Rooman laitapuolella, kullankellertäväin muurien vierellä Campagna
Romanan reunassa, on vehmas puisto korkeain kivimuuriensa sisällä, —
muurien, joiden reunalta muratit riippuvat raskaina vyyhtinä sekä
villiviini, joka paikoin tunkeutuu ulos muurien luukuista, sakaroiden
välistä ja halkeamista verhoten vanhalla luonnonvärillä koko sulkevan
muurin.
Pakanallisen ihana ja houkutteleva on puisto muurien sisällä. Leveää
porttia tukee kaksi kivipylvästä, laellaan marmorikuvat. Ja suljetusta
pääportista kuultaa puiston autereinen ihanuus, sen sisustan kutsuva
kirkkaus. Muurin rosoisia kupeita kiipeilevät muurikasvit pyrkien
sisälle. Muurin raoissa kasvaa keväällä räikeänkeltaisia kukkia,
outoja, — ja sinisiä silmämohoja, joitakin euphrasioita. Muurin
leveällä harjalla tomuisia, kirkkaan sinertäviä kaktuksia leveine,
mehevine piikkilehtineen. Jäykkinä harrottaen, — aloeita, mitä
lienevät.
Sinne kävellessä yli Janiculuksen, ali Montorion kirkon, jossa tuttu
munkki seisoskeli portailla, tirkistellen kipeillä silmillään aurinkoon
ja huuruavaan Roomaan, ja tarjosi taas muukalaiselle hiekkaa siitä
kuopasta, johon S. Pietron risti oli istutettu, — niin, Montorion
kirkon ja kullanpaistavain huvilain ohi vie tie Villa Pamphiliin. Ja
siellä, kaupungista poissa, hiljaisuudessa, siellä huomasi kevään
tulon.
Lumen valkeus oli kadonnut kaukaisesta vuoristosta; campagna,
laiduntasanko — hiljainen, kukonlauluinen — alkoi vihannoida.
Mantelipuu-rivit olivat kukkineet. Nyt olivat kirsikat komeimmassa
verhossaan.
Suljettu muuri ja sen takana tumma metsän ryhmä. Sitä muuria
lähestyessä kahahti aina lakastunut talviruoho jaloissa, ja pitkin
muuria, jolla jo kärpäset hörisivät päivänpaisteessa, juosta vilisti
sisilisko pakoon tulijan askelia. Näin sen nousevan pitkin muurin
jyrkkää seinää: sen vihreä ja kullanvärinen selkä kiilsi, kun se katsoi
taakseen, väänteli seinällä ruumistaan, ja sitten se tuokiossa pujahti
muurin loukkoon. Mutta — hetken päästä näki sen pienten silmäin
kiiluvan taas kolosta kuin nuppineulat, ja se tuli rohkeammaksi, kun ei
ahdistettu. Se lähestyi tarkastamaan. Ja kun se huomasi, ettei ollut
vaaranpaikkaa, silloin se laskeusi rauhallisesti alemmaksi, rapisi. Ja
asettui selälleen kaktuksen leveälle lehdelle, vanhalle, okaattomalle
lehdelle, joka riippui harmaana muurin kolosta. Asettui siihen
makaamaan — odottamaan kevään tuloa.
Mutta keväisessä, pyhässä puistossa asteli vastaan Kevät,
hiekkakäytävillä, vihreillä ruohokentillä. Temppelirakennuksista se
tuli.
Millainen oli tuo kevät, tuo neiti Primavera?
Pilvet eivät liikkuneet, taivaan siniväri oli uhkea, päärynäpuut
puhtaassa terässä. Kevät henki jokaisesta keltaisesta kukasta. Ja
vastaani asteli Kevätär à la Botticelli: kultaiset kiharat kimalsivat,
ja helmat olivat sini- ja kultakukista kirjavat. Se liihotti vastaan
heti puistossa, kuin kultapyörällä ajellen.
Ja Kevätär johti kulkijaa kautta puiston. Villa Pamphili, — siellä
aukeni eteen nurmisia kunnaita, niittyjä, — ja kunnaiden laella
suhisivat rauhallisesti pinjat. Väkevät, paksut, suorat pinjat, joiden
lakkalatva oli kuin katto. Niiden alla oli kunnaiden ruohisto vihreää,
sinervän heleää, välkkyvää kuin silkki ja sametinpehmoista. Pinjain
latvojen varjot lankesivat sille raskaan sinisinä ja mustanvihreinä.
