SHELLEYN HAUDALLA.

Protestanttien hautausmaa Roomassa — mikä muu on sen vertainen? Campo

Santo Pisassako: pieni pilaripiha, kuolonkuvien joukossa elämän laulu:

uhkeat, virkut naiset sitraa sormien, kuunnellen lemmensanoja, joita

heidän korviinsa kuiskaellaan. Mutta puita siellä ei ole. Milanonko

kirkkomaa? Täynnä prameita muistomerkkejä, marmorista, suuria kuin

kirkkoja, — museo. Mutta Rooman protestanttien kalmisto: korkea,

ylitsepääsemätön muuri, suljettu elon tanhuajilta, sisällä

sypressimetsä, tumma kuin yö, ylenevä taivaalle, joka kaartuu yllä

kirkkaana kuin silkki, välkähdellen värivivahteissa kuin helmiäinen.

Lieneekö sitä kauniimpaa, ehkä vain vanha kalmisto lapsuudenkaupunkini

vierellä: paksuja, valtoineen kasvaneita honkia, haaraoksaisia, —

allansa villiytynyt ruohikko, siellä täällä peittoon painuvat paadet.

Mutta tämä _Camposanto dei protestanti!_ Sen vankan portin kautta

kuljetaan hämärään hiljaisuuteen, missä kamelia tuuheassa ruohikossa

heiluttaa notkeata varttaan.

Siellä, terävän Cestius-pyramidin vieressä, on protestantin hauta,

Percy Bysshe Shelleyn!

Kaunis, saavuttamaton hän oli. Kuin nainen, kuultavan hämärä ja hento.

Hänen muotonsa kauneutta kadehdin niinkuin laiseni voi. Ja samalla sitä

pilkkaan: siinä kukkasessa oli kukkassielu. Tuossa kukassa: solakassa,

puhtaassa, — silmät sinitummat, ylimykselliset kuin minkä

Marie-Antoinetten, siinä oli kukan sielu. Ja kuitenkin, ja siksi, hän

oli mahtavan meren lemmityinen, meren, joka sulki hänet syliinsä

kuolemaan, heitti rannalle, kupeelleen, hapset hiekalle, hymy huulilla.

Rikasta sukua hän oli; miksi sitten runoilla tavoitteli? Se minusta on

pilkkaa. Koulu, johon hänet pienenä suljettiin, melankoliseen

pimeyteen: kuinka hyvin ymmärrän hänet!

Ja vapaus sieltä päästyä! Hyrskähti kuin aalto kaikkea vastaan! _The

necessity of Atheism!_ Ettei _mikään_ hänen sielustaan saanut tukea,

että se ei ollut vesi kenenkään myllyyn, että se vapaus oli _hänen!_

Oikean _protestantin_. Sielunsa puhdas! Kuin taulu, johon ei ole

ainoaakaan dogmia, lakia, pykälää piirretty: vain yksi utuinen sana:

vapaus, ateismi. Vapaus kuin pilven liito!

Haltiattarensa! Queen Mab! Sen oli riemu nähdä purppuraiset,

valtaistuimet nurin, aseiden kantajat veressä, kirkot häpeässä, ei

jumalain temppeleitä niiden asemesta, _ei mitään_.

Mutta yhtä en ymmärrä; että hän sittenkin pyrki taivaihin, lenteli kuun

istuimille yön vaunuissa: miten naisellinen ja herkkäuskoinen! Ei

sittenkään negatiivisessa, mikä on ainoaa vapaata, — positiivista.

Kuitenkin pyrki rakentamaan tuhatvuotista valtakuntaa, onnen ja

ihmisyyden. Naurettava! Naishaaveilija! Ettei enempää tuntenut

ihmisjoukkioitaan, joita niin inhosi ja karttoi.

Olemattoman haaveena ja olevan pelkääjänä hänen runoutensa on arvoton.

Ei yhtään todellista, ikuista kuvaa siitä kouraantuntuvasta

kauneudesta, joka näkyy ja on ikuista.

Utua, hämyä vain. Alastorin luonnonkaipuu, värien hehkussa kuin

iltaruskossa, hymni yölle! _To the Westwind_.

Mutta: ihanaa _meidän_ ajatella, että enin osa hänen ilmaisuistaan oli

hetken runoa, ilman ikuisuuden leimaa otsallaan! Mikä iva, jos sinun

sielusi kuvista saisi jälkeenpäin iloita se suku, jota vieroit ja

kammosit, — matala valtikkain, yhteiskunnan, kirkon, dogmien,

aatteiden, ihanteen, taiteen suku, vakava, orjuuteen pyrkivä ihmissuku.

Iloita kärsimyksestäsi!

Kauneinta oli juuri kohtalonsa. Kauniina yksilönä haihtua teoitta

ilmaan, kuin "Queen Mab", — yön peittäväin siipien varjoon. Hän oli

kuin lintu, joka lensi käsistä pois — jättämättä muuta kuin

aavistuksen liekki-linnusta. Kaipuun, joka nousee ihmiselon tuhasta,

lentää pois.

Kuinka kadehdin hänen kuolemaansa. Yht'äkkiä, hänen aavistamattaan,

rakastettu meri tukehduttaa hänet kuin intohimoinen rakastajatar,

joka toivoo ensi hyväilyssä armaineen kuolevansa. Ja heitti, tuo

_elementti_, hänet toisen alkuaineen huomaan: Toscanan runorannalle.

Sieltä löysi hänet ystävä ja tahtoi saattaa hänet vielä kolmannen

elementin yhteyteen. Hänen ruumiinsa paloi alttariroviolla ja lennätti

sielun, jota ei ollut, eetteriin, jonne hän kaipasi.

Nyt hän on kotonaan. Luonnossa. Ei missään. Sypressikossa, maan

mullassa, josta rikkaruoho ja ruusut kilvalla pyrkivät merkkipaadelle;

— sinisilkkisessä ilmassa, josta puitten heiluvain latvain lävitse

kimaltaa tuliaurinko. Läntisen suhistessa. Tai katselee pakanallinen

yö, tummassa tähtimanttelissaan.

Nimi paadessa kuin hieno kevään sointu, joka haihtuu: Shelley.

Rooma, maalisk. 1908.

Myrtti ja alppiruusu · 第 10 / 23 题