, taiteita.
Ja siltä ajalta näkee kuvan saaren kansainkulttuurista. Normannikirkko,
— kirkko, jonka sisusta on peitetty kultaisella, välkkyvällä
mosaiikilla. Sen teetti puolipakanallinen normanniruhtinas. Arkkitehti
saraseeni. Muhamettilainen rakensi — kristityn kirkon. Arabialaisilla
kaarilla hän sen kaunisti. Ja järjesti noiden kaarien päälle kymmeniä
kuvia raamatusta: heprealaisten jumalaistarustosta ja historiasta.
Siellä on Noat, Moosekset, Kristukset, piirtäminä muhamettilaisen, joka
ei olisi saanut kuvaa piirtää. Ja heprealaisilla kuvaprofeetoilla:
heillä on pukuna — klassilliset helleeniviitat ja roomalaiset togat!
Niin sekoittivat kansat verta, yhdistyivät, sulautuivat! Ja sitten —
siinä Sisilian satua vielä: Sitten tuli saarelle, jossa jokainen kävi
ja josta jokainen lähti, vuorotellen vaaleita germaaneja ja tummia
romaaneja: ranskalaisia, saksalaisia, espanjalaisia. Anjoun tyrannit
ajoi sekarotu pois sukupuutto-surmalla, kapinalla, johon kirkkojen
kellot antoivat nousumerkin: Sisilian jalo iltamessu. Mutta tuskin
hukkui Anjou, tunkihen tilalle ahnas ja uskonnollinen Aragonia.
Sitten saksalaiset, italialaiset, itävaltalaiset ovat siellä
keinotelleet, taistelleet, kukin koettaen omistaa aarretta.
Kunnes viimein italialainen sekarotu, Herra ties miten monista
kansoista syntynyt, suuttui muukalaisiin ja Palermossa liehahti
Garibaldin punainen pusero.
Siltä vuorelta, Palermon Monte Pellegrinolta, jolla Hamilkar Barkas
muinoin oli epätoivon vimmalla puolustautunut Rooman hukkaa vastaan,
levisivät vapaustaistelijat kulona kaikkialle. He kiipesivät vuoria
keveästi kuin sveitsiläiset palkkanihdit! He kiitivät tasankoja kuin
arabialaiset ratsurit! He puhdistivat saarensa riistäjistä, mereen
tottuneina kuin ennen Zor tai Theokles.
Niin sai vilja-aittansa takaisin Italia. Nyt sen haave on omaksi
valtioksi.
Oli ilta, kun Sisiliasta läksin.
Messinan salmella, höyrylautan leveällä kannella. Mielessäni kulkivat
saattueena sikulit, Zor, Theokles, Hamilkar, Rooman preetorit. Ja
itägootit, Bysantti, Abdallah ja Roger ja espanjalaiset. Kaikki
menneisyyden utuihin haihtuen.
Tyrrhenan mereltä kävi väkevä, lämmin viima. Tähdet loistivat suurina,
kone jyskyi kumeasti.
Minua vastapäätä istui verevä maalaisnainen: nenä jalo, kreikkalainen;
korkean hiussykerön ympärillä metallipangat. Pari matruusia, hanuria
eli sirmakkaa soittaen: toisena heistä kotkannenä ja vaalea tukka, —
minkä normannin jälkeläinen tuokin lienee! Mutta erillään toisten
joukosta istui kaksi maalaisukkoa: kasvot keltaiset, posket ryppyiset,
otsat matalahkot, mutta älykkäät. Nenät kuin käyräsapelit, sieraimet
laajat; suut leveät, suoraviivaiset. Heidän pienet silmänsä
kiiluivat kuin hiilet, kun he helistivät käsillään huitaisten
sisilialais-murrettaan. Valkeat hammastarhat paistoivat kirkkaina, kun
ohuet huulet aukenivat leveään, ylimieliseen ja äänettömään nauruun.
Päässä heillä oli siniset fetsit ja toisella fetsin ympärillä kirjava
turbaani: saraseenien jälkeläisiä.
"Valo vaipunut yön oli helmaan jo." Rusko oli sammunut, Poseidon väsyi,
laski tyttärensä ja raakkuihin puhaltelevat poikasensa lepoon.
Sinipunerviin utuihin alkoi tummeta taakse Sisilian jyrkkä ja korkea
ranta. Korkeimmalla huipulla, Etnan lumisärmällä, häilyi punaisia
hattaroita.
Aallot solahtelivat uneliaasti laivan kupeissa. Tuolla pohjoisessa
olivat Aioloksen saaret. Ja tuossa lähellä Skylla.
Kuin houkuttelevat seireenit vilkuttivat Sisilian rantakaupunkien
tuhannet tulet. Suurina heijastelivat ikuiset tähdet meren
mustanvälkkyvästä pinnasta.
Girgenti, Reggio Calabria, kesäk. 1908.