Aurinkoisia, heleitä nurmia halkoivat puiden runkojen suorat varjot.
Ja metsistöissä, nurmikoilla istui nuorukaisia ja naisia kitaraa
soittaen, seppeleitä solmien, — naisten suloiset kädet rauhaisesti
ristissä polvilla. Kitaraa soittaen: kai amoriinit leikittelivät
vieressä ruohikolla. Mutta soitosta kuului vain muutamia helähteleviä
näppäyksiä, laulua ei. Istujain vieressä kohosi marmorikuvia, pinjain
varjossa.
Mutta eteenpäin vei Kevätär, kultapyörällään, kukkia sirotellen.
Kunnailta alas puiston sydämeen. Vei kukkaniityille, joilla
auringonkukat hohtivat kuin lumi, tai geraniumit sinipunaisena harsona.
Kukkainen kurjenpolviniitty, huhtikuussa kuin meillä heinäkuussa. Päivä
paistoi puiston syvänteessä kuin kesäisessä, vehmaassa ahossa. Valkeat
ja keltaiset kaaliperhoset lentelivät, ja hiljaa lirisi ja välkkyi
niityn pohjalla mutkitteleva puro. Niityn yli vei vanha silta ja
pengermä. Tuuli, kaukaa lännestä lentävä, suhisi lempeästi honkapuiden
latvoissa tuolla kumpareilla.
Ja sitten, eteen, eteenpäin pitkin kaartelevia käytäviä, siimeisiä
polkuja. Hyvän aikaa, — puisto on suuri. Ja vihdoin aukeaa sen
keskellä laaja, avoin kenttä, kuin urheilukenttä tai lasten
leikkitanner. Avoin, auringonpaisteinen tasanne, jota sypressimetsät
ympäröivät neljältä taholta. Rauhallinen, kirkas kenttä, jonka laisen
näette Böcklinin "Autuaitten kedon" taustalla. Muistatteko taulua?
Keskellä tätä kenttää, anemone-ketoa, seisoo vanha marmorialttari,
korkokuvilla somistettu, muinainen uhrialttari. Alttarin ympärillä
kukkia. Jotakin anemone-lajia, jonka terät ovat kuin tummanpunaista,
paksua samettia, — toiset kukat kuin liekkejä, mitä lienevät. Ja
alttarilla riikinkukko: viuhka levällään, kimaltaen, sulkiaan
päristellen.
Nousiko alttarilta sauhu, hyppelivätkö papit pillejä, huilua ja sitraa
soittaen sen ympärillä? Ah ei! Mustatakit papinkokelaat kulkivat vain
rukouskirjat kädessä sypressikujilla, — tai punaviittaiset
jesuiittanoviisit, — ja lehmikarja laidunteli kukkasten keskellä.
Mutta eteenpäin, pitkä, sievä matka. Siellä kaukana, puiston syvimmässä
notkossa, on tuuhea lehto. Laakeria, myrttiä, pilaripoppelia. Ja
lehdossa järvi tai lampi. Vilppaalia metsäpolulla varisivat päärynäin
terät kulkijan jalkoihin, ja kävi kuin tuomen tuoksu. Pimennossa lauloi
satakieli, keskellä kirkasta päivää.
Ja sitten tuli se syvä, hiljainen lampi, rannat jyrkät, tai somasti
viettäviä ruohikoita. Rauhallisina kuvastuivat siihen viidakot,
sekoittaen veden värileikkiin vihreää. Lammen rannalla kuvapatsaita,
luolia, nymfejä, nereidejä.
Ja melkein keskellä lampea on pieni saari. Sen äyräällä hento,
vaaleanvihreä itkupaju ritvoillaan vettä juoden.
Lammikon poukamissa havisivat joutsenet, ja toisella rannalla,
ikivihreillä laitumilla kävivät kauriit, ynyen joskus kimeällä äänellä,
kuin itkevät lapset.
Mutta tällä rannalla oli vanhan temppelin rauniot: pystyssä vain pari
kolme pilaria ja kamana-paasia. Pilarien välissä pyhä kuva.
Tuo vanha, kullanruskea temppeli — sen räystäspalkilta riippuu siro
kukkasvyyhti ja heiluu tuulessa. Sen pilarien kruunuissa pakinoivat
naakat, — se kuvastuu kirkkaaseen laineeseen, joka solisee
rantahiekassa; — ja kaukaa, jostakin kunnailta, kuuluu taas kitaran
näppäyksiä, hälvenee: lienevät äskeiset istujat kululla.
