Viepä Kevätär nyt muinaiselle Forumille, kirkkaana huhtikuun päivänä.
Vie alas pieneltä Pietron piazzalta, kautta siimeisen, ruohoisen kadun,
alas harjulta, jolla seisoi Neron kultatalo: sen kohdalla nyt piilipuu
on suloisen vaaleassa ritvassa. Tuossa avautuu eteen Forumin aukeama,
ensin Colosseum. Kullankellervässä auteressa kylpevät pyöröteatterin
kaaripiirit, kolminkertaisina, päällekkäin. Kuiva hietapöly lentää
pilvenä. Tuolla johtaa muinainen Via Sacra oikealle, Forumille, Rooman
ja Venuksen temppelin raunioiden ohi.
Via Sacralla aurinko paistaa, pyhällä tiellä, jonka sileitä paasia
satojen sukupolvien jalat ovat astelleet. Se vie Tituksen riemuportin
alitse, joka hohtaa korkealla kannaksella valkeana kuin lumi. Portin
holvista aukeaa eteen koko vanha Forum; vasemmalla humisee Palatinuksen
raunioilla pinjapuisto, oikealla kalahtelevat keskiaikaisten kirkkojen
kellot ikuista rauhaa. Mutta kauimpana edessä kohoaa Capitolium,
keskellä siro kellotorni.
Forumilla, tuossa vasemmalla tavernoissa ja kellareissa versovat
pensaat täynnä keltaisia kukkia. Muinaisilla pihoilla tuoksuvat
syreenimetsiköt. Raunioiden keoilla ja sortuneilla seinillä hohtavat
unikot. Kuin punainen matto. Muutamat sorakasat ovat aivan narsissien
tai iriksien peitossa. Alhaalta taas, etäältä, hohtaa marmorivalkea
Forumin pääpaikka: temppelien pylväät, voittopatsaat, riemuportit.
Kevätaurinko kulki Forumin poikki, kultaisena, tummanpuhuvalla
taivaalla. Palatinukselta hyökkäävät suihkuojat kohisivat. Kirkkojen
kellot kalahtelivat, Capitoliumin tornikello helähti tunti tunnilta.
Sanomaton hiljaisuus. Vestan neitseiden atriumissa marmorialtaassa
välkkyi vesi kuin myrkynsininen peili, — ja altaaseen kuvastuivat
mustanpunaiset ruusut, — hymyillen tummaa, salaperäistä hymyään.
Kirkkaina seisoivat ympärillä vestaalien kuvapatsaat.
Silloin tuntui siellä usein, kuin vanhat jumalat eivät olisikaan
kuolleet. "_La resurrection des dieux_" soitti mielessä! Ne nukkuivat
vain levon unta muinaisuuden paatten alla.
Hyvä oli levätä puiden varjossa ja antaa entisten kevättarujen herätä
mielessä.
Muinoin eli Roomassa kreikkalainen kuvanveistäjä, nuori, nimeltä
Pheidon. Kirkas ja riehakas hän oli, keskellä aikaa, joka oli jo
kultakauden loppua, sillä hilpeät vanhat jumalat alkoivat riutua, ja
sijaan tuli raskaita, kalvaita hahmoja: idän jumalat, Mitrat ja
Osirikset. Mutta nytpä, kun hän eräänä kevätaamuna astuu asunnostaan
kadulle, hän on synkeä. Huomenna on Floran juhla, ilon ja
jälleenheräämisen. Viikon hän on ollut synkeä, laihtuneet ovat hänen
kasvonsa ja katkeruuden riuduttamat. Mantelipuut ovat kukkineet hänen
asuntonsa edustalla, hymyillen kuin vuoriston raikas lumi kaukaa, mutta
hän ei ole niiden kukintaa huomannut. Hänen silmänsä ovat olleet
kääntyneet häneen itseensä, synkkiin mietteisiin, ratkaisemattomaan
pulmaan. Niin, mantelipuut olivat kukkineet ja tulleet punertavan
ruskeiksi, hurmeen värisiksi, ja tekivät nyt jo pientä hedelmää, mutta
hän ei ollut niitä huomannut, Pheidon. Niin myös kirsikkain
kevätloistoa ei ollut havainnut. Ja nyt, viime yön, olivat satakieliset
viserrelleet hänen asuntonsa pihalla, mutta niiden laulu oli häntä
vaivannut, herättänyt hänet kuolontuskaan unohduksen halauksesta. Niin
hän kulki synkissä ajatuksissa, valvoneena kaidoille kaduille ja tuli
kiertäen keskustaan Forumille, jossa pilaristot aamuauringossa
paistoivat ja viirit liehuivat aamutuulessa. Sielläpä jo väki hälisi,
ja kirjavat vaunut vierivät kuormanaan kevätkukkien uhkeutta, ruusujen
punaa ja narsissien valkeutta. Huomennahan oli kevään ja Floran juhla.
