Minulla on eräs tuttu, varmin ystäväni tässä maailmassa, josta tosin
olen huomannut, että hän ei aina "tunne itseään", mutta sitä paremmin
minut ja tietää mitä minä tarvitsen: siis oikea ystävä. Ja hänellä on,
kertoi hän kerran minulle, taas eräs tuttu lumien maasta, joka on
kääntynyt katoliseen oppiin. Näin muistan tuon veikkoni, joka ei aina
tunne itseään, hänestä tarinoineen:
Rooman muinaisella Quirinalis-kukkulalla, syrjässä kaupungin
valtapaikoilta, on korkea, kellertävä lukiorakennus. Yksinkertaista,
nykyistä tyyliä. Suljettu on tammiportti, jossa on vaskinen vasara,
muistuttaen jotakin luostarin porttia. Se on Collegio Germanico, —
Germaanien lukio. Jesuiittakoulu, jossa nuorista "emäkirkon helmaan"
kääntyneistä kasvatetaan pappeja ja lähetyssaarnaajia protestanttisiin
isänmaihinsa. Sentapaisia lukioita, seminaareja on täällä paljon,
katolisen kirkkohallituksen perustamia ja ylläpitämiä. Niitä on melkein
kaikkia kansakuntia varten: on brittiläisille ja irlantilaisille, on
amerikkalaisille, joiden henki ja ajatusvoima ei kasva, sillä raha sitä
kasvattaa, joten he niin kernaasti heittävät rahansa mystilliselle
tyhjälle, katoliselle kirkolle. On Espanjaa ja Kreikkaa varten, on
itämaisia kansoja varten, eikö liene turkkilaisille, jopa
japanilaisillekin. — Noita lukemattomia jesuiittakoulujen oppilaita
näkee kaikkialla: samankuosisissa, vaikka erivärisissä puvuissa,
hameissa. Kasvot kaikkien kansakuntain: ruskeita, vaaleita,
mustapartaisia; melkein kaikki kuitenkin turmellun näköisiä:
rasittunut, sairaalloinen karmiinipuna poskipäissä, kuin askeeteilla ja
kaunosieluilla. Kalvakat kasvot, liiaksi henkisellä, kuolleella työllä
rasitetut. Kädet luiset ja punertavat, — yhtä vastenmielisiä kuin
nunnan hymy: imelä, luonnoton, inhottava; ilmaiseva vaistoja, jotka on
tehty luonnottomiksi sisään sulkemalla. Noita poikia näkee, mustissa
tai sinipunertavissa kaavuissa, kaikkialla: joko rivissä kävellen,
Herran kadetteina, rukouskirjat kourassa, tai kolmin, ei koskaan yksin,
disputeeraamassa patriarkoista. Tai pallonlyönnissä lomapäivinä Villa
Borghesen kentillä, niinkuin tytöt, mekon helmat vapaiden liikkeiden
vastuksina. Mutta germaaneilla, joista nyt eräästä puhun, on
tulipunainen puku, heimon merkkinä, joten heidät helpommin huomaa. Kuin
luteet, vilisten joka paikassa. Germaanien lukiota käyttävät myös
magyarit ja heidän sukulaisensa.
No niin, tuossa korkeassa, kellertävässä koulurakennuksessa on se
tuttu, madonna-äidin helmassa, luostarissa, valmistumassa
lähetystoimeen. Muukalainen muukalaisten keskellä, kaukaisesta lumien
maasta.
Tulin Roomaan, piti mennä näkemään miestä, jota en ollut moneen vuoteen
tavannut.
Tulen lukion portille. Joka kolkuttaa, sille avataan. Avaaja, ovela
italialais-saksalainen portieeri. Kysyn miestäni. Ei tiedetä, lieneekö.
Menee kysymään, johtaa odotushuoneeseen; siellä on katolisten kirkkojen
kuvia ja hengettömiä madonnia. Pyöreä pöytä; ikävänvärinen nojatuoli.
Odotusta kestää kauan. Siinä on tilaisuus katsella ikkunasta luostarin
pihalle. Kaunis ja hiljainen piha, kevääntyvän päivän paiste. Pihalla
porisee suihkulähde. Yhdessä kulmassa on sakea laakeripensaikko;
keskellä laakereita ryhmä korkeita, itkuisia piilipuita, ja pensaikosta
pilkottaa valkeita veistokuvia. Eräällä jalustalla seisoo toisjalkainen
faunin kuva, huulilla monipillinen huilu. Sen faunin silmät
kummallisesti kaluilevat, hehkuvat, kun aurinko luo lehvien välitse
niihin hohdetta, — ne katsovat nenänsä yli ristiin. Linnut
visertelevät kilvan. Mutta faunin jaloissa kahisee kuiva, okainen
orjantappurapensas, lakastunut ja keltainen.
Pihan takana lehtikuja, jossa keltaiset sitruunat loistavat ja
kultaoranssien punainen liha kypsyy. Lehtikujassa vilahtaa tuon
tuostakin lukiomunkkien tulipunaisia hameita ja neliskulmaisia, mustia
lakkeja, — kirjat kädessä kävelemässä, lukemassa: academiaa.
Hän pyhän Pietron kaupungissa valmistumassa ristin soturiksi, — kuinka
juhlalliselta se kajahtaa. Kuin ristiretkien ajalta. Ja samalla
naurettavalta, lapselliselta. Mutta tuttua ei kuulu. Vihdoin tulee
äskeinen porttimies. Hän oli unohtaa asian — anteeksi, puhui paremmin
saksaa, — kuinka oli halutun nimi? "Henricus Fantasticus!" Jaha, tokko
sitä lienee. Hän menee tiedustamaan! Hän menee. Viimein hiipii ovesta
punanahka, minulle outo. Hän on hämmästyvinään, kumartaa: mitä herra
tahtoo? Oliko hän edeltäkäypä? Ah, hänen nimensä ei ollut Henricus
Fantasticus. Hän oli vain Bela Fifficus. Hän oli siis erehtynyt. Hän
menee tiedustelemaan, onko täällä lainkaan Henricus Fantasticusta.
Odotan. Viimein hän tulee, tuttu. Kuin eilen olisimme tavanneet. Mutta
nimensä, se oli erehdys: hänen nimensä on muuttunut, hän on nyt Magnus
Ansgarius. Hän istahtaa puhelemaan, laskee neliskulmaisen
silkkilakkinsa pöydälle; — isänmaasta ei sanaakaan, ei tutuista: ne
ovat häneltä kuolleet. Ja hänen kasvoillaan näkyy huokaus. Mutta hän
alkaa puhua lukion komeista kesätaloista, ja juutalaismellakoista, ja
todistaa sangen loogillisesti, paitsi epäloogillista alkua,
epäinhimillisyyttä, että juutalaiset turmelevat maailman, että
heidät pitäisi mestata, hirttää kaikki, heidät, jotka ovat —
ristiinnaulinneet Jeesuksen. Korkean, verenhimoisen ruhtinas
Kristuksen. Ja sitten hän saa hengelliseltä isältä luvan, ja menemme
katsomaan kirkon bysanttilaista koreutta, jonka keskellä pojat seisovat
dekoraatioina suitsutusastioineen, pitsit kaulassa, ja yläkertaan,
kammiota katsomaan. Kautta portaitten, joiden seinillä on muotokuvia:
kalpeita, punaposkisia, silmät taivaaseen luotuina nurin päässä,
pitkissä hameissa, laihoissa askeettikäsissä rukousnauhat, sormet
kirjan lehtien välissä, — pään ympärillä sädekehä. Jesuiittoja. Ja
huoneeseen, mutta ei poikuudelta lemahtavaan, saa katsoa vain ovelta.
