Aalloilla keinuen etelän kulta-auringon kimaltaessa. Aallot kaukaa
ilmanrannoilta matkaavat, ääriltä taivaan, missä hopeapilvet hohtavat,
valkeina, kellervinä kuin autuuden maat.
Keikahtaa pursi mahtavasti aaltojen kehdossa, hyrskähtää laine, veden
sormet leikkivät laitaan lyöden: — pursimiehen poskelle räiskyy
viillyttävä vaahto, — pursimiehen, köyhän kalamiehen, joka aalloista
elatustaan etsii. Kalamiehen repaletakkisen: hän katselee vesiä,
katselee illan kultapilviä, — katselee kaupunkia, rannalta kaukaa
kellervänä hohtavaa; — katselee haahtea, joka verkalleen ohi matkaa:
perälaidalla poikanen kyynärvarttensa varassa laulaen laulua
kaukaiselle armaalleen; — katselee mies, ja hänen sydämestään
kiitollisena kumpuaa:
Mikä onnen ja kirkastuksen hetki!
Ja hän hiljalleen jatkaa:
Siunaus rannoilla ja mailla, siunaus kultapilvillä ja aalloilla
vaeltavilla, siunaus kaupungilla, rannalta kellervänä hohtavalla,
kaloilla, syvyyden asukkailla, siunaus palava kuin kiitollinen
ihmissydän.
Niin huokasi mies; mutta lyhyt on päivä.
Merimies palaa kotiinsa iltatähden alla. Rymistäen hän astuu majaansa,
jossa häntä vaimo ja lapset odottavat, lapset kuin tiiran poikaset
taattoaan. Riemun huuto kajahtaa, riistan ympärillä tungeksitaan. Ja
pian jo liesikin loimuaa.
Mutta tämän laulaja, hän, jolla ei ole vaimoa, ei lasta, häntä taas
levottomuus ahdistaa, ja hän ihmettelee:
Mikä lyhyt onnen hetki äsken! Mikä siunaus vesillä ja mailla, siunaus
kultaisilla pilvillä, kaupungilla, rannalta kellervänä hohtavalla,
siunaus palava kuin kiitollinen ihmissydän!
Napoli, kesäk. 1908.