Siksi oli pylväiköt kaunistettava seppeleillä ja kukkasköynnöksillä,
siksi oli torilla vilinää ja huimaa riemun huisketta. Sinne Pheidon
kulki ajatuksissaan. Mutta kun hän tuli tuonne ilon ja riemun paikkaan
ja kohotti kasvojaan, niin hän kuin heräsi, hän säpsähti: hän luuli
kaikkien juhlan valmistajain, naisten ja nuorten miesten, häntä
katselevan, surkutellen hänen onnettomuuttaan. Tietysti eivät nuo sadat
oudot hänen suruaan tienneet, eivät häntä katselleet. Mutta kiireesti
hän kuitenkin väistyi torilta, temppelien vieritse, kaidalle
sivukadulle, katosi hammasta purren. Ja sitten hän, aamuviileässäkin,
kulki kadun synkeätä varjopuolta, ikäänkuin aurinkoa ja sen
kultavaunuja vihaten. Niin hän kulki ja joutui vihdoin minne jalka vei:
keisarikukkulan taakse suureen puistoon, toisen kukkulan rinteille, ja
asettui sinne pinjain siimeeseen. Siihen hän istahti penkille, pää
kumarassa, kulmat varjossa, suihkuakaan eteen, jonka kupeissa
lähdeneidot ja faunit löivät leikkiään. Mutta kas, kun hän istui, niin
kiemurteli suihkulähteen luo auringonläikkään hänen eteensä vihreä
käärme. Hän ei sen tuloa huomannut, se asettui kiemuraan lämpöiselle
paadelle ja nukahti siihen. Mutta kun Pheidon sattui kasvojaan
kohottamaan, niin _käärmeen_ hän nyt huomasi, vaikk'ei ollut
kirsikkapuiden suloista valkeutta nähnyt. Ja hänet valtasi vimma, hän
nousi, ja matelijan varalta, joka hänelle pelästyneenä näytti
hampaitaan, hän tempasi puun oksan ja pieksi kyyn veriseksi vyyhdeksi,
ikäänkuin siihen vihansa purkaakseen. Mutta siitä hän väsyi ja istahti
taas penkilleen varjoon, otti poveltaan pienen punasinisen kiven ja
alkoi leikata siihen strutsin sulkaa, tumman Osiris-jumalan ikuisuuden
merkkiä.