Kammiossa rautasänky, työpulpetti, rukousjakkara; vatunvärisiä
sisällyksettömiä Neitsyen kuvia. Mutta lasiovesta käynti pienelle
pilariparvelle, loggialle. Sieltä näköala yli lukion pihan ja mäkisen
kaupunginkorttelin. Sammalvihertäviä tiilikattoja vieri vieressään kuin
neulaset muurahaiskeossa. Katoilla istujia, kukkain kastelijoita
sievissä villiviinimajoissa. Pihoilla liikettä. Hopeanvärisiä kirkkojen
kupoleja. Aasien rääkynää kuuluu kaukaa.
Päivystäjä-noviisi pistäiksen sisään, ristii silmänsä, tervehtii veljeä
ja ottaa Jeesuksen nimeen sängyn alta valkean, pyöreän, ja vie sen
pois, ristien silmänsä. Kuinka tutun päivät kuluvat täällä? Aamusta
varhain iltamyöhään kiireessä työssä. Aamulla ylös kello 5, rukoukseen,
messuun, luennoille: teologiaa, kirkonhistoriaa. Viisaustiedettä niin
lujasti, ettei oma järki ehdi ajatella. Logiikkaa, jolla opetetaan
vääntämään epäloogilliset asiat loogillisiksi. Väittelyharjoituksia;
hän naurahtaa: "Täällä saa usein puolustaa asiaa, joka oikein hävettää,
— mutta se on — järjen voimistelua." Ah, järjen! Ja sydämen
voimistelu? Gregoriaanisia messuja, väliin rukouksia. Ruokaa,
paastopäiviä lukuunottamatta. Yksi arkipäivä lomaa, urheilua varten.
Aina työtä, — kello kymmeneen illalla: silloin iltahuuto. Ja
nukkumaan. Ja huomenna taas koulitaan, treenataan, ripitetään. Niin
seitsemän vuotta: silloin upseeri on valmis.
Erosimme. Huoaten ja raskaissa mietteissä poistuja. Takanani sulkeutui
raskas luostarinportti. Vapaana astelin jumalan päivässä ja ravistelin
itseäni kuin uitettu koira.
Usein kohtasimme sitten, kuljeksimme katakombit talituikkujen valossa,
nuo myyränkolot. Pari kirkkoa ja Cecilian kryptan, jossa pyhä Cecilia
viruu muka mestattuna: pää nurin, keskiruumis aistillisissa
lemmenkaipuun väänteissä; sen taiteilija oli viekas.
Usein olin illoin näkevinäni, siitä Monte Pinciolle mennessäni, hänet
poikakammionsa loggialla, firenzeläis-räystään alla, lepohetkellänsä.
Siellä hän seisoi tulipunaisessa kaavussa kuin mikä pienoinen Dante.
Osaksi ruhtinasta, — sen vaikutti loistava puku; hyväksi osaksi pikku
paholaista sarvimaisine lakinsärmineen. Suurimmaksi osaksi narria,
fantastia. Kaikki koreasta iloitsevaa lasta, kärsivää, pinnalta tyyntä
aikuislasta. Olin silloin ajatuksissani näkevinäni hänet edessäni, —
näin hänen laihat, kapeat kasvonsa, ihonsa, joka oli hauras ja
huokoinen, poskipäissä rasittunut, täpläinen hehku, silmissä milloin
kiiluva kiihko, milloin herkkä usko tai haaveileva raukeus. Keskeltä
painunut nenä punertaa, suu on itsepäinen. Kohtalaisen korkea otsa
piirteiltään epäselvä, niinkuin sitä verhoaisi merkillinen sumu.
Siinä hän seisoo, tuo punapukuinen, nojaten pilarin kupeeseen.
Talvisessa illassa on harmaan- ja kullansekainen hohde, joka sipoo
kellertäviksi sammaltuneet katot, koko mäkisen kaupungin korttelin.
Tuuli, vinha _tramontana_, viuhuu ja vetää pitkät, laihat sormet
koukkuun. Mutta paksun pilarin takana on suojassa, ja myös aleneva
aurinko suo vielä lämmintä. Haikea illan hetki, lyhyt lomahetki;
uutteran työn, ainaisen eteenpäinkulun lomassa. Muu aika viisaustieteen
hämärässä, logiikan ankaria linnoja valtaamassa, kauniiden, mutta
luonnottomien pyhimystarujen vilinässä. Aina päämäärä mielessä. Kun
ohjat keventyvät hetkeksi, silloin sielu raukeaa. Illan haikeassa,
ruusunpunaisessa hämyssä tulee muisto, osaksi suruisena, osaksi
ihmeellisenä. Kuin Punaisen meren yli kulkijoille johdattava
tulenpatsas, rauhaisena. Muisto menneistä, kirjavana jonona.
Pohjolan sumuisilta rannoilta, kolkkojen, väritönten merten ääriltä. Ja
joutunut tänne, etelän siniautereihin. Kodin pienen lapsi. Nyt
muinaisen Rooman ja Pyhän Pietarin kukkuloilla, samoilla, joita
pyhimyksen jalka aikoinaan astui. Poika pienistä oloista; päässyt opin
tielle sinä murrosaikana, jolloin taivas aukaisi hänen köyhälle
heimolleen tien valoon. Merkillinen aika! Murrosaika, jolloin isä ja
äiti heiluvat kuokka ja karttu kädessä ja poika käsittelee kirjoja ja
papereita. Vaarallinen aika. Kun hän kasvaa, varttuu nuorukaiseksi, ei
hänellä ole kokeneen taaton neuvoa elämänuraa tähytessä. Kun hän tulee
mieheksi, saa hän itse aloittaa henkisen työn, omin neuvoin, ikäänkuin
alusta. Yksin hän saa hapuilla, harvoin löytäen tukea ylemmän luokan
tottuneilta, koskaan ei kylliksi. Yksin hän haparoi, etsii. Ihmekö, jos
hän vasta pitkäin aikain päästä löytää itsensä, tai ei koskaan. Pois on
riistetty edellisen polven kuokka, mutta annettu kirja käteen,
tarpeeksi neuvomatta, miksi ja mitä varten ja miten sitä tulee käyttää.