Katson, — ja on kuin tuo madonnan kuva pilarien välissä astuisi ulos
tomuisesta kaapistaan. Astuisi ulos ja soluttaisi häveliäästi verhot
yltään, sinisen päällysviitan. Siinä hän seisoo vain tummanpunaisessa
sisävaipassaan, jonka avaa: ja huulet hehkuvat, punertuvat, rinta on
huikaisevan valkea, kasvot hymyilevän kalveat. Ventoa rauhallisuutta.
Ja yht'äkkiä hän on Diana, puhdaspiirteinen ja jalo, kuun kaari
otsallaan.
Ja kauriit lammen toisella rannalla säpsähtävät, ne teroittavat
kuuloansa, ne vilkuvat sinervin, kuultavin silmin: jotakin kuului! Ja
ne kapaisevat pakoon, ylös rinnettä, ohuin kinterein. Nyt joutsenet,
tuolla etäällä, posahtavat lammessa: lyövät siipiään, pyrkivät lentoon!
Diana, kas! Hän tempaa jousen, hänen otsansa kuu välkähti, hänen
viittauksestaan vilisee viita eräneitoja. Nyt nuolet kaarelle,
metsästys kautta rinteitten. Kukat lakoavat, loiskahtavat rannan
aallot, hei, läpi lehdon, räiskähtää oksat, pyryävät puitten kukat.
Niin yli kenttäin, niittyjen he kiitävät kauriiden jäljestä, —
kauriiden, — kauas sinne, missä sininen vuoristo hohtaa.
Dianan metsästys?
Ei, automobiili se vain oli tullut, huristen ja pöristen, torvea
soittaen. Pelästytti kauriit ja joutsenet, paikallaan oli madonnan
korea, metallinen kuva.
Automobiili seisahtui, tuprahti lammen rannalle. Siitä törmäsi kaksi
englantilaista missiä ja saksalainen herra Grossartig. Misseistä
toisella vaaleanpunainen päivänvarjo ja tomuinen hattu, ruskeat,
ryppyiset kasvot. Toinen pieni, punainen Baedeker kourassa. He
harppasivat kaikki kolme eteenpäin, he seisahtuivat kaikki rivissä,
harppasivat askelen taaksepäin ja huudahtivat yht'aikaa: "Ooh, kuinka
kaunista!" ja levittivät käsiään. Sitten he panivat silmälasit päähänsä
ja kopeloivat pilareita ja merkitsivät kaikki pieneen, sinikantiseen
vihkoon. Sitten he raastoivat kukkavyyhden pilarin kruunusta alas, —
ja lähtivät Cascadille. Siellä he taas harppasivat askelen taaksepäin
hermafrodiitin kuvan edessä, joka makasi heihin selin. Ja huusivat
yhtaikaa: "Her jee, kuinka kaunista!" Ja missit menivät toiselle
puolelle makaavaa tyttöä, — ja: huih, miten heidän kasvonsa venyivät!
Miten heidän silmänsä katsoivat pystyn soikeina. Eihän se tyttö
ollutkaan, se oli hermafrodiitti!
Ja nyt he riensivät vaununsa luo, eivät merkinneet yksityisseikkaa
muistiin. Ja auto ajoi, hörisi pois — jättäen jälkeensä wunderschön
turisti-katkun.
Sitten, — sitten: jo tulee taas esiin kevätneito, kultakiharainen
_monna Primavera!_ Tulevat esiin, kun pölypilvet haihtuvat, joutsenet,
nyppivät höyheniään ja sukeltelevat, pyrstö pystyssä. Ja
ruskeasilmäiset kauriit palaavat.
Ja jälleen kuljen vienoa alhoa, vehmasta, puron poimuttelemaa, jonka
taustalta, sinertävistä uduista kuultaa kaaripylväineen huvilinna, —
villa valkeamuurinen, kukkamaljakkoineen. Ja tuolla korkeain pinjain
siimeessä istuu äskeinen seurue, yhä hiljaisempana, — kitaraa
näppäillen. Soittoa ei kuulunut, vain säestyksen helähtelevät
kumahdukset.
Niin rienteli Kevätär, kultakiharainen, kultapyörällä liitäen, _monna
Primavera!_
Rooma, huhtik. 1908.