Mistäpä sitten syyt tähän kärsimykseen ja tumman kiven muovailuun,
josta kuulsivat Osiriksen, tuonelan uskollisen herran, merkit? Pheidon
oli lemmestynyt aikaa sitten roomalaisnaiseen, — nimeltä Flora,
hänkin, — saamatta vielä täyttä vastinetta rakkaudelleen. Tällä
naisella, kauppiaan vaimolla, oli vartalo hyväiltävä ja hyväilevä,
hipiä valkea, otsa raskas, kädet kuin helmiäinen, luodut hyväilyä
varten. Pari kuukautta sitten he olivat tavanneet toisensa Osiriksen
temppelissä, jota Pheidon koristi kelloin ja lootuskukkasin ja jossa
Flora joka päivä kävi, sillä hänellä oli nuoressa suloudessaan painumus
mietiskelyyn, punnintaan, kaivaten suloisen Isiksen tavalla
uhrautumista jollekin, koska hänen puolisonsa päivät kuluivat poissa
hänen luotaan kauppahuolissa. Niin oli nuori nainen kaivannut ja
itämaisen temppelin hämäryydessä vaipunut jalon, ankaran Osiriksen
oppeja miettimään, ja luvaten olla tuolle oikeuden jumalalle iäti
uskollinen hän teki hyvää elämässään ja kävi joka päivä rukoilemassa ja
uhraamassa Osirikselle. Siellä, vasaransa iskujen seisahtuessa, Pheidon
oli lemmestynyt hänen vartalonsa kauneuteen ja hänen äänensä kärsivään
suloon ja Flora taas nuorukaisen kirkkauteen, hänen nuorekkuuteensa ja
lootuskukkiinsa, joita hän esipihan pilarien päihin veisti. Siitä
päivästä ei naisella ollut enää rauhaa. Kun hän vaelsi kukkinensa
temppeliin, niin hän tiesi, että hän siellä näki Pheidonin ja että hän
halusi hänet nähdä. Mutta hänet vain: siispä hän kääntyi takaisin, kuin
Pheidonia paetaksensa. Tieltä hän palasi kuitenkin ja kävi temppelissä
yhä uutterammin, tuskissaan, että hän jumalansa pahoittaisi, myös
peläten, ettei siellä ehkä nuorukaista tapaisikaan. Mutta Pheidonhan
oli siellä melkein aina; ja kun Flora oli kulkenut esipihan kautta
hänen ohitseen temppelin hämärään ja laskeutunut alttarin eteen, sai
Osiris hänen sielussaan Pheidonin muodon ja kirkkaat silmät. Silloin
hän nousi ja pakeni pois, palatakseen temppeliin jälleen. Yhä
hartaammin hän rukoili utuista Osirista, ja kun hänen luomensa uneen
ummistuivat, niin unessa astui Osiris hänen luokseen. Ja siellä Pheidon
ja Flora tutustuivat toisiinsa. Pheidon näytti hänelle veistoksiaan,
joista he keskustelivat; niinpä he yhdessä koristivat jumalan
monipihaisen temppelin. Ja kun Flora kuunteli Pheidonin ääntä, niin
hänen täytyi sulkea silmänsä, hän tunsi suuren onnen siinä, kuin ei
olisi tiennyt, Osirisko hänelle puhui ja nauroi vai Pheidon, vaippa
olkapäällä, vasara kädessä. Ja kun Pheidon huomasi hänet sellaisena,
niin hän oli kyllin onnekas.
Niin kului monta aikaa iloisesti; mutta kun heissä rakkaus kasvoi ja
lemmen täyttymyksen piti tulla, kas silloin Pheidon sai kokea outoa,
avatessaan sydämensä Floralle pilariston hämärässä, kiihkeitä sanoja
lausuen. Flora väistyi valkeana, huulet hehkuen ja silmät loistaen,
mutta väistyi pois. Ja kun he sitten tapasivat, niin Flora sai
sanotuksi, ettei se tapahtuisi koskaan, niin suuresti kuin hän
Pheidonia rakastikin. Poishan olivat Floran sydämestä väistyneet
kirkkaat entiset jumalat, ja paikalle olivat tulleet itämaiset, hämärät
ajatukset, oikeuden Osiris, joka punnitsee ihmisten tekoja kultavaaoin,
hallitsee ruoskalla ja valtikalla. Annetut lupaukset, toiselle vannottu
uskollisuus, niiden unohtamus oli Osirikselle rikos, joka rangaistaan
pitkällisellä tuonelalla.
Mutta Eros taisteli Itämaan hirviöitä vastaan. Jo salli Flora Pheidonin
tulla kotiinsa, hänen kammioonsa, ja salli hänen suudella noita
haluttuja, hehkuvia huulia. Mutta kun Pheidon silloin anoi kirkkainta,
puhkesi Flora kyyneliin, ja hänen sanansa näyttivät olevan kuin kallio.
Ja kun nuorukainen tuskan ja uhkaustensakin jälkeen valitti, ettei
Flora häntä rakastanut kuten vakuutti, — silloin Flora sinkautti auki
vaippansa ja avasi sydänalansa hänen suudelmalleen, näyttäen, ettei
hänen rakkaudellaan ollut muuta rajaa kuin yksi, outojen jumalain
merkitsemä. Yksi tie pelastukseen oli: että Pheidon veisi hänet pois,
kauas jonnekin. Mutta Pheidon, taideniekka, hänkö olisi uskonut lemmen
pitkäikäisyyteen, niin tulisesti kuin hän Floraa rakastikin; hänkö
olisi hennonut viedä lemmittyään kodin turvasta? Ja niinpä hän sanoi
katkerasti Floran sanat hulluiksi houreiksi ja kääntyi sitä tulisemmin
kuvaamaan heidän parhainta nuoruuden kukoistustaan, elon kultamaljaa,
jonka iki-valtiaat jumalat tarjoovat vain harvoille, syösten vihansa
kuiluun sen, joka sitä halveksii. Mutta voi! Turhaan hän käytti
rukouksia ja uhkaa, suloutta ja hellyyttä: vastaus oli kyyneliä ja
kylmyyttäkin, jos taistelu rajuksi yltyi.
Niin seisoivat rakastavaiset Osiriksen hämäräin laintaulujen edessä;
naisen silmät vuodattivat kyyneliä yhä viljemmin, ja hänen kasvonsa
harmenivat riutumuksesta. Mutta sitä uutterammin hän kulki kuitenkin
Osiriksen temppelissä, toivoen apua samalta luojalta, jonka käskyjä
noudattaen hän oli saanut tuskat poveensa, tuskat, joista hän halusi
päästä ja joihin hän oli lempeä etsien antanut itsensä luisua, saaden
iloa itse kyynelistäkin. Mutta Osiriksen ilmestyksen aika ei ollut
vielä tullut.
Niin oli mennyt jo kaksi kuukautta turhassa, ja sillä ajalla oli kirkas
nuorukainen synkennyt, hänen elämänsä oli kuin tulen, jota
tukahdutetaan. Niin, hän oli tullut synkäksi, hänen verensä nousi
kapinaan sitä vastaan, joka oli syynä hänen kärsimyksiinsä. Usein hän
vannoi, ettei heltyisi, vaikka näkisi Floran ruumiina; mutta kun hän
sitä ajatteli, niin hän kauhistui, anteeksi anellen. Ja kun hän muisti
Floran kyyneliä, niin hänen vaivansa unohtuivat; mutta sen sijaan hänen
vihansa kohdistui itse ajan ajatuksiin, Osirikseen, — hänen
leikatessaan tuon jumalan merkkejä kiveen, muistoksi Floralle, koska
Flora sitä jumalaa rakasti. Hän toivoi, että surma ampuisi häneen
nuolensa, ja hän kulki tahallaan Suburran iltamyöhään arveluttavilla
kujilla, odottaen että jonkun rikollisen tikari tai tauti hänet
tappaisi. Mutta Osiris, jonka amulettia hän veisti ja jonka temppeliä
hän oli jalosti kaunistanut, Osiris kai Pheidonia suojeli, tuo hänen
vihaamansa jumala. Säästääkseen vielä kauheammille kidutuksille? Joten
hän usein, raskaan vihan ja tuskan vimmassa, aikoi riistää hengen
itseltään; mutta kuinka hän olisi voinut, olisipa hän sillä tuottanut
tuskan sille, joka häntä rakasti. Niinpä hänen työnsä temppelissä
keskeytyi, ja hän hoippui päivät pitkät toimetonna, kuin juopuneena,
Campagnan suorilla teillä, väistäen elämää ja ihmisiä, kaupunkia.