Ihmekö siis, että ensipolvi on onneton, mutta viehättävän rikas,
omituinen. Siinä näkyy koko suvun hengen etsintä, haparointi, ja
samalla yhä mullan voima. Se milloin kulkee perikatoon, monenkirjavalla
tavalla, milloin nousee korkealle, suoraan kuin raketti. Toinen polvi
kulkee jo tyynemmin, veren viittateitä, mutta eipä niin ponnahtavalla
tarmolla. — Niin on hän täällä, vanhan ihanuuden keskellä! Määränsä
selvänä. Ja kuitenkin on kotoisen pohjolan lapsi tuomittu moniksi
vuosiksi tähyämään etelän illanlaskuihin! Miksi tuuli viuhtoo
pahankurisesti harmenevan piilipuun ritvoja? Miksi punapilvien väri on
samea, kuin ennustaen lumimyrskyä tuolla kaukaisessa vuoristossa. Kuin
kotimaassa, jossa hän kaulus pystyssä kepsutti piennä koulupoikana,
ahkerana, vakavana, myös etevimpänä. Ah, eipä hänellä nuorukaiseksi
tulon iässä ollut samoja iloja kuin useilla tovereilla: sillä ja sillä,
joka komeili lakeerikengillään, tai sillä, jolla oli komea koti,
kruunujen loistoa, herkkupöytä. Tai sillä, joka sai soittaa. Mutta
olipa siellä toisiakin, vielä vähempiä kuin hän. Ja hänellä oli
haavemaailmansa! Mielikuvituksen rikkaus nuoren ajan alkupuolella:
kaiken perusta. Yksi veikko piirsi laivankuvia, ja hänestä kehittyi
merille pyrkijä — joko kelpo kapteeni tai ainainen seikkailija. Tämän
tutun haaveet hämärässä pesutuvassa, illan riutuvassa ruskossa? Äidin
askarrellessa punkkineen, taaton tullessa nokisena, uupuneena kotiin?
Ne olivat kauniita kuvia, hellästä, auttavasta. Pieni mierolainen, joka
uupuu hankeen ja jonka enkeli johdattaa taivaan kynttiläin loistoon.
Pikku lintu, joka suruissaan laulaa erämaassa, erämaassa. Myöskin
Palmyrasta, jota erämaan sininen horisontti saartaa. Kaupungista, josta
Arabian kuningatar loistossaan, viisaudessaan tulee viisaan ja
loistavan Salomon luokse. Köyhyys hänen lähistöllään kuin outo
kummitus, hypnotisoiva, häijy indialainen käärme. Hellyys niitä
kohtaan, jotka hänen köyhään heimoonsa kuuluivat. Halu kohota, auttaa
omiaan. Siksi hän koulussa mielellään luvattomasti autteli
kumppanejaan. Pieni, hiljainen petos, mutta tarkoitushan oli hyvä ja
tyydyttävä. Hän, yksinäinen erämaan lintu, oli jotakin; hän sai näyttää
arvoaan noiden iloisten, punakkain kiiltokenkä-toveriensa edessä. Ja
sukeltaa oikkuisana auttajana heidän ystävyyteensä, pitää heitä
alamaisuudessa. Tekeytyä jäykäksi, armottomaksi. Ollen itse kuin tuo
hypnotisoiva, indialainen käärme, basiliski, joka piti uhrejaan
vangittuina edessään. Hän tuimentaa silmänsä, katsoa mullistelee
kumppanejaan; hän sanoo toisen ihmetellessä: Nyt en tahdo olla
kanssasi, mene. Minä olen basiliski — huu! Niin hän varttui,
vertaistensa ensimmäisenä kuitenkin; ansaitsi jo itse leipänsä, opetti
rikkaita: se oli mahdintuntoa, suojelusta, hellyyttä ja vallanhimoa.
Tuossa hyvässä muistissa, joka otti vastaan kaikki kuin kone, siellä
oli se hallitseva voima. Mutta yksin aina, poloinen, käärmeineen,
basiliskeineen. Alhaison lapsi, omituinen, seuraa karttava.
Entisoloista hänet oli viety kuin David, kansan tähden, jonkun Goljatin
pään leikkaajaksi. Ja uusi maailma: sehän oli hänelle outo, pilkkaava
Goljat. Mutta hän voi pienellä muistinsa lingolla heittää sen
kasvoilleen maahan! Ja haaveet versoivat muiden niitä hoitamatta. Ne
saivat muotoja: kansa, isänmaa; hyvyys näitä rikkaita kohtaan. Jos hän
haaveksi lasten ristiretkestä, niin paljon hartaammin vielä hyräili
laulua jalosta nuijapäälliköstä, uljasta hovia pitävistä kansansa
herttuoista, kuningasaineksista, jotka puhuivat kansan omalla kielellä,
Catarina Jagellonicasta, tuosta kaukaisen, rikkaan kansan naisesta,
joka nosti herttuansa siihen suureen, minä hän hetken oli. Loistavista,
ylevistä piispoista, Maunu Tavastista, joka hankki kulta-alttarien
kimallusta, juhlakulkueita köyhän maan kaukorannalle ja koetti kai
nostaa hänen kansaansa tietoisuuteen. Ja aina murrosaikain suurmiehiin
hänen mietteensä ylenivät, riidanalaisiin poliitikkoihin, jotka olivat
itsepintaisesti taistelleet vähäisen kansansa herättämiseksi. Ja mistä
vielä? Haaremin ruusuista, joita vangitsivat kummalliset, ihmiskätiset
hevoset ja kannibaalit. Monesti hän piirsi heprealaisen naisen kuvaa:
korkea rinta, musta tukka olkapäillä, veripunaiset huulet, silmät
siniset. Oliko se Ester? Vai Judit? Hänellä oli verinen miekka kädessä,
jolla hän oli viiltänyt kansansa juopuneelta viholliselta pään. Kun
joku kokeneempi, jo seikkaillut veikko, jolle hän salaa kuvaa näytti,
silloin ällistyi ja nauroi, hän punastui arasti, ja hän oli nyt, tuota
hämärää kipua salatakseen, olevinaan häijy peto, kameleontti, jolla oli
mahtinsa kuin silmillään lumoavalla indialaisella käärmeellä. Hän
mullisteli silmiään, hän väänsi kyntensä pedon kynsiksi, hän oli
olevinaan gorilla, joka toverin niskaan karkasi, tai mielipuoli.
Itsekseen hän nauroi tyynesti, mahdikkaasti. Veikot katsoivat häntä
ihmetellen ja kunnioittaen. Hänen otsallaan oli vakavuus kuin sumu.
