Protestanttien hautausmaa Roomassa — mikä muu on sen vertainen? Campo
Santo Pisassako: pieni pilaripiha, kuolonkuvien joukossa elämän laulu:
uhkeat, virkut naiset sitraa sormien, kuunnellen lemmensanoja, joita
heidän korviinsa kuiskaellaan. Mutta puita siellä ei ole. Milanonko
kirkkomaa? Täynnä prameita muistomerkkejä, marmorista, suuria kuin
kirkkoja, — museo. Mutta Rooman protestanttien kalmisto: korkea,
ylitsepääsemätön muuri, suljettu elon tanhuajilta, sisällä
sypressimetsä, tumma kuin yö, ylenevä taivaalle, joka kaartuu yllä
kirkkaana kuin silkki, välkähdellen värivivahteissa kuin helmiäinen.
Lieneekö sitä kauniimpaa, ehkä vain vanha kalmisto lapsuudenkaupunkini
vierellä: paksuja, valtoineen kasvaneita honkia, haaraoksaisia, —
allansa villiytynyt ruohikko, siellä täällä peittoon painuvat paadet.
Mutta tämä _Camposanto dei protestanti!_ Sen vankan portin kautta
kuljetaan hämärään hiljaisuuteen, missä kamelia tuuheassa ruohikossa
heiluttaa notkeata varttaan.
Siellä, terävän Cestius-pyramidin vieressä, on protestantin hauta,
Percy Bysshe Shelleyn!
Kaunis, saavuttamaton hän oli. Kuin nainen, kuultavan hämärä ja hento.
Hänen muotonsa kauneutta kadehdin niinkuin laiseni voi. Ja samalla sitä
pilkkaan: siinä kukkasessa oli kukkassielu. Tuossa kukassa: solakassa,
puhtaassa, — silmät sinitummat, ylimykselliset kuin minkä
Marie-Antoinetten, siinä oli kukan sielu. Ja kuitenkin, ja siksi, hän
oli mahtavan meren lemmityinen, meren, joka sulki hänet syliinsä
kuolemaan, heitti rannalle, kupeelleen, hapset hiekalle, hymy huulilla.
Rikasta sukua hän oli; miksi sitten runoilla tavoitteli? Se minusta on
pilkkaa. Koulu, johon hänet pienenä suljettiin, melankoliseen
pimeyteen: kuinka hyvin ymmärrän hänet!
Ja vapaus sieltä päästyä! Hyrskähti kuin aalto kaikkea vastaan! _The
necessity of Atheism!_ Ettei _mikään_ hänen sielustaan saanut tukea,
että se ei ollut vesi kenenkään myllyyn, että se vapaus oli _hänen!_
Oikean _protestantin_. Sielunsa puhdas! Kuin taulu, johon ei ole
ainoaakaan dogmia, lakia, pykälää piirretty: vain yksi utuinen sana:
vapaus, ateismi. Vapaus kuin pilven liito!
Haltiattarensa! Queen Mab! Sen oli riemu nähdä purppuraiset,
valtaistuimet nurin, aseiden kantajat veressä, kirkot häpeässä, ei
jumalain temppeleitä niiden asemesta, _ei mitään_.
Mutta yhtä en ymmärrä; että hän sittenkin pyrki taivaihin, lenteli kuun
istuimille yön vaunuissa: miten naisellinen ja herkkäuskoinen! Ei
sittenkään negatiivisessa, mikä on ainoaa vapaata, — positiivista.
Kuitenkin pyrki rakentamaan tuhatvuotista valtakuntaa, onnen ja
ihmisyyden. Naurettava! Naishaaveilija! Ettei enempää tuntenut
ihmisjoukkioitaan, joita niin inhosi ja karttoi.
Olemattoman haaveena ja olevan pelkääjänä hänen runoutensa on arvoton.
Ei yhtään todellista, ikuista kuvaa siitä kouraantuntuvasta
kauneudesta, joka näkyy ja on ikuista.
Utua, hämyä vain. Alastorin luonnonkaipuu, värien hehkussa kuin
iltaruskossa, hymni yölle! _To the Westwind_.
Mutta: ihanaa _meidän_ ajatella, että enin osa hänen ilmaisuistaan oli
hetken runoa, ilman ikuisuuden leimaa otsallaan! Mikä iva, jos sinun
sielusi kuvista saisi jälkeenpäin iloita se suku, jota vieroit ja
kammosit, — matala valtikkain, yhteiskunnan, kirkon, dogmien,
aatteiden, ihanteen, taiteen suku, vakava, orjuuteen pyrkivä ihmissuku.
Iloita kärsimyksestäsi!
Kauneinta oli juuri kohtalonsa. Kauniina yksilönä haihtua teoitta
ilmaan, kuin "Queen Mab", — yön peittäväin siipien varjoon. Hän oli
kuin lintu, joka lensi käsistä pois — jättämättä muuta kuin
aavistuksen liekki-linnusta. Kaipuun, joka nousee ihmiselon tuhasta,
lentää pois.
Kuinka kadehdin hänen kuolemaansa. Yht'äkkiä, hänen aavistamattaan,
rakastettu meri tukehduttaa hänet kuin intohimoinen rakastajatar,
joka toivoo ensi hyväilyssä armaineen kuolevansa. Ja heitti, tuo
_elementti_, hänet toisen alkuaineen huomaan: Toscanan runorannalle.
Sieltä löysi hänet ystävä ja tahtoi saattaa hänet vielä kolmannen
elementin yhteyteen. Hänen ruumiinsa paloi alttariroviolla ja lennätti
sielun, jota ei ollut, eetteriin, jonne hän kaipasi.
Nyt hän on kotonaan. Luonnossa. Ei missään. Sypressikossa, maan
mullassa, josta rikkaruoho ja ruusut kilvalla pyrkivät merkkipaadelle;
— sinisilkkisessä ilmassa, josta puitten heiluvain latvain lävitse
kimaltaa tuliaurinko. Läntisen suhistessa. Tai katselee pakanallinen
yö, tummassa tähtimanttelissaan.
Nimi paadessa kuin hieno kevään sointu, joka haihtuu: Shelley.
Rooma, maalisk. 1908.