Niinpä tänäkin juhlan aattona, jolloin hän pakeni riemuisesta
väkijoukosta puiston yksinäisyyteen.
Ja olipa hän turhaan miettimiseen väsynyt ja usein päättänyt palata
kotimaahansa, kirkkaan Aphroditen Melokseen, heittääkseen siellä
sielustaan surun paulat.
Nytkin hänelle tuli se luja päätös; hän nousi istuinpaadelta ja lähti
tyynenä astelemaan Tiberin saarelle päin, joka oli keskellä virtaa kuin
marmoriin veistetty kolmisoutu, terävine keuloineen, kajuuttana perällä
terveydenjumalan temppeli, mastona kultainen triumfipylväs. Oli tullut
ilta jo; aurinko oli vastarannan vuorten takana, ja veripunaisina
hohtivat Aventinuksen sypressit ruskon heijasteessa. Siellä seisoivat,
siltain alapuolella sisäsatamassa, pitkäairoiset kolmisoudut, joita
lastattiin ja varustettiin matkalle. Pheidon meni, tiedusteli
trireemien kulkua, ja kun hän pian sai kuulla, että pari niistä oli
Flora-juhlien jälkeen, jos tuuli salli, lähtevä itään, niin hän
kiiruhti päättävästi kaupunkiin, valmistuakseen matkalle ja
heittääkseen Floran. Mutta kai sattuma, tottumus ja kaipaus veivät
hänen askelensa juuri Osiriksen temppelin, tuon turman paikan ohitse,
jossa hän oli niin usein, päivin ja iltamyöhään, kohdannut
rakastettunsa. Siihen hän seisahtui nytkin, hätkähtäen, huoaten — ja
meni vielä portista sisään, esipihalle, jossa hänen tuoreet
lootuskukkansa loistivat matalain pilarien päissä, ja kulki edelleen,
tuijottaen kaikkein pyhintä kohti. Floraa ei ollut siellä, mistä
tumman, kielletyn harson takaa kuumotti Osiriksen kuva, kädet ristissä
ryntäillä.
Mutta siihen tuli temppelin puistosta, jossa kuulas lammikko päilyi,
pappi poikasten ja miesten seuraamana, kukkavasujen kantajain, joiden
toimeksi tuli koristaa nyt pilarit ja pylväiköt iriksillä ja
palmunlehvillä, huomisten juhlain varalta, kaikille jumalille pyhäin.
Hän oli kolmileukainen ja hymyilevä, silmät älykkäät, ripset sinisiksi
väritetyt, huulet ohuet ja viisaat. Hän näki Pheidonin seisovan siinä
synkkänä taas, — ja eikö hän Floran rukouksista ja ripistä tietänyt
heidän asiaansa? Hänen oli käynyt sääliksi kahta harhaantunutta, ja hän
tunsi velvollisuuden heitä auttaa, sen herran palvelijana, jonka käsky
tuotti sellaista onnettomuutta. Ja kun hän nyt tuli nuoren Pheidonin
luo ja kuuli ystävältä, että hänen aikomuksensa oli lähteä ja jättää
työnsä, kaikki, niin nyt hänen oli hupainen aikeensa täytettävä. Eikö
hän ollut Aleksandriasta syntyisin, viisaasta ja uudesta, jossa
osattiin ajatella kirkkaasti? Osiriksen, Isiksen ja Horuksen, jalouden
ja hyvyyden henkien maasta? Typhon oli kahlittava. Niinpä hän pisti
kätensä tuttavallisesti Pheidonin kainaloon ja vaikenemista vannoen vei
hänet temppelin puistikkoon, jättäen palvelijat temppeliä koristamaan.