Ja tulee sitten valkean lakin aika. Hanki velkaa, kulkeaksesi sen
avulla, minne? Etsi ja avaa tiesi, lapsuuden utuisten, kauniiden unten
jälkeen, elämän kalseaan totuuteen; yht'äkkiä kangastus katoaa, on
edessä karuus. Minne sijoittaa elämänsä nyt, kun on lapsuuden komeista,
olemattomista piispanlinnoista ja haaremeista lykätty ulos. Pyrkii kuin
muutkin kai, ajattelematta, jokapäiväisiin, arkisiin virkoihin, — kun
ei ole varaa jatkaa haaveita pikarin ääressä, niinkuin joillakuilla
onnellisilla, ylemmän kastin miekkoisilla. Hänen, vakaan ja toivokkaan,
ei sopinut hankkia itselleen tarvitsemaansa kevytintoisten ikätoverien
seuraa; hänen täytyi olla arvokas, siis hän tuli vanhain luo. Mutta
ehkä nuo oppineet olivat nousukkaita, itsekin noustessaan jotakin
menettäneet, sen mitä hän juuri tarvitsi. Ne olivat hänelle liian
ihanteellisia, nuo samanheimoiset vanhemmat veljet, joilta hän sai
neuvoja; ne polkivat nuoren iän välttämätöntä huikentelevaisuutta,
johon hänellä ei ollut varaa. Ne neuvoivat työtä, hänen lahjainsa arvon
mukaan. Ja hän teki, menestyksellisesti, mutta yksin. Lapsuuden
haavekotelosta liian kovakätisesti temmattu! Liian aikaisin jäytymään.
Ei häntä nähty nuoruuden kirkkaiden helleenimaljain ääressä, joiden
sisällys on kaikkea muuta kuin juomaa; ei naikkonen, iloperhonen,
kiinnittänyt hänen rintaansa paperikukkasta elävien ruusujen puutteessa
— eikä istunut hänen polvellaan, avannut hänelle aavistavaa näkyä
elämän raakaan, ihanaan pohjimmaiseen. Mutta siihen arkiseen ja
innostavaan totuuteen osautui moni muu leikkivä, huikenteleva
nuorisosta, kokemustensa kautta, ellei jo vanhempain sauva häntä siihen
viitannut, opastanut. Mutta se piiri oli hänelle vieras, liikanainen;
hän halusi ihanteiden, aatteiden toteen, ja tähän miekkoisten piiriin
hän oli tottumaton, varaton, originelli, vanhain opastama. Siis hän ei
sellaista myös tarvinnut, hänellä oli parempaa tehtävää. Hän kulki omaa
tietään, hämärä katkeruus sydämessä, viha koko raikasta eloa kohtaan.
Tieto, että jotenkin voi kostaa. Itselleen!
Hän työskenteli menestyksellä, tuo automaattikone. Ja mietiskeli; mutta
näkemys ei kokemuksen puutteessa ollut yhtä tarkka kuin muisti. Se
sekoitti kaikki käsittämättömäksi pyörteeksi, josta piti vain nousta.
Miten? Itsensä, isänmaan puolesta, kansan, ihmisyyden — kuinka?
Isänmaalle ja entiselle iloiselle nuorisolle se oli pettymyksen,
arkenemisen murrosaika. Muukalainen ahdisti maata, ja ahdistetut eivät
ylivoiman edessä voineet muuta kuin syyttää toisiaan. Heikkojen
kohtalo. Nuoriso näki, etteivät liput, joiden alla entinen rauhan
optimisti-polvi oli kulkenut, merkinneet mitään. Oli keksittävä uudet
neuvot. Mutta ei ole hengen neuvoja aseen ylivaltaa vastaan! Se nuoriso
tuli arkipäiväiseksi, kovaksi; se tuskin katsoi vaivaa maksavaksi
kantaa otsassaan kiiltävää Apollon lyyryä. Hän tuskin tiesi senkään
vertaa kuin muut, mille puolelle keskinäisissä taisteluissa asettua:
tunnesyillä näytti kumpikin olevan oikeassa. Eikä hänellä, totisen
elämän kokemattomalla, ollut arkisyitä. Ainoa, minkä isänmaan surkeus,
kansan keskinäinen sota ja riita hänessä herätti, oli katkeruus,
kyllästymys. Ja veriviha sortajia vastaan.
Ja veljesvainon väärät intohimot johtivat moraalisiin mietteihin,
uskonnollisten lakien aprikoimiseen. Vääryyttä, petosta joka paikassa.
Eikö ollut kelpoista, puhdasta missään? Tai edes rauhaa, kuten
lapsuuden yksinäisissä haaveissa? Ulkonäöltä nuori oli tyyni ja
suljettu. Mutta sisällä kuohui rauhaton meri, harmaan taivaan saartama,
jolla pursi kulki peräsimettä. Kaikki käsittämätöntä — varatonta,
tarkoituksetonta. Hetket hengettömiä. Tulevaisuus samantekevä, ja
kuitenkin tärkeä, ehdottomasti kirkastettava. Olisi tullut rakkaus ajan
kuluksi, kevennykseksi! Olisi tyttö antanut hänen päänsä levätä
helmassaan, hekumallisessa kuin odaliskin. Mutta naiset väistivät
moraali-innostuksesta vapisevaa ylioppilasta, joka ei _osannut_ heille
puhua kuin kieliopin pykälistä ja isänmaasta, — tai laskea kömpelön,
paksun, pilalehdestä lainatun pilan. He tulivat surullisiksi, jos mies
innostui puhumaan hengestään, eikä rakkaudesta; tai he hänelle
nauroivat kuin narrille, häntä kammoivatkin. Hurjia päämääriä, jotka
eivät kotia, perhettä kohti viittoneet!
Ahkera virkalukija, omituinen, naurettu. Kunnes hänelle, jolla oli
miehen vakavuus, mutta ei voimakasta kokeneen hymyä, keskellä
arkipäiväisyyttä syttyi uusi aamu, kuva sisäisistä haaveista. Hänen
tielleen osui merkillinen mies: pulska, vilkas, yllään solkikenkiin
ulottuva musta hame, rukouskirja kädessä, päässä silkkinukkainen
lierihattu. Kasvot alhaalta kapeat, pitkät; ajettu parransänki teki ne
sinertäviksi. Nenä punersi, se tiesi miksi, niin että pelkäsi joka
hetki siitä veren tipahtavan. Sarvia ei omituisella olennolla ollut,
mutta pikkuinen, juonikas mefisto hän kuitenkin oli: katolinen pappi,
asuva ruman kirkkonsa vieressä harmaassa pappilassa. Tuon muukalaisen
kanssa hän tuli tekemisiin kielioppilaana. Ja jesuiittakouluissa
äkseerattu rovasti oli heti ensimmäisestä illasta gemyyttinen. Hän
esitteli itsensä vieraan kielellä, hän vei hänet vanhanpojansaliinsa,
jossa oli yhtä ja toista somaa, maallista mukavuutta. Hän puheli
notkeasti kaiken maailman asioista, filosofoi pulmat veitikan hymyin ja
antoi ruosteensyömien rotanhampaittensa hauskasti vilkkua. Hän kysyi
pojalta, oliko tämä absolutisti. Tietysti. "Sepä ikävää, minulla olisi
täällä juuri tullutta kirkkoviiniä." Se riemastutti. Mutta pappi
ajatteli: Vai absolutisti! Aatteellinen. Ja hän kosketteli hänen
isänmaansa surua ja löysi paljon herkkiä kohtia. Ja hän tunsi, että
ehkä tuota voi käyttää, — auttaa. Pappi poikamies — kaipasi seuraa.
Miks'ei siis harrasta, viatonta suojeltavaa, kasvattia, jotta hänkin
voisi tehdä hyvää? Tuskin tuli ensin ajatelleeksi, että hän oli
helläsydäminen oman etunsa vuoksi. Käännytetyt lisäävät hänen
pappisarvoaan, ja hänellä on tosiaan asioita, joiden vastapainoksi
lähetyssaarnaajan ansiot eivät olisi pahaksi! Niinpä hän oli kohtelias,
aulis, suojeleva. Hän kertoi vieraista maista; se nuorukaista hurmaa ja
panee hänet pappia kunnioittamaan. Hän palasi sorretun maan
isänmaallisiin asioihin, oli syvä ja vakava. Hän kuvaili pojalle etelän
kauneutta: soveliaasti ensin kirkkojen kultaiset alttarit, jalot
taulut, kynttiläin ja väri-ikkunain mystillisen lumouksen. Sitten
maisemia ja pakanallisia rakennuksia. Sitten suloisen viinin, ja etelän
luonnollisen-puhtaat naiset. Loihti itsekin ihastuen huikaisevan
mielikuvan. Ja sitten taas pohjan kansan vaikeita oloja,
rikkinäisyyttä, tapojen turmelusta, puolueiden raakaa toistensa
repimistä. Sortajalle mieluinen ja sopiva onni. Eikä ollut miehiä,
jotka yhdistäisivät, rauhoittaisivat, veisivät rintaman voittoon. Ja
poika erosi papista ensi iltana ihastuneena; paljon hänellä oli
ihmettelemistä tuossa, joka _suoraan_ kehui osaavansa jesuiitan temput,
pienet, viattomat juonet, — ja joka niin lämpimästi oli lähtiessä
laihan kätensä luupihdeillä puristanut hänen kaipuusta vapisevia
käsiään ja toivottanut näkemiin, ja pian!
Hän tuli papin luo pian takaisin, kuulemaan uutta. Kuin
lapsuudenuniansa näkemään, ihailemaan Ave-Mariain helähdyksiä
kauneusskeptikon puheissa, näkemään madonnakultin luomia. Papilla oli
kyllä omat donnansa, mutta niistäpä ei arvo sallinut, sydän hennonut
viattomalle puhua. Kuulemaan vieraista oloista, seikkailuretkistä.
Rikkaudet kaikki oli katolisilla mailla. Oliko siis katolinen kirkko
muka heikko? Sillä oli kultaa — juuri kultamaa, rikas Amerikka, sitä
hartaimmin etsii: se on ihmisluonnon heikkous, tai liikuttava jalous
tuo — pyrkimys sen opin mystillisyyteen, kauneuteen. Ja pappi kuvaili
sitten kirkonmiesten loistavia, rauhallisia työmahdollisuuksia — poika
oli tutkija, muistaja, ei eläjä; hänen silmänsä olivat litteät, vähän
näkevät. Kirkon ruhtinaiden elämää loistavissa kardinaalien
palatseissa, entisissä ritarien ja ruhtinasten linnoissa. Taikka vain
luostareissa, joissa punakat munkit tekivät työtä, lukivat, maalasivat,
miks'eivätpä tanssineet piiritanssiakin liköörikuppostensa ympärillä,
— muistatteko, miten muinainen jonglööri palveli Neitsyttä
kuperkeikoilla? Se on rauhaa, iloa, tyyneyttä. Eikö siis nuorukaisen
uni ruhtinaista olisi alkanut taas, mutta nyt merkillisen totena,
läheisenä. Miks'ei hän voisi nousta, päästä pois siitä ulkonaisesta,
jota hän ei ymmärtänyt? Mutta entä kansa, jota hän rakasti? Isänmaa?
Pappia hauskutti nauttia ohjaamisesta, yksinäinen, seuraton ja joutilas
kun oli. Ja mahtiaan näyttää; hauskaa on vetää ihmisten kohtalon
langoista. Ja nyt hän — muistaen mitä koulussa oli logiikasta ja
väittelystä opetettu — loi pojalle kuvan, miten hän voisi kansaansa
palvella. Se oli selvä, että tuolla kansalla oli raaka, ylivoimainen,
viisikymmenkertainen vihollinen vastassaan. Lauma, jota ei mikään
kansakunta jaksa vastustaa. Yksi sittenkin: kansain liitto — liiga,
joka perustui uskontoseikoille. Katoliset miljoonakansat ehkä — siis
katolinen kirkko ... kolmitiarainen ruhtinas, joka — asuu
kolmessatuhannessa huoneessaan! Maailman komeimmassa hovissa! Puolan
kansan oli pelastanut sen vieras, mahtava uskonto: paavi oli sen kansan
turva. No, tässä maassa itsessään se ei olisi ehkä helppoakaan. Mutta
Venäjällä, siellä oli unohdettuja pieniä kansoja, heimonveljiä,
alhaisessa tilassa: kun ne joutuvat ortodoksisen kirkon helmaan, niin
muu katoaminen seuraa itsestään — tai on hyvässä vauhdissa, noiden
vielä puolipakanallisten heimolaisten. Ne olisi saatava poliittisesti
edullisempaan uskontoon, joka yhdistää heidät länteen. Suur-Suomi! Ja
poika, hän tarvitsi kiinteää ideaa, — ja näkemistä, seikkailua. Eikö
hän itsekin ollut kuvittelua, kielioppia, teoriaa, ajatustensa
hämärässä suurpiirteisyydessä?
Ja että hän voisi paremmin kehittää kieltämättömiä kielilahjojaan,
tarjosi innostunut pappi hänelle asunnon luonaan. Sehän ei hänelle
paljoa maksanut, — ja hän halusi seuraa; hänestä hyvääkin ajattelevaa
seuraa. Ja poika tuli: rauhallinen työmahdollisuus, papin joviaalinen,
hauska, terve olento häneen vaikutti; voimakkaamman kyynillinen, mukava
kokeneisuus heikkoon. Pappilan gemyyttinen ovi oli avoinna hänelle,
yksin ponnistelevalle. Aina valmiina pulska pöytä ja hiljainen, sievä
takakamari, hartaita mietiskelyjä, tutkimuksia, lukuja varten. Hän
tahtoi välttää tovereita; monethan niistä huristivat jo aika vauhtia
elämässään, perustivat useat kotia tai hilpeästi elelivät. Mutta hänen
mielikuvainsa linnut eivät olleet pesää löytäneet. Ja kun kerran joutui
niin anteliasten, hyvänsuopain penaattien luo, ei voinut heitä jättää,
vaikka joskus olisi jokin epäilyttänyt. Minne jäi, sinne tottui. Hyvä
siellä oli olla; oppi tinkimään ajatuksissaan, itse epävarmana. Ja
uudet hyvyyden osoitukset sitoivat yhä: vapaat, hienot vaatteet,
taskurahat, kaikki. Mistä kassasta ne lähtivät? No, ainakin se oli hyvä
kassa hänelle.
Nyt hän eli taas lapsuutensa haavelinnoissa, kuin ruhtinas, huoletonna
kamarissaan. Ja odotti kehitystään.
Kumppanit pudistivat hänelle päätänsä, mutta eivät hennoneet hänelle
sanoa mitään, jota eivät tietäneetkään. Mutta se, joka tunsi rovastin
punaverisen emännöitsijän, se tiesi ehkä jotakin. Niin ei kasvatti
isäänsä tuntenut. Kuinka hän olisi luonut silmäänsäkään tuollaiseen
punanaamaiseen naiseen, hän, joka ajatteli yhä odaliskeja tai Dolcin
Cecilioita. Mutta se, joka kohtasi emäntäpiian illan hämärissä pappilan
porttipensaan varjossa, tiesi pientä hauskaa. Kuulkaas, rouva,
millainen on paterinne? Tyttö hymyili koketisti — hänen silmänsä
olivat veitikka-siniset, ja vastasi: "Pappi — millainen? Hän on iso,
pulska mies." Sen näkee muutkin! "Hän on iloinen mies!" Viehättävä?
"Niin." Ja hän on kai hyvin vakava mies? "Pah, vakava. Hän on hulivili;
sellainen pulska, iloinen mies. Kaiket yöt ne pitävät ilakkaa, juovat."
Ketkä? Tuo opetuslapsiko? "Hän. — Vai hän! Ai kuinka se on pyhä, se
poika! Joka ei niin että naisiin katsoisikaan." Naisiin? Kuka sitten?
Vai pitää se munkki naisista! "Hän nyt pitää vaikka mistä." Mutta kuka
siis se toinen? "Kirkonisäntä, Salamandrus nimittäin. Juovat. Aina
niillä on naikkosia tuolla. Uskokaa vain, sellaisia papit ovat." Mutta
se poika, mitäs hän? "Hän asuu talon toisessa päässä, nukkuu hurskaan
unta — ovet välillä kiinni, — hän ei tiedä mistään. Hän on
seimilapsi." Seimilapsi — jota enkelit suojelevat. Mutta mistä
nektari, tarkoitan, juomat, rahat? "Kirkon viiniä ne veitikat.
Sellaisia! Pappi: hän _on_ kyllä hyvä mies. Mutta Salamandrus: hänen
silmänsä ovat kuin elohopea, sellainen, — hyi!" Mutta pappi on iso,
pulska mies? Ja se oppipoika, mitä ne hänellä? "En tiedä, säälittää,
ehkä käännyttävät — sellaisia veijareita ne papit." No, rouva,
taidatte itsekin kääntyä. "Pyh, minua suututtaa — tekisi mieleni —
aina heillä on vain uusia."
Piika käännytettiin kuitenkin jonkin ajan kuluttua — pappihan piti
vaikka kenestä. Salamandrus joutui sillävälin kiikkiin kirkkokassan
vaillingista, mutta asia selvisi niin, että huikenteleva pappi
pistettiin luostariin. Samapa se kai hänelle, filosofille. Mutta
Salamandrus vapautettiin — hän oli harras lähetyspappi.
Mutta ennen näitä tapauksia oli opetuslapsi tullut hiljalleen
vakuutetuksi — hän oli tottunut vanhempia kuuntelemaan, — että
ainoastaan yksinkertainen, liikuttavasti uskonnollinen kansa on
johdettavissa, tietysti älykkäiden ja jalojen päämiesten kautta,
yhtenäisyyteen, sopuun ja mahtavuuteen. Ja se oppi, joka voi kansaa
sokeasti innostaa uhrautuvaisuuteen, rodun taisteluun toista rotua
vastaan, on sydänihmisten uskonto, ei skeptillisten, itsekästen, vaan
hiljaisuudessa, nöyrän itsepäisesti työskenteleväin ja suuresti
uskovain oppi: katolinen oppi. Nöyrä kuin Agnese-juhlain ruusuilla
koristettu, valkea karitsa, samalla haltioitunut kuin tyrolilaiset
uskonkiihkossaan, kuulut sodistaan uskotonta Ranskaa vastaan. Kuin pyhä
Yrjänä, joka tappaa lohikäärmeen. Moderni protestanttisuus kieltää
Kristuksen jumaluuden — katso moderneja kirjailijoita, hehän ovat
areiolaisia, siis muka Nikean kokouksessa voitti vääryys, valhe! Mutta
kun heille Kristus, esikuva, ei ole Jumala, vaan heikko kuolevainen,
jollaisten hairahdukset on suotava anteeksi, niin siitä ihmiset ottavat
oikeudekseen hairahtua ja rikkoa. Siitä nykyisten ihmisten itsekäs
julkeus toisiaan kohtaan. Ja kansanluokkain — siitä sosialismi,
kapitalismi. Siitä heikkous ulkonaisia vihollisia vastaan. Katolisuus
sanoo: Kristus on Jumala. Hänen nojallaan eivät ihmiset voi muuta kuin
tietää tehneensä syntiä. Rikosta ei anna anteeksi se, että olemme
ihmisiä, vaan vaaditaan hyviä töitä, niinkuin Kristus näytti esimerkin.
Katolinen kirkko rakentaa kristillisen, laillisen ja totisen työn
yhteiskunnan.
Ja pian hän, mielikuvien koreutta ja iloa rakastava lapsi,
järjesteli kulisseja, jouluseimiä, katoliseen kirkkoon, vähäisine
neitsyenkuvineen, Joosefeineen, lapsineen, — Melchiorit, paimenet,
pumpulilampaat. Ja ihastui voitosta, jonka hän tuolla nöyrällä pikku
hommallaan saavutti: yksinkertainen kansa alkoi käydä seimellä, — ja
he kääntyivät — pieniä jouluapuja annettiin varattomille joulu-iloksi
—, kääntyivät ja kastettiin. Siihen _hän_ oli vaikuttanut. Miten
helppoa ja selvää — kai siis tuossa yksinkertaisessa oli suuri voima!
Hänkin rupesi polvilleen jouluseimen eteen. Hänen unessaan loisti
etelä, auringon kultana, taivaan sinenä. Rooma, tutkijain, lukijain
Rooma, ylinnä Pietarinkirkon hallitseva kupoli, — siellä työ isänmaan
ystävänä, maailman rauhoittajana, parantajana omalta osaltaan. Ehkä
kerran valtiomiehenä. Selvimmin papin ja piispan työ — Maunu Tavastin
purppurainen uni, toteutuva ilman arkipäiväisyyttä. Suuri
valloitustehtävä, vaikea ja nokkeluutta vaativa. Ja jalo, pyhä
tarkoitus — taivaan vallan lisääminen maan päälle, kansan kohottaminen
uskonnollisesta ja moraalisesta viheliäisyydestä rakkauden, s.o.
kärsimisen kautta. Marttyyrin ylhäinen, kadehdittu onniko siis —
orjantappura ja kruunu? Niin hän meni ja "myi kaikki ja osti sen
kalliin päärlyn".
Ja nyt hän on kaukana etelässä — lähti sinne, minne löydetyn
kutsumuksen herra hänet johdatti, palatakseen jonakin. Päättäen sulkea
korvansa kovan onnen ja levottomuuden, epätiedon, joskus kiusauksenkin
ääniltä. Kulkien horjumatta määrään, joka oli ammoin uneksittu,
vaistomaisesti tunnettu, mutta nyt annettu ihmeellisenä etuoikeutena
veljien rinnalla hänelle: nousu kuolemattomuuteen, johonkin erikoiseen,
yli ajan ponnistusten, taivaisen tyynenä, muillekin onnea ja levon
heijastetta heittäen.
Näin hän johtui ajattelemaan kääntymistä, näin tuli opistoon. Mutta
siinä opistossa ei enää opeteta ajattelemaan, siinä tukahdutetaan
ajatus koteloonsa ylenpalttisella työllä, aamusta varhain väsyneeseen
yömyöhään, pienillä tunnelmallisilla lomahetkillä. Työllä, jonka
tarkoitus on saada väsyneet, omaa jaksamattomat aivot ajattelemaan
toisten mukaan. Siellä tiedetään viisaalla armeijasysteemillä, jossa
soturien onni ei suurinta merkitse, estää terve yksilökehitys:
kuolettavain, tarpeetonten aineiden tutkimisella oma ajatus
lähestymästä oppilasta, tai tehdä se houruja ajatuksia häneen
rokottamalla vaarattomaksi, vääräksi. Kierot lähtökohdat, elämän puute,
maailmalta sulkeutuminen. Tilalle tunnelmia, oiva pohja väärille
tiedoille. Logiikkaa: että kykenisi tekemään kirkolle hyödyllisiä
johtopäätöksiä — tuosta väärästä, maailman todelle vieraasta
perustasta. Väittelytaito: tehdä korppi valkeaksi, päivä mustaksi.
Puhe, esiintymistaito: sofistin kaunistukseksi, hurmaukseksi kansalle,
joka aina uskoo silmänkääntäjiä, koreita trikoita. Säntillisyyttä,
terveyttä: että soturi-orjat jaksaisivat kauemmin ponnistaa
kirkkoruhtinaiden edestä. Sellaista niin monta vuotta, että kun viimein
elämään pääsee ja silmät ehkä aukenevat, on myöhäistä kääntyä: ei tunne
enää yhteiskuntaa, maailmaa. Vain saastattoman sikiämisen ja Marian —
mutta ei yhtään Mariettaa; — perisynnin, pyhänhengen ritarit, enkelien
leivän, suitsutusastian makean hajun, seremoniat, juutalaisten
harhaopit, kirkon organisaatiot, ihmisen esteettisten kykyjen
uskonnollistamiset, pax Jesukset. Mutta ei pysty ainoaankaan ammattiin,
jolla voisi itsensä elättää. Paitsi papin. Pitkällisellä orjanapidolla
on mies tehty mahdottomaksi muuhun kuin orjuuteen. Siis hänen täytyy
siitälähin palvella ruhtinasta, jota on alkanut palvella, vaikka se
elämä tekisi hänet synkäksi, kyynikoksi. Ei voi peräytyä.
Koulu jo alusta sellainen Minotauroksen sokkelo, että sieltä ei voi
päästä. Ensin kääntymys — sitten opistoon. Kukapa hento nuorukainen
tohtisi tuollaisen tapauksen jälkeen peräytyä vierovain, pilkallisten
entisuskoistensa joukkoon? Sitten tointa — ja vapaa ylläpito, kovat
kuuliaisuuden-valat vannottuaan, — niin paljon että tuskin ehtii
ajattelemaan itse. Esimiesten valvonta, ripit, surujen tunnustukset
heille, toverien valinta — ja portti maailmalle umpilukossa. Sisällä
keinotekoisia haaveita, joita pitää tieteen apuneuvoilla pönkittää.
Naista ei — nainen on kiusaaja: se kehittää antaumisellaan terveen
miehen sielun, hedelmöittää ajatuksen; hänestä vuotaa mieheen
toimintatarmo kuin elämän veden virrat.
Siinä hän nyt seisoo sieluni silmien edessä. Aamun pimeässä ovat
luostarikellot hänet herättäneet; ja nyt on jo ilta, lyhyt lomahetki
omassa sellissä, ensimmäinen vapaa, mutta väsynyt tunteen hetki koko
päivänä, työskenneltyään koneellisesti kuin kello. Tarkoituksetta
itselleen kuin kello: muut siitä aikaansa tähyävät.
Rooman talvinen ilta, surullinen ja haikea. Pohjatuuli vetää sormet
punaisiksi. Piilipuu huojuu pihalla pahankurisesti. Tuossa edessä,
kuvapatsailla koristetun palazzonräystään yläpuolella, hohtaa
ruusunpunaisia, sameita pilviä: lumimyrsky vuoristossa. Jonoittain
kauas eteneviä punapilviä, kuin kulkisi autiolla taivaalla mikä
karavaani.
Pilariaan vasten nojautuvan ristisoturin mielestä nuo pilvijonot, hänen
uupuneessa tunnelmassaan, ovat kuin pyhimysretkeläisiä: piispoja,
ruhtinaita, nuoria ja vanhoja, munkkejakin. Ken rikas, ken köyhä.
Tuolla pilvellä on aseseurue: auringonsäteiden kultakeihäät. Tuolla
toisella ei; se on vain paljasjalkainen dominikaani. Mutta kaikki he
rientävät jonona kuin toivioretkelle, hakien viihdytystä itselleen.
Pyhiinvaeltajat ottivat muinoin pyhän virran ihmeitätekevää vettä — ja
multaa pyhältä haudalta: amuletin, joka suojelee kaikilta vaaroilta ja
suruilta. Niin on hänkin nyt löytänyt rauhan ja tietoisuuden, hän näkee
itsensä määrässä, vuosien kuluttua. Synnyinkaupungissaan, itsensä
voittaneena, voittajana: — parantaja, paranna itsesi! Unkarilainen
magnaatti Zoltánkin on luvannut jo perusrahat kirkkoa varten. —
Ympärillä kääntyneiden lauma, pyhiä lippuja, juhlakulkue. Hän nöyränä,
rakastavana suitsuttavain kuoripoikain perästä. Niinpä he ovat hänen
omituisuutensa syyt näkevät, — ja hän on tunteva koston suloa, koston
koko elämälle, jota hän hämärästi vihaa, jolle hän on katkera, sillä
hän ei sitä ymmärrä.
Lehtikujassa pihan taustalla kiikahtavat rikinkeltaiset sitruunat
kiivaasti oksissaan. Piilipuissa viuhahtaa, soinnahtaa kuin huilun
juoksutus — mistä? Oliko se tuon toisjalkaisen kuvapatsaan, faunin
huilusta, — vai tuuliko se valitti? Hän säpsähtää, tahtoo katsella
pihalle. Ja kas, siellä alhaalla, orjanruoskapensaan vieressä, faunin
suulla on irvistys, josta ei tiedä, onko se itkua vai naurua.
Katse kohdistuu väsyneenä muualle. Tuolla on talon katto. Tasainen ja
harmaan kellertävä. Ja siellä on joku — tuulessa hulmahtelee sininen
hame ja keltainen esiliina — ihana ja hillitty värien yhtymä,
iltavalaistuksessa samalla voimakas.
Madonna — Carissima — hän on soma — uhkeat uumat, jotka notkuvat
kukkia kastellessa — povet upeat; — kokematon ihailee komeita povia,
_ne_ hänestä ovat kauniit; — tukka pikimusta, suu punainen kuin ruusu.
Nainen. Jota hän ei ole koskaan lähestynyt. Eikä saa koskaan lähestyä
— kuin ehkä liian vanhana. Elintyönsä uhri, munkki, — eunukki, kuten
ehkä jotkut hymyilevät.
Ja hetkeksi hänen kasvonsa synkistyvät. Kuin luhistuisi pyhä temppeli,
tabernaakli, lapsuuskaipuun sannalle perustettu. Eihän — sehän on
sivuasia. Tai kiusaus — juuri se pyhän Antoniuksen kiusauksen legenda,
— hän hymyilee: allegoriaa. Onko siinä moinen tosi pohjana? Tuskin?
Miksi ei?
Miksi juuri väsyneellä lomahetkellä tuo — juuri kun on päässyt pyhästä
messusta ja ehtoolliselta, — kun on siellä muistanut taivaan asiaa,
veljiä, joita toivoisi kääntymään, taivaallista isänmaata, — sillä
sellaiseksi on monen vuoden kuluessa, vieraana kotimaan tapauksille,
isänmaa jo muuttunut; — taivaan Jerusalemia, sen kaikkia pyhiä,
taistelevaa kirkkoa; — kun juuri on ajatellut, että yksinäinen murhe
on jaloa, josta palkka, tietymätön, tulee varmasti, — kun on päivän
kiireestä väsynyt, niin ettei jaksa ajatella, vain tuntea; väsynyt,
että rukoilee terveytensä puolesta, — että sydän on kylläinen ja
tahtoo puhua, — miksi silloin juuri tulee tuo arin, armottomin:
nainen, haaveksittu ennen ja menetetty?
Onhan kasvanut sammal kivifauninkin sydänalaan, parantunut haava, jonka
joku julma siihen iski. Eikö hänen; eikö hän etsiessään, juuri oikeaan
uskoon kääntyessään, ottanut huomioon ehkä tätä?
Sehän on Antoniuksen näky: hän on kuin haavoitettu kauris. Missä haava,
ei tiedä.
Ja tuon naisen sininen hame ja keltainen esivaate! Puhtaan! Ei,
tahraton ei ole kuin yksi! Hän on vain ampuja, vainooja kauneimmassa
hahmossa. Diana, metsästäjä on nainen tuolla katolla, — ja ampuu
kiduttavan nuolen toisensa jälkeen häneen. Eikö parhain ole jäänyt
häneltä untensa tähden?
Tarmo hervahtaa kuin liiaksi jännitetty jousi.
Eikö tuon naisen hymy punaisilta huulilta sano: mikä lie tuossa —
eunukissa — jotakin alennusta, nöyryytystä, häväistystä. Elon
virroista parhain osa juoksee hukkaan: — miksi et huomannut sitä? Ja
nyt seuraa kiusaajia tuhat, kuin lepakoita, vampyyreja pyhimyksen
ympärillä. Niin, olisipa hän pyhän asian pyhimys! Tuosta ampuu
lapsuuden köyhyys, — nuoruuden haaveet — suureksi tulon himo —
kaikki yht'aikaa! Ja kauris, se ammuttu, vääntelehtii kuin sidottuna.
Hänen silmänsä pyytävät kuolon armoa, — epäselvissä väsyneen
mietteissä; — ja eikö niissä ole katkeruuskin kotia, yksinäisyyttä,
vähiä oikeita uskottuja ja koko elämää vastaan. Sokaisevaa, loukkuun
ajavaa pakkovaltaa kohtaan!
Iltavalo; puoli taivasta huikaisevaa tulipunaa ja purppuraa, josta
kultasäteet sinkoavat. Katolta kuuluu naisen laulu, laulu oranssin
kukista. Se laulu on tämä: oranssien kukinta-aikaan on niiden
sulotuoksu hyvin vaarallista. Moni köyhä, jolla ei ole kattoa, ei
majaa, on illalla nukahtanut oranssitarhain viereen. Mutta aamulla on
hänet tavattu kuolleena sulotuoksusta. _O dolce morte!_
Yht'äkkiä ilta sammuu, kaupunki vaipuu sinertävään usvaan, kuvapatsaat
katolla mustenevat. Soimaan helähtävät kirkkojen kellot satoja
Ave-Marioita: soitto sadoista torneista, uruista.
Kolkutetaan oveen, palveleva veli tulee, — hän herää; — on
viivästynyt iltamessusta, miksi? Hän herää todellisuuteen, hän supisee
mennessään niinkuin väsynyt, järjestyksettä, tunteesta vain. Se, ken
pitkällisen samassa paikassa olon tähden ei ole saanut virkeitä, uusia
kuvia runoonsa, ei ajatuksia, — vain tunteita, jotka mystiikkana ja
raskaana toistamisena pursuvat:
Ei tuomiota — ei lankeemusta. Hän, jonka rukous on voimakkain luotujen
rukouksista, hän: vihan panen minä sinun ja vaimon välille; —
puhtaampi pulmusta, nöyrä, armelias, kääntää kaikki parhain päin —
joka kantaa sydämen taivaan seulottavaksi. Sieluni! Kipuja vastaan
haltioidu, huumaudu, _huumaudu_, nouse, sielu! Kärsimys on rakkautta,
_autuutta_, jonka hän suo, rikas kuningatar, taivasten herratar, äiti
Maria — puhdas ja tahraton, synnitön, saastaton ennen jo syntymistäsi,
— liekki siunattu, vaimoista kaunehin kaikista, enkelin tervehdys
sulle...
Vakaana ja hymyillen hän lähtee kirkkoon, rakasta suitsutusastiaa
heiluttamaan. Veripunaisissa vaatteissa, hän, keskiaikainen Jussoila,
ristiritari, lumisen isänmaansa apostoli.
Tietä, jolta ei enää voi palata.
Rooma, helmik. 1908.