Pian astuikin Pheidon papin seurassa ulos temppelin edustalle, ja hän
vapisi jännityksestä, hänen poskensa hehkuivat toivosta ja ilosta. Ja
kas: tuolla kukki läheisessä tarhassa kirsikkapuu, täynnä hentoja
valkoteriä, tuhannet aukeamatta vielä, hienosti punertaen; nyt hän ne
huomasi. Ja pappi ja Pheidon hyvästelivät, lähtien päätä nyökäyttäen
eri suunnilleen.
Sillä hetkellä oli Flora, jonka kasvot kuulsivat hienoina kuin
elfenluusta leikattuina, kammiossaan, Osiriksen pieni veistokuva
edessä, kalvaana riutumuksesta. Hän rukoili selvitystä tuohon: ollako
Osiriksen vai ei, — ja vaaka oli huolettavasti Pheidonin puoleen
kallistumassa. Monta päivää oli Pheidon väistänyt häntä; millä
kahleilla hän voisi hänet sitoa, pidättää hänet lähellään? Pheidon, hän
on kaikki, mitätöntä muu, koti, rikkaus, Osirisko myös? Pheidon: mitä
on muu hänettä: kuolon tyhjyys! Pheidon oli sanonut: rakkaus on
virvatuli, joka jättää eksyttämänsä pimeyteen. Niin ei saanut olla,
Flora tahtoi hänen näkevän, että se oli onni. Niin hän tahtoi, mutta
kuinka; siinäpä hän nyt taas odotti Osirikselta selvitystä ja
lohdutusta. Silloin ilmoitettiin, että pappi tahtoi häntä tavata. Ja
pappi puhui, viisaasti ja arvokkaasti, vakavana, kauhistavana Osiriksen
lähettiläänä. Floran uskollisuuden jumaluutta kohtaan on Osiris
muistanut ja on heltynyt ja aikoo hänen rukouksensa kuulla. Hän on
palkitseva hänet onnella, joka on kuin ikuisuuden rauha, kuolema: hän
tulkoon Osiriksen temppeliin nyt. Se on huomisiin juhliin valmis,
koristettu, seppelöity; veistäjän työ vain kesken: Pheidon matkustaa
pois, Melokseen, — ellei ole jo matkustanutkin. Silloin kohoaa ja
luhistuu Flora; kaikki sulot, toiveet, kauhu ja täyttymys, kirkkaus
hänessä yhtyvät. Mutta kun pappi astuu kadulle, luvattuaan tulla Floraa
noutamaan, niin hän astuessaan hymyilee tyytyväisenä.
Miksi Flora ei olisi uskonut, että Osiris tahtoo tänä yönä keventää
tyttäreltään taakan, jonka on hänelle koetukseksi määrännyt.
Ja sitten illalla, kun kevätkuu on kohonnut heleälle, siniselle
taivaslaelle, pappi palaa ja noutaa Floran, vie hänet vakavan Osiriksen
temppelin luo, taluttaa Floran, jonka silmät loistavat uskoa ja
mieluista uskomista, — sillä se hetki oli tullut, — temppelin tummaan
kammioon ja avaa sen verhot hänelle, tuoden hänen käteensä maljan ja
sanoen, että hänen tulee, unijuoman juotuaan, levätä ja odottaa
Osiriksen ilmestymistä ja salaperäistä vaikutusta. Ja hän poistuu
temppelipilaristojen kautta kaduille, lukiten jälkeensä pyhät ovet.
Flora on lähtenyt temppeliin kuin rakastajan luo, silmät loistaen,
mitään ajattelematta; hän asettuu nyt lepolavitsalleen pitäen
kultamaljaa povensa päällä. Hän ajattelee, että Pheidon on mennyt,
iäksi mennyt, ja haluaa uhrautua itse jotenkin, kuin suloisella
kuolemalla; kuolemalla jotakin sovittaa. Tokihan on kuolemalla
armahtava Osiris oleva hänen muotoisensa. Niin hän lepää silmät
loistaen, ja tähdet loistavat äärettömältä taivaalta, cellan oven
tummista verhoista, ja hän painaa huulensa uhrimaljan laitaan ja
kallistaa sen.
Ja Osiris tulee, ei vakavana ja peljättävänä kuin hänen kuvansa verhon
takana; verhon takaa hän astuu, taivaallisessa loistossa, otsallaan
sulka-diadeemi; se oli Pheidon, mutta kuitenkin Osiris, joka oli
Floralle tuottava kuolon sulouden. Ja Flora sulki silmänsä, niihin
koski sitä suloutta katsoa, — ja huulet sulkivat hänen janoavan
suunsa, ja Osiris liversi hänen korvaansa jumalaisia sanoja suloisemmin
kuin satakieli. Niin veivät Floran kuin tummat, suuret siivet jonnekin
korkealle, jossa tähdet sinkoilivat ja sammuivat, hänen ummessa luomin
jättäytyessään hyväilyyn, oli se sitten Osiriksen tai Pheidonin, hänen
muotoisensa.
Mutta aamulla, kun päivä sarasti, — silloin hälveni Osiris jälleen
tumman verhonsa taakse; mutta sitä ennen hän kietoi Floran kaulaan
kultarihman, jossa riippui violetti kivi ja siinä Osiriksen tiaran
sulka, ikuisuuden kuva. Mutta nyt tunsi raukea Flora, punehtunein
huulin hymyilevä, jo sellaisen riemun, että hänestä olisi tosiaan ollut
rikos epäillä, Osirisko häntä oli lohduttanut. Ja onneansa naurahtaen
hän lähti keveänä temppelistä.
Pheidon, hän riensi jo viinilaulua hyräillen aamun kalpenevia katuja,
ja kun päivä nousi, Flora-juhlan päivä, tyhjensi maljan jumalain
kunniaksi. Ja sitten hän meni kotiinsa, ja kun korkean päivän säteet
vihdoin avasivat hänen silmänsä, hän kuuli kaduilta jo juhlan pauhun,
parhaillaan evoet ja huudot ja tuubain soitot. Kiireesti hän pukeutui
ja riensi keskelle elämää, pilaristoihin, pylväikköihin, joissa
lainehti kirjava kansa. Tuolla Dionysos, muratilla seppelöitynä
pantterivaljaikolla: tuolla kukilla koristettuna, korkeissa
kukkavaunuissa Flora-jumalatar, perästä faunien tyrsosta heiluttavat ja
valko-käsivartisten tanssijatarten liuta. Niin evoena kansan joukko
virtasi Via Sacraa myöten, ohi riemuporttien, jotka päivä pani
huikaisemaan kuin kevätlumi.
Niinpä vieri siis kulkue temppelien ohi ja Pheidon kulkueessa.
Osiriksen temppelin ohitse vierittäessä, siellä hän näki temppelin
portailla, kirjavain viirien alla, Floran: pukeutuneena sinisimpään
silkkiinsä, riemusta loistaen, sylissä kukkia jumalalleen, temppeliin
menossa alttarin luo. Pheidon huomasi hänet ja vartioi, näkeekö Flora.
Ja Flora näki, Pheidon tervehti nauraen, ja Flora punehtui ja kääntyi,
mutta pyörähti vielä takaisin ja otti korun kaulaltaan ja suuteli sitä
Pheidonin nähden. Ja sitten hän meni ja vei kukat Osirikselle, uhrina
siltä, jonka tämä oli valinnut onnelliseksi tulemaan, — asteli
ylpeänä, syli täynnä narsisseja ja liljoja.
Rooma, toukok